Kiitos taas Nerwen!
Totta kai minun piti kertoa, kuka Ohtarin isä on. Ohtar oli kirjan mukaan Isildurin sukulainen, niin vaihtoehtoja ei hirveästi ollut (jossain alkuvaiheessa taisin kyllä harkita jopa Anárionia...) Ja halusin tosiaan tuoda vähän tuota naisenergiaa tähän loppuun, kun ficci muuten oli niin miesvaltainen. Ailinelista ja Ciryonista olisi kyllä varmasti tullut mielenkiintoinen pari. Olen sitä kyllä paljon miettinyt, että oliko Ciryonin tappaminen todella tarpeellista Tolkienille. Mutta ehkä se oli. Ciryonista olisi tullut Korkea Kuningas ja hän olisi varmaan saanut pidettyä valtakunnat yhdessä eikä asiat olisi menneet niin kurjasti (tai vaihtoehtoisesti olisi voineet mennä vielä kurjemmin, jos Ciryon olisi vaikka päättänyt ryhtyä etsimään Sormusta Anduinista).
Näen Valandilin kyllä sellaisena iloisena ja huolettomana poikana. Tuossa luvussa 52 hän luultavasti vain yritti käyttäytyä kuin kuningas, koska Elrond opetti hänet tekemään niin, mutta nyt vähän vanhempana hän uskaltaa käyttäytyä niin kuin haluaa.
Kaikenlaiset viittaukset Aragorniin ovat tietysti pakollisia.
Enemmänkin niitä olisi varmaan tullut mieleen tätä kirjoittaessa, mutta en ole sitten ihan kaikkia viitsinyt laittaa, ettei vaikuta liian päälle liimatulta.
Ja Caleth yksin tietää totuuden Ranyonista... Mutta joo, on se Ciryonin. Ajattelin jo tätä suunnitellessani, että jos Isildurilla oli noin monta poikaa, niin todennäköisyyslakien mukaan ainakin yhdellä heistä oli avioton jälkeläinen, ja kun en tuosta Ohtarista sitten viitsinytkään tehdä Aratanin poikaa, niin uhriksi joutui Ciryon.
Hauskaa tässä tietysti on se, että laillisena perijänä tämä poika menisi Valandilin edelle perimysjärjestyksessä, joten on ehkä parempi, etteivät pojat tiedä totuutta Ranyonin isästä.
No niin. Sitten vihdoin tämä viimeinen. En olisi kyllä ikimaailmassa uskonut, että jaksan postata tänne 54 lukua pitkän ficin. Mutta loppujen lopuksi tämä oli helpoin tapa saada ficci työstettyä loppuun asti, luku kerrallaan. Mutta nyt se on vihdoin tehty ja pystyn taas tekemään jotain muitakin juttuja sunnuntai-iltaisin, jei! Luku on aika hömelö (ja siinä on vähän arveluttavia paljastuksia, jotkut pyörivät kyllä haudoissaan tämän jälkeen, muttah...). Otsikko on napattu siitä Bilbon runosta "vaeltaja ei eksy jokainen...".
54. luku: Valo varjoista syttyvä on
Toisinaan Valandil muistuttaa niin suuresti isäänsä, että se sattuu. Juuri noin Isildurkin harppoi hermostuneena ympäri huonetta, kun hän valmistautui uuteen tehtäväänsä monia vuosikymmeniä sitten. On kenties kohtalon ivaa, että pojista se, johon Isildur kaikkein vähiten ehti vaikuttaa, kasvoi eniten hänen kaltaisekseen. Mutta heitä kumpaakin yhdistää kuninkuus, joka tuli heidän osakseen odottamatta ja pyytämättä.
Marillë menee pojan luo ja asettelee tämän viittaa paremmin, vaikkei se ole tarpeen. Kaikki on nyt kerrankin täydellistä: mustat suortuvat ovat puhtaat ja kiiltävät ja haltioiden ompelema, musta-hopeinen vaateparsi on kauniimpi kuin mitä muilla pojilla koskaan oli. Silti Marillë ei voi mitään sille, että näkee edessään vain pojan, joka on pukeutunut kuninkaaksi naamiaisjuhlaa varten.
Valandilin lemmikkikissa seurailee heidän touhuaan välinpitämättömänä sängyn päältä. Valandil sieppaa sen syliinsä ja nostaa toiveikkaan katseen äitiinsä. "Minähän voisin ottaa Lumitassun mukaan saliin."
"Et varmasti voi. Laske se heti alas – siitä irtoaa karvoja vaatteisiisi."
Valandil ei tottele. "Ei se olisi häiriöksi. Se voisi maata valtaistuimeni vieressä oman lempityynynsä päällä."
"Unohda jo tuollaiset hupsutukset."
"Isä olisi antanut minun ottaa."
"Eikä olisi. Älä edes yritä."
Valandil katsoo äitiään melkein loukkaantuneena. Pojalla on yhä kummallinen mielikuva isästään. Hän näyttää aidosti uskovan, että Isildur oli mitä lempein ja sallivin isä, joka hemmotteli poikiaan minkä ehti ja vietti kaiken liikenevän aikansa heidän kanssaan. Mikään, mitä Marillë tai kukaan muukaan kertoo, ei näytä horjuttavan tätä käsitystä.
Poika laskee kissan maahan ja huokaa pettyneenä. Hän näyttää niin nuorelta ja epävarmalta, että Marillën tekisi mieli rientää Elrondin luo ja pyytää tätä perumaan kaikki.
"Oletko valmis? Meitä odotetaan jo."
Valandil ei sano mitään, mutta kapsahtaa syleilemään äitiään.
"Kaikki menee hyvin, saatpa nähdä", Marillë toteaa ties kuinka monetta kertaa ja työntää pojan kauemmas. Hän yrittää nyppiä kissankarvoja pois tämän päällyspuvusta, jonka rintaa koristaa hopealla kirjailtu Valkoinen Puu. "Lähdetään sitten,
senya."
Annúminasin valtaistuinsali on jokaista penkkiä myöten täynnä. Salin takaosassa väki joutuu seisomaan. Kun pääovet aukeavat, lyhimmät vieraista nousevat varpailleen nähdäkseen edes vilausten nuorukaisesta, kun tämä kulkee keskikäytävää pitkin kohti valtaistuinkoroketta. Marillë odottaa poikaansa korokkeella. Uusi Elendilin tähti on pienellä pöydällä hänen vierellään. Marillë yrittää hymyillä pojalle rohkaisevasti, sillä lapsiparka on aivan totinen kävellessään yksin pitkällä käytävällä. Sali on suuresta väkimäärästä huolimatta täysin hiljainen.
Sitten Valandil nousee korokkeelle ja kääntyy kohtaamaan kasvojen meren alapuolellaan. Hän henkäisee hiljaa, mutta ei irrota katsettaan väkijoukosta. Marillë ojentaa hänelle yksi kerrallaan vallan tunnukset: Barahirin sormuksen pojan sormeen, Annúminasin valtikan tämän käteen ja viimeisenä Elendilmirin tämän otsalle. Marillë joutuu nousemaan jakkaralle, jotta ulottuu sitomaan jalokiven poikansa otsalle. Jos tämä ei kohta lopettaisi kasvamista, hän voittaisi pituudessa isänsäkin. Kun Marillë laskeutuu ja astuu taaemmas, kuuluu kansan keskuudesta kohahdus.
"Katsokaa, kuningas!" huudahtaa joku.
Kuningas. Se Valandil todellakin on. Elendilmir valaisee hänen kasvonsa niin kuin ne kerran valaisivat Elendilin kasvot, ja se on syy, miksi kansa nyt haukkoo henkeään ihmetyksestä. Kaikki polvistuvat hänen edessään, ja niin tekee myös Meneldil, joka on seurueineen asettunut ensimmäiseen riviin.
Valandil nostaa kättään sen merkiksi, että he nousisivat. On koittanut se hetki, jota hän on eniten jännittänyt: hänen olisi puhuteltava kansaansa ensimmäistä kertaa sen valtiaana.
"Arnorin ja Gondorin ihmiset! Minä olen teidän uusi kuninkaanne, Valandil Isildurion. Minä synnyin Imladrisissa, kaksikymmentä ja puoli vuotta sitten, vähän ennen kuin isäni ja veljeni lähtivät suureen sotaan. He eivät palanneet, mutta minä jäin, ja minä olen nyt valmis jatkamaan isäni ja isoisäni työtä."
Kun puhe etenee, hänen äänensä voimistuu ja hänen puheeseensa tulee intoa. Puhe on valmisteltu huolella ennakkoon, mutta puolivälissä Valandil näyttää hylkäävän suunnitelman ja alkaa esittää ajatuksiaan siitä, kuinka ihmisten olisi alettava katsoa elämässään eteenpäin ja unohdettava sodan kauhut ja sen mukana tulleet murheet. Hän alkaa puhua lauluista ja musiikista, joista salohaltiat niin kovasti pitävät, ja tarinoista ja runoista, jotka voivat tuoda lohtua synkkiin hetkiin. Kansa innostuu nuoren kuninkaan puheista. He taputtavat hänelle kesken puheen ja jotkut huutelevat "hyvin sanottu" hänen lauseidensa väliin. Valandil saa tästä uutta intoa, ja äkkiä hän pelästyttää äitinsä hyppäämällä jakkaralle ja kohottamalla Annúminasin sauvan korkealle ilmaan.
"
Et Eärello Endorenna utulien! Sinome maruvan ar Hildinyar tenn' Ambar-metta!" hän lausuu kirkkaalla ja voimakkaalla äänellä.
Ne ovat Elendilin sanat: "Olen tullut Suurelta Mereltä Keski-Maahan. Täällä minä asun ja minun jälkeläiseni, kunnes maailma loppuu." Marillë katsoo Elrondia, mutta tämä näyttää yhtä yllättyneeltä kuin hän itsekin. Tätä ei ollut suunniteltu.
Ihmiset hiljenevät. He näkevät edessään Elendilin pojanpojan - pojan, joka tuo toivon sodan kurittamalle kansalle.
"Minun isoisäni ei ole enää täällä, mutta minä jatkan työtä, jonka hän aloitti", Valandil lupaa. "Tiedän, että olen nuori, mutta minä pystyn siihen. Teillä ei ole enää syytä pelätä!"
Puhe on päättynyt. Kansa puhkeaa raivokkaisiin suosionosoituksiin. Kaartin sotilaat joutuvat asettumaan korokkeen eteen kuninkaan suojaksi, sillä osa väestä haluaa nousta koskettamaan uutta valtiastaan, varmistuakseen että tämä on todellinen eikä vain jokin haltioiden luoma toiveuni.
Kun Valandil pääsee viimein poistumaan salista, hän on helpottunut. "He pitivät minusta, eivätkö pitäneetkin?"
"Totisesti he pitivät", Marillë sanoo hymyillen. Pitivät ehkä liikaakin. Hän ei sano mitään siitä, että Isildurin mielestä ei ollut lainkaan tärkeää, että kansa piti kuninkaastaan. Riitti, että se kunnioitti tätä. Ei ollut syytä olla liian tuttavallinen, sillä kansa odottaisi ystävällisen kuninkaan olevan myös ymmärtäväinen, ja suuttuisi sitten pahanpäiväisesti, kun tämän olisi tehtävä ikäviä päätöksiä, kuten veronkorotuksia ja elämää rajoittavia lakeja.
Hieman myöhemmin Valandil ja Marillë ottavat vastaan vieraita, jotka ovat tulleet kaukaa ja haluavat puhua uuden kuninkaan kanssa kahden kesken. Meneldil tulee ensimmäisenä onnittelemaan serkkuaan hyvästä puheesta ja Marillëa siitä, että on onnistunut kasvattamaan pojastaan niin oivallisen valtiaan. Meneldil katsoo Valandilia pitkään ja hänen silmissään voi nähdä jopa liikutusta.
"Teillä on setänne hymy", hän toteaa lopulta. "Ja te muistutatte muutenkin häntä suuresti."
"Minä en koskaan päässyt näkemään setääni Anárionia, mutta olen kuullut hänestä pelkkää hyvää", Valandil toteaa.
Marillë puolestaan on kuullut muutakin kuin hyvää Meneldilin toimista Gondorissa. Meneldil on kerännyt ympärilleen kannattajajoukon, joka kokoontuu usein hoviin illastamaan ja juhlimaan ilman erityistä syytä. He puhuvat monenlaisista asioista, eikä puheissa aina ole kovin paljon järkeä, mutta pahimmillaan miehet vihjailevat, että Meneldil on nyt oikeastaan
dúnedainin todellinen kuningas. Isildurin nuorin poika on pelkkä lapsi, ja kuka tietää, onko tämä todella Isildurin poika, sillä kukaan ei ole koskaan nähnyt tätä Gondorissa ja kuulostaa muutenkin erikoiselta, että Isildur olisi saanut vielä yhden pojan niin monen vuosikymmenen kuluttua edellisestä. Meneldil on ollut toppuuttelevinaan näitä puheita, mutta on todennut itsekin, että Etelä-Valtakunnan hallitseminen kuuluu nyt vain hänelle. Monet väittävät muistavansa, että Isildur luovutti Gondorin hallinnon kokonaan Meneldilille, koska hänellä ja hänen pojillaan ei ollut enää aikomusta palata etelään.
Ithilienin ruhtinas Carastion ei kuulu Meneldilin kannattajajoukkoon. Hän on käynyt useita kertoja Minas Anorissa muistuttamassa, että pohjoisessa on yhä Korkea Kuningas, jota heidän kaikkien pitää etelässä kunnioittaa, mutta vaikka hänelle myönnellään että näin on, se unohdetaan viimeistään seuraavassa illallisjuhlassa.
Marillë ei ole halunnut vaivata Valandilia tällä kaikella, mutta nyt hän toivoo, että olisi. Valandil katsoo serkkuaan viattomin ja ihailevin silmin, nähden tässä selvästi esikuvan, jollaista on kaivannut: ylpeän ja arvokkaan númenorilaisen kuninkaan, jollainen hänestä itsestäänkin pitäisi tulla.
"Teidän täytyy opettaa minut käyttämään näkykiveä", Valandil toteaa serkulleen. "Minä pyysin Elrondia, mutta hän sanoi, että ne on tarkoitettu ihmisten kuninkaille eikä hän voi auttaa asiassa."
"Katsotaan. Pelkään tosin, että olette siihen vielä liian nuori. Kiven käyttäminen vaatii kokemusta ja mielenlujuutta."
"Mutta kivien avulla me voimme olla yhteydessä toisiimme", Valandil huomauttaa. "Minä olen teidän kuninkaanne, mutta ei ole meidän kummankaan kannalta järkevää, jos joudutte lähettämään kirjeen ja odottamaan minun vastaustani ennen jokaisen tärkeän päätöksen tekemistä."
"Se on kyllä totta. Voimmehan me yrittää, mutta varoitan, että en ole itsekään vielä mestari Kiven käyttämisessä."
He tapaavat monia ruhtinaita sen iltapäivän aikana. Elrond liittyy heidän seuraansa, sillä hänestä on vuosien varrella tullut lähes kasvatti-isä Valandilille, ja monet haluavat sen vuoksi puhua myös puolhaltian kanssa. Marillë on kyllä huomannut, miten häntä ja Elrondia katsotaan. Monilla ihmisillä on turhan vilkas mielikuvitus. Marillë kunnioittaa Elrondia ja pitää tätä nykyään ystävänään, mutta niin hän pitää myös Galadrielin ja Celebornin tytärtä Celebríania. Kaikki Rivendellissä tietävät, että Celebrían ja Elrond kuuluvat toisilleen, ja luultavasti avioituvat haltioiden mittapuulla piankin, joskin Marillë arvelee olevansa aikaa sitten kuollut, kun se lopulta tapahtuu. Mutta Annúminasissa haltioiden asiat tunnetaan huonosti. Kenties Marillën olisi otettava asiakseen levittää muutamia Elrondia ja Celebríania koskevia juoruja, jotta ei itse joutuisi sellaisten kohteeksi.
Marillën vanhemmat tulevat onnittelemaan Valandilia. Monet pitävät ihmeenä sitä, että Vëantur on yhä niin hyvissä voimissa. Mutta Vëantur on sanonut, ettei aio lähteä mihinkään ennen kuin on nähnyt tyttärenpoikansa astuvan valtaan, mutta nyt näyttää siltä, että hän haluaa varmistua vielä siitäkin, että poika pääsee hyvään alkuun tehtävissään.
Vëantur hymyilee kuninkaalle ja tyttärelleen ja huokaa: "Eikö hän olekin aivan niin kuin Isildur tuossa iässä! Kuka tietää, mitä kaikkea hän vielä saakaan aikaiseksi!"
"Valandil on yhtä vilkas ja kuriton kuin isänsä nuorena, niin olen kuullut", Marillë toteaa. "On kai niin, ettei verenperintöä vastaan voi taistella."
"No, enhän minä sitä tarkoita,
yenya! Tarkoitan tuota intoa ja iloisuutta, ja ennen kaikkea tuota tapaa, jolla hän vangitsee toiset kuuntelemaan itseään ja seuraamaan itseään ties mihin hullutuksiin. Sellainen Isildurkin oli, kun hän oli tuli Armenelosiin. Niin täynnä puhtia ja ideoita, että sai jokaisen satavuotiaan ja vanhemman tuntemaan itsensä ikälopuksi. Huvitukset päällimmäisenä mielessä tietysti, niin kuin kaikilla tuon ikäisillä, mutta oli hänellä järkeäkin. Ja entäpä se kannattajajoukko, jonka hän keräsi ympärilleen? Silloin puhuttiin kaikenlaista. Että jonakin päivänä Tar-Miriel hallitsisi valtakuntaa Isildur oikeana kätenään, ja että Kuninkaan Miehet ajettaisiin takaisin niihin varjoihin, joista he olivat tulleetkin. Mutta sitten jotakin tapahtui, ja Isildur päätti jättää Armenelosin. Se oli sääli. Ties mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt."
"
Atar, muistisi alkanee pettää", Marillë toteaa isälleen lempeästi. Tämä rakastaa muistella vanhoja aikoja, mutta kuka tietää, kuinka suuri osa kertomuksista on totta ja kuinka suuri osa mielikuvituksen tuotetta.
"En ehkä muista, mitä söin eilen päivälliseksi, mutta Númenorin ajat muistan kuin olisin yhä siellä", Vëantur vannoo. "Ja minä olen aina sanonut, etteivät Isildur ja Anárion olleet niin erilaisia, kuin kaikki väittävät. Isildur oli todellisuudessa yhtä valoisa kuin veljensä, sillä pilvettömän yön täysikuu on kirkas ja tuo valon synkimpäänkin hetkeen. Hän ja hänen isänsä ja veljensä toivat mukanaan toivon, niin sanoivat viisaimmat siihen aikaan. Tähdet, kuu ja aurinko – siinä on kaikki se valo, mitä pimeyden karkottamiseen tarvitaan. Ei ollut heidän kohtalonsa pelastaa Númenoria, mutta Keski-Maan he pelastivat; tämä on nyt kaikkien hyvien ihmisten valtakunta ja on aina oleva sellainen."
"Minä ymmärrän teitä,
atar amilinyo!" Valandil huudahtaa. "Minä muistan isäni hymyn, ja se oli aina täynnä valoa. Haluan, että kerrotte minulle kaiken, minkä muistatte isästäni, isoisästäni ja sedästäni, myös kaikki arveluttavat tarinat!"
Kaartinpäällikkö Estelmo tulee esittelemään etelästä saapuneen perheensä. Estelmo on kasvanut virkansa myötä, ja näyttää hyvin kunnioitettavalta kaartin päällikön musta-hopeisessa puvussa. Nuori hän on, mutta niin ovat useimmat muutkin kaartissa. Valandil ei epäröinyt hetkeään, kun he istuivat neuvottelemaan Annúminasin puolustuksesta. Hän halusi tehdä Estelmosta päällikön, vaikka tämä oli hetki sitten ollut vain aseenkantaja. "Hän selvisi ainoana Kurjenmiekkakenttien taistelusta, joten hänen täytyy olla erinomainen taistelija", oli hän perustellut valintaansa. Marillë oli antanut periksi, sillä hänkin piti Estelmosta. Isildurin oli joka tapauksessa ollut tarkoitus antaa Estelmolle
roquenin arvo.
"Sinä et sitten taida olla palaamassa etelään", toteaa Estelmon äiti hieman surumielisesti.
"En,
emmë. Minun paikkani on kuninkaamme rinnalla. Ja onhan sinulla veljeni ja sisareni."
"Minä kaipaan sinua silti."
Estelmon perhe on Númenorin mittapuulla suuri: hänellä on kaksi vanhempaa veljeä ja kolme sisarta. Perheellä oli sodassa onni myötä, sillä kummatkin veljet ja itse ruhtinas selviytyivät siitä hengissä, vaikkakin muutamia haavoja kärsien. Kenties sama onni oli ollut Estelmonkin turvana Kurjenmiekkakentillä.
Marillën on hieman vaikea käyttäytyä luontevasti Estelmon äidin seurassa. Tämä on häntä nuorempi, mutta tuskin tämä katsoisi Marillëa noin kunnioittavasti, jos tietäisi mitä Marillën ja Estelmon välillä on sittemmin tapahtunut.
Marillë puolustelee käytöstään sillä, ettei ollut tottunut saamaan huomiota miehiltä. Jos heidän kotonaan Gondorissa olikin joskus vieraillut komeita, naimattomia miehiä, he uskalsivat lausua korkeintaan jonkin muodollisen kohteliaisuuden kuningattarelle, sillä he pelkäsivät joutuvansa Isildurin epäsuosioon tai kokevansa jonkin vielä pahemman kohtalon. Marillë kuului yksinoikeudella Isildurille, se tiedettiin jo Númenorin aikoina. Eikä Marillë siitä välittänyt, sillä hänellä oli silmiä vain miehelleen. Mutta nyt, kun mies on poissa, asiat ovat hiljalleen muuttuneet. Nykyään leskikuningattarelle osoitetut kohteliaisuudet annetaan hymyn kera, eivätkä ne aina ole niin kovin muodollisia. Ja Marillë on oppinut pitämään niistä.
Estelmo tunnusti ihastuksensa pari vuotta sitten keskikesän juhlissa linnan pihalla, hieman humaltuneena, illan ollessa enemmän yön puolella. Hän oli hakenut Marillëa tanssiin, ja Valandil oli nauraen käskenyt äitiään menemään, sillä leski tai ei, kai tälläkin oli oikeus pitää hauskaa edes joskus? Marillë ei muistanut, koska oli viimeksi tanssinut, sillä Isildur ei ollut paljon tanssimisesta välittänyt, ja kuningattaren odotettiin joka tapauksessa pysyttelevän salin etuosassa seuraamassa tanssia sen sijaan, että olisi liittynyt siihen itse. Sinä yönä askeleet olivat kuitenkin muistuneet hänen mieleensä, ja musiikki oli vienyt hänet mukanaan, kuin hän olisi ollut nuori neito jälleen. Tanssin päätyttyä Estelmo oli vetänyt naisen pensaiden suojaan ja tunnustanut rakkautensa, pelosta vavisten ja kyyneleet silmissään. Hän oli sanonut, ettei voinut enää elää niin lähellä kuningatarta kertomatta tunteistaan, ja että jos hänet sen tähden karkotettaisiin maasta, hän lähtisi ilomielin, sillä ainakin salaisuuden taakka oli vihdoin poissa hänen harteiltaan.
Estelmo kertoi olleensa Marillëen ihastunut nuoresta pojasta asti. Hän oli nähnyt tämän kerran juhlissa Minas Ithilissä, eikä ollut sen jälkeen saanut Ithilienin kuningatarta mielestään. Hän oli tiennyt, että Isildur nitistäisi hänet paljain käsin kuin häiritsevän hyönteisen, jos hän uskaltaisi puhua tunteistaan kuningattarelle tai ylipäänsä kenellekään, mutta edes kuoleman pelko ei ollut saanut hänen sydäntään rauhoittumaan. Hän oli anellut isäänsä päästämään hänet Isildurin kaartiin, ja oli saanut luvan, sillä Estelmo oli kolmas poika eikä perisi mitään, ja oli vain hyvä jos hän löytäisi itselleen paikan maailmasta.
Miten onnellinen hän olikaan ollut sinä päivänä, kun Elendur oli valinnut hänet aseenkantajakseen. Häntä oli tietysti kiusattu sen vuoksi, koska tiedettiin hyvin, että Elendur valitsi aseenkantajakseen aina silmiään eniten miellyttävän nuorukaisen, eikä suinkaan sellaista, joka oli etevin taistelija. Mutta jos Elendur joskus katselikin Estelmoa normaalia pidempään, se oli pieni hinta pääsystä kuningasperheen lähipiiriin.
Marillë ei ollut tiennyt, itkeäkö vai nauraa kuullessaan tästä kaikesta. Hän oli arvellut sen olevan jokin outo päähänpisto, kenties pila tai veto, johon Estelmo oli jotenkin joutunut mukaan. Valandil ei säästänyt äitiäänkään kepposiltaan. Marillë ei pystynyt muistamaan, että olisi koskaan huomannut Estelmon käytöksessä mitään ihastukseen viittaavaa niiden vuosien aikana, joina tämä oli palvellut Elenduria, mutta toisaalta, miksi hän olisi kiinnittänyt huomiota poikansa aseenkantajaan? Marillë oli hymyillen pyytänyt Estelmoa tulemaan luokseen seuraavana päivänä, jos tämä päänsä selvitettyään ja rauhoituttuaan yhä arvelisi olevansa ihastunut leskikuningattareen.
Myöhään seuraavana iltana Estelmo oli tullut Marillën salonkiin hermostuneena ja tulipunaisena kasvoiltaan, pahoitellen edellisen päivän käytöstään, mutta väittäen olevansa yhä yhtä rakastunut kuin aiemmin.
Marillë ei ollut aikonut päästää enää koskaan ketään miestä vuoteeseensa. Mutta monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Isildurin kanssa, eikä tätä enää ollut. Hän kertoi ongelmastaan Ailinelille, ja tämä muistutti, että Marillëlla saattoi olla vielä sataviisikymmentä vuotta elämää edessään, mikäli tämän isän elinvoimaisuudesta saattoi mitään päätellä, ja se oli pitkä aika maata kylmässä vuoteessa kuollutta surren. Marillë oli rauhoitellut itseään muistelemalla, kuinka Isildur oli neuvonut häntä jatkamaan elämäänsä, mikäli tämä ei palaisi sodasta. Tuskin mies oli tarkoittanut, että Marillën olisi mentävä vuoteeseen poikansa aseenkantajan kanssa, mutta kun nuori Estelmo oli seissyt siinä hänen edessään pakahtumaisillaan rakkaudesta, Marillë oli päättänyt tarttua tilaisuuteen. Estelmoa on ilo katsella – tämä on komea ja vahva nuori mies, ja on varmasti hyvin suosittu neitojen keskuudessa, varsinkin nyt kun hänestä on tullut kaartinpäällikkö. Estelmo järkiintyisi vielä ja löytäisi vaimon itselleen, mutta siihen asti Marillë aikoo nauttia tilanteesta. Estelmo on vuoteessa kokematon ja innostunut, mikä ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, mutta Marillën opastuksella hänestä kehittyisi vielä taidokas rakastaja jollekin onnekkaalle neidolle.
Ja täytyyhän hovissa olla salaisuuksia, sellaisiakin joista edes kuningas ei tiedä mitään.
Marillë lähettää pienen merkitsevän hymyn Estelmolle, kun tämä poistuu huoneesta perheensä kanssa. Miehen kasvot punehtuvat hieman, mutta hän nyökkää huomaamattomasti.
* * *
Kruunajaispäivä päättyy suuriin tanssiaisiin. Valandil heitti aiemmin päivällä takkaan äidin tarjoaman listan neidoista, joita hänen pitäisi tanssittaa. "Miten vanhanaikaista!" hän nauroi. Hän päättäisi itse, kenen kanssa tanssisi, jos häntä nyt ylipäänsä sattuisi tanssiminen huvittamaan. Hän ei ole vielä päättänyt. Toistaiseksi hän istuu mieluummin valtaistuimellaan ja katselee lattialla pyörähteleviä, parhaimpiinsa pukeutuneita pareja. Hän on tyytyväinen nähdessään Alaricin tanssivan Melethilin kanssa. Toivoa siis on. Melethil vannoi, ettei voisi kuvitellakaan kelpuuttavansa ketään uutta miestä Aratanin tilalle, mutta Alaric on ollut sinnikäs. Ehkä hän saisi vielä palkintonsa.
Jonkin ajan päästä Valandilia alkaa kyllästyttää, ja hän menee haltioiden luo ja kehottaa heitä soittamaan jotakin hilpeämpää. Hän on nähnyt tarpeeksi tanssikuvioita, joita vieraat tunnollisesti ja keskittyneinä esittävät, arvatenkin muistellen kuumeisesti, mitä heidän seipäänniellyt tanssinopettajansa mahtaisi sillä hetkellä sanoa, jos olisi seuraamassa tanssia. Valandilista olisi paljon hauskempaa, jos jokainen tanssisi omalla tyylillään itse valitsemansa partnerin kanssa niin kuin salohaltiat tekevät.
Valandil pysähtyy tuijottamaan haltioiden orkesteria. Hän ei saata uskoa, että Galion on vieläkin lapsi. Tämä on yksi huilunsoittajista, mutta ulottuu vain puoliväliin Valandilin rintakehää. Se tekee nuoren kuninkaan surulliseksi. Galion oli hänen paras ystävänsä lapsena. Pieni haltia tuijottaa yhtä lailla tyrmistyneenä Valandilia, joka on tohtinut kasvaa mieheksi niin nopeasti.
"Teidän täytyy odottaa pari vuosikymmentä, niin olette taas ylimmät ystävät", ennakoi Elrond Valandilin selän takaa.
"Pidä kiirettä", Valandil tokaisee Galionille. "Minä olen suunnitellut vaellusta Hämyvaaroille Ranyonin kanssa, ja haluaisin sinun tulevan mukaan. Mutta me emme taatusti kanna sinua reppuselässä, jos nuo lyhyet koipesi väsyvät."
"Kyllä minä jaksaisin lähteä vaikka heti", uhoaa Galion. "Minä olen paljon vahvempi kuin miltä näytän. Kyllä sinun se pitäisi tietää, vai oletko tyhmistynyt nyt kun olet joutunut elämään täällä ihmisten joukossa?"
"Varo sanojasi, lapsi, tai minä saatan nostaa sinut ilmaan ja heittää sinut alas tältä lavalta."
Galion mittailee Valandilia katseellaan ja päättää, että on parasta pysyä hiljaa.
Haltiat alkavat soittaa nopeaa kappaletta huiluillaan. Tanssijat pysähtyvät hetkeksi ihmettelemään, mutta Valandil taputtaa käsillään tahtia ja innostaa muutkin tekemään niin. Kohta arvokkaasti pukeutunut juhlaväki hyppii pitkin tanssilattiaa kukin omalla tyylillään, ja se saa Valandilin nauramaan. Valandil rientää äitinsä luo, joka on seurannut tilannetta sivummalta hämmennyksen vallassa.
"Tule,
emya, tanssitaan!"
"Voi,
senya...en ole tottunut tämäntapaiseen... miksi ikinä tätä kutsutkin!"
"Minä kutsun sitä hauskanpidoksi, ja sinun on aika tottua siihen,
emya, sillä minun hovissani et pääse sitä pakoon!"
Valandil tarttuu äitinsä molempiin käsiin ja vetää hänet päättäväisesti tanssilattialle.
Loppu