Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 34. luku 11.10.2015
Lähetetty: Su Loka 25, 2015 9:40 pm
Kiitos Nerwen! Mukava kuulla, että tuo luku oli toimiva kokonaisuus. Tavallaan tuo Viimeisen liiton sota on niin iso juttu, että siitä kirjoittaminen, varsinkin tuo alku, oli haastavaa. Minä en tiedä sotimisesta mitään eikä se oikein kiinnostakaan, mutta samalla tuntui, että olisi pakko saada kirjoitettua jotain mahdollisimman eeppistä. Sitten sitä vain yritti huiskaista jotain epämääräistä, joka kuitenkin toivottavasti tekisi edes pikkuisen oikeutta sille taistelulle. Mutta jotenkin sitä miettii, että olisi voinut kirjoittaa jotain vielä hienompaa, jos aikaa olisi enemmän. Mutta mukavaa siis kuulla, että luku tempaisi mukaansa.
Tuo gorejuttu, olen kyllä samaa mieltä, ettei se Tolkienin maailmaan sovi (vaikka kyllähän ne irtopäät siellä TSH:ssakin lenteli...). Mutta tarkemmin kuvailtua väkivaltaa tulee tässäkin vielä, ei mitään gorea mutta ehkä sellaista, että vähemmälläkin kuvauksella olisi selvitty. Oikeastaan jo tuo seuraava luku on sellainen, että alkaa ehkäpä kallistua hieman tuonne R ratingin puolelle.
Tämä seuraava luku on ollut sellainen miljoona kertaa uudelleen kirjoitettu tapaus. Ei oikeastaan vaikea luku, mutta sellainen joka ei vain jätä rauhaan vaan pyörii aina mielessä, ja keksin uutta ja uutta. Tänäänkin kirjoitin vielä kokonaan uusiksi joitakin kohtia, minkä takia tämä tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kummalliselta. Mutta kun edellisestä on jo kaksi viikkoa, lienee aika saada tämä postattua. Tämä luku on myös tavallista pidempi, mutta sellainen yhtenäinen kokonaisuus, ettei sitä voinut oikein pätkäistä mistään kohtaa.
35. luku: Kosto
Aluksi Isildur ei huomaa vastustajassaan mitään erityistä. Tämä on samanlainen, harmaa, hahmoton olento, jollaisia hän on iskenyt kuoliaaksi koko päivän. Mutta tämä ei suostu kuolemaan yhtä helposti. Miehen miekka on suora, pitkä ja terävä, ja hän käyttää sitä taidolla, torjuen iskun toisensa jälkeen melkein kuin olisi lännen mies itsekin. Isildur on välttänyt katsomasta vihollisiaan kasvoihin, mutta nyt hän etsii katseellaan miehen silmät, sillä hänen täytyy saada tietää. Kun heidän katseensa kohtaavat, Isildur näkee kirkkaat, siniset silmät, jotka leiskuvat vihaa ja kostonhimoa. Päätä ja kasvoja suojaa mithrilkypärä, ei kovinkaan erilainen kuin Isildurilla itsellään, mutta siihen on upotettu punaisia jalokiviä, jotka muodostavat silmän tapaisen kuvion. Sotisopa hohtaa uutuuttaan, ja sen renkaat ovat pienet ja tiheät, ja käsivarsia, keskivartaloa ja reisiä suojaavat vankat teräslevyt, joissa on koristeena kultaa. He ovat siis viimein tulleet - mustat númenorilaiset. Tästä miehestä olisi vaikea löytää heikkoa kohtaa.
Isildur on väsynyt. Pitkä päivä on jo laskemassa mailleen, tai niin hän uskoo, sillä alituisessa hämärässä, jonka Sauron on nostattanut, yö ja päivä eroavat toisistaan vain vähän. Hänen käsivartensa ovat kipeät, ja hän on välillä vaihtanut miekkansa vasempaan käteensä säästääkseen oikeaa hankalampia vihollisia varten. Hänen mielessään käy, että on saattanut kohdata voittajansa. Kenties taru loppuu hänen osaltaan tähän kaksintaisteluun. Hän kohtaa vastustajansa katseen uudelleen, ja silloin kauhu toden teolla puraisee hänen sisintään. Hän tuntee miehen.
Mies syytää suustaan sanoja kielellä, jonka Isildur kuvitteli unohtaneensa. Umbarin kuningas Fuinur tietysti tunnisti hänet jo paljon aiemmin, ja luultavasti tarkoituksella valitsi juuri Isildurin. Mikä olisi parempi tapa herättää kansan kunnioitus, kuin esitellä viholliskuninkaan päätä keihään nokassa? Isildur ei vastaa Fuinurin herjoihin, sillä hänellä ei ole siihen voimia. Hän on uuvuksissa, vaatekerros panssarin alla on hiestä märkä ja liimautunut hänen ihoonsa. Isildurin ympärillä on käynnissä monia samanlaisia kaksintaisteluja. Metallin terävät kalahdukset ja miesten vihan ja tuskan älähdykset täyttävät ilman.
Mutta Fuinurkin väsyy. Kun Isildur pitää pintansa, vastustajan iskut käyvät hitaammiksi ja tämä joutuu perääntymään. Fuinur katsoo ympärilleen, huutaa miehiään tulemaan avuksi, mutta turhaan. Isildur löytää lisää voimaa seuraavaan iskuunsa, ja vaikka Fuinur saa sen torjuttua kilvellään, tämän tasapaino järkkyy hetkeksi. Isildur näki jo aiemmin heikon kohdan panssarissa käsivarren alla, ja nyt kun hänellä on tilaisuus, hän survaisee miekkansa sinne nopeasti, niin syvälle kuin pystyy. Fuinur vajoaa maahan.
"Joudut vielä maksamaan tästä!" Fuinur ähkäisee ja sylkäisee verta. "Pimeys on mahtavin, eikä mikään voi sitä voittaa!"
Fuinur hiljenee. Isildur huohottaa raskaasti. Hän nojaa miekkaansa katsoessaan, kuinka hänen entinen kiduttajansa kouristelee maassa, yskii ja korisee, eikä hän tee mitään nopeuttaakseen tämän pääsyä kärsimyksistään. Kun Fuinur vetää viimeisen hengenvetonsa, mikään tunne ei liikauta Isildurin sydäntä. Hän on väsynyt ja valmis palaamaan leiriin.
Mutta samassa kuuluu karjahdus hänen takaansa. Hän joutuu sukeltamaan maahan väistääkseen hurjan iskun, jonka tarkoitus oli sivaltaa häneltä pää irti. Se on Herumor. Isildurin ei tarvitse edes katsoa, sillä hän tuntee miehen pelkästä äänestä. Isildur puristaa miekkaansa, yrittää ryömiä kauemmas, ja ehtii juuri ja juuri kierähtää selälleen välttääkseen Herumorin seuraavan iskun. Hän ei pysty tekemään mitään puolustaakseen itseään – kilven hän pudotti maahan hetki sitten kerätessään voimiaan Fuinurin surmaamisen jälkeen, miekka on hyödytön tällä etäisyydellä, eikä hän saa tilaisuutta ottaa eketiä vyöltään. Herumor on raivon sokaisema ja sohii miekallaan minne sattuu, ja Isildur onnistuu väistelemään juuri ja juuri kiemurtelemalla maassa sinne tänne kuin pieni metsäneläin haukan kynsien alla.
"Vähäjärkinen houkka! Pysy paikallasi!" Herumor puuskuttaa. "Tai minä saatan vielä osua sinuun!"
Isildur jähmettyy paikalleen, mutta vain hetkeksi. Herumor huutaa käskyjä lähettyvillä taisteleville sotilailleen, mutta näillä kaikilla on muita kiireitä. Dúnedain antavat umbarilaisille kelpo vastuksen, mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ehdi tulla Isildurinkaan avuksi. Herumor ärjäisee, pudottaa äkisti miekkansa maahan ja heittäytyy Isildurin päälle koko painollaan.
Herumor ei ole pieni mies eikä kevyt kaikkien panssareidensa ja teräslevyjensä kanssa. Isildurista tuntuu kuin hän olisi jäänyt taivaalta pudonneen kivenjärkäleen alle. Herumor kiertää kätensä hänen kaulansa ympärille ja puristaa kovaa. Isildur saa kiinni hänen ranteistaan, mutta hänellä ei ole voimia irrottaa miehen käsiä. Hän potkii jaloillaan ja pyristelee samalla, kun yrittää turhaan vetää henkeä. Juuri kun hänen silmissään alkaa pimetä, Herumor hellittää otteensa ja iskee Isilduria kahdesti kovaa suoraan kasvoihin.
"Nyt! Paikallasi, sinä kurja, haltioiden aivopesemä rotta! Pimeyden Ruhtinas haluaa tavata sinut. Sinun pitäisi olla kiitollinen. Hän tarjoaa henkilökohtaisen audienssin vain harvoille."
Samassa joku iskee miekan lappeella Herumoria lujaa takaraivoon. Tämä ärjäisee tuskasta ja horjahtaa. Isildurilla on juuri ja juuri tarpeeksi voimia työntää Herumor pois päältään. Hän kierähtää kauemmas, ja viettää hetken aikaa haukkoen henkeään ja syljeskellen verta suustaan. Sitten hän kääntyy katsomaan pelastajaansa. Tämä osoittaa miekallaan Herumoria, joka on nyt maassa polvillaan, mutta ei armoa anomassa, vaan syytämässä kirouksia voittajiensa niskaan.
"Mitä haluat tehdä hänelle?" tuntematon mies kysyy.
Isildur ottaa eketin vyöltään ja kävelee Herumorin eteen. Hän haluaisi sanoa jotakin, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei ole sellaisia sanoja, joihin hän voisi pukea kaksisataa vuotta jatkuneen vihan ja kostonhimon. Herumor tuijottaa häntä, ja kuolemansa hetkellä hän alkaa äkkiä hymyillä. "Pimeyden Herra tuntee sinut hyvin, Isildur, ja hän ottaisi sinut mielellään vastaan. Kuka tietää, ehkä voisit vielä lopettaa tämän kaiken? Mieti sitä. Pieni, harmiton palvelus, joka on sinulle jo ennestään hyvin tuttu. Kenties se lepyttäisi Pimeyden Herran."
Isildur survaisee eketin suoraan Herumorin suuhun. Hän oli ajatellut vetää tämän kurkun auki, mutta kuolkoon sittenkin hitaasti, omaan vereensä tukehtuen. Herumor vajoaa maahan ja jää korisemaan siihen, hitaasti leviävän verilammikon keskelle.
Taistelu näyttää tauonneen heidän ympäriltään. Suurin osa Herumoria ja Fuinuria seuranneista eteläisistä pakeni heti nähdessään kuninkaidensa joutuvan altavastaajiksi. Isilduria pyörryttää ja hänen on pakko käydä hetkeksi maahan istumaan. Hän on juuri pelastunut kuolemaa pahemmalta kohtalolta. Yksityisvastaanotto Sauronin tornissa? Äkkiä hän haluaa oksentaa, mutta hänen vatsassaan ei ole mitään, mikä voisi tulla ulos.
"En olisi halunnut sekaantua kaksintaisteluusi, mutta näytti siltä, että olit avun tarpeessa", tokaisee dúnadan-soturi, joka tuli pelastamaan hänet.
Isildur nostaa katseensa. Miehen huulilla kareilee hymy, jonka Isildur tuntisi ikipimeyden keskelläkin. Hän tarttuu ojennettuun käteen, ja heittäytyy saman tien syleilemään veljeään.
"Anárion! En saata uskoa, että olet viimein siinä!"
"Minä viivästyin. Kerron siitä myöhemmin. Olen niin helpottunut, että löysin sinut tämän kaaoksen keskeltä ehjänä. Vaikka totta puhuen, näytät aika piestyltä. Oletko sinä kunnossa?"
Isildur pyyhkäisee kasvojaan. Hän saisi mustan silmän, ja hänen huulestaan ja suustaan vuotaa yhä verta, mutta näkö ja kaikki hampaat tuntuvat olevan yhä tallella.
"Enköhän minä pärjää", hän toteaa.
Äkkiä he huomaavat, että heidän ympärillään harhailee muutamia pelokkaan näköisiä eteläisiä. He ovat viskanneet pois aseensa, ja möyrivät nyt polvillaan maassa Isildurin ja Anárionin jalkojen juuressa ja lausuvat valittavalla äänellä sanoja, joita kumpikaan heistä ei ymmärrä.
"Ilmeisesti he tajuavat nyt, etteivät heidän kuninkaansa olleetkaan jumalia, vaan ihmisiä, lihaa ja verta, jotka voivat kuolla taistelussa siinä missä he itsekin", Isildur toteaa. "Tuo lienee heidän tapansa osoittaa katumusta."
"Ei, veljeni", Anárion toteaa vakavana. "Minä luulen, että he tajusivat palvoneensa vääriä jumalia, ja ovat nyt löytäneet itselleen uudet, voittoisammat ja voimakkaammat jumalat."
Eräs tummaihoinen ja ruskeatukkainen, vaskihaarniskaan ja monenlaisiin koruihin pukeutunut eteläinen on ryöminyt aivan Isildurin jalkojen juureen, ja tarttuu tämän likaisiin saappaisiin ja mutisee anelevalla äänellä ilmeisesti jonkinlaista rukousta. Isildur kavahtaa kauemmas.
"Me emme ole mitään jumalia", hän sanoo kiireesti haparoivalla adûnaicillaan. "Me säästämme teidän henkenne, kunhan vannotte, ettette enää koskaan taistele Sauronin puolella, ja teette työtä meille." Hän ei ole lainkaan varma siitä, että eteläiset ymmärtävät. Muutama dúnadan ihmettelee tilannetta veljesten vieressä, ja Isildur käskee heitä ottamaan eteläiset kiinni ja viemään nämä muiden vankien joukkoon.
Anárionin nuori aseenkantaja tuo Isildurin miekan, kilven ja kypärän tälle takaisin. Ne kaikki putosivat johonkin kamppailussa Herumoria vastaan. Isildur katsoo vastentahtoisesti Herumorin maassa makaavaa ruumista. Sotavangit saisivat kerätä ruumiit pois ja haudata tai polttaa ne, miten tahansa, kunhan hankkiutuisivat niistä eroon.
Isildur menee Herumorin ruumiin luo, kumartuu ja vetää kypärän pois sen päästä. Anárion tekee saman Fuinurille. Isildur tuijottaa Herumorin kuolleita kasvoja. Hänen toiveenaan on, että nyt, kun hän on nähnyt ne elottomina, ne eivät enää koskaan palaisi hänen painajaisiinsa. Mutta samalla hän huomaa asian, jonka on jo aavistanut: Herumor ja Fuinur ovat molemmat vanhoja miehiä. Kummankin kerran vaalea tukka on nyt harmaa, ja heidän ennen niin uljaspiirteisillä kasvoilla on nyt syviä uurteita.
"Mutta eivätkö he ole ikäisiämme?" Anárion ihmettelee. "Vuodet eivät ole kohdelleet heitä hyvin."
"Tuollaiset vanhukset minun olisi pitänyt pystyä tappamaan vasemmalla kädellä", toteaa Isildur vaisusti. Voitto ei maistu hyvältä, jos se maistui miltään ennen tätä havaintoakaan.
"He marssivat kentälle ensimmäistä kertaa vasta tänään", Anárion toteaa. "Ja arvelen, että he tulivat ensitöikseen etsimään juuri meitä."
"Minut he halusivat", Isildur toteaa, mutta ei halua puhua siitä enempää. "Luulen, että kuolemanpelko on saanut nämä kaksi vanhentumaan ennen aikojaan."
"Kuolema on nyt joka tapauksessa löytänyt heidät, pelkäsivät he sitä tai eivät, ja kunnia siitä on enimmäkseen sinun, ja hiukkasen myös minun harteillani. Minä sanon, että laittakaamme kypärät takaisin heidän päihinsä, ja ottakaamme voitostamme kaikki irti niin kauan kuin voimme. Emme me heitä kypärineen hautaa, tai saamme vielä kääpiöiden vihat niskaamme. Heidän sotisovissaan näyttää olevan enemmän mithriliä kuin meidän."
Myöhemmin illalla, kun he toipuvat päivän koettelemuksista nuotion äärellä, Anárion kertoo matkastaan Mustalle Portille. Lähtiessään Anárion jätti vahvan miehityksen Pelargirin lisäksi Osgiliathiin ja Minas Ithiliin, ja pienempiä joukkoja kaikille Anduinin ylityspaikoille. Carastion on yhä Minas Ithilissä Isildurin kaartin sotilaiden kanssa. He olisivat tietysti halunneet lähteä taisteluun, mutta Anárionista oli parempi pitää linnake vahvasti miehitettynä.
Anárionin marssiessa kohti Morannonia Sauronin joukot huomasivat hänet ja hyökkäsivät hänen armeijansa kimppuun Pohjois-Ithilienissä. Örkit olivat piiloutuneet kukkuloille ja pääsivät melkein yllättämään heidät, mutta eniten vaikeuksia koitui siitä, kun ne sytyttivät metsän tuleen ja etenemisestä tuli lähes mahdotonta. Kesti aikansa, ennen kuin he pääsivät kiertämään palot. Anárion kertoo myös, etteivät Anórienin metsissä asuvat omituiset villi-ihmiset näytä liittyneen Sauronin joukkoihin. Hänen armeijaansa häiritsivät vain Mordorin örkit, joten metsäläiset lienevät vetäytyneet piiloihinsa odottamaan, että sota menisi ohi.
Isildur on helpottunut siitä, että veli on saapunut, mutta hänelle ei jää juuri aikaa kuulumisten vaihtoon. Tieto Umbarin kuninkaiden surmista on kiirinyt yli koko taistelukentän, ja häneltä ja Anárionilta pyydetään tuon tuostakin yksityiskohtaista kuvausta tapahtumien kulusta. Elendurin, Aratanin ja Ciryonin silmissä on sellainen ihmetyksen sekaista ihailua huokuva katse, jollaista Isildur ei koe ansainneensa. Meneldil ja tämän poika Cemendur kuuntelevat myös tarinaa innokkaasti. Cemendur on kuin nuorempi versio Meneldilistä, hiljainen ja teräväkatseinen nuorukainen, mutta hänen hymynsä ulottuu silmiin asti, niin kuin Anárionilla.
Viimein Isildur nousee ja ilmoittaa olevansa liian väsynyt istuakseen ulkona kauempaa. Hän menee telttaansa. Sitä valaisee yksinäinen lyhty, jonka Ohtar on luultavasti sytyttänyt. Hän heittäytyy matalalle vuoteelle, joka on kyhätty teltan perälle, ja hänen olonsa on levoton ja tyhjä. Hän huokaa ja kääntyy kyljelleen, poispäin valosta, mutta hetken päästä hän on varma, ettei voisi nukkua.
Koko ikänsä hän halusi kostaa Herumorille ja Fuinurille, mutta nyt hän toivoo, ettei hänen olisi tarvinnut kohdata heitä enää uudelleen. Se kamppailu Herumorin kanssa sai taas kaiken palaamaan kristallinkirkkaana hänen mieleensä, sellaisetkin yksityiskohdat, jotka hän oli oikeasti unohtanut.
Isildur nousee istumaan. Hän tuijottaa hetken täriseviä käsiään. Miksi tämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö hän koskaan pystyisi elämään normaalisti, ilman kauheita painajaisia ja äkillisiä muistikuvia?
Raiskauksen jälkeinen vuosi oli ollut kaikkein pahinta aikaa. Hän oli palannut Rómennaan, ja käyttänyt kaikki mahdolliset keinot unohtaakseen tapahtuneen. Hän oli mennyt sataman tavernoihin, juonut ja pelannut, kunnes hänen rahansa olivat loppuneet. Hän oli haastanut riitaa kaupunkiin purjehtineiden merimiesten kanssa, väittänyt näitä Kuninkaan Miehiksi ja tapellut heidän kanssaan huonolla menestyksellä. Hän oli kähveltänyt arvoesineitä kotoaan saadakseen lisää rahaa juominkeihin, ja väittänyt palvelusväen olleen asialla. Hän oli ilmaantunut humalassa isänsä järjestämään tärkeään illallisjuhlaan, jossa olivat paikalla kaikki Rómennan merkkihenkilöt, ja pilkannut heitä pystyyn kuolleiksi homekorviksi. Hän oli viettänyt kiihkeän yön kahden sisäkön kanssa, ja kehuskellut teollaan jälkeenpäin ystävilleen. Kun hovimestari oli sitten erottanut tytöt palveluksesta, Isildur oli järjestänyt erittäin näyttävän raivokohtauksen, jonka aikana hän oli muun muassa uhannut tappaa hovimestarin ja syöttää tämän ruumiin sioille.
Hänen arveluttava maineensa Rómennassa oli syntynyt juuri tuona aikana, eikä hän vuosien päästäkään ollut päässyt siitä täysin eroon, vaikka oli parantanut tapansa ja yrittänyt käyttäytyä kohteliaasti.
Isildur hieroo ohimoitaan, eikä voi lainkaan hyvin. Hän melkein menetti tajunsa, kun Herumor löi häntä. Toivottavasti mikään ei mennyt rikki hänen päänsä sisällä. Joskus niin tapahtui, eikä sitä huomattu ennen kuin vasta sitten, kun mies meni nukkumaan eikä enää herännyt.
Teltan ovi raottuu ja Isildur näkee isänsä astuvan sisään. Elendil tervehtii häntä hymyillen, ja asettuu istumaan tuolille lähelle vuodetta.
"Raskas päivä jälleen takanapäin", hän toteaa reippaasti. "Pian taistelu kuitenkin ottaa toisen suunnan. Anárionin saapuminen on meidän pelastuksemme."
"Jos niin tahdot uskoa, atar."
"Etkö sinä tahdo? Olet ollut tänään alamaissa. Se huolestuttaa minua. Mutta tulin, koska Gil-galad on kuullut Herumorista ja Fuinurista ja myös hän haluaisi tavata sinut."
Isildur huokaa. "En jaksa tänään. Olen liian väsynyt."
"Siitä on kauan, kun viimeksi kohtasit heidät."
"Niin on."
Isildur nousee vuoteelta ja kävelee toiselle puolelle telttaa, muka etsimään jotakin varusteidensa seasta. Hän ei halua puhua Herumorista ja Fuinurista. Isä on aina nähnyt hänen lävitseen. Kuka tahansa muu ruhtinas olisi näyttänyt pojalleen ovea, jos tämä olisi käyttäytynyt niin kuin Isildur Armenelosin tapauksen jälkeen. Mutta Elendil oli kärsivällinen. Hän varmasti aavisti, että jokin oli vialla. Mutta ei hän myöskään tyytynyt seuraamaan sivusta, kuinka Isildur pala palalta tuhosi omaansa ja koko Andúniën ruhtinassuvun mainetta.
Isä oli ilmoittanut, että Isildurin olisi ryhdyttävä tekemään työtä. Hän kertoi, että Isildur oli velkaa kaupungin jokaisen juottolan pitäjälle, ja jos hän kuvitteli isänsä hoitavan velat, hän oli väärässä. Isildurin olisi tienattava rahat työskentelemällä telakalla, jossa isä parhaillaan rakennutti uutta laivaa. Isilduria ei tällainen tietenkään miellyttänyt. Hän ei halunnut tehdä työtä, ei varsinkaan ruumiillista työtä – sehän kuului rahvaalle, ja hän joutuisi naurunalaiseksi ystäviensä silmissä, jos hän alistuisi sellaiseen. Mutta isä ei kuunnellut vastaväitteitä eikä silmitön raivokohtauskaan saanut häntä järkähtämään. Sinä iltana Isildur ilmestyi taas kerran juopuneena illallispöytään ja väitti, että isä rakasti laivoja enemmän kuin vaimoaan, ja että isä piti purjehtimisesta, koska tällä oli rakastajatar Númenorin joka satamassa. Mutta Anárion, joka oli Isildurin huomaamatta kasvanut mieheksi, nousi silloin paikaltaan, tempaisi veljensä pöydän äärestä ja iski tätä nyrkillä sellaisella voimalla, että tämä menetti tasapainonsa ja kaatui lattiaan.
Se on ainoa kerta, kun kumpikaan veljeksistä on koskaan lyönyt toista, ja Isildurilla on tapana sanoa, ettei sitäkään lasketa, koska se tapahtui hyvästä syystä. Se isku tarvittiin, jotta Isildur saattoi ymmärtää, miten alas oli vajonnut. Kumpikaan hänen vanhemmistaan ei moittinut Anárionia, eikä välittänyt katsoa, miten Isildurin oli käynyt. Äiti vain itki ja sanoi, ettei enää tuntenut poikaansa. Seuraavana aamuna Isildur meni telakalle, ja kantoi lautoja, sahasi, vasaroi ja maalasi siellä niin kuin muutkin työläiset. Hän ei puhunut kenellekään, ei edes silloin, kun työmiehet väänsivät hänestä vitsejä ja sanoivat, että oli jo aikakin, että Elendil pisti hulttiopoikansa ruotuun. Isildur työskenteli ankarasti ja pitkään joka päivä, niin että kun hän illalla palasi kotiinsa, hän oli niin väsynyt, että nukkui yönsä unia näkemättä.
Kun laiva oli valmis, isä vei Isildurin ja Anárionin merille, ja kuninkaan erityisluvalla he menivät Lindoniin tapaamaan Gil-galadia. Isä sanoi, että Lindonissa Isildur voisi levätä, ja kenties löytää hieman viisautta. Hän sanoi antavansa Isildurille anteeksi tämän menneet hölmöilyt. Mutta Lindonin verkkaisessa hiljaisuudessa Isildur ei saanut rauhaa. Haltiat näyttivät näkevän suoraan hänen sydämeensä, ja lukevan sieltä kaiken siitä kamalasta yöstä, jonka hän oli niin huolellisesti kätkenyt maailmalta.
Eräänä yönä hän juoksi meren rantaan ja vaelsi siellä pitkään tietämättä mitä etsi. Lopulta hän seisahtui korkealle kalliolle, jonka alla vaahtopäät iskivät raivokkaina rantakivikkoa vasten. Hän katsoi kohti länttä, kohti tähtien täyttämää taivasta ja mustana vellovaa merta, tietäen että yksi askel vapauttaisi hänet kaikista ruumiin ja mielen vaivoista, ja kiidättäisi hänet nopeasti yli aaltojen, pois kaikesta pahasta. Äkkiä hän oli varma siitä, että meren takana häntä odotti pelastus, ja vain yksi askel erotti hänet siitä. Vain yksi askel.
Haltia oli tullut ääneti. Isildur huomasi tämän vasta, kun haltian kädet olivat tarttuneet häneen ja tempaisseet hänet kauemmas kielekkeeltä. Isildur riistäytyi haltian otteesta ja katsoi tätä äkillisen pelon ja raivon vallassa. Kuka tämä oli olevinaan, tullessaan hiljaa ja estäessään häntä tekemästä sitä, mikä hänen oli pakko tehdä?
Mutta haltia vain katsoi häntä tyynesti. "Länsi kutsui sinua", tämä lausui, "niin kuin se kutsuu kaikkia, jotka kantavat parantumattomia haavoja sielussaan. Mutta on eri asia tahtoa eroon tuskasta, kuin tahtoa eroon elämästä. Kumpaa sinä tahdot, Isildur?"
Isildur tunnisti haltian Elrosin veljeksi, mutta silti hän tohti uhmata tulijaa.
"Et tunne minua! Et tiedä minusta mitään!"
"Se on totta. Olet minulle arvoitus, Elendilin poika."
"Älä siis sekaannu minun asioihini! Minulla on oikeus tehdä itselleni mitä haluan!"
"Tietysti", Elrond vastasi. "Mutta tiedätkö sinä, mitä haluat?"
"Miksi kyselet? Jätä minut rauhaan!"
"Kyselen, koska haluan auttaa."
"En minä kaipaa apuasi."
"Sinä olet veljeni jälkeläinen. Etkö itse tekisi kaikkesi auttaaksesi, jos näkisit veljesi perillisen kärsivän?"
Isildur pudisti päätään, ei kieltääkseen, vaan karkottaakseen Elrondin kysymysten herättämät tunteet ja ajatukset. Hän häpesi sitä, kuinka töykeästi puhutteli Tar-Minyaturin veljeä, mutta ei silti kyennyt hillitsemään itseään. Äkkiä hän heittäytyi maahan ja alkoi itkeä. Haltia ei sanonut mitään, mutta ei myöskään lähtenyt pois. Kun Isildur viimein kohotti päätään ja nousi istumaan, hän näki että taivas alkoi hiljalleen vaaleta. Tähdet sammuivat yksi kerrallaan. Aamunkajossa hän saattoi selvästi nähdä haltian epätodellisen tyynet kasvot ja valon, joka niistä hehkui.
"Neljä miestä raiskasi minut", hän sanoi, ja laski katseensa maahan. Hän ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen, mutta siinä se oli. Hän oli paljastanut salaisuuden, jonka oli aikonut viedä mukanaan hautaan. Hän toivoi olevansa kuollut.
Hän tunsi haltian kädet harteillaan. Elrond ei sanonut mitään, mutta lämpö ja ymmärrys huokuivat hänestä ja hänen kosketuksestaan. Se rohkaisi Isilduria kertomaan enemmän. Hän kertoi, että hän oli tuntenut miehet, kaksi heistä hyvin, ja että hän ei ollut osannut pelätä heitä, ei heidän epänormaaleja mieltymyksiään eikä aikeitaan. Hän kertoi kaiken siitä kamalasta yöstä, ja siitäkin, kuinka Eru ei ollut kuunnellut hänen rukoustaan, vaan oli jättänyt hänet kärsimään tähän maailman, vaikka hänen olisi ollut parempi kuolleena.
"Vihollisen työtä", Elrond totesi, kun hän oli lopettanut. "Hän päätti valita juuri sinut. Jotakin tällaista me arvelimme, kun näimme sinut ensimmäisen kerran. Círdan varsinkin, ja hän on aina nähnyt meistä pisimmälle."
Isildur ei ymmärtänyt. "Pharazônin työtä? Luuletko, että tämä oli hänen suunnitelmansa?"
"Pharazôn on vain yksi Vihollisen monista pelinappuloista. Mutta tämä kaikki tarkoittaa, että kosto on sinun käsissäsi. Kenties sinä pystyt siihen. Toivon, että pystyt."
"En minä voi kostaa tätä, en mitenkään. Pharazônia vartioi ainakin kaksikymmentä ritaria yötä päivää. Minä tappaisin hänet, jos voisin, mutta se on mahdotonta."
"On monenlaisia tapoja kostaa Vihollisen työ."
"Olkoon, mutta minussa ei ole voimaa eikä rohkeutta enää jäljellä. Minun elämäni on lopussa, tuhottu... Minulla ei ole syytä elää."
Silloin Elrond asetti kätensä hänen harteilleen ja katsoi häntä tiukasti silmiin. "Juuri noin Vihollinen haluaakin sinun ajattelevan. Etkö ymmärrä, että hän valitsi sinut, koska pelkää sinua? Hän on iskenyt varhain, nujertaakseen sinut ennen kuin sinusta tulee vahva, mutta hän epäonnistui. Sinä et mennyt mereen, etkä olisi mennyt vaikka minä en olisi tullut väliin, koska sinussa on voimaa, jota et itse vielä tunne etkä ymmärrä. Sen olisi pitänyt olla yksin sinun päätöksesi, mutta rakkaus omaa veljeäni kohtaan sai minut sekaantumaan, sillä en vain kestänyt katsoa - jos olisin sittenkin ollut väärässä. Sillä minäkin olen joskus väärässä. Olenko minä nyt väärässä?" Haltian katseessa oli aitoa huolta.
"En tiedä", vastasi Isildur.
Haltian sanat olivat saaneet hänet ajattelemaan. Ehkä kaikella kuitenkin oli tarkoitus. Ehkä tämä koettelemus oli ennalta järjestetty, vihollisen toimesta, niin kuin Elrond sanoi, ja sen tarkoitus oli ollut nujertaa Isildur. Mutta jos hänessä todella oli sellaista voimaa kuin haltia väitti, ehkä hän voisi selvitä voittajana. Ehkä hän voisi sittenkin vielä kostaa sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Nyt, kaksi vuosisataa myöhemmin, Isildur on viimein saanut kostonsa. Vai onko? Pharazôn on poissa, Herumor ja Fuinur samaten, näiden ystävät kauan sitten kadonneet aaltoihin. Mutta tuska on yhä jäljellä, sota jatkuu, eikä Vihollinen ole kohdannut loppuaan.
"Sinä et koskaan puhunut siitä, mitä Armenelosissa tapahtui", Elendil toteaa.
Isildur vilkaisee isäänsä. "Miksi otat tuon puheeksi nyt?"
"Minusta meidän pitäisi puhua siitä."
Isildur näkee isänsä kirkkaat silmät ja vakaan katseen, mutta siinä on jotain muutakin, surua ja syyllisyyttä. Jokin muljahtaa hänen vatsanpohjassaan. Tietysti. Isä tietää.
"Elrond ei ole kertonut. Ei ole voinut kertoa", Isildur toteaa, äkkiä hädissään. Kuinka kauan isä on tiennyt?
"Elrond? Tietääkö Elrond?"
"Minä kerroin hänelle", Isildur myöntää. "Kauan sitten Lindonissa."
Isä katsoo häntä hetken silmissään katse, jota on vaikea tulkita. "Sinä katsoit sopivaksi kertoa siitä ensimmäisen kuninkaamme veljelle, mutta et omalle isällesi."
"Atar... Se on monimutkaisempaa kuin miltä saat sen kuulostamaan."
"Minä ymmärrän. Ja kenties juuri sen vuoksi me päätimme, että sinun pitäisi päästä Lindoniin. Arvelimme, että haltiat voisivat auttaa sinua, sillä minä en siihen pystynyt. Luulen, että pelkäsin kuulla siitä, mitä sinulle oli tehty yhtä paljon kuin sinä pelkäsit kertoa siitä. Ja pelkäsin, että jos pakottaisin sinut puhumaan, joutuisit kärsimään tarpeettomasti. Mutta minä ja isäni emme olleet sokeita. Me teimme omat johtopäätöksemme. Sinussa ei näkynyt pahoinpitelyn merkkejä, mutta silti sinulle oli tehty pahaa. Vaihtoehtoja ei ollut paljon. Amandil tiesi, että joillakin Kuninkaan Miehillä oli häijyjä tapoja. Hän yritti varoittaa sinua, mutta ei kaiketi tehnyt sitä tarpeeksi selväsanaisesti."
"Mitä tahansa hän sanoikin, minä en kuunnellut. En pelännyt Herumoria ja Fuinuria, vaan pidin heitä typeryksinä. Minä aliarvioin heidät."
"He siis todella olivat Herumor ja Fuinur?"
"He ja kaksi muuta, joiden nimet olen unohtanut, jos koskaan edes tiesin niitä."
"Me epäilimme Herumoria ja Fuinuria jo silloin. He olivat kaikista pahimmat, sanoi Amandil. Ja kenties he olivat typeryksiä, mutta Pharazônista ei voinut sanoa samaa, ja häntä he tottelivat kyseenalaistamatta. Pharazôn näki sinussa uhan, Amandilin perijän, jossa oli samanlaista vetovoimaa kuin isoisässään. Sinä keräsit nopeasti suosiota Armenelosissa, ja Pharazôn tiesi, että jos saisit kaupungin nuorison puolellesi, kaikki hänen suunnitelmansa voisivat valua tyhjiin. Hän halusi vaientaa sinut, mutta murha ei tietenkään tullut kyseeseen. Hän ei tahtonut antaa marttyyriä Uskollisille. Sen sijaan hän halusi, että lähtisit pois itse, vapaaehtoisesti, niin että kaikki luulisivat sinun kääntäneen selkäsi Armenelosille ja kuninkaalle."
"Ja heidän suunnitelmansa onnistui", Isildur huokaa.
"Ei täysin. Sinä palasit Armenelosiin myöhemmin, vaikkakin vain hetkeksi. Luulen, että tärkein syy siihen, miksi sinua ei koskaan epäilty Valkoisen Puun pelastajaksi, oli se, ettei Ar-Pharazôn uskonut sinun pystyneen siihen. Hän oli vakuuttunut siitä, ettet enää koskaan uskaltaisi astua Armenelosiin ja ettet olisi uhka muutenkaan. Siinä hän erehtyi."
Isildur palaa istumaan vuoteelleen. "En tiedä, pitäisikö minun olla iloinen vai vihainen sen vuoksi, kuinka heikkona ja vähäpätöisenä petturikuningas Pharazôn minua piti."
"Isildur, minä haluan sinun tietävän, että minä olisin halunnut auttaa sinua. Minä olin valmis lähtemään Armenelosiin selvittämään, ketkä tekivät sen sinulle, mutta isäni kielsi minua."
"Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ilman todisteita kukaan ei olisi voinut tuomita heitä."
"Minä olisin käyttänyt omaa oikeuttani ja tappanut heidät itse. Amandil ehdotti salamurhaajaa."
"Oliko meidän palveluksessamme salamurhaaja?"
"Isäni tunsi jonkun."
Isildur pudistaa päätään epäuskoisena. "Se ei olisi ikinä onnistunut."
"Luultavasti ei, mutta ainakin olisimme yrittäneet. Mutta luovuimme ajatuksesta, kun emme olleet varmoja syyllisistä. Riskit olivat joka tapauksessa liian suuret. Amandil oli ehdoton sen suhteen, että sisällissotaa ei saanut lietsoa millään tavalla. No, nyt olet lopulta saanut kostosi, vaikka se ei luultavasti maistukaan niin hyvältä kuin kuvittelit. Minulle kuitenkin antaa jonkinlaisen rauhan tieto siitä, että ne pedot, jotka kiduttivat poikaani, ovat nyt ikuisesti poissa. "
Elendil nousee tuolilta ja taputtaa Isilduria hartialle. "Sinun on parasta levätä huominen. Olet tehnyt tänään urotyön, ja ansaitset levon. Äläkä edes yritä väittää vastaan – tämä on kuninkaasi käsky."
Isildur lupaa levätä. Se saattaisi sittenkin onnistua.
Tuo gorejuttu, olen kyllä samaa mieltä, ettei se Tolkienin maailmaan sovi (vaikka kyllähän ne irtopäät siellä TSH:ssakin lenteli...). Mutta tarkemmin kuvailtua väkivaltaa tulee tässäkin vielä, ei mitään gorea mutta ehkä sellaista, että vähemmälläkin kuvauksella olisi selvitty. Oikeastaan jo tuo seuraava luku on sellainen, että alkaa ehkäpä kallistua hieman tuonne R ratingin puolelle.
Tämä seuraava luku on ollut sellainen miljoona kertaa uudelleen kirjoitettu tapaus. Ei oikeastaan vaikea luku, mutta sellainen joka ei vain jätä rauhaan vaan pyörii aina mielessä, ja keksin uutta ja uutta. Tänäänkin kirjoitin vielä kokonaan uusiksi joitakin kohtia, minkä takia tämä tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kummalliselta. Mutta kun edellisestä on jo kaksi viikkoa, lienee aika saada tämä postattua. Tämä luku on myös tavallista pidempi, mutta sellainen yhtenäinen kokonaisuus, ettei sitä voinut oikein pätkäistä mistään kohtaa.
35. luku: Kosto
Aluksi Isildur ei huomaa vastustajassaan mitään erityistä. Tämä on samanlainen, harmaa, hahmoton olento, jollaisia hän on iskenyt kuoliaaksi koko päivän. Mutta tämä ei suostu kuolemaan yhtä helposti. Miehen miekka on suora, pitkä ja terävä, ja hän käyttää sitä taidolla, torjuen iskun toisensa jälkeen melkein kuin olisi lännen mies itsekin. Isildur on välttänyt katsomasta vihollisiaan kasvoihin, mutta nyt hän etsii katseellaan miehen silmät, sillä hänen täytyy saada tietää. Kun heidän katseensa kohtaavat, Isildur näkee kirkkaat, siniset silmät, jotka leiskuvat vihaa ja kostonhimoa. Päätä ja kasvoja suojaa mithrilkypärä, ei kovinkaan erilainen kuin Isildurilla itsellään, mutta siihen on upotettu punaisia jalokiviä, jotka muodostavat silmän tapaisen kuvion. Sotisopa hohtaa uutuuttaan, ja sen renkaat ovat pienet ja tiheät, ja käsivarsia, keskivartaloa ja reisiä suojaavat vankat teräslevyt, joissa on koristeena kultaa. He ovat siis viimein tulleet - mustat númenorilaiset. Tästä miehestä olisi vaikea löytää heikkoa kohtaa.
Isildur on väsynyt. Pitkä päivä on jo laskemassa mailleen, tai niin hän uskoo, sillä alituisessa hämärässä, jonka Sauron on nostattanut, yö ja päivä eroavat toisistaan vain vähän. Hänen käsivartensa ovat kipeät, ja hän on välillä vaihtanut miekkansa vasempaan käteensä säästääkseen oikeaa hankalampia vihollisia varten. Hänen mielessään käy, että on saattanut kohdata voittajansa. Kenties taru loppuu hänen osaltaan tähän kaksintaisteluun. Hän kohtaa vastustajansa katseen uudelleen, ja silloin kauhu toden teolla puraisee hänen sisintään. Hän tuntee miehen.
Mies syytää suustaan sanoja kielellä, jonka Isildur kuvitteli unohtaneensa. Umbarin kuningas Fuinur tietysti tunnisti hänet jo paljon aiemmin, ja luultavasti tarkoituksella valitsi juuri Isildurin. Mikä olisi parempi tapa herättää kansan kunnioitus, kuin esitellä viholliskuninkaan päätä keihään nokassa? Isildur ei vastaa Fuinurin herjoihin, sillä hänellä ei ole siihen voimia. Hän on uuvuksissa, vaatekerros panssarin alla on hiestä märkä ja liimautunut hänen ihoonsa. Isildurin ympärillä on käynnissä monia samanlaisia kaksintaisteluja. Metallin terävät kalahdukset ja miesten vihan ja tuskan älähdykset täyttävät ilman.
Mutta Fuinurkin väsyy. Kun Isildur pitää pintansa, vastustajan iskut käyvät hitaammiksi ja tämä joutuu perääntymään. Fuinur katsoo ympärilleen, huutaa miehiään tulemaan avuksi, mutta turhaan. Isildur löytää lisää voimaa seuraavaan iskuunsa, ja vaikka Fuinur saa sen torjuttua kilvellään, tämän tasapaino järkkyy hetkeksi. Isildur näki jo aiemmin heikon kohdan panssarissa käsivarren alla, ja nyt kun hänellä on tilaisuus, hän survaisee miekkansa sinne nopeasti, niin syvälle kuin pystyy. Fuinur vajoaa maahan.
"Joudut vielä maksamaan tästä!" Fuinur ähkäisee ja sylkäisee verta. "Pimeys on mahtavin, eikä mikään voi sitä voittaa!"
Fuinur hiljenee. Isildur huohottaa raskaasti. Hän nojaa miekkaansa katsoessaan, kuinka hänen entinen kiduttajansa kouristelee maassa, yskii ja korisee, eikä hän tee mitään nopeuttaakseen tämän pääsyä kärsimyksistään. Kun Fuinur vetää viimeisen hengenvetonsa, mikään tunne ei liikauta Isildurin sydäntä. Hän on väsynyt ja valmis palaamaan leiriin.
Mutta samassa kuuluu karjahdus hänen takaansa. Hän joutuu sukeltamaan maahan väistääkseen hurjan iskun, jonka tarkoitus oli sivaltaa häneltä pää irti. Se on Herumor. Isildurin ei tarvitse edes katsoa, sillä hän tuntee miehen pelkästä äänestä. Isildur puristaa miekkaansa, yrittää ryömiä kauemmas, ja ehtii juuri ja juuri kierähtää selälleen välttääkseen Herumorin seuraavan iskun. Hän ei pysty tekemään mitään puolustaakseen itseään – kilven hän pudotti maahan hetki sitten kerätessään voimiaan Fuinurin surmaamisen jälkeen, miekka on hyödytön tällä etäisyydellä, eikä hän saa tilaisuutta ottaa eketiä vyöltään. Herumor on raivon sokaisema ja sohii miekallaan minne sattuu, ja Isildur onnistuu väistelemään juuri ja juuri kiemurtelemalla maassa sinne tänne kuin pieni metsäneläin haukan kynsien alla.
"Vähäjärkinen houkka! Pysy paikallasi!" Herumor puuskuttaa. "Tai minä saatan vielä osua sinuun!"
Isildur jähmettyy paikalleen, mutta vain hetkeksi. Herumor huutaa käskyjä lähettyvillä taisteleville sotilailleen, mutta näillä kaikilla on muita kiireitä. Dúnedain antavat umbarilaisille kelpo vastuksen, mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ehdi tulla Isildurinkaan avuksi. Herumor ärjäisee, pudottaa äkisti miekkansa maahan ja heittäytyy Isildurin päälle koko painollaan.
Herumor ei ole pieni mies eikä kevyt kaikkien panssareidensa ja teräslevyjensä kanssa. Isildurista tuntuu kuin hän olisi jäänyt taivaalta pudonneen kivenjärkäleen alle. Herumor kiertää kätensä hänen kaulansa ympärille ja puristaa kovaa. Isildur saa kiinni hänen ranteistaan, mutta hänellä ei ole voimia irrottaa miehen käsiä. Hän potkii jaloillaan ja pyristelee samalla, kun yrittää turhaan vetää henkeä. Juuri kun hänen silmissään alkaa pimetä, Herumor hellittää otteensa ja iskee Isilduria kahdesti kovaa suoraan kasvoihin.
"Nyt! Paikallasi, sinä kurja, haltioiden aivopesemä rotta! Pimeyden Ruhtinas haluaa tavata sinut. Sinun pitäisi olla kiitollinen. Hän tarjoaa henkilökohtaisen audienssin vain harvoille."
Samassa joku iskee miekan lappeella Herumoria lujaa takaraivoon. Tämä ärjäisee tuskasta ja horjahtaa. Isildurilla on juuri ja juuri tarpeeksi voimia työntää Herumor pois päältään. Hän kierähtää kauemmas, ja viettää hetken aikaa haukkoen henkeään ja syljeskellen verta suustaan. Sitten hän kääntyy katsomaan pelastajaansa. Tämä osoittaa miekallaan Herumoria, joka on nyt maassa polvillaan, mutta ei armoa anomassa, vaan syytämässä kirouksia voittajiensa niskaan.
"Mitä haluat tehdä hänelle?" tuntematon mies kysyy.
Isildur ottaa eketin vyöltään ja kävelee Herumorin eteen. Hän haluaisi sanoa jotakin, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei ole sellaisia sanoja, joihin hän voisi pukea kaksisataa vuotta jatkuneen vihan ja kostonhimon. Herumor tuijottaa häntä, ja kuolemansa hetkellä hän alkaa äkkiä hymyillä. "Pimeyden Herra tuntee sinut hyvin, Isildur, ja hän ottaisi sinut mielellään vastaan. Kuka tietää, ehkä voisit vielä lopettaa tämän kaiken? Mieti sitä. Pieni, harmiton palvelus, joka on sinulle jo ennestään hyvin tuttu. Kenties se lepyttäisi Pimeyden Herran."
Isildur survaisee eketin suoraan Herumorin suuhun. Hän oli ajatellut vetää tämän kurkun auki, mutta kuolkoon sittenkin hitaasti, omaan vereensä tukehtuen. Herumor vajoaa maahan ja jää korisemaan siihen, hitaasti leviävän verilammikon keskelle.
Taistelu näyttää tauonneen heidän ympäriltään. Suurin osa Herumoria ja Fuinuria seuranneista eteläisistä pakeni heti nähdessään kuninkaidensa joutuvan altavastaajiksi. Isilduria pyörryttää ja hänen on pakko käydä hetkeksi maahan istumaan. Hän on juuri pelastunut kuolemaa pahemmalta kohtalolta. Yksityisvastaanotto Sauronin tornissa? Äkkiä hän haluaa oksentaa, mutta hänen vatsassaan ei ole mitään, mikä voisi tulla ulos.
"En olisi halunnut sekaantua kaksintaisteluusi, mutta näytti siltä, että olit avun tarpeessa", tokaisee dúnadan-soturi, joka tuli pelastamaan hänet.
Isildur nostaa katseensa. Miehen huulilla kareilee hymy, jonka Isildur tuntisi ikipimeyden keskelläkin. Hän tarttuu ojennettuun käteen, ja heittäytyy saman tien syleilemään veljeään.
"Anárion! En saata uskoa, että olet viimein siinä!"
"Minä viivästyin. Kerron siitä myöhemmin. Olen niin helpottunut, että löysin sinut tämän kaaoksen keskeltä ehjänä. Vaikka totta puhuen, näytät aika piestyltä. Oletko sinä kunnossa?"
Isildur pyyhkäisee kasvojaan. Hän saisi mustan silmän, ja hänen huulestaan ja suustaan vuotaa yhä verta, mutta näkö ja kaikki hampaat tuntuvat olevan yhä tallella.
"Enköhän minä pärjää", hän toteaa.
Äkkiä he huomaavat, että heidän ympärillään harhailee muutamia pelokkaan näköisiä eteläisiä. He ovat viskanneet pois aseensa, ja möyrivät nyt polvillaan maassa Isildurin ja Anárionin jalkojen juuressa ja lausuvat valittavalla äänellä sanoja, joita kumpikaan heistä ei ymmärrä.
"Ilmeisesti he tajuavat nyt, etteivät heidän kuninkaansa olleetkaan jumalia, vaan ihmisiä, lihaa ja verta, jotka voivat kuolla taistelussa siinä missä he itsekin", Isildur toteaa. "Tuo lienee heidän tapansa osoittaa katumusta."
"Ei, veljeni", Anárion toteaa vakavana. "Minä luulen, että he tajusivat palvoneensa vääriä jumalia, ja ovat nyt löytäneet itselleen uudet, voittoisammat ja voimakkaammat jumalat."
Eräs tummaihoinen ja ruskeatukkainen, vaskihaarniskaan ja monenlaisiin koruihin pukeutunut eteläinen on ryöminyt aivan Isildurin jalkojen juureen, ja tarttuu tämän likaisiin saappaisiin ja mutisee anelevalla äänellä ilmeisesti jonkinlaista rukousta. Isildur kavahtaa kauemmas.
"Me emme ole mitään jumalia", hän sanoo kiireesti haparoivalla adûnaicillaan. "Me säästämme teidän henkenne, kunhan vannotte, ettette enää koskaan taistele Sauronin puolella, ja teette työtä meille." Hän ei ole lainkaan varma siitä, että eteläiset ymmärtävät. Muutama dúnadan ihmettelee tilannetta veljesten vieressä, ja Isildur käskee heitä ottamaan eteläiset kiinni ja viemään nämä muiden vankien joukkoon.
Anárionin nuori aseenkantaja tuo Isildurin miekan, kilven ja kypärän tälle takaisin. Ne kaikki putosivat johonkin kamppailussa Herumoria vastaan. Isildur katsoo vastentahtoisesti Herumorin maassa makaavaa ruumista. Sotavangit saisivat kerätä ruumiit pois ja haudata tai polttaa ne, miten tahansa, kunhan hankkiutuisivat niistä eroon.
Isildur menee Herumorin ruumiin luo, kumartuu ja vetää kypärän pois sen päästä. Anárion tekee saman Fuinurille. Isildur tuijottaa Herumorin kuolleita kasvoja. Hänen toiveenaan on, että nyt, kun hän on nähnyt ne elottomina, ne eivät enää koskaan palaisi hänen painajaisiinsa. Mutta samalla hän huomaa asian, jonka on jo aavistanut: Herumor ja Fuinur ovat molemmat vanhoja miehiä. Kummankin kerran vaalea tukka on nyt harmaa, ja heidän ennen niin uljaspiirteisillä kasvoilla on nyt syviä uurteita.
"Mutta eivätkö he ole ikäisiämme?" Anárion ihmettelee. "Vuodet eivät ole kohdelleet heitä hyvin."
"Tuollaiset vanhukset minun olisi pitänyt pystyä tappamaan vasemmalla kädellä", toteaa Isildur vaisusti. Voitto ei maistu hyvältä, jos se maistui miltään ennen tätä havaintoakaan.
"He marssivat kentälle ensimmäistä kertaa vasta tänään", Anárion toteaa. "Ja arvelen, että he tulivat ensitöikseen etsimään juuri meitä."
"Minut he halusivat", Isildur toteaa, mutta ei halua puhua siitä enempää. "Luulen, että kuolemanpelko on saanut nämä kaksi vanhentumaan ennen aikojaan."
"Kuolema on nyt joka tapauksessa löytänyt heidät, pelkäsivät he sitä tai eivät, ja kunnia siitä on enimmäkseen sinun, ja hiukkasen myös minun harteillani. Minä sanon, että laittakaamme kypärät takaisin heidän päihinsä, ja ottakaamme voitostamme kaikki irti niin kauan kuin voimme. Emme me heitä kypärineen hautaa, tai saamme vielä kääpiöiden vihat niskaamme. Heidän sotisovissaan näyttää olevan enemmän mithriliä kuin meidän."
Myöhemmin illalla, kun he toipuvat päivän koettelemuksista nuotion äärellä, Anárion kertoo matkastaan Mustalle Portille. Lähtiessään Anárion jätti vahvan miehityksen Pelargirin lisäksi Osgiliathiin ja Minas Ithiliin, ja pienempiä joukkoja kaikille Anduinin ylityspaikoille. Carastion on yhä Minas Ithilissä Isildurin kaartin sotilaiden kanssa. He olisivat tietysti halunneet lähteä taisteluun, mutta Anárionista oli parempi pitää linnake vahvasti miehitettynä.
Anárionin marssiessa kohti Morannonia Sauronin joukot huomasivat hänet ja hyökkäsivät hänen armeijansa kimppuun Pohjois-Ithilienissä. Örkit olivat piiloutuneet kukkuloille ja pääsivät melkein yllättämään heidät, mutta eniten vaikeuksia koitui siitä, kun ne sytyttivät metsän tuleen ja etenemisestä tuli lähes mahdotonta. Kesti aikansa, ennen kuin he pääsivät kiertämään palot. Anárion kertoo myös, etteivät Anórienin metsissä asuvat omituiset villi-ihmiset näytä liittyneen Sauronin joukkoihin. Hänen armeijaansa häiritsivät vain Mordorin örkit, joten metsäläiset lienevät vetäytyneet piiloihinsa odottamaan, että sota menisi ohi.
Isildur on helpottunut siitä, että veli on saapunut, mutta hänelle ei jää juuri aikaa kuulumisten vaihtoon. Tieto Umbarin kuninkaiden surmista on kiirinyt yli koko taistelukentän, ja häneltä ja Anárionilta pyydetään tuon tuostakin yksityiskohtaista kuvausta tapahtumien kulusta. Elendurin, Aratanin ja Ciryonin silmissä on sellainen ihmetyksen sekaista ihailua huokuva katse, jollaista Isildur ei koe ansainneensa. Meneldil ja tämän poika Cemendur kuuntelevat myös tarinaa innokkaasti. Cemendur on kuin nuorempi versio Meneldilistä, hiljainen ja teräväkatseinen nuorukainen, mutta hänen hymynsä ulottuu silmiin asti, niin kuin Anárionilla.
Viimein Isildur nousee ja ilmoittaa olevansa liian väsynyt istuakseen ulkona kauempaa. Hän menee telttaansa. Sitä valaisee yksinäinen lyhty, jonka Ohtar on luultavasti sytyttänyt. Hän heittäytyy matalalle vuoteelle, joka on kyhätty teltan perälle, ja hänen olonsa on levoton ja tyhjä. Hän huokaa ja kääntyy kyljelleen, poispäin valosta, mutta hetken päästä hän on varma, ettei voisi nukkua.
Koko ikänsä hän halusi kostaa Herumorille ja Fuinurille, mutta nyt hän toivoo, ettei hänen olisi tarvinnut kohdata heitä enää uudelleen. Se kamppailu Herumorin kanssa sai taas kaiken palaamaan kristallinkirkkaana hänen mieleensä, sellaisetkin yksityiskohdat, jotka hän oli oikeasti unohtanut.
Isildur nousee istumaan. Hän tuijottaa hetken täriseviä käsiään. Miksi tämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö hän koskaan pystyisi elämään normaalisti, ilman kauheita painajaisia ja äkillisiä muistikuvia?
Raiskauksen jälkeinen vuosi oli ollut kaikkein pahinta aikaa. Hän oli palannut Rómennaan, ja käyttänyt kaikki mahdolliset keinot unohtaakseen tapahtuneen. Hän oli mennyt sataman tavernoihin, juonut ja pelannut, kunnes hänen rahansa olivat loppuneet. Hän oli haastanut riitaa kaupunkiin purjehtineiden merimiesten kanssa, väittänyt näitä Kuninkaan Miehiksi ja tapellut heidän kanssaan huonolla menestyksellä. Hän oli kähveltänyt arvoesineitä kotoaan saadakseen lisää rahaa juominkeihin, ja väittänyt palvelusväen olleen asialla. Hän oli ilmaantunut humalassa isänsä järjestämään tärkeään illallisjuhlaan, jossa olivat paikalla kaikki Rómennan merkkihenkilöt, ja pilkannut heitä pystyyn kuolleiksi homekorviksi. Hän oli viettänyt kiihkeän yön kahden sisäkön kanssa, ja kehuskellut teollaan jälkeenpäin ystävilleen. Kun hovimestari oli sitten erottanut tytöt palveluksesta, Isildur oli järjestänyt erittäin näyttävän raivokohtauksen, jonka aikana hän oli muun muassa uhannut tappaa hovimestarin ja syöttää tämän ruumiin sioille.
Hänen arveluttava maineensa Rómennassa oli syntynyt juuri tuona aikana, eikä hän vuosien päästäkään ollut päässyt siitä täysin eroon, vaikka oli parantanut tapansa ja yrittänyt käyttäytyä kohteliaasti.
Isildur hieroo ohimoitaan, eikä voi lainkaan hyvin. Hän melkein menetti tajunsa, kun Herumor löi häntä. Toivottavasti mikään ei mennyt rikki hänen päänsä sisällä. Joskus niin tapahtui, eikä sitä huomattu ennen kuin vasta sitten, kun mies meni nukkumaan eikä enää herännyt.
Teltan ovi raottuu ja Isildur näkee isänsä astuvan sisään. Elendil tervehtii häntä hymyillen, ja asettuu istumaan tuolille lähelle vuodetta.
"Raskas päivä jälleen takanapäin", hän toteaa reippaasti. "Pian taistelu kuitenkin ottaa toisen suunnan. Anárionin saapuminen on meidän pelastuksemme."
"Jos niin tahdot uskoa, atar."
"Etkö sinä tahdo? Olet ollut tänään alamaissa. Se huolestuttaa minua. Mutta tulin, koska Gil-galad on kuullut Herumorista ja Fuinurista ja myös hän haluaisi tavata sinut."
Isildur huokaa. "En jaksa tänään. Olen liian väsynyt."
"Siitä on kauan, kun viimeksi kohtasit heidät."
"Niin on."
Isildur nousee vuoteelta ja kävelee toiselle puolelle telttaa, muka etsimään jotakin varusteidensa seasta. Hän ei halua puhua Herumorista ja Fuinurista. Isä on aina nähnyt hänen lävitseen. Kuka tahansa muu ruhtinas olisi näyttänyt pojalleen ovea, jos tämä olisi käyttäytynyt niin kuin Isildur Armenelosin tapauksen jälkeen. Mutta Elendil oli kärsivällinen. Hän varmasti aavisti, että jokin oli vialla. Mutta ei hän myöskään tyytynyt seuraamaan sivusta, kuinka Isildur pala palalta tuhosi omaansa ja koko Andúniën ruhtinassuvun mainetta.
Isä oli ilmoittanut, että Isildurin olisi ryhdyttävä tekemään työtä. Hän kertoi, että Isildur oli velkaa kaupungin jokaisen juottolan pitäjälle, ja jos hän kuvitteli isänsä hoitavan velat, hän oli väärässä. Isildurin olisi tienattava rahat työskentelemällä telakalla, jossa isä parhaillaan rakennutti uutta laivaa. Isilduria ei tällainen tietenkään miellyttänyt. Hän ei halunnut tehdä työtä, ei varsinkaan ruumiillista työtä – sehän kuului rahvaalle, ja hän joutuisi naurunalaiseksi ystäviensä silmissä, jos hän alistuisi sellaiseen. Mutta isä ei kuunnellut vastaväitteitä eikä silmitön raivokohtauskaan saanut häntä järkähtämään. Sinä iltana Isildur ilmestyi taas kerran juopuneena illallispöytään ja väitti, että isä rakasti laivoja enemmän kuin vaimoaan, ja että isä piti purjehtimisesta, koska tällä oli rakastajatar Númenorin joka satamassa. Mutta Anárion, joka oli Isildurin huomaamatta kasvanut mieheksi, nousi silloin paikaltaan, tempaisi veljensä pöydän äärestä ja iski tätä nyrkillä sellaisella voimalla, että tämä menetti tasapainonsa ja kaatui lattiaan.
Se on ainoa kerta, kun kumpikaan veljeksistä on koskaan lyönyt toista, ja Isildurilla on tapana sanoa, ettei sitäkään lasketa, koska se tapahtui hyvästä syystä. Se isku tarvittiin, jotta Isildur saattoi ymmärtää, miten alas oli vajonnut. Kumpikaan hänen vanhemmistaan ei moittinut Anárionia, eikä välittänyt katsoa, miten Isildurin oli käynyt. Äiti vain itki ja sanoi, ettei enää tuntenut poikaansa. Seuraavana aamuna Isildur meni telakalle, ja kantoi lautoja, sahasi, vasaroi ja maalasi siellä niin kuin muutkin työläiset. Hän ei puhunut kenellekään, ei edes silloin, kun työmiehet väänsivät hänestä vitsejä ja sanoivat, että oli jo aikakin, että Elendil pisti hulttiopoikansa ruotuun. Isildur työskenteli ankarasti ja pitkään joka päivä, niin että kun hän illalla palasi kotiinsa, hän oli niin väsynyt, että nukkui yönsä unia näkemättä.
Kun laiva oli valmis, isä vei Isildurin ja Anárionin merille, ja kuninkaan erityisluvalla he menivät Lindoniin tapaamaan Gil-galadia. Isä sanoi, että Lindonissa Isildur voisi levätä, ja kenties löytää hieman viisautta. Hän sanoi antavansa Isildurille anteeksi tämän menneet hölmöilyt. Mutta Lindonin verkkaisessa hiljaisuudessa Isildur ei saanut rauhaa. Haltiat näyttivät näkevän suoraan hänen sydämeensä, ja lukevan sieltä kaiken siitä kamalasta yöstä, jonka hän oli niin huolellisesti kätkenyt maailmalta.
Eräänä yönä hän juoksi meren rantaan ja vaelsi siellä pitkään tietämättä mitä etsi. Lopulta hän seisahtui korkealle kalliolle, jonka alla vaahtopäät iskivät raivokkaina rantakivikkoa vasten. Hän katsoi kohti länttä, kohti tähtien täyttämää taivasta ja mustana vellovaa merta, tietäen että yksi askel vapauttaisi hänet kaikista ruumiin ja mielen vaivoista, ja kiidättäisi hänet nopeasti yli aaltojen, pois kaikesta pahasta. Äkkiä hän oli varma siitä, että meren takana häntä odotti pelastus, ja vain yksi askel erotti hänet siitä. Vain yksi askel.
Haltia oli tullut ääneti. Isildur huomasi tämän vasta, kun haltian kädet olivat tarttuneet häneen ja tempaisseet hänet kauemmas kielekkeeltä. Isildur riistäytyi haltian otteesta ja katsoi tätä äkillisen pelon ja raivon vallassa. Kuka tämä oli olevinaan, tullessaan hiljaa ja estäessään häntä tekemästä sitä, mikä hänen oli pakko tehdä?
Mutta haltia vain katsoi häntä tyynesti. "Länsi kutsui sinua", tämä lausui, "niin kuin se kutsuu kaikkia, jotka kantavat parantumattomia haavoja sielussaan. Mutta on eri asia tahtoa eroon tuskasta, kuin tahtoa eroon elämästä. Kumpaa sinä tahdot, Isildur?"
Isildur tunnisti haltian Elrosin veljeksi, mutta silti hän tohti uhmata tulijaa.
"Et tunne minua! Et tiedä minusta mitään!"
"Se on totta. Olet minulle arvoitus, Elendilin poika."
"Älä siis sekaannu minun asioihini! Minulla on oikeus tehdä itselleni mitä haluan!"
"Tietysti", Elrond vastasi. "Mutta tiedätkö sinä, mitä haluat?"
"Miksi kyselet? Jätä minut rauhaan!"
"Kyselen, koska haluan auttaa."
"En minä kaipaa apuasi."
"Sinä olet veljeni jälkeläinen. Etkö itse tekisi kaikkesi auttaaksesi, jos näkisit veljesi perillisen kärsivän?"
Isildur pudisti päätään, ei kieltääkseen, vaan karkottaakseen Elrondin kysymysten herättämät tunteet ja ajatukset. Hän häpesi sitä, kuinka töykeästi puhutteli Tar-Minyaturin veljeä, mutta ei silti kyennyt hillitsemään itseään. Äkkiä hän heittäytyi maahan ja alkoi itkeä. Haltia ei sanonut mitään, mutta ei myöskään lähtenyt pois. Kun Isildur viimein kohotti päätään ja nousi istumaan, hän näki että taivas alkoi hiljalleen vaaleta. Tähdet sammuivat yksi kerrallaan. Aamunkajossa hän saattoi selvästi nähdä haltian epätodellisen tyynet kasvot ja valon, joka niistä hehkui.
"Neljä miestä raiskasi minut", hän sanoi, ja laski katseensa maahan. Hän ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen, mutta siinä se oli. Hän oli paljastanut salaisuuden, jonka oli aikonut viedä mukanaan hautaan. Hän toivoi olevansa kuollut.
Hän tunsi haltian kädet harteillaan. Elrond ei sanonut mitään, mutta lämpö ja ymmärrys huokuivat hänestä ja hänen kosketuksestaan. Se rohkaisi Isilduria kertomaan enemmän. Hän kertoi, että hän oli tuntenut miehet, kaksi heistä hyvin, ja että hän ei ollut osannut pelätä heitä, ei heidän epänormaaleja mieltymyksiään eikä aikeitaan. Hän kertoi kaiken siitä kamalasta yöstä, ja siitäkin, kuinka Eru ei ollut kuunnellut hänen rukoustaan, vaan oli jättänyt hänet kärsimään tähän maailman, vaikka hänen olisi ollut parempi kuolleena.
"Vihollisen työtä", Elrond totesi, kun hän oli lopettanut. "Hän päätti valita juuri sinut. Jotakin tällaista me arvelimme, kun näimme sinut ensimmäisen kerran. Círdan varsinkin, ja hän on aina nähnyt meistä pisimmälle."
Isildur ei ymmärtänyt. "Pharazônin työtä? Luuletko, että tämä oli hänen suunnitelmansa?"
"Pharazôn on vain yksi Vihollisen monista pelinappuloista. Mutta tämä kaikki tarkoittaa, että kosto on sinun käsissäsi. Kenties sinä pystyt siihen. Toivon, että pystyt."
"En minä voi kostaa tätä, en mitenkään. Pharazônia vartioi ainakin kaksikymmentä ritaria yötä päivää. Minä tappaisin hänet, jos voisin, mutta se on mahdotonta."
"On monenlaisia tapoja kostaa Vihollisen työ."
"Olkoon, mutta minussa ei ole voimaa eikä rohkeutta enää jäljellä. Minun elämäni on lopussa, tuhottu... Minulla ei ole syytä elää."
Silloin Elrond asetti kätensä hänen harteilleen ja katsoi häntä tiukasti silmiin. "Juuri noin Vihollinen haluaakin sinun ajattelevan. Etkö ymmärrä, että hän valitsi sinut, koska pelkää sinua? Hän on iskenyt varhain, nujertaakseen sinut ennen kuin sinusta tulee vahva, mutta hän epäonnistui. Sinä et mennyt mereen, etkä olisi mennyt vaikka minä en olisi tullut väliin, koska sinussa on voimaa, jota et itse vielä tunne etkä ymmärrä. Sen olisi pitänyt olla yksin sinun päätöksesi, mutta rakkaus omaa veljeäni kohtaan sai minut sekaantumaan, sillä en vain kestänyt katsoa - jos olisin sittenkin ollut väärässä. Sillä minäkin olen joskus väärässä. Olenko minä nyt väärässä?" Haltian katseessa oli aitoa huolta.
"En tiedä", vastasi Isildur.
Haltian sanat olivat saaneet hänet ajattelemaan. Ehkä kaikella kuitenkin oli tarkoitus. Ehkä tämä koettelemus oli ennalta järjestetty, vihollisen toimesta, niin kuin Elrond sanoi, ja sen tarkoitus oli ollut nujertaa Isildur. Mutta jos hänessä todella oli sellaista voimaa kuin haltia väitti, ehkä hän voisi selvitä voittajana. Ehkä hän voisi sittenkin vielä kostaa sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Nyt, kaksi vuosisataa myöhemmin, Isildur on viimein saanut kostonsa. Vai onko? Pharazôn on poissa, Herumor ja Fuinur samaten, näiden ystävät kauan sitten kadonneet aaltoihin. Mutta tuska on yhä jäljellä, sota jatkuu, eikä Vihollinen ole kohdannut loppuaan.
"Sinä et koskaan puhunut siitä, mitä Armenelosissa tapahtui", Elendil toteaa.
Isildur vilkaisee isäänsä. "Miksi otat tuon puheeksi nyt?"
"Minusta meidän pitäisi puhua siitä."
Isildur näkee isänsä kirkkaat silmät ja vakaan katseen, mutta siinä on jotain muutakin, surua ja syyllisyyttä. Jokin muljahtaa hänen vatsanpohjassaan. Tietysti. Isä tietää.
"Elrond ei ole kertonut. Ei ole voinut kertoa", Isildur toteaa, äkkiä hädissään. Kuinka kauan isä on tiennyt?
"Elrond? Tietääkö Elrond?"
"Minä kerroin hänelle", Isildur myöntää. "Kauan sitten Lindonissa."
Isä katsoo häntä hetken silmissään katse, jota on vaikea tulkita. "Sinä katsoit sopivaksi kertoa siitä ensimmäisen kuninkaamme veljelle, mutta et omalle isällesi."
"Atar... Se on monimutkaisempaa kuin miltä saat sen kuulostamaan."
"Minä ymmärrän. Ja kenties juuri sen vuoksi me päätimme, että sinun pitäisi päästä Lindoniin. Arvelimme, että haltiat voisivat auttaa sinua, sillä minä en siihen pystynyt. Luulen, että pelkäsin kuulla siitä, mitä sinulle oli tehty yhtä paljon kuin sinä pelkäsit kertoa siitä. Ja pelkäsin, että jos pakottaisin sinut puhumaan, joutuisit kärsimään tarpeettomasti. Mutta minä ja isäni emme olleet sokeita. Me teimme omat johtopäätöksemme. Sinussa ei näkynyt pahoinpitelyn merkkejä, mutta silti sinulle oli tehty pahaa. Vaihtoehtoja ei ollut paljon. Amandil tiesi, että joillakin Kuninkaan Miehillä oli häijyjä tapoja. Hän yritti varoittaa sinua, mutta ei kaiketi tehnyt sitä tarpeeksi selväsanaisesti."
"Mitä tahansa hän sanoikin, minä en kuunnellut. En pelännyt Herumoria ja Fuinuria, vaan pidin heitä typeryksinä. Minä aliarvioin heidät."
"He siis todella olivat Herumor ja Fuinur?"
"He ja kaksi muuta, joiden nimet olen unohtanut, jos koskaan edes tiesin niitä."
"Me epäilimme Herumoria ja Fuinuria jo silloin. He olivat kaikista pahimmat, sanoi Amandil. Ja kenties he olivat typeryksiä, mutta Pharazônista ei voinut sanoa samaa, ja häntä he tottelivat kyseenalaistamatta. Pharazôn näki sinussa uhan, Amandilin perijän, jossa oli samanlaista vetovoimaa kuin isoisässään. Sinä keräsit nopeasti suosiota Armenelosissa, ja Pharazôn tiesi, että jos saisit kaupungin nuorison puolellesi, kaikki hänen suunnitelmansa voisivat valua tyhjiin. Hän halusi vaientaa sinut, mutta murha ei tietenkään tullut kyseeseen. Hän ei tahtonut antaa marttyyriä Uskollisille. Sen sijaan hän halusi, että lähtisit pois itse, vapaaehtoisesti, niin että kaikki luulisivat sinun kääntäneen selkäsi Armenelosille ja kuninkaalle."
"Ja heidän suunnitelmansa onnistui", Isildur huokaa.
"Ei täysin. Sinä palasit Armenelosiin myöhemmin, vaikkakin vain hetkeksi. Luulen, että tärkein syy siihen, miksi sinua ei koskaan epäilty Valkoisen Puun pelastajaksi, oli se, ettei Ar-Pharazôn uskonut sinun pystyneen siihen. Hän oli vakuuttunut siitä, ettet enää koskaan uskaltaisi astua Armenelosiin ja ettet olisi uhka muutenkaan. Siinä hän erehtyi."
Isildur palaa istumaan vuoteelleen. "En tiedä, pitäisikö minun olla iloinen vai vihainen sen vuoksi, kuinka heikkona ja vähäpätöisenä petturikuningas Pharazôn minua piti."
"Isildur, minä haluan sinun tietävän, että minä olisin halunnut auttaa sinua. Minä olin valmis lähtemään Armenelosiin selvittämään, ketkä tekivät sen sinulle, mutta isäni kielsi minua."
"Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ilman todisteita kukaan ei olisi voinut tuomita heitä."
"Minä olisin käyttänyt omaa oikeuttani ja tappanut heidät itse. Amandil ehdotti salamurhaajaa."
"Oliko meidän palveluksessamme salamurhaaja?"
"Isäni tunsi jonkun."
Isildur pudistaa päätään epäuskoisena. "Se ei olisi ikinä onnistunut."
"Luultavasti ei, mutta ainakin olisimme yrittäneet. Mutta luovuimme ajatuksesta, kun emme olleet varmoja syyllisistä. Riskit olivat joka tapauksessa liian suuret. Amandil oli ehdoton sen suhteen, että sisällissotaa ei saanut lietsoa millään tavalla. No, nyt olet lopulta saanut kostosi, vaikka se ei luultavasti maistukaan niin hyvältä kuin kuvittelit. Minulle kuitenkin antaa jonkinlaisen rauhan tieto siitä, että ne pedot, jotka kiduttivat poikaani, ovat nyt ikuisesti poissa. "
Elendil nousee tuolilta ja taputtaa Isilduria hartialle. "Sinun on parasta levätä huominen. Olet tehnyt tänään urotyön, ja ansaitset levon. Äläkä edes yritä väittää vastaan – tämä on kuninkaasi käsky."
Isildur lupaa levätä. Se saattaisi sittenkin onnistua.