Kiitos, Leida, mukavaa että jaksat kommentoida.
Tuo äpärä-juttu oli minulla kyllä mielessä melko aikaisesta vaiheesta asti. Eikä mitenkään Hobbin vuoksi, vaan ihan itse omasta päästäni keksin... (heh). Mutta tuolla poitsulla on tärkeää tekemistä tässä ficissä, ja siksi hänet piti keksiä. Aratan on kyllä moniulotteisempi kuin voisi alun perusteella kuvitella, ja luulen sen käyvän paremmin ilmi sitten joissakin myöhemmissä luvuissa. Ja Isilduria on tässä seuraavassa luvussa sitten luvassa vähän enemmänkin kuin olisi terveellistä.
Seuraava luku on ollut yksi ehdottomista suosikeistani tässä ficissä. Se ilmestyi ikään kuin tyhjästä (saattaa olla että sain jotain epämääräistä inspistä, kun kuuntelin kirjoittaessani Stingiä ja sieltä tuli Fields of Gold). Tämä voisi melkein olla tähän ficciin perustuva one-shot, koska se muodostaa tavallaan kokonaisuuden ja on vähän irrallinen kaikesta muusta. Säätila natsaa taas mainiosti tähän vuodenaikaan, kuten yleensä.
Viidestoista luku: Auringonpaistetta galenas-niityllä
Pelargir, Vuonna 3422 Toista Aikaa
Pelargir on vanhojen valkeiden talojen, valkopurjeisten alusten ja vuolaana virtaavan veden kaupunki. Se perustettiin yli tuhat vuotta sitten kuningas Tar-Ancalimon hallituskaudella, ja vaikka se oli satamana vähemmän vilkas kuin eteläisempi Umbar, vainojen vuosina monet Kuninkaan Miesten ahdistelemat Uskolliset purjehtivat Pelargiriin ja perustivat sinne itselleen uuden kodin.
Uskollisia muutti Pelargiriin erityisesti sen jälkeen, kun kuningas Ar-Gimilzôr pakotti heidät lähtemään länsirannikon Andúniësta, jonne haltiat entisaikaan purjehtivat tuoden mukanaan niin henkisiä kuin aineellisia lahjoja, ja jonne lännestä käyvä tuulenvire levitti suloista tuoksua merentakaisilta mailta. Ar-Gimilzôr salli Uskollisten purjehtia Keski-Maahan, mutta vain sillä ehdolla, etteivät he enää koskaan palaisi Númenoriin. Onnekkaita kenties olivat ne, jotka lähtivät ajoissa pakoon, mutta Andúniën ruhtinaiden suku jäi itärannikon Rómennaan, jonne kuningas karkotti ne, jotka eivät kannattaneet hänen politiikkaansa, ja jossa hänen oli helpompi valvoa heidän toimintaansa. Ar-Gimilzôr teki kaikkensa, jotta Uskollisten elämä olisi mahdollisimman ikävää: kotiseudulta häätäminen ei riittänyt, vaan hän kielsi myös haltiakielen puhumisen, ja rankaisi niitä, jotka olivat tavanneet haltioita, "
valarin vakoojia". Kenties oli kohtalon ivaa, että Ar-Gimilzôr rakastui naiseen, joka oli salaa Uskollinen, ja että hänen esikoispoikansa aikanaan seurasi äitiään, ja otti nimekseen Tar-Palantir.
Pelargirissa näkyy vielä vanhan Númenorin vaikutus. Se muistuttaa paljon Rómennaa, ja täällä Marillë ja Isildurkin asuivat ensimmäiset Keski-Maan vuotensa. Mutta Pelargir ei ole Rómenna yhtään enempää kuin Rómenna oli Andúnië. Se on hyvä kaupunki, mutta sittenkin vain jäljennös jostain vielä paremmasta, eivätkä Isildur ja Marillë olleet kovinkaan onnellisia siellä asuessaan.
Marillë saapuu kaupunkiin vain kamarineiti seuranaan. He tulevat vaunuilla, sillä Gilieth arastelee hevosia eikä olisi pystynyt ratsastamaan niin pitkää matkaa. Marillë on toki pakannut mukaansa myös melko paljon tavaroita, sillä hän ei tiedä, miten kauan vierailu tulee kestämään. Vaunut kolisevat kulkiessaan pitkin valkeilla kivillä päällystettyä katua, ja pysähtyvät viimein Isildurin Pelargirin talon portille. Talo on kaupungin laidalla, ja sen takana levittäytyvät vihreät niityt, ja kauempana kimmeltää sininen Sirith-joki. Mies on vaimoaan vastassa talon edustalla.
"Vihdoinkin!" hän huudahtaa ja rientää auttamaan Marillën pois vaunuista. Hän syleilee vaimoaan hieman pitempään kuin olisi sopivaa keskellä katua.
Palveluspoika kiirehtii huolehtimaan Marillën ja kamarineidin matkatavaroista, kun Isildur ohjaa vaimonsa sisään taloon.
"Olen tehnyt tänne hieman uudistuksia", hän kertoo.
"Huomasin jo, että julkisivu on maalattu uudelleen. Nyt se on suorastaan hohtavan valkoinen. Loistaako tämäkin nyt täysikuun aikaan?"
"Ei, se on vain tavallista maalia tavallisen kiven päällä, eikä kuu edes paista täällä samalla tavalla kuin Ithilienissä", selittää Isildur ymmärtämättä vaimonsa pilailua.
Isildur seuraa vaimoaan tämän huoneeseen asti, ja kertoo samalla siitä, mitä talossa on tehty. Marillë pistää merkille uudet huonekalut, ja seinävaatteen joka esittää Lebenninin maalaismaisemaa.
"Täällä on oikein viehättävää. Luulen, että viihdyn täällä mainiosti. Mutta miksi kaikki tämä uudistaminen?"
"No, tiedät, etten siedä tylsistymistä. Lisäksi olen suunnitellut, että Aratan voisi muuttaa tänne asumaan. Ei vielä, mutta myöhemmin. Hän pitää laivoista ja purjehtimisesta."
Marillë huokaa syvään istuutuessaan uuteen, sinisellä sametilla verhoiltuun tuoliin, joka on asetettu ikkunan ääreen. Hän näkee huoneesta Sirithin, joka halkoo vihreää niittyä tummansinisenä ja auringonpaisteessa välkehtien. Merta ei näy, sillä Númenorin tuho muutti Keski-Maan rantaviivoja, ja Pelargir on nyt Anduinin ja Sirithin yhtymäkohdassa rannan sijaan.
"Puhut ajasta Elendilin jälkeen. Meidän tiemme vie pohjoiseen, mutta nuoremmat poikamme kaiketi jäävät tänne. Nyt kun ajattelen sitä, en tiedä, miten pystyn kestämään eron."
"Ainakin yhden haluaisin jäävän. Minusta tulee aikanaan sekä Arnorin että Gondorin Korkea Kuningas, mutta kotini voi olla vain yhdessä valtakunnassa. Jos me kaikki menisimme pohjoiseen, on vaarana, että sukumme siteet etelään heikkenisivät sukupolvien myötä, ja kenties jonakin päivänä valtakunnat ajautuisivat erilleen toisistaan. Sitä minä en tahdo, ja parhaiten voin estää sen sillä, että perillisiäni asuu myös täällä etelässä."
"Eikö riittäisi, jos joku Anárionin jälkeläisistä muuttaisi pohjoiseen?"
"No, Meneldilillä on toistaiseksi vain Cemendur, enkä usko hänen olevan halukas luopumaan ainoasta perijästään. Sitä paitsi, mieluiten näkisin Ithilienin oman huoneeni hallussa. Aratan voisi asua siellä, ja välillä täällä Pelargirissa. Hän rakastaa merituulta enemmän kuin Evendim-järven talvista viimaa."
"Entä Ciryon?"
"Sovitaan, että hänet me pidämme. Hän tulkoon meidän mukanamme pohjoiseen ja pitäköön meille seuraa vanhoina päivinämme, kun kukaan muu ei enää jaksa kuunnella muistojamme vanhoista pahoista ajoista."
"Hänellä saattaa olla muita suunnitelmia."
Isildur hymähtää. "Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta älä sure sitä vielä, rakkaani. Isäni on terve ja voimakas, ja uskon, ettei hän uuvu vielä moneen vuosikymmeneen."
Vaikka Isildur puhuu ja kertoo talosta innokkaasti, Marillë näkee väsymystä ja surua miehen kasvoilla. Asiat Pelargirissa eivät ole sujuneet niin hyvin kuin Isildur toivoi. Hieman myöhemmin illallisella, jota he nauttivat kahdestaan, Isildur ryhtyy kertomaan siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun hän tuli kaupunkiin. Mustat númenorilaiset ovat tehneet uusia kaappausretkiä. He eivät tosin enää ole tohtineet purjehtia Anduinia ylös Pelargiriin, vaan ovat järjestäneet iskunsa Lebenninin syrjäisiin rannikkokyliin, joihin Gondorin laivat ja sotilaat eivät ole ehtineet turvaksi. Umbariin on lähetetty muutamia vakoojia, ja he ovat tuoneet mukanaan tietoja kaapattujen kohtalosta. He ovat kertoneet, että vahvimmat pakotetaan taistelemaan peikkoja ja muita hirvityksiä vastaan areenoilla, jotka on rakennettu varta vasten tällaisia barbaarisia ja epäoikeudenmukaisia kaksintaisteluja varten. Ihmiset siellä katselevat niitä huvikseen, ja jopa maksavat päästääkseen seuraamaan taisteluja. Tähän asti taistelijat on tuotu kaukaa eteläisistä maista, mutta pohjoisesta kaapatut, "aidot Númenorin kapinalliset" ovat nostaneet taistelut ennennäkemättömään suosioon. Ja myöhemmin, oli Uskollinen sitten selvinnyt taistelusta hengissä tai ei, hänen ruumiinsa viedään mustakupoliseen temppeliin uhrattavaksi Melkorille, hyvin samankaltaiseen kuin se, jonka Sauron rakennutti Armenelosiin.
"Ja tehdään kaapatuille muutakin, mutta siitä minä en puhu", Isildur sanoo synkästi. "Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien varrella. Kuninkaan Miehet vainoavat meitä yhä." Isildur on tuskin koskenut ruokaansa puhuessaan. "Pyydän anteeksi, että kerron tästä sinulle. Sinun ei pitäisi joutua kuulemaan tällaista."
"Koska olen nainen? Minä olen kokenut Atalantën kauhut siinä missä sinäkin, ja mielestäni minä ansaitsen kuulla, ja minun täytyy kuulla, jos pahuuden teot jatkuvat yhä. Eikö ole mitään, mitä voimme tehdä lopettaaksemme heidän vainonsa? Meitä on nyt enemmän, ja olemme voimakkaampia kuin Rómennan aikoina."
Isildur pudistaa päätään. "Kuninkaan Miehiä on aina ollut moninkertaisesti meidän määräämme verrattuna. He perustivat ensimmäiset siirtokuntansa Keski-Maahan paljon aiemmin kuin me Uskolliset, ja heidän määränsä niissä on vain lisääntynyt lisääntymistään. Vakoojamme kertovat, että kaupungit siellä ovat suuria ja mahtavia, ja ne kukoistavat ja kasvavat, ja että mustat númenorilaiset ottavat mielellään vaimoikseen eteläisnaisia, jotka synnyttävät heille lukuisia lapsia. Heidänkin kaupunkeihinsa on siirretty paljon tietoa ja taitoa Atalantësta, mutta siellä se kaikki on valjastettu pahan käyttöön. Heidän armeijansa ovat mahtavia, ja niitä johtavat miehet pitkiä ja voimakkaita, sinisilmäisiä ja kultatukkaisia, niin kuin Kuninkaan Miehet ovat aina olleet. Olisi uhkarohkeaa haastaa heidät sotaan. Minä olisin kyllä valmis tekemään sen, mutta kun viimeksi neuvottelin isäni kanssa, hän kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Hän sanoi epäilevänsä, että juuri sitä mustat númenorilaiset toivovat, ja että sen vuoksi he alun perin ryhtyivät kaappauksiinsa – ärsyttääkseen minut ja Anárionin harkitsemattomiin tekoihin."
"Mitä me sitten voimme tehdä?"
"Olen lähettänyt laivoja ja miehiä vartioimaan rannikkoseutuja, ja varoittanut kylien asukkaita. Paljon muuta en voi tehdä. Meillä on vanki, jonka erään kalastajakylän ihmiset saivat äskettäin kiinni kaappausta yrittäneestä ryhmästä. Toivomme hänen puhuvan ja kertovan kuninkaidensa Herumorin ja Fuinurin aikeista lisää, kenties paljastamaan jonkin heikkouden, jota voisimme käyttää heitä vastaan. Siinä voi tosin kestää pitkään."
Umbarin ihmisistä on toki ollut haittaa ennenkin. He ovat purjehtineet suurilla laivoillaan kaukaa etelän satamista ja hyökänneet Gondorin laivojen kimppuun, ryöstäen nämä ja tappaen miehistöt, mutta tällaiset iskut ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet, koska Gondorin laivasto on vahvistunut uusilla aluksilla ja miehistöjen kyky puolustautua on parantunut. Harvemmin mustat númenorilaiset ovat kuitenkaan uskaltaneet astua Gondorin maille asti. Se, että he nyt uskaltavat, saattaa olla merkki heidänkin vahvistumisestaan. Marillë ymmärtää miehensä huolen.
* * *
Isildur lähtee varhain aamulla kuulustelemaan vankia jälleen kerran. Tuloksetta, arvaa Marillë, sillä mies palaa puolen päivän jälkeen selvästi vihaisena. Hän seisoo pitkään mietteissään ja katselee ikkunasta ulos, menee sitten työhuoneeseensa selailemaan karttojaan. Marillë istuu kamarineitinsä kanssa pienessä salongissa ja kirjailee nimikirjaimia ja tunnusta, Valkoista Puuta ja seitsemää tähteä, Isildurille hankittuihin uusiin vaatteisiin. Ulkona on kaunis sää, vaikka kesä onkin hiljalleen kääntymässä syksyksi. Jonkin ajan kuluttua Marillë päättää mennä ulos kävelemään Sirithin rantaan ja keräämään samalla
galenasia tuomaan suloista tuoksuaan taloon.
Makeaa galenasia kasvoi Númenorissa joka puolella, ja Uskolliset toivat sitä laivoissaan Keski-Maahan. Sen tuoksu tuo mukanaan muistoja kotimaasta.
Isildur kuulee, kun naiset tekevät lähtöä, ja ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Hän on kaiketi saanut tarpeekseen sisätiloissa istumisesta. Hänen aseenkantajansa Tarion ilmestyy jostakin ja seuraa isäntäänsä ulos kuin varjo. Ehkä hän ajattelee, ettei Pelargir ole riittävän turvallinen kuningasparin kävelyretkille. Isildur ei kiinnitä mieheen mitään huomiota, vaan tarjoaa vaimolleen käsivartensa, ja johdattaa tämän kärrypolulle, joka alkaa aivan heidän talonsa vierestä, vie niityn poikki ja kääntyy sitten seuraamaan joen vartta.
Marillë nauttii lämmöstä ja kevyestä tuulenvireestä, joka puhaltaa Anduinin suistolta ja mereltä. Myöhäiskesän väsynyt aurinko kultaa tuulessa huojuvat ohrapellot, jotka levittäytyvät silmänkantamattomiin Sirithin toisella puolella. Hiekka rapisee Marillën ohutpohjaisten tossujen alla, ja hän nauttii joka askeleesta. Hänen jalkansa ehtivät jo väsyä Minas Ithilin kivettyihin katuihin. Samalla hän tuntee kuinka jännittyneisyys katoaa miehestä hänen rinnallaan, huolten aiheuttamat uurteet kasvoilla siliävät ja silmiin ilmestyy hymyä.
"
Aranya?" Marillë sanoo rikkoen pitkän hiljaisuuden. "Luuletko, että Andúniëssa oli kerran vähän samanlaista kuin täällä nyt?"
Isildur hidastaa askeleitaan, katsahtaa vaimoonsa huvittunut ilme kasvoillaan. "Andúnië oli kumpuilevaa, paikoin vuoristoista seutua, ja siellä kasvoi paljon metsiä. Osa niistä oli kultaisia, vähän kuin nuo pellot tuolla, mutta en minä muuta yhtäläisyyttä näe."
"Minä ajattelin enemmän säätä ja tunnelmaa, lempeää merituulta kaukaa lännestä ja auringonlaskua aaltojen syliin."
"No siinä asiassa nämä paikat kyllä muistuttavat hieman toisiaan. Mutta muistikuvani ovat hataria – kävin siellä vain kerran isäni ja veljeni kanssa. Ehkä olen onnekas, etten ehtinyt asua siellä isäni lailla. Saattaisin kaivata sinne liikaa."
"Kerro minulle se, mitä muistat Andúniësta. Millaista siellä oli sinun vierailusi aikana, kun haltiamielet eivät enää asuttaneet ruhtinaiden kaupunkia? Olen kuullut sinun mainitsevan matkasi vain pari kertaa. Vai onko se, mitä muistat, liian ikävää muistettavaksi?"
"On ja ei", Isildur vastaa tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän pysähtyy ja ehdottaa, että he istuisivat hetkeksi joen rantaan, vesirajassa olevan laakean kiven päälle. Marillëlla ei ole mitään tätä vastaan, ja hän seuraa miestään kivelle. Nainen katsoo taakseen, ja näkee kamarineitinsä seisovan jonkin matkan päässä, ja Tarion on jäänyt hänen rinnalleen. He ovat tainneet löytää molempia kiinnostavan puheenaiheen, joka arvatenkin liittyy siihen, millaista on palvella Ithilienin valtiasta ja valtiatarta, ja yrittää pysyä heidän moninaisten oikkujensa perässä.
Isildur tuijottaa virtaavaa vettä kiinteästi ja jatkaa kertomustaan. "Olin silloin nuorukainen, juuri täysi-ikäiseksi tullut, ja Anárion oli vielä melkein lapsi. Äitimme ei olisi halunnut meidän lähtevän, mutta isäni ja Amandil vakuuttivat, että kuningas Tar-Palantirkin käy siellä usein, ja että se on yhä suhteellisen turvallinen seutu matkustaa. Maisema siellä oli vielä melkein ennallaan, sillä Kuninkaan Miehet eivät vielä olleet alkaneet kaataa metsiä Ar-Pharazônin laivoja varten. Me menimme rantaan ja tähyilimme sieltä länteen. Kiipesimme Oromet-kukkulan torniin, jonka Tar-Minastir oli aikanaan rakennuttanut, mutta se ei ollut niin korkea, että sieltä olisi nähnyt Tol Eressëan haltiatornin välkkeen. Anárion tosin sanoi, että hän tunsi lempeän kukkaistuoksun, jonka länsituuli toi mukanaan, mutta minusta meri tuoksui vain suolaiselta, niin kuin yleensä, vaikkakin tuuli sillä rannalla oli lempeämpi kuin Rómennassa.
"Me yövyimme joidenkin maalaisten luona, jotka eivät pitäneet itseään sen enempää Uskollisina kuin Kuninkaan Miehinäkään, ja muistan ihmetelleeni, kuinka jotkut saattoivat elää niin, ottamatta kantaa. Mutta he näyttivät pitävän politiikkaa kuninkaiden, ruhtinaiden ja muiden ylimysten ajanvietteenä, ja että heillä itsellään oli tarpeeksi tekemistä huolehtiessaan siitä, että metsät ja pellot tuli hoidettua ja lampaat vietyä kukkuloille laiduntamaan oikeaan aikaan. Me kävimme kaupungissakin, ja isäni vaikutti murheelliselta nähdessään sen melkein autiona, ja monet hänelle tutut rakennukset merituulten rapauttamina. Mutta Andúniën ruhtinaiden kaunis valkoinen linna korkealla kukkulan rinteessä oli saanut uudet asukkaat: sinne oli muuttanut joku tärkeä Kuninkaan Miesten herra perheineen. Pahoilla mielin me ratsastimme sukumme entisen kodin ohi. Kun olimme melkein menneet, huomasin, että suurin piirtein ikäiseni nuorukainen nojaili portinpieleen ja katseli meidän menoamme omahyväinen virne kasvoillaan. Silloin minä pysäytin hevoseni ja käännyin häntä kohti. 'Mitä siinä töllistelet, loinen!' minä huusin. 'Etkö ole ennen nähnyt yhtä korkea-arvoista väkeä kuin me? Katso sitten tarkkaan, että muistat minut, kun tulen kostamaan teille kirotuille kodin valtaajille!'"
Isildur nauraa hiljaa muistaessaan tapauksen. "Minulla oli niihin aikoihin otsaa sanoa ääneen kaikki, mitä päähäni pälkähti. Anárion nauroi sanani kuulleessaan, mutta vaikeni nähdessään isäni ilmeen. Isä ei pitänyt minun uhoani ollenkaan sankarillisena, vaan käski minun jatkaa matkaa heti paikalla. Minä vilkuilin innokkaasti taakseni nähdäkseni, joutuisimmeko takaa-ajetuiksi, mutta se miekkonen nojaili yhä vain portinpieleen ja tuijotti peräämme. Me ratsastimme ripeästi eteenpäin. Jonkin ajan päästä isäni alkoi moittia minua, ja muistutti ettemme olleet tulleet tänne vihanpitoa lietsomaan. Amandil ja Tar-Palantir työskentelivät koko ajan ankarasti sen eteen, että saisivat vielä kansamme yhdistettyä. Isä lopetti saarnansa tokaisten kuivasti, että oli minun houkan tuuriani, etteivät Kuninkaan Miehet tätä nykyä ymmärrä sanaakaan haltiakieltä."
Isildur nauraa uudelleen tapahtuneelle. Sitten hän vakavoituu, hänen kasvonsa synkkenevät. "Se porttiin nojaillut yksinkertainen nuori mies on nyt Umbarin kuningas Herumor. Enkä minä ole vieläkään saanut kostoani."
Marillë laskee kätensä miehensä käsivarrelle, eikä sano mitään. Hetken päästä hymy palaa Isildurin kasvoille. "Tämä päivä on liian kaunis menneiden muistelulle", hän toteaa. "Tule, jatketaan matkaa. Pian olemme niityllä, jolla
makea galenas kasvaa."
Kun he ovat perillä, Marillë ryhtyy poimimaan vaatimattoman näköisiä, vihreiden lehtien koristamia korsia pieneen pärekoriin, jonka on ottanut mukaansa. Isildur katselee lähellä virtaavaa jokea, ja pyyhkäisee otsaansa, jolle on kihonnut hikipisaroita. Tuuli on tyyntynyt, ja ilma on
galenasin makeasta tuoksusta raskas.
"Täällä on liian kuuma. Menen uimaan", ilmoittaa mies.
Marillë keskeyttää askareensa ja katsoo joelle. Virtaus näyttää hänestä kovalta siinä kohtaa, ja rannassa kasvaa kaislaa ja lummetta. "Tuonneko?" hän kysyy hämmästyneenä.
"Minne muualle sitten?" Isildurin kasvoille on noussut hieman ilkikurinen hymy. Hän kävelee lähemmäs rantaa, ja Marillë rientää hänen peräänsä.
"En usko että tämä on sopiva paikka uimiseen." Nainen vilkuilee taakseen, mutta ei näe kamarineitiään tai Tarionia missään. Maasto viettää alaspäin joen rantaa kohden, eikä tielle näe siitä paikasta. Ohrapellot alkavat joen toiselta puolelta, mutta Marillë ei näe sielläkään yhtään peltotyöläistä. Vielä ei liene sadonkorjuun aika.
"Missä on vettä, siellä voi uida", toteaa Isildur, ja parilla käden liikkeellä hän on riisunut nahkasaappaansa ja irrottanut ruskean vyön, jossa on tasku hänen veitselleen, jota hän pitää aina mukanaan. Sitten hän vetää yltään valkean pellavapaidan ja mustat housunsa. Hän harkitsee hetken, ja päättää luopua myös alushousuistaan. "En halua niiden kastuvan!" hän naurahtaa Marillëlle, joka on niin järkyttynyt, että on unohtanut kääntää katseensa sivuun.
Marillë tuijottaa yhä miestään ällistyksestä mykkänä, kun tämä kävelee kaikessa rauhassa veteen, ja sukeltaa päästyään tarpeeksi syvälle. Kohta hän nousee pintaan ja vilkuttaa vaimolleen. Marillë kokoaa itsensä ja huutaa miehelleen: "Yritä sitten olla hukkumatta, tai minua vielä syytetään sinun murhastasi!" Hän on totta puhuen varsin närkästynyt tällaisesta tempauksesta.
"Tulisit sinäkin! Vesi on lämmintä!" huutaa Isildur takaisin. "Sitä paitsi, täältä käsin sinun on paljon helpompi murhata minut! Älä unohda veistä, jonka jätin rannalle!" Sitten mies kääntyy ja alkaa kauhoa kohti vastarantaa.
Marillë kuulee ääniä takaansa. Tarion ja Gilieth ovat vihdoin saavuttaneet heidät.
"Oi! Mitä Hänen Korkeutensa oikein tekee vedessä!" huudahtaa kamarineiti selvästikin poissa tolaltaan.
"Näyttäisi olevan uimasilla", toteaa Tarion ja tapittaa herransa menoa silmät ammollaan.
Sitten Gilieth huomaa vaatemytyn rannalla. Hän tuijottaa vaatekappaletta, joka on päällimmäisenä ja näyttää olevan lähellä pyörtymistä.
"Niin, kuninkaamme oli kuumissaan", yrittää Marillë selittää. Hän miettii, mahtoivatko palvelijat kuulla heidän äskeisen sananvaihtonsa. Se varmasti saisi aikaan puheita, mutta toisaalta, puheita jos mitä heistä oli aina liikkunut. Isildur piti siitä kyllä huolen, yleensä täysin huomaamattaan. "Kenties on parempi, että Gilieth palaa kotiin, sillä sää on todellakin hieman liian lämmin ulkoiluun. Voisiko Tarion olla niin ystävällinen, että saattaa neidin talolle?"
"Minä teen sen oikein mielelläni, mutta luulen, että minun pitäisi ensin varmistaa, että Hänen Korkeutensa pääsee turvallisesti takaisin rantaan."
"Oi ei, ei hänellä ole hätää. Menkää vain, me tulemme perässä aivan pian."
Tarion katselee epäileväisesti vuoronperään Marillëa ja Isilduria, joka on pian saavuttamassa vastarannan. Joki ei siinä kohtaa onneksi ole kovin leveä. Sitten Tarion näyttää päättävän, että kamarineidin saattaminen kotiin on tärkeämpi ja mieluisampi tehtävä, ja kaksikko lähtee kävelemään takaisin tietä kohti. Marillë huokaisee helpotuksesta. Ties mitä olisi tapahtunut, jos Gilieth olisi jäänyt katselemaan miehen nousua pois vedestä. Neiti kun on kovin herkkä.
Marillë ei mitenkään voi jatkaa
galenasin keräilyä, joten hän keskittyy seuraamaan, pääseekö hänen miehensä elävänä joen yli. Ei hän oikeastaan ole huolissaan, ja pian Isildur onkin jo melkein rannassa. Mies rämpii pois vedestä ilmeisen tyytyväisenä itseensä.
"Saattaisin hyvinkin vielä pärjätä uintikilpailuissa nuoria miehiä vastaan!" hän huudahtaa innoissaan. "Ainakin Ciryonin minä voittaisin, sillä hän ei ole kummoinen uimari!" Hän astelee vaatemytyn luo. "No jaa, ei minun varmaankaan kannata pukeutua ennen kuin aurinko on kuivattanut minut."
Hän heittäytyy selälleen
galenas-ruohikolle ja makoilee siinä välittämättä lainkaan siitä, että hänen vaimonsa katselee häntä yhä tyrmistyneenä vähän matkan päästä.
Marillë ei ole kohta puoleen vuoteen nähnyt miestään luonnontilassa, sillä eilen hän oli liian väsynyt matkasta ja Isildur muuten vain väsynyt. Mutta vaikka he molemmat pitävätkin kuun hohdetta kauniimpana, on toisinaan mukava maata auringon kirkkaassa ja lämpimässä paisteessa.
Marillë laskee korin maahan ja menee lähemmäs rantaa. Hän seisahtuu miehensä eteen, katselee tämän lihaksikasta vartaloa kaikessa rauhassa, sillä miehen silmät ovat kiinni, ikään kuin tämä olisi nukahtanut, mutta itsetyytyväinen hymy paljastaa, että Isildur tietää vaimonsa olevan siinä, ja että hän nauttii saamastaan huomiosta.
Marillë katsoo monia, nyt jo haalenneita arpia miehensä kehossa. Hän muistaa hääyön, ja kuinka näki ne ensimmäistä kertaa. Muisto saa hänet hymyilemään. Äiti oli valmistanut häntä hääyötä varten toteamalla, että Marillën oli turha sitä jännittää, sillä hänen tarvitsisi vain maata paikallaan ja antaa Isildurin tehdä se, mikä tämän täytyi tehdä. Äiti ei ollut kertonut, miten tuli menetellä, jos mies ei tule vuoteeseen, vaan menee seisomaan huoneen toiselle puolelle, tuijottaa synkkänä ikkunasta ja tyhjentää viinipikarillisen toisensa jälkeen. Lopulta Marillë oli kyllästynyt odottamaan ja astellut miehen luo vaatimaan selitystä. "Hermot", oli tämän rehellinen vastaus. Siitä, kun hän oli viimeksi ollut naisen kanssa, oli kuulemma reilusti yli 30 vuotta. Hän ei ollut uskaltanut näyttää arpiaan kenellekään naiselle, etenkään sellaiselle, joka oli valmis jakamaan vuoteen miehen kanssa avioliiton ulkopuolella. Sellaiset eivät yleensä olleet kovin luotettavia tai rehellisiä. Eikä Sauron ollut unohtanut sitä, joka oli kajonnut Valkoiseen Puuhun, ja käytti arvatenkin kaikki mahdolliset keinot löytääkseen syyllisen.
Marillë oli vannonut, ettei ollut Sauronin vakooja, ja se oli saanut miehen rentoutumaan, jopa nauramaan.
Marillë laskeutuu polvilleen maahan, miehensä viereen, ja koskettaa kevyesti tämän rinnassa, aivan sydämen kohdalla, näkyvää arpea. Hän piirtää sen sormellaan. Mies henkäisee, mutta ei avaa silmiään. Hän on sanonut, ettei haava ollut kovin syvä, ja että terä ohitti hänen sydämensä juuri ja juuri. Hän ei tuntenut Puun vartijoita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta joskus hän leikkii ajatuksella, että Herumor ja Fuinur olivat heidän joukossaan.
Mies raottaa silmiään, varjostaa kädellä silmiään auringonpaisteelta.
"
Tarinya? Milloin viimeksi kerroin rakastavani sinua?"
Marillë ei vastaa. Hän hymyilee miehelleen vetäessään punaisen, ohuen mekon yltään. Hän kiittää onneaan siitä, että pukeutui aamulla yksinkertaiseen vaateparteen, koska ei odottanut vieraita ja luvassa oli kuuma päivä. Isildurin itsehillintä katoaa yhtä nopeasti kuin vaate vaimon yltä - hän ponkaisee ylös maasta, ja kaappaa naisen syliinsä. Hän suutelee vaimoaan äkillisen intohimon vallassa, ja yrittää samalla kiskoa aluspukua tämän yltä, onnistuen vain vetämään sen nauhat umpisolmuun.
Marillë nauraa. "Eikö riitä, että hyppäät jokeen kuin intomielinen nuorukainen – täytyykö sinun tässäkin asiassa todistaa olevasi yhä kuin nuori koltiainen, joka kohtaa naisen ensimmäistä kertaa?"
Hento puna nousee miehen kasvoille. "Pyydän anteeksi", hän mutisee vetäytyessään hieman kauemmas.
"Älä ole hölmö", Marillë sanoo hymyillen ja taputtaa miehen poskea lohduttavasti. Hän askartelee nopeasti auki Isildurin aikaan saamat solmut, ja riisuu pellavavaatteen yltään.
Isildur tarttuu vaimoonsa uudelleen, mutta tekee sen nyt hitaammin ja hellemmin. Marillë tietää kyllä, kuinka kovasti mies haluaa olla hänelle mieliksi. Hän päättää unohtaa pelkonsa siitä, että Tarion palaa tarkistamaan, että hänen kuninkaallaan on kaikki hyvin, ja keskittyy nauttimaan miehensä kosketuksesta. Edellisestä kerrasta on jo aivan liian kauan.
Isildur tunnetaan kuninkaana, joka ei anna muiden päättää puolestaan. Vain kuningatar tietää, kuinka mielellään hän toisinaan luovuttaa ohjat vaimolleen.
"Tiedät, että olen sinun", mies kuiskaa hengästyneenä vaimonsa korvaan. "Kerro minulle mitä haluat."
Marillë hymyilee, työntää miestä kevyesti, ja tämä asettuu kuuliaisesti takaisin maahan. Länteen matkaava aurinko saa punakultaisen sävyn, ja Anduinin suistolla asuvat merilinnut jatkavat huutoaan, kun kuningatar nousee miehensä päälle ja ottaa hänet sisäänsä. He ovat taas yhtä, niin kuin on tarkoitettu.
Ilta on jo hämärtymässä, kun he palaavat kotiin. Tarion tulee heitä polulla vastaan, pyydellen anteeksi sitä, ettei tullut etsimään isäntäänsä jo aiemmin. Hän hämmästyy saadessaan moitteiden sijaan palkaksi kiitoksen, eikä kysele asiasta enempää.