Onko edellisestä luvusta tosiaan jo kuukausi? Järkyttävää. No, luulen että ehdin jatkossa postailemaan näitä vähän säännöllisemmin.
Mutta kiitos siis taas Nerwen että ehdit kommentoimaan! Jonakin päivänä saat sitten sen koko ficin luettavaksesi. Tosin jos tällä menolla edetään niin voi olla, että ehdin postata ne kaikki 55 lukua tänne ennen kuin se päivä koittaa...
Mutta Isildurin tunteet todellakin menivät tuossa edellisessä luvussa aikamoista vuoristorataa. Miten niin epätasapainoinen... Mutta mitä Aratanin ja Marillën tilanteisiin tulee, niin vastauksia saadaan lähiluvuissa.
Minä aina ajattelen noista palantireista kirjoittaessani, että Tolkien näköjään keksi langattoman netin ennen aikojaan. Mutta oikeastaan kaikki nuo jutskat mitä kirjoittelin, perustuu siihen mitä KTK:ssä kerrottiin palantireista, mitä nyt ehkä sovelsin melko vapaasti lukemaani.
Tuosta Farionista olisi voinut tulla suurikin ongelma. Mutta en nyt oikeastaan halunnut tähän enää lisää ongelmia, kun ne olisivat sitten vieneet ficin vielä pahemmin sivuraiteille. Minusta oli myös äärimmäisen hauskaa kirjoittaa tuota Isildurin ja Ciryonin välistä riitaa, tiedä sitten mitä se kertoo minusta ihmisenä. Alkuperäisversiossa Ciryon vain kyyristeli pelokkaana isänsä edessä, mutta ajattelin että tilanteeseen tulee mukavasti lisää dynamiikkaa, kun Ciryon päättääkin vähän harata vastaan. Sen on myös tarkoitus kuvastaa sitä, että Ciryon on tietyssä mielessä kasvanut, eikä hän ole enää niin avuton kuin ficin alussa.
Mutta sitten vihdoin seuraavaan.
24. luku: Elostirion
Kirkastuva aurinko saa lumet viimein vetäytymään Annúminasiin johtavilta teiltä, ja vaikka nurmi ei vielä viherräkään, katsoo Elendil, että säät sallivat matkan Lindoniin. Mukaansa hän haluaa Isildurin ja Ciryonin. Hänen mielestään Ciryonin on viimein päästävä näkemään Tornikukkulat ja katsomaan meren yli länteen. Sen olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin, hän sanoo neuvottelussa, jossa matkaa suunnitellaan. Hänen sanoissaan on moitetta Isilduria kohtaan, joka ei pystynyt järjestämään Ciryonille matkaa pohjoiseen silloin, kun maassa oli vielä rauha. Jokaisen Elendilin perillisen on päästävä katsomaan länteen edes kerran elämässään.
Ciryon olisi ehkä joskus muulloin lähtenyt Lindoniin mielellään, mutta nyt ajatus pitkästä ajasta tien päällä isän seurassa ei houkuttele häntä lainkaan. Hän ja isä eivät ole puheväleissä. Kukaan muu kuin he kaksi eivät tiedä syytä, vaikka jotkut ehkä arvaavat, että se liittyy Calethiin. Ainakin Targon, mutta tämä on uskollinen Ciryonille niin kuin aseenkantajan kuuluu olla, eikä ole laverrellut arveluistaan eteenpäin. Juorut ovat nyt viimeinen asia, mitä Ciryon kaipaa vaikeuttamaan elämäänsä.
Isoisän vuoksi Ciryon kuitenkin päättää lähteä. Elendil on kohdellut häntä ystävällisesti koko heidän vierailunsa ajan, ja äskettäin hän antoi Ciryonin lukea luonnoksensa Akallabêthista kertovasta tarinasta. Se on surullinen kertomus, ja Ciryonista tuntuu, että sen luettuaan hän ymmärtää paremmin isoisäänsä. Tämän ei ollut helppoa pitää koossa kansaansa Númenorin viimeisinä vuosina, sen jälkeen kun Amandil oli purjehtinut lähteen apua etsimään. Kuningas valmisteli sotaa Lännen valtiaita vastaan, mihin Elendil ei tietenkään halunnut sekaantua, ja sen vuoksi Sauronin sotilaat olivat jatkuvasti hänen perässään. Mutta Elendil selviytyi kaikesta huolimatta, valmisteli laivat ja johdatti Uskolliset lopulta turvaan.
Ennen Elendilin tarinan lukemista Ciryon ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt, miten vaikeaa Uskollisten elämä Númenorissa oli ollut. Hän oli kyllä kuullut Sauronin Temppelistä, ja siitä, kuinka siellä uhrattiin ihmisiä Melkorille. Hän oli tiennyt, että Yúlaner-enon äiti oli surmattu sillä tavalla, ja niin oli tapahtunut myös Aurië-tädin isälle, mutta oli vaikea surra ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tuntenut. Hänen perheessään ei puhuttu Númenorista. Ei ollut edes sopivaa sanoa ääneen "Númenor". Oli sanottava "Akallabêth" tai "Atalantë" – Se, joka on kadonnut.
He lähtevät matkaan eräänä kylmänä, mutta kirkkaana kevätaamuna. Mukana ovat aseenkantajat sekä joukko ritareita turvaamassa matkaa, sillä tällaisina aikoina teillä liikkuu kaikenlaisia pahoja olentoja. Annúminasin tienoilla on havaittu useita susilaumoja ja Sumuvuorten örkkejäkin he saattaisivat kohdata, vaikkeivät ne yleensä uskaltaudukaan näin kauas länteen.
He ratsastavat pitkin tietä, joka seuraa Baranduinin länsirantaa. Matkan varrella on muutamia kyliä, joissa he voivat yöpyä, mikä tekee matkanteosta kohtuullisen mukavaa. Ithilin kivi on heidän mukanaan, jotta he voivat pitää yhteyttä Annúminasiin matkan aikana. Ciryon seuraa sivusta, kun isä valittaa isoisälle, että Ithilin kivi toimii täällä huonosti. Isoisä toteaa, että kiven käyttö vaatii hieman kärsivällisyyttä, ja näyttää isälle kuinka se asetetaan oikeaan asentoon.
Ciryon ei puhu isänsä kanssa matkan aikana, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä isoisä pitää hänelle seuraa ja kertoo hänelle monenlaisia tarinoita Pohjois-Valtakunnan menneisyydestä. Melkein koko Arnor kuului kerran Gil-galadin maihin, vaikka haltiat ovat asuneet pääasiassa rannikolla Ered Luinin länsipuolella tai Imladrisissa Hithaeglirin kupeessa.
Useiden päivien ratsastuksen jälkeen he saapuvat suurelle Itä-Länsitielle, joka johtaa suoraan Lindonin pääkaupunkiin Mithlondiin, Harmaisiin Satamiin. Ennen Mithlondia edessä on kuitenkin vielä pitkä matka asumattomien maiden läpi. Tiheä ja synkkä metsä reunustaa tietä molemmin puolin, ja vaikka Ciryon ei halua sitä myöntää, hän toivoo hartaasti metsän loppuvan ennen kuin heidän tarvitsee leiriytyä yöksi, sillä tummarunkoisissa puissa on hänen mielestään jotakin uhkaavaa. On kuin ne katsoisivat häntä, eivätkä ollenkaan suopein silmin.
"Tässä ovat jäänteet niistä metsistä, joita esi-isämme kaatoivat laivojensa rakennusmateriaaliksi ja joita tuhoutui myös haltioiden sodassa Sauronia vastaan", kertoo Elendil. "Kerran lähes koko Eriador oli näiden metsien peitossa, ja haltiat kulkivat niissä laulaen ja herätellen puita unestaan. He opettivat puut puhumaan kanssaan. Niinä aikoina Keski-Maa oli hyvä ja kaunis paikka eikä pahuutta tunnettu."
"Puhuivatko nuo puut niin kuin ihmiset? Ja osaavatko jotkut niistä yhä puhua?" Ciryon kysyy ihmetellen.
"Kenties, mutta minä luulen, etteivät ne kuitenkaan puhuisi meille. Ne näyttävät aika vihamielisiltä, jos minulta kysytään, enkä pitäisi viisaana mennä häiritsemään niitä. Ellei sitten Isildur haluaisi mennä kokeilemaan onneaan? Hänellä on rohkeutta tehdä sen tapaisia asioita. Näillä puilla voisi olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana."
Isildur tuhahtaa. "Luulen, että ne kantavat meille vielä kaunaa esi-isiemme tekojen vuoksi. Kaksi vuosituhattakaan tuskin riittää niille anteeksiantoon. Ja ei – minä en mene puhumaan puiden kanssa, en edes vaikka ne vaikuttaisivat ystävällisiltä, koska se olisi liian omituista. Missä niiden kasvot muka ovat? En tietäisi mihin kohtaan katsoa, kun puhuttelisin niitä."
Ciryon on ollut näkevinään tuijottavia silmiä mustissa rungoissa, mutta ei sano siitä mitään. He ratsastavat edelleen, kun ilta-aurinko paistaa heidän silmiinsä ja vajoaa vähä vähältä kaukana edessä siintävien vihertävien kumpujen taa. Ciryon on helpottunut, kun metsä alkaa harveta tien pohjoispuolella. Heidän ei sittenkään tarvitsisi leiriytyä vihaisten puiden kurkottelevien oksien alle. Ciryon on useammin kuin kerran ollut tuntevinaan hipaisun päälaellaan, vaikka siinä kohtaa ei näkynyt yhtään oksaa.
* * *
Kuningatar Isilmën luona käy vieraita melkein joka päivä. He ovat Annúminasin ylhäisön naisväkeä, jotka tulevat nauttimaan teetä ja vaihtamaan kuulumisia kuningattaren ja tämän hovinaisten kanssa. Marillën on vaikea ymmärtää, kuinka Isilmë jaksaa pitää seuraa näille naisille joka ikinen päivä. Nyt kun hän on Annúminasissa, hänen velvollisuudekseen on tullut emännöidä teekutsuja yhdessä Isilmën kanssa, ja hieman kauhuissaan hän miettii, onko hänen kenties jatkettava perinnettä sitten, kun Elendil ja Isilmë ovat poissa. Sitten hänen mieleensä juolahtaa, että jos niin kävisi, hän olisi itse asiassa hyvin onnekas, eikä hänellä olisi pienintäkään syytä valittaa. Kuinka kauan nämä kutsut saisivat vielä jatkua, ennen kuin sota muuttaisi kaiken, hän pohtii synkkänä, samalla kun rouvat keskustelevat innokkaasti silkistä, jota Imladrisin haltiat ovat kutoneet, ja joka on hirvittävän kallista, mutta yllä satumaisen keveää ja pehmyttä. Hän ei edes kuule, kun rouvat kysyvät, onko Elendur käyttänyt paljon sitä ihanaa viittaa, jonka haltiat antoivat tälle syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten.
Melethil-neiti ja hänen äitinsä ovat tänään paikalla. Marillë arvelee, että neito olisi varmaan paljon mieluummin Aratanin seurassa kuin täällä rouvien keskellä, vaikkei tämän kohteliailla kasvoilla näy merkkiäkään tyytymättömyydestä. Marillë on yllättynyt siitä, miten hyvin Aratan tulee toimeen neidon kanssa. Aratan ja Melethil viettävät pitkiä aikoja keskusteluihin syventyneenä, ja Marillë on usein ollut paikalla, sillä ei ole tietenkään sopivaa, että naimaton mies ja nainen viettävät pitkiä aikoja kahden kesken. Aratan tuntee Keski-Maan taruston yllättävän hyvin, ja vaikka hänen kertomuksensa vilisevät örkkejä ja tulta syökseviä lohikäärmeitä, sotia ja aseita, Melethil kuuntelee niitä tarkkaavaisesti ja esittää älykkäitä kysymyksiä. Númenorin historia ei Aratania ole koskaan juuri kiinnostanut, ja jopa kuninkaiden ja kuningattarien nimet ja hallituskaudet olivat hänelle aikanaan vaikeita oppia, mutta ehkäpä Keski-Maan vaiherikkaampi ja sotaisampi menneisyys on herättänyt hänen uteliaisuutensa ja saanut hänet oppimaan asiat nopeammin.
Marillë pitelee urhoollisesti teekuppia käsissään, vaikka hänen tekisi mieli mennä lepäämään. Hän on tuntenut itsensä epämääräisellä tavalla voipuneeksi jo jonkin aikaa. Pöydälle on asetettu korillinen samanlaisia pikkuleipiä, joita Isildur kähvelsi Melethililtä – ne lienevätkin Melethilin ja hänen äitinsä tuomia – ja niiden voimakas vaniljainen tuoksuu etoo edelleen Marillëa. Hän on jo kahdesti joutunut kieltäytymään, kun joku ystävällisistä rouvista on kehottanut häntäkin maistamaan niitä.
"Ne tuoksuvat kyllä herkullisilta", Marillë vakuuttaa hymyillen, "mutta olen todellakin aivan täynnä. En saisi alas murentakaan."
"Lapsihyvä, ruokahalusi on ollut tiessään jo pitkän aikaa. Oletko varmasti kunnossa?" Isilmë kysyy.
"Olen, ei minulla ole hätää. Luulen, että tämä äkillinen muutos elämässämme on vain saanut minut hieman uupumaan. Mutta luulen sen menevän ohi ajan mittaan."
"Me elämme vaikeita aikoja, ja vain vaikeammiksi ne muuttuvat", huokaa Isilmë. "Luulen, että meistä itse kunkin kestävyys joutuu vielä koetukselle."
Rouvat myöntävät, että näin todellakin on, mutta kukaan ei ole halukas keskustelemaan tulevasta sodasta enempää. Sen sijaan he alkavat kysellä Marillëlta jälleen kerran Etelä-Valtakunnan tapahtumista, ja tietääkö Marillë, onko sen ja sen ruhtinaan esikoispoika vihdoin avioitunut, ja mitä kuuluu sille yhdelle harvinaisen omapäiselle neidolle, joka meni naimisiin sen ujon ja kohteliaan lossarnachilaisen nuorukaisen kanssa. Marillë toivoo hetken, että hänen äitinsä olisi sittenkin lähtenyt heidän mukanaan pohjoiseen, sillä tämä olisi varmasti osannut vastata rouvien kysymyksiin Marillëa paremmin.
Kun he ovat hyvästelleet rouvat, Isilmë laskee kätensä Marillën käsivarrelle.
"Minä olen seuraillut sinua jo jonkin aikaa, ja mielessäni on käynyt eräs ajatus. Et suinkaan sinä ole raskaana?"
Marillë tuntee punan nousevan kasvoilleen. Kuinka hänen anoppinsa saattoi ajatella tuollaista asiaa, saati puhua ajatuksensa ääneen? "Ei, en tietenkään. Eihän se toki olisi edes mahdollista."
"Kuinka niin ei olisi?"
"No, Ciryonista on jo viisi vuosikymmentä. Lapsemme ovat aikuisia miehiä, emmekä me voi saada enää uusia."
Isilmë katselee häntä hetken arvioiden. "Jos tarkoitat, että olet liian vanha, niin et sinä minun mielestäni ole. Tunsin Atalantëssa naisen, joka sai viimeisensä melkein 170-vuotiaana, etkä sinä ole vielä niin vanha. Ja sinä olet sitä paitsi Elrosin sukua, ja siltä suvulta voi odottaa melkein mitä hyvänsä. Sinä olet terve ja vahva, ja vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin."
Marillë ei tiedä mitä ajatella. Voisiko hän todellakin olla raskaana? Edellisestä kerrasta on niin kauan, että hän hädin tuskin muistaa, millaista on olla raskaana. Hetken aikaa hän tuntee ilonsekaista toivoa, mutta sitten hän ajattelee miestään. Isildur ei haluaisi lasta, ei varsinkaan nyt.
Númenorilaisen tavan mukaan ei ole sopivaa tulla raskaaksi, jos on vaarana, että mies joutuu lähtemään pois kotoa pitkäksi ajaksi tai jos ajat ovat muuten epävarmat. Näin oli ollut Númenorin viimeisinä vuosina, ja monet haltiamieliin kuuluvat avioparit välttivät silloin lapsen saamista. Marillë muistaa yhä, kuinka Isildur tuli eräänä päivänä kotiin ja pamautti Marillën eteen purkillisen eräänlaista yrttiseosta. "Kun juot tästä keitettyä juomaa aamuisin, emme tule epähuomiossa saattaneeksi lasta tähän kirottuun maailmaan", hän ilmoitti. Marillë järkyttyi, sitten raivostui. Hän oli kyllä tiennyt, että tuollaisia rohtoja oli olemassa, mutta ne eivät missään nimessä kuuluneet kenenkään kunniallisen naisen elämään. Se, että Isildur ylipäänsä tiesi juomien olemassaolosta, kertoi jotain miehestä ja hänen tavoistaan. Siitä kehkeytyi suuri riita. Isildur räyhäsi maailmanlopusta ja haukkui vaimoaan vähäjärkiseksi, kun tämä halusi lisää lapsia tällaisena aikana. Marillë itki ja kysyi, kuinka monelle muulle naiselle Isildur oli vienyt vastaavan "lahjan", jotta välttyisi äpärien ilmestymiseltä kotiovelleen.
Riita ratkesi, kun Marillë sai tietää muidenkin naisten alkaneen käyttää vastaavia yrttijuomia. Hän alkoi juoda yrttijuomaa Isildurin mieliksi, sillä tämä oli nähnyt vaivaa löytääkseen riittävän hyvälaatuisen sekoituksen, joka ei maistunut pahalta eikä aiheuttanut sivuvaikutuksia. Isildur oli kuullut juomasta sattumalta, kun muutamat hänen kaverinsa olivat kiusoitelleet häntä sisaruksen hankkimisesta Elendurille. Isildur oli sanonut, että hän pikemminkin pelkäsi kuin halusi sitä, ja että hän toivoi, etteivät
valar soisi heille uutta lasta juuri nyt. Joku oli tokaissut siihen, että Yavannasta ei koskaan tiennyt, mutta epätoivottujen lasten välttämiseen oli kyllä keinonsa, jos oli valmis maksamaan.
Marillë oli jatkanut yrttijuomien käyttöä Keski-Maassakin Isildurin toiveesta. Miehellä oli liikaa kiireitä: oli rakennettava uusia kaupunkeja, koti Ithilieniin, oli matkusteltava ja tehtävä sopimuksia muiden kansojen parissa, oli koottava armeija ja valmistettava laivasto. Isildurilla ei ollut aikaa pysytellä kotona seitsemää tai kahdeksaa vuotta lapsen vuoksi, niin kuin oli sopivaa. Mutta kahdesti hän suostui: sen jälkeen kun Osgiliath oli valmistunut Anduinin rannoille, ja sen jälkeen kun Minas Ithilin säihkyvä torni oli noussut Varjovuorten kupeeseen. Silloin Isildur oli valmis hetkeksi pysähtymään ja ihastelemaan työnsä hedelmiä.
Mutta neljättä lasta he eivät saaneet, vaikka Marillë lopetti yrttijuomien käytön Ciryonin jälkeen. Isildur kohautti asialle harteitaan, sillä hänestä kolme poikaa oli enemmän kuin hän oli osannut toivoa, mutta Marillë oli surrut menetystä useita vuosia. Hän oli toivonut tytärtä, jonka olisi saanut pitää aina lähellään, tai ainakin siihen asti, kun tämä menisi naimisiin. Pojista tuli Isildurin poikia heti, kun nämä olivat riittävän suuria istumaan hevosen selässä ja pitelemään miekkaa ja kilpeä.
Miksi hänen hedelmällisyytensä olisi yhtäkkiä palannut, viidenkymmenen vuoden jälkeen? Siinä ei ole mitään järkeä, eikä mitään hyvääkään tällaisena maailmanaikana, sodan uhan alla.
"En minä jaksa uskoa, että niin olisi asian laita", Marillë toteaa, sillä toista vaihtoehtoa hän ei halua ajatella. "Luulen että tämä on vain väsymystä, sillä tämä kaikki epätietoisuus tulevasta rasittaa minua."
"Rasittaa, koska odotat lasta, eikö niin? No, luulenpa, että saamme vastauksen tähän kysymykseen ennen pitkää", toteaa Isilmë.
* * *
He ovat ratsastaneet useita päiviä Itä-Länsitietä pitkin. Tie kaartuu nyt hetkeksi hieman pohjoiseen kiertäessään suuret vaarat, jotka kohoavat ratsastajien vasemmalla puolella. Niiden takana jossakin kaukana häämöttää meri, mutta ennen sitä kohoavat vielä jylhät Tornikukkulat, joiden luo Elendil haluaa viedä heidät ennen kuin he jatkavat matkaa Mithlondiin.
"Jos kiiruhdamme, ehdimme Emyn Beraidille yöksi", sanoo Elendil. "Voimme yöpyä yhdessä torneista, ja kiivetä sitten aamulla Elostirioniin."
Ciryonilla ei ole mitään kiiruhtamista vastaan, sillä hän nukkuu mieluiten katto päänsä päällä, vaikka he eivät olekaan kohdanneet matkallaan vaaroja. Baranduin tuntuu pitävän sudet ja örkit kaukana, tai sitten haltioiden maan läheisyys saa pahuuden olennot karttamaan näitä seutuja. He ovat ohittaneet viehättäviä vehreitä niittyjä ja kumpuilevia nummia, joilla ei kuitenkaan asu ketään, sillä maat ovat liian kaukana ihmisten kaupungeista. Tiellä heitä vastaan on tullut muutama kääpiö, jotka olivat tulossa Sinivuorten kaivoksilta. Kääpiöt kuuntelivat kiinnostuneina Isildurin kuulumiset etelästä, vaikka he jo tiesivätkin suurin piirtein, mitä on tapahtunut. Kääpiöt olivat matkalla Moriaan, ja lupasivat viedä uutiset eteenpäin kuninkaalleen Durinille. Myös joukko Imladrisin haltioita tuli heitä vastaan. He olivat palaamassa Tornikukkuloilta, sillä vaikka tornit ovat Gil-galadin lahja Elendilille, sallii tämä haltioiden vierailla siellä aina, kun nämä haluavat.
Kun he viimein saapuvat torneille, aurinko roikkuu oranssinpunaisena lännessä siintävän meren yllä. Ciryon pysäyttää hetkeksi hevosensa ihaillakseen laskevan auringon kultaamia torneja, jotka nousevat kolmen metsäisen kukkulan laella lähes vieri vieressä. Rakennelmista näkee heti, etteivät ne ole ihmiskätten työtä. Jykevät muurit eivät ympäröi niitä mistään suunnasta, sillä ne eivät ole nousseet vartioimaan maata uhkaavalta vaaralta, vaan tuomaan lohtua ihmisille ja haltioille, jotka kaipaavat länteen.
Seuraavana aamuna Ciryon kiipeää Elendilin ja isänsä perässä Elostirioniin, joka on torneista korkein. Siellä on seitsemäs näkykivi: se, joka ei ole yhteydessä muihin kiviin, vaan katsoo länteen. Elendil sanoo käyvänsä täällä joka vuosi. Kivellä näkee jopa Tol Eressëan, joka on nykyisin piilotettu maan piiristä ja vain haltialaivan saavutettavissa. Ja se, joka haluaa, saa näkyviinsä myös sen maan, jota ei enää ole.
Musta kivi on samankaltainen ja lepää samanlaisella marmoripöydällä kuin Ithilin kivi. Ciryon ohittaa sen ja menee ikkunan luo, josta näkee Luninlahden ja ulapan kaukana horisontissa. Meren pinta kimaltelee safiirinsinisenä taivaan lakea kohti kipuavan auringon säteissä. Se on sama meri kuin kotona etelässä, mutta silti se on erilainen, ikään kuin tyynempi ja lempeämpi. Ciryon ei näe vaahtopäitä, vain iloisesti liplattavaa vettä ja sen yllä kaartelevia suurisiipisiä merilintuja.
"Ciryon, etkö tahdo katsoa kiveen?" Elendil kysyy.
Ciryon kääntyy, katsahtaa nopeasti isäänsä ja laskee katseensa. "Tahtoisin, mutta en osaa,
atar atarinyo."
"En ole ehtinyt opettaa hänelle näkykiven käyttöä", Isildur toteaa.
"Tähän kiveen katsominen ei vaadi taitoa", Elendil sanoo. "Me vain katsomme, emmekä pyri yhteyteen. Tule, Ciryon, ja kokeile."
Ciryon siirtyy kiven luo. Hän katsoo sitä kiinteästi, niin kuin on nähnyt isänsä tekevän Ithilin kiven kanssa. Ensin hän ei näe muuta kuin kiven syvänmustan pinnan, joka ei kiiltävyydestään huolimatta heijasta lainkaan valoa – se on musta kuin yö. Mutta hetken päästä jotakin tapahtuu. Kiven pinta näyttää väreilevän, ja siihen muodostuu kuva, ei kiveen itseensä vaan pikemminkin Ciryonin mielen silmien eteen. Hän näkee merta, vihreitä niittyjä ja kaupungin, jonka edustalla kohoaa valkoinen torni. Sen huippu välkehtii kirkkaana auringon valossa. Se on Avallonën torni, Ciryon tietää, vaikkei hän ole koskaan nähnyt siitä edes kuvaa. Hän ahmii näkyä silmillään, mutta samalla torni alkaa nopeasti etääntyä, ja suuret kimmeltävät vesimassat kiitävät hänen allaan, kunnes hän huomaa seisovansa korkean vuoren huipulla, ja Avallonën torni on vain kirkas pilkahdus läntisessä horisontissa.
Hän tietää missä on. Hän katsoo maailmaa Meneltarman huipulta. Hän näkee lännessä Andúniën niemimaan, sen monen eri vihreän sävyissä värisevät niityt ja kultaisina hohtavat metsät ja raikkaana virtaavan sinisen Nunduinen. Jossakin siellä oli kerran heidän sukunsa koti, kaukaisessa rantakaupungissa, jossa ihmiset lauloivat ja leikkivät ja tekivät työtä sen verran kuin oli tarpeellista, ja rakastivat haltioita vailla pelkoa vainosta. Siellä ei ollut örkkejä, ei susia eikä lohikäärmeitä, ei petokseen taipuvia ihmissydämiä.
Sen näyn katsomiseen olisi voinut uppoutua vaikka koko päiväksi. Ciryon ei ole varma, kuinka kauan aikaa on kulunut, kun hän lopulta irrottaa katseensa kivestä.
"Kauan on siitä, kun Tol Eressëan haltiat toivat seitsemän kiveä lahjaksi isälleni", huokaa Elendil. "Se oli vain vähän ennen sitä, kun meidät pakotettiin jättämään Andúnië. He tulivat yöllä, salassa, sillä haltioiden tapaaminen oli kiellettyä. Ne olivat ihmeellinen lahja, jollaista isäni ei ollut osannut odottaa. Mutta seitsemän lisäksi on vielä kahdeksaskin kivi, ja se on meren takana Avallonën valkoisessa tornissa. Sen ansiosta me näemme tällä kivellä kaukaisen lännen."
Elendil kehottaa Isilduria katsomaan kiveen. Tämä tekee niin, ikään kuin mieliksi isälleen, eikä siksi että haluaisi oikeasti nähdä kiven tarjoamat näyt. Hän viettää kuitenkin melko pitkän tovin kiven ääressä, ja kun hän viimein vetäytyy kauemmas, hän näyttää oudon kiihtyneeltä. Hän ei kerro, mitä näki, mutta toteaa nopeasti, että Ciryonin ja hänen on nyt aika jättää torni.
"Isäni haluaa katsoa kiveen rauhassa. Eikä hän lopeta aivan heti. Me voimme puhua vähän sillä aikaa", hän sanoo, kun he laskeutuvat portaita alas.
Ciryon seuraa isäänsä ulos. Tornin juurella odottavat Ohtar ja Targon luovat heihin kysyvän katseen, mutta isä kehottaa heitä pysymään paikoillaan. Tornia ympäröi kaunis niitty, jolla kasvaa monenvärisiä kevätkukkia. Lännessä kukkulan rinne on jyrkkä, ja sen partaalle on pystytetty muutamia kivestä veistettyjä penkkejä. Isä suuntaa ripein askelin niiden luo. Hän istuu niistä keskimmäiselle ja alkaa katsella kiinteästi kohti lännessä avautuvaa merenlahtea. Ciryon istuu viereiselle penkille, ja miettii, pitäisikö hänen olla huolissaan vai helpottunut siitä, että isä haluaa puhua hänen kanssaan. Keskustelut isän kanssa eivät yleensä ole päättyneet hyvin, mutta kenties riitakin on parempi kuin pitkään jatkuva puhumattomuus.
"Minä tunnen nämä rannat", isä sanoo äkkiä, ja hänen äänensä on lohduton, melkein särkynyt. Hän painaa päänsä käsiinsä eikä sano mitään pitkään aikaan. Ciryon tuijottaa eteensä hämmentyneenä. Päivä on lämmin ja kaunis, ja mereltä käyvä kevyt tuulenvire leyhyttää hänen hiuksiaan. Hän näkee valkopurjeisen laivan kaukana horisontissa. On vaikea sanoa, onko se menossa poispäin vai lähestymässä satamaa.
Lopulta isä nostaa katseensa. Hän tuijottaa kaukaisuuteen, kenties kohti merenlahdella purjehtivaa laivaa tai jotakin muuta, mitä Ciryonin silmät eivät erota.
"
Yonya", isä aloittaa, "sinä tiedät, ettemme voi viedä riitaamme Mithlondiin asti. Se aiheuttaisi hämmennystä haltioissa. He haluaisivat auttaa meitä, mutta se ei olisi hyväksi – ei ole haltioiden asia sekaantua ihmisten kiistoihin."
"Ymmärrän sen,
atarinya."
"Enkä minä ainoastaan sen vuoksi tahdo puhua. Tämä on jatkunut jo liian pitkään. Minun olisi pitänyt selvittää tämä asia jo ennen lähtöämme, mutta olin vakuuttunut siitä, etten ollut tehnyt mitään väärää. Mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi."
"Mutta
atar, minä olen se, joka on tehnyt väärin. En voi puolustella tekoani millään tavalla. Voin vain luvata, ettei niin tapahdu enää toista kertaa."
"Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi", isä vastaa. "Se, mitä tapahtui, ei ollut kokonaan sinun syytäsi."
"Minä tein väärin. Ei ole mitään, mitä voisin sanoa puolustuksekseni."
"Tällaisissa rikoksissa on aina kaksi osapuolta."
"Ei ole herrasmiesmäistä syyttää naista."
"Mutta nainen on tässä se osapuoli, joka on naimisissa, ja siten kenties vielä syyllisempi."
"Minäkin olen melkein lupautunut Ailinelille."
"Se on kyllä asia, mitä minä ihmettelen. Etkö ajatellut ollenkaan Maionin tytärtä ja hänen perhettään, kun teit sen minkä teit? Juorut kulkevat pohjoisen ja etelän välillä yllättävän nopeasti. Tekosi saattaa vielä pilata välimme ruhtinas Maionin kanssa."
"Minä en ajatellut juoruja,
atar", Ciryon toteaa. "Caleth... oli onneton. Hän oli pettynyt aviomieheensä. Farion ei pystynyt tarjoamaan hänelle asioita, joita hän toivoi saavansa. Minä... minä kaiketi ajattelin tekeväni hyvänkin teon, kun annoin hänelle sen, minkä hän pyysi. Ei tämä edes ollut ensimmäinen kerta, kun hän pyysi sitä minulta. Jos olisin kieltäytynyt, en olisi tuntenut itseäni enää mieheksi. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, tai siltä se kaiketi tuntui sillä hetkellä."
Ciryon pelkää sanoneensa liikaa, ja hän vaikenee. Isä ei puhu toviin mitään, mutta hän ei vaikuta vihaiseltakaan.
"No, sinulla on kuin onkin jotain, millä puolustaa itseäsi", hän toteaa lopulta. "Ja kenties niin on naisenkin kohdalla, jos avioliitto on ollut onneton. Ei se tietenkään ole oikeutus aviorikokselle, mutta se tekee siitä jollakin tavalla ymmärrettävän. Anárion langetti silloin tällöin tuomioita tällaisissa tapauksissa. Hän oli yleensä lempeä. Harvemmin ihmiset pelkästään ilkeyttään pettävät."
"Ja mikä on minun tuomioni? En tiedä, kuinka voisin hyvittää tekoni."
"Meidän on neuvoteltava siitä Farionin kanssa. On tärkeää, että hän tuntee saaneensa riittävän korvauksen, jotta hänen ei tee mieli kostaa meille kertomalla asiasta eteenpäin. Eikä sinun tarvitse huolehtia siitä. Isäni hoitaa asian."
Ciryon hätkähtää. "Tietääkö isoisä?"
"Totta kai. Kerroin hänelle heti seuraavana päivänä. Kuninkaan täytyy tietää, jos hänen lähimpien neuvonantajiensa joukossa on sellainen, joka kantaa kaunaa, ja mahdollisesti hautoo kostoa, kuninkaan pojanpojalle."
"Minä ihmettelen, että Elendil antaa minun yhä kulkea seurassaan."
"Ei hän ollut kovin vihainen. 'Sääli, ettei kukaan ehtinyt varoittaa Ciryonia siitä naisesta', hän sanoi. Ilmeisesti Caladaerin tyttären maine ei ole puhtoisin mahdollinen. Äitini ei salli hänen edes tulla linnaan, paitsi joihinkin suurimpiin juhliin miehensä seurassa."
Ciryon tuijottaa merelle. Hänen on vaikea uskoa kuulemaansa. Caleth on ehkä erilainen kuin useimmat muut naiset, mutta ei hän kuitenkaan kevytkenkäinen ole. Ei varmasti. Kyse täytyy olla ilkeistä juoruista. Naiset levittävät sellaisia joskus niistä naisista, joille ovat kateellisia.
"Ja Ciryon, viimein pääsemme palaamaan siihen, miksi todella halusin puhua kanssasi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksiantoa. Sanoin sinulle asioita, joita jälkeenpäin kaduin. Toivon, että voisin vetää ne takaisin. Minä en tahdo sinun ajattelevan, että olisin valmis hylkäämään sinut, jos syystä tai toisesta petyn johonkin, mitä olet tehnyt. Minä en vihassani osannut hillitä itseäni tai sanojani."
"Minä annan anteeksi. Olet sinä sanonut pahasti Aratanillekin."
"Tiedän, ja minä kadun sitäkin. Se pilasi välini häneen pitkäksi aikaa. En halua, että sinun kohdallasi käy samoin. Toivon, että ymmärrät, että minä olen teistä pojista huolissani. En halua teidän joutuvan kokemaan samaa kuin minä nuorena, sillä yhteen aikaan minä käyttäydyin varomattomasti ja sain sen vuoksi niskaani joukon vihamiehiä. Eikä Annúminaskaan ole mikään lintukoto, ja sielläkin asuu ihmisiä, joiden mielestä ei olisi väärin vahingoittaa kuninkaanpoikaa, joka on syyllistynyt aviorikokseen."
Ciryon katsoo isäänsä, ja hänen tekee mieli mainita, että sen vuoksi hän kulkeekin aina vähintään Targon mukanaan, ja kiertää vaarallisimmat kujat kaukaa. Mutta isän kasvot ovat taas sulkeutuneet ja katse suuntautunut kauas länteen, jossa ei enää näy valkoisia purjeita.