Sivu 6/8

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 34. luku 11.10.2015

Lähetetty: Su Loka 25, 2015 9:40 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos Nerwen! Mukava kuulla, että tuo luku oli toimiva kokonaisuus. Tavallaan tuo Viimeisen liiton sota on niin iso juttu, että siitä kirjoittaminen, varsinkin tuo alku, oli haastavaa. Minä en tiedä sotimisesta mitään eikä se oikein kiinnostakaan, mutta samalla tuntui, että olisi pakko saada kirjoitettua jotain mahdollisimman eeppistä. Sitten sitä vain yritti huiskaista jotain epämääräistä, joka kuitenkin toivottavasti tekisi edes pikkuisen oikeutta sille taistelulle. Mutta jotenkin sitä miettii, että olisi voinut kirjoittaa jotain vielä hienompaa, jos aikaa olisi enemmän. Mutta mukavaa siis kuulla, että luku tempaisi mukaansa. :)

Tuo gorejuttu, olen kyllä samaa mieltä, ettei se Tolkienin maailmaan sovi (vaikka kyllähän ne irtopäät siellä TSH:ssakin lenteli...). Mutta tarkemmin kuvailtua väkivaltaa tulee tässäkin vielä, ei mitään gorea mutta ehkä sellaista, että vähemmälläkin kuvauksella olisi selvitty. Oikeastaan jo tuo seuraava luku on sellainen, että alkaa ehkäpä kallistua hieman tuonne R ratingin puolelle.

Tämä seuraava luku on ollut sellainen miljoona kertaa uudelleen kirjoitettu tapaus. Ei oikeastaan vaikea luku, mutta sellainen joka ei vain jätä rauhaan vaan pyörii aina mielessä, ja keksin uutta ja uutta. Tänäänkin kirjoitin vielä kokonaan uusiksi joitakin kohtia, minkä takia tämä tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kummalliselta. Mutta kun edellisestä on jo kaksi viikkoa, lienee aika saada tämä postattua. Tämä luku on myös tavallista pidempi, mutta sellainen yhtenäinen kokonaisuus, ettei sitä voinut oikein pätkäistä mistään kohtaa.


35. luku: Kosto

Aluksi Isildur ei huomaa vastustajassaan mitään erityistä. Tämä on samanlainen, harmaa, hahmoton olento, jollaisia hän on iskenyt kuoliaaksi koko päivän. Mutta tämä ei suostu kuolemaan yhtä helposti. Miehen miekka on suora, pitkä ja terävä, ja hän käyttää sitä taidolla, torjuen iskun toisensa jälkeen melkein kuin olisi lännen mies itsekin. Isildur on välttänyt katsomasta vihollisiaan kasvoihin, mutta nyt hän etsii katseellaan miehen silmät, sillä hänen täytyy saada tietää. Kun heidän katseensa kohtaavat, Isildur näkee kirkkaat, siniset silmät, jotka leiskuvat vihaa ja kostonhimoa. Päätä ja kasvoja suojaa mithrilkypärä, ei kovinkaan erilainen kuin Isildurilla itsellään, mutta siihen on upotettu punaisia jalokiviä, jotka muodostavat silmän tapaisen kuvion. Sotisopa hohtaa uutuuttaan, ja sen renkaat ovat pienet ja tiheät, ja käsivarsia, keskivartaloa ja reisiä suojaavat vankat teräslevyt, joissa on koristeena kultaa. He ovat siis viimein tulleet - mustat númenorilaiset. Tästä miehestä olisi vaikea löytää heikkoa kohtaa.

Isildur on väsynyt. Pitkä päivä on jo laskemassa mailleen, tai niin hän uskoo, sillä alituisessa hämärässä, jonka Sauron on nostattanut, yö ja päivä eroavat toisistaan vain vähän. Hänen käsivartensa ovat kipeät, ja hän on välillä vaihtanut miekkansa vasempaan käteensä säästääkseen oikeaa hankalampia vihollisia varten. Hänen mielessään käy, että on saattanut kohdata voittajansa. Kenties taru loppuu hänen osaltaan tähän kaksintaisteluun. Hän kohtaa vastustajansa katseen uudelleen, ja silloin kauhu toden teolla puraisee hänen sisintään. Hän tuntee miehen.

Mies syytää suustaan sanoja kielellä, jonka Isildur kuvitteli unohtaneensa. Umbarin kuningas Fuinur tietysti tunnisti hänet jo paljon aiemmin, ja luultavasti tarkoituksella valitsi juuri Isildurin. Mikä olisi parempi tapa herättää kansan kunnioitus, kuin esitellä viholliskuninkaan päätä keihään nokassa? Isildur ei vastaa Fuinurin herjoihin, sillä hänellä ei ole siihen voimia. Hän on uuvuksissa, vaatekerros panssarin alla on hiestä märkä ja liimautunut hänen ihoonsa. Isildurin ympärillä on käynnissä monia samanlaisia kaksintaisteluja. Metallin terävät kalahdukset ja miesten vihan ja tuskan älähdykset täyttävät ilman.

Mutta Fuinurkin väsyy. Kun Isildur pitää pintansa, vastustajan iskut käyvät hitaammiksi ja tämä joutuu perääntymään. Fuinur katsoo ympärilleen, huutaa miehiään tulemaan avuksi, mutta turhaan. Isildur löytää lisää voimaa seuraavaan iskuunsa, ja vaikka Fuinur saa sen torjuttua kilvellään, tämän tasapaino järkkyy hetkeksi. Isildur näki jo aiemmin heikon kohdan panssarissa käsivarren alla, ja nyt kun hänellä on tilaisuus, hän survaisee miekkansa sinne nopeasti, niin syvälle kuin pystyy. Fuinur vajoaa maahan.
"Joudut vielä maksamaan tästä!" Fuinur ähkäisee ja sylkäisee verta. "Pimeys on mahtavin, eikä mikään voi sitä voittaa!"

Fuinur hiljenee. Isildur huohottaa raskaasti. Hän nojaa miekkaansa katsoessaan, kuinka hänen entinen kiduttajansa kouristelee maassa, yskii ja korisee, eikä hän tee mitään nopeuttaakseen tämän pääsyä kärsimyksistään. Kun Fuinur vetää viimeisen hengenvetonsa, mikään tunne ei liikauta Isildurin sydäntä. Hän on väsynyt ja valmis palaamaan leiriin.

Mutta samassa kuuluu karjahdus hänen takaansa. Hän joutuu sukeltamaan maahan väistääkseen hurjan iskun, jonka tarkoitus oli sivaltaa häneltä pää irti. Se on Herumor. Isildurin ei tarvitse edes katsoa, sillä hän tuntee miehen pelkästä äänestä. Isildur puristaa miekkaansa, yrittää ryömiä kauemmas, ja ehtii juuri ja juuri kierähtää selälleen välttääkseen Herumorin seuraavan iskun. Hän ei pysty tekemään mitään puolustaakseen itseään – kilven hän pudotti maahan hetki sitten kerätessään voimiaan Fuinurin surmaamisen jälkeen, miekka on hyödytön tällä etäisyydellä, eikä hän saa tilaisuutta ottaa eketiä vyöltään. Herumor on raivon sokaisema ja sohii miekallaan minne sattuu, ja Isildur onnistuu väistelemään juuri ja juuri kiemurtelemalla maassa sinne tänne kuin pieni metsäneläin haukan kynsien alla.

"Vähäjärkinen houkka! Pysy paikallasi!" Herumor puuskuttaa. "Tai minä saatan vielä osua sinuun!"
Isildur jähmettyy paikalleen, mutta vain hetkeksi. Herumor huutaa käskyjä lähettyvillä taisteleville sotilailleen, mutta näillä kaikilla on muita kiireitä. Dúnedain antavat umbarilaisille kelpo vastuksen, mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ehdi tulla Isildurinkaan avuksi. Herumor ärjäisee, pudottaa äkisti miekkansa maahan ja heittäytyy Isildurin päälle koko painollaan.

Herumor ei ole pieni mies eikä kevyt kaikkien panssareidensa ja teräslevyjensä kanssa. Isildurista tuntuu kuin hän olisi jäänyt taivaalta pudonneen kivenjärkäleen alle. Herumor kiertää kätensä hänen kaulansa ympärille ja puristaa kovaa. Isildur saa kiinni hänen ranteistaan, mutta hänellä ei ole voimia irrottaa miehen käsiä. Hän potkii jaloillaan ja pyristelee samalla, kun yrittää turhaan vetää henkeä. Juuri kun hänen silmissään alkaa pimetä, Herumor hellittää otteensa ja iskee Isilduria kahdesti kovaa suoraan kasvoihin.
"Nyt! Paikallasi, sinä kurja, haltioiden aivopesemä rotta! Pimeyden Ruhtinas haluaa tavata sinut. Sinun pitäisi olla kiitollinen. Hän tarjoaa henkilökohtaisen audienssin vain harvoille."

Samassa joku iskee miekan lappeella Herumoria lujaa takaraivoon. Tämä ärjäisee tuskasta ja horjahtaa. Isildurilla on juuri ja juuri tarpeeksi voimia työntää Herumor pois päältään. Hän kierähtää kauemmas, ja viettää hetken aikaa haukkoen henkeään ja syljeskellen verta suustaan. Sitten hän kääntyy katsomaan pelastajaansa. Tämä osoittaa miekallaan Herumoria, joka on nyt maassa polvillaan, mutta ei armoa anomassa, vaan syytämässä kirouksia voittajiensa niskaan.
"Mitä haluat tehdä hänelle?" tuntematon mies kysyy.

Isildur ottaa eketin vyöltään ja kävelee Herumorin eteen. Hän haluaisi sanoa jotakin, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei ole sellaisia sanoja, joihin hän voisi pukea kaksisataa vuotta jatkuneen vihan ja kostonhimon. Herumor tuijottaa häntä, ja kuolemansa hetkellä hän alkaa äkkiä hymyillä. "Pimeyden Herra tuntee sinut hyvin, Isildur, ja hän ottaisi sinut mielellään vastaan. Kuka tietää, ehkä voisit vielä lopettaa tämän kaiken? Mieti sitä. Pieni, harmiton palvelus, joka on sinulle jo ennestään hyvin tuttu. Kenties se lepyttäisi Pimeyden Herran."
Isildur survaisee eketin suoraan Herumorin suuhun. Hän oli ajatellut vetää tämän kurkun auki, mutta kuolkoon sittenkin hitaasti, omaan vereensä tukehtuen. Herumor vajoaa maahan ja jää korisemaan siihen, hitaasti leviävän verilammikon keskelle.

Taistelu näyttää tauonneen heidän ympäriltään. Suurin osa Herumoria ja Fuinuria seuranneista eteläisistä pakeni heti nähdessään kuninkaidensa joutuvan altavastaajiksi. Isilduria pyörryttää ja hänen on pakko käydä hetkeksi maahan istumaan. Hän on juuri pelastunut kuolemaa pahemmalta kohtalolta. Yksityisvastaanotto Sauronin tornissa? Äkkiä hän haluaa oksentaa, mutta hänen vatsassaan ei ole mitään, mikä voisi tulla ulos.

"En olisi halunnut sekaantua kaksintaisteluusi, mutta näytti siltä, että olit avun tarpeessa", tokaisee dúnadan-soturi, joka tuli pelastamaan hänet.
Isildur nostaa katseensa. Miehen huulilla kareilee hymy, jonka Isildur tuntisi ikipimeyden keskelläkin. Hän tarttuu ojennettuun käteen, ja heittäytyy saman tien syleilemään veljeään.
"Anárion! En saata uskoa, että olet viimein siinä!"
"Minä viivästyin. Kerron siitä myöhemmin. Olen niin helpottunut, että löysin sinut tämän kaaoksen keskeltä ehjänä. Vaikka totta puhuen, näytät aika piestyltä. Oletko sinä kunnossa?"
Isildur pyyhkäisee kasvojaan. Hän saisi mustan silmän, ja hänen huulestaan ja suustaan vuotaa yhä verta, mutta näkö ja kaikki hampaat tuntuvat olevan yhä tallella.
"Enköhän minä pärjää", hän toteaa.

Äkkiä he huomaavat, että heidän ympärillään harhailee muutamia pelokkaan näköisiä eteläisiä. He ovat viskanneet pois aseensa, ja möyrivät nyt polvillaan maassa Isildurin ja Anárionin jalkojen juuressa ja lausuvat valittavalla äänellä sanoja, joita kumpikaan heistä ei ymmärrä.
"Ilmeisesti he tajuavat nyt, etteivät heidän kuninkaansa olleetkaan jumalia, vaan ihmisiä, lihaa ja verta, jotka voivat kuolla taistelussa siinä missä he itsekin", Isildur toteaa. "Tuo lienee heidän tapansa osoittaa katumusta."
"Ei, veljeni", Anárion toteaa vakavana. "Minä luulen, että he tajusivat palvoneensa vääriä jumalia, ja ovat nyt löytäneet itselleen uudet, voittoisammat ja voimakkaammat jumalat."

Eräs tummaihoinen ja ruskeatukkainen, vaskihaarniskaan ja monenlaisiin koruihin pukeutunut eteläinen on ryöminyt aivan Isildurin jalkojen juureen, ja tarttuu tämän likaisiin saappaisiin ja mutisee anelevalla äänellä ilmeisesti jonkinlaista rukousta. Isildur kavahtaa kauemmas.
"Me emme ole mitään jumalia", hän sanoo kiireesti haparoivalla adûnaicillaan. "Me säästämme teidän henkenne, kunhan vannotte, ettette enää koskaan taistele Sauronin puolella, ja teette työtä meille." Hän ei ole lainkaan varma siitä, että eteläiset ymmärtävät. Muutama dúnadan ihmettelee tilannetta veljesten vieressä, ja Isildur käskee heitä ottamaan eteläiset kiinni ja viemään nämä muiden vankien joukkoon.

Anárionin nuori aseenkantaja tuo Isildurin miekan, kilven ja kypärän tälle takaisin. Ne kaikki putosivat johonkin kamppailussa Herumoria vastaan. Isildur katsoo vastentahtoisesti Herumorin maassa makaavaa ruumista. Sotavangit saisivat kerätä ruumiit pois ja haudata tai polttaa ne, miten tahansa, kunhan hankkiutuisivat niistä eroon.

Isildur menee Herumorin ruumiin luo, kumartuu ja vetää kypärän pois sen päästä. Anárion tekee saman Fuinurille. Isildur tuijottaa Herumorin kuolleita kasvoja. Hänen toiveenaan on, että nyt, kun hän on nähnyt ne elottomina, ne eivät enää koskaan palaisi hänen painajaisiinsa. Mutta samalla hän huomaa asian, jonka on jo aavistanut: Herumor ja Fuinur ovat molemmat vanhoja miehiä. Kummankin kerran vaalea tukka on nyt harmaa, ja heidän ennen niin uljaspiirteisillä kasvoilla on nyt syviä uurteita.
"Mutta eivätkö he ole ikäisiämme?" Anárion ihmettelee. "Vuodet eivät ole kohdelleet heitä hyvin."
"Tuollaiset vanhukset minun olisi pitänyt pystyä tappamaan vasemmalla kädellä", toteaa Isildur vaisusti. Voitto ei maistu hyvältä, jos se maistui miltään ennen tätä havaintoakaan.
"He marssivat kentälle ensimmäistä kertaa vasta tänään", Anárion toteaa. "Ja arvelen, että he tulivat ensitöikseen etsimään juuri meitä."
"Minut he halusivat", Isildur toteaa, mutta ei halua puhua siitä enempää. "Luulen, että kuolemanpelko on saanut nämä kaksi vanhentumaan ennen aikojaan."
"Kuolema on nyt joka tapauksessa löytänyt heidät, pelkäsivät he sitä tai eivät, ja kunnia siitä on enimmäkseen sinun, ja hiukkasen myös minun harteillani. Minä sanon, että laittakaamme kypärät takaisin heidän päihinsä, ja ottakaamme voitostamme kaikki irti niin kauan kuin voimme. Emme me heitä kypärineen hautaa, tai saamme vielä kääpiöiden vihat niskaamme. Heidän sotisovissaan näyttää olevan enemmän mithriliä kuin meidän."

Myöhemmin illalla, kun he toipuvat päivän koettelemuksista nuotion äärellä, Anárion kertoo matkastaan Mustalle Portille. Lähtiessään Anárion jätti vahvan miehityksen Pelargirin lisäksi Osgiliathiin ja Minas Ithiliin, ja pienempiä joukkoja kaikille Anduinin ylityspaikoille. Carastion on yhä Minas Ithilissä Isildurin kaartin sotilaiden kanssa. He olisivat tietysti halunneet lähteä taisteluun, mutta Anárionista oli parempi pitää linnake vahvasti miehitettynä.

Anárionin marssiessa kohti Morannonia Sauronin joukot huomasivat hänet ja hyökkäsivät hänen armeijansa kimppuun Pohjois-Ithilienissä. Örkit olivat piiloutuneet kukkuloille ja pääsivät melkein yllättämään heidät, mutta eniten vaikeuksia koitui siitä, kun ne sytyttivät metsän tuleen ja etenemisestä tuli lähes mahdotonta. Kesti aikansa, ennen kuin he pääsivät kiertämään palot. Anárion kertoo myös, etteivät Anórienin metsissä asuvat omituiset villi-ihmiset näytä liittyneen Sauronin joukkoihin. Hänen armeijaansa häiritsivät vain Mordorin örkit, joten metsäläiset lienevät vetäytyneet piiloihinsa odottamaan, että sota menisi ohi.

Isildur on helpottunut siitä, että veli on saapunut, mutta hänelle ei jää juuri aikaa kuulumisten vaihtoon. Tieto Umbarin kuninkaiden surmista on kiirinyt yli koko taistelukentän, ja häneltä ja Anárionilta pyydetään tuon tuostakin yksityiskohtaista kuvausta tapahtumien kulusta. Elendurin, Aratanin ja Ciryonin silmissä on sellainen ihmetyksen sekaista ihailua huokuva katse, jollaista Isildur ei koe ansainneensa. Meneldil ja tämän poika Cemendur kuuntelevat myös tarinaa innokkaasti. Cemendur on kuin nuorempi versio Meneldilistä, hiljainen ja teräväkatseinen nuorukainen, mutta hänen hymynsä ulottuu silmiin asti, niin kuin Anárionilla.

Viimein Isildur nousee ja ilmoittaa olevansa liian väsynyt istuakseen ulkona kauempaa. Hän menee telttaansa. Sitä valaisee yksinäinen lyhty, jonka Ohtar on luultavasti sytyttänyt. Hän heittäytyy matalalle vuoteelle, joka on kyhätty teltan perälle, ja hänen olonsa on levoton ja tyhjä. Hän huokaa ja kääntyy kyljelleen, poispäin valosta, mutta hetken päästä hän on varma, ettei voisi nukkua.

Koko ikänsä hän halusi kostaa Herumorille ja Fuinurille, mutta nyt hän toivoo, ettei hänen olisi tarvinnut kohdata heitä enää uudelleen. Se kamppailu Herumorin kanssa sai taas kaiken palaamaan kristallinkirkkaana hänen mieleensä, sellaisetkin yksityiskohdat, jotka hän oli oikeasti unohtanut.

Isildur nousee istumaan. Hän tuijottaa hetken täriseviä käsiään. Miksi tämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö hän koskaan pystyisi elämään normaalisti, ilman kauheita painajaisia ja äkillisiä muistikuvia?

Raiskauksen jälkeinen vuosi oli ollut kaikkein pahinta aikaa. Hän oli palannut Rómennaan, ja käyttänyt kaikki mahdolliset keinot unohtaakseen tapahtuneen. Hän oli mennyt sataman tavernoihin, juonut ja pelannut, kunnes hänen rahansa olivat loppuneet. Hän oli haastanut riitaa kaupunkiin purjehtineiden merimiesten kanssa, väittänyt näitä Kuninkaan Miehiksi ja tapellut heidän kanssaan huonolla menestyksellä. Hän oli kähveltänyt arvoesineitä kotoaan saadakseen lisää rahaa juominkeihin, ja väittänyt palvelusväen olleen asialla. Hän oli ilmaantunut humalassa isänsä järjestämään tärkeään illallisjuhlaan, jossa olivat paikalla kaikki Rómennan merkkihenkilöt, ja pilkannut heitä pystyyn kuolleiksi homekorviksi. Hän oli viettänyt kiihkeän yön kahden sisäkön kanssa, ja kehuskellut teollaan jälkeenpäin ystävilleen. Kun hovimestari oli sitten erottanut tytöt palveluksesta, Isildur oli järjestänyt erittäin näyttävän raivokohtauksen, jonka aikana hän oli muun muassa uhannut tappaa hovimestarin ja syöttää tämän ruumiin sioille.

Hänen arveluttava maineensa Rómennassa oli syntynyt juuri tuona aikana, eikä hän vuosien päästäkään ollut päässyt siitä täysin eroon, vaikka oli parantanut tapansa ja yrittänyt käyttäytyä kohteliaasti.

Isildur hieroo ohimoitaan, eikä voi lainkaan hyvin. Hän melkein menetti tajunsa, kun Herumor löi häntä. Toivottavasti mikään ei mennyt rikki hänen päänsä sisällä. Joskus niin tapahtui, eikä sitä huomattu ennen kuin vasta sitten, kun mies meni nukkumaan eikä enää herännyt.

Teltan ovi raottuu ja Isildur näkee isänsä astuvan sisään. Elendil tervehtii häntä hymyillen, ja asettuu istumaan tuolille lähelle vuodetta.
"Raskas päivä jälleen takanapäin", hän toteaa reippaasti. "Pian taistelu kuitenkin ottaa toisen suunnan. Anárionin saapuminen on meidän pelastuksemme."
"Jos niin tahdot uskoa, atar."
"Etkö sinä tahdo? Olet ollut tänään alamaissa. Se huolestuttaa minua. Mutta tulin, koska Gil-galad on kuullut Herumorista ja Fuinurista ja myös hän haluaisi tavata sinut."
Isildur huokaa. "En jaksa tänään. Olen liian väsynyt."
"Siitä on kauan, kun viimeksi kohtasit heidät."
"Niin on."

Isildur nousee vuoteelta ja kävelee toiselle puolelle telttaa, muka etsimään jotakin varusteidensa seasta. Hän ei halua puhua Herumorista ja Fuinurista. Isä on aina nähnyt hänen lävitseen. Kuka tahansa muu ruhtinas olisi näyttänyt pojalleen ovea, jos tämä olisi käyttäytynyt niin kuin Isildur Armenelosin tapauksen jälkeen. Mutta Elendil oli kärsivällinen. Hän varmasti aavisti, että jokin oli vialla. Mutta ei hän myöskään tyytynyt seuraamaan sivusta, kuinka Isildur pala palalta tuhosi omaansa ja koko Andúniën ruhtinassuvun mainetta.

Isä oli ilmoittanut, että Isildurin olisi ryhdyttävä tekemään työtä. Hän kertoi, että Isildur oli velkaa kaupungin jokaisen juottolan pitäjälle, ja jos hän kuvitteli isänsä hoitavan velat, hän oli väärässä. Isildurin olisi tienattava rahat työskentelemällä telakalla, jossa isä parhaillaan rakennutti uutta laivaa. Isilduria ei tällainen tietenkään miellyttänyt. Hän ei halunnut tehdä työtä, ei varsinkaan ruumiillista työtä – sehän kuului rahvaalle, ja hän joutuisi naurunalaiseksi ystäviensä silmissä, jos hän alistuisi sellaiseen. Mutta isä ei kuunnellut vastaväitteitä eikä silmitön raivokohtauskaan saanut häntä järkähtämään. Sinä iltana Isildur ilmestyi taas kerran juopuneena illallispöytään ja väitti, että isä rakasti laivoja enemmän kuin vaimoaan, ja että isä piti purjehtimisesta, koska tällä oli rakastajatar Númenorin joka satamassa. Mutta Anárion, joka oli Isildurin huomaamatta kasvanut mieheksi, nousi silloin paikaltaan, tempaisi veljensä pöydän äärestä ja iski tätä nyrkillä sellaisella voimalla, että tämä menetti tasapainonsa ja kaatui lattiaan.

Se on ainoa kerta, kun kumpikaan veljeksistä on koskaan lyönyt toista, ja Isildurilla on tapana sanoa, ettei sitäkään lasketa, koska se tapahtui hyvästä syystä. Se isku tarvittiin, jotta Isildur saattoi ymmärtää, miten alas oli vajonnut. Kumpikaan hänen vanhemmistaan ei moittinut Anárionia, eikä välittänyt katsoa, miten Isildurin oli käynyt. Äiti vain itki ja sanoi, ettei enää tuntenut poikaansa. Seuraavana aamuna Isildur meni telakalle, ja kantoi lautoja, sahasi, vasaroi ja maalasi siellä niin kuin muutkin työläiset. Hän ei puhunut kenellekään, ei edes silloin, kun työmiehet väänsivät hänestä vitsejä ja sanoivat, että oli jo aikakin, että Elendil pisti hulttiopoikansa ruotuun. Isildur työskenteli ankarasti ja pitkään joka päivä, niin että kun hän illalla palasi kotiinsa, hän oli niin väsynyt, että nukkui yönsä unia näkemättä.

Kun laiva oli valmis, isä vei Isildurin ja Anárionin merille, ja kuninkaan erityisluvalla he menivät Lindoniin tapaamaan Gil-galadia. Isä sanoi, että Lindonissa Isildur voisi levätä, ja kenties löytää hieman viisautta. Hän sanoi antavansa Isildurille anteeksi tämän menneet hölmöilyt. Mutta Lindonin verkkaisessa hiljaisuudessa Isildur ei saanut rauhaa. Haltiat näyttivät näkevän suoraan hänen sydämeensä, ja lukevan sieltä kaiken siitä kamalasta yöstä, jonka hän oli niin huolellisesti kätkenyt maailmalta.

Eräänä yönä hän juoksi meren rantaan ja vaelsi siellä pitkään tietämättä mitä etsi. Lopulta hän seisahtui korkealle kalliolle, jonka alla vaahtopäät iskivät raivokkaina rantakivikkoa vasten. Hän katsoi kohti länttä, kohti tähtien täyttämää taivasta ja mustana vellovaa merta, tietäen että yksi askel vapauttaisi hänet kaikista ruumiin ja mielen vaivoista, ja kiidättäisi hänet nopeasti yli aaltojen, pois kaikesta pahasta. Äkkiä hän oli varma siitä, että meren takana häntä odotti pelastus, ja vain yksi askel erotti hänet siitä. Vain yksi askel.

Haltia oli tullut ääneti. Isildur huomasi tämän vasta, kun haltian kädet olivat tarttuneet häneen ja tempaisseet hänet kauemmas kielekkeeltä. Isildur riistäytyi haltian otteesta ja katsoi tätä äkillisen pelon ja raivon vallassa. Kuka tämä oli olevinaan, tullessaan hiljaa ja estäessään häntä tekemästä sitä, mikä hänen oli pakko tehdä?
Mutta haltia vain katsoi häntä tyynesti. "Länsi kutsui sinua", tämä lausui, "niin kuin se kutsuu kaikkia, jotka kantavat parantumattomia haavoja sielussaan. Mutta on eri asia tahtoa eroon tuskasta, kuin tahtoa eroon elämästä. Kumpaa sinä tahdot, Isildur?"

Isildur tunnisti haltian Elrosin veljeksi, mutta silti hän tohti uhmata tulijaa.
"Et tunne minua! Et tiedä minusta mitään!"
"Se on totta. Olet minulle arvoitus, Elendilin poika."
"Älä siis sekaannu minun asioihini! Minulla on oikeus tehdä itselleni mitä haluan!"
"Tietysti", Elrond vastasi. "Mutta tiedätkö sinä, mitä haluat?"
"Miksi kyselet? Jätä minut rauhaan!"
"Kyselen, koska haluan auttaa."
"En minä kaipaa apuasi."
"Sinä olet veljeni jälkeläinen. Etkö itse tekisi kaikkesi auttaaksesi, jos näkisit veljesi perillisen kärsivän?"

Isildur pudisti päätään, ei kieltääkseen, vaan karkottaakseen Elrondin kysymysten herättämät tunteet ja ajatukset. Hän häpesi sitä, kuinka töykeästi puhutteli Tar-Minyaturin veljeä, mutta ei silti kyennyt hillitsemään itseään. Äkkiä hän heittäytyi maahan ja alkoi itkeä. Haltia ei sanonut mitään, mutta ei myöskään lähtenyt pois. Kun Isildur viimein kohotti päätään ja nousi istumaan, hän näki että taivas alkoi hiljalleen vaaleta. Tähdet sammuivat yksi kerrallaan. Aamunkajossa hän saattoi selvästi nähdä haltian epätodellisen tyynet kasvot ja valon, joka niistä hehkui.
"Neljä miestä raiskasi minut", hän sanoi, ja laski katseensa maahan. Hän ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen, mutta siinä se oli. Hän oli paljastanut salaisuuden, jonka oli aikonut viedä mukanaan hautaan. Hän toivoi olevansa kuollut.

Hän tunsi haltian kädet harteillaan. Elrond ei sanonut mitään, mutta lämpö ja ymmärrys huokuivat hänestä ja hänen kosketuksestaan. Se rohkaisi Isilduria kertomaan enemmän. Hän kertoi, että hän oli tuntenut miehet, kaksi heistä hyvin, ja että hän ei ollut osannut pelätä heitä, ei heidän epänormaaleja mieltymyksiään eikä aikeitaan. Hän kertoi kaiken siitä kamalasta yöstä, ja siitäkin, kuinka Eru ei ollut kuunnellut hänen rukoustaan, vaan oli jättänyt hänet kärsimään tähän maailman, vaikka hänen olisi ollut parempi kuolleena.

"Vihollisen työtä", Elrond totesi, kun hän oli lopettanut. "Hän päätti valita juuri sinut. Jotakin tällaista me arvelimme, kun näimme sinut ensimmäisen kerran. Círdan varsinkin, ja hän on aina nähnyt meistä pisimmälle."
Isildur ei ymmärtänyt. "Pharazônin työtä? Luuletko, että tämä oli hänen suunnitelmansa?"
"Pharazôn on vain yksi Vihollisen monista pelinappuloista. Mutta tämä kaikki tarkoittaa, että kosto on sinun käsissäsi. Kenties sinä pystyt siihen. Toivon, että pystyt."
"En minä voi kostaa tätä, en mitenkään. Pharazônia vartioi ainakin kaksikymmentä ritaria yötä päivää. Minä tappaisin hänet, jos voisin, mutta se on mahdotonta."
"On monenlaisia tapoja kostaa Vihollisen työ."
"Olkoon, mutta minussa ei ole voimaa eikä rohkeutta enää jäljellä. Minun elämäni on lopussa, tuhottu... Minulla ei ole syytä elää."

Silloin Elrond asetti kätensä hänen harteilleen ja katsoi häntä tiukasti silmiin. "Juuri noin Vihollinen haluaakin sinun ajattelevan. Etkö ymmärrä, että hän valitsi sinut, koska pelkää sinua? Hän on iskenyt varhain, nujertaakseen sinut ennen kuin sinusta tulee vahva, mutta hän epäonnistui. Sinä et mennyt mereen, etkä olisi mennyt vaikka minä en olisi tullut väliin, koska sinussa on voimaa, jota et itse vielä tunne etkä ymmärrä. Sen olisi pitänyt olla yksin sinun päätöksesi, mutta rakkaus omaa veljeäni kohtaan sai minut sekaantumaan, sillä en vain kestänyt katsoa - jos olisin sittenkin ollut väärässä. Sillä minäkin olen joskus väärässä. Olenko minä nyt väärässä?" Haltian katseessa oli aitoa huolta.
"En tiedä", vastasi Isildur.

Haltian sanat olivat saaneet hänet ajattelemaan. Ehkä kaikella kuitenkin oli tarkoitus. Ehkä tämä koettelemus oli ennalta järjestetty, vihollisen toimesta, niin kuin Elrond sanoi, ja sen tarkoitus oli ollut nujertaa Isildur. Mutta jos hänessä todella oli sellaista voimaa kuin haltia väitti, ehkä hän voisi selvitä voittajana. Ehkä hän voisi sittenkin vielä kostaa sen, mitä hänelle oli tapahtunut.

Nyt, kaksi vuosisataa myöhemmin, Isildur on viimein saanut kostonsa. Vai onko? Pharazôn on poissa, Herumor ja Fuinur samaten, näiden ystävät kauan sitten kadonneet aaltoihin. Mutta tuska on yhä jäljellä, sota jatkuu, eikä Vihollinen ole kohdannut loppuaan.

"Sinä et koskaan puhunut siitä, mitä Armenelosissa tapahtui", Elendil toteaa.
Isildur vilkaisee isäänsä. "Miksi otat tuon puheeksi nyt?"
"Minusta meidän pitäisi puhua siitä."

Isildur näkee isänsä kirkkaat silmät ja vakaan katseen, mutta siinä on jotain muutakin, surua ja syyllisyyttä. Jokin muljahtaa hänen vatsanpohjassaan. Tietysti. Isä tietää.
"Elrond ei ole kertonut. Ei ole voinut kertoa", Isildur toteaa, äkkiä hädissään. Kuinka kauan isä on tiennyt?
"Elrond? Tietääkö Elrond?"
"Minä kerroin hänelle", Isildur myöntää. "Kauan sitten Lindonissa."
Isä katsoo häntä hetken silmissään katse, jota on vaikea tulkita. "Sinä katsoit sopivaksi kertoa siitä ensimmäisen kuninkaamme veljelle, mutta et omalle isällesi."
"Atar... Se on monimutkaisempaa kuin miltä saat sen kuulostamaan."
"Minä ymmärrän. Ja kenties juuri sen vuoksi me päätimme, että sinun pitäisi päästä Lindoniin. Arvelimme, että haltiat voisivat auttaa sinua, sillä minä en siihen pystynyt. Luulen, että pelkäsin kuulla siitä, mitä sinulle oli tehty yhtä paljon kuin sinä pelkäsit kertoa siitä. Ja pelkäsin, että jos pakottaisin sinut puhumaan, joutuisit kärsimään tarpeettomasti. Mutta minä ja isäni emme olleet sokeita. Me teimme omat johtopäätöksemme. Sinussa ei näkynyt pahoinpitelyn merkkejä, mutta silti sinulle oli tehty pahaa. Vaihtoehtoja ei ollut paljon. Amandil tiesi, että joillakin Kuninkaan Miehillä oli häijyjä tapoja. Hän yritti varoittaa sinua, mutta ei kaiketi tehnyt sitä tarpeeksi selväsanaisesti."
"Mitä tahansa hän sanoikin, minä en kuunnellut. En pelännyt Herumoria ja Fuinuria, vaan pidin heitä typeryksinä. Minä aliarvioin heidät."
"He siis todella olivat Herumor ja Fuinur?"
"He ja kaksi muuta, joiden nimet olen unohtanut, jos koskaan edes tiesin niitä."
"Me epäilimme Herumoria ja Fuinuria jo silloin. He olivat kaikista pahimmat, sanoi Amandil. Ja kenties he olivat typeryksiä, mutta Pharazônista ei voinut sanoa samaa, ja häntä he tottelivat kyseenalaistamatta. Pharazôn näki sinussa uhan, Amandilin perijän, jossa oli samanlaista vetovoimaa kuin isoisässään. Sinä keräsit nopeasti suosiota Armenelosissa, ja Pharazôn tiesi, että jos saisit kaupungin nuorison puolellesi, kaikki hänen suunnitelmansa voisivat valua tyhjiin. Hän halusi vaientaa sinut, mutta murha ei tietenkään tullut kyseeseen. Hän ei tahtonut antaa marttyyriä Uskollisille. Sen sijaan hän halusi, että lähtisit pois itse, vapaaehtoisesti, niin että kaikki luulisivat sinun kääntäneen selkäsi Armenelosille ja kuninkaalle."
"Ja heidän suunnitelmansa onnistui", Isildur huokaa.
"Ei täysin. Sinä palasit Armenelosiin myöhemmin, vaikkakin vain hetkeksi. Luulen, että tärkein syy siihen, miksi sinua ei koskaan epäilty Valkoisen Puun pelastajaksi, oli se, ettei Ar-Pharazôn uskonut sinun pystyneen siihen. Hän oli vakuuttunut siitä, ettet enää koskaan uskaltaisi astua Armenelosiin ja ettet olisi uhka muutenkaan. Siinä hän erehtyi."
Isildur palaa istumaan vuoteelleen. "En tiedä, pitäisikö minun olla iloinen vai vihainen sen vuoksi, kuinka heikkona ja vähäpätöisenä petturikuningas Pharazôn minua piti."

"Isildur, minä haluan sinun tietävän, että minä olisin halunnut auttaa sinua. Minä olin valmis lähtemään Armenelosiin selvittämään, ketkä tekivät sen sinulle, mutta isäni kielsi minua."
"Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ilman todisteita kukaan ei olisi voinut tuomita heitä."
"Minä olisin käyttänyt omaa oikeuttani ja tappanut heidät itse. Amandil ehdotti salamurhaajaa."
"Oliko meidän palveluksessamme salamurhaaja?"
"Isäni tunsi jonkun."
Isildur pudistaa päätään epäuskoisena. "Se ei olisi ikinä onnistunut."
"Luultavasti ei, mutta ainakin olisimme yrittäneet. Mutta luovuimme ajatuksesta, kun emme olleet varmoja syyllisistä. Riskit olivat joka tapauksessa liian suuret. Amandil oli ehdoton sen suhteen, että sisällissotaa ei saanut lietsoa millään tavalla. No, nyt olet lopulta saanut kostosi, vaikka se ei luultavasti maistukaan niin hyvältä kuin kuvittelit. Minulle kuitenkin antaa jonkinlaisen rauhan tieto siitä, että ne pedot, jotka kiduttivat poikaani, ovat nyt ikuisesti poissa. "

Elendil nousee tuolilta ja taputtaa Isilduria hartialle. "Sinun on parasta levätä huominen. Olet tehnyt tänään urotyön, ja ansaitset levon. Äläkä edes yritä väittää vastaan – tämä on kuninkaasi käsky."

Isildur lupaa levätä. Se saattaisi sittenkin onnistua.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 35. luku 25.10.2015

Lähetetty: Ma Loka 26, 2015 4:25 pm
Kirjoittaja Nerwen
Oho. Tämä teksti vain tiivistyy tiivistymistään.

Sinun taistelukuvauksesi on kyllä tosi mukaansatempaavaa luettavaa. En osaa tarkalleen sanoa, mikä siinä on, mutta kuten edellinen luku, myös tämä veti minut otteeseensa eikä päästänyt irti. Tykkään myös siitä, miten kokonainen tämä luku oli. Vaikka taustalla onkin sota, tämän luvun aiheena oli Isildurin oma taistelu menneisyyttään vastaan. Se toimi äärimmäisen hyvin, ja erityisen paljon pidin tuosta takaumasta - vaikka saman tien on sanottava, että se loppui jotenkin niin hämmentävästi, että vähän aikaa olin hukassa että missä ollaan ja kuka puhuu.

Käsittelet tuota Isildurin traumaa jotenkin todella kouriintuntuvasti ilman, että se nousee liian suureen rooliin. Ja tuo toteutus, miten Isildur sai "kostonsa" (jos tuota sellaiseksi voi sanoa). Olisi varmasti ollut todella tyydyttävää antaa Isildurin päästä irti menneestä vain siksi, että hän on tappanut raiskaajansa, mutta mitä teit sen sijaan on paljon uskottavampaa. Ei pahaa oloa voi pyyhkiä pois, ei jotain, mitä on kantanut mukanaan niin kauan, jotain, mikä on vaikuttanut kaikkeen. Se tulee aina vaikuttamaan siihen, miten Isildur näkee itsensä huolimatta siitä, mitä tekijöille on tapahtunut. Sen takia en usko koston käsitteeseen. Ei kosto helpota tuskaa millään lailla, tuska on koettu ja olemassa. Sen kanssa pitää vain oppia elämään ja siitä pitää päästää irti, ja mieluusti jotenkin muuten kuin toisia satuttamalla. Minusta oli äärimmäisen hyvä ratkaisu, ettei Isildur saanut tyydytystä Fuinurin ja Herumorin tappamisesta. (Menipä syvälliseksi. Mutta olen joskus vain tullut pohtineeksi kostoa ja tämä jotenkin istui niin hyvin siihen...)

Ja jee, kiva että Anárion saatiin paikalle!

Sitten tuohon takaumaan, josta kuten sanottua tykkäsin kovasti. Se antoi taustan Isildurin käytökselle, ja sisältää myös opetuksen. Ihmisen ei pitäisi jäädä rypemään, vaan antaa itselleen vähän aikaa ja sen jälkeen alkaa tehdä jotain ihan muuta, koska elämä jatkuu. Elendil oli viisas hoitaessaan poikansa ongelmakäytöksen noin, nähdessään että kyse oli kipuilusta jolla oli hyvin selkeä syy. Ja tulipa tässä nyt kirjoittaessani mieleen, että Isildurin tarina oli traaginen jo valmiiksi, mutta sinä lisäsit pökköä pesään oikein kunnolla... :wink:

Tuo Elrondin väliintulo oli hieno kohta. Ehkä Elrond aavisti, että Isildurin olisi helpompi ottaa apua vastaan joltakulta vieraalta. Tai niin minä tuon näen, Elrond on joku, jota Isildur ei tunne hyvin ja joka ei tunne Isilduria hyvin, mutta silti joku, joka välittää. Sitä paitsi Elrond tiesi, mitä ja miten sanoa. Jotenkin vain kerta kaikkiaan hieno kohtaus.

Elendilin suhtautuminen lämmitti mieltä. Hän oli jotenkin niin isä tuossa tilanteessa.

Nyt minulta loppuivat sanat. Mutta mahtavaa tekstiä jälleen kerran, tätä on ilo lukea.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 35. luku 25.10.2015

Lähetetty: Su Marras 08, 2015 8:58 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos taas Nerwen. On ihanaa että jaksat lukea ja kommentoida tätä! Tuo edellinen luku oli varmaan niitä ficin tärkeimpiä jollakin tavalla, tai ainakin pyörittelin sitä päässäni enemmän kuin olisi terveellistä. Minulle oli varmasti alusta asti selvää, ettei Isildur voisi saada mitään tyydytystä Herumorin ja Fuinurin tappamisesta. Kosto ei muuta mitään, niin kuin totesit, eikä Isildur ikinä pääse eroon tuosta PTSD:stään. Hänen on vain elettävä sen kanssa.

Tuo kohtaus Elrondin kanssa oli sellainen mitä mietin tuhanteen ja yhteen kertaan, että miten sen kuuluisi mennä. En halunnut Elrondista mitään terapeuttia tai ihmeparantajaa, vaan halusin että hänen reaktionsa olisi mahdollisimman haltiamainen, ja minä näen heidät jotenkin hyvin seesteisinä, sellaisina etteivät ne paljon näytä tunteitaan. Vaikka en tiedä onko siinä perää, vai onko se vain joku Jacksonin elokuvista tullut mielikuva. Mutta se on varmasti totta, että tällaisista vaikeista asioista on paljon helpompi puhua tuntemattomalle kuin vaikka omalle vanhemmalleen. Elendil olisi tietysti järkyttynyt kauheasti, jos Isildur olisi kertonut hänelle, ja se olisi voinut vain pahentaa Isildurin tilannetta, kun kannettavana on vielä syyllisyys siitä, että isäkin joutuu kärsimään.

Seuraavissa luvuissa on sitten aika paljon Elendurin näkökulmaa. Tämä seuraava luku on rauhallisempi kuin aiemmat, mutta minusta tuntuu että tällaisiakin välillä tarvitaan. Tästä luvusta tuli ihan huomaamattani tavallista pidempi, mutta tämän jälkeen on sitten uudet kuviot niin ei voi oikein pätkäistäkään. Luultavasti postaan tätä jatkossakin kahden viikon välein, koska olen nyt siinä vaiheessa, etten ole ehtinyt kunnolla lukea läpi ja muokata näitä tulevia lukuja ja ne vaativat paljon työtä. Itse asiassa tuo kerran kahdessa viikossakin voi tehdä tiukkaa, mutta se nyt on tavoitteenani.


36. luku: Isänsä poika

Hetken aikaa Elendur luulee näkevänsä tähtiä. Mutta se on mahdotonta: täällä taivas on aina musta kuin nokeentunut katto, eikä sen lävitse pääse mikään taivaan valo pilkahtamaan.
"Nouse ylös!"
Elendur ei pysty liikkumaan. Jalat ovat tunnottomat, kylkeen koskee ja päässä pyörii. Joku tarttuu hänen käsiinsä ja vetää hänet armoa tuntematta irti maasta. Samaan aikaan kuollut örkki kaatuu aivan hänen viereensä.
"Käskinkö minä sinun sekaantua? Käskinkö? Jaloillesi nyt, et voi jäädä siihen!"

Elendur nousee hitaasti. Hän huomaa seisovansa aseettomana keskellä taistelun melskettä. Hän näkee Estelmon ja muiden sotilaiden hakkaavan örkkejä kuoliaaksi hänen ympärillään ikään kuin olisivat raivaamassa itselleen polkua sankan aluskasvillisuuden läpi. Vähän matkan päässä makaa suuri vuorenpeikko, harmaana ja kuolleena kuin kivi. Elendur tappoi sen, sen hän muistaa. Hän iski miekkansa suoraan sen rintaan, kohtaan, jossa arveli sen sydämen olevan. Peikko ei ollut pitänyt siitä – se oli huitaissut Elendurin pois, niin kuin mies huitaisee pois pistävän hyönteisen – mutta pisto oli riittänyt viemään otukselta hengen. Ikävä kyllä, miekka on yhä peikossa, piilossa jossakin otuksen valtavan ruhon alla.

Örkkilauma pakenee dúnedainin vihan edessä. Elendur katsoo, kuinka hänen isänsä käskee sotilaansa niiden perään. Isä on raivoissaan. Örkkien rohkeus pettää heti, kun peikot ja isoimmat örkit on surmattu. Tällä menolla dúnedain eivät koskaan saisi surmattua noita kaikkia pieniä, inhottavia, raukkamaisesti pakenevia rottia. Hän kääntyy katsomaan Elenduria, yhä vihasta puhisten.
"Vieläkö sinä vain seisot siinä! Tämä taistelu ei ole ohi! Meidän on saatava nuo hengiltä, tai emme koskaan pääse Portille asti!"
"Minulla ei ole enää miekkaani."
"Mene ja ota se sieltä, mihin sen hukkasit!"
Elendur tuijottaa peikkoa. Hän ehti toivoa, että isä antaisi hänen palata leiriin. Hän on loukannut kylkeään ja lantiotaan, ja pelkkä käveleminen tuottaa tuskaa. Isä ei siitä piittaa, vaan marssii vihaisesti peikon ruhon luo ja yrittää työntää sitä. "No? Tulkaa auttamaan!"

Elendur ja Estelmo kiirehtivät peikon luo ja yhdessä he saavat kieräytettyä otuksen selälleen. Elendurin kylki on kuin tulessa – hän on varma, että jotain on mennyt rikki hänen sisällään. Estelmo ei tee elettäkään palauttaakseen miekan isännälleen, joten Elendur joutuu itse kiskomaan sen irti peikosta. Ase on kauttaaltaan mustan veren ja kellertävän liman peitossa, ja vaistomaisesti hän pudottaa sen maahan, ja vajoaa samalla itsekin polvilleen äkillisen pahoinvoinnin vuoksi.

Isä katsoo vuoroon peikonruhoa ja poikaansa. Hän ei ole tyytyväinen, vaikka Elendur on juuri tehnyt suuren teon. "Ei peikkoa noin kuulu tappaa", hän selittää. "Oikea tapa on väsyttää se ja iskeä sitä selkään, kun sen tarkkaavaisuus on muualla. Mitä jos se olisi kaatunut päällesi? Tilanne oli sitä paitsi täysin minun hallinnassani. Sinun ei todellakaan olisi tarvinnut syöksyä mukaan sankariteot mielessäsi."

Elendur oli tullut paikalle juuri, kun peikko oli tarttunut isän kilpeen ja viskannut sen toiselle puolelle taistelukenttää kuin lapsen leikkikalun, ja oli näyttänyt siltä, että tämä aikoi tehdä seuraavaksi saman isälle. Oli sulaa hulluutta yrittää kellistää vuorenpeikko yksinään. Hän ei kuitenkaan sano mitään isälleen. Häneen koskee liikaa, jotta hän jaksaisi alkaa väitellä asiasta.
"Minä en ole kunnossa, atar. Minun on palattava leiriin."

Isä katsoo Elenduria kuin tämä olisi juuri ilmoittanut, että on samantekevää, kuka sodan voittaisi.
"Mene sitten", hän äyskäisee. "Mutta minä pidän Estelmon."
"Hyvä on", Elendur sanoo. Estelmo ei vaikuta erityisen ilahtuneelta siitä, että joutuu jatkamaan taistelua, mutta heistä kumpikaan ei voi olla noudattamatta kuninkaan käskyä.

Elendur lähtee vaeltamaan vaivalloisesti kohti leiriä. Hän roikottaa miekkaansa kuin mätänevää eläimen raatoa ja pohtii, ketä pyytäisi puhdistamaan sen. Teltalleen päästyään hän huomaa Aratanin aseenkantajan Celairin maleksivan toimettomana vähän matkan päässä, Aratanin teltan edustalla.
"Missä Aratan on?"
Celair heilauttaa päätään haavoittuneiden telttoihin päin. "Yksi niistä mustista númenorilaisista sai väännettyä hänen olkapäänsä sijoiltaan. Mutta hän on muuten ihan kunnossa, vihainen vain, koska Elendil käski hänen palata leiriin."
Elendur ei ole siitä yllättynyt. Sijoiltaan mennyt olkapää on Aratanille kiusallinen pikkuvamma, sama kuin tikku sormessa Ciryonille. "Autatko minua riisuutumaan varusteistani? Isäni omi Estelmon."

Celair empii hieman pitempään, kuin olisi sopivaa kuninkaanpojan edessä, mutta seuraa lopulta Elenduria tämän telttaan. Celairissa on hieman laiskurin vikaa, niin kuin rikkaiden perheiden joutilaissa nuorimmaisissa usein on. Celair rakastaa pelaamista ja vedonlyöntiä, ja etsii aina tilaisuuksia hankkia jotakin sellaista, minkä voisi myöhemmin vaihtaa rahaksi. Aratan on ollut alituisessa rahapulassa sen jälkeen, kun otti Celairin aseenkantajakseen.
"Miksiköhän Hänen Korkeutensa ei ole vieläkään ottanut Ohtaria mukaan taisteluun?" Celair tuumailee irrottaessaan haarniskan rintaa suojaavaa osaa Elendurin yltä. "Ohtar on pystyvä sotilas. Ei hänen kuuluisi täyttää soppakulhoja täällä leirissä."
"Kuninkaan mielestä Ohtar ei ole vielä valmis", Elendur toteaa, sillä se on ainoa selitys, jonka hän on isältään kuullut.
"Joku voisi sanoa, että kuningas suojelee Ohtaria. Olemme pohdiskelleet, miksi tämä sotilas on hänelle niin tärkeä. Kaikenlaisia huhuja liikkuu. Kukaan ei näytä tietävän, kuka Ohtarin isä on. Ohtar väittää, että hänen isänsä on joku satunnainen kulkija, mutta hän varmasti salaa jotain. Minkä vuoksi?"

Celair on suurin piirtein viimeinen ihminen maailmassa, jolle kannattaa uskoa salaisuus. Hän myisi sen eteenpäin heti riittävän hyvän tarjouksen saatuaan. Elendur ei sano mitään, vaan katsoo aluspaidan alta paljastuvaa ihoaan. Hänen kylkensä punertaa ja hänen lantiolleen on muodostumassa suuri mustelma. Hän koettaa varovasti aristavaa kohtaa kyljessään, ja pohtii, pitäisikö hänen käydä näyttämässä sitä parantajille. Hän putosi kyljelleen luultavasti melko korkealta. Ilman mithrilhaarniskaa hänelle olisi voinut käydä vielä pahemmin. Celair katselee mustelmia kunnioittavasti ja haluaa tietää, kuinka Elendur sai ne. Elendur kertoo tarinan, sillä on hyvä saada Celairin ajatukset pois Ohtarista.

Celair hakee Elendurille vettä peseytymistä varten ja huomauttaa miekasta, jonka tämä on hylännyt teltan ovensuuhun.
"Voin puhdistaa sen, mutta se maksaa teille", hän ilmoittaa reippaasti.
"Unohda se."
"Aratan arvelee, että te tunnette Ohtarin alkuperän. Isänne kertoo teille asioita, joita hän ei jaa Aratanin ja Ciryonin kanssa."
"Kenties, mutta tästä asiasta tiedän vain sen, minkä Aratankin tietää."
"Aratan sanoo vain, ettei hän ainakaan ole pojan isä. Mutta kaikki me näemme, että Ohtar on ylhäistä syntyperää. Hän näyttää kovasti teiltä kolmelta. Hän voisi olla veljenne."
"Varmasti voisi, mutta en tiedä siitä enempää. Anna olla, puhdistan aseeni itse."

Celair lähtee teltasta selvästi pettyneenä, kun ei saanut mitään mehevää juorua irti Elendurista. Celair palautti kuitenkin Elendurin mieleen tehtävän, joka hänen pitää hoitaa. Isä ilmoitti aamulla, että veisi tänään Ohtarin tapaamaan pohjalaisten päällikköä Aldredia. Aldred väitti kerran, että Ohtar olisi Aratanin aikaansaannoksia, eikä isä ole antanut sitä Aldredille anteeksi. Ainakaan luultavasti. Isä ei ole puhunut aiheesta mitään vuosikausiin, eikä Elendurkaan ole ottanut asiaa esille. Huhuja tietysti liikkuu, mutta niitä liikkuu kuninkaallisista joka tapauksessa, eikä Elendur ole antanut niiden häiritä itseään. Joka tapauksessa, hänen olisi mentävä varoittamaan pohjalaispäällikköä etukäteen. Isä on ollut tänään erityisen pahalla päällä, niin kuin hän on melkein aina nykyään, mikä on ehkä ymmärrettävää, kun ottaa huomioon olosuhteet. Aldredin olisi hyvä tietää, mitä on odotettavissa, jotta tämä ei vuorostaan suuttuisi isälle, ja aiheuttaisi sillä tavalla ongelmia dúnedainin ja pohjalaisten välille.

Puhdistautumisen jälkeen Elendur tuntee olonsa paremmaksi. Jos kylki kipeytyisi entisestään, hän kävisi näyttämässä sitä parantajille, mutta nyt se ei vaivaa häntä kovin paljon. Hän lähtee teltasta ja astelee kohti leirin läntisintä laitaa, jonne pohjalaiset ovat majoittuneet. Pohjalaiset tulivat Anárionin joukkojen mukana, ja Aldred on heidän johtajansa. Kuningas Theobald on pohjalaisten mittapuulla korkeassa iässä, eikä kaiketi katsonut, että olisi kykenevä ratsastamaan sotaan. Aldred on kuninkaan serkku, ja tiettävästi myös perijä Theobaldin läheisimpänä miespuolisena sukulaisena.

Ilta on pitkällä, ja pohjalaiset ovat lopettaneet taistelun siltä päivältä. Nuotioita syttyy sinne tänne. Elendur joutuu kysymään muutamalta mieheltä, mistä hän löytäisi Aldredin, ja lopulta hän näkee tutulta vaikuttavan hahmon istumassa penkillä nuotion äärellä. Mies näyttää vanhemmalta kuin heidän viime kohtaamisensa aikana. Hänen lyhyessä parrassaan ja palmikoidussa tukassaan on jo hieman harmaata.

Aldred siemailee juomaa leilistään, ja ilahtuu nähdessään Elendurin, vaikka joutuukin tiedustelemaan "kuka niistä kolmesta te taas olittekaan". He vaihtavat hetken aikaa kuulumisia, ja Elendur kiittää vielä kerran siitä, että pohjalaiset ovat tulleet heidän avukseen sotaan Sauronia vastaan.
"On tämä meidänkin sotamme. Olemme saaneet tarpeeksemme örkkilaumoista, jotka piinaavat kyliämme ja hävittävät viljelyksiämme. Teikäläisillä varmasti on kaikenlaista muutakin hampaankolossa Sauronia vastaan, mutta me haluamme vain elää rauhassa. Ja kai se on niin, että jos emme pian tee jotain, olemme kohta kaikki hänen vallassaan ja joudumme maksamaan veroa hänelle, ja ne hänen hirvittävät palvelijansa kulkevat joka paikassa vahtimassa tekemisiämme. Mutta riittää tästä aiheesta, sillä minä haluan kuulla nyt mukavampia uutisia. Missä on sisarenpoikani Alaric? Kai hän on mukana sodassa?"
"Aikeeni oli juuri kertoa hänestä", Elendur toteaa. "Hän todellakin on täällä mukana, ja toivoo suuresti tapaavansa teidät ja saada kuulumisia äidistään. Mutta isänikin haluaa tavata teidät. Hän tuo pian Ohtarin – tarkoitan Alaricin – tänne, ja vaatii samalla selitystä erääseen asiaan. Tulin varoittamaan teitä siitä."
"Vai niin. Saanko sitten kuulla, mikä se asia on, jotta ehdin valmistautua kuulusteluun?"
"Hän haluaa tietää, miksi väititte Aratania pojan isäksi. Isäni on aivan vakuuttunut siitä, että niin ei voi olla."

Aldred tuijottaa Elenduria hetken, sitten hän pudistaa päätään epäuskoisena. "Minun pitäisi siis muistaa, mitä tapahtui joskus aikoja sitten... mitä siitä onkaan, melkein kolmekymmentä vuotta?" hän sukii partaansa, ikään kuin se auttaisi häntä palauttamaan tapahtumat mieleensä. "Me olimme niin nuoria... Mutta sisareni kyllä sanoi, että kyseessä oli Aratan. Kun hänen tilansa tuli ilmi, me istuimme kaikki tuvassa ja isämme vaati saada tietää, kuka oli vastuussa. Hän oli hyvin vihainen, aivan punainen naamasta. Ja Albreda itki, ja minä kysyin: 'Oliko se Aratan?' ja hän nyökkäsi. Nimittäin kyllähän me tunsimme kuninkaanpoika Aratanin. Jo ennen kuin Gondorin kuningas saapui, pääkaupungissa puhuttiin, että hänen mukanaan tulee hänen poikansa, joka on naistenkaataja – niin kuin meillä päin on tapana sanoa – ja on parasta, että kaikki piilottavat sisarensa ja tyttärensä, ja mikseivät varmuuden vuoksi myös vaimonsa ja äitinsäkin vierailun ajaksi. Katsokaahan, meillä käy aina silloin tällöin kaupustelijoita Gondorista, ja heidän mukanaan kuulee kaikenlaisia juttuja. He ovat kertoneet meille paljon Gondorin kuninkaista, ja he sanoivat, että Isildurin pojista vanhin ja nuorin ovat ihan kunnollisia, mutta keskimmäinen on vaarallinen, samanlainen hulttio kuin isänsäkin oli, siis ennen kuin tästä tuli kuningas. Kuningas ei tietenkään voi olla hulttio. Ja vaarallisella he tarkoittavat sellaista miestä, joka pystyy valloittamaan siveän neidon sydämen yhdellä katseella – eräänlaista taikuutta näet, sillä sitähän lännen miehillä on, kun haltiat ovat opettaneet heille kaikenlaisia temppuja."

Elendur pudistaa puoliksi huvittuneena päätään. "Mutta tuskin pelkkä huono maine riittää todistamaan, että Aratan todella on pojan isä."
"Ei toki, mutta minä muistan sen illan, kun se tapahtui. Me kaikki istuimme iltaa kylän suurimmassa tavernassa. Olimme tietysti innokkaita tutustumaan teikäläisiin, koska olitte omituisia ja puheenpartenne kuulosti hupaisalta. Aratan puhui paljon ja innokkaasti, ja ne harvat naiset, jotka olivat paikalla, kuuntelivat häntä silmät loistaen. Ja sisareni oli heidän joukossaan, sillä vaikka minä yritin, en voinut estää häntä tulemasta paikalle. Ja muistan kyllä, että Aratan hymyili hänelle, ja että hän hymyili takaisin, enkä minä pitänyt siitä ollenkaan. Ajattelin haastaa Aratanin nyrkkitappeluun, mutta ehdin varmaankin sammua sitä ennen. Muistikuvani siitä illasta ovat siis hieman hatarat, mutta en näe mitään syytä epäillä sisareni kertomusta siitä, että hän todella vietti sen yön Aratanin kanssa."
"No, teidän on parasta kertoa tuo kaikki isälleni, ja kuunnella, mitä mieltä hän on. Isäni epäili aluksi, että valitsitte tarkoituksella juuri Aratanin syytöstenne kohteeksi, jotta ottaisimme pojan hoiviimme. Teidän on parasta miettiä, miten puolustaudutte tätä syytöstä vastaan."
"Me pohjalaiset puhumme totta, tai ainakin sen, minkä uskomme todeksi. Lähettäkää isänne tänne, niin voimme puhua asiat selviksi."
Elendur nousee maasta. "Luulenpa, ettei minun ei tarvitse lähettää häntä."

Elendur näkee isänsä tulevan suoraan heitä kohti, ja Ohtar seuraa häntä katsellen samalla uteliaana ympärilleen. Isä ei näytä yhtä pahantuuliselta kuin aikaisemmin, joten ehkä hän on unohtanut Elendurin heikkouden keskellä taistelua, tai sitten hän onnistui lopulta saamaan ne pakenevat örkit listittyä. Elendur valitsisi jälkimmäisen, jos Celair olisi täällä haastamassa häntä vedonlyöntiin.

Isildur katsahtaa pohjalaispäällikköön ja näyttää vähän yllättyneeltä. "Aldred? Viimeksi kun kohtasimme, olitte nuorempi kuin tämä poika tässä." Hän viittoilee Ohtaria astumaan edemmäs. "Näen että moni vuosi on ehtinyt vieriä siitä päivästä, vaikka tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Muistan teidät kyllä. Olitte nuori, mutta varma itsestänne kuninkaan joukoissa seistessänne. Se teki minuun vaikutuksen."

Aldred tuskin kuulee Isildurin sanoja, sillä hänen katseensa on nauliutunut Ohtariin. Hän nousee penkiltä, mittailee poikaa katseellaan päästä varpaisiin. Ohtar on paljon häntä itseään pidempi. "Mitä olette syöttäneet hänelle!" hän parahtaa. "Hän oli pelokas ruipelo, kun lähti luotamme, ja nyt hän on kuin yksi teistä!" Aldred tuijottaa heitä kaikkia vuoronperään selitystä vaatien. "Onko tämä taas yksi niistä teidän haltiataioistanne?"
Isildur naurahtaa. "Hänestä vain kasvoi tuollainen, vaikka on hän toki suuri ja vahva meidänkin mittapuullamme. No, Ohtar, tervehdi enoasi, vai oletko tyystin unohtanut hänet?"
Ohtar ojentaa kättään Aldredia kohti, mutta tämä kaappaa pojan syleilyynsä. "Äitisi pyörtyisi sinut nähdessään. On onni, ettei hän ole täällä. Montako vihulaista olet ehtinyt tappaa täällä ollessasi? Olet kai pitänyt lukua?"
"En yhtään, toistaiseksi, eno. Olen vartioinut leiriä, ja silloin kerran kun muutama örkki hyökkäsi, muut ehtivät tappaa ne minua ennen."
"Mitä kuulen? Vartioinut leiriä? Anteeksi nyt, hyvä kuningas", Aldred kääntyy Isildurin puoleen, "mutta oletteko te hullu? Miksi olette määrännyt vahvan soturin tiskaamaan ja kuorimaan perunoita? Eikö hänen kuuluisi olla tuolla taistelukentällä tappamassa, sillä siihen jos mihin hän varmasti pystyy?"
"En minä sitä epäilekään. Hän näytti kykynsä silloin, kun Sauron hyökkäsi Minas Ithiliin", isä sanoo. "Mutta täällä koetus on kovempi, eikä hän ole vielä siihen valmis. Enkä voi koko aikaa katsoa hänen peräänsä, kun taistelu on käynnissä."
"Kuulehan, Alaric, poikaseni. Me annoimme sinut pois, mutta jos olisimme tienneet, että sinusta oli kuoriutumassa tuollainen uljas kotka, olisimme pitäneet sinut. Nyt tarjoan sinulle tilaisuuden palata luoksemme. Teen sinusta marsalkan ja saat oman ratsujoukon johdettavaksesi. Minä teen sinusta monien laulujen veroisen sotaurhon."

Isildurin ilme vaihtuu tyrmistyneestä melkeinpä hätääntyneeseen. "Ohtar, tuossa mitä hän ehdottaa, on sinulle aivan liikaa vastuuta. Sinä et tiedä mitään siitä, kuinka hevosia käytetään sodassa, saati kuinka johtaa miehiä. Sinä olet jalkamies ja sellaiseksi koulutettu. Sitä paitsi, minä tahdon pitää sinut rinnallani."
Mutta Aldred ei ole tyytyväinen. "Miksi hän sinua oikein kutsuu? Nimesi on Alaric, ja sinä olet pohjalaiseksi syntynyt, vaikka näytätkin mereltä tulleelta lännen mieheltä. Minun joukossani saisit käyttää taitojasi ja voimaasi, ja oppisit paljon lisää."

Ohtar mittailee enoaan katseellaan, eikä pysty kätkemään innostustaan. Hän on kuitenkin vannonut uskollisuuden valan kuningas Isildurille, ja se sitoo häntä kunnes tämä vapauttaa hänet. Elendur tietää, ettei isä pitäisi Ohtaria väkisin, jos tämä haluaisi lähteä, koska tyytymätön aseenkantaja olisi hänelle vain taakka, mutta Ohtar tietää, mihin on sitoutunut.
"Eno, minä kiitän tarjouksesta, mutta en voi ottaa sitä vastaan. Kuningas Isildur on nyt minun herrani."
Aldred näyttää pettyneeltä, mutta kohauttaa harteitaan. "No, jos istut mieluummin täällä leirissä kuin taistelet, olkoon niin. Taitojen haaskausta se minusta on."
"Haaskausta olisi myös lähettää taisteluun nuorukainen, joka on vielä liian kuumapäinen ja syöksyy kuolemaansa heti ensimmäisessä hyökkäyksessä", isä toteaa. "Mutta hänen aikansa koittaa pian. Nyt, istukaamme hetkeksi. Minulla on muutamia kysymyksiä, ja poikani arvatenkin on jo kertonut niistä teille."

Aldred kertoo saman tarinan, jonka hän hetkeä aiemmin esitti Elendurille. Isildur ei vaikuta tyytyväiseltä.
"Minäkin muistan, että Aratan istui iltaa tavernassa ja että teidän sisarenne kenties oli yksi niistä tytöistä, jotka katsoivat häntä ihaillen. Se ei vielä todista mitään. Saatan kuitenkin ymmärtää, miksi kuvittelitte hänen olevan syyllinen. Sen sijaan en ymmärrä, miksi sisarenne valehteli."
"Minä puolestani ihmettelen, kuinka voitte olla niin varma siitä, ettei poikanne ole syyllinen."
"Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tiedän varmuudella, kuka isä oikeasti on."
"Vai niin", Aldred sanoo hitaasti, ja on hetken vaiti. "On mahdollista, että hän sanoi Aratanin nimen, koska arveli sen olevan pienempi paha kuin todellisen syyllisen nimi. Aratan oli sentään poikamies, ja vaaralliseksi tiedetty. Siskoni oli tehnyt väärin, mutta häntä kohdeltiin ymmärtäväisesti, sillä ilmiselvästi hän oli joutunut eräänlaisen lemmentaian uhriksi. Kun palaan kotiini, minä kysyn asiasta Albredalta. Kenties siitä on siihen mennessä kulunut niin kauan, että hän kehtaa tunnustaa."
"Hyvä on. Ja kenties me olemme nyt kaikki yhtä mieltä siitä, että on aika unohtaa nämä Aratania koskevat syytökset. Hän on syyllistynyt paljoon, mutta tähän hän on syytön", toteaa Isildur. "Kenties oli kuitenkin hyvä, että häntä epäiltiin, sillä se sai hänet ajattelemaan vakavasti omaa käytöstään, ja ilokseni hän on muuttunut, ja on nyt kihloissa hyvämaineisen neidon kanssa."
"Siinä tapauksessa minun pitäisi varmasti etsiä hänet ja onnitella häntä", Aldred sanoo. "Ja samalla pyytää anteeksi. Mutta Alaric, kuka sitten on isäsi? Kai kuninkaasi on kertonut sen sinulle?"
Ohtar katsoo vuoronperään Isilduria ja Elenduria. "On hän kertonut."
"Ohtar. Tiedät, etten haluaisi sinun puhuvan tästä asiasta", Isildur toteaa.
"En minä kertoisi eteenpäin", Aldred toteaa. "Mutta tehkää niin kuin haluatte. En minä halua udella. Joka tapauksessa se on joku seurueestanne, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Ymmärrän jos haluatte suojella tätä henkilöä. Sanon kuitenkin, että hän teki hyvin typerästi. Sisareni ei ole kevytkenkäinen, mutta hän oli nuori ja hänen päänsä oli täynnä unelmia, joten tietysti hän ihastui nähdessään miehiä, joiden kaltaisia ei ollut ennen nähnyt. Oli häpeällistä käyttää sitä seikkaa hyväkseen."
"Tiedän sen", Isildur toteaa. "Tiedän myös, että se mies olisi hyvin pahoillaan ja pyytäisi anteeksi sisareltanne, jos se olisi mahdollista. Olosuhteet saivat hänet hairahtumaan."

He jättävät aiheen siihen, mutta istuvat vielä hetken ja vaihtavat kuulumisiaan. Aldred kertoo sisarestaan, jolla on lukuisia lapsia, vaikka osa heistä onkin jo kasvanut aikuiseksi ja muuttanut pois kotitalosta. Aldred itsekin on äskettäin avioitunut, ja hänellä on kotona odottamassa vaimon lisäksi pieni poika. Silloin Isildur kertoo Valandilista, ja hetken aikaa miehet vertailevat innostuneesti käsillään elehtien, minkä kokoisia pojat ovat, ja mitä kaikkea he jo osaavat. Isildur kertoo tuhannennen kerran siitä, kuinka Valandil vetäisi kääpiökuningas Durinia parrasta, ja on pakahtua tyytyväisyyteensä saadessaan Aldredin räjähtämään nauruun.

Ohtarin kasvatti-isä Euric ei ole lähtenyt mukaan sotaan jalkansa vuoksi. Aldred kuitenkin lupaa, että kunhan sota on ohi, hän vie Ohtarin tapaamaan äitiään ja Euricia. Heillä olisi varmasti paljon puhuttavaa. Sitten Isildur alkaa tehdä lähtöä.

Elendur on tyytyväinen, että keskustelu on ohi. Isä vaikuttaa tyytyväiseltä ja hyväntuuliselta, ja kun he ovat lähdössä, hän pysäyttää Elendurin ja kysyy, kuinka tämä voi.
"Minun olisi pitänyt kehua sinua hyvin tehdystä työstä", hän jatkaa. "Harva on pystynyt surmaamaan valtavan vuorenpeikon yhdellä iskulla. Mutta ajatukseni olivat vihan sumentamat sillä hetkellä, eikä sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi. Pidän huolta, että saat vielä ansaitsemasi kunnian siitä teosta."
"Kiitos, atar, mutta en minä kaipaa kunniaa. Tein sen vain, koska halusin pelastaa sinut."

Isä haluaa välttämättä katsoa Elendurin kylkeä, vaikka he seisovat yhä keskellä pohjalaisten leiriä.
"Pelkkä mustelma", hän ilmoittaa. "Mutta sinun pitäisi syödä enemmän. Sinä olet liian laiha ja loukkaat siksi itsesi liian helposti. Syynä on arvatenkin se salohaltioiden ruoka – mitä enemmän sitä syöt, sitä enemmän muutut heidän kaltaisekseen. Sinun pitäisi syödä lihaa, ihmisten ruokaa."

Elendur miettii, milloin isä alkaa kohdella häntä kuin aikuista miestä, vertaistaan, eikä niin kuin lasta, jota pitää jatkuvasti olla arvostelemassa ja neuvomassa. Luultavasti ei koskaan. Isä mittailee Elenduria katseellaan kuin kuvanveistäjä, joka on saanut valmiiksi varsin onnistuneen teoksen, mutta joka vielä pohtii, voisiko veistosta hieman parannella hiomalla pois särmän tai kaksi. Kenties sillä tavalla siitä tulisi täydellinen. Tai kenties hän löisi taltallaan vahingossa liian kovaa, ja koko veistos särkyisi tuhansiksi sirpaleiksi.

Tämä katse ahdistaa Elenduria aina yhtä paljon. Hän painaa päänsä.
"Atarinya... minä tahtoisin tehdä tässä asiassa niin kuin olen itse päättänyt. Mutta kaikessa muussa lupaan tehdä niin kuin sinä käsket."
"No, en minä ole pakottamassa sinua mihinkään", isä toteaa. "Minä vain neuvon sinua. Tee niin kuin itse näet parhaaksi. Ja arvaanko oikein, että olet tänäänkin aikeissa mennä syömään haltioiden luo?"
"Minä lupasin mennä."
"Hyvä on sitten, mutta tule kuitenkin ajoissa takaisin. Monet haluavat kuulla siitä, kuinka surmasit sen peikon."

Elendur menee haltioiden leiriin ja suoraan Thranduilin teltalle. Hänen tarvitsee odottaa hetki ennen kuin hän näkee haltiakuninkaan palavan taistelukentältä. Tämä astelee yhtä kevein askelin kuin aamulla lähtiessään, vaateparsi yhtä puhtaana ja hiukset yhtä moitteettomasti sidottuina. Vain tyhjentynyt viini paljastaa hänen tehneen taistelukentällä muutakin kuin jaelleen käskyjä. Thranduil tervehtii Elenduria iloisesti ja kehottaa tätä astumaan sisään tilavaan telttaansa siksi aikaa, kun hän siistiytyy ilta-ateriaa varten. Elendur ei ole käynyt muiden haltioiden teltoissa, mutta hän on varma, ettei Thranduilin asumus ole niistä ainakaan vaatimattomin. Teltassa on useampia, paksun kankaan toisistaan erottamia huoneita, ja yhdessä niistä ovat Thranduilin peseytymistilat. Elendur odottaa pesuhuoneen ulkopuolella. Hän kuulee, kuinka vesi loiskuu ja pohtii, onko Thranduil jotenkin onnistunut raahaamaan kokonaisen kylpyammeen mukanaan sotaan.

Thranduil tulee kylpyhuoneestaan yllään uusi vaatekerta. "Menkäämme sitten syömään jotakin, vaikka en olekaan nälkäinen", hän toteaa. "Olisin jaksanut taistella pitempään. Ihmettelen, miksi Gil-galad on niin tarkka siitä, että lepäämme säännöllisin väliajoin, ikään kuin olisimme yhtä heikkoja kuin ihmiset. Olen kuitenkin päättänyt kuunnella häntä, toisin kuin isäni teki. Kenties se auttaa minua pysymään täällä hengissä jonkin aikaa."

Elendurin on vaikea saada selvää Suuren Vihermetsän valtiaasta. Thranduil ei ole paljastanut ikäänsä, mutta Elendur arvelee hänen olevan nuorempi kuin muut haltioiden valtiaat, sillä hän puhuu harvoin menneisyyden suurista tapahtumista, kuten haltioiden sodasta Sauronia vastaan. Hän kuuntelee myös mielellään kaikkea, mitä Elendur tietää kertoa Númenorista, kyselee ja yllättyykin välillä Elendurin kertomasta. Hänestä ei saa sellaista kaikkitietävää vaikutelmaa kuin vaikkapa Elrondista tai Gil-galadista, ja ehkä sen vuoksi hänen kanssaan on niin helppo puhua. Elendur kertoo hänelle tapaamisesta pohjalaispäällikön kanssa, ja Thranduil vastaa kertomalla muutamia tarinoita omista kokemuksistaan pohjalaisten kanssa. Lähellä Suurta Vihermetsää asuu monia pohjalaisia tai ainakin ihmisiä, jotka ovat heille läheistä sukua, mutta he vaikuttavat pelkäävän haltioita, ja suhtautuvat epäluuloisesti jopa ruokalahjoihin, joita haltiat ovat joskus yrittäneet heille antaa.

"Thranduil? Miksi minä?" Elendur kysyy lopulta, kun he istuvat tulen äärellä höyryävät linssikeittokulholliset käsissään.
"Miksi sinä mitä?"
"Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Miksi sinä halusit ystävystyä kanssani?"
"Vaikka sinä et olisi millään halunnut olla missään tekemisissä kanssani, sitäkö tarkoitat?"
Elendur naurahtaa. "Hyvä on, tietysti minäkin halusin ystävystyä kanssasi, sen jälkeen kun opin ymmärtämään sinua hieman paremmin, mutta silti, sinä olet se, joka väkisin tuppautui seuraani silloin, kun olimme vielä Rivendellissä. Miksi ihmeessä? Minä olen, loppujen lopuksi, vain ihminen."
"Vastasit itse omaan kysymykseesi. Syy on se, että olet ihminen. Etkö ymmärrä?"
"En. Eikö sen pitäisi olla pikemminkin este ystävystymiselle?"
Thranduil pudistaa päätään epäuskoisena. "Joskus minusta tuntuu, että te ihmiset ajattelette tahallanne monimutkaisesti, jotta ette pitkästyisi. Te kaipaatte aina kaikenlaista tekemistä ja pohdiskeltavaa, jotta teidän ei tarvitsisi pysähtyä ja nähdä totuutta, joka on suoraan nenänne edessä. Minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä. Katso ympärillesi: Gil-galadilla on oma ihmisensä, ja Elrondilla omansa, joten totta kai minäkin halusin itselleni ikioman ihmisen. Kaikilla haltioiden valtiailla on oma erityinen ihmisensä, joten kun näin sinut, ajattelin että minun on pidettävä kiirettä ennen kuin Amdír, Amroth tai vaikkapa Celeborn nappaa sinut itselleen. Olithan asemaltasi ylhäisin yhä vapaana olevista ihmisistä - kaikella kunnioituksella setääsi Anárionia kohtaan."
Elendur tuijottaa Thranduilia epäuskoisena. "Keksit tuon samalla kuin puhuit."
"En suinkaan."
"Ei Elrondilla ole ihmisystävää. Jos ajattelet isääni, olet väärässä."
"Isäsi vaimo ja lapsi asuvat parhaillaan Elrondin talossa. Jos se ei ole merkki syvästä ystävyydestä, niin mikä sitten on?"
Elendur tuumii asiaa. "No, on tuossa perää. Mutta minusta isäni välit Elrondiin ovat silti varsin muodolliset. Hän pitää kyllä Elrondista, samaan tapaan kuin lapsi pitää kaukaisesta sedästä, joka vierailulle saapuessaan kehuu lapsen hiilipiirroksia ja kaarnavenekokoelmaa."
"Isildur vain arastelee haltioita. Se on varsin tavallista vähemmän viisaiden ihmisten keskuudessa. Mutta sinä, Elendur, olet haltioiden ystävä, niin kuin ihmisistä jaloimmat Ensimmäisellä Ajalla. Muistutat paljon Bereniä."
"Ikään kuin olisit tuntenut hänet."
"Minä olen kuullut hänestä niiltä, jotka tunsivat hänet."
"Thranduil, minä en pidä siitä, että sanot isääni vähemmän viisaaksi. Minä pidin häntä pitkään viisaimpana ihmisenä maailmassa. Kenties isoisäni Elendil on vielä vähän viisaampi, mutta isäni on taatusti aivan riittävän viisas."
"Varmasti hän on aivan riittävän viisas ihmisten mittapuulla. Me haltiat emme tosin näe häntä Elendilin veroisena, mutta toisaalta, jos haluaisimme löytää Elendilin veroisen ihmisen, olisi meidän matkattava ajassa taaksepäin Ensimmäiselle Ajalle, emmekä ehkä sittenkään löytäisi etsimäämme. Elendil on todellakin laulujen arvoinen mies, ja hänet tullaan aina muistamaan. Mutta sinä, Elendur, et häviä hänelle paljonkaan. Sinä olet viisain ja uljain kaikista Elendilin jälkeläisistä."
"Minusta on hyvin loukkaavaa asettaa meidät tuolla tavoin arvoasteikolle ja vielä puhua siitä ääneen."
"Ja silti hymyilet."
"Vaikea minun on olla hymyilemättä, kun puheesi ovat minulle eduksi. Yrität saada minut ylpistymään."
"Ripaus ylpeyttä pukisi sinua."
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
"Ja mihin sinä niin kovasti pelkäät lankeavasi, Elendur?"

Elendur vaikenee. Hän on unohtanut ruokansa, joten hän keskittyy hetkeksi syömiseen ja Thranduilin katseen välttelyyn. Hän alkaa hiljalleen ymmärtää, mistä haltian ystävällisyydessä oikeastaan on kyse, mitä hän oikeasti haluaa, ja se herättää hänessä yhtä aikaa sekä ahdistusta että innostusta. Mutta ei, hänen olisi unohdettava se. Hän lusikoi keiton nopeasti loppuun, laskee kulhon maahan ja nousee.
"Minun on palattava omaan leiriini. Kiitos jälleen ilta-ateriasta. Tuskin selviäisin täällä kauaakaan ilman niitä."
"Et vastannut kysymykseeni."
"En vastannut, koska en tiedä vastausta."
Thranduil katsoo häntä yhä kiinteästi. "Minä luulen, että tiedät aivan hyvin."
"Minun on mentävä", Elendur sanoo, kääntää selkänsä haltialle ja kiirehtii pois teltasta.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 36. luku 8.11.2015

Lähetetty: Su Marras 22, 2015 10:30 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Tämä seuraava luku ei liiku ihan siellä minun mukavuusalueellani, vähän liikaa sotastrategioita ynnä muuta, joita olisi varmasti pitänyt pohtia enemmän, mutta aika on armoton, ja sen vuoksi tämä saa nyt kelvata tällaisena. Ja köh, tässä voi sitten olla hieman vaikutteita Jacksonilta, mutta en vaan voinut vastustaa kiusausta, kun noista múmakeista tuli puhetta. :D



37. luku: Tiet erkanevat

Taistelu Mustan Portin edustalla on raivonnut lähes vuoden. Kaikki ovat uuvuksissa ja kyllästyneitä, mutta väsymys painaa myös niitä, jotka tulevat Portin toiselta puolelta. Gil-galad ja Elendil valavat toivoa taistelijoihin: ratkaisu lähestyy, Portin puolustus murtuu, me jaksamme pidempään kuin vihollisemme.

Silti Sauronilla on vielä aseita käytössään. Kun örkit alkavat väsyä, hän lähettää taistoon hirveitä jättiläismäisiä eläimiä, joilla on syöksyhampaat kuin seipäät ja jalat kuin puunrungot, ja jotka tunnetaan nimellä múmakil. Niiden selkiin on kiinnitetty rakennelmia, joissa haradrim ratsastavat ja joista käsin he ampuvat maassa olevia ihmisiä ja haltioita. Gorgorothin vuorenpeikot marssivat rivissä valtavat vasarat käsissään ja nuijivat kaikki tielleen sattuvat maahan. Lórienin kuningas Amdír joutuu haltiasotureineen eroon pääjoukosta, ja hänet ajetaan kauas länteen lähelle niittyä, johon kaatuneet on haudattu. Yli puolet hänen joukoistaan kaatuu, ja kuningas itse heidän mukanaan.

Amroth ottaa isänsä kuoleman raskaasti. Isildur ja Elendur menevät auttamaan häntä isänsä hautaamisessa, niin kuin he taannoin auttoivat Thranduilia hautaamaan Oropherin. Isildur katselee kovin nuorelta näyttävää haltiaprinssiä, kun tämä istuu vastatäytetyn haudan ääressä ja itkee katkerasti, kiroten sotaa, joka pakotti hänet ja hänen isänsä pois kodin rauhasta, pois suojaavien kultaisten oksien alta. Thranduil on asettunut hänen vierelleen ja kietonut kätensä hänen ympärilleen. Vihermetsän kuningas yrittää lohduttaa kohtalotoveriaan, ja muistuttaa, että Amdír odottaisi poikaansa meren takana, ja ne, jotka ovat yhä täällä, muistaisivat hänet ikuisesti lauluissaan. Tästä ei ole paljon apua. Amroth sanoo, ettei hän kestä enää nähdä verta ja väkivaltaa, ja sitä, kuinka kuolemattomia kuolee joka päivä niin kuin kärpäsiä; pitkät elämät päättyvät äkkiarvaamatta ja katoavat, ikään kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Isildur miettii, onko Amrothista enää johtamaan Lórienin haltioita, mutta ei heitä toisaalta ole paljon jäljellä johdettaviksikaan. Sota on ollut kauhistuttava salohaltioiden heimoille. Kun lukuun lasketaan Thranduilin joukot, jäljellä on vain hieman yli kolmannes siitä, mitä alun perin marssi sotaan. Uusia hautakumpuja on noussut lukuisia joka päivä, ja niiden rivistöt ulottuvat silmänkantamattomiin, jo aivan soiden laitamille asti.
"Atarinya, tule. Emme voi tehdä täällä enempää", Elendur sanoo äkisti ja kävelee pois jäämättä odottamaan isänsä vastausta tai hyvästelemättä haltioita.

Isildur seuraa poikaansa. Tämäkin on varmasti kyllästynyt näkemään kuolemaa ja saattamaan tuttujaan hautoihin. Sota ei ole ollut armollinen dúnedainillekaan. Anárionin keskimmäisen tyttären Tindómën aviomies kuoli umbarilaisen ritarin miekkaan muutamia päiviä sitten, ja Anárion on ollut sen vuoksi poissa tolaltaan. Hänen tyttäriensä puolisot ovat olleet hänelle kuin omia poikia. Myös Farion, Elendilin neuvonantaja, joutui hiljattain peikon nuijan rusikoimaksi. Farionin kuolema oli Ciryonille kova isku. Hän oli toivonut mieheltä anteeksiantoa taannoisten tekojensa vuoksi, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä, ja nyt tilaisuutta ei enää koskaan tulisi.

Haavoittuneitakin on paljon. Lievemmin loukkaantuneita voidaan hoitaa leirissä, mutta ne, joilla on vakavampia vammoja, viedään Lórieniin saamaan hoitoa ja toipumaan. Lórienista käy viestinviejiä Imladrisissa, ja sitä kautta Isildur on saanut lähetettyä kirjeen vaimolleen, ja saanut siihen vastauksen. Se ei paljon helpota hänen kaipuutaan, mutta tieto siitä, että Rivendellissä elämä jatkuu niin kuin ennenkin antaa hänelle lohtua. Valandil kasvaa ja oppii uutta joka päivä, ja jaksaa kysellä yhä uudelleen koska isä ja veljet palaavat kotiin. Poika ei tunne muuta kotia kuin Rivendellin, ja kaiketi luulee, että hän itse ja hänen vanhempansa ovat haltioita niin kuin kaikki muutkin hänen ympärillään.

Sitten koittaa päivä, josta Gil-galad ja Elendil ovat puhuneet. Se alkaa siitä, kun múmakil nujerretaan. Thranduil saa selville eläinten heikot kohdat, joihin ampumalla otuksen saa horjumaan, ja lopulta kaatumaan maahan niin kuin sortuvan rakennuksen. Yksi tällainen kohta on niskassa, ja vaikka Isildur ei ikinä uskonut sellaista näkevänsä, tekee Thranduil sellaisenkin tempun, että kiipeää múmakin selkään sen jalkaa pitkin, ampuu yksi kerrallaan otuksen selässä ratsastavat eteläiset, ja lähettää lopulta nuolensa suoraan eläimen niskaan. Eläimen kompuroidessa ja vajotessa maahan haltia hypähtää kevyesti pois sen selästä, ja lähtee etsimään seuraavaa saalista.
"Olisin minäkin tuohon pystynyt", väittää Aratan. "Mutta miekkamiehelle se on vaikeampaa, kun nuo eteläiset ehtivät ampua ennen kuin pääsen iskuetäisyydelle."
"Minä näin yhden elikon säntäävän ilman ratsastajia tuolla taistelukentän itälaidalla jokin aika sitten", Isildur toteaa. "Kenties sinun pitäisi mennä etsimään se ja todistaa, että olet sanojesi mittainen mies."
Aratan kiirehtii jahtaamaan muutamia jalan liikkuvia eteläisiä, jotka vetäytyvät paraikaa kohti Porttia.

Illan suussa Vihollinen on vetäytynyt kokonaan Mustan Portin taa, mutta Liiton sotilaat onnistuivat estämään sen sulkeutumisen asettamalla väliin suuria kivenlohkareita, mikä aiheuttaa levottomuutta Vihollisen joukoissa. Aukko ei kuitenkaan ole niin suuri, että siitä voisi hyökätä, ja sen vuoksi haltiat ampuvat koukkuihin kiinnitettyjä köysiä ylös Portin harjalle, ja ryhtyvät kiipeämään ylös. Köydet katkotaan ja ylhäältä ammutaan useita myrkkynuolia, mutta alhaalta vastataan ja useita örkkejä putoaa Portin päältä. Monien yritysten jälkeen uhkarohkeimmat miekkamiehet pääsevät kiipeämään Portin päälle, eikä kestä kauaakaan, kun se on siivottu vihollisista. Lisää haltioita nousee ylös, ja he ampuvat Portin päältä kohti toisella puolella parveilevia örkkejä, ihmisiä ja muita otuksia, ja saavat nämä vetäytymään kauemmas.

Viimein Liiton sotilaat löytävät valtavat vivut ja pyörät, joita vääntämällä he saavat kammettua Portin enemmän auki, ja nyt armeijat pääsevät marssimaan siitä sisään. Niin he saapuvat viimein Udûniin.

Laakso on syvä, ja sitä reunustavat lännessä ja etelässä Varjovuoret, ja idässä Tuhkavuoret, niin että se on kuin valtava kivinen kattila, jonka vuoret ovat valaneet kuolleeseen maahan. Laakso on täynnä örkkien varustuksia, tunneleita ja maanalaisia asevarastoja, mutta nyt se näyttää hiljaiselta ja autiolta. Edellä kohoava pölypilvi kertoo, että Vihollinen vetäytyy kovaa vauhtia kohti laakson eteläistä suuta, Rautakitaa, ja valmistautuu puolustamaan seuraavaksi sitä, jotta Liitto ei pääsisi etenemään Gorgorothin tasangolle.

"Perään!" huutaa Gil-galad. "Meidän on saavutettava heidät ennen kuin ehtivät Carach Angreniin asti. Meidän ei pitäisi olla vaikea päästä siitä läpi, ellei Sauron sitten ole jättänyt sinne suurta miehitystä, mutta siihen en usko. Mutta siellä on vallihauta, jonka ylittää vain yksi kapea silta, ja on vaarana, että he ehtivät katkaista sen, ellemme pidä kiirettä. Tänä yönä emme lepää, sillä ainakaan minä en tahdo viettää tässä hornankattilassa aikaa yhtään pidempään kuin on pakko."

He järjestyvät nopeasti ja lähtevät ripeään marssiin kohti edessä häämöttävää solaa, jonka molemmin puolin kohoavat Varjovuorista ja Tuhkavuorista kurottuvat korkeat harjanteet. Mutta hetken päästä Isildur pysähtyy ja tähyää taakseen. Hän ei ole nähnyt Aratania vähään aikaan. Tämä oli niiden joukossa, jotka kiipesivät ensimmäisinä Portin päälle. Hän kysyy ohi kiirehtiviltä miehiltä, ovatko he nähneet hänen poikaansa, mutta he pudistelevat päätään. Elendur palaa hänen luokseen.
"Miksi sinä jäit?" hän kysyy.
"Missä Aratan on? Näin, että hänen sotilaansa seurasivat isääni – missä hän itse on?"
"Luulin hänen olevan heidän joukossaan", Elendur toteaa. "Ainakin Ciryon on jo mennyt. Mutta monia haavoittuneita ja kaatuneita jäi Portille, ja Elendil määräsi muutaman sotilaansa huolehtimaan heistä. Kenties meidän pitäisi jatkaa matkaa, atarinya. Jos emme kohtaa Aratania, voimme myöhemmin lähettää jonkun Portille etsimään häntä." Hän puhuu tyynesti, mutta molemmat tietävät, mitä pahimmillaan on voinut tapahtua.
"Minun täytyy saada tietää", Isildur toteaa. "Jos menemme heti, saamme toiset vielä kiinni ennen kuin he ovat Rautakidassa."

Elendur ei väitä vastaan, ja niin he lähtevät rientämään takaisin Portille Ohtar ja Estelmo kannoillaan. Sieltä he löytävät kuin löytävätkin Aratanin. Hän on kaikeksi onneksi kunnossa, ainakin ruumiltaan. He kuulevat kahdelta muulta sotilaalta, mitä tapahtui. Aratanin aseenkantaja Celair sai Portin päällä käydyssä taistelussa pahoja haavoja. Aratan kantoi hänet alas ja yritti saada hänet heräämään, mutta turhaan. Mies oli jo kaiken avun ulottumattomissa. Nyt Aratan vain istuu maassa, kumartuneena aseenkantajansa ruumiin ylle eikä suostu liikahtamaan paikaltaan.

Isildur tietää, miten läheinen Aratan oli Celairin kanssa. He olivat pikemminkin ystävykset kuin isäntä ja palvelija, ja olivat harjoitelleet ja taistelleet rinnakkain jo vuosikaudet. Silti, Aratanin olisi unohdettava surunsa ja jatkettava matkaa, sillä häntä tarvitaan toisaalla. Isildur laskee kätensä Aratanin olkapäälle.
"Et voi jäädä tähän. Meidän, jotka yhä elämme, on jatkettava."
Aratan painaa päänsä entistä alemmas ja peittää kasvonsa.
Isildur luo neuvottoman katseen Elenduriin. Tämä tulee lähemmäs ja laskeutuu maahan veljensä viereen. "Minä olen pahoillani. Me kaikki ikävöimme Celairia, mutta hän on jo mennyt, eikä murehtiminen tuo häntä takaisin. Ja isä on oikeassa, et voi jäädä tähän."
"Miksi en?" parahtaa Aratan äkkiä. "Minä olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Minä en halua enää sotia. Tässä on turvallista. Ei enää vihollisia missään. Olen päättänyt, etten jatka enää edemmäs."
"Kuinka voit sanoa noin, juuri kun olemme saaneet valloitettua Portin, jonka piti olla valloittamaton?" Isildur toteaa, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. "Sinulla on täällä miehiä, joita sinun pitäisi johtaa. He tarvitsevat sinua. Sinun täytyy nyt siirtää surusi hetkeksi syrjään ja olla esimerkkinä sotilaillesi."

Aratan ei hievahda vielä hetkeen, mutta sitten nousee maasta synkkänä ja harmaana kuin pilvet Mordorin yllä. Isäänsä ja veljeensä katsomatta hän kerää miekkansa ja kilpensä ja lähtee raahustamaan kohti edessäpäin marssivaa joukkoa. Isildur ja Elendur aseenkantajineen seuraavat häntä.

Rautakidan silta on yhä ehjä Liiton sotilaiden saavuttaessa sen, mutta Sauronin joukot tekevät kaikkensa estääkseen heidän etenemisensä. Suurimmat örkit asettuvat kirveineen ja nuijineen sillan toiseen päähän, ja samalla vallihaudan toiselta puolelta, korkean maavallin päältä lähetetään nuolisade toisensa perään niiden niskaan, jotka yrittävät sillalle. Taistelusta tulee verinen. Miehiä putoaa yksi toisensa jälkeen vallihautaan, jossa veden sijaan seisoo mustaa, kiehuvaa liejua, eikä kukaan sinne pudonnut nouse enää pintaan. Mutta Gil-galad ja Elendil eivät anna periksi – haltiasoturit vastaavat nuolisateeseen, ja miekkailijat raivaavat tietään yhä edemmäs sillalla. Sormusaaveet ilmaantuvat kuin tyhjästä ja yrittävät saada sotilaat horjumaan, mutta nämä ovat jo kauan sitten karaistuneet aaveiden kauhulle, eivätkä niiden yritykset tuota tulosta.

Kahden päivän taistelun jälkeen Liiton sotilaat pääsevät vallihaudan yli. Sauronin joukot vetäytyvät heidän edessään Gorgorothin tasangolle, joka on valtava, kivikkoinen ja karu autiomaa. Jossakin sen keskellä seisoo Musta Torni, pahuuden tyyssija. Isildur ei näe tornia, sillä koko maa on pimeyden verhoama, ellei sitten keltainen valopiste kaukana etelässä ole peräisin siitä. Oikealla, hieman tornia edempänä nousee Orodruin, Tuomiovuori. Sen huippu hehkuu punaisena ja siitä nousee katkeamattomana pylväänä musta savu yhtyäkseen suurempaan pilveen, joka on pimentänyt taivaan heidän yllään sodan alkamisesta asti. Täällä pilvi on synkimmillään, eikä mikään kerro heille, onko yö vai päivä, mutta Gil-galad sanoo, että tähdet loistavat tuon pilven yläpuolella ja että heidän olisi aika käydä hetkeksi levolle ja kerätä voimiaan seuraavaa koitosta varten.

Maa on kiveä ja tuhkaa, ja tuntuu kovalta Isildurin selän alla. Mutta he jatkavat matkaa pian, eikä ole järkeä purkaa varusteita ja pystyttää telttaa niin lyhyttä lepoa varten. Taivaalla risteilee mustanharmaita pilviä, mutta ne eivät väisty näyttääkseen edes vilausta Gil-galadin lupaamista tähdistä. Ehkä jossakin niiden takana paistaa myös kuu, mutta Isildur on kadottanut sen. Hän on mennyt sekaisin päivistä, eikä tiedä, onko kuu nyt kasvava, vähenevä vai täysi. Hän haluaisi mennä Aratanin luo ja sanoa jotakin, mutta nukahtaa ennen kuin on ehtinyt ajatella aikomustaan loppuun asti.

Äkkiä hopeatorvet soivat lähdön merkiksi. Isildur havahtuu, ja otaksuu että aamu on koittanut, vaikka hänestä tuntuu, että ehti tuskin sulkea silmiään. Isildur menee isänsä ja veljensä luo, ja he neuvottelevat hetken. Barad-dûr näkyy nyt paremmin kuin yöllä; sen musta hahmo häämöttää harmaan udun keskellä, ja sen monista ikkunoista pilkottaa valoa.
"Onko vaarana, että hän hylkää torninsa ja pakenee, kun näkee joukkojemme lähestyvän?" Isildur pohtii.
"Hän näkee meidät jo", Elendil toteaa. "Eikä hän pelkää meitä. Musta Torni on vahva, sitä ei voi verrata mihinkään ihmisten rakentamaan. Hän on käyttänyt torninsa pystytykseen kaikkia pahoja voimiaan, eivätkä ne ole vähäiset. Emme saa unohtaa, että hän on voimiltaan mittavin elävä olento tämän maan päällä."
"Oli elävä tai epäkuollut, hän tietää, että olemme tulleet tänne häntä hakemaan", Anárion sanoo. "Hän tietää myös, ettei voi käyttää meihin sitä keinoa, joka toimi Pharazôniin. Hän ei aio teeskennellä antautumista, jotta voisi sitten kietoa meidät pauloihinsa kauniilla puheilla ja tyhjillä lupauksilla. Mutta hän voisi teeskennellä pakoa; antaa meidän kuvitella, että hän pelkää meitä, ja sitten hyökätä meitä vastaan suunnasta, josta emme osaa hyökkäystä odottaa. Hänellä on mittava määrä liittolaisia tämän kirotun maan ulkopuolellakin. Mutta jos hän jää torniinsa ja joutuu meidän piirittämäksi, hänen vaihtoehtonsa ovat vähäisemmät."
"Puhut asiaa. Meidän tulee varautua siihen, että hän yrittää välttää piirityksen. Ja jos hän pääsee Umbariin, hän on turvassa, ja voi sieltä käsin suunnitella rauhassa kostoiskuaan", Isildur sanoo.
"Tämä on varmasti asia, johon meidän on syytä varautua", Elendil toteaa. "Mutta Mordorista on monta tietä ulos, sellaisiakin, joista emme tiedä mitään."
"Mutta sen, joka on lähinnä, me ainakin tukimme", sanoo Isildur. "Minun kaupunkiini ei Sauron Petturin paha jalka koskaan astu."

* * *

Ciryonin pitäisi kai olla iloinen siitä, että he pääsivät viimein Mordoriin. Hän ei kuitenkaan löydä iloa sydämestään. Tämä maa on kuin rangaistus, paikka, josta kaikki maailman pahuus on lähtöisin ja johon se kaikki palautuu. Hän on itsekin tehnyt pahaa, mutta kenties hän ei siltikään kuulu tänne sen enempää kuin kukaan muu sotilas hänen ympärillään.

Aamiaiseksi on matkaleipää ja tilkka vettä. Ciryon miettii, mistä he saavat juotavaa tässä maassa, jonka harvoissa puroissa virtaa vain mustaa, myrkyttynyttä vettä. Jo nyt heidän vesivarojaan säännöstellään ankarasti. Isä palaa neuvottelusta ripein askelin, ja luo kyllästyneen katseen Ohtarin ojentamaan matkaleivän palaan.
"Olen nälkäinen, mutta olenko sentään noin nälkäinen?" hän huokaa, mutta ottaa palan ja alkaa pureskella sitä haluttomasti. "Ciryon, Aratan. Olen pohtinut asioita ja tehnyt päätöksen. Te kaksi saatte koota komppanian ja lähteä sen kanssa Minas Ithiliin. Vahvistatte kaupungin miehitystä sen varalta, että Sauron pakenee tornistaan ja yrittää päästä Cirith Dúathia pitkin Gondoriin ja sieltä Haradiin."

Aratan ja Ciryon vaikenevat ja tuijottavat isäänsä epäuskoisena. Aratanin ilme kiristyy, kun hän ymmärtää isänsä sanojen merkityksen. "Mitä? Minäkö jättäisin taistelun nyt? Carastion on jo Minas Ithilissä, ja linna on täysin miehitetty. Ja miksi Sauron yrittäisi paeta sitä kautta, kun on helpompiakin reittejä? Eteläisillä Varjovuorilla on ainakin yksi, ehkä useampia solia, joiden kautta mustat númenorilaiset ja haradrim marssivat Sauronin avuksi."
"Ei Sauron ajattele tuolla tavalla", isä toteaa. "Hän ei pelkää minua eikä minun linnaani. Pikemminkin hän haluaa näyttää voimansa valitsemalla juuri sen reitin, jonka dúnedain kuvittelevat huolella tukkineensa. Meidän täytyy osoittaa hänelle, että olemme vahvempia kuin hän odottaa. Teidän on mentävä sinne ja pidäteltävä häntä niin kauan, että ehdimme avuksenne. Se ei ole helppo tehtävä, mutta minä luotan teihin."

Ciryon ymmärtää isänsä huolen. Hän luo katseensa länteen, ja kuvittelee näkevänsä Minas Ithilin huipun kalpean aavistuksen jossakin kaukana vuorten sylissä, ruskeanharmaan udun keskellä. Kaipuu takaisin kotiin, rakkaaseen synnyinkaupunkiin syttyy äkkiä hänessä vahvana, ja hän on valmis lähtemään vaikka saman tien. Mutta Aratan inttää vastaan.
"Tuo on pelkkää arvailua. Minä puolestani veikkaan, että Sauron pysyy tornissaan, koska hän on varma, ettemme ikimaailmassa pysty valloittamaan sitä. Mikä voisi olla parempi turvapaikka hänelle? Jos minä ja Ciryon menisimme Minas Ithiliin, istuisimme siellä tyhjänpanttina ties kuinka pitkään. Etkö usko minuun enää, atar? Onko se, mitä Portilla tapahtui, tähän syynä? Luuletko, etten kestä tätä sotaa, että mieleni on järkkynyt, ja että minun on sen vuoksi lähdettävä pois? Minä olin murheen murtama ja puhuin ajattelematta, mutta nyt minä alan jo toipua. Minä haluan jatkaa taistelua. Tahdon kostaa Celairin ja kaikki muutkin, jotka Sauron on minulta vienyt."
"Saatat vielä saada kostosi Minas Ithilin muurilla. Ja vaikka en osaakaan lukea Sauronin ajatuksia, yhdestä asiasta olen varma: me emme häviä tätä sotaa sen takia, että Minas Ithil päästi Sauronin pakoon! Minä tiedän, että sinä ja Ciryon pystytte puolustamaan sitä ja pitämään linnoituksen hallussanne. En voi luottaa tätä tehtävää kenenkään muun käsiin."
"Miksi et Elendurin käsiin? Hän varmasti pystyisi siihen vielä meitäkin paremmin", Aratan sanoo, mutta katse, jonka hän luo Elenduriin on kaikkea muuta kuin ihaileva.

Elendur istuu heidän vierellään ja mutustaa matkaleipäänsä puuttumatta mitenkään keskusteluun. Isä vilkaisee häntä ja huokaisee. "Aratan, sinä tiedät kyllä, että Elenduria tarvitaan täällä. Minä tarvitsen häntä ja hänen neuvojaan. Hän on minun perijäni, ja hänen paikkansa on minun rinnallani."
Aratan tuijottaa isää entistä vihaisempana. Hän nousee äkisti seisomaan. "Minä en lähde", hän ilmoittaa.
Ciryon näkee, kuinka tuohtumus alkaa kasvaa isässäkin. Tämäkin nousee maasta ja estää Aratania marssimasta pois paikalta. "Minä olen paitsi isäsi, myös sinun kuninkaasi eikä sinulla ole oikeutta niskuroida minulle. Jos sanon, että lähdet, niin sinä lähdet. Vai haluatko mieluummin, että sinut vangitaan ja kuljetetaan Osgialithin tyrmiin mätänemään?"

Aratan riuhtaisee itsensä irti isän otteesta ja luo tähän hurjistuneen katseen. Hetken aikaa Ciryon pelkää, että Aratan hyökkää isän kimppuun, mutta Elendur nousee nopeasti ja tarttuu veljeensä.
"Lopeta jo! Tämä sota muuttaa joka tapauksessa muotoaan: vähemmän taistelua, enemmän taistelun odottamista, ja sankariteot jäävät useimmilta meistä tekemättä. Kummassa paikassa sinä odotat taistelua mieluummin: Minas Ithilissä vai täällä, tuhkan, lian ja pahuuden keskellä?"
Aratan tönäisee veljensä kauemmas. "Sinä se et taaskaan osaa muuta kuin mielistellä isää! Otat aina hänen puolensa, vaikka tietäisit, ettei siinä ole mitään järkeä!"

Keskustelu alkaa herättää muidenkin huomion. Moni sotilas ympärillä on kääntynyt katsomaan, kuinka kuningas Isildurilla on jälleen vaikeuksia pitää poikansa kurissa. Ciryon näkee isänsä käsien puristuvan nyrkkiin. Elendur katsoo vuoronperään isästä Arataniin, mutta ei selvästikään tiedä, kuinka ratkaista tilanne.
"Aratan!" Ciryon kuulee huudahtavansa ja saa saman tien veljensä täyden huomion puoleensa, mikä siinä tilanteessa on sama kuin juokseminen päistikkaa nuolisateeseen. "Se on tärkeä tehtävä. Ajattele, miten lähellä Minas Ithil on Barad-dûria! Ajattele, miten paljon hyötyä siitä on Liitolle, kun se ryhtyy piirittämään Mustaa Tornia: Minas Ithilin kautta saamme ruokaa ja juomaa, sinne voimme kuljettaa haavoittuneet ja kaatuneet, ja sitä kautta saamme lisävahvistuksia. Sauron tietää tämän, ja tekee kaikkensa tehdäkseen Minas Ithilin vaarattomaksi. Kukaties hän on jo lähettänyt joukkonsa tuhoamaan linnoitusta, niin kuin hän teki kerran aiemmin. Ainakin Sormusaaveensa hän lähettää sinne levittämään kauhua ja sekasortoa, siitä minä olen varma. Meidän pitäisi olla jo matkalla. Carastion tarvitsee apuamme. Sinä et koskaan ole pelännyt niitä aaveita tai et ainakaan ole näyttänyt sitä. En tiedä, kuka voisi olla sinua parempi henkilö johtamaan Minas Ithilin puolustusta."

Kaikki kolme ovat kääntyneet tuijottamaan Ciryonia. Hän pohtii, puhuiko kenties liikaa. Hän ei muista, mitä kaikkea sanoi, ja oliko ehkä vielä jotain, mitä hän halusi sanoa, mutta sillä ei lopulta ole merkitystä, sillä isä nyökkää hyväksyvästi hänen puheilleen.
"Niin juuri. Kuuntele veljeäsi, Aratan, hänen sanoissaan on järkeä. Sinun rohkeuttasi tarvitaan Minas Ithilissä nyt enemmän kuin koskaan, ja yhdessä Ciryonin viisauden kanssa se muodostaa lyömättömän esteen Sauronille."

Aratan laskee katseensa. Ciryon tietää, miten vaikeaa tappion nieleminen on Aratanille. Hän toivoo, ettei joudu myöhemmin kokemaan Aratanin häviötä omissa nahoissaan. Se olisi kuitenkin pieni hinta verrattuna siihen, mitä olisi seurannut, jos Aratan ja isä olisivat ryhtyneet tappelemaan tässä koko armeijan silmien edessä. Lopulta Aratan nostaa päänsä ja huokaa lannistuneesti. "No, ei minun sitten kai auta muu kuin kutsua miehet kokoon ja päättää, ketkä lähtevät mukaamme."
"Mitä pikemmin sen teet, sen parempi", isä toteaa. Hän on hetken hiljaa, ja jatkaa: "En minäkään lähtenyt mielelläni pohjoiseen sen jälkeen kun Sauron oli valloittanut Minas Ithilin. Tiesin, että minua sanottaisiin pelkuriksi, joka hylkää kansansa hädän hetkellä. Mutta minun oli toteltava isääni, ja nyt tiedän, että se oli viisas päätös."

Aratan kääntyy isästä pois ja puhuu Elendurille. "Isä kuvittelee olevansa yhtä viisas kuin Elendil. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Yritä siis vahtia häntä täällä, kun me kaksi emme pysty sitä tekemään. Soisin, että me kaikki selviäisimme tästä sodasta elävinä."
"Teeskentelen, etten kuullut tuota!" isä äyskäisee. "Olemme puhuneet tarpeeksi. Minä ja Elendur jatkamme tuota pikaa matkaamme kohti Mustaa Tornia, joten tiemme erkanevat, ja kenties se on hyvä meidän kaikkien kannalta. Mutta ennen sitä minun täytyy kertoa teille kahdelle jotakin palantíreista."
Ciryon katsoo isäänsä hämmentyneenä.
"Tahdon, että raportoitte minulle ainakin kerran viikossa Osgiliathin Kiven kautta Minas Ithilin tapahtumista ja kaikista muista Gondorin uutisista. Sitä paitsi, liian harvat tietävät kuinka Kiviä käytetään. On tullut aika jakaa tätä tietoa useammille. Valar tietävät, että minun olisi pitänyt opettaa teitä kahta jo paljon aiemmin, mutta en pitänyt sitä silloin tarpeellisena", hän huokaa.

Oppitunnista tulee lyhyt ja täysin riittämätön, kuten heidän isänsä heitä muistuttaa, eikä Aratanin haluttomuus tehdä yhteistyötä isän kanssa helpota tilannetta lainkaan. Aratan väittää Kiveä rikkinäiseksi, koska ainakaan hän ei näe sen pinnassa mitään muuta kuin mustaa. Ciryon kuvittelee näkevänsä siinä jonkinlaista liikettä ja varjoja, mikä on ehkä enintä mitä tässä maassa saattaa nähdä, mutta isä väittää näkevänsä selvästi, kuinka kauempana edessäpäin Sauronin armeijan rippeet vetäytyvät kohti Barad-dûria. Kumpikaan ei onnistu saamaan yhteyttä Osgiliathin kiveen, mutta isällä ei ole aikaa opettaa heitä enempää. Hän neuvoo, että heidän olisi mentävä harjoittelemaan Kiven käyttöä Osgiliathiin aina, kun se olisi mahdollista. Onneksi Suurkivi on voimallisempi, ja vaatii siksi vähemmän taitoa ja keskittymiskykyä kuin pieni Ithilin kivi. Aika rientää, ja Ciryon ja Aratan menevät kokoamaan joukon vapaaehtoisia, jotka lähtevät heidän kanssaan vahvistamaan Minas Ithilin puolustusta. Se ei ole vaikeaa, sillä monet sanovat, että ovat nähneet Mordoria riittävästi yhden eliniän ajaksi.

Kun lähdön hetki koittaa, kaikki tulevat hyvästelemään Isildurin poikia, jopa Glorfindel, joka hymyilee ja sanoo, että poikien urotöitä muistettaisiin vielä monissa lauluissa. Ciryon ymmärtää äkkiä, että näkee luultavasti monet heistä nyt viimeistä kertaa. Se kauhistuttaa häntä, mutta hän ei pääse ajatuksesta eroon. Ketkä heistä selviytyisivät ja ketkä eivät?
"Mikään ero ei ole lopullinen", lausuu Gil-galad hänen ajatuksilleen. "Elämää on muuallakin kuin tämän maan piirissä."
Ciryon kiittää häntä sanoista, vaikka ne eivät häntä lohdutakaan.
"Hyvästi sitten, pojanpoika", sanoo Elendil. "Toivon, että sinulla on minusta monia hyviä muistoja, joita kertoa lapsillesi parempina aikoina."
"Atar atarinyo", sanoo Ciryon hädissään. "Te tulette itse antamaan ne muistot lapsilleni."
"Kenties, mutta en usko siihen."
"Minun vuokseni sinun ei tarvitse olla huolissasi", toteaa isä Ciryonille. "Minulla ei ole aikomusta kuolla tässä sodassa. Minä näen vielä Valkoisen Tornin ja kuun sen yllä."

Ja niin Ciryon ja Aratan kääntävät selkänsä Barad-dûrille ja Tuomiovuorelle, ja palaavat takaisin samaa reittiä kuin he tulivatkin, läpi Udûnin laakson ja ulos Mustasta Portista. Portista mennessään he ottavat mukaansa Celairin ruumiin, ja hautaavat sen Dagorladin laitamille, sinne missä muutkin kaatuneet lepäävät. Ja useiden päivien marssin jälkeen heitä tervehtivät Ithilienin ikivihreät puut ja lempeät, tuoksuvat tuulet, ja Ciryonista tuntuu melkein kuin hän olisi herännyt painajaisesta, mutta tunne menee pian ohi. Taistelun jäljet ovat runnelleet metsää siellä täällä, ja hän muistaa, ettei heidän kotinsakaan olisi enää sellainen kuin se kerran oli. Silti, varjo ei ole täällä niin painava kuin Mordorissa, ja mitä edemmäs he kulkevat, sitä kirkkaammaksi käy sää. Keskipäivän jälkeen pilkahtaa aurinko esiin idän pilvien takaa; niin kirkas että se häikäisee ja saa Ciryonin silmät vuotamaan vettä.



A/N: Niille, joilla KTK ei ole ihan selkäytimessä mainittakoon, että Isildur lähetti oikeastikin Aratanin ja Ciryonin tässä vaiheessa Minas Ithiliin siltä varalta, että Saukkilainen yrittäisi paeta sitä kautta.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 37. luku 22.11.2015

Lähetetty: Ma Marras 30, 2015 4:34 pm
Kirjoittaja Nerwen
Voi ei, kaksi lukua!

Nämä olivat kumpikin tosi tiivistunnelmaisia ja kiinnostavia, mutta silti mukavan erilaisia. 36. luku keskittyi Elenduriin ja henkilökohtaiseen kokemukseen sodasta ja ihmisistä, kun taas tämä viimeisin oli enemmänkin kokonaisuutta kuvaava (vaikka saatiinhan sitä hekilökohtaisuutta varsinkin lopussa mukaan).

Jos nyt ensin tuosta 36. luvusta. Oli tosi kiva lukea Elendurista ja koko sodasta hänen lävitseen. Luvun alussa olin hetken vähän hukassa, kun kaikki alkoi niin äkkiä (piti tarkistaa, mihin kohtaan sitä oikein viimeksi jäikään). Se ei silti haitannut yhtään. Hetken jo pelkäsin, että Elendur on saanut kohtalokkaat vammat, mutta onneksi ei sentään.

Celair, josta en ainakaan muistan lukeneeni kovin paljon aiemmin, oli hyvä lisä tähän. Ihmisyyttä sodan keskellä, juoruja ja vedonlyöntiä. Kuvasit häntä tosi hyvin, niin, että se istui ympäröivään tekstiin. Lisäksi toit tosi taidokkaasti tuon Ohtarin isä -aiheen esille, ensin yksityiskohtana juorun kautta, mutta sitten siitä tulikin yksi luvun pääasioista. Nyt minua oikeasti muuten kiinnostaa tietää, kuka se isä on. Minä olin ihan varma, että Aratan, mutta... Yrittääkö Isildur vain harhauttaa kieltämällä asian, vai onko... Argh. Haluan tietää! :D Aldrediakin kuvasit tosi hyvin, valloittava persoona hiukan kyseenalaisine sanavalintoineen.

Ja mitä ihmettä tuon Thranduilin kanssa tapahtui. Olen äärimmäisen hämilläni. Tätäkin lisää, kiitos :D

Tämä 37. luku sitten, huhh. Pimeää, raskasta ja ahdistavaa, mutta niin vangitsevaa tekstiä. Sopii tähän ihan hyvin, että välillä kerrot vain suuret linjat, ja sitten taas välillä keskityt yksityiskohtiin. Niin sen kai on pakkokin mennä, mutta siis. Toimii.

Tuo Aratanin ja Isildurin sanailu oli intensiivistä luettavaa. Ymmärrän kumpaakin osapuolta, mutta olen tyytyväinen että Ciryon sai veljensä pään lopulta kääntymään. Ja minusta oli hienoa, miten se oli juuri Ciryon. Kertoo paljon tämän perheen keskinäisistä suhteista ja siitä, miten tuo heidän välilläään dynamiikka toimii.

Olen ihan varma, että jotain muutakin oli sanottavana, mutta en kyllä kykene muistamaan, mitä se oli. No, kyllä tässäkin nyt jotain jo tuli.

Jään jälleen odottamaan jatkoa, jos vaikka kommentoisinkin ajoissa.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 37. luku 22.11.2015

Lähetetty: Su Joulu 06, 2015 5:28 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos Nerwen! Ei tietystikään tarvitse joka lukua kommentoida erikseen, kun näitä on niin monta. ;) (Tosin nyt näyttää, että tässä on 54 lukua eikä 55 niin kuin joskus aiemmin ilmoitin. Lukujen numerointi oikeassa järjestyksessä näyttää olevan liian haastavaa minulle.)

Tuo Celair tuli oikeastaan mukaan ihan loppuvaiheessa, kun ajattelin että olisi kivempaa, jos Aratanin aseenkantajalla olisi nimi ja hänestä kerrottaisiin jotain ennen kuin hän kuolee. Nyt vähän toivon, että hän olisi astunut aktiivisemmin mukaan jo aiemmin, koska hänestä olisi voinut keksiä juttua lisääkin.

Itse olen jo vähän kyllästynyt tuohon "Ohtarin todellinen isä" -sivujuoneen, koska tämä ficci varmaan toimisi ilman sitäkin... mutta kun KTK:ssa lukee että "Ohtar oli Isildurille rakas ja hänelle sukua", niin pakkohan siitä oli jotain kehitellä! Vastaus siihen, kuka isä on, saadaan kyllä aikanaan.

Thranduilin telttaan palataankin sitten jo seuraavassa luvussa. :)

Tuota sodan etenemistä ja suurempia linjoja on minusta luontevinta kirjoittaa ikään kuin ulkopuolelta käsin, mutta varmaan muitakin mahdollisuuksia olisi. Noin se minusta on kuitenkin yksinkertaisinta. Ja oli itse asiassa hyvin hankalaa saada Aratan lähtemään Minas Ithiliin, kun olin tehnyt hänestä sellaisen hahmon, joka viihtyy parhaiten etulinjassa. Yhteenotto Isildurin kanssa oli siis väistämätön. Ciryonin on ehkä aika alkaa ottaa enemmän vastuuta, ja siksipä hän nyt tuossa onnistui ratkaisemaan tilanteen. Vaikka minulla on kyllä vielä tekemistä tuon Ciryonin kanssa, että saan hänen hahmonsa toimimaan loppuficissä.

Ja sitten tämä seuraava luku, jossa liikutaankin hieman eri tunnelmissa kuin aiemmin. Itse asiassa yksi lempparilukujani... Vielä tämä ja seuraava luku, ja sitten alkaa sodan finaali lähestyä. Jänskää.


38. luku: Eiliant

Gorgoroth, Vuonna 3435 Toista Aikaa

He ovat tehneet parhaansa saadakseen olonsa siedettäväksi tässä karussa, viheliäisessä maassa, jossa ei kasva mikään hyvä ja luonnollinen. He eivät ole olleet siinä kovin menestyksellisiä.

Päivän erottaa yöstä vain se, että silloin on pikemmin hämärää kuin pimeää, ja osa nuotioista ja lyhdyistä voidaan sammuttaa. Päivisin maasta hohkaava kylmyys katoaa, ja ilmasta tulee tukahduttava, ei kuuma, mutta raskas hengittää. Maa on rosoista ja kivikkoista, ja siellä täällä on kuoppia ja halkeamia, joihin varomaton kulkija voi kompastua. Maasta nousee outoa huurua, ja pinnalla on kevyt kerros tuhkaa, sitä paksummin mitä lähemmäs Orodruinia mennään, ja se nousee harmaana pölynä ilmaan miesten askelten alla.

Päivät ovat pitkiä. Juuri mitään ei tapahdu. Yhtenä yönä Barad-dûrin muureilta hiipii örkkejä, jotka yrittävät sytyttää leirin tuleen, mutta palot sammutetaan nopeasti, ja haltiajouset lähettävät nuolisateen örkkien niskaan. Gil-galad ja Elendil eivät edes suunnittele hyökkäävänsä Sauronin linnoitukseen, sillä se on valtavampi, hirvittävämpi ja vahvempi kuin yksikään heistä osasi pahimmissa painajaisissaan kuvitella. Se on mustempi yötä, ja päätornin huipulla kohoaa neljä pinaakkelia kuin tappavaa torahammasta, ja sen ikkunoista välähtelee tuon tuostakin punainen, luonnoton hehku. Sauron on rakentanut linnansa käyttäen apuna Sormuksensa voimaa, eikä sen valtavan paksuja muureja voi mikään ihmisten tai haltioiden työkalu murtaa. Mutta ei Sauronkaan ole vielä lähettänyt armeijaansa Liiton kimppuun, sillä hänen menetyksensä Dagorladilla olivat mittavat, ja vaikka hänellä on arvatenkin yhä riittävästi örkkejä, peikkoja ja ihmisiä Torninsa puolustamiseen, hän arvioinee hyökkäyksen liian suureksi riskiksi. Liittolaisten paras ase tässä tilanteessa on nälkä. Örkitkin tarvitsevat ruokaa, eikä sitä riitä linnassa ikuisesti.

Piiritys on nyt kestänyt kolme kuukautta. Liitto on levittänyt leirinsä Mustan Tornin ympärille, Tuhkavuorista erkanevan vuorijonon juurelle asti, ja pystyttänyt lukuisia telttoja suojikseen. Kääpiöt ovat jopa rakentaneet jonkinlaisia kivisiä majoja itselleen Tuhkavuorten rinteisiin, eivätkä ne näytä epämukavilta, ja ne suojaavat kuumalta ja kylmältä kenties paremmin kuin teltat. Tuhkavuorten vartiointi on sitä paitsi tärkeä osa piiritystä. Vuorilla saattaa olla kätkettyjä tunneleita, joita pitkin pääsee Barad-dûriin, ja ne heidän on pyrittävä löytämään ja tukkimaan.

Liittolaiset ovat perustaneet kaksi reittiä, joiden kautta he saavat ruokaa ja puhdasta vettä. Minas Ithil on lähempänä, ja sitä kautta he saavat nopeammin tavaraa, mutta samalla sinne vievä tie on vaarallisempi, sillä Sauron lähettää toistuvasti nazgûlit häiritsemään kuljetuksia. Sormusaaveiden kulkua piiritetystä linnasta pois ja sinne takaisin heidän on vaikea estää, sillä nämä liikkuvat näkymättömissä, eivätkä he ole toistaiseksi löytäneet paikkaa, johon ne kätkevät ratsunsa. Pidempi huoltotie kulkee Mustan Portin kautta aina Lórieniin asti, ja se on hieman turvallisempi, mutta hitaampi, ja sitä kautta tuotu vesi kelpaa vain peseytymiseen.

"Sauronin epäkuolleet orjat", murisee Isildur katsellessaan mustaa ratsastajaa, joka etenee kaukaisuudessa kohti länttä ja Minas Ithiliä. "Aina ne ovat minun kaupunkini kimpussa!"

Elendur ja Carastion katselevat sitä hänen viereltään. Carastion tuli Minas Ithilistä sen jälkeen, kun Isildurin nuoremmat pojat ottivat sen haltuunsa. Hän toi mukaan ne Isildurin kaartilaiset, jotka eivät aiemmin liittyneet Anárioinin joukkoihin. He kaikki tulivat mielellään, sillä he olivat innokkaita kokemaan "oikean sodan", niin kuin he sanoivat. Heidän intonsa lienee laantunut nyt, kun he ovat päässeet näkemään, mitä elämä rintamalla todellisuudessa on. Istumista ja odottamista, mutta huomattavasti epämukavammissa oloissa kuin Minas Ithilissä.

"Täältä käsin noita olentoja on vaikea surmata, mutta Minas Ithilin muurilta voisi tähdätä niiden hevosiin", Carastion toteaa. "Minä vihaan noita olentoja, enkä halua mitään muuta niin kovasti kuin panna heidät maksamaan isäni surmaamisesta."
"Minä arvaan, ettei nazgûl juuri välittäisi, vaikka hänen ratsunsa kuolisi", toteaa Isildur. "Ja niillä itsellään tuskin on tarpeeksi henkeä tapettavaksi asti."
"Kuinka me sitten pääsemme niistä eroon?" kysyy Carastion.
"En tiedä. Kenties siihen tarvitaan hyvin voimallinen miekka, kuten Narsil, ja hyvin voimallinen mies."
"Ettekö siis usko, että minusta olisi siihen?"
Isildur ei ehdi vastata, sillä Elendur puuttuu puheeseen. "Atar, etkö muista mitä Rivendellin neuvonpidossa puhuttiin Yhdeksästä ja Yhdestä? Sinä itse kerroit siitä minulle."
Rivendellin maininta saa Isildurin kääntämään katseensa kohti kaukaista länttä ja pohjoista, ja hän huokaa. "Siitä on kauan. Ehdin jo unohtaa. Niin tietysti. Kun saamme Yhden, saamme myös Yhdeksän."
"Onko se jotain niin salaista, ettei minulle voi kertoa?" Carastion kysyy.
"Minä kertoisin kyllä sinulle", Isildur toteaa. "Mutta ei ole minun päätettävissäni, kenelle näistä asioista puhutaan. Elendurille minä kerroin, koska hän ottaa paikkani, jos minä kuolen, ja siksi hänen täytyy olla perillä asioista. Mutta jos sinä tahdot tietää enemmän, sinun tulisi hakeutua Gil-galadin puheille."
Carastion pohtii asiaa hetken. "Tässä on ilmeisesti kyse jostakin suuremmasta, kuin mihin minut on tarkoitettu. Kenties ei ole minun kohtaloni surmata nazgûlien johtajaa, vaikka olenkin sitä pitkään suunnitellut."

On vielä aamu, mutta Elendur on viettänyt koko yön vartiossa, ja aikoo mennä lepäämään telttaansa. Teltan ovella seisoo kuitenkin haltia jousineen.
"Minulla teltassani olisi kylpyvettä", hän sanoo tyynesti.
Elendur pysähtyy. "Eikö sinun sitten pitäisi olla kylpemässä?"
"Kenties sinä tarvitset sitä minua enemmän."
Se on varmasti totta. Elendur ei pysty muistamaan, koska olisi viimeksi peseytynyt muuten kuin pyyhkäisemällä kostealla rievulla enimmät liat kasvoistaan ja käsistään.
"Olen aika väsynyt ja haluaisin levätä."
"Oikeasti, Elendur. Näen, että tahdot siihen kylpyyn. Miksi sinä koko ajan välttelet asioita, joita haluat tehdä? Minusta se on kummallinen tapa elää."

Thranduil asettuu teltan oven eteen kädet puuskassa ja katsoo itseään hieman kookkaampaa ihmismiestä vaativasti suoraan silmiin. Elendur katsoo hetken takaisin, mutta pudistaa sitten päätään ja huokaa. "Olkoon, sait minut ylipuhuttua."
"Viisaan ihmisen voi haltia ylipuhua, mutta typerän edessä on parempi pysyä vaiti."

Kun Elendur hieman myöhemmin nousee Thranduilin suuresta puisesta kylpyammeesta, hän huomaa vaatteidensa kadonneen. Niiden sijaan tuolilla on kauniisti viikattuna valkoinen pitkä kaapu, joka muistuttaa suuresti naisten aluspukua – sellaista, jota Elendur tietää äitinsä pitävän mekkojensa alla.
"Pilasi käyvät aina vain mauttomammiksi", ärähtää Elendur haltiakuninkaalle, jonka arvaa odottavan kankaisen seinän toisella puolella.
"Sinun vaatteesi olivat likaiset, mutta älä huoli, palvelijani pesevät ne, ja saat ne illaksi takaisin."
"Mutta en minä voi pukeutua tällaiseen... mekkoon? Vai miksikä sinä tätä kutsut?"
"Se on yksi minun kauneimmista kaavuistani, joita pidän nukkuessani. Nukkumaanhan sinä halusit? Mutta jos et tahdo sitä, älä suotta pukeudu siihen. En loukkaannu, vaikka päättäisit liikkua teltassani ilkosillasi."
Elendur vetää kaavun ylleen jupisten itsekseen ja astuu pois kylpyhuoneesta. Thranduil katsoo häntä pitkään ja hymyilee. "Kun olet puhdas, ja sinulla on tuo ylläsi, käyt melkein haltiasta. Tai ainakin puolhaltiasta, jolla on epämuodostuneet korvat ja rymistelevä kävelytyyli. Tule, haluan tarjota sinulle jotain syötävää."

He astuvat sisään toiseen huoneeseen, jonka seinät näyttävät siltä kuin ne olisi ommeltu sinisestä silkkikankaasta, ja Elendur on näkevinään tähtien tuikkivan kankaan pinnassa, mutta ehkä se on vain hänen väsyneiden silmiensä luomaa harhaa. Pehmeiden mattojen peittämällä lattialla on tyynyjä, joille he istuvat. Palvelija tuo heille kulhon, jossa on erilaisia kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Elendur tarttuu innolla kuivattuun omenaan, sillä hän ei muista koska olisi viimeksi saanut jotain makeaa.
"Miksi tämä kaikki?" hän kysyy.
"Eivätkö ihmiset koskaan osoita ystävyyttä toisilleen ilman, että siinä piilee jokin taka-ajatus?"
"Osoittavat kyllä... mutta minusta vain vaikuttaa kovasti siltä, että sinä pyrit tällä johonkin."
Thranduil huokaa. "Eikö syyni ole ilmiselvä? Olet vältellyt minua siitä asti, kun pääsimme Portista sisään. Vai alkoiko se jo aiemmin? Ja aina kun olen kysynyt, minkä vuoksi, väität että sinua on tarvittu muualla koko ajan. No, täällä Sauronin tornin juurella sinua tuskin tarvitaan missään yhtään sen enempää kuin minuakaan. Olen tylsistynyt ja kaipaan seuraa. Ja haluan tietää, miksi olet suuttunut minulle."
"En minä ole suuttunut", Elendur toteaa. "Minusta vain alkoi tuntua, että minun on parempi pysytellä omanlaisteni parissa."
"Ja mikä tämän tunteen sai aikaan? Teinkö minä jotain, mikä loukkasi sinua? Et sinä yleensä loukkaannu kovin vähästä, sen olen huomannut. Se on varmaan veljiesi ansiota, luulen. Toisinaan toivon, että minullakin olisi veli, joka osoittaisi rakkauttaan kiusaamalla minua."

Elendur huuhtoo kuivatun luumun alas ihmeen raikkaalla viinillä, jota palvelija on kaatanut hänen pikariinsa. "Sinulla on parempaakin seuraa kuin minä. Omiesi parissa."
Hämmästys vaihtuu voitonriemuun Thranduilin kasvoilla. "Sinä siis olet kuin oletkin mustasukkainen!"
Elendur tuntee punastuvansa. Hänen olisi pitänyt puhua varovaisemmin. Kuinka hän onnistuikin unohtamaan, että haltiat lukevat ihmisten sydämiä kuin paperille kirjattuja tarinoita?
"Kenen vuoksi?" Thranduil tivaa. "Minä voin taata, ettei minulla ole mitään tekemistä Glorfindelin kanssa, vaikka hän on tietysti komea, mutta minun makuuni hän on liian... no, liian noldo."
"Amroth", sanoo Elendur.
Thranduil tuijottaa häntä hetken, sitten hän naurahtaa, pudistaa päätään. "Amroth? Hänenkö vuokseen sinä olet suuttunut? Siksikö, kun minä lohdutin häntä ja olin hänen seuranaan Amdírin kuoltua? Oi voi, tämähän on melkein lystikästä!"
"Ei siinä ole mitään lystikästä. Tehän olette kohtalotovereita. Olette kumpikin menettäneet isänne ja olette nyt kuninkaita. Teillä on paljon yhteistä."
Thranduil tuhahtaa. "Amrothilla on rakastettu Lórienissa, muuan haltianeito Nimrodel. Tai ehkä on väärin sanoa rakastettu, sillä neito ehkä juuri ja juuri sietää Amrothin seuraa, kunhan tämä pysyy parin käsivarren mitan päässä. Mutta Amroth-parka jaksaa toivoa. Ja kuka tietää, ehkä hänen onnensa vielä kääntyy. Salohaltianeidot ovat arvaamattomia – itse tosin kiertäisin heidät kaukaa. Siis jos olisin kiinnostunut naisista."
"Tuota minä en tiennyt", Elendur mutisee, entistä nolostuneempana.
"Ehkä sinun olisi pitänyt kysyä, sen sijaan että teet oletuksia ja ryhdyt murjottamaan niiden vuoksi."
"Haltioiden rakkauselämästä uteleminen täällä taistelukentällä tai missä tahansa muualla olisi saattanut minut nopeasti hyvin outoon valoon. Eivätkä haltiat minun tietääkseni mielellään juoruile."
"Sinä tiedät haltioista liikuttavan vähän, Elendur."

Thranduil katsoo Elenduria tiiviisti silmiin. Tämä haluaisi kääntää katseensa pois, mutta ei pysty, sillä Thranduil on vanginnut hänet. Luultavasti Elendur tiesi alusta asti, ettei Thranduilin ja Amrothin välillä ollut muuta kuin ystävyyttä, mutta oli tuntunut helpottavalta ajatella toisin, uskotella itselleen, että kaikki, mitä hän oli kuvitellut, oli todellakin pelkkää kuvitelmaa, jotain minkä voisi unohtaa ja mikä pitäisi unohtaa. Mutta nyt äkkiä kaikki on muuttunut, ja menneet kuukaudet ovat kuin pois pyyhityt. He ovat nyt Mordorissa, mutta Thranduil on yhä hänen vierellään.

Se ei ole oikein.

Elendurilla ei ole pakotietä. Hän ei voi palata telttaansa pukeutuneena Thranduilin yöasuun. Estelmo tukehtuisi pidätettyyn nauruunsa, ja isä ajattelisi, että esikoinen on menettänyt järkensä, ja lähettäisi tämän Minas Ithiliin, ja ottaisi Aratanin takaisin ja nimittäisi tämän perijäkseen.

Thranduil tulee lähemmäs. Elendur hivuttautuu hänestä hieman kauemmas, mutta teltan seinä tulee vastaan. Thranduil lähestyy yhä, ja tarttuu molemmin käsin Elendurin ranteisiin. He istuvat nyt silmätysten. Thranduil katsoo Elenduria syvälle silmiin, eikä tämä pysty kääntämään katsettaan saati pakenemaan haltian otteesta.
"Elendur, sinä olet kylmä, kaunis ja kova, niin kuin huurteinen mithrilkimpale, jonka joku huolimaton kääpiö on pudottanut kuormastaan pakkasyöhön. Täydellinen kuningas pohjoiselle kansalle, joka ei pelkää kipua eikä kuolemaa. Mutta sinussakin palaa liekki, ja vaikka olet yrittänyt, et ole saanut sitä sammumaan. Anna sen loimuta, Elendur, sillä sinä olet vahva, eikä se voi satuttaa sinua."
Thranduil ottaa äkkiä Elendurin kasvot käsiensä väliin ja painaa pehmeän suudelman tämän huulille. Samaan aikaan kaksi kuumaa kyyneltä vierähtää Elendurin poskille.
"Sinä alat sulaa", Thranduil toteaa. Hänen huulillaan karehtii pieni hymy, ei ilkamoiva, vaan tyytyväinen.

Elendur painaa päänsä alas ja yrittää hillitä kyyneleensä ja pamppailevan sydämensä. Kaikki on menossa pieleen, sotkuisten lankojen päät ovat lipsumassa hänen sormistaan. Hänen ei koskaan pitänyt rakastua haltiaan, eikä varsinkaan mieheen. Hän toivoo, ettei haltia koskettaisi hänen olkapäätään ja puhelisi hänelle rauhoittavia sanojaan. Mutta hänessä ei ole tarpeeksi tahtoa suuttua haltialle, eikä voimaa nousta ylös ja paeta turvalliseen yksinäisyyteensä. Hän on väsynyt, liian väsynyt siihen näytelmään, jota on kutsunut elämäkseen.

Elendur nostaa katseensa ja kohtaa Thranduilin ikimetsän väriset silmät.
"Thranduil... minä en voi pettää isääni enkä kansaani."
"Miksi sinä pelkäät niin tapahtuvan?"
"Sinä tiedät kyllä. Minun pitää ottaa vaimo, hankkia perillinen. Sitä minulta odotetaan."
"Täällä sodan keskelläkin?"
Elendur pudistaa päätään. "Sitten jos me voitamme, ja jos minä palaan Annúminasiin elossa."
"Siinä on aika monta ehtoa, ja siihen voi mennä kauan. Etkö voi hetkeksi unohtaa tulevan, ja keskittyä siihen, mikä on?"
"Minun nykyisyyteni on tarpeeksi vaikeaa ilman sinun rakkauttasikin. Minä en halunnut näin tapahtuvan."
"Minkä vuoksi? Eikö rakkaus pikemminkin helpota asioita, tuo lohtua synkkiin hetkiin? Vai pelkäätkö sinä isääsi? Että hän pettyy sinuun, hylkää sinut, koska olet löytänyt sellaisen rakkauden, jota hän ei ymmärrä?"
Elendur ei sano mitään. Thranduil tuntee hänen pelkonsa liian hyvin. "Hän ei ymmärtäisi sitä ollenkaan. Hän ajattelisi, että minä olen pettänyt hänet, huijannut häntä, ollut aina mieliksi, mutta samalla kätkenyt todellisen luontoni - tällaisen kauhean salaisuuden."
"Kauhean, todellakin. Mikä onkaan kauheampaa kuin se, että mies rakastaa toista miestä."
"Sinä olet haltia, etkä voi ymmärtää. Haltioiden keskuudessa asiat ovat toisin, sillä te elätte ikuisesti, eikä teidän tarvitse hankkia jälkeläistä, jos ette halua. Meidän ihmisten laita on toinen."
"Ikuisesta elämästä puhuminen kuulostaa sangen toiveikkaalta, kun istuu kivenheiton päästä Sauronin Mustasta Tornista."
"Mutta sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan."
"En ole siitä lainkaan varma. Luuletko, että minun isäni ilahtui, kun ilmoitin, etten aio mennä naimisiin? Hän sanoi, että minun olisi joka tapauksessa hankittava perillinen, tavalla tai toisella. Vain perillinen turvaisi valtakuntamme jatkuvuuden. Eikä minulla ole veljeä, joka voisi hoitaa asian puolestani."

Elendur huokaa. "Sukumme jatkuvuus ei ole, kiitos valarin, pelkästään minun varassani. En silti usko, että isä voi antaa minulle anteeksi. Ehkä hän oppisi sietämään minua, mutta en olisi kuitenkaan enää mitään hänen silmissään. Eikä tämä ole edes kaikki, mikä minussa on vialla. Olen tehnyt muutakin pahaa, sellaista, mitä ei voi koskaan antaa anteeksi, ja minun luonnottomuuteni on siihen syynä. Sitä ei olisi tapahtunut, jos olisin oikea mies", Elendur toteaa hiljaa.
"Mitä tarkoitat?"
Elendur nostaa epätoivoisen katseensa haltiaan.
"Hänen nimensä oli Eiliant."

Elendur ei tiedä, onko syynä viini, jota Thranduil hänelle juotti, mutta hänestä tuntuu mahdottomalta vaieta haltian kysyvän katseen edessä. Hän alkaa kertoa Eiliantista, sinisilmäisestä nuorukaisesta, jonka isä oli savenvalaja ja äiti ompelijatar. Perheen isovanhemmat olivat tulleet Númenorista Pelargiriin aikaa sitten, jo silloin kun Andúnië tyhjennettiin. Eiliant halusi tutkimusmatkailijaksi: hän halusi purjehtia länteen etsimään kadonnutta Númenoria, vaikka ei ollut koskaan nähnyt koko maata, tai sitten hän halusi lähteä vaeltamaan pohjoisen vuorille etsimään kansoja ja olentoja, jonka kaltaisia etelässä ei osattu kuvitellakaan. Hänen haaveensa ja unelmansa tuntuivat vaihtuvan päivittäin. Eiliantin isä piti poikaa hulluna, ja kun hän kuuli, että Isildur ja Anárion olivat vahvistamassa Gondorin armeijaa ja tarvitsivat uusia alokkaita, hän lähetti poikansa sotilaskouluun oppimaan järkevyyttä.

Elendur oli siellä auttamassa sotilaiden koulutuksessa. Vaikka hän oli itsekin nuori ja taitamaton, hän tiesi kuitenkin enemmän aseista kuin Pelargirin muut pojat yhteensä, sillä isä oli opettanut häntä siitä asti, kun hän oli pikkulapsi Rómennassa. Isä ei juuri ehtinyt seurata koulunsa tapahtumia, sillä hänellä oli kiireitä muualla Gondorissa. Osgiliath kohosi Anduinin rannoille kovaa vauhtia, kansaa piti käydä tervehtimässä ja monenlaisista asioista sopia niiden kanssa, jotka asuivat Gondorin rajamailla. Häntä ei juuri näkynyt kotona sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana, jonka perhe vietti Pelargirissa.

Sotilaiden koulutusta johti suuri ja väkevä vaaleatukkainen mies nimeltä Balkazîr, jonka huhuttiin joskus olleen Kuninkaan Mies, mutta joka oli vaihtanut puolta saatuaan tarpeekseen näiden harjoittamista julmuuksista. Balkazîr oli opetuksessaan kovakourainen, mutta ei ilkeä. Hän oli erityisen kova Eiliantia kohtaan, minkä vuoksi Elendur päätti ryhtyä suojelemaan poikaa ja opettamaan tätä itse aina, kun se oli mahdollista.

Ei kestänyt kauaakaan, kun he ystävystyivät. Kaiketi he olivat aavistaneet alusta asti, että heillä oli enemmän yhteistä kuin päältä päin huomasi. Elendur oli toki käytännöllisempi kuin unelmointiin taipuvainen Eiliant, mutta tämän villit suunnitelmat innostivat häntä, eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan Eiliantin mielikuvituksellisia tarinoita oudoista maista ja niiden vielä oudommista asukkaista. He viettivät lukuisia aurinkoisia iltapäiviä Anduinin rantakallioilla merilintuja katsellen, ja joskus he lainasivat pienen kalastajaveneen ja purjehtivat sillä melkein merelle asti. Sillä vaikka Elendur oli kokenut suuren aallon ja sitä seuranneen kauhean myrskyn, hän ei vielä silloin kammonnut merta ja purjehtimista.

Kuninkaan ja savenvalajan poikien välinen ystävyys oli toki kummallinen seikka, mutta siihen aikaan useimmat ihmiset olivat liian kiireisiä ihmetelläkseen asiaa. Outoja asioita oli tapahtunut heistä useimmille jo aivan riittävästi yhden eliniän ajaksi. Harva Elenduria edes tunnisti Isildurin pojaksi, sillä häntä oli harvoin nähty kuninkaan rinnalla, ja Elendur otti tavakseen pukeutua yksinkertaisiin palvelijan vaatteisiin mennessään käsityöläisten kaupunginosaan.

Balkazîr näytti kuitenkin aavistavan, mistä oli kyse. Vai kuinka muuten tämä onnistui yllättämään heidät, kun he yhden pitkän päivän jälkeen pysähtyivät hämärälle kujalle hyvästelemään toisensa? Päällikön karjaisu keskeytti heidän suudelmansa ja säikäytti heidät niin, etteivät he ymmärtäneet edes juosta karkuun, vaan seurasivat Balkazîria, kun tämä ohjasi heidät kammioonsa puhuteltaviksi. Eiliantille mies totesi, että poika oli erotettu koulusta sopimattoman käytöksen vuoksi, ja ettei tämä halunnut nähdä häntä enää koskaan silmissään. Balkazîr ei kuunnellut Elendurin vastalauseita, vaan suorastaan heitti Eiliantin ulos huoneesta. Sitten mies kääntyi Elendurin puoleen ja totesi, että jos hän vielä kerrankin näkisi itse tai kuulisi jonkun nähneen tämän savenvalajan pojan seurassa, hän kertoisi kaikille, mikä tämä oli: luonnonoikku ja sukunsa häpeätahra.

Elendur oli pitkään tiennyt, että hänen kiinnostuksensa miehiä kohtaan oli vastoin luontoa ja väärin, mutta niin kauan kuin hän ei ollut rakastanut ketään, se ei ollut tuntunut tärkeältä. Nyt hän häpesi sitä, ettei ollut torjunut Eiliantia, mutta ei hän kuitenkaan pystynyt olemaan erossa rakkaastaan. Kaksi viikkoa hän istui iltaisin yksin, kohtaloaan surkutellen, mutta sitten hän meni Eiliantin vanhempien talolle ja kysyi ystäväänsä. Mutta Eiliant ei ollut siellä enää – hän oli lähtenyt merille. Laiva, jonka oli määrä purjehtia länteen etsimään merkkejä kadonneesta Númenorista, oli lähtenyt joitakin päiviä aikaisemmin ja Eiliant oli liittynyt miehistöön toteuttaakseen pitkäaikaisen unelmansa. Ja varmasti myös siksi, että oli kuvitellut Elendurin hylänneen hänet. Elendur oli siitä varma. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut oletukselleen vahvistusta, sillä Eiliant ei palannut matkaltaan. Umbarin sotalaiva hyökkäsi aluksen kimppuun, ryösti ja poltti sen, ja koko miehistö surmattiin.

"Olen pahoillani", Thranduil sanoo hiljaa. "Kenenkään ensirakkauden ei pitäisi päättyä noin surkeasti."
"Ei pitäisikään", Elendur toteaa. "Mutta minä olisin kyllä selvinnyt, jos se olisi päättynyt siihen. Mutta minä olin nuori ja typerä, enkä antanut sen päättyä. Minä janosin kostoa. Oletko varma että tahdot kuulla loput? Sillä sen kuultuasi menetät kaiken kunnioituksesi minua kohtaan."
Elendur ei katso haltiaan, mutta tuntee tämän hämmästyneen katseen itsessään. "Tuskinpa vain", Thranduil sanoo. "Mutta päätös on sinun. Kerrot sen verran kuin haluat."
"Loppu on lyhyt, ja kun olen päässyt tähän asti, en näe enää syytä lopettaa. Tahdon, että ymmärrät, miksi minä olen kaikista dúnadaneista alhaisin, vaikka muut ehkä toista väittävät."

"Isä palasi tietysti kiireesti Pelargiriin kuultuaan, mitä yhdelle hänen laivoistaan oli tapahtunut. Hän ei juuri kuunnellut, kun äiti kertoi minun olevan jollakin tapaa sairas, sillä en ollut syönyt mitään päiväkausiin enkä suostunut tulemaan pois huoneestani. Isä oli suunniltaan raivosta, sillä tämä ei ollut ensimmäinen laiva, jonka umbarilaiset olivat tuhonneet. Hän alkoi epäillä, että joku Gondorissa välitti umbarilaisille tietoja laivojen lähdöistä ja kulkureiteistä, sillä muuten tuntui mahdottomalta, että merirosvot olivat aina paikalla, kun jokin Gondorin laivoista yritti länteen.

"Minun tilaisuuteni oli tullut. Olin etsinyt tapaa kostaa Eiliantin kuolema Balkazîrille, sillä jos tämä ei olisi erottanut Eiliantia koulusta, hän ei olisi astunut laivaan. Menin isäni luo ja sanoin, että olin varma, että juuri Balkazîr oli se, joka vakoili Umbarille. Isä kuunteli minua ja ennen kuin kunnolla tajusin, mitä olin tehnyt, isäni meni ja pidätti sen miehen. Ja jo samana päivänä Balkazîr hirtettiin. Selvästikään isäni ei välittänyt edes tutkia asiaa kunnolla, vaan luotti minun sanaani. Hänen oli saatava nopeasti joku tuomiolle laivan upottamisesta, sillä kansa oli alkanut jupista iskujen vuoksi ja kyseenalaistaa isäni kyvyn johtaa maanpuolustusta. Isä on aina luottanut siihen, etten minä valehtele mistään asiasta, ja sen vuoksi se mies on nyt kuollut."

Elendur painaa päänsä ja peittää kasvonsa. "Minä murhasin sen miehen."
"En sanoisi niin", Thranduil toteaa.
"Sinä halveksit minua."
"On tietysti halveksittavaa antaa väärä todistus syyttömästä miehestä. Mutta on eri asia halveksia miestä kuin tämän tekoa. Ja sinun teostasi on kauan. Siitä täytyy olla ainakin sata ihmisten vuotta?"
"Sata ja kymmenen vuotta."
Thranduil on hetken hiljaa. "Se on pitkä aika velloa itsesyytösten kourissa, jopa haltian mielestä."
"Minun olisi pitänyt tunnustaa valheeni isälleni, mutta enhän minä voinut. Se oli jo myöhäistä. Hän olisi raivostunut minulle ja lähettänyt minut tieheni, koska olin antanut hänen tappaa syyttömän miehen. Joten pysyin hiljaa, mutta päätin kuitenkin ottaa tapauksesta opikseni ja muuttua. Päätin etten koskaan tekisi enää mitään väärää. Päätin olla kaikessa esimerkillinen niin, että isäni voisi olla minusta pelkästään ylpeä. Päätin opettaa itseni pitämään naisista, mutta se on taito, jota en vielä tänäkään päivänä ole oppinut. Siinä olen epäonnistunut, ja se minun on kätkettävä muilta. Mutta pelkään, etteivät ponnisteluni riitä, kun aikani tulee astua Mandosin Saleihin. Minä pelkään kuolemaa, Thranduil, sillä olen varma, että Námo lähettää minut kadotukseen Ar-Pharazônin ja muiden kaltaisteni seuraan. Minä pelkään tätä sotaa, Thranduil, mutta en voi näyttää sitä kenellekään... Koko elämäni on pelkkää valhetta, ja minä pelkään."

Elendur ei voi puhua enempää. Hän hengittää raskaasti. Kyyneleet putoilevat hänen silmistään, eikä hän voi vähään aikaan tehdä muuta kuin itkeä. Hän on etäisesti tietoinen siitä, että Thranduil on taas kietonut kätensä hänen ympärilleen. Haltia ei sano mitään, mutta Elendur tuntee hänestä hehkuvan lämmön: se on täynnä myötätuntoa ja ymmärrystä.
"Miksi Thranduil?" hän kysyy. "Miksi et käske minua pois nyt kun tiedät, millainen minä olen?"
"Koska minä pidän sinusta."
Elendur pyyhkii silmänsä kuiviksi ja katsoo haltiaan. Tämän silmät ovat kuin kaksi kristallinkirkasta lähdettä. Ne eivät piilota häneltä mitään.
"Vaikka minä olen -"
Haltia asettaa sormensa Elendurin huulille vaientaakseen tämän. "Sinä olet aivan liian ankara itseäsi kohtaan."
"Minä en ymmärrä..."
"Minä ymmärrän."

Thranduil kaataa lisää viiniä Elendurille ja pakottaa tämän juomaan sen. Sitten hän katsoo tätä vaativasti. "Älä torju minua jonkin menneen virheen vuoksi, Elendur. Et voi ikuisesti rangaista itseäsi asiasta, josta et ehkä edes ansaitse rangaistusta. Sinun on puhuttava isäsi kanssa. Kenties et tiedä koko totuutta."
Elendur pudistaa päätään. "En voi puhua hänelle. En voi ottaa sellaista riskiä. Ja minun on ajateltava hänenkin tunteitaan - hänen maailmansa romahtaisi, jos hän saisi selville, mikä minä olen."
"Siinä tapauksessa sinun on vain luotettava minuun. Minä en nimittäin aio hylätä sinua tämän asian vuoksi. Minä tahdon rakastaa sinua, tietäen että saan sinulta vastarakkautta."

Elendur tuijottaa haltiaa. Teltan ilma tuntuu äkkiä hyvin kuumalta ja häntä pyörryttää. "Minä... minä en ole valmis tähän", Elendur sanoo katkonaisesti. "Sinä olet Suuren Vihermetsän kuningas."
"Tiedän, että olen aikamoinen harppaus ylöspäin savenvalajan pojasta", Thranduil sanoo, ja hänen silmissään pilkahtaa tuttu hymy. "Mutta sinusta tulee Arnorin ja Gondorin Korkea Kuningas. Minun ei tarvitse katsoa sinua alaspäin."
"Minä tarvitsen aikaa, Thranduil. Minun täytyy ajatella."
"Hyvä on, mutta älä ajattele liian pitkään. Joskus on vain tartuttava hetkeen, jotta saisi onnen päästä kiinni."

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 38. luku 6.12.2015

Lähetetty: Ke Joulu 09, 2015 5:35 pm
Kirjoittaja Nerwen
Minuakin itkettää, ettei pelkästään Elenduria.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä on lempilukujasi. Tämä oli nimittäin jotain ihan käsittämättömän vaikuttavaa. Siinä lukiessani ihmettelin, kuinka paljon sanoilla voi tehdä. Tämä oli taas hyvin tiivistunnelmainen luku, mutta eri tavalla kuin edelliset, sillä tässä oli jotenkin... samalla hauras fiilis. Tässä oli jotain todella syvän inhimillistä, sekä Elendurissa että Thranduilissa, siinä miten miehet jakoivat tuon hetken, puhuivat asioista. Vaikka nyt jo pitäisi tietää, että olet ihan käsittämättömän taitava kirjoittaja, jotenkin olen ihan ällikällä lyöty tämän kanssa. Haluan lukea tämän heti uudestaan ja makustella oikein kunnolla. Siitä on pitkä aika kun on viimeksi saanut lukea jotain tällaista (suomeksi ainakin).

Siis sanattomaksi vetää se, miten hyvin tässä kaikki käy järkeen. Elendur on niin kokonainen, niin looginen, ja tämä vain yksinkertaisesti toimii. Hän on kovassa paikassa, tietää, mitä häneltä odotetaan, ja haluaa sen takia tehdä parhaansa, vaikka sisimmässään tietää, ettei ole sellainen kuin varsinkin Isildur haluaisi hänen olevan. Ja sitten vielä tuo aikojen takaa juontava syyllisyys, voi miesparkaa, mutta eihän tuollaisesta kovin helposti irti pääse. Ja ehkä brutaalia, mutta voi olla hyväkin että se opettaja sai tuomion. Muuten tämä olisi varmasti joskus paljastanut Elendurin ja aiheuttanut koko joukon hankaluuksia (olen kai katsonut liikaa tv-sarjoja ja lukenut liikaa kirjoja, kun mieleni menee tällaisia reittejä. Mutta kun jos joku tietää jostain jotain, niin se ihan varmasti tulee esille myöhemmin!).

Ja sitten, oi että miten tykkäsin tuosta Thranduilin hiukan kiusoittelevasta tyylistä ja peräksiantamattomuudesta sen suhteen, miten huijataan mies telttaan (ja pidetään hänet siellä). :lol: Nauroin ääneen sille, kun Elendur pohti miten ei missään nimessä voi lähteä ulos teltasta Thranduilin kaavussa tai saisi naurut päälleen ja Isildurin vaihtamaan perillistä kesken kaiken. Siitä tuli mieleen ne jotkut vanhat ficcisi, missä oli vähän saman tyylistä kerrontaa välillä - miten joku totaalisen nolottava ja ahdistava asia on ilmaistu niin, ettei sille voi kuin nauraa.

Tuo loppu oli jotenkin sydäntäsärkevän kaunis, ja samaan aikaan ahdistava, kun tietää mikä lopussa odottaa. Minä varmaan parun silmät päästäni kun tämä loppuu, täytyy varata iso kasa nenäliinoja.

Oijoi. Olen ihan varma että halusin sanoa vaikka mitä muutakin, mutta olkoon. Minä jään tänne ihmettelemään tekstisi ylimaallisuutta, taas kerran. Tämä luku oli varmasti parhaimmasta päästä kaikkea mitä sinulta olen saanut lukea vuosien mittaan, ellei jopa paras.

(Loftiksella on varmaan joku agenda kääntää minut vielä TSH-slashiin, tämän päivän lukemiset tuntuvat vähän siltä.)

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 38. luku 6.12.2015

Lähetetty: Su Joulu 20, 2015 10:42 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos Nerwen! Olen tosi otettu tuosta kommentista. ;) En erityisemmin ajatellut, että tuo luku olisi niin älyttömän hyvä, vaikka kohtaus Thranduilin ja Elendurin välillä on kyllä sellainen, josta itsekin paljon tykkään. Se on myös hyvä esimerkki sellaisesta tekstistä joka kirjoittaa itse itsensä. Sitä vaan katsoo jälkeenpäin että mistähän tuokin oikein ilmaantui...? Tuon kertomuksen Eiliantista kirjoittelin kyllä uudestaan jokusen kerran, mutta tuo kaikki, mitä Elendurin ja Thranduilin välillä tapahtui, oli pääpiirteissä noin alusta lähtien. Ja on oikeastaan hassua, etten minä silloin kirjoittaessani ajatellut, kuinka määrätietoisesti Thranduil tässä toimi, vaan huomasin vasta jälkeenpäin, että hän oli luultavasti suunnitellut kaiken etukäteen pienintä yksityiskohtaa myöten. Elenduria ei ole helppo saada puhumaan ja pysymään teltassa ilman pieniä pakkokeinoja. :)

Mutta kiitos siis kehuista äläkä ajattele liikaa sitä loppua. ;) Onhan se ikävä, mutta nämä tyypit tuntuvat kaikesta huolimatta hyvin eläviltä ainakin minun päässäni.

Seuraava luku on ollut varsinainen työsavotta. Mietin, että onko minun järkeä postata tätä nyt kun on muutenkin niin kiire lähestyvän joululoman vuoksi, minkä takia pitää saada tuhat juttua tehtyä töissä ja kotona, mutta näköjään olen sitten kuitenkin postaamassa tätä. Tämä on tosi pitkä, mutta tuo eka osuus on niin lyhyt, ettei siitä oikein järkevää lukua tule. Tämä luku ei mikään varsinainen joulumielen nostattajakaan ole, mutta ehkäpä saan seuraavan aika pian postattua tämän jälkeen, kun siinä ollaan sitten hieman kepeämmissä tunnelmissa. (Sauron jalkautuu siis maastoon vasta luvussa 42.)


39. luku: Haavoitetut

Gorgoroth, Vuonna 3439 Toista Aikaa

Viisi vuotta tuhkaa, kiveä ja kuolemaa. Sotilaat napisevat. He alkavat järjestäytyä ryhmiin. Jotkut sanovat, että heidän on viimein kerättävä voimansa ja hyökättävä Mustaa Tornia vastaan ja päätettävä tämä piina, kävi miten tahansa. Sodassa on otettava riskejä. Toiset vastustavat tällaisia aikeita ja muistuttavat, ettei heillä ole sellaisia välineitä, joilla Barad-dûrin portti murrettaisiin, ja vaikka olisikin, tornista lentäisi myrkkynuolten sade heidän niskaansa, ja he menettäisivät niin paljon miehiä, ettei linnan valtaaminen kuitenkaan onnistuisi. Miksi tapattaa itsensä turhaan kaiken tämän jälkeen? Kolmannet vähät piittaavat, mitä tehdään, sillä heidän mielensä täyttävät muistot kodista ja kaipuu sinne takaisin. Eivätkö he ole jo tehneet riittävästi? He ovat tappaneet örkkejä ja pahoja ihmisiä tuhansittain ja tuhansittain, ja kestäisi vuosikymmeniä, ennen kuin Sauron toipuisi sodasta ja voisi hyökätä uudestaan Gondoria vastaan. Länsi saisi levätä ja voimistua, ja olisi sitten valmiimpi kohtaamaan Sauronin uuden iskun.

Elendil sanoo, että heidän on maltettava. Vihollisen kurjuus kasvaa päivä päivältä. Piiritetystä kaupungista nousee tavanomaisen myrkyllisen höyryn ohella hautarovioiden kitkerä savu, eivätkä siellä palavat ruumiit ole liittolaisten surmaamia. Se päivä, jolloin Sauron antautuu, lähestyy päivä päivältä.
"Miksi antautuisi se, jota ei yksikään mies, ihminen tai haltia pysty surmaamaan?" kysyvät jotkut. "Varmasti hän pikemminkin pakenisi, kenties jonkin noidankonstin avulla, mitä emme pysty estämään. Saamme vain huomata, että olemme istuneet täällä kaiken tämän ajan turhan päiten."

Elendilillä ei ole vastauksia näihin kysymyksiin ja huolenaiheisiin. Hän ei voi muuta kuin pyytää miehiä malttamaan ja luottamaan päälliköihinsä. Jos heiltä puuttuu jotain ja he voivat sen vuoksi huonosti, heidän olisi pyydettävä sitä, ja kenties se voitaisiin järjestää. Ruokaa, vettä ja muutakin tavaraa saadaan Minas Ithilistä eikä kenenkään tarvitse kärsiä nälästä tai janosta. Moni kaipaa kuitenkin eniten kotiaan ja perhettään, rauhaa ja entistä elämäänsä.

Isildurin käsissä on kaksi kirjettä, jotka saapuivat muutama päivä sitten. Ne toivat pilkahduksen valoa harmauden keskelle, ja hän on lukenut ne jo moneen kertaan. Valandil on kohta yhdeksän, ja juoksentelee suurimman osan ajastaan tovereidensa kanssa ulkona sen sijaan että istuisi Tulisalissa äitinsä ja isoäitinsä seurassa. Isildurin sydäntä puristaa, kun hän ajattelee poikaa, iltatähteä, joka kasvaa kovaa vauhtia, oppii uutta joka päivä, eikä hän pääse näkemään sitä. Marillë on kirjoittanut, ettei voi verrata poikaa tämän isoveljiin, sillä tämä on ihan omanlaisensa, hieman vallaton mutta iloinen poika, voimakastahtoinen ja nopea oppimaan kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassakin. Valandil on ystävystynyt muutamien salohaltialasten kanssa, ja on kuin yksi heistä leikkiessään joen varren niityillä. Hän kuitenkin kasvaa nopeammin kuin haltialapset, ja on sen vuoksi erityisasemassa – häntä ihaillaan ja hänen puheitaan kuunnellaan, ja hän saa yllytettyä haltialapset tekemään kaikenlaisia kolttosia. Ei Valandil ilkeyttään ole tottelematon, mutta hänen mielensä on yhtä vilkas kuin hänen ruumiinsa, ja Marillë ja Isilmë ovat yleensä liian kaukana ehtiäkseen estämään hänen hullutuksensa. Viimeksi Valandil sai päähänsä, että he voisivat rakentaa lautan ja purjehtia sillä Bruinenin yli. He kaatoivat muutaman nuoren koivun ja sitoivat rungot yhteen, mutta viritelmä ei kestänyt viiden lapsen painoa, ja se vajosi, ja kohta saivat naiset juosta ylhäältä kylästä kalastelemaan virrassa räpiköiviä lapsiaan, jotka onneksi olivat jokseenkin uimataitoisia. Valandilin mielestä se kaikki oli ollut ratkiriemukasta.

Valandil ei omassa kirjeessään puhunut lautasta, lienee jo unohtanut koko tapauksen, kun maailmassa on niin paljon muutakin jännittävää. Kirje on laadittu huolellisella käsialalla, mutta pitkä se ei ole, ja poika on varmaan joutunut ponnistelemaan saadakseen edes ne muutamat rivit aikaiseksi. Isildur pystyy melkein näkemään silmissään pienen mustatukkaisen pojan kirjoituspöydän ääressä, sulkakynä tiukassa otteessa, kieli keskellä suuta piirustamassa koukeroisia kirjaimia hienolle paperille. Valandil ei ole tuhlannut mustetta itsestäänselvyyksiin tai muodollisuuksiin, vaan käy suoraan asiaan. Hänen mielessään on risteillyt kysymyksiä, joihin hän toivoo vastausta isältään, sillä äiti ja isoäiti eivät kaiketi ole osanneet vastata niihin poikaa tyydyttävällä tavalla. Miksi ihmiset eivät elä ikuisesti niin kuin haltiat? Miksi minä olen suurempi kuin Galion, vaikka hän on jo seitsemäntoista? Millainen on se Eru Ilúvatar, jonka luo ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Kuinka monta vuotta minun täytyy vielä kasvaa, että saan tulla mukaan sotaan?

Kultainen poika. Isildur ei saa unta yrittäessään pohtia vastauksia kysymyksiin. Hän aikoo vastata pian, mutta hän vie kirjeet vielä hetkeksi kirstuun, jossa säilyttää tavaroitaan. Samalla hän ottaa toisesta kirstusta palantírin, jolla hän katsoo joka päivä mustan linnoituksen muurien taakse. Hämärässä on vaikea nähdä, mutta hän pystyy silti tarkkailemaan Vihollisen joukkojen liikkeitä. Kaksi päivää sitten muurien takaa tuli suuri sotajoukko, jonka tarkoituksena oli tuhota Liiton leiri ja muonavarastot, sekä surmata mahdollisimman monta hevosta, joita liittolaiset käyttävät ruuan ja juoman kuljetuksessa. Taistelu oli lyhyt, sillä Liitto tiesi valmistautua siihen, ja Vihollinen maksoi siitä kalliisti.

Muurien takana on edelleen vilskettä. Näyttää siltä kuin Sauron valmistaisi joukkoja uuteen iskuun, ennen kuin liittolaiset saisivat korjattua aiemman aiheuttamat vahingot. Isildur laittaa kiven takaisin kirstuunsa ja lähtee teltasta neuvotellakseen isänsä ja veljensä kanssa. He tapaavat Elendilin teltassa, jonne ovat saapuneet myös Meneldil ja Cemendur. Elendurista ei sen sijaan näy jälkeäkään. Isildur on jo melkein tottunut siihen, että hänen pojallaan näyttää nykyisin olevan mieluisampaakin tekemistä kuin osallistua kansaansa koskevien päätösten tekemiseen. Isildur ei pidä siitä, mutta hän ei ole toistaiseksi puuttunut poikansa käytökseen. Elendur on viisas, ja hän ymmärtäisi kyllä pian itsekin, ettei näin voi jatkua. Hän huomaisi virheensä ja palaisi takaisin isänsä rinnalle.
"Meidän on siis valmistauduttava taistelemaan tänä yönä", Elendil toteaa. "Sauron aikoo yllättää meidät pimeydessä. Ja katsokaa, Orodruinista nousee taas sankka, musta savu. Se ei ole sattumaa."

Kun he ovat puhuneet, he menevät katsomaan haavoittuneita. Parantajat hoitavat heitä taidokkaasti athelasilla ja muilla yrteillä, mutta ne, jotka ovat lähellä kuolemaa, saattavat hyötyä kuninkaan avusta. Isildur menee yhden kaartissaan palvelevan nuoren miehen vuoteen luo. Ohtar on valvonut pitkään nuorukaisen vuoteen äärellä, sillä tämä on hänen ystävänsä.
"Aranya, hän ei ole puhunut tänään enää mitään", Ohtar sanoo surkeana. "Hän menee vain huonommaksi. Minkä vuoksi? Voitteko tehdä mitään?"

Isildur pyytää aseenkantajaansa väistymään ja istuu alas tarkastelemaan haavoittunutta. Isildur tuntee pojan hyvin, sillä tämä on hänelle melkein sukua, Aratanin kihlatun veli, Merilin. Tämä joutui taisteluun nazgûlia vastaan, mutta haava ei ole lähtöisin sormusaaveen miekasta – jos olisi, hän olisi kuollut heti, ellei sitten Elrond olisi ehtinyt paikalle pelastamaan nuorukaista. Luultavasti häntä on haavoittanut Haradin miehen käyrä sapeli, sillä haavan muoto viittaa siihen, mutta selvää on, että häntä vaivaa myös Musta Henkäys. Siihen sairastuneet pystyvät alussa puhumaan, joskin heidän sanomisensa ovat sekavia, ja sitten he hitaasti vajoavat pimeyteen ja mykkyyteen, ja lopulta kuolevat, ellei athelas pelasta heitä. Mutta yrtti yksin ei aina riitä, niin kuin näyttää olevan Merilinin kohdalla.
"Hän kulkee kohti Mandosin Saleja, mutta minä voin yrittää pysäyttää hänet ja kutsua hänet takaisin", Isildur sanoo, sillä tämän nuoren miehen kohdalla hän tuntee erityisen vahvasti, ettei pojan aika ole vielä tullut täyteen. Merilin tekisi vielä jotain merkittävää, jos saisi elää, ja kenties nousisi suuruuteen tavalla, jota kukaan ei vielä osaa nähdä ennalta. Isildurin täytyy nyt keskittyä, ja vedota Eru Ilúvatariin, jotta tämä antaisi pojan jäädä. Tässä maassa ei kuitenkaan ole helppo tavoittaa Erua. Usein Isildur epäilee, ettei Eru edes kuule häntä, kun lähellä asuu pahuuden suurin palvelija, joka pyrkii tukahduttamaan kaiken hyvän tunkkaisella varjollaan. Nyt hänen täytyisi kuitenkin yrittää.

Hän asettaa kätensä nuorukaisen nihkeänkylmälle otsalle ja tarttuu toisella kädellään pojan käteen. Sitten hän lausuu sanansa, vaikkakaan ei ääneen. "Merilin, kuninkaasi on tässä. Pyydän sinua palaamaan ja kääntämään selkäsi sille, joka vetää sinua puoleensa. Vielä ei ole sinun aikasi lähteä."
Merilin alkaa hengittää hieman voimakkaammin. Se on hyvä merkki. Isildur valelee hänen kasvojaan kostealla kankaalla, jonka on kostuttanut veteen, johon on ripoteltu athelasia. Se saa Merilinin säpsähtämään ja avaamaan silmänsä.
"Aranya!" hän huudahtaa melkein pelästyneenä. "Se ei ollutkaan unta."
"Ole rauhassa. Minä tulin varmistamaan, ettet kulje liian kauas, sillä me tarvitsemme sinua vielä. Ota nyt juotavaa ja lepää sitten."
"Kyllä, teidän korkeutenne. Toivon, että olen kohta taas valmis tarttumaan miekkaan."

Pojan tila ei ollut niin vakava, kuin Isildur oli pelännyt. Ohtar on riemuissaan ja kiittelee Isilduria niin vuolaasti, että tämä alkaa tuntea olonsa vaivaantuneeksi. Númenorin kuninkaat ovat aina voineet lähestyä Eru Ilúvataria ongelmissaan ja pyytää tämän johdatusta, ja kyky on siirtynyt verenperintönä Elendilin huoneelle, nyt kun ihmisten ylin kuninkuus on sen hallussa. Se ei ole mitään sellaista, minkä Isildur on oppinut tai minkä hän kokee ansaitsevansa; se on vain hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, sillä kaikki hyvä maailmassa on lähtöisin Erusta, ja kuuntelemalla tämän neuvoja voi kuningas levittää hyvää edelleen kansansa keskuuteen.

Aldred löytää Isildurin ja ohjaa hänet melkein kädestä kiskoen vuoteen luo, jolla makaa yksi pohjalaisten naissotureista. Naisia on ollut mukana sodassa vain muutamia, ja jos Isildur saisi päättää pohjalaisten asioista, hän määräisi nämäkin naiset parantajien apulaisiksi. On hulluutta antaa naisten tarttua aseisiin. Se on kuin laittaisi miehen istumaan neulan kanssa koruompeluksen ääreen. Kerran Isildur sanoi näin Aldredille, mutta vain kerran, sillä Aldred suuttui pahemman kerran ja oli Anárionin ansiota, ettei tappelua syntynyt. Aldred sanoi, että heidän naisensa ovat monin verroin vahvempia kuin Gondorin hemmotellut nuorukaiset, ja pystyvät tappamaan siinä missä miehetkin. Eikä heitä muutenkaan käynyt pidätteleminen, kun he kerran tahtoivat sotaan. Jos Isildurilla oli epäilyksiä, sen kun menisi puhumaan naisille, mutta Aldred ei ottaisi vastuuta seurauksista.

Isildur ei mennyt. Joku toinen lienee kuitenkin maininnut Isildurin epäilyistä pohjalaisnaisille. Haavoittuneen ympärillä seisoo useita hänen tovereitaan, ja he kaikki silmäilevät Isilduria tuimina ja epäluuloisina.
"Miksi te hänet toitte, herra? Me halusimme sen toisen, sen jolla on ystävällinen hymy", toteaa yksi naisista omalla kielellään, mutta Isildur on oppinut sitä vähän Ohtarilta ja pystyy ymmärtämään puhetta jonkin verran.
"Minä tunnen Isildurin. Hän on mukavampi kuin miltä näyttää", toteaa Aldred, mutta ei kovin vakuuttavasti.

Isildur jättää pohjalaisten puheet omaan arvoonsa ja asettuu sairasvuoteen ääreen. Nainen makaa hiljaa ja liikkumatta, tyyni ilme kauniilla kasvoillaan. Isildur ei näe hänessä ulkoisia vammoja.
"Mitä hänelle tapahtui?" hän kysyy.
"Sai iskun päähänsä taistelussa", kertoo äsken puhunut nainen. "On ollut unessa siitä asti."

Isildurin mieliala laskee. Päävammoihin ei ole parannusta. Joskus sairas herää itsekseen ja saattaa olla terve, mutta se on harvinaista. Yleensä, jos uhri ylipäätään herää, hän on vähäjärkinen tai muulla tapaa omituinen. Useimmiten käy kuitenkin niin, ettei loukkaantunut herää, vaan nukkuu kunnes kuolee nälkään ja janoon. Isildur päättää kuitenkin yrittää. Vaikka nainen ei heräisi, hän saattaa silti kuulla kutsun unessaan, ja kenties hiljalleen vaeltaa takaisin niistä syvistä laaksoista, joihin on eksynyt. Hän kysyy naisen nimeä, ja asettaa sitten kätensä samoin kuin Merilinin kohdalla, ja kutsuu naista samoin sanoin. Sitten hän vetäytyy kauemmas, ja katselee naisen nukkuvia, rauhallisia kasvoja, joiden ilme ei ole muuttunut. Hän ei ole tämän naisen kuningas, ja on mahdollista, ettei tämä halua totella häntä.
"En voi tehdä enempää hänen hyväkseen", Isildur toteaa. "Hän saattaa herätä, mutta saattaa olla, että hän jo liian pitkällä. Mutta tulkaa kertomaan minulle, jos hänen tilassaan tapahtuu muutosta."
"Tuossako kaikki?" kysyy yksi naisista. "Ehkä meidän pitäisi kysyä vielä sitä haltiaruhtinasta, mestari Elrondia."
"Kysykää, jos haluatte kuulla haltian suusta saman, minkä minä juuri sanoin."

Isildur kulkee vielä haavoittuneiden joukossa ja pysähtyy joidenkin luo. Sitten hän tapaa isänsä ja Anárionin parantajien telttojen ulkopuolelle. He ovat tehneet omat kierroksensa haavoittuneiden keskuudessa. Miehet puhuvat hetken siitä, ketkä loukkaantuneista voitaisiin lähettää Minas Ithiliin jatkamaan toipumistaan, ja sitten he menevät Gil-galadin luo keskustelemaan tulevasta yöstä, jolloin odotettavissa on uusi hyökkäys.

* * *

Örkit eivät näytä vähentyvän, vaikka niitä kuinka surmaisi. Ihmissotilaita Vihollisella tuntuu olevan jokaisessa hyökkäyksessä hieman vähemmän kuin edellisessä, mutta örkit kai sikiävät silkasta pahuudesta ja maan tomusta. Elendur tuntee lievää mielihyvää nähdessään, kuinka ne pelkäävät häntä ja hänen miekkaansa. Haittana on se, että ne pakenevat ja osa ehtii muurien suojaan ennen kuin Elendur saa ne kiinni.

Kun tilanne hetkeksi rauhoittuu hänen ympärillään, hän aikoo lähteä etsimään Thranduilia. Haltiasta on tullut hänelle tärkeä. Hän ei koskaan kuvitellut, että pystyisi kokemaan sellaista läheisyyttä kenenkään ihmisen kanssa, Ensikansasta puhumattakaan. Mutta ennen kuin Elendur ehtii lähteä, hän huomaa isänsä, joka jahtaa paria itäläistä, jotka päättivät ilmeisesti viime hetkellä perua aikeensa haastaa viholliskuningas taisteluun. Mutta jokin on vinossa. Isä ontuu selvästi vasenta jalkaansa.

Elendur juoksee isänsä luo. "Atar! Sinun jalassasi on nuoli!"
"Sitä on vaikea olla huomaamatta", isä vastaa kivusta ähkäisten. "Olisin vetänyt sen pois, mutta en ehtinyt, kun nuo itäläiset olivat hyökätä kimppuuni."
Nuoli on takareidessä, lähellä polvitaivetta, kohdassa jota ei suojaa panssari eikä teräslevy.
"Atar, sinun täytyy mennä saamaan hoitoa."
"Vedä se pois ja sido haava, Elendur, niin voin ehkä jatkaa vielä jonkin aikaa. Näyttää siltä, että ne ovat vetäytymässä, mutta mitä useamman ehdimme tappaa nyt, sitä vähemmän heitä on vastassamme huomenna."
"Atar, jos minä kosken siihen, saan luultavasti aikaan pelkkää vahinkoa. Mene heti parantajien luo, jotta minun ei tarvitse raahata sinua sinne väkisin!"
"Mistä alkaen minun on täytynyt ottaa vastaan käskyjä pojaltani?" tokaisee isä närkästyneenä. Hän vilkaisee uudestaan nuolta harmistuneena. Siitä vuotanut veri on värjännyt hänen housunlahkeensa punaiseksi. Hän pudistaa päätään lannistuneena. "Ehkä olet oikeassa. Taitaa olla parasta, että menen nyt, kun pystyn vielä kävelemään. Lähetä Ohtar luokseni, jos törmäät häneen. Olin näkevinäni hänet tässä lähellä hetki sitten."

Elendur katsoo isänsä perään huolestuneena. Mahtoiko tämä huomata, että kyseessä oli musta nuoli? Ehkä hänen olisi pitänyt kertoa. Niissä on yleensä ollut myrkkyä. Elendur ei kuitenkaan ennätä pohtia asiaa enempää, sillä hänen on lähdettävä kokoamaan miehiä viimeistä hyökkäystä varten. Aamunkoitto on lähellä. Vihollisen hyökkäys on jälleen epäonnistunut ja leiri on yhä pystyssä. Ne muutamat tulipalot, joita vihollinen sai sytytettyä, sammutettiin nopeasti vedellä ja hiekalla.

Jonkin ajan kuluttua taistelu on ohi ja Elendur palaa leiriin. Hän menee isänsä teltalle, ja löytää sieltä sekä Elrondin että Ohtarin. Hän on yllättynyt, että Elrond on tullut, sillä hänet kutsutaan paikalle yleensä vain silloin, kun kyse on elämästä ja kuolemasta. Hän katsoo kauhun sekaisin tuntein isäänsä, joka makaa vuoteella liikkumatta.
"Isääsi on helpompi hoitaa, kun hän nukkuu", Elrond toteaa tyynesti. "Ja hän kaipaa nyt ennen kaikkea lepoa."
"Entä nuoli? Se oli myrkytetty, eikö ollutkin?"
"Oli, mutta sain sen poistettua siististi, eikä haava ole kovin syvä, joten en usko hänen saaneen liikaa myrkkyä suoniinsa. Älä ole huolissasi, Elendur, isäsi on selvinnyt paljon pahemmastakin. Minä tulin, koska hän itse pyysi minua."

Haltia näyttää Elendurille lasipulloa, jossa on lääkejuomaa, jota isälle tulee antaa lisää, kun tämä herää. Se auttaisi kuumeeseen, joka tälle todennäköisesti nousee. Elendur kiittää haltiaa, ja kun tämä kerää tavaroitaan, hän huomaa jonkin kirkkaan ja vihreän välkähtävän haltian rinnalla.
"Onko tuo... elessar?" hän kysyy hämmästyneenä.
"On", Elrond toteaa, "mutta ei se, jonka sinä tunnet tarinoista. Eärendil vei sen mukanaan länteen kauan sitten. Mutta tämänkin on Celebrimbor takonut, ja antanut sitten lahjaksi Galadrielille. Galadriel oli Celebrimborille hyvin tärkeä, kuten ehkä tiedät."

Elrond antaa Elendurin ja Ohtarin katsoa jalokiveä lähempää. Se on kiinnitetty kotkan muotoiseen hopeiseen riipukseen.
"Se on minulla tosin vain lainassa", Elrond sanoo ja näyttää äkkiä hämilliseltä.
"Se on kaunis", Elendur toteaa. "Se kätkee varmasti ihmeellisiä voimia."
"Jotkut uskovat, että siinä on voimaa, vaikkakaan ei samassa määrin kuin alkuperäisessä", Elrond sanoo. "Kenties se auttaa minua pelastamaan joitakin, joihin voimani eivät muuten riittäisi. Mutta isäsi kohdalla niin ei ole – parantuminen on hänen omissa käsissään."

Elrond lähtee ja Elendur pyytää Ohtaria vahtimaan isää jonkin aikaa. "Palaan kohta telttaan ja päästän sinut sitten lepäämään."
"Entä te itse? Eikö teitä väsytä?"
"Ehdin nukkua myöhemmin. En usko, että Sauron hyökkää uudestaan vielä ensi yönä."

Elendur aikoo varmistaa asian myöhemmin palantírista, kun hän on isänsä teltassa. Nyt hän rientää kertomaan Thranduilille, mitä on tapahtunut ja samalla siistiytymään taistelun jälkeen. Haltiakuninkaan teltasta ei näytä koskaan kylpyvesi loppuvan. Thranduil lohduttaa häntä sanomalla, että "isäsi kaltaisen miehen kellistämiseen tarvittaisiin, jos ei ämpärillistä, niin ainakin kulhollinen Mordorin myrkkyä", ja Elendur toivoo haltian olevan oikeassa.

Kenties Elrondin olisi pitänyt antaa isälle enemmän lääkettä, sillä iltapäivällä, juuri kun Elendur on saanut palantírin asetettua takaisin kirstuun, isä havahtuu levottomasta unestaan. Hänelle on noussut kuume, niin kuin Elrond arveli, ja hän on kipeä muualtakin kuin haavasta. Elendur ottaa Elrondin valmistaman juoman ja vie pullon isälleen. Isä ei suostu juomaan sitä.
"Mikä minua vaivaa? Tuntuu kauhealta", hän valittaa.
"Sinuun osui myrkkynuoli ja olet siksi nyt sairas. Mutta huomenna olosi pitäisi olla parempi", Elendur toteaa.
"Minä en pidä tästä ollenkaan! Eikö Elrondilla ole vastamyrkkyä tähän? Minä vihaan olla sairas. Eikä minulla ole aikaa maata juuri nyt."
"Tämä juoma auttaa sinua nukkumaan, ja levon pitäisi auttaa, atar."

Mutta isä ei suostu juomaan, vaan puhisee vihaisena ja kiroaa Sauronin noin tuhannetta kertaa tämän sodan aikana. Elendur ei ole ennen nähnyt isäänsä sairaana, mutta on kuullut tämän olleen hankala potilas silloin, kun poti Valkoisen Puun pelastamisesta saamiaan haavoja. Kiukuttelu yltyi samaa tahtia kuin hän voimistui. Isä ei vain voi sietää muiden armoilla olemista. Nytkään mikään ei ole hyvin: sänky on liian kova, tyyny liian matala, vesi maistuu pahalta, on liian kuuma ja liian kylmä, on niin hämärää, ettei näe eteensä mutta valo saa silmät särkemään. Elendur etsii isälleen toisen tyynyn ja sytyttää vielä yhden lyhdyn telttaan, mutta isä ei ole tyytyväinen. Elendur yrittää uudelleen saada isänsä juomaan Elrondin lääkkeen, mutta tämä kääntää kasvonsa pois. "Ei nyt, senya. Minun täytyy puhua sinulle. Onko tänne tulossa muita?"
"Ei, atar, lähetin Ohtarin lepäämään. Ja oletko varma, että jaksat puhua? Voisimme keskustella myöhemmin."
"Ei. Ymmärrän nyt, että saatan kuolla tässä sodassa hetkenä minä hyvänsä, ja jos vielä lykkään tätä, tämä asia saattaa jäädä kokonaan puhumatta. Minä en puhu tästä mielelläni, ja minä luulin, ettei minun tarvitsisi, mutta nähtävästi minun kuitenkin pitää."
Elendur istuu tuolille vuoteen ääreen pahaa aavistellen. "Mistä haluat puhua? Minä kuuntelen."

Isä katsoo häntä, kuumeesta huolimatta terävästi. "Arvaat sen kyllä. Ravaat haltian teltassa kuin se olisi omasi! Päivin ja öin, menet yksissä ja tulet toisissa vaatteissa – osa niistä selvästi Thranduilin – etkä välitä, vaikka sinut huomataan ja tekemisiäsi kummastellaan. Nytkin olet sitonut hiuksesi samalla tavalla kuin Thranduil – ja tuo nauhakin on varmasti hänen!"

Elendur tuntee punan kohoavan kasvoilleen. Pala nousee hänen kurkkuunsa eikä hän saa sanottua mitään puolustuksekseen. Mitä hän voisi edes sanoa? Isä on saanut selville hänen salaisuutensa ja nyt kaikki olisi lopussa. Jäljellä on vain tuomio, eikä hän tahdo kuulla sitä.
"Sinusta pitäisi tulla dúnedainin Korkea Kuningas!" isä jatkaa. "Pian alamaisesi alkavat miettiä, että oletko sinä todella lojaali kansallesi, kun olet valinnut rakkaasi toisesta lajista. He miettivät, ovatko haltiat lähempänä sydäntäsi kuin ihmiset, ja taivutko päätöksissäsi kuuntelemaan enemmän haltioiden neuvoja kuin oman kansasi tahtoa. Haluatko sinä ehdoin tahdoin hankkia itsellesi vaikeuksia? Haluatko sinä viettää hallituskautesi panssaripaita yöpaitasi alla, siltä varalta että joku yrittää tuikata sinua tikarilla kesken uniesi? Nimittäin älä kuvittele, ettei sinulla ole vihamiehiä! Kuninkailla on aina vihamiehiä nurkan takana kärkkymässä tilaisuuttaan!"

Elendur ei pysty katsomaan isäänsä. Häpeä on liian suuri.
Hän kuulee isänsä huokaavan. "Onnesi on, ettei kovin moni ole vielä huomannut ihmetellä asiaa. Mutta sen täytyy loppua nyt heti, ennen kuin liian myöhäistä. Et mene enää tapaamaan sitä haltiaa. Ymmärrätkö?"
Elendur nyökkää, vaikka tietää, ettei pystyisi tottelemaan isänsä käskyä.
"Hyvä. Ajan kuluessa ymmärrät, että näin on parasta. Sinun paikkasi on ihmisten luona, ja jos haluat rakastajan, valitset sen ihmisten joukosta. Kieltämättä minä ihmettelen, miksi et tehnyt niin jo aikaa sitten. Mitä vikaa Estelmossa on?"
Elendur kohottaa katseensa varovasti. "Estelmossa?"
"Hän vaikuttaa mukavalta ja kunnolliselta nuorelta mieheltä, ja muistuttaa paljon sinua itseäsi. Olin varma, että tulisitte hyvin toimeen keskenänne."
"Atar, minä ja Estelmo tulemme hyvin toimeen keskenämme. Mutta Estelmo pitää naisista."
"Niinkö? Oletko varma? Hän on pysynyt rinnallasi jo pitkään. Yleensä aseenkantajasi ovat vaihtuneet tiuhaan. Minä olen ajatellut, että sinä ja Estelmo..."
Elendur ei ole uskoa korviaan. Keskustelussa ei ole enää mitään järkeä. "Minun ja Estelmon välillä ei ole koskaan ollut mitään sellaista. Estelmo pitää naisista. Hän roikkuu mukanani siinä toivossa, että saa napattua itselleen jonkun neitosen, jonka minä olen torjunut."
Isä tuijottaa häntä hämmentyneenä. "No, siinä tapauksessa sinun täytyy etsiä rakkautta jostain muualta. Mutta ei haltioiden leiristä asti!"

"Atar, minä en ole varma ymmärränkö oikein. Etkö sinä paheksu tätä? Että minä olen... tällainen. Vääränlainen."
Isä katsoo Elenduria hetken hämmentyneenä. "Miten niin vääränlainen? Sinunlaisiasi on aina ollut. Minulla oli muutama tällainen ystävä Rómennassa, ja minä pidin heistä, koska he eivät kilpailleet kanssani naisista. Minä olen jo pitkään aavistellut sinun olevan niin kuin nämä ystäväni, mutta en minä oikeastaan ollut täysin varma ennen kuin täällä, nähdessäni miten tärkeä Thranduilista on tullut sinulle. Niin tärkeä, että olet lähestulkoon hylännyt oman kansasi."
"Minä en ikinä hylkäisi dúnedainia", Elendur toteaa. "Kuinka monta kertaa olen johtanut mieheni taisteluun täällä Mordorissa? Se, että rakastan Thranduilia, ei tee minusta yhtään vähemmän uskollista omalle kansalleni."
"No, kysymys on pikemminkin siitä, mitä miehesi ajattelevat sinusta. Sinun on muistettava, että olet heille esimerkki. Miltä se näyttää heidän silmissään, kun heidän tuleva kuninkaansa pakenee ilta toisensa perästä haltioiden suojelukseen? Piiloudutko Thranduilin kanssa Vihermetsän oksien alle sittenkin, jos Sauron voittaa tämän sodan?"

Elendur ymmärtää isänsä huolen. Silti hän ei ole samaa mieltä. Hän ei halua luopua Thranduilista. Hän ei kuitenkaan aio alkaa väitellä asiasta nyt, kun isä on sairas. "Atarinya, minun täytyy pohtia tätä. Ja minun pitää puhua Thranduilin kanssa. Haluan tietää, mitä hän tästä ajattelee. En ole kuullut kenenkään haltian paheksuvan sitä, että minä vierailen Thranduilin luona, vaikka yhtälailla heidän pitäisi olla huolissaan Thranduilin lojaaliudesta omalle kansalleen."
"Mutta sinä sanoit jo, että ymmärrät. Ei tässä ole mitään keskusteltavaa eikä pohtimista. Minä tahdon, että sinä lupaat minulle, ettet tapaa enää sitä haltiaa. Onko selvä? Jos minä kuolen tähän haavaan, haluan tehdä sen tietäen, että seuraajani on mies, jonka sydän kuuluu yksin dúnedainille."

Elendur ei sano mitään, sillä jos hän puhuisi, hän luultavasti sanoisi jotain, mitä katuisi. Sen sijaan hän tuijottaa teltan seinällä häilyvää varjoaan. Hän miettii, onko hän kovinkaan erilainen kuin tuo varjo. Mitä muuta hän on koskaan ollut kuin isänsä varjo, joka seuraa tätä minne tämä päättäkin mennä ja tekee aina isänsä tahdon mukaan? Hän on aina ajatellut ensimmäiseksi isäänsä ja tämän odotuksia ja vasta sitten omiaan, jos niitä ylipäänsä on ollut. Vasta Thranduil on opettanut hänelle, että asiat voisivat olla toisinkin. Hänelläkin on oikeus elämään, omaan ja ainutkertaiseen.

Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan pitääkseen isänsä tyytyväisenä? Miksi hänen ylipäänsä täytyisi pitää isä tyytyväisenä? Ehkä isän pitäisi viimein kuulla totuus pojastaan: se, ettei tämä ole yhtään parempi kuin veljensä, pikemminkin huonompi, mutta parempi näyttelemään hyvää ja moitteetonta. Isä raivostuisi, mutta ehkä niin on pakko tapahtua, että Elendur viimein saisi vapautensa.

"Atar, minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Jotakin, mikä tulee muuttamaan sinun käsityksesi minusta, mutta minusta on tullut aika puhua siitä, koska tämä ei voi jatkua näin. Muistatko Eiliantin? Hän oli savenvalajan poika, jota mitä rakastin, kun asuimme Pelargirissa. Hän oli alokkaana koulussa, jossa minä opetin sotilaita päällikkö Balkazîrin rinnalla."
"Minä muistan hänet", isä vastaa lyhyesti. "Ja olen aina tiennyt teistä kahdesta. Balkazîr kertoi kaiken, ennen kuin... hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta minä olin jo ehtinyt epäillä, että pidät enemmän miehistä kuin naisista, enkä minä siitä välittänyt", isä jatkaa. "Mitä halusit hänestä kertoa?"
"Minä syytin Balkazîria Eiliantin kuolemasta."
"En ihmettele sitä. Muistan kyllä, mitä tapahtui: Balkazîr erotti pojan koulusta, minkä jälkeen tämä lähti merille, ja laiva joutui Umbarin sotalaivojen upottamaksi. Eikä se ollut mikään sattuma. Balkazîr oli lähettänyt viestikyyhkyn Herumorille ja Fuinurille, joten nämä tiesivät, mihin laivaan iskeä. He valitsivat tarkoituksella juuri sen laivan. Herumor ja Fuinur etsivät aina kaikki mahdolliset tavat satuttaa minua, vaikka sitten satuttamalla poikaani tappamalla hänen rakkaansa", isä huokaa ja näyttää hetken poissaolevalta. "Minä todella toivon, että ne merirosvot vain tappoivat hänet eivätkä..." Hän ei jatka lausetta, vaan kääntyy taas katsomaan Elenduria. "Minä en ole vieläkään päässyt selville siitä, mitä yrität kertoa."

Elendur on kuulemastaan hyvin hämmentynyt. "Muistat kaiketi, että minä kerroin sinulle, että Balkazîr on Umbarin vakooja. Mutta tein sen vain, koska halusin kostaa hänelle sen, että Eiliant oli kuollut."
"Totta kai sinä halusit kostaa. Minäkin halusin kostaa Herumorille ja Fuinurille. Balkazîr oli kiero kuin korkkiruuvi ja sen vuoksi varsin arvokas. Hän oli onnistunut salaamaan viestikyyhkynsä eikä kukaan tiennyt hänen toimistaan. Vieläkin ihmettelen, kuinka aavistit, että hänessä oli jotain hämärää, sillä minä en osannut epäillä mitään, kun palkkasin hänet kouluttajaksi. No, kun saimme hänet kiinni, minä pakotin hänet kertomaan kaiken, mitä hän tiesi Herumorista ja Fuinurista. Pakotin hänet vannomaan uskollisuutta minulle. Ja sitten lähetin hänet Umbariin vakoojaksi. Hän ei tietenkään olisi halunnut lähteä, sillä hän arveli tulevansa siellä surmatuksi, kun oli mennyt paljastumaan, mutta minä en välittänyt. Tehköön Herumorille ja Fuinurille vuorostaan sen, minkä oli tehnyt minulle. En tietenkään voinut kertoa tästä kenellekään. Anárion ei olisi hyväksynyt, ja muutenkin on sitä parempi, mitä harvempi tietää vakoojasta. Enkä oikeastaan odottanut, että hän todella palvelisi minua, vaan epäilin hänen pakenevan jonnekin erämaahan ja kuolevan sinne. Ilmeisesti kaupunkielämä kiehtoi häntä kuitenkin enemmän, sillä sain jonkin aikaa häneltä viestejä, jotka olivat paikkansa pitäviä, ja laivamme olivat turvassa niin kauan, että saimme rakennettua uusia ja suurempia sota-aluksia. Eräänä päivänä minulle sitten saapui mystinen puulaatikko meren takaa: siinä oli Balkazîrin irti leikattu pää. Hän oli jäänyt kiinni, toisen ja viimeisen kerran. En osannut juuri surra sitä."

Elendur kuuntelee tätä tyrmistyneenä. "Luulin, että sinä hirtätit hänet."
"Niinhän minä kerroin kaikille. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Minut olisi syösty vallasta, jos kansa olisi saanut tietää, että olin säästänyt Umbarin vakoojan hengen."
Ärtymys alkaa hiljalleen kasvaa Elendurin sisällä. "Mutta atar, minä syytin itseäni pitkään tämän miehen kuolemasta. En minä tiennyt, että hän oli oikeasti vakooja. Luulin, että olin tapattanut viattoman miehen!"
"Täytyihän sinun tietää, etten olisi hirtättänyt ketään pelkästään sinun epäilyjesi vuoksi? Että minun oli täytynyt saada todisteita?"
"En voinut olla siitä varma, enkä uskaltanut kysyä. Miksi et voinut kertoa tätä minulle aiemmin? Minun elämäni olisi ollut paljon parempaa ilman tämän miehen kohtaloa tunnollani."
"Kuinka minä olisin voinut tietää? Minä kiitin sinua siitä, että olit paljastanut vakoojan, ja muistaakseni palkitsin sinut kultarahoilla ja sinä otit palkkiosi hymyillen vastaan. Mitä puhumista siinä enää oli? Kuulehan, tämä keskustelu on väsyttänyt minut, enkä voi kovin hyvin. Luulen, että olen nyt valmis juomaan loput tuosta Elrondin lääkkeestä. Jos ja kun herään, odotan, että löydän sinut teltastani sen sijaan, että minun täytyy pyytää jotakuta noutamaan sinut takaisin Thranduilin luota."

Kaikki nämä vuodet Elendur on elänyt peläten sitä hetkeä, kun kaikki paljastuisi. Että hän ei olisi vain vääränlainen, vaan myös valehtelija ja murhaaja, ja että isä käskisi hänen mennä, kadota vaikka Mordorin aavikoille, kunhan pysyisi loppuikänsä poissa hänen silmistään. Mutta nyt hän on saanut tietää, että hänen pelkonsa onkin ollut turha: isä ei pidä häntä vääränlaisena, eikä hän olekaan valehdellut eikä murhannut ketään. Kuinka monta vuotta elämästään hän on elänyt vain puolinaisesti, montako vuotta menettänyt, koska hänen isänsä ei koskaan nähnyt tarpeelliseksi kertoa totuutta pojalleen?

Elendur on äkkiä raivoissaan isälleen, vihaisempi kuin on koskaan uskaltanut olla. Tähän asti hän on aina tukahduttanut vihansa, purrut hammasta, puristanut kätensä nyrkkiin ja pakottanut itsensä rauhoittumaan. Nyt hän ei pysty siihen, eikä edes haluaisi. Hän nousee äkisti, potkaisee tuolin kumoon ja viskaa syrjään repun, joka lojuu maassa hänen tiellään, kun hän menee pöydän luo ja ottaa pullon, jossa Elrondin lääkejuoma on. Sen sijaan että antaisi sen isälleen, hän paiskaa sen päin tuolia, niin että se särkyy pirstaleiksi. Kallisarvoinen juoma valuu maahan. "Minä olen kyllästynyt tähän! Minä olen saanut tarpeekseni!" hän huutaa eikä välitä, vaikka koko leiri kuulisi.

Hän kääntyy äkisti isäänsä päin. Hän syöksyy isänsä kimppuun, tarttuu tätä paidan rinnuksista ja katsoo tätä suoraan silmiin. Hän puhuu tarpeettoman selkeästi.
"Etkö tajua, että sinä tukahdutat minut! Jätä minut rauhaan! Anna minun olla! Minä en ole sinun luomuksesi! Minä olen sellainen kuin olen, ja teen niin kuin itse haluan!"
"Päästä irti!" isä ärähtää. "En minä ole tehnyt mitään väärää!"
Elendur hellittää otteensa ja astuu taaksepäin. "Valitat minulle Thranduilista, ja puhut että kansa ei pidä minua lojaalina, jos valitsen haltian", hän jatkaa ääni kylmenneenä. "Säälittävä yritys! Puhut kansasta, mutta tarkoitat itseäsi! Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään pahaa Elendilistä ja Gil-galadista! Sinä et vain kestä sitä, että olen löytänyt itselleni jonkun vielä tärkeämmän kuin sinä itse olet! Et kestä sitä, ettet ole enää minun maailmani keskipiste, että en enää seuraa sinua joka puolelle enkä ole aina paikalla, kun sinulla on jotain sydämelläsi. Sinä yrität tulla minun ja Thranduilin väliin, jotta voisit pitää minut ikuisesti kahleissasi! Mutta se loppuu nyt. Minä en hyväksy tätä enää. Minä menen ja sinun on turha huutaa perääni!"
"Järjettömyyksiä! Mikään väitteistäsi ei pidä paikkaansa!" isä vastaa silmät palaen. Jos hänen vointinsa olisi parempi, hän olisi taatusti noussut ja luultavasti lyönyt Elenduria, mutta nyt hänen on tyydyttävä vahingoittamaan tätä sanoin. "Kaikkien näiden vuosien aikana sinulla ei ole kertaakaan ollut rohkeutta nousta minua vastaan. Olet aina totellut ja mielistellyt minua, niin kuin uskollinen koira isäntäänsä. Nyt sitten, kun minä olen sairas, sinä vihdoin löydät itsestäsi sen kipinän, jonka luulin puuttuvan sinusta kokonaan. Sellainen ei tee minuun vaikutusta. Vain todellinen pelkuri hyökkää puolustuskyvyttömän kimppuun! Minä en kaipaa tuonkaltaista poikaa. Mene vain haltiasi luo! Äläkä tule pyytämään minulta neuvoa, kun ongelmat kaatuvat päällesi!"

Elendur ei sano mitään. Hän kääntyy ja astuu teltasta Mordorin mustuuteen.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 39. luku 20.12.2015

Lähetetty: Ti Joulu 22, 2015 12:48 pm
Kirjoittaja Nerwen
Huhh. Olipa kyllä todella mielenkiintoinen keskustelu.

Mutta jos nyt mennään aikajärjestyksessä. Oli niin hellyttävää, miten kuvasit Valandilia kirjeitten kautta. Hellyttävää ja sydäntäsärkevää, koska Isildur on niin kaukana poikansa luota. On kuitenkin hienoa, että Marillë lähettää Valandililtakin kirjeitä - äiti ei anna pojan unohtaa isäänsä, vaikka isä ei paikalla olekaan.

Oli myös kivaa lukea tuosta, miten Isildur kävi kutsumassa ihmisiä takaisin. Kuninkaan kädet ovat parantajan kädet, vai miten se meni :) Tuollaiset yksityiskohdat linkittävät tämän niin kivasti Sormusten herraan, että niille ei voi muuta kuin hymyillä. Samoin on naistaistelijoiden laita. Pohjalaisten naiset ovat siis aina olleet valmiita samaan kuin miehet.

Mutta tämän luvun pihvinä oli kyllä Elendurin ja Isildurin suhde. Minusta oli hienoa, että Isildur lähti, kun Elendur sitä vaati, eikä jäänyt paikalleen pelkästä itsepäisyydestä. Sitten minua nauratti se, miten sairas Isildur valitti kaikesta (olen useammin kuin kerran kuunnellut naisten keskustelua siitä, miten kipeät miehet ovat ihan kestämättömiä, ja tämä tuntui sopivan yksiin sen kanssa). Mutta tuo keskustelu. Se oli taas kerran tosi hienoa luettavaa, ja sekä Isildurin että Elendurin reaktiot olivat niin inhimillisiä. On hienoa, että Isildur hyväksyy Elendurin, mutta kuten Elendur totesi, Isildurin pitäisi ymmärtää että pojalla on oma elämä. Että Elendur ei todellakaan ole mikään käskytettävä, jaloissa seuraava koira. Ja Elendur kyllä valitsi loistavan hetken nousta isäänsä vastaan, juuri kun isä on muutenkin heikkona (toisaalta, olisko hänellä ollut tilaisuutta näyttää tunteitaan jos Isildur olisi ollut täysissä voimissaan... Niin.). Joka tapauksessa, kaikki tunteet ja reaktiot tuntuivat tavattoman aidoilta ja koskettivat aitoudessaan. Minua surettaa, että he erosivat tuolla tavoin, mutta toisaalta, kuumapäinen Isildur ja vihdoin rohkeutensa löytänyt Elendur eivät ehkä olisi voineet muuten erotakaan.

Jatkoa odotellessa :wink:

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 39. luku 20.12.2015

Lähetetty: Su Joulu 27, 2015 9:27 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos, Nerwen! Nuo kirjeet oli sellainen aika itsestään selvä kohtaus, mikä tarvittiin... Tässä ficissä ei ole nyt mitään Rivendelliin sijoittuvia kohtauksia ennen kuin lopussa, koska ne eivät millään tavalla veisi tätä ficciä eteenpäin, mutta minusta kuitenkin tuntui tarpeelliselta kertoa jotain Marillësta ja Valandilista. Samoin tuo parannusjuttu oli vähän sellainen pakollinen, ja aika pitkälle sellaista omaa tulkintaani. Mutta jostainhan tuo "kuninkaan kädet ovat parantajan kädet" -juttu on peräisin ja kaiken lukemani perusteella olen päätellyt, että jotenkin noin se menee, että Númenorin kuninkaat pystyivät parantamaan kuolemansairaita, koska heillä oli erityinen yhteys Eruun. Ja sen vuoksi myös Aragorn pystyi parantamaan Faramirin ja kumppanit. Eli ne nyt sitten ovat vähän tuollaisia jeesuksia, mutta sille ei voi mitään...

Tuo Elendurin ja Isildurin keskustelu hieman karkasi tässä lapasesta ja siitä kehkeytyi sellainen soppa, että olen suurin piirtein valvonut öitä pohtien, että miten tuosta selvitään. :) Ja varsinkin kun tuon ei alun perin pitänyt ajautua riidaksi, vaan keksin sen vasta loppumetreillä, minkä vuoksi noissa seuraavissa luvuissa elämä tietysti jatkui ihan kuin ennenkin, mikä ei ihan toiminut. Mutta onneksi on joululoma, ja olen ehtinyt vähän muokkailla tätä. Mutta minä vaan tykkään kirjoittaa riitoja, niistä saa energiaa. :D Ja luulenpa tosiaan, ettei Elendur olisi uskaltanut vastustaa isäänsä, jos tämä olisi ollut täysissä voimissa. Isildurilla vaan on sellaista auktoriteettia, ettei moni uskalla sanoa hänelle päin naamaa (paitsi ehkä Aratan, ja luulen että Isildur arvostaa Aratania paljon sen vuoksi).

Tämä seuraava luku on sitten hieman leppoisampi. Oikeastaan ihmettelin, että kuinka tämä on niin maanis-depressiivinen, ensin on kivaa, sitten angstataan, sitten on taas kivaa. Sitten tajusin että keskellä on Isildurin osuus. ;) Tämän jälkeinen lukukin on aika hyvässä kondiksessa, joten luulen, että postaan senkin jo viikon päästä.



40. luku: Yllätysvieras

Minas Ithil, Vuonna 3439 Toista Aikaa

Ciryon seuraa muurilta, kuinka rattaat kolistelevat kivikkoista tietä pitkin kohti Minas Ithiliä. Lisää haavoittuneita tulee joka päivä, sillä tilanne Barad-dûrin juurella on kiristynyt. Se ei ole pelkästään huono asia. Sauronin kärsivällisyys alkaa huveta ja hän yrittää saada piirityksen murrettua kaikin mahdollisin keinoin. Mutta se kestää kyllä, sitä Ciryon ei epäile. Kuinka Liitto aikoo saada Sauronin ajettua tornistaan, sitä Ciryon ei osaa kuvitella, mutta ei se ole hänen murheensa.

Ciryon tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa hyödyksi. Hän vastaa nyt kaikista Minas Ithilin jokapäiväisistä asioista, kuten siitä, että linnaan tulee jatkuvasti muonavaroja muualta Gondorista ja että taistelukentälle vietävä vesi on puhdasta ja raikasta. Kymmenien tuhansien sotilaiden ruokkiminen ja juottaminen ei ole yksinkertainen tehtävä, vaikka Aratan tuhahteleekin Ciryonin "hössötykselle". Aratan itse ei tee juuri muuta kuin seisoskelee muurilla tai tornin huipulla tähyilemässä itään ja odottamassa mahdollista hyökkäystä Minas Ithiliin. Hän on ottanut puolustuksen johtamisen vastuulleen ja rakennutti heti ensitöikseen pienen vartiotornin Mordorin puolelle, Cirith Ungolin päähän estääkseen Mordorin asukkeja tunkeutumasta polkua pitkin Minas Ithiliin, niin kuin he tekivät vuosia sitten hyökätessään linnaan. Vartiotornissa palavat tulet päivin ja öin ja sitä ympäröi vallihauta, niin että edes nazgûl eivät ole päässeet hiipimään Minas Ithiliin pimeyden turvin, ainakaan toistaiseksi. Mutta Aratan sanoo, että sinne tulisi rakentaa suurempi ja vahvempi linnake sitten, jos ja kun sota joskus päättyy. Vaikka Sauron kukistettaisiin, paha ei koskaan täysin katoaisi Mordorista, ja Minas Ithiliä olisi suojeltava kaikin mahdollisin tavoin, jottei sitä enää koskaan valloitettaisi. Joka tapauksessa, linnaa ei ole toden teolla uhattu pitkiin aikoihin, mikä tarkoittaa, että Aratanilla on paljon vapaa-aikaa, jota hän kuluttaa siemailemalla viiniä hieman ahkerammin kuin olisi tarpeellista.

Ciryon on sen sijaan touhunnut päivät pitkät järjestellen linnaan sairastupia, joissa haavoistaan toipuvat voivat levätä ja viettää aikaa. Hänellä on tapana kierrellä potilaiden luona päivittäin tiedustelemassa vointia ja mahdollisia toiveita, joita hän pyrkii parhaansa mukaan täyttämään. Sodassa kaatuneille hän on perustanut kalmiston Ithilduinin niityn laitamille, lehtipuiden katveeseen, jossa linnut livertävät ympäri vuoden. Se on hänestä varsin kaunis viimeinen leposija, ja hän on huolehtinut siitä, että jokaisella haudalla on laatta ja siinä nimi, niin että omaiset voivat myöhemmin tulla muistamaan poismennyttä oikealle paikalle.

Eilen linnaan tuotiin pohjalainen naissoturi, joka oli saanut taistelussa iskun päähänsä. Hän on jo varsin hyväkuntoinen, mutta ei pysty muistamaan sodasta mitään. Nainen on siitä harmissaan, sillä hän muistaa kyllä ratsastaneensa sotaan tehdäkseen suuria tekoja, mutta ei nyt kykene muistamaan niistä yhtäkään. Ciryon ei voi auttaa naisparkaa tässä asiassa, mutta hän on tehnyt kuitenkin parhaansa vakuuttaakseen tälle, että pelkästään ratsastamalla sotaan hän on tehnyt suuren palveluksen Keski-Maalle, ja että häntä tultaisiin ylistämään lauluissa monien sukupolvien ajan. Nainen on kuitenkin melko allapäin, mutta kuuntelee mielellään Ciryonin selostuksia sodan tapahtumista. Piirityksen aikaisista tapahtumista Ciryon tietää lähinnä vain sen, mitä on kuullut isältään palantírin kautta tai mitä haavoittuneet ovat kertoneet, eikä se ole kovin paljon. Nyt Ciryon ei ole kuullut isästään mitään lähes kahteen viikkoon, mutta hän arvelee hyökkäysten pitäneen tämän kiireisenä.

Pohjalaisnainen on omalla tavallaan puoleensavetävä, mutta ei muistuta lainkaan Ailineliä tai Calethia, vaan on paljon karkeampi kaikissa tavoissaan, melkein kuin pohjalaismiehet. Ciryonin on välillä vaikea ymmärtää, miten kukaan dúnadan on koskaan saattanut langeta pohjalaisnaiseen, mutta Ohtarin olemassaolo on elävä osoitus siitä, että se on mahdollista. Aratan ei suostu pohtimaan asiaa Ciryonin kanssa. Aratanin päähän ei mahdu nykyään kukaan muu nainen kuin Melethil, eikä hän välitä vaikka sotilaat vitsailevat, kuinka tarmokas pohjolan neito onnistui kesyttämään etelän naistenmiehen, ja utelevat kuinka tämä sen teki; saiko neito selville jonkin Aratanin arkaluontoisen salaisuuden, jonka uhkaa kertoa kaikille, mikäli tämä hairahtuu, vai onko neito kenties noitien sukua. Aratan ei ole kuulevinaan tällaisia puheita, katselee vain kaihosilmin jonnekin pohjoisen suuntaan ja huokailee surumielisesti.

Ciryon on huomannut kaipaavansa sekä Ailinelia että Calethia. Hän miettii, onko väärin ikävöidä kahta naista yhtä aikaa, mutta hän ei voi tunteilleen mitään. Hän on saanut Ailineililta muutaman kirjeen sotavuosien aikana, mutta Calethista hän ei ole kuullut mitään. Hän pohtii, mahtaako pohjoisessa olla kaikki hyvin. Äiti on kirjoittanut silloin tällöin, mutta hän kertoilee pääasiassa Valandilin tekemisistä, eikä ole maininnut Calethia kertaakaan – miksipä olisi, kun tuskin muistaa koko naista, eikä Ciryon ole tohtinut kysellä. Ciryon tietää kyllä, että hänen pitäisi unohtaa Caleth, mutta se ei ole helppoa. Caleth on menettänyt miehensä, ja jollakin tavalla Ciryon tuntee olevansa velvollinen huolehtimaan siitä, että Calethilla on kaikki hyvin. Kenties hän vielä kirjoittaisi naiselle. On kaiketi täysin hänen oma asiansa, kenen kanssa hän käy kirjeenvaihtoa. Kenenkään ei tarvitsisi tietää siitä mitään.

Ciryon palaa linnaan tehtyään kierroksen toipilaiden luona, ja menee suureen saliin katsomaan, miten juhlan järjestelyt ovat edistyneet. Tänään on Aratanin syntymäpäivä, ja Ciryon toivoo, että illalla järjestettävä pieni juhla kohottaa veljen mielialaa. Tämä juhla ei tietenkään olisi mitään verrattuna siihen, miten he aikanaan juhlivat Elendurin satavuotispäivää, mutta näissä olosuhteissa on vaikea saada järjestettyä mitään mieleenpainuvaa. Vierainakin ovat vain ne sotilaat, jotka miehittävät linnaa sekä ne toipilaat, jotka voivat riittävän hyvin osallistuakseen. Mutta Ciryon on ainakin tehnyt parhaansa järjestääkseen maittavan ja runsaan illallisen sekä riittävästi juomaa.

Kun illallisen aika koittaa, Ciryon joutuu noutamaan Aratanin kammiostaan. Veli tuntuu tänään olevan vielä tavallistakin alakuloisempi. Ciryon patistaa hänet vaihtamaan ylleen jotain hieman parempaa virttyneen paidan ja polvista puhki kuluneiden housujen tilalle.
"Örkit veivät kaikki minun parhaimmat vaatteeni", Aratan huokaa. "En olisi ikinä arvannut niiden olevan niin persoja muodille."
Ciryon penkoo hetken Aratanin vaatearkkua ja löytää vähän siistimmän paidan, liivin, ehjät housut sekä vähän pidetyn viitan, ja käskee häntä pukemaan ne ylleen. "Sinä olet kuninkaanpoika, ja varmaan joskus vielä kuningas, ja sellaisena sinun on esiinnyttävä noiden sotilaiden edessä."
"Veivätköhän örkit isän kruunun? En muista, koska olisin viimeksi nähnyt sen hänen päässään. Voisin pukea sen, ja esiintyä virkaa tekevänä kuninkaana."
"Älä sentään liikaa innostu."

He menevät juhlasaliin ja sotilaat puhkeavat saman tien iloiseen onnittelulauluun. Aratan näyttää vähän vaivaantuneelta, mutta Ciryon arvelee tämän silti nauttivan sisimmässään saamastaan huomiosta. He syövät ja juovat, laulavat ja pilailevat, ja sotilaat unohtavat nopeasti turhat muodollisuudet puhuessaan kuninkaan nuoremmille pojille, mutta niin on aina ollut – nuorempina poikina heitä on aina kohdeltu tuttavallisemmin kuin Elenduria, eivätkä he ole siitä koskaan pahastuneet. Joinakin hetkinä, kun Ciryon istuu iltaa sotilaiden kanssa, hän tuntee olevansa melkein kuin he, tavallinen mies tavallisine iloineen ja suruineen, mutta vain melkein.

Aratan tyhjentää viinipikarillisia huolestuttavaan tahtiin, mutta Ciryon päättää olla puuttumatta siihen. Nyt on veljen juhlapäivä, eikä Ciryon halua olla ilonpilaaja.
"Kunpa Melethil olisi täällä", Aratan huokaa lopulta. Naisen muisteleminen ääneen alkaa aina, kun hänen humalatilansa on ylittänyt tietyn rajan. Ciryon kuuntelee kärsivällisesti. "Hän on unohtanut minut... Hän ei ole lähettänyt edes minkäänlaista onnentoivotusta minulle!"
"Rakas veli, tällaisena aikana tuskin voi odottaa minkään kirjeen saapuvan ajoissa."
"Niin kai... mutta on silti mahdollista, että hän unohtanut minut!"
"Minä en usko sitä."
"Kuinka voit sanoa noin, kun et edes tunne häntä! Naiset ovat arvaamattomia! Hän on varmasti löytänyt itselleen uuden miehen, jonkun vanhan ja varakkaan leskimiehen – sellaisen joka ei lähde vuosikausiksi sotaan."

Ciryon ei jatka väittelemistä. Muutamat sotilaat, joukossa Targon ja Aratanin uusi aseenkantaja, ovat valmistelleet pilailunäytelmän, jossa he esittävät Isilduria ja Anárionia. Näytelmä saa sotilailta raikuvat suosionosoitukset, mutta Aratan vain hymähtää ja toteaa Ciryonille kuivasti, että olisi itse osannut näytellä isää osuvammin.
"Ilahduta sitten meitä omalla taidonnäytteelläsi", Ciryon kehottaa, mutta Aratan sanoo olevansa liian väsynyt.

Väitetystä väsymyksestään huolimatta Aratan istuu pöydässä vielä silloinkin, kun sotilaat alkavat yksi toisensa jälkeen vetäytyä yöpuulle. Aratan on aikalailla päissään ja nuokkuu ja huojahtelee siihen malliin, että Ciryon arvelee, että tämä on jäänyt vain, koska ei pääse omin voimin nousemaan pöydästä. Ciryon on juuri aikeissa tarjota auttavaa kättään, kun käytävästä salin ulkopuolelta kuuluu ääniä. Ciryon kääntyy yllättyneenä oven suuntaan ja miettii ovatko jotkut sotilaista päättäneet palata jatkamaan juominkeja, mutta kun ovi avautuu, hän hämmästyy vielä enemmän. Hetkeen hän ei osaa muuta kuin tuijottaa ovelle suu auki. Tuoli kolahtaa kovaäänisesti marmorilattiaan, kun Aratan ponnahtaa siltä ylös.
"Atar!" hän kiljaisee, ja kiipeää yllättävän ketterästi pöydän yli, vaikka kaataakin siinä sivussa muutaman tyhjän pikarin ja kannun.
"En kai minä ole myöhässä juhlasta?" huudahtaa isä astellessaan Aratania kohti. "Luulin, että pidot kestäisivät koko yön." Hän kaappaa Aratanin syleilyynsä, rutistaa tätä kovaa ja vetäytyy sitten käsivarren mitan päähän tarkastellakseen tämän kasvoja. "En saata uskoa, että siitä on jo sata vuotta, kun sinä riiviö tulit maailmaan! Kuinka nopeasti vuodet vierivätkään ja mitä kaikkea ne ovatkaan tuoneet tullessaan!"

Aratan purskahtaa itkuun. Hän painaa päänsä isänsä olkapäähän, ja tämä taputtaa häntä selkään. "Olen niin pahoillani, että joudut viettämään suurta päivääsi tällaisena maailmanaikana. Tiedät varmasti, että olisin järjestänyt sinulle samanlaiset juhlat kuin Elendurille, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta nyt minä hädin tuskin pääsin juhliisi."
"Ei se mitään, atar...", Aratan nyyhkyttää. "Minä olen iloinen, että pääsit tulemaan. Kuinka he edes päästivät sinut? Eihän tässä ole mitään järkeä."

Ciryon on vähintään yhtä ihmeissään siitä kuin Aratan. Edes kuningas ei voi lähteä sodasta poikansa syntymäpäivän vuoksi, ja vaikka voisikin, ei isä ikimaailmassa tekisi niin. Äkkiä Ciryon kuitenkin huomaa isän varovan toista jalkaansa, ja tajuaa tämän liikkuneen vähän vaivalloisesti, ei niin ripein ja pitkin askelin kuin yleensä.
"Minusta ei ole nyt paljon hyötyä siellä", isä huokaa. "Ei minua yksi nuoli tapa, mutta kyvyn juosta tarpeeksi nopeasti se voi viedä joksikin aikaa. Ajattelin, että miksi en ratsastaisi tänne toipumaan sen sijaan, että istun pimeässä teltassa surkuttelemassa sitä, etten pääse taistelemaan. Ja kun muistin, mikä päivä on, minulla oli entistä enemmän syytä lähteä."
"Jos olisit lähettänyt viestin, olisimme voineet valmistautua tuloosi", Ciryon toteaa.
"Meillä ei ole tarpeeksi hevosia lähettää sanaa jokaisesta pikkuasiasta", isä toteaa. "Sitä paitsi, pieni yllätys piristää, eikö niin?" Hän tarttuu sitten Ciryoniin ja halaa tätä lujasti. "Olen kuullut pelkkää hyvää sinusta ja sinun työstäsi täällä, Ciryon. Olen sinusta ylpeä. Mihin joutuisinkaan ilman teitä kahta?"

Ciryon käskee palveluspoikaa viemään nopeasti sanan keittiöön, jotta isälle tuotaisiin ruokaa ja juomaa. Juhlat eivät sittenkään loppuisi aivan vielä.

* * *

Tuntuu oudolta kävellä taas kotilinnan käytävillä. Paikka on samaan aikaan sekä tuttu että vieras. Vihollinen sai aikaan paljon hävitystä, mutta sen jälkeen linnasta on huolehdittu hyvin, eikä siellä ole enää juurikaan merkkejä örkkien tuhotöistä. Vain täällä ennen asunut huomaa, mikä on toisin. Niin paljon puuttuu. Syvennys, jossa Tar-Míriel ylväänä seisoi, on nyt tyhjä – mitä iloa vihollinen sai taulun tuhoamisesta, sitä Isildur ei saata ymmärtää.

Míriel oli ollut ainutlaatuinen, ja hänen kauneutensa häkellyttävää, melkein pelottavaa. Isildur tapasi naisen useita kertoja asuessaan Armenelosissa, sillä hän kävi kuninkaanlinnassa joka viikko opiskelemassa valtakunnan asioita. Hän ei oppinut koko aikana puhumaan Mírielille luontevasti. Hän oli aina kuninkaantyttären kohdatessaan kuin mikäkin punasteleva, tutiseva pölvästi, joka onnistui muodostamaan korkeintaan kahden sanan mittaisia lauseita. Mutta Mírielillä oli samanlainen vaikutus useimpiin miehiin. Kosijoita hänellä oli aina ollut vähän, sillä harva uskalsi lähestyä niin ylimaallista olentoa niin alhaisin aikomuksin. Amandilin veli Elentir oli kyllä aikanaan liehitellyt Mírieliä, mutta siitä Isildur tiesi vain vähän. Kuninkaan neuvosto oli tiettävästi asettunut vastustamaan liittoa, sillä ruhtinas Númendilin nuorempaa poikaa ei pidetty riittävän korkea-arvoisena kuninkaantyttärelle, ja sitten Elentir oli kuollut – sanottiin, että hän hukkui purjehdusretkellä, mutta Isildur on varma, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Pharazôn oli varmasti sekaantunut siihen tavalla tai toisella.

Isildur huokaa. Hän teettäisi uuden kuvan. Gondorissa elää yhä paljon ihmisiä, jotka ovat nähneet Mírielin omin silmin. Alkuperäisen kuvan maalaaja on jo kuollut, mutta Isildur löytäisi jostakin toisen, yhtä taitavan taidemaalarin.

Kuningas jatkaa matkaa kohti entistä makuukammiotaan, mutta pysähtyy Elendurin huoneen ovelle. Hän ei enää tiedä, mitä ajatella esikoisestaan. Elendur on hylännyt hänet, siitä ei ole epäilystäkään. Poika ei tullut katsomaan häntä kertaakaan riidan jälkeen, eikä Isildurkaan mennyt etsimään häntä. Isildur ei lähtenyt Minas Ithiliin pelkästään kipeän jalkansa vuoksi, vaan koska tilanne leirissä oli niin jännittynyt ja tulenarka: Elendur vältteli dúnedainin seuraa, ja Isildur vältteli kaikkien seuraa, koska oli vihainen koko maailmalle. Elendil oli käynyt puhumassa heille molemmille ja sanonut, että heidän olisi sovittava riitansa, mutta ainakaan Isildur ei ollut aikeissa pyytää anteeksi pojaltaan. Isä ja Anárion olivat lopulta ehdottaneet, että Isildur lähtisi vähäksi aikaa pois, toipumaan ja rauhoittumaan ja viettämään aikaa toisten poikiensa kanssa. Tällainen ehdotus loukkasi Isilduria syvästi, mutta kun ajatus lepohetkestä mukavissa oloissa oli istutettu hänen päähänsä, hän ei päässyt siitä enää eroon. Tosiasia oli se, ettei hän voinut kävellä ilman kipua, ja Elrond oli lisäksi kieltänyt häneltä kaikenlaisen rasituksen – raivokohtaukset mukaan lukien. Hän oli siis lopulta niellyt ylpeytensä ja lähtenyt, ja oli tehnyt sen niin viime tingassa, että melkein myöhästyi Aratanin juhlista.

Isildur avaa oven ja katsoo sisään huoneeseen, joka on nyt pimeä ja kolkko. Elendur piti huoneensa aina niin hyvässä järjestyksessä, että satunnainen vierailija tuskin käsitti, että joku asui siinä. Elendur piti kaikkia henkilökohtaisia tavaroitaan arkuissa lukkojen takana. Isildur oli silloin ylpeänä ajatellut, että poika oli tarkka ja järjestelmällinen, mutta nyt hän ymmärtää, että Elendur oli tehnyt sen vain piiloutuakseen - tämä ei ollut halunnut kenenkään saavan selville mitään siitä, millainen hän todellisuudessa oli. Hän oli hävennyt itseään niin paljon, eikä vain tavallisuudesta poikkeavien mieltymystensä vuoksi, vaan koska oli luullut aiheuttaneensa viattoman miehen kuoleman. Isildurista tuntuu pahalta ajatella, että hän on jotenkin onnistunut antamaan pojalleen sellaisen vaikutelman, että olisi raivostunut ja ajanut tämän pois kodistaan, jos olisi saanut nämä seikat selville. Eikö hän ole aina ollut lempeä ja ymmärtäväinen poikiaan ja näiden tekoja kohtaan? Ainakin hänen on ollut tarkoitus olla sellainen, mutta kenties hän ei ole aina aivan onnistunut, jos on ollut muutenkin paljon huolia pohdittavana.

Kenties Isildur oli tehnyt virheen puuttuessaan Elendurin ja Thranduilin rakkauteen. Hän on kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei tämä suhde ole hyvä asia. Vaikka Isildur hyväksyy poikansa sellaisena kuin tämä on, hän ei voi luvata samaa kaikkien puolesta. Ja se, että kumppani on haltia, saattaa aiheuttaa vielä lisää ongelmia. Elendil ja Gil-galad ovat hyviä ystäviä, mutta se on perusteltua, sillä kumpikin on oman kansansa suurin valtias ja kaikki ymmärtävät, että heidän kannattaa tehdä yhteistyötä. Mutta Elendurin ja Thranduilin ystävyydelle on vaikea keksiä mitään poliittista perustetta. Kaikki tietävät kyllä, että taustalla on jotain aivan muuta kuin pyrkimys edistää kansojen hyvinvointia. Mutta ilmeisesti Isildurin pitäisi vain katsoa sivusta ja antaa pojan kärsiä seuraukset. Niin Anárion ainakin oli väittänyt. "Et sinä voi määrätä poikiesi elämää ja kohtaloa", hän oli sanonut, "et edes Elendurin, vaikka hän on sinulle kaikista tärkein." Ehkä veli on oikeassa.

Makuukammio ei ole sama paikka kuin ennen. Örkit ovat hajottaneet täältäkin huonekaluja ja tuhonneet tavaroita, ja ilman niitä huone näyttää karulta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tuskin Isildur edes muistaa, mitä tavaroita kammiossa pidettiin, sillä sieltä puuttuu kaikkein tärkein: Marillë. Isildur ei ole koskaan ennen joutunut astumaan huoneeseen aamuyöllä, ja huomaamaan, ettei hänen vaimonsa olekaan siellä. Hän koskettaa kaulallaan roikkuvaa kultaista rasiaa, ja puristaa sen ja siellä olevat hiuskiehkurat nyrkkinsä sisään, niin kuin hän aina tekee, kun haluaa muistuttaa itseään siitä, että Marillë on turvassa ja odottaa häntä Valandilin kanssa. Nyt ele ei helpota hänen yksinäisyyttään lainkaan.

Isildur kävelee kammion läpi ja astuu sisempään huoneeseen, joka kerran oli Marillën pukeutumishuone. Se on lähes yhtä tyhjä kuin makuukammio, mutta Isildur löytää kuitenkin arkun, jossa Marillë säilytti osaa vaatteistaan. Arkun lukkoa on yritetty potkia rikki, mutta örkit luultavasti päättivät sitten, ettei sisältö ole vaivan arvoinen. Isildur vääntää lukon auki taskuveitsellään.

Isildur ei ole varma, mitä odotti löytävänsä. Vaatteissa ei ole enää muuta tuoksua kuin pitkään käyttämättöminä lojuneiden vaatteiden tunkkainen haju. Isildur huokaa pettyneenä, mutta poimii silti arkusta vaatteen toisensa perään, yrittäen muistella miltä Marillë näytti niitä pitäessään, mutta ei pysty palauttamaan kuvia mieleensä. Mekot näyttävät kaikki samanlaisilta. Ei hänellä ollut tapana kiinnittää huomiota siihen, mitä hänen vaimonsa oli milloinkin pukenut ylleen, tärkeämpää oli se, mitä hepenien alta löytyi. Viimein hänen käteensä kuitenkin osuu vaatekappale, jonka hän muistaa. Se on läpikuultavasta, valkeasta silkistä ommeltu yöpaita, jossa on pitsikoristeita. Isildur osti sen aikanaan Númenorissa tuoreelle vaimolleen, kun oli kuullut, että vaimot pitivät yllätyslahjoista. Marillë ei ollut suostunut pitämään sitä kovin usein, koska se oli hänen mielestään säädytön, mutta Isildurin mielestä se oli parasta, mitä Marillëlla saattoi olla yllään. Joko se, tai ei mitään, jos hän olisi saanut päättää.

Isildur palaa makuukammioon Marillën yöpaita kourassaan. Tottumus on ajaa hänet omalle puolelleen vuodetta, mutta äkkiä hän päättää toisin, ja asettuu vaimonsa puolelle. Vuodevaatteet ovat uudet ja puhtaat, eikä hän löydä niistäkään vaimonsa tuoksua. Hän hautaa kasvonsa tyynyyn turhautuneena, ja puristaa edelleen yöpaitaa kädessään.

* * *

Elendur makaa kyljellään ja katselee Thranduilia silmiin. Hän on hieman hengästynyt, mutta onnellinen. Thranduil hymyilee hänelle tavanomaista, ilkikurista hymyään. "Sinun isäsi pitäisi lähteä leiristä useammin, kun hänen poissaolollaan on sinuun tuollainen vaikutus."

He ovat Elendurin teltassa. Se on pienempi ja vähemmän mukava kuin Thranduilin, mutta ainakaan kukaan ei voisi väittää, että Elendur pakenee joka ilta haltioiden leiriin. Thranduililla ei ole mitään tällaista järjestelyä vastaan. Haltialla tuntuu lisäksi olevan kyky siirtyä paikasta toiseen niin, etteivät ihmiset huomaa häntä lainkaan.
"Minä en halua ajatella häntä juuri nyt", Elendur toteaa. Hän laskee kätensä Thranduilin kyljelle ja kuljettaa sitä pitkin tämän paljasta ihoa. Iho on hyvin vaalea ja sileä ja se hohtaa himmeästi teltan hämäryydessä. Katosta roikkuu lyhty, mutta sitä tuskin tarvittaisiin. "Miten sinä teet tämän?" hän kysyy.
"Eikö ole mukavampaa, kun täällä on enemmän valoa?"
"En silti ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista."
"Jotkut kutsuvat sitä haltiavaloksi."
"Ei tuo ole mikään vastaus."

Thranduil tarttuu Elenduriin ja pakottaa hänet kääntymään selälleen. Hän nousee Elendurin päälle ja suutelee tätä pitkään. Elendur yrittää puolivillaisesti rimpuilla pois Thranduilin otteesta, mutta antaa tälle sitten periksi.
"Sinun alituinen tiedonjanosi on hyvin väsyttävää", Thranduil toteaa lopulta samalla kun katsoo Elenduria tiukasti silmiin. "Niin oli varmasti jo silloin kun ensimmäiset ihmiset tulivat haltioiden luo - kysymyksiä kysymysten perään. 'Miksi teillä on tuollaiset silmät? Miksi teillä on tuollaiset korvat? Miksi te puhutte puiden kanssa?' Aluksi haltiat olivat varmasti imarreltuja ja kertoivat mielellään kaiken, minkä tiesivät, mutta kun kysymykset eivät vieläkään loppuneet, he alkoivat toivoa, että ihmiset menisivät jo pois."
"Sitäkö sinäkin toivot, että minä menisin pois? Tämä on minun telttani, ja minä lähden täältä vain jalat edellä!"
"Onpa minun ihmiseni kiivas tänään!" Thranduil naurahtaa. "Mutta kyllä minä hänet vielä kesytän."
"Sopii yrittää!"

Elendur tarttuu lujasti Thranduilin käsivarsiin, ja yrittää kammeta hänet pois päältään. Thranduil vastustelee, ja hetken ajaksi he uppoutuvat omituiseen painiotteluun. Se päättyy Elendurin eduksi, sillä vaikka Thranduil on heistä vanhempi, viisaampi ja kokeneempi, Elendurilla on enemmän raavasta voimaa. Thranduil valittaa, koska ottelu ei ollut hänen mielestään reilu, mutta Elendur ei välitä – hän on saanut Thranduilin alleen niin kuin aikoikin.
"Tätähän sinä haluat. Hävisit tahallasi. Kuinka typeräksi minua oikein luulet?"
"Elendur, sinä olet kuin jokin hyvin julma ja raaka eläin!"
Elendur naurahtaa ja keskittyy ottamaan sen mitä haluaa.

Hieman myöhemmin he makaavat rinnakkain vuoteella, ja Elendur miettii miten hullua tämä kaikki on. Ei kai voi olla oikein, että he kaksi saavat kokea näin paljon nautintoa maassa, joka on niin täynnä pahuutta? Thranduil hengittää raskaasti ja hohtaa vielä kirkkaammin kuin hetkeä aiemmin. Elendur katsoo haltiaa ja nauraa. "Miksi te haltiat ette mene ja hohda tuolla tavalla öisin, kun me taistelemme? Näkisimme paremmin."
"Kenties siksi, ettemme halua jokaista Mordorin nuolta rintaamme", Thranduil toteaa tyynesti, siitä huolimatta että hiki helmeilee hänen otsallaan. Elendur ei tiennyt, että haltiatkin voivat hikoilla, mutta päättää olla heittämättä mitään nasevaa huomautusta siitä.
"Minä luulen, että örkit sokaistuisivat teidän hohteessanne ja ampuisivat harhaan", Elendur toteaa hymyillen. "Jos vain Sauron tietäisi, kuinka hauskaa meillä on täällä leirissä. Se ei miellyttäisi häntä ollenkaan. Hän ei halua mitään hyvää maahansa."
Thranduil kääntää päätään Elenduriin päin. "Eiköhän hän jo aavistele jotain. Emmehän me muuten olisi viihtyneet hänen pihamaallaan näin kauan. Me olemme tuoneet tänne jotain sellaista, mitä hän ei voi sietää: iloa. Hän on jo vuosia kuunnellut, kuinka me laulamme ja nauramme iltaisin täällä alhaalla nuotioidemme ääressä. Mutta pian koittaa päivä, jona hän saa siitä tarpeekseen. Valar meitä silloin varjelkoon. Mutta ei ajatella sitä nyt, sillä tämä hetki on liian kaunis."






A/N: Tuo Elentir ei ole minun keksimäni, vaan Tolkienin kehittelemä hahmo, Amandilin veli, jolla piti olla jotain säpinää Mírielin kanssa, mutta ilmeisesti Tolkien sitten hylkäsi hänet, koska Silmassa tyyppi ei ole mukana. Mutta minäpä päätin ottaa hänet mukaan tähän (mutta tuo, että hän olisi kuollut hämärissä olosuhteissa on ihan omaa juttuani). Niin ja nuo pimeässä loistavat haltiat eivät myöskään ole mikään minun keksimä vitsi, vaan ihan siellä TSH:ssa mainittu tosiasia, että ne loistivat pimeässä, ja valaisivat jotenkin sen polun, jota Gildor, Frodo ja Sam + muut kulkivat. :)

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 40. luku 27.12.2015

Lähetetty: Su Tammi 03, 2016 10:27 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Seuraava luku. Ehdin lomalla käydä kaikki paitsi kolme viimeistä lukua läpi ja voi olla, että käytän ensi viikonlopun niiden hiomiseen uuden luvun postaamisen sijaan, kun olisi hyvä saada ne selviksi nyt, kun vielä suurin piirtein muistan, mitä edeltävissä luvuissa sanottiin...



41. luku: Auringonpimennys

Gorgoroth, Vuonna 3440 Toista Aikaa

Viimein he löysivät sen, viimeisen salaisen tunnelin, jonka kautta Barad-dûriin on kuljetettu muonaa ja uusia sotilaita. Se kulkee Tuhkavuorista erkanevan ulokkeen uumenissa, ja sen pää löytyi sen itäiseltä puolelta kapeasta solasta, jota oli vaikea huomata kauempaa. Isildur johti joukkoa, joka tunnelin suun lopulta löysi. Hän oli lähtenyt etsintäretkelle, vaikka se olisi ehkä sopinut paremmin nuoremmille, mutta hän oli jo kyllästynyt Barad-dûrin juurella istumiseen ja retki oli tuonut hänen kaipaamaansa vaihtelua. Noustessaan vuoren rinnettä ylöspäin hän saattoi nähdä, että idempänä maasto oli kumpuilevaa, ja että Tuhkavuorilta valui epämääräisiä mustavetisiä puroja alas tasangolle, mutta mitään elävää kasvustoa Isildur ei havainnut sielläkään, ei edes orjantappurapensaita tai kitukasvuisia puunrähkiä, joita Varjovuorten itärinteillä Morgaissa kasvaa. Jossain kaukana etelässä, Núrnen-järven rannoilla on tiettävästi jopa viljavia peltoja, joilla Sauronin orjat raatavat, ja nähtyään Tuhkavuorilta etelään päin kulkevat tiet ja niillä aasien vetämiä kuormarattaita, Isildur uskoo nämä väitteet. Sieltä Mustaan Torniin on tullut ruokaa, jonka ansiosta Sauronin joukot ovat kestäneet piiritystä näin pitkään.

Tunnelin suulla ei ollut kovin vahvaa vartiota, ja Isildurin joukot saivat sen surmattua. Joukko kääpiöitä kiirehti heidän avukseen tukkimaan tunnelin suun suurilla kivillä, ja osa Isildurin sotilaista ja kääpiöistä jäi vartioimaan, ettei kukaan pääsisi enää astumaan tunneliin tai siitä ulos.

Elendur ei ollut mukana retkellä, eikä Isildur ollut edes pyytänyt häntä. Palattuaan Minas Ithilistä Isildur meni ensi töikseen poikansa luo tekemään sovintoa. Elendur oli katsonut häntä samalla tavalla uhmakkaana, kuin Aratanilla on tapana silloin, kun tämä odottaa isänsä moitteita, eikä Isildur ollut odottanut sellaista Elendurilta. Elendur oli selvästi muuttunut. Ja samassa Isildur oli ymmärtänyt, ettei hänen esikoisensa ole sittenkään niin erilainen kuin hän itse on. Tämäkin kantaa sisällään kamalaa muistoa nuoruudestaan, josta oli yrittänyt selviytyä niin kuin parhaaksi näki. Isildur oli riehunut ja kiusannut läheisiään minkä ehti, ja Elendur oli vetäytynyt kuoreensa, mutta yhtälailla kumpikin oli yrittänyt kätkeä muilta salaisuuden, joka tuntui liian kauhealta jaettavaksi.

"Senya, minä en ole sinulle vihainen", Isildur oli sanonut pojalleen. Elendur oli rentoutunut, ja he olivat lopulta puhuneet pitkään ja tehneet sovinnon. Isildur oli luvannut, ettei hän asettuisi Elendurin ja Thranduilin väliin. Elendur puolestaan lupasi toimia hienovaraisemmin Thranduilin kanssa, ja hän lupasi myös, ettei raivostuisi enää isälleen niin silmittömästi, mille Isildur tosin nauroi ja sanoi, ettei hän siitä välittänyt – hän oli aikanaan piinannut omaa isäänsä paljon pahemmin, ja nyt oli tullut hänen vuoronsa ottaa vastaan poikiensa kiukunpuuskat.

Nyt Isildur on palannut Barad-dûrin juurelle. Tunnelin tukkimisen seurauksena Sauronin tilanne on entistä tukalampi. Tämä ottaa käyttöönsä viimeisetkin aseensa yrityksessään saada Liitto ajettua pois. Hän aloittaa pitkän uuvutussodan, joka kestää useita päiviä ja öitä. Eräänä harmaana iltapäivänä Isildur löytää itsensä keskeltä taistelua, jossa örkit ja mustat númenorilaiset ovat onnistuneet ajamaan dúnedainin lähelle Tornia ympäröivää muuria, jonka päältä ammutaan myrkkynuolia. Ikään kuin se ei riittäisi, jostakin korkealta alkaa äkkiä lentää suuria kivenlohkareita. Yksi niitä putoaa vain hiuskarvan verran ohi Isildurista. Yhä säikähdyksestä vapisevana hän syöksyy päin edessään vellovaa örkkijoukkoa päästääkseen kauemmas muurista ja Mustasta Tornista. Hän raivaa tietään ja vilkuilee taakseen ja ylös, ja näkee että kiviä singotaan jostakin hyvin kaukaa ja ylhäältä, kenties itse päätornin huipulta.

Mustia lohkareita jysähtelee maahan sekä Isildurin edessä että takana. Hän käskee sotilaansa vetäytymään nopeasti kauemmas Tornista. Tilanne on karmiva; örkit syöksyvät heidän kimppuunsa piittaamatta lainkaan siitä, että osa heistä itsestäänkin jää putoavien kivien alle. Isildurilla on täysi työ taistellessaan yhtä aikaa useata melkein itsensä kokoista otusta vastaan ja väistellessään ylhäältä putoavia kiviä. Hänen joukkonsa joutuvat äkkiä kaaoksen valtaan, kun miehet alkavat säntäillä minne sattuu yrittäessään väistää taivaalta putoavia tappajia. Isildur huutaa Ohtaria ja Elenduria, ja kauempana hän näkee Anárionin samanlaisten vaikeuksien keskellä. Lopulta hänkin luopuu kaikista yrityksistään luoda järjestystä, ja päättää että oma henki on kallein, ja hän juoksee eteenpäin vailla muuta ajatusta kuin päästä nopeasti pois kivien ja nuolten kantaman alta. On kyse puhtaasta onnesta, ettei mikään lopulta osu häneen. Kun hän arvelee olevansa riittävän kaukana ja kääntyy hetkeksi, näky on lohduton. Useita hänen sotilaitaan makaa maassa elottomina. Jotkut lohkareista ovat niin isoja, että alle jääneestä näkyy vain käsi ja jalka. Syyllisyys siitä, ettei hän voinut pelastaa heitä, puristaa häntä yhdessä raivon ja vihan kanssa.

Hän syöksyy raivon vallassa kahden lähettyvillä empineen pienen örkin kimppuun, ja sivaltaa kummankin keskeltä poikki ennen kuin nämä ehtivät edes harkita pakenemista. Isildur puhisee raivosta, hän haluaisi tappaa enemmän, kostaa jokaisen kuolleen miehen heti siinä paikassa. Äkkiä Ohtar juoksee hänen luokseen ehjänä, ja se rauhoittaa häntä vähän.
"Oletko nähnyt Elenduria?" hän kysyy, mutta ei ehdi kuulla vastausta, sillä juuri sillä hetkellä hän näkee jotain, mikä pysäyttää hänen maailmansa. Kauempana, missä Anárion on yhä vetäytymässä kauemmas muurista, putoaa vielä yksi kivenmurikka ja se osuu yhtä miehistä suoraan päähän. Tämä vajoaa maahan välittömästi ja jää makaamaan paikoilleen.
"Anárion!" Isildur huutaa, sillä hän tietää sydämessään, että se oli Anárion, vaikka välimatka on pitkä. Hän tuntee veljensä tavasta, jolla tämä liikkuu ja kantaa miekkaansa. Hän on säntäämäisillään veljensä luo, mutta Ohtar tarttuu häntä lujasti käsivarresta.
"Aranya, ette voi mennä sinne vielä. Kiviä putoaa yhä."

Isildur jää paikalleen ja tuijottaa maassa makaavaa miestä, odottaen että tämä jonkin ihmeen kaupalla nousisi ja pääsisi turvaan. Mutta aika kuluu ja veli makaa maassa yhtä kuolleena kuin kivi hänen vieressään. Sitten hän näkee, kuinka kaksi miestä juoksee Anárionin luo, ja raahaa tämän käsistä vetäen kauemmas muurista. Kiviä putoilee yhä, mutta harvemmin kuin äsken.

Isildur riuhtaisee kätensä irti aseenkantajansa otteesta ja syöksyy paikalle. Hän heittäytyy maahan ja tarttuu veljeensä, ravistelee tätä ja hokee tämän nimeä, mutta veli ei liikahdakaan. Isildur kohtaa Meneldilin katseen. Tämä on toinen miehistä, jotka tulivat hakemaan Anárionia turvaan. Meneldil näyttää kalpealta ja lamaantuneelta, eikä sano mitään. Isildur tarttuu veljensä kypärään ja vetää sen varovasti pois. Siihen on tullut suuri lommo, ja Isildur tuijottaa sitä hämmentyneenä, sillä kypärä on tehty mithrilistä. Hän laskee kypärän kiireesti maahan ja katsoo veljeään. Tämä näyttää aivan ehjältä. Missään ei näy verta.
"Meidän täytyy... viedä hänet leiriin", Meneldil toteaa lopulta. "Ehkä hänet voidaan parantaa."
Isildur nyökkää ja käskee Ohtaria juoksemaan parantajien luo, jotta nämä toisivat paarit. Olisi parasta, ettei veljeä raahattaisi ympäriinsä käsistä ja jaloista. Se saattaisi pahentaa vammoja.

Kuitenkin samalla hän tietää, että se kaikki on turhaa. Hän näkee saman ymmärryksen Meneldilin kasvoilla, mutta sen sanominen ääneen on mahdotonta. Se ei ole totta, niin kauan kuin kukaan ei sano sitä.

Anárion viedään leiriin. Sana on kiirinyt nopeasti ja Elrond rientää paikalle. Hänen ei tarvitse kuin vilkaista Gondorin nuorempaa kuningasta. Hän nousee ja luo surullisen katseen Meneldiliin ja Isilduriin. "Olen pahoillani."
"Eikö kuitenkin... Eikö mitään voida tehdä?" Meneldil kysyy. "Te olette haltia... Te osaatte parantaa kaikenlaisia vammoja!"
"Hänen kohdallaan millään taidoilla ei ole merkitystä", Elrond sanoo. "Hän kuoli heti, kun isku tuli. Olen pahoillani. Tämä on suuri menetys meille kaikille."

Meneldil vajoaa polvilleen isänsä ruumiin viereen. Hän tarttuu tämän käteen ja puristaa sitä. "Atar? Ei tämä ole mahdollista... Et sinä voi olla kuollut! Atar? Atar!"

Isildur kääntyy pois, sillä hän ei kestä katsoa veljensä elotonta ruumista enää yhtään pidempään. Hän on aivan turta, eikä tiedä mitä hänen pitäisi tehdä tai ajatella. "Minä näin kun se tapahtui..." , hän kuulee sanovansa. "Minun olisi pitänyt tehdä jotain. Minun olisi pitänyt juosta hänen avukseen jo aiemmin. Sen sijaan minä pakenin, hylkäsin omatkin mieheni... Ajattelin vain itseäni, siinä missä Anárion yritti huolehtia sotilaansa turvaan. Minun pitäisi maata tuossa kuolleena eikä hänen!"

Elendil ja Elendur saapuvat paikalle. Isildur saa tietää, että he olivat taistelleet kauempana, melkein toisella puolella Barad-dûrin kehää, mutta kiirehtivät paikalle heti, kun uutiset kantautuivat sinne asti. Isildur vetäytyy kauemmas, sillä isänsä kyyneliä hän ei kestä katsoa. Hän tuntee Elrondin käden laskeutuvan käsivarrelleen, mutta ravistaa sen pois ja lähtee kiireesti parantajien teltasta. Hän kulkee päämäärättömästi eteenpäin nopein askelin, vastaamatta kenenkään huolestuneisiin kysymyksiin, ohittaa telttarivistön toisensa jälkeen, kunnes ne päättyvät ja edessä on vain karua erämaata. Hän ei edes katsahda vartijoihin, jotka seisovat leirin laidassa ja huutavat hänelle ja kieltävät häntä poistumasta. Ampukoot hänet karkurina, jos haluavat. Hän on saanut kaikesta tarpeekseen.

Sitten hän pysähtyy. Tässä maassa ei ole edes merta. Meri, ja sen läntinen horisontti, on aina tuonut Isildurille lohtua. Ensipurjehdus vei hänet Lindoniin, jossa hän ensimmäistä kertaa tunsi lännen kutsun, ja se melkein ajoi hänet mereen. Hän oli silloin ollut varma siitä, että se mitä hänelle oli tapahtunut Armenelosissa, oli kaikista pahinta, mitä miehelle saattoi käydä, ja hyvä syy luopua elämästä, sillä mikä saattoi olla tärkeämpää kuin oma ruumis ja sen koskemattomuus?

Hän ei ollut tiennyt elämästä vielä mitään, vielä vähemmän pahuudesta.

Kun he palasivat Númenoriin, Isildur oli jatkanut purjehtimista, opetellut hoitamaan kapteenin tehtäviä, saanut oman laivan, jolla hän purjehti useita kertoja saaren länsipuolelle, katsoi kaukaa mereltä kohti Andúniëta, jossa hänen sukunsa olisi kuulunut asua. Mutta vielä useammin hän katsoi länteen, joskus pitkäänkin. Hänen ei tehnyt enää mieli hypätä aaltoihin, mutta länsi veti häntä puoleensa, koska hän tiesi, että siellä, jossakin horisontin takana, oli valo. Se on siellä aina ja hohtaa pelkkää hyvyyttä ja rauhaa.

Sauronin maasta ei näe länteen, sillä Varjovuoret ovat edessä, mutta Isildur katsoo kuitenkin, yrittää nähdä läpi tylyn Tuomiovuoren, ja sen yllä leijuvan savupatsaan, joka on pimentänyt auringon pysyvästi. Savun keskellä loimottavat tulet verenpunaisina, ryöpsähdellen ja singoten kipinöitä korkeuksiin. Isildur laskee katseensa ja vajoaa tuhkan peittämään maahan polvilleen. Miten väärässä hän oli ollut. Tämä on kaikista pahinta. Pahempaa kuin Númenorin häviö, pahempaa kuin Yúlanerin menetys. Kuinka monta kertaa Sauron vielä iskisi häntä näin, veisi häneltä pois sen, mikä on kaikkein kalleinta?

"Teidän täytyy palata leiriin."
Isildur ei liikahdakaan paikaltaan. Tuntemattoman haltian käsi laskeutuu hänen olalleen. Isildur ei piittaa siitä. Seuraavaksi toisenkin haltian kädet tarttuvat häneen ja pakottavat hänet ylös maasta. "Ette voi kohdella minua näin!" hän ärähtää haltioille, mutta hänen äänessään ei ole voimaa. "Ettekö tiedä, kuka minä olen?"
"Tiedämme kyllä. Tulkaa nyt."

Isildur lähtee. Hän on lannistunut ja uupunut eikä keksi enää mitään syytä vastustella. "Minä kaipasin vain hetken omaa rauhaa."
"Teidän tulisi etsiä sitä leirin rajojen sisäpuolelta. Saanko kysyä, mitä on tapahtunut?"
Isildurin on vaikea sanoa sitä ääneen, mutta vaikeneminen ei poista tapahtunutta. "Veljeni on kuollut. Luulen, että se on minun syytäni."
"Otan osaa. Tämä uutinen tekee meidätkin surullisiksi", sanoo toinen haltioista. "Kaikki meistä pitivät suuresti Auringon pojasta." He pysähtyvät paikalle, jossa haltiat seisoivat vartiossa. Toinen kaivaa laukustaan jotakin ja ojentaa sen Isildurille. Hän tunnistaa sen pieneksi pullolliseksi miruvoria. "Ottakaa se, olkaa niin hyvä. Se saattaa auttaa vähän."
"En voi ottaa sitä. Se kuuluu teille."
"Minullakin oli veli, mutta hän kaatui Dagorladilla. Minä en tarvitse enää annostani. Ottakaa se, minä pyydän. Suokaa minulle se kunnia, että saan olla edes jollakin tavalla avuksi."
Isildur katsoo vaaleaa haltiaa ja hänestä tuntuu, että vaihtoehtoina ovat vain lahjan hyväksyminen tai haltian tunteiden loukkaaminen. "Kiitän teitä", Isildur sanoo ja ottaa pullon. Hän ei voi viedä sitä ihmisten leiriin, joten hän avaa korkin ja siemaisee juoman nopeasti.

Melkein heti kun suloisen makea juoma on koskettanut hänen huuliaan, hänen mieleensä palautuu päivä, jona veli syntyi. Se oli aurinkoinen aamu, keskellä kesää. Linnut lauloivat puutarhassa kovaäänisesti, ja Isildur oli jo hereillä, kun lastenhoitaja tuli noutamaan häntä. Veli oli syntynyt nousevan auringon ensi säteiden värjätessä Rómennan talojen katot kullanpunaisiksi, ja sanottiin, että hän oli hymyillyt, kun hänet asetettiin ensi kertaa äitinsä käsivarsille. Se oli ollut Isildurin lapsuuden iloisin päivä, ja hän muistaa pomppineensa innoissaan ympäri taloa, hihkuen, että hänellä oli nyt pikkuveli, ja sitten hän oli juossut ympäri naapurustoa julistaen sielläkin tätä ilosanomaa. Hänellä oli pikkuveli, eikä hänen tarvinnut olla enää koskaan yksin.

Miruvor ei vähennä lainkaan surun tunnetta. Pikemminkin sen palauttama muisto tuo kyyneleet Isildurin silmiin. Hän istuu maahan ja painaa päänsä käsiinsä. Haltiat istuvat hänen lähellään, eivätkä sano mitään, mutta Isildurista tuntuu, ettei hän ehkä sittenkään ole yksin surunsa kanssa. Jopa täysin tuntemattomat Lórienin salohaltiat ovat pysähtyneet suremaan ihmisten kuninkaan poismenoa. Lopulta Isildur tuntee jonkinlaisen rauhan palaavan sisälleen, vaikka suru ei olekaan vähentynyt, ja hän nousee, kiittää haltioita ja menee takaisin omiensa luo.

* * *

Piiritys jatkuu, vaikka dúnedainilla on yksi kuningas vähemmän. Kivenmurikat lentelevät edelleen Mustan Tornin huipulta, ja miehet tekevät parhaansa, jotta ne eivät aiheuttaisi lisää uhreja.
"Joskus niiden on loputtava, ellei Sauron sitten päätä tehdä meille palvelusta ja purkaa itse Torniaan palasiksi", Isildur toteaa Ohtarille, kun he ovat jälleen kerran joutuneet vetäytymään murikoiden tieltä.

Anárion on haudattu Minas Anoriin, jonne Meneldil, Cemendur ja joukko ritareita ja sotilaita lähtivät häntä viemään. Kuningas ansaitsi arvonsa mukaiset hautajaiset, niin oli ajateltu, mutta Elendil ja Isildur eivät lähteneet, koska sota ei tauonnut, vaikka yksi johtajista olikin poissa. Nyt Meneldil on palannut Minas Anorista, ja ryhtynyt johtamaan isänsä joukkoja. Isildur seuraa Meneldilin tekemisiä aiempaa tarkemmin. Hän ei ole koskaan ollut aivan vakuuttunut veljenpoikansa taistelukyvyistä, mutta tämä näyttää kuitenkin tekevän hyvää työtä.

Myöhemmin Isildur puhuu Meneldilistä isänsä kanssa ja toivoo, että tällä on joitakin hyviä neuvoja. Anárion tahtoi, että Meneldilistä tulisi hänen seuraajansa, eikä Elendil varmasti halua riistää Meneldililtä sitä asemaa, vaikka kesken sodan he eivät kruunajaisia järjestäisikään.
"Hän perii isänsä kruunun", Elendil toteaa. "Mutta hänellä on vielä opittavaa. Luulen, että sinun on valmistettava häntä kuninkaan tehtäviin, kun se aika koittaa."
"Niin... Toivon, että se on mahdollista", Isildur huokaa. "Mutta kuka tietää, mitä vielä tapahtuu? Kuka tahansa meistä voi kuolla koska tahansa."
"Se on totta, mutta älä ajattele niin."
"Miten voisin olla ajattelematta? Jos niin tapahtui veljelleni, miksi ei minulle? Minä kuvittelin, että mithril-kypärät ja -haarniskat auttaisivat meitä."
"Auttavat ehkä, mutta eivät tee kuolemattomiksi."

Isildur katsoo isäänsä, joka on vanhentunut silmissä. Anárionin kuolema oli kova isku. Vaikka isä ei koskaan sitä sanoin mitenkään ilmaissut, Isildur tiesi aina, että Anárion oli isälle heistä kahdesta rakkaampi. Isildur ei kanna siitä kaunaa. Hän itse kapinoi kaikkia isänsä määräyksiä vastaan ja aiheutti tälle valtavasti huolta ja murhetta, kun taas Anárion käyttäytyi enimmäkseen hyvin ja totteli isäänsä. Isildur oli oman tiensä kulkija, kun taas Anárion kysyi aina neuvoa isältä ja usein keskusteli pitkään tämän kanssa ties mistä aiheista, täällä sodassakin. Isildur ei ole koskaan päässyt niin lähelle isäänsä, eikä hän sellaista ole kaivannutkaan. Nyt hän kuitenkin toivoo, että voisi jotenkin paikata Anárionin jättämän aukon.

Isildur ei ole ennen pelännyt isänsä puolesta. Ei silloinkaan, kun isä päätti lähteä Númenorin länsirannikolle etsimään jonkinlaista merkkiä Amandilista, joka oli purjehtinut länteen pyytämään valarin apua. Siitä oli silloin kulunut jo vuosi, eikä mitään ollut kuulunut. Matka oli vaarallinen, koska Uskolliset oli käsketty mukaan sotaan, eivätkä he olleet menneet. He olivat maanpettureita ja sotakarkureita ja kuolemantuomion alaisia, mutta sekään ei estänyt isää lähtemästä. Kaikki rukoilivat häntä olemaan menemättä, paitsi Isildur. Hänkin olisi halunnut lähteä. Hän oli rakastanut Amandilia ja kaipasi tätä yhtä kovasti kuin isänsäkin, mutta isä oli sanonut, että Isildur oli ruhtinas ja vastuussa laivoista niin kauan kun hän oli poissa, ja vastakin, jos hän ei koskaan palaisi. Mutta isä palasi ja kertoi Ar-Pharazônin mahtavasta sotalaivastosta, jota yksikään toinen Númenorista selvinnyt ei ollut nähnyt. Amandilista tai tämän merkistä hän ei sen sijaan ollut nähnyt jälkeäkään.

Isä on aina ollut Isildurin sankari, peruskallio, jonka varaan on turvallista rakentaa. Nyt hän näkee tämän kallion rakoilevan, ja se täyttää hänet pelolla ja huolella.
"Atarinya, jaksatko sinä varmasti?"
"Onko minulla vaihtoehtoja? Senya, minun on johdettava tätä armeijaa katkeraan loppuun asti."
"Kenties voisit mennä joksikin aikaa Minas Ithiliin. Gil-galad varmasti ymmärtäisi."
"Ymmärtäisi kyllä, mutta minä en hylkää tätä tehtävää, enkä kansaani hetkeksikään, ellei ole pakko. Se hetki, jota varten olen elänyt, lähestyy päivä päivältä. Sauron laskeutuu Tornistaan, eikä Narsil lepää kädessäni silloin."

Isildur katsoo isäänsä, kun tämä puhuessaan suoristautuu ja tuli syttyy tämän silmiin. Ehkä hämärä vain oli vääristänyt hänen piirteitään, sillä uurteet näyttävät äkkiä siliävän kasvoilta, ikä putoavan pois harteita painamasta.

Ei ole toista hänenlaistaan, Isildur miettii, mutta mahtaako Narsilkaan mitään Sauronia vastaan?

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 41. luku 3.1.2016

Lähetetty: Ma Tammi 04, 2016 7:17 pm
Kirjoittaja Nerwen
Nyt taas sitten kahdesta luvusta. Kunhan ensin tokenen vähän...

Tuo 40. luku oli mukava välipala, muistutus siitä, että sodan keskellä on muuta elämää, varsinkin kun sota kestää noin kauan. Oli äärimmäisen mieltälämmittävää, että Ciryon saa postinsa hoidettua, mutta Aratania kävi sääliksi. Aratan ei taida olla ihan tuollaista seinien takana odottavaa tyyppiä. Isildurin saapuminen syntymäpäiville oli hänelle varmasti iso juttu, ja minusta on todella hienoa että Isildur lähti katsomaan poikiaan - vaikka hänellä olikin muita motiiveja lähteä taistelukentältä.

Isildurin osuus tuosta luvusta oli äärimmäisen koskettava. Hänen kaipuunsa Marillën luokse oli sydäntäsärkevää, koska, noh, hän nyt on Isildur, ei häntä ihan ensiksi näkisi hipelöimässä vaimonsa vanhoja vaatteita. Mutta silti tilanne ei ollut yhtään OC, vaan hyvin uskottava ja toi sodan henkistä rasitetta esiin eri tavalla.

Ja Elendur ja Thrainduil sitten, ihana saada tuollaista söpöilyäkin tänne väliin :D

Mutta tämä 41. luku oli kyllä taas synkkä, ja Anárionin kuolema oli kyllä melkoinen shokki. Huhh. En oikein tiedä, mitä siitä sen enempää sanoa. On selvää, että loppu häämöttää, ja tunnelma tihenee. Onneksi sentään löysivät sen huoltotunnelin, niin pääsee sota vähän etenemään, vaikka se ei tarkoitakaan muuta kuin väsymystä, kauhua ja ahdistusta.

Kolmeko lukua tätä enää on? Mitä minä sitten luen?

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 41. luku 3.1.2016

Lähetetty: Su Tammi 17, 2016 11:34 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos Nerwen. ;) Päätin vastata nyt heti, koska halusin selventää, ettei tämä ficci ole mihinkään loppumassa vielä pitkään aikaan, vaikka sodan loppu häämöttää. Ilmaisin varmaan itseni vähän epäselvästi, mutta ehdin siis käydä joululomalla läpi luvut 40-51, mutta luvut 52-54 minun pitää vielä kirjoittaa osittain uusiksi. Oikeastaan toivon, että tätä olisi enää kolme lukua jäljellä, mutta en olisi mitenkään saanut kaikkea sodan jälkeen tapahtunutta kerrottua kolmessa (tai olisin, mutta jokaisesta luvusta olisi tullut "melko" pitkä...). Minua kyllä huolestuttaa, että ovatko nuo sotaa seuraavat luvut ihan täydellinen antikliimaksi, mutta ei niitä tapahtumia voinut oikein skipatakaan, kun lähdeaineistoa oli (+ muutama oma juonikuvio piti tietysti käsitellä loppuun).

Tuo luku 40 oli tosiaan sellainen välipala, mutta halusin kuitenkin sanoa jotain Ciryonin ja Aratanin elämästä Minas Ithilissä. Jos sota kiinnostaisi minua enemmän, olisin varmaan kehitellyt jonkun hyökkäyksen tuonnekin, koska kyllähän seitsemässä vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista, mutta en vaan jaksanut. Ja jostain syystä näin alusta asti vision Isildurista penkomassa vaimonsa vaatteita, joten se päätyi tuonne. :) Hyvä kuulla, jos se sopi hahmolle. Minusta Isildur on kuitenkin aika herkkä, siis silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Ja Anárionin kuolema oli tietysti sitten näitä juttuja, jotka oli pakko käsitellä, ja mukava kuulla että se toimi. Minusta kuolemia ja hahmojen reaktioita niihin on hauska kirjoittaa.

En ole varma, ehdinkö laittaa jatkon ensi viikonloppuna, mutta sitä seuraavana sitten viimeistään. Sen jälkeen saatan ehtiä postata luku per viikko tahtia, koska ficci on aika hyvässä kuosissa, eikä lukuja toivottavasti tarvitse kauheasti muokata enää.




/EDIT Sitten jatkoa! Otin tässä luvussa vähän vapauksia Orodruinin ja Barad-dûrin välisen etäisyyden suhteen. Kartan perusteella niitten välillä oli varmaan ainakin 100 km mutta käytännön syistä päädyin tässä siihen, että ne ovat aika lähellä toisiaan, ehkä vain 10 km päässä. Mutta joo, tässä on nyt sitten ficin tärkein luku. Tätä me olemme odottaneet. Ja kaikki mitä tämän jälkeen tapahtuu, onkin sitten pelkkää alamäkeä. ;)



42.luku: Veriraha

Gorgoroth, Vuonna 3441 Toista Aikaa

Mustan Tornin muurit ovat vihdoin pettäneet, ja Liitto on päässyt sisään kiviseen kehään. Kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä vastenmielistä: linnoituksen kadut ja kujat ovat täynnä nääntyneiden örkkien, ihmisten ja muiden otusten raatoja, jotka on jätetty mätänemään siihen, mihin ne ovat kaatuneet. Löyhkä on hirvittävä. Itse Torni on yhä murtumaton, eikä heistä kenelläkään ole sellaisia voimia, joilla he saisivat sen portit aukeamaan. Sauron istuu siellä, Torninsa huipulla, ja úlairi ovat hänen turvanaan. Epäilemättä hänellä on jossakin linnoituksen suojissa myös lihaa ja verta oleva henkivartiokaarti, jolle jäljellä olevat ruokavarat on säästetty. Mutta nekin loppuvat pian.

Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelemaan tilanteesta Barad-dûrin muurien ulkopuolelle, riittävälle etäisyydelle kuvottavasta löyhkästä.
"Me emme voi vain kiivetä Torniin ja vangita häntä", toteaa Elendil. "Se on lukittu ja vartioitu, ja Sauronilla itsellään on voimia, joilla hän pystyy puolustamaan itseään, vaikka kaikki hänen palvelijansa kaikkoaisivat."
"Nälkä ei ole ase Sauronia ja hänen sormusaaveitaan vastaan, kuten tiesimme jo käydessämme tähän yritykseen", jatkaa Gil-galad. "Me voisimme sytyttää Tornin tuleen, mutta en usko että mitkään liekit saisivat sitä kokonaan tuhoutumaan, ja tuskin ne vahingoittaisivat Sauroniakaan. Ei ole mitään keinoa, jolla saisimme hänet pakotettua ulos."
"Kuinka sitten pääsemme eteenpäin tästä tilanteesta?"
"Sauron ei voi jäädä Torniinsa pitkäksi aikaa. Hänen kärsivällisyytensä on murenemassa. Jokainen vuosi täällä piirityksen keskellä on verottanut hänen suosiotaan. Kaukaisissa etelän ja idän maissa ihmetellään jo nyt, mitä on tapahtumassa. Miksi mahtava Mordor on jo niin pitkään ollut hiljaa, eikä sen herroja näy jakamassa käskyjä alamaisilleen? Sauronin on paettava, tai hän joutuu huomaamaan, että hänen alamaisensa ovat hylänneet hänet ja löytäneet itselleen uusia kuninkaita. Piiritettynä on vaikea valloittaa maailmaa."
"Ja miten luulet hänen järjestävän paon? Hän ei pääse meidän piirimme läpi, sen hän tietää. Vai luuletko, että jossakin on vielä yksi salakäytävä?" Elendil kysyy.
"Salakäytävään minä en usko", Gil-galad toteaa, "sillä jos sellainen olisi, hän olisi jo käyttänyt sitä."
"Voimmeko sitten olla varmoja, että hän on yhä Tornissaan?" Isildur toteaa väliin. "Onko meistä kukaan nähnyt hänestä vilaustakaan koko tänä aikana? Kenties hän on mennyt jo aikoja sitten ja nauraa meille jostakin kaukaisesta turvapaikastaan."
Haltiapäälliköt katsahtavat häneen, mistä Isildur arvaa, että hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa ja tyytyä seuraamaan keskustelua sivusta. Selvästikään hän ei tiedä tai ymmärrä kaikkea, mitä pitäisi.
"Hän on kyllä yhä Tornissaan, älä siitä huolehdi, Elendilin poika", Gil-galad toteaa. "Joillakin meistä on kyky vaistota hänen läsnäolonsa."

Isildur tulee ajatelleeksi Kolmea, joista kaksi on hänen tietojensa, tai arvauksiensa, mukaan ollut mukana sodassa: toinen Círdanilla, toinen Gil-galadilla itsellään. Mutta on sanottu, etteivät haltiat käytä niitä, koska ne ovat sidoksissa Sauronin sormukseen, ja sen vuoksi hän ei odottanut tuollaista vastausta. Hän ei kuitenkaan kysele haltioiden sormuksista enempää, sillä niihin liittyvät asiat eivät kuulu hänelle.
"Hyvä on, mutta kuten isäni kysyi, kuinka hän sitten kuvittelee pääsevänsä pakoon?"
"En pysty lukemaan hänen ajatuksiaan. Kenties hän tarjoaa meille jonkinlaista rauhansopimusta, jota tuskin voimme hyväksyä – ja sen hän hyvin tietää. Sen vuoksi uskon, että hän hyökkää vielä kerran, ja pian, ennen kuin kaikki hänen sotilaansa ovat käyneet liian heikoksi, ja tulee itse alas sen hyökkäyksen turvin ja käyttää sitä hirvittävää voimaa, joka on hänen hallussaan. Hän ei usko sen pettävän, ja minun suurin pelkoni on, että hän on siinä oikeassa. Kovin koetus on meillä vielä edessäpäin."

Isildur oli jo ehtinyt toivoa, että voitto olisi lähellä, pelkkä ajan kysymys, mutta nähdessään Gil-galadin vakavat kasvot hän ymmärtää, että niin ei ole. Voitto on kyllä lähellä, mutta se on veitsenterällä, yhtä epävarma kuin sinä päivänä, jona he marssivat sotaan. He ovat kulkeneet pitkän matkan ja ovat lähellä päätepistettä, mutta vasta siellä ratkeaisi, onko kaikki ollut turhaa.

* * *

Gil-galadin ennustus käy toteen. Päivä alkaa niin kuin mikä tahansa muukin päivä piirityksen aikana, mutta illan hämärtyessä tuntuu mustuus levittyvän painostavampana kuin pitkiin aikoihin, ja Orodruinin huipulta kuuluu pamauksia ja rätinää, ja punaisten tulten ryöppy saattelee ilmoihin synkän savupatsaan, mustan kuin myrskyä enteilevä ukkospilvi. Samalla näyttää itse Tornin huipulta leviävän verkkomaisia varjoja, jotka laskeutuivat alas, ja koko piiritetty kaupunki on pian kalsean sumun verhoama.

Sotilaat ovat sytyttäneet soihtuja ja tulia, mutta niiden tuomasta valosta on vähän apua eivätkä ne voi torjua kylmää kauhua, joka hiljalleen leviää linnoituksen ympärille kuin halla orastavalle pellolle, aikeenaan tuhota kaikki, minkä he ovat suurella vaivalla sinne kylväneet. Elendur seisoo Thranduilin rinnalla, kun kylmä huuru ympäröi heidät, ja hän huomaa värisevänsä päästä jalkoihin.
"Hän on tulossa", Elendur sanoo, ja hänen äänensä tuntuu pysähtyvän kuin seinään raskaassa ilmassa.
"Vain Elbereth voi meitä nyt auttaa!" toteaa Thranduil yhtä epätoivoisena.
Haltian ja ihmisen kädet puristuvat yhteen yön pimetessä heidän ympärillään.

Sauronin viimeiset elävät sotilaat hyökkäävät Tornista musta viha kannoillaan. Heidän hyökkäyksellään on vain yksi tarkoitus: surmata niin monta Liiton sotilasta kuin mahdollista omasta kohtalostaan piittaamatta. Jättiläismäiset peikot ovat etulinjassa, ja heillä on käsissään valtavat tapparat, joilla he kaatavat miehiä edestään kuin heinää. Heitä seuraavat kirveitä käyttävät kaukaisen idän raakalaismaiset ihmiset, suurimmat kaikista - ne, jotka Sauron on säästänyt tätä päivää varten. Eivätkä kaikki mustat númenorilaisetkaan ole kuolleet, vaan taitavimmat miekkamiehet elävät yhä ja ovat valmiit haastamaan dúnedainin vielä viimeisen kerran. Tornin alaisista luolista hyökkää susien selässä ratsastavia valtavia örkkejä, ja heidän jälkeensä tummia eteläisiä sapeleineen. Taistelusta tulee katkera ja kova, eikä Elendur ehdi enää pelkäämään sitä hetkeä, jolloin itse Musta Ruhtinas saapuu, sillä epätoivoinen ja kiihkeä halu jäädä eloon täyttää kaikki hänen ajatuksensa.

Viimein laskeutuvat nazgûl, eikä heidän saapumistaan voi olla huomaamatta, vaikka he ovat verhoutuneet yönmustiin kaapuihin ja ratsastavat vielä mustemmilla hevosilla. He viiltävät miehiltä jäseniä poikki kiitäessään heidän ohitseen, ja ratsastavat edestakaisin, yhä uudestaan ja uudestaan läpi kaupungin, kunnes tie länsiportille ja siitä eteenpäin rotkon ylittävän sillan yli on selvä.

Elendur on saanut haavan kylkeensä, mutta hän tuskin huomaa sitä. Joku tarttuu häntä äkkiä takaapäin ja vetää syrjään, ja hetken hän kamppailee kauhuissaan vastaan, mutta lopettaa tajutessaan, että se on hänen isänsä. Isä tönäisee hänet kivenlohkareen taa, ja joukko sotilaita asettuu heidän ympärilleen suojaksi, jotta isä ja poika saavat vaihdettua tarvittavat sanat, ehkä viimeiset ikinä.
"Senya", isä sanoo huohottaen. Hiki valuu hänen kalpeita kasvojaan pitkin kylmyydestä huolimatta ja hän tärisee holtittomasti. "Musta Ruhtinas on tulossa. Nazgûl ovat järjestäneet hänelle tien, emmekä me voineet estää sitä, sillä ne ovat kai lakanneet pelkäämästä tulta. Mutta Gil-galad sanoo tietävänsä, minne Sauron on menossa, ja me lähdemme hänen peräänsä. Ehkä saamme hänet pysäytettyä, vaikka en osaa kuvitella miten. Sinä pysyt täällä ja teet selvää näistä pahan palvelijoista."
"Teen sen, minkä pystyn, atarinya."
"Totta puhuen, minä en usko selviäväni tästä hengissä. Olisin siksi halunnut sanoa sinulle vielä jotakin, mutta nyt en tiedä enää mitä. Elendur, sinä elät ja sinusta tulee hyvä kuningas, kävi tässä miten hyvänsä. Älä koskaan kuvittele mitään muuta."
"Minä, minä yritän..." Elendur ei tiedä mitä sanoa. Hän tarrautuu äkkiä isäänsä kuin pikkulapsi, joka ei halua, että isä lähtee matkalle ja hylkää hänet, taas kerran.
"Olet aina ollut minulle niin rakas, senya... Sinä olet parempi poika kuin mitä minunlaiseni mies on ansainnut. Minun on mentävä."

Hän työntää Elendurin kauemmas ja lähtee saman tien. Elendur katsoo hänen peräänsä kyynelten polttaessa hänen silmiään. Hän ei ehtinyt sanoa mitään hyvästiksi.

* * *

Viimein tulee hän, Sauron Petturi, Musta Ruhtinas, Pimeyden palvelija ja Morgothin oppipoika. Hän on suuri, valtavankokoinen, ainakin kahdesti pisimmän ihmismiehen mittainen, ja hän on pukeutunut gagaatinmustaan kiiltävään haarniskaan, joka näyttää kovemmalta kuin mithril, eikä jätä mitään kohtaan hänen kehossaan vaille suojaa. Hänen kypärässään on terävät piikit ja silmikon takaa näkyy kaksi punahehkuista silmää, joiden katse saa kenet tahansa vajoamaan polvilleen kuin tulikuuma teräs olisi tämän juuri lävistänyt. Kädessään hänellä on valtava miekka, mutta hänen ei tarvitse käyttää sitä, sillä kaikki, niin omat kuin vihollisetkin, juoksevat pelon vallassa pois hänen tieltään, sillä hän kantaa kauhun viittaa harteillaan.

Isildur katsoo Mustaa Ruhtinasta paikalleen jähmettyneenä, mutta kun Elendil huutaa häntä seuraamaan, elämä palaa hänen jalkoihinsa ja hän lähtee liikkeelle, rohkaistuneena siitä ajatuksesta, että pian kaikki olisi ohi. He kaikki tuhoutuisivat, ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sen parempi. Sen jälkeen ei olisi enää koskaan pelkoa, surua eikä kipua.

Sormusaaveet ratsastavat herransa vierellä ja jäljessä hevosillaan, ja estävät ketään tulemasta liian lähelle. Gil-galad ja Elendil ovat ensimmäisinä takaa-ajajien joukossa, Isildur seuraa isäänsä, ja Elrond ja Círdan tulevat Gil-galadin perässä. Heidän takanaan tulevat vielä uljaimmat noldor-taistelijat, mutta mitä edes he kaikki yhdessä mahtaisivat suurinta pahaa vastaan?

He etenevät kohti Tuomiovuorta, koska siellä Sauronin voima on suurin ja kauhein, siellä missä hän on takonut Sormuksensa. Gil-galad käskee heitä pitämään kiirettä. Isildur miettii, ovatko he hulluja seuratessaan Sauronia hänen pahuutensa pesään, sillä juuri sinne Sauron haluaakin heidät johdattaa, jokaisen läntisten maiden suurimmista valtiaista, ja tuhota heidät siellä yksi kerrallaan. Heittäisikö hän heidät Tuomivuoren tuliseen kitaan, vai iskisikö tuhkaksi yhdellä kamalalla miekansivalluksella, sitä Isildur ei osaa aavistaa, mutta varmaa on se, että heidän tuhonsa odottaa siellä, elleivät he sitten jollakin ihmeellä saa Sauronia pysäytettyä ennen matkan päätä.

Vuori on jo aivan heidän edessään, ja se jyrisee ja räiskähtelee, ja siellä täällä pitkin rinnettä leviää polttavia tulivirtoja, joita heidän on varottava. Glorfindel lähettää nuolen jousestaan, ja se kaataa yhden hevosista, joilla sormusaaveet ratsastavat. Círdan, Celeborn ja Galdor seuraavat Glorfindelin esimerkkiä, ja kohta ovat kaikki Sormusaaveet maassa paitsi heidän johtajansa, ja heidän kulkunsa käy vaivalloiseksi. Glorfindel, Celeborn ja Galdor ritareineen ryhtyvät ajamaan niitä takaa, ahdistavat ne sivuun tieltä, kohtaan jossa laavavirta katkaisee niiden etenemisen.

Sauron huomaa palvelijoidensa ahdingon, mutta ei pysähdy. Gil-galad ja Elendil juoksevat hänen perässään pitkin tietä, joka lähtee loivasti kohoamaan vuoren rinnettä ylös. He ovat nopeampia kuin Sauron, jonka menoa suuri koko ja painava haarniska hidastavat. Isildur ei saata uskoa, että Gil-galad ja Elendil aikovat haastaa Sauronin kahdestaan. Hän katsoo Elrondiin, joka on hänen rinnallaan, mutta tämä ei selvästikään aio syöksyä kuninkaansa avuksi. Isildur ei tiedä, pystyisikö itse tekemään niin, vaikka isä käskisi hänet apuun.

Kohta Gil-galad ja Elendil ovat Sauronin edessä ja katkaisevat tältä tien. Vihollinen pysähtyy, ja luo punaista vihaa leiskuvan katseensa kuninkaisiin, jotka näyttävät uljailta, mutta pieniltä, toivottoman pieniltä ja mitättömiltä hänen edessään. Kuin pari pojanviikaria, jotka kuvittelevat voivansa taltuttaa täysikasvuisen ritarin puumiekoillaan.
"Halajatte kuolemaa", sanoo Sauron äänellä, joka jyrisee kuin vuori hänen takanaan. "Ja sen minä teille annan. Kumpi tahtoo ensin?"
"Erehdyt, Sauron!" huutaa Gil-galad hänelle. "Minä olen kohdannut sinut ennenkin, ja muistaakseni käännyit ja pakenit minulta silloin. Tällä kertaa emme päästä sinua menemään."

Sauron heilauttaa valtavan miekkansa Gil-galadia kohti, mutta tämä väistää. Elendil rientää ystävänsä avuksi ja iskee Narsililla Sauronin käsivarteen. Haarniskasta lentää kipinä, mutta Sauron ei näytä vahingoittuvan. Sen sijaan hän kääntää tulisen katseensa Elendiliin. "Ja sinä sitten! Kurja kapinoiva rotta, joka pakeni laivaan, kun hänen kuninkaansa lähti sotaan. Ja sinä kutsut minua Petturiksi!"
"Kutsun, sillä jo Númenorissa oli niitä, jotka näkivät lävitsesi. Kaikkia sinä et koskaan saa puolellesi, et nyt, et koskaan!"

Miekat kalahtavat yhteen. Isildur ihmettelee sitä rohkeutta ja voimaa, joka saa Gil-galadin ja Elendilin torjumaan Sauronin tappavat iskut. Ja aina välillä he saavat iskettyä Sauronia vuorostaan, vaikka iskut näyttävät tekevän vain vähän vahinkoa. Sauronin liikkeet ovat hitaat verrattuna kuninkaisiin, mutta voimaa hänen iskuissaan on niin paljon, että jos ne vain osuisivat, kumpikin kuolisi saman tien. Isildur seuraa taistelua pakalleen jähmettyneenä, pelosta ja ihmetyksestä tyrmistyneenä, mutta sitten hän äkkiä vaistoaa kylmän henkäyksen takanaan. Hän kääntyy ja kohtaa sormusaaveiden kuninkaan tumman hahmon. Kruununmallisen kypärän alla palavat punaiset silmät. Isildur kohottaa nopeasti miekkansa.
"Parempi että pysyt minusta loitolla!" hän huutaa. "Yritit jo kerran, mutta sinä et minua saa."
"Voi hölmöä! Kaiken tämän jälkeen luulet vieläkin voivasi uhmata minua!" vastaa aavekuningas kolkolla äänellään.

Mutta aave liikkuu hitaasti, ikään kuin epäröiden. Hän tuntuu etsivän Sauronia, kuin kysyäkseen varmistusta sille, mitä Musta Herra haluaa päällikkönsä tekevän: surmatako tämä vihollinen vai ottaako tämä vangiksi. Isildur odottaa henkeään pidätellen, sillä hän ei voi muutakaan: miekka tuhoutuisi, jos hän iskisi ja sitten hän olisi kuoleman oma. Elendil ja Gil-galad taistelevat yhä Sauronin kanssa, mutta Isildur pystyy seuraamaan sitä vain silmänurkastaan. Círdania ja Elrondia tai muita haltioita ei näy, mutta Isildur kuulee taistelun ääniä lähettyviltä – sormusaaveet ovat koonneet taas voimansa ja päättäneet kukistaa Elendilin ja Gil-galadin apujoukot.

Äkkiä Isildur kuulee hirveän metallisen karjaisun, ja hän kääntyy ja näkee Sauronin menettäneen miekkansa – jompikumpi on saanut iskettyä sen häneltä, ja melkein saman tien lentää välkkyvä Aeglos ilman halki, eikä se mene harhaan. Se iskeytyy suurella voimalla Sauronin paksuun haarniskaan ja uppoaa syvälle tämän rintakehään. Samalla hetkellä aave Isildurin edessä kiljaisee korvia riipivästi, niin että Isildur ei hetkeen kuule mitään. Mutta aavekuningas ei riennä herransa avuksi, vaan perääntyy, pelästyneenä tästä oudosta käänteestä, jota ei odottanut. Sauron horjuu ja huojuu kuin puu myrskyn kourissa, mutta ei kaadu. Hänen silmänsä syttyvät entistä punaisempaan leiskuntaan, ja hän kohottaa mustan kätensä, ja nyt Isildur näkee, että käsi on syttynyt ja roihuaa kuin olisi tulessa.

Sauron syöksyy eteenpäin ja tarraa palavalla kädellään Gil-galadiin. Aseettomana Gil-galad ei pysty puolustamaan itseään, ja hän on avuton kun Sauron nostaa hänet korkealle ilmaan syytäen samalla solvauksia omalla mustalla kielellään. Elendil ei katso sitä sivusta, vaan iskee Narsilin Sauronin kylkeen, mutta se ei saa Mustaa Ruhtinasta hellittämään otettaan. Roihuava tuli lähtee leviämään Sauronin kädestä ja kohta liekit nuolevat haltiakuninkaan rintaa. Se on tulta, jota ei estä mikään haarniska, ei edes mithrilistä tehty, ja Elendil ja Isildur katsovat avuttomina sivusta, kun haltiakuninkaan ruumis roihahtaa punaisiin liekkeihin. Tämä ei huuda, ei rimpuile, vaan ottaa vastaan sen, mikä on väistämätöntä. Elrond ja Círdan syöksyvät paikalle, mutta hekään eivät voi tehdä mitään. Kaikki on nopeasti ohi. Sauron viskaa roihuavan haltiakuninkaan maahan, ja samassa Gil-galadista on jäljellä vain kasa tuhkaa. Maasta kohoaa kevyt tuulenpyörre, joka pyyhkäisee tuhkan mukaansa kiitäessään kohti länttä.

Mutta haltiakuninkaan surma on verottanut Sauronin voimia. Tuli sammuu hänen kädestään, punainen hehku silmissä himmenee. Hän horjuu hetken ja yrittää löytää miekkansa, mutta hänen liikkeensä ovat liian hitaat. Elendil kohottaa Narsilin vielä yhteen, kuolettavaan iskuun. Hän sivaltaa sen syvälle Sauronin keskivartaloon, ja tämä painuu kaksinkerroin. Silti, kun kaikki vaikuttaa jo selvältä, Sauron kokoaa äkisti viimeiset voimansa ja tarttuu Elendiliin käsivarresta ja kaulasta, ja nostaa tämän maasta. Isildur kohottaa miekkansa, mutta hänen jalkansa ovat lyijyä eivätkä ne liiku, ja samalla hetkellä kuuluu rusahdus, kun ihmisten kuninkaan niska murtuu. Sauron paiskaa Elendilin takaisin maahan kuin räsynuken, mutta sen tehtyään hän itsekin lyyhistyy suurella ryminällä, kaatuu kyljelleen eikä enää liiku.

Muutaman hetken Isildur seisoo yhä paikallaan kauhun lamauttamana, mutta sitten hän syöksyy maassa makaavan isänsä luo.
"Atar? Atar?" Hän kääntää isänsä selälleen. Tämän silmät ovat kiinni. Isildur ravistaa tätä varovasti, kutsuu uudelleen, mutta ei saa vastausta. Samalla hetkellä hän kuulee metallin kalahduksen, kun muutaman askeleen päässä lojuva Sauron liikauttaa valtavaa ruhoaan. Vihollinen elää yhä. Tietysti, eihän häntä voi tappaa. Kenties Sauron kohta taas nousee ja iskee heidät muutkin kuoliaaksi tai polttaa tulisella kädellään. Mutta katsoessaan tuota kauheaa kättä, joka surmasi Gil-galadin ja hänen isänsä, Isildur huomaa sinä jotain. Narsilin kahva pilkottaa hänen isänsä ruumiin alta, ja hän tarttuu siihen, mutta saa käteensä vain tyngän, elottoman palan terästä, josta kuun ja auringon valo on sammunut. Hän tuijottaa sitä hetken mykistyneenä, mutta puristaa sen sitten käteensä entistä varmemmin.

Hän nousee ja ottaa vastahakoisen askelen lähemmäs Vihollista. Hän katsoo kättä, joka äsken loimusi tulen lailla, ja näkee siinä pilkahduksen kultaa, etusormessa. Hän muistaa, mitä neuvonpidossa, jossain toisessa maailmassa, jonain toisena aikana, kerran puhuttiin. Sormus on otettava Sauronilta pois, sillä se on kaikkien hänen pahojen voimiensa lähde.

Isildur ottaa sen viimeisen askeleen, joka erottaa hänet olennosta, jota hän on vihannut ja pelännyt koko ikänsä. Ja juuri sillä hetkellä Sauronin silmät avautuvat, ja hän luo Isilduriin tulisen katseensa. Sauron näkee hänet. Tietää aivan tarkalleen, kuka hän on ja mitä hän on tullut tekemään.

Isildur survaisee miekantyngän Sauronin sormentyveen. Ja siinä samassa tapahtuu monta asiaa yhtä aikaa. Sauronin haarniska alkaa murentua palasiksi ritinöiden ja räiskähdysten säestämänä, ja samalla hetkellä kuuluu hirvittävä moniääninen tuskanvaikerrus, ei Sauronista itsestään, vaan tämän sormusaaveista. Nazgûl pakenevat, sillä kun heidän herransa on poissa, on heidän olemassaolonsa vailla tarkoitusta. Ne haipuvat synkkinä henkinä ylös ja liitävät jonnekin kauas, mutta eivät länteen. Ja siinä missä Sauron hetki sitten makasi, on äkkiä vain kasa mustaa, murustunutta metallia, mutta joukossa on myös kirkasta hopeaa: Aeglosin kappaleet kaiken rojun keskellä. Isildur tuijottaa kasaa, ja varmemmaksi vakuudeksi hän nousee ja potkaisee sitä, ja se leviää ja katoaa maata peittävän kivipölyn ja tuhkan sekaan, ja silloin vasta hän vakuuttuu siitä, että Sauron todella on poissa, kuollut, eikä enää nousisi.

Tomun seasta pilkahtaa Sauronin sormus kirkkaana ja kultaisena. Isildur poimii sen käteensä, ja samassa hän parkaisee kivusta ja pudottaa esineen. Se oli polttavan kuuma ja vahingoitti hänen kättään, mutta Isildur ei piittaa siitä. Hän ottaa Narsilin toiseen käteensä ja nostaa katkenneen terän kärjen varassa Sormuksen maasta. Hänen kätensä vapisee, mutta hän katsoo silti Sormusta tarkkaan. Se on suuri ja sileä kultainen rengas, johon on kaiverrettu kirjoitusmerkkejä Eregionin haltiakirjaimin. Samalla hetkellä tapahtuu jotain, mitä hän ei osannut odottaa: valonsäde lankeaa suoraan taivaasta ja osuu Sormuksen pintaan. Jossakin ylhäällä paistaa kuu, ja sitä vuosikaudet peittänyt pilviverho on vihdoinkin repeytynyt.

Valo on palannut. Sauronin valta on päättynyt. Varjo loittonee. Ja Sormus Narsilin kärjessä kimmeltää kauniimpana kuin yksikään toinen esine, jonka Isildur on koskaan nähnyt.

Hän kuulee haltioiden lähestyvät askeleet. Elrond laskeutuu maahan hänen viereensä ja katsoo Sormusta tarkkaan. Äkkiä Isildur muistaa kultaisen rasian, jota on kantanut ketjussa mukanaan, ja kaivaa sen esiin hieman vaivalloisesti kipeällä kädellään. Hän avaa sen, varistaa maahan siellä olleet hiuskiehkurat ja asettaa varoen Sormuksen rasian sisään.
"Isildur?" hän kuulee Elrondin sanovan. "Sinun ei pitäisi ottaa sitä."
Isildur napauttaa rasian kiinni ja pujottaa sen takaisin panssaripaitansa alle. Hän ei haluaisi puhua nyt kenenkään kanssa. Hän haluaa vain palata isänsä luokse ja olla rauhassa.
Mutta haltia on armoton. "Isildur, kuuntele minua. Et voi ottaa sitä itsellesi."
Isildur huokaa. "Miksi en ottaisi? Sauron on vienyt minulta jo tarpeeksi – nyt on minun vuoroni. Enkö minä saisi vaatia häneltä minkäänlaista hyvitystä kaikesta siitä pahasta, minkä hän on minulle tehnyt? Enkö saa ottaa edes tätä yhtä pientä esinettä verirahaksi?"
Elrond on hetken hiljaa. "Sinä et ole ainoa, jolta Sauron on ottanut. Mutta minä ymmärrän, miksi koet ansaitsevasi sen. Siitäkin huolimatta minun on neuvottava sinua hylkäämään se. Se pitäisi tuhota, sillä uskomme, että osa Sauronin pahaa henkeä asuu siinä. Muistat varmasti mitä olemme puhuneet. Hänen voimansa perustui tuohon Sormukseen, kuten näit. Se kaikkosi heti, kun hän joutui siitä eroon. Mutta muille Sormus saattaa olla vaarallinen."
Isildur on liian uupunut väitelläkseen asiasta. "Olkoon vaarallinen, mutta minä en pelkää sitä – se on kaunis", hän toteaa. "Ja minä vain pidän sen tallessa, muistona tästä kauheasta sodasta. Elrond, olen väsynyt ja haluaisin olla hetken yksin."

Isildur kääntyy ja katsoo isänsä ruumista. Ehkä isä elää vielä. Tämä on vahva, niin vahva, ettei Isildur ole koskaan kuvitellut tämän voivan kuolla, ei tosissaan. Hän haluaa mennä isänsä luo, mutta nyt Círdankin asettuu hänen viereensä, koskettaa hänen olkapäätään eikä päästä häntä menemään. Jokin vanha, paha, kammottava muisto välähtää hetkeksi Isildurin mielessä, eikä hänen ole hyvä olla.
"Sammath Naur on aivan tuossa lähellä. Nyt olisi hyvä tilaisuus hankkiutua siitä eroon. Sinun tarvitsee vain heittää se Tuomiorotkoon, ja silloin Sauronin paha voima on lopullisesti poissa, ja kaikki mitä hän on Sormuksensa avulla rakentanut, murtuu ja katoaa maan päältä. Vaikka oletkin väsynyt, neuvon sinua silti kuuntelemaan. Saatat vielä katua, jos jätät tämän nyt tekemättä."
Isildur ei saata uskoa, että haltiat käyvät hänen kimppuunsa tällaisella hetkellä. Hänen kärsivällisyytensä on lopussa.
"Sanot, että kaikki mitä Sauron on rakentanut, hajoaa ja katoaa, jos Sormus tuhotaan. Eikö koko tämä pahuuden tyyssija ole hänen luomustaan? Miten meille kävisi, meille ja koko armeijalle, jos Sormus tuhottaisiin nyt? Emmekö me kaikki kuolisi? Minä en ole valmis siihen."
"En tiedä, Isildur, mitä silloin tapahtuisi", Círdan sanoo. "Tiedän vain sen, että toisinaan suuret uhraukset johtavat monin verroin suurempaan palkintoon."
Haltioiden viisastelu tällaisella hetkellä on Isildurille liikaa. Hän ponkaisee ylös maasta ja tuijottaa heitä hurjistuneena. "Suuri uhraus tosiaan! Saattaa meidät kaikki kuolemaan! Minä en tee sitä! Sitä paitsi tämä Sormus on minun! Minä otin sen! Minä olen se, joka uskalsi antaa Sauronille lopullisen kuoliniskun, joten se kuuluu minulle. Sinä näit sen Elrond – se on kaunis esine, kaikista Sauronin töistä ainut kaunis. Varmaan haluaisit sen itsellesi, ja yrität sen vuoksi puhua minut luopumaan siitä! Olen kuullut tarpeeksi!"

Isildur kääntyy ja menee isänsä luo. Hän katsoo tämän rauhallisia kasvoja, ja hänen ihmeekseen isä näyttää taas nuorelta, sillä väsymys ja uurteet ovat pyyhkiytyneet pois hänen kasvoiltaan. Samalla hän kuitenkin tietää sen, minkä aiemmin kielsi itseltään. Isä on poissa. Jäljellä on vain ruumis. Varovasti hän irrottaa isänsä kypärän. Hiukset ovat syvän hopeiset ja Elendilmir on yhä hänen otsallaan, mutta kiven säihke on himmennyt. Hän tarttuu isänsä käteen ja suutelee sitä.

Haltiat seisovat rinnatusten vähän matkan päässä ja katsovat hämmentyneinä ihmistä, joka on päättänyt ottaa Sauronin Sormuksen itselleen. Tätä he eivät nähneet ennalta eivätkä osanneet siihen varautua.
"Ereinion aikoi ajaa Sauronin mahdollisimman ylös, kohti Sammath Nauria, ja hänen tarkoituksenaan oli, että me kaataisimme hänet ja heittäisimme hänet Sormuksineen Tuomiorotkoon, niin ettei kukaan joutuisi koskemaan siihen", Elrond toteaa. "Mutta Sauron oli liian vahva. Eikä tämä ole hyvä asia. Isildurin ei olisi pitänyt koskea siihen. Sormus on vaarallinen."
"Gil-galadin suunnitelma ei ollut ongelmaton. Sen me tiesimme." Círdan toteaa. "Sauronin voima kasvoi, mitä lähemmäs Tuomiorotkoa etenimme. Gil-galad tiesi kyllä, että saattaisimme epäonnistua, mutta hän uskoi, että jokin ratkaisu löytyisi. Ja ainakin me olemme saaneet Sormuksen pois Sauronilta."
"Mutta se ei ole turvassa Isildurin käsissä."
"Se ei ole turvassa kenenkään käsissä. Silti, jonkun muun käsissä se voisi olla vielä huomattavasti vaarallisempi", Círdan toteaa ja luo Elrondiin merkitsevän katseen. "Isildurilla ei ole voimaa käyttää sitä."
"Siitäkin huolimatta se pitäisi minusta tuhota nyt heti, kun olemme täällä. Ei se ainakaan onnea hänelle tuo, eikä meille muillekaan."
"Olet oikeassa, mutta emme voi ottaa sitä häneltä väkisin. Hän otti sen omakseen, verirahaksi, niin kuin hän sanoi, ja hänellä on siihen oikeus. Ja kuulit mitä hän sanoi – Sormuksen tuhoaminen luultavasti tuhoaisi meidätkin. Olemmeko me todella valmiit siihen, uhraamaan itsemme Keski-Maan tulevaisuuden hyväksi? Kenties ei ole tarkoitettu, että Sormus tuhottaisiin juuri nyt."
Elrond on hiljaa ja pohtii, onko tämä niitä hetkiä, joita hän myöhemmin katuisi, vai niitä, joita hän muistelisi tuntien helpotusta siitä, että teki oikean päätöksen vaikeassa tilanteessa.
"Elrond? Ymmärrät varmasti, ettei tämä asia ole enää sinun käsissäsi. Polku on valittu, mutta mitä sen päässä on, sitä kukaan ei näe ennalta", Círdan jatkaa.
"Ehdotat siis, että annamme asian olla?"
"Me tulimme tähän sotaan ihmisten avuksi, ja olemme auttaneet heidät niin pitkälle kuin pystymme. Loppu on heidän käsissään. Keski-Maa ei ole meidän kotimme, Elrond, ei niin kuin se on ihmisten koti. Tulee aika, jolloin ihmiset joutuvat kohtaamaan kaikki vihollisensa ilman meidän apuamme. Isildurin myötä Sormus on siirtynyt heidän huolekseen. Kenties he vielä tuhoavat sen. Tai kenties se tuhoaa heidät. Vain aika näyttää."
"Mutta minäkin olen osaksi ihminen", Elrond toteaa.
"Sitten se on myös sinun huolesi, Elrond. Mutta vain osaksi."

Haltiat kävelevät pois. Heidän Korkea Kuninkaansa on poissa, eikä toista tule hänen tilalleen. Mutta he ovat myös saaneet jotain, millä voivat korvata osan siitä mahdista, jonka Gil-galad vei mennessään: Vilya, Nenya ja Narya ovat viimein vapaat Vihollisen tahdosta.

* * *

Elendur näkee isänsä jo kaukaa. Hän juoksee tämän luo niin lujaa kuin pystyy, välittämättä kipeästä ja verta vuotavasta kyljestään. Vihollinen on kuollut, sen he ovat jo tajunneet, sillä kaikki örkit, peikot ja pedot pakenivat, ja suurin osa muistakin hänen palvelijoistaan menetti äkkiarvaamatta halunsa taistella. Osa Sauronin ihmisistä heittäytyi maahan ja anoi armoa, mutta jotkut mustat númenorilaiset jatkoivat yhä taistelua. Heitä oli kuitenkn vähän, eikä kestänyt pitkään, kun heidätkin saatiin kukistettua.

Taistelu on ohi. Ja sota on päättynyt, mutta Elendur ei pysty ajattelemaan sitä vielä.

Thranduil on lähtenyt hänen kanssaan etsimään eloonjääneitä Tuomiovuorelta, mutta kun he lopulta löytävät isän ja isoisän, haltia jättäytyy kauemmas. Elendur näkee Elendilin makaavan maassa liikkumatta ja suru valtaa hänet. Hän rientää isänsä viereen ja kietoo kätensä tämän ympärille.
"Elendur!" isä huudahtaa kyyneltensä lomasta ja rutistaa häntä lujaa.

Sanoja ei ole eikä niitä tarvita. Kumpikin saa kuitenkin jonkinlaista lohtua siitä, että edes he kaksi selvisivät viimeisestä taistelusta hengissä. Muutamien pitkien hetkien kuluttua Elendur kumartuu ja aikoo irrottaa Elendilmirin isoisänsä otsalta, mutta isä estää sen.
"Ei vielä, senya...", hän sanoo tuskin kuuluvasti.

Isä nousee maasta ja huomaa samalla, että hänellä on verta käsissään.
"Sinä olet haavoittunut", hän toteaa.
"Ei se ole mitään, atar", Elendur sanoo, mutta hänen olonsa on heikko, ja nyt kun kaikki on ohi, hänestä tuntuu, että vajoaisi mieluiten maahan niille sijoilleen ja nukkuisi, kunnes kaikki tuska olisi poissa.
"Minä autan sinut leiriin, senya."

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 42. luku 17.1.2016

Lähetetty: Pe Tammi 22, 2016 12:06 pm
Kirjoittaja Nerwen
Huijui. (Ja ihan hyvä, että tajusin väärin, en halua että tämä loppuu vielä, vaikka sinulle se varmasti olisi tämän kaiken työn jälkeen helpotus)

Tätä lukiessa on kyllä joka ainoan luvun jälkeen ihan sanaton olo. Takki tyhjä. Teksti on jotenkin niin vangitsevaa, intensiivistä ja elävää, että sitä vain unohtaa itsensäkin. Ja sitten on vaikeuksia palata, kun luku on ohi.

Elendurin ja Isildurin hyvästit olivat sydäntäsärkevät kaikessa kiireessään. Tuo oli jotenkin niin luonnollinen tilanne, pitää lähteä, mutta vielä sanoa jotakin, ja sitten Elendur ei osaa sanoa mitään.

Tämä luku oli selvästi tarinan huippukohtia. Kuvasit Sauronia äärimmäisen hyvin, hänen kokoaan ja voimaansa, sitä, ettei hän ole niin kuin kukaan tai mikään muu, kaiken pahuutensa ja vallanhimonsa keskellä. Pelkästään tämä lause Viimein tulee hän, Sauron Petturi, Musta Ruhtinas, Pimeyden palvelija ja Morgothin oppipoika. jotenkin yksinkertaisuudessaan, Vihollisen nimeämisessään, oli pysäyttävä. Ehkä nimissä todella on jotakin voimaa. Ja kaiken kaikkiaan tuo vuoren lähestyminen on ehkä eeppisintä, mitä olen lukenut - kaikkialla pimeää kuin yöllä, pelkäävä armeija, Sauronin valtava hahmo ja kaiken taustalla tulta yskivä vuori, ja pelkkä jännite saa hartiat nousemaan korviin.

Tuo koko kohtaaminen oli hengästyttävä, näin sen kaiken silmieni edessä ja tunsin oloni pieneksi. Gil-Galadin ja Elendilin suuruus jotenkin kuvastui tässä sen lisäksi, että Sauronin ylivoima oli niin selvä. Mutta silti, vaikka heillä oli vastassaan valtava, pahantahtoinen olento, kiireestä kantapäähän haarniskoitu, he pystyivät haavoittamaan vihollistaan niin pahasti, että Isildurin oli mahdollista hoidella homma loppuun. Vaikka hintana sitten olikin kahden suuren miehen elämä, tuo oli vain ja ainoastaan vaikuttavaa.

Vaikka Sauronin lopullinen isku ei ollut ihan niin dramaattinen kuin leffan flashbackissa, tämä toimi paremmin. Sauron maassa, haavoittuneena, näkee Isildurin ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja Isildur tekee mitä tehtävä on.

Kuvasit sormustakin hyvin, ja Isildurin vetoa siihen, vaikka melkein minä olisin halunnut vielä vähän lisää - sen verran, että olisi tullut epämukava olo, että tuo ei ole ihan normaalia. Jäin ihan vähän kaipaamaan semmoista ahdistavaa trillerifiilistä sormuksen läsnäolosta.

Toisaalta tuo Isildurin suhtautuminen sormukseen tuli kyllä hyvin esiin siinä, kun haltiat yrittivät puhua hänelle sen tuhoamisesta. Tuo on yksi niitä ristiriitaisia hetkiä tässä tarinassa - toisaalta sitä olisi toivonut, että Sormus olisi tuhottu tuolloin, kun he olivat jo valmiiksi paikalla, valmiiksi niin lähellä paikkaa, missä pahasta olisi voitu päästä kokonaan. Mutta toisaalta, Sormusten herran tarina on niin hieno, että... ehkä kaiken pitikin tapahtua niin. Tämä on vaan näitä, jos voisi matkustaa ajassa taaksepäin ja muuttaa jotakin tosi suurta, tekisikö sen.

Tämä jatkuu erittäin mielenkiintoisena ja uskomattoman mukaansatempaavana. Nyt sitä sitten vain ihmetellään, mitä seuraavaksi, kun Sauronia ei enää ole.

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 42. luku 17.1.2016

Lähetetty: Su Tammi 24, 2016 8:43 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos paljon, Nerwen! Tämä luku oli siis todellakin hyvin keskeinen ficissä, minkä takia tietysti janosin kommenttia enemmän kuin koskaan. Ehdin kyllä jo miettiä, että Orodruinin lähellä olisi varmaan pitänyt olla vähän enemmän porukkaa taistelemassa, mutta olkoon nyt noin tässä Loftis-versiossa... Yritin vältellä kaikkia Peter Jackson -vaikutteita tässä luvussa, missä en nyt välttämättä ihan onnistunut. Oikeastaan tuo miten Gil-galad kuoli, on muistaakseni se tapa, jolla hänen piti leffassa kuolla (mutta sitä kohtausta ei koskaan edes kuvattu, leffan ekstroissa oli jotain hahmotelmia vain). Oikeastaan sekin on aika jännä, että kuinka Elendil ja Gil-galad saivat Sauronin kaadettua, mutta ehkäpä Narsilissa ja Aeglosissa oli jotain ylimääräistä taikaa, niin että ne pystyivät lävistämään tuon Sauronin haarniskan.

Kirjan perusteella Isildur vain leikkasi Sormuksen kaatuneen Sauronin kädestä, joten sen mukaan tämän kirjoitin. Kohtaus on tietysti leffassa räväkämpi ja sai Isildurin vaikuttamaan sankarillisemmalta, mutta tosiaan yritin noudattaa Tolkienin näkemystä enkä PJ:n... (mikä nyt on sinänsä vähän absurdia, koska tästä ficistä varmaan 95% on sellaista, mitä Tolkien ei ikimaailmassa hyväksyisi. ;)).

Tuon Sormuksen suhteen yritin kanssa vältellä leffavaikutteita. Se että Sormus olisi heti muuttanut ihmistä tai jotenkin korruptoinut tämän, on PJ:n keksintöä. Tolkienin tekstien perusteella se vaikutti aika harmittomalta ainakin aluksi, esim. jos ajattelee kuinka paljon Bilbo sitä käytti ilman mitään ongelmia. Mutta tässä olen tähdännyt siihen, että Sormus alkaa vaikuttaa Isilduriin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Olen itse asiassa sitä mieltä, että Isildur teki oikein pitäessään Sormuksen. Jos hän olisi tuhonnut sen, ainakin hän itse olisi kuollut tulivuoren purkautuessa ja varmaan kaikki muutkin, jotka siinä lähettyvillä olivat. Lisäksi Kolme olisi menettänyt voimansa, minkä takia haltiat olisivat luultavasti pian lähteneet Keski-Maasta, ja Arnor olisi varmaan joka tapauksessa hajonnut ilman Noitakuningastakin (kyllä niitä pahiksia jostain aina löytyy), kun ei edes ollut haltioita auttamassa. Eikä olisi ollut Arwenia, joka olisi motivoinut Aragornin yhdistämään kuningaskunnat, ja varmaan Umbar olisi sitten lopulta valloittanut Gondorin. (Ja tämäkin spekulaatio on turhaa, koska Sormusta ei voinut kukaan tuhota vapaasta tahdostaan, joten Isilduria ei voi pitää vastuullisena teostaan, tai sen tekemättä jättämisestä.)

No niin, sitten seuraava luku. Kaikkiaan tässä ficissä on siis 54 lukua, mutta osa näistä loppupuolen luvuista on aika lyhyitä. Yritän nyt postata luvun joka sunnuntai, mutta välillä voi olla sen verran kiireistä, etten siihen pysty.



43. luku: Arvoituksia

Sota on ohi, mutta Isildur ei lähde heti pois Mordorista. Vaikka Elendur olisi kunnossa, hän ei silti lähtisi, sillä hän haluaa ensin katsoa, mitä Sauron on jättänyt jälkeensä, ja päättää, mitä sille tulisi tehdä. Barad-dûrin torni on tehty mustaa taikuutta käyttämällä, mutta kun Isildur kulkee sen ympäri ja tarkastelee rakennusta kääpiö Dúrinin kanssa, he tulevat siihen tulokseen, että sen voi purkaa ihmisten voimin. Mikä taika sitä pitikin koossa, on selvästi rauennut, sillä Tornin seinässä näkyy jo halkeamia ja murenevaa kiveä.
"Tämä linnoitus hajotettakoon palasiksi niin, ettei jää kiveä kiven päälle", Isildur sanoo dúnedainille, jotka ovat seuranneet häntä. "Ja niin tehtäköön kaikille muillekin rakennuksille, joita Mordorin maasta löytyy, paitsi Portille. Sitä me vahvistamme entisestään, ja rakennamme sen laidoille korkeat vartiotornit, jotta yksikään vihollinen ei sitä kautta pääse palaamaan tähän kirottuun maahan."

Eräs kuninkaansa puheesta haltioitunut nuori sotilas potkaisee jo innostuneena rumaa kivipatsasta, joka on pystytetty linnoituksen pihaan, ja satuttaa varpaansa.
"Malttakaa vielä hetki", Isildur sanoo. "Ennen kuin purkutyöt aloitetaan, minä aion mennä sisään Mustaan Torniin ja katsoa mitä Vihollinen on kätkenyt sinne."
"Minua tuo paikka ei houkuttele", Dúrin sanoo. "Pahuuden muisto asuu näissä kivissä, ja mitä tahansa sisällä onkin, se ei ole ainakaan tätä kauniimpaa."
"Teen sen uteliaisuuttani", Isildur toteaa. "Seuratkoon minua ne, jotka uskaltavat."
"Viisaus ja uskallus eivät aina käy yksiin", sanoo Meneldil. "Minä ja poikani olemme nähneet tarpeeksi ja palaamme leiriin."
"Tee niin kuin tahdot", Isildur toteaa.

Lopulta hänen kanssaan Mustaan Torniin menevät Ohtar, Carastion ja muutamia ritareita sekä Dúrin hetken emmittyään. Uteliaisuus ja kiinnostus kivityötä kohtaan kaiketi saivat kääpiökuninkaan muuttamaan mielensä.

Torni on melkein pilkkopimeä. Pienet ikkunat on peitetty rautaluukuin. Heillä on mukanaan soihtuja, mutta ne palavat kituliaasti. Ilma Tornissa on paksua ja raskasta hengittää, vaikka lämmintä siellä ei ole. He tutkivat ensimmäisen kerroksen aulaa. He eivät odota kohtaavansa enää vihollisia, sillä jos tänne joku Sauronin poistuttua jäikin, on tämä varmasti jättänyt piilopaikkansa aikaa sitten. He pitävät silti miekkoja valmiina käsissään, sillä koskaan ei voi olla liian varma.

Lattialla on kaikenlaista rojua ja roskaa, joka rasahtelee heidän saappaidensa alla. He eivät välitä katsoa tarkemmin, minkälaisen aineksen päällä kävelevät. He löytävät pian suuren oviaukon, joka johtaa valtavaan kivisaliin, jossa Sauron kaiketi piti hovia ja jakoi käskyjään ja tuomioitaan. Sen päässä on musta rautainen valtaistuin, suurin mitä ihmisten silmät ovat koskaan nähneet. Se on karu ja vailla koristuksia, mutta sen selkänojaan on isketty muutama korkea piikki, joiden kärkiin on keihästetty eri olentojen päitä. Isildur pohtii, kuuluivatko ne kenties päälliköille, jotka rohkenivat kyseenalaistaa herransa käskyjä ja menettivät päänsä varoitukseksi muille kapinallisia ajatuksia hautoville.

Kaikkialla salin lattialla lojuu joko nälkään tai väkivaltaan kuolleiden örkkien raatoja ja haju on lähes pyörryttävä. Suuret mustat pilarit nousevat korkeuksiin, ja arvatenkin sali on joskus herättänyt suurta pelkoa ja kunnioitusta Vihollisen palvelijoiden keskuudessa, mutta nyt se on vain autio, hylätty halli, eikä aiheuta vierailijoissa muuta kuin vastenmielisyyttä.

Ohtar ja Carastion valittavat ja sanovat saaneensa paikasta tarpeekseen. Isildur haluaa kuitenkin nähdä enemmän. Hän etsii määrätietoisesti portaita, joita pitkin pääsee Tornin huipulle. Hän löytää etsiessään joitakin kammioita, mutta ei yhtäkään sellaista, jota voisi käyttää lepäämiseen tai virkistymiseen, edes minkäänlaista ruokailutilaa ei Tornissa näytä olevan. Mutta miksi olisikaan? Sauron ei ollut elävä olento niin kuin ihmiset, haltiat tai kääpiöt, ja mitkään ruumiilliset tarpeet tuskin haittasivat hänen keskittymistään pahuuden töihin. Örkeillä ja muilla elävillä lienee ollut muonavarasto jossakin muualla kuin Tornissa.

Kompasteltuaan ja törmäiltyään vielä hetken pimeyden keskellä Isildur löytää portaikon valtaistuinsalin takaa. Hän astuu ensimmäisille askelmille välittämättä Ohtarin vastalauseista. Aseenkantaja ei haluaisi seurata isäntäänsä, mutta uskollisuus tätä kohtaan on niin vahva, ettei hän tohdi kieltäytyäkään. Carastion pyytää, ettei hänen tarvitsisi nousta Torniin, ja Isildur antaa hänelle luvan jäädä alas Dúrinin ja ritareiden kanssa.

Kultainen rasia roikkuu ketjussa Isildurin paidan alla, ja tuntuu oudon raskaalta kantaa. Jokainen askelma ylös on vaikeampi ottaa, ja kipu hänen oikeassa kämmenessään yltyy. Sormus poltti käden ihon rikki, kun hän koski siihen ensimmäisen kerran. Nyt kämmen on niin kipeä, että hänen on koko ajan varottava, ettei se osu mihinkään. Elrond katsoi palovammaa aiemmin ja sanoi, että se paranisi hitaasti, koska sen on aiheuttanut musta noituus, eikä käsi ehkä tulisi koskaan entiselleen. Elrondilla ei ole sodassa mukana välineitä sellaisen vamman parantamiseen, ja sen vuoksi hän kehotti Isilduria palaamaan Rivendelliin heti kun hänen velvollisuutensa sallisivat. Kenties haltialaaksosta löytyisi apu.

Mutta mitkään vaivat eivät saa nyt Isilduria pysähtymään. Uteliaisuus ajaa häntä nousemaan ylöspäin portaan toisensa jälkeen, ja loputtomalta tuntuneen kapuamisen jälkeen he ovat viimein huipulla. Huone on karu, mutta hieman valoisampi kuin alakerrokset, eikä ilma ole niin tunkkainen ja raskas. Täällä ikkunat ovat avoimet ja ne ovat korkealla, mutta kun Isildur kurkottaa hän pystyy katsomaan niistä alas. Hän näkee hyvin leirin ja kentän, jolla he niin monia vuosia taistelivat, ja tiet joita pitkin he kuljettivat muonaa ja aseita. Täällä Sauron on siis seisonut ja seurannut taistelujen etenemistä ja ollut hyvin perillä tapahtumista. Kun Isildur katsoo länteen, hän näkee kirkkaan, valkean välähdyksen siellä, missä hänen oma torninsa kohoaa. Kenties juuri sinä vuonna, kun Minas Ithil nousi korkeuksiinsa, Sauron ymmärsi, että osa númenorilaisista eli yhä. Siitä asti hän luultavasti valmistautui sotaan, kokosi joukkojaan vaivihkaa ja valmisteli yllätyshyökkäystä.

Isildur pujottaa käden paitansa alle ja koskettaa kultaista rasiaa. Rasia tuntuu lämpimältä hänen sormissaan. Hänen tekee mieli ottaa Sormus esiin ja katsoa sitä, ehkä kokeilla miltä se tuntuisi hänen sormessaan. Hän janoaa saada tietää tämän aseen salaisuuden. Mihin sen voima perustuu? Mitä se tekee kantajalleen? Tekeekö se tästä vahvemman, ylivoimaisen niin ruumiltaan kuin mieleltään? Parantaako se myös aisteja, niin että sitä käyttävä saattaa nähdä ja kuulla tarkasti peninkulmien päähän, jopa toisen ajatuksiin asti? Pystyisikö sen avulla istuttamaan omia aikeitaan toisen mieleen? Tekisikö se omistajastaan sellaisen, jota kuka tahansa oli valmis seuraamaan mihin tahansa, toteuttamaan jokaisen hänen käskynsä?

Sauron on nyt ehkä poissa, mutta itä ja etelä ovat täynnä ihmisiä ja muita olentoja, jotka vaalivat hänen muistoaan. Voisiko Isildur Sormuksen avulla käännyttää nämäkin kansat puolelleen, niin ettei koko Keski-Maassa olisi enää ketään, joka vastustaisi häntä? Ei enää ketään, joka hautoisi pahoja aikeita mielessään, vaan kaikki olisivat puhdassydämisiä, kunnioittaisivat valaria, ja haluaisivat oppia uutta ja tulla viisaammiksi niin kuin Númenorin kansa kauan sitten.

Voisiko Isildur tehdä Keski-Maasta uuden Númenorin?

"Korkea herra? Ehkä on jo aika palata."

Isildur hätkähtää kuullessaan Ohtarin äänen. Hän ehti jo unohtaa, että poika on Tornissa hänen kanssaan. Hän ei halua Ohtarin näkevän Sormusta. Ja sitä paitsi, hän tietää rasiaa avaamattakin, että se on vielä liian kuuma. Hänen olisi annettava sen olla kunnes se jäähtyisi. Hän ei halua vahingoittaa käsiään enää enempää.

Hän laskeutuu portaat alas Ohtarin perässä. Jokaisella askeleella hänen halunsa katsoa Sormusta vähenee. Mitä hän oikein edes ajatteli? Hän otti Sormuksen muistoksi, perintökalleudeksi suvulleen. Hänen ei ole tarkoitus yrittää käyttää sitä, sillä mitä hän muka tietää Sormuksista ja niiden voimista? Jos hän yrittäisi jotakin niin vaikeaa, hän luultavasti päätyisi vain vaikeuksiin. Sitä paitsi, hänellä on aivan riittävästi tekemistä läntisten maiden hallitsemisessa. Olisi sulaa hulluutta sekaantua myös etelän ja idän asioihin.

* * *

Liiton armeija on tullut Minas Ithiliin juhliakseen voittoa. Paikalla ovat dúnedain, kääpiöt ja pohjalaiset, mutta haltioista suurin osa lähtenyt takaisin kotiinsa. Elrond vei mennessään Isildurin terveiset Marillëlle ja Valandilille ja lupauksen pikaisesta paluusta. Isildur lähtisi pohjoiseen heti, kun saisi asiat Etelä-Valtakunnassa järjestykseen.

Thranduil on kuitenkin tullut joukkoineen Minas Ithiliin, ainoana haltioiden valtiaista. Ciryon ihmettelee tätä, mutta arvelee, että Thranduilin salohaltioilla saattaa olla Ithilienissä sukulaisia. Ehkä haltiakuningas on tullut, koska yrittää saada osan Ithilienin haltioista muuttamaan kanssaan Suureen Vihermetsään, täydentämään sodassa huventunutta kansaansa. Ithilienin salohaltiat eivät olleet mukana Dagorladilla tai Barad-dûrin piirityksessä, koska heidän joukkonsa on pieni, eikä heillä ole koskaan ollut vahvaa johtajaa eikä aseitakaan. He auttoivat kuitenkin sodan aikana Minas Ithilissä tuomalla yrttejä haavoittuneille ja neuvomalla parantajia. Kenties jotkut heistä ovat valmiit ottamaan Thranduilin uudeksi herrakseen ja jättämään etelän. Se tekee Ciryonin vähän surulliseksi, sillä hän on aina pitänyt herkkäsieluisista salohaltioista ja näiden läsnäolosta kotimetsässään, vaikka nämä ovatkin yleensä pysyneet omissa oloissaan ja suostuneet tapaamaan ihmisiä vain harvoin.

Ciryon ja Aratan valmistelevat juhlaa. Aratan puhuu koko ajan siitä, kuinka pääsee kohta taas näkemään Melethilin. Voitonjuhlan sijaan hänen ajatuksensa ovat hääjuhlassa, ja siinä, mitä siellä syötäisiin ja juotaisiin, ketkä esiintyisivät siellä, ja olisiko väärin jättää Meneldil kutsumatta. Ciryon kuuntelee veljensä suunnitelmia kasvavan kärsimättömyyden vallassa. Aratan alkaa olla jo pahempi kuin kaikki heidän hössöttävät sukulaisrouvansa yhteensä.
"Oletko sinä nähnyt isää ja Elenduria tänään?" Ciryon kysyy, kun he laskevat viinitynnyreitä kellarissa ja arvioivat menekkiä. "Ovatko he vieläkin niin väsyneitä, etteivät jaksa yhtään auttaa meitä kahta?"
"Elendur varmaan lepää vielä. Kuulit mitä Thranduil sanoi. Vaikka veljemme haava on jo parantunut, hän on yhä uupunut jouduttuaan taistelemaan nazgûlin kanssa. Hän tarvitsee aikaa toipuakseen entiselleen."
"Minä luulin, että nazgûl olivat Orodruinilla viimeisen taistelun aikana ja Elendur Barad-dûrissa, ainakin suurimman osan ajasta. Ja mistä alkaen Thranduil on ollut parantaja? Minä olen totta puhuen aika yllättynyt siitä, että hän tuli tänne juhlimaan sen sijaan, että olisi palannut omaan metsäänsä ja juhlinut siellä omalla tavallaan."
"No, hän on haltia... kuka haltioista ottaa selvän? Mutta minä luotan hänen sanaansa. Niin, mistä puhuimmekaan? Minä todellakin haluan Dorwinionin viiniä meidän häihimme. Kuulin kuinka Thranduilin salohaltiat kehuivat sitä, ja jos he pitävät siitä, sen täytyy olla jotain todella ihanaa."

Ciryon saa tarpeekseen. Hän päättää mennä itse katsomaan, missä isä on. Isällä on kaiketi jonkinlainen haava kädessään, mutta sen ei pitäisi estää häntä osallistumasta valmisteluihin. Sitä paitsi, isä on nyt Korkea Kuningas, mahtavin valtias koko Keski-Maassa, tai ainakin mahtavin ihmisistä, eikä Ciryon millään voisi järjestää juhlaa kuulematta hänen mielipidettään.

* * *

Isildur istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja tutkii esinettä, jonka otti Sauronilta maksuksi menetyksistään. Nyt hänellä on viimein mahdollisuus tarkastella sitä huolella, oman kotinsa rauhassa. Hän on lukinnut oven varmuuden vuoksi.

Sormus tuntuu vieläkin hieman lämpimältä, mutta nyt Isildur pystyy pitämään sitä kämmenellään ilman tuskaa. Hän näkee Sormuksen pinnassa punahehkuisia kirjaimia, mutta hän ei ymmärrä kieltä. Mordorin mustaa kieltä se varmasti on, sillä sanat kuulostavat karkeilta, ja arvatenkin sanovat jotain pahaa. Kirjaimet ovat kuitenkin Eregionin haltioiden kirjaimistoa. Tuskin Mordorin kielellä edes on omia kirjoitusmerkkejä tai jos on, niitä olisi mahdotonta kaivertaa näin siroksi kirjoitukseksi.

Kenties Isildurin muisti valehtelee, mutta hän voisi vannoa, että Sormus oli paljon suurempi silloin, kun se oli vielä Sauronin sormessa. Nyt Sormus kuitenkin näyttää siltä, että se voisi olla hänelle juuri sopiva, ilman että jäisi jumiin tai putoaisi pois.

Ajattelematta asiaa sen enempää, Isildur pujottaa Sormuksen vasemman käden etusormeensa, ja melkein saman tien, kun kultainen pinta koskettaa hänen ihoaan, tuskan aalto iskee hänen lävitseen, niin nopeasti ja yllättäen, ettei hän voi olla parkaisematta kivusta. Kipu säteilee sormesta ympäri hänen kehoaan sykäyksin etenevänä poltteena, ja saa hänet taittumaan kaksin kerroin. Hän putoaa tuolilta, joka kaatuu lattiaan kovalla kalahduksella. Hetkeen hän ei kykene tekemään muuta kuin makaamaan käpertyneenä maassa, ollen varma kuolemastaan, kunnes jokin järjen ääni saa hänet ojentamaan oikean kätensä ja tempaisemaan Sormuksen irti. Tuska kaikkoaa saman tien. Hän makaa selällään lattialla, hikisenä ja huohottaen, ymmärtämättä täysin mitä juuri tapahtui. Hän tajuaa etäisesti, että joku on oven takana ja hakkaa sitä vimmatusti.

Kestää hetken ennen kuin hän pääsee ylös. Hän on ihmeissään huomatessaan, ettei Sormus jättänyt minkäänlaista jälkeä hänen sormeensa, vaikka aiheutti silmitöntä kipua. Hän asettaa esineen varoen takaisin kultaiseen rasiaan, joka roikkuu edelleen ketjussa hänen kaulassaan. Hän ei ainakaan vielä ole keksinyt Sormukselle parempaakaan säilytyspaikkaa. On tärkeää, ettei se huku tai päädy kenenkään toisen käsiin. Siksi on parasta, että se on Isildurin ulottuvilla kaiken aikaa.

Hän vetää syvään henkeä ja menee sitten avaamaan oven. Siellä on Ciryon, tohkeissaan kuten yleensä. "Atar, mitä tapahtui? Oletko sinä kunnossa? Miksi ovi oli lukossa?"
"Ei minulla ole hätää. Mitä asiaa sinulla on?"
Isildur päästää Ciryonin sisään. Tämä huomaa kaatuneen tuolin. "Atar? Oletko sinä varmasti kunnossa? Minä kuulin... kuulosti siltä kuin sinulla olisi ollut jokin hätänä. Olin juuri lähdössä hakemaan apua."
"Kuten näet, minä olen aivan kunnossa." Isildur sanoo ja nostaa tuolin harmissaan siitä, että Ciryon sattui paikalle juuri sillä hetkellä. Ciryonilla on totisesti taito olla väärässä paikassa väärään aikaan, ja jonain päivänä se varmaan vielä koituisi hänen kuolemakseen. Isildur ei halua kertoa Sormuksesta kenellekään, ei ainakaan vielä. Hän ei halua huhujen leviävän, tai kohta koko kansa vaatisi nähdä Sormuksen ja mikä pahinta, joku saattaisi haluta sen itselleen. Hän toivoo, että Ciryon jättäisi aiheen. "Mitä sinä haluat?"
"Johtuiko se kädestäsi?" Ciryon jatkaa ja katsahtaa Isildurin oikeaan käteen, johon on kääritty side. Se on vieläkin kipeä, ja haavasta tihkuu verensekaista nestettä, vaikka hän on hautonut sitä yrteillä niin kuin Elrond kehotti. "Eikö mestari Elrondkaan pystynyt parantamaan sitä?"
"Se on vaikea vamma", Isildur toteaa, helpottuneena siitä, että Ciryon on tehnyt omat johtopäätöksensä. "Mutta kenties Rivendellissä siihen löytyy parannus."
"Sait sen taistelussa Sauronia vastaan, tai niin olen kuullut. Sanotaan, että sinä annoit hänelle kuoliniskun."
"En olisi päässyt antamaan minkäänlaista iskua, elleivät Gil-galad ja isoisäsi olisi kaataneet häntä ensin maahan. Heidän ansiostaan Sauron kohtasi loppunsa, enkä halua viedä heiltä sitä kunniaa. Mutta minä en välittäisi puhua siitä sen enempää."
"Minä ymmärrän. Sen on täytynyt olla kauheata. En pysty kuvittelemaankaan, enkä edes haluaisi kuvitella. Mutta sanat eivät riitä kuvaamaan onneani siitä, että sinä selvisit."

Isildur taputtaa poikaansa olalle terveellä kädellään. "Ja minä olen onnellinen, että sinä selvisit", hän sanoo. "Tiedät kyllä, että olen joskus epäillyt sinua, mutta nyt huomaan, että kaikki epäilykseni ovat olleet turhia. Olet osoittanut arvosi."
"Kun ajattelin sitä, millainen nuorempana olin, ymmärrän epäilysi täysin. Enkä minä kanna kaunaa siitä, että kielsit minulta asioita, joita olisin halunnut. Sanoit kerran, että jonakin päivänä tulisin ja kiittäisin sinua. Nyt se päivä on koittanut. Kiitän sinua, koska en usko, että olisin nyt elossa, jos olisit antanut minun tehdä kaiken mieleni mukaan. En minä osannut pelätä silloin sotaa, enkä olisi koskaan oppinut puolustamaan itseäni ja kansaani, ellet olisi pakottanut minua oppimaan."
"Vai sen vuoksi sinä pyrit huoneeseeni? Minä arvasin, että sen täytyy olla jotain tärkeää", Isildur sanoo hymyillen, vaikka tietääkin, ettei Ciryon häntä sen vuoksi etsinyt.
"Niin, ja oikeastaan toivoin myös, että kertoisit mielipiteesi juhlavalmisteluista."
"Vai niin? No, kunhan tarjolla on riittävästi ruokaa ja juomaa, minä olen tyytyväinen."

Ciryon haluaa kuitenkin viedä hänet juhlasaliin katsomaan ovatko pöydät hänen mielestään sopivasti järjestetyt ja onko hänestä oikein ripustaa myös Thranduilin lippu seinälle.

* * *

Elendur istuu juhlassa Thranduilin rinnalla. Ehkä syynä on liika viini, mutta hän ei välitä lainkaan siitä, mitä muut ajattelevat heistä kahdesta. Hän on iloinen siitä, että Thranduil päätti tulla Minas Ithiliin, vaikka Elrondin ja Amrothin haltiat lähtivät. Pian heidän olisi kuitenkin erottava, mutta ainakin tämä hieman viivästyttäisi sitä. Elendurin viimeisessä taistelussa saama haava parantui nopeasti, mutta hän esittää yhä toipilasta, sillä se takaa hänelle tietyn määrän rauhaa ja yksityisyyttä, joka puuttuisi jos hän olisi täysin terve. Ja Thranduil on tietysti hiipinyt hänen huoneeseensa aina, kun se on ollut mahdollista.

"Jos tämä on ihmisten käsitys lihattomasta illallisesta, ihmettelen totisesti, että olet yhä elossa, ja vielä kasvanut tuon kokoiseksi", Thranduil sanoo ja katsoo arvostellen leipäpaloja ja nahistuneita porkkanoita ja palsternakkoja, joita heidän eteensä on katettu.
"Kokkimme osasi kyllä tehdä maittavaa ruokaa, mutta hän kaatui sodassa", Elendur toteaa. "Luulen, etteivät Ciryon ja Aratan ole nähneet tarpeelliseksi etsiä uutta, ainakaan hyvää sellaista. Yksinkertaisille miehille kelpaa yksinkertainen ruoka."

Ciryon on tuijottanut Elenduria ja Thranduilia koko illan silmät ymmyrkäisinä. Välillä hän vilkuilee isään päin ikään kuin varmistaakseen, että tämäkin on tietoinen siitä, että Elendur ja Thranduil istuvat rinnakkain ja katsovat jatkuvasti toisiaan silmiin ja hymyilevät. Elendur päättää hieman kiusata pikkuveljeä ja silittää Thranduilin käsivartta tavalla, joka ei jätä mitään arvailun varaan.
"Veljesi on suloinen", Thranduil toteaa ja siemaisee viinilasistaan. Hän heittää monimerkityksisen silmäyksen Ciryoniin päin, joka kääntää kauhuissaan katseensa sivuun.
Elendur nauraa. "Vai suloinen? Pelkäänpä, ettet saisi paljon vastakaikua, jos menisit lausumaan hänelle tuollaisia kohteliaisuuksia."
"Enpä tiedä. Haastava hän varmasti olisi, mutta tuskin mahdoton. Minä olen kaunis, ja se hänenkin on myönnettävä. Ja minulla on tapana saada ihmiset löytämään itsestään uusia puolia."
"Minä suosittelen lämpimästi, että jätät yritykset sikseen, mitä Ciryoniin tulee. Nyt kun ajattelen asiaa, luulen että saisit sittenkin vastakaikua, ja olisi kovin ikävää nähdä sinun siron nenäsi murtuvan." Elendur hipaisee sormellaan Thranduilin nenänvartta. "Ciryon on vahvempi kuin miltä näyttää ja ärsytettynä vaarallinen, kuten Dagorladilla näimme."
Thranduil nauraa. "Luulet siis, että ihminen voisi onnistua murtamaan haltialta nenän? Sopii yrittää!"
"Kehotan sinua hiljentämään ääntäsi, sillä moni tässä salissa tulkitsisi tuollaiset sanat tappelukutsuksi!" Elendur toteaa.

Juhlaväen huomio on kuitenkin toisaalla. Aratan ja Meneldil haastavat riitaa, mikä luo tunnelmasta entistä kotoisamman. Meneldil piikittelee Aratania siitä, ettei tämä ollut mukana Barad-dûrin piirityksessä, vaan "istui turvallisesti Torninsa huipulla katselemassa toisten kärsimyksiä, niin kuin eräskin, jonka nimeä emme tässä ilonjuhlassa mainitse". Aratan toteaa siihen, että hän on kuullut "luotettavasta lähteestä", että Meneldil laski alleen Sauronin tullessa alas Tornistaan.
"Se on vale! Se on törkeä, perätön vale!" Meneldil karjuu posket punaisina. Aratan hirnuu tyytyväisenä, ja niin tekevät useimmat Ithilienin ritareista ja sotilaista. Kaikki ovat tainneet unohtaa, että Meneldil on nyt Gondorin kuningas, tai ainakin hänestä on tulossa sellainen, kunhan kruunajaiset saataisiin järjestettyä.

Elendur arvelee, että kunhan Meneldil on saanut päänsä selväksi, tämä alkaa käyttää valtaansa, ja naurajien lienee silloin parasta lähteä kiireesti pohjoiseen, jos haluavat välttyä ikävyyksiltä. Isä ei puutu tilanteeseen mitenkään. Hän näyttää poissaolevalta ja on tuskin koskenut juomaansa ja ruokaansa juhlan aikana. Elendur on siitä vähän huolissaan, mutta toisaalta isällä on aina ollut oikkunsa, ja ennen sotaakin hän vetäytyi välillä yksinäisyyteen. Hän on varmaan vielä poissa tolaltaan Orodruinin rinteen tapahtumien vuoksi. Isä on ollut hyvin vaitonainen siitä, miten tapahtumat etenivät ja kuinka Sauron kohtasi loppunsa.

Thranduil kehottaa Elenduria olemaan huolehtimatta isästään. "Minä luulin, että sinä päätit jo aikaa sitten, ettet enää puutu isäsi asioihin?"
"Vaikea minun on olla puuttumatta, kun näen, ettei kaikki ole hyvin. Sitä paitsi, keitä muita hänellä enää on? Yúlaner on kuollut ja niin ovat Anárion ja Elendilkin. Minä olen nyt hänen tärkein neuvonantajansa."
"Ymmärrän kyllä huolesi. Näen, että isäsi on muuttunut, eikä siihen tarvitse haltian silmiä. Tuo poissaolevuus, mistä puhut, ei ole pelkkää väsymystä tai hajamielisyyttä. Se viimeinen taistelu muutti häntä. Ja yhtä asiaa minä olen ihmetellyt: mitä tapahtui Sauronin Sormukselle? Emme ole kuulleet siitä mitään sen jälkeen, kun taistelu päättyi."
Elendur kohauttaa olkapäitään. "Kaiketi se tuhoutui Sauronin mukana, tai niin minä oletan."
"Minä en olisi siitä niin varma", Thranduil toteaa ääntään madaltaen. "Mutta mitä tahansa sille tapahtuikin, minä totisesti toivon, ettei isäsi ottanut sitä itselleen. Se on vaarallinen esine eikä sen pidä joutua ihmisten käsiin. Valar tietävät, ettei kulu kuin muutama sukupolvi, kun joku kuninkaan holtittomista sukulaispojista on hävinnyt sen pelipöydässä jollekin Umbarin vakoojalle. Ja kohta meillä on etelässä uusi Musta Ruhtinas."
Elendur pudistaa päätään huvittuneena, sillä Thranduil selvästi vitsailee, vaikka hänen kasvonsa ovatkin aivan vakavat. "Ei isä ole sitä ottanut. Jos olisi, hän olisi kertonut siitä minulle. Miksi hän salaisi sellaisen asian? Ole huoleti, Thranduil. Minä uskon, että Sormus on tuhoutunut eikä meidän tarvitse enää vaivata päitämme sillä tai millään muullakaan Sauroniin liittyvällä."

Elendur kehottaa Thranduilia ottamaan lisää viiniä, eikä tämä esitä vastaväitteitä.




A/N: Haha, Thranduil ja viini. Olen katsellut viime päivinä Viiden armeijan taistelun ekstroja, joissa muistutettiin, että haltiakuningas oli erityisen perso viinille. Kyllä siinä Saukkikin äkkiä unohtuu kun tarjolla on hyvää viiniä. :D