Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 43. luku 24.1.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Helmi 07, 2016 9:32 pm

Täällä on taas ollut niin hiljaista, ettei se oikein motivoi postaamaan mitään tai edes käymään koko foorumilla. Laitan nyt kuitenkin vielä tämän seuraavan luvun, kun tässä ollaan Minas Anorissa enkä ole siitä kaiketi juuri mitään vielä kirjoittanut tässä ficissä. Lähden siitä, että Minas Anor oli aika samanlainen kuin Minas Tirith, mutta tietysti sellainen uudenkarhea, eikä Kuninkaiden Talossakaan ollut kuin yksi tyyppi haudattuna. (Luulen myös, ettei Anárionin ruumista balsamoitu niin kuin myöhemmin kuninkaille tehtiin, koska miellän sellaisen enemmän niiden Kuninkaan Miesten touhuksi.) Mutta tässä siis tämä ja katsotaan nyt sitten mitä teen niiden loppulukujen kanssa. Tykkään luvuista 50 ja 51 ja jossain määrin luvusta 47, mutta muut ovat aikamoista soopaa.



44. luku: Auringon Torni

Minas Anor, Vuonna 3441 Toista Aikaa

Isildur ei ole koskaan rakastanut Minas Anoria niin kuin hänen veljensä. Nousu seitsemännelle piirille linnaan on liian pitkä ja väsyttävä, vaikka istuisi hevosen selässä, ja sitä on mahdotonta tehdä herättämättä koko kaupungin huomiota. Muualla on jo viileä syys, mutta Minas Anorissa kesä tuntuu jatkuvan aina vain. Aurinko porottaa eteläiseltä taivaalta kuumasti valkoisin kivin päällystetyille kaduille. Isildur ei näe missään puita tai muuta vihreää. Rakennukset kohoavat korkealle tien molemmin puolin ja kujat niiden välissä ovat hämäriä ja epäilyttäviä. Tässä kaupungissa on paljon piilopaikkoja sellaisille, joiden toimet eivät kestä kuninkaan katsetta. Anárion sai varmasti viettää paljon aikaa Anorin Kiven ääressä, kun yritti selvittää pahantekijöiden liikkeitä. Pian se tehtävä lankeaisi Meneldilin harteille.

Kaupungin pääkadun laidat ovat täynnä ihmisiä, kun seurue etenee kohti linnaa. Minas Anorista on tullut ahdas, sillä monet niistä, jotka lähtivät Ithilienistä sotaa pakoon, asettuivat asumaan tänne, eivätkä ole ainakaan vielä halunneet palata entisille asuinsijoilleen. Ja nyt he kaikki haluavat nähdä uuden Korkean Kuninkaan, vaikka suurin osa heistä on varmasti nähnyt Isildurin aiemminkin. Kenties Elendilmirin loiste todella muuttaa häntä. Hän julistautui Gondorin ja Arnorin Korkeaksi Kuninkaaksi Osgiliathissa pari viikkoa sitten, ja pojat totesivat heti, että hän näyttää nyt aivan isoisältä, ja Meneldilin silmissä näkyi entistä enemmän kunnioitusta.

Isildur ei ole varma, pitääkö siitä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja: korkea kuninkuus kuuluu hänelle, mutta hän ei ole tottunut uuteen asemaansa. Sen myötä on tullut lisää vastuuta, eikä hänellä ole enää ketään, jonka kanssa se jakaa. Hän on istunut Osgiliathin valtaistuimellaan joka päivä sen jälkeen, kun sai tähden otsalleen. Hän on lyönyt sodassa ansioituneita sotilaita ritareiksi, myöntänyt uusia arvonimiä ja jakanut maatilkkuja, langettanut tuomioita niille, jotka ovat rikkoneet lakia. Meneldil istui hänen vierellään, sillä hänen vuoronsa pitää hovia tulisi pian. Mutta nämä samat työt odottaisivat Isilduria Annúminasissa, ja kuka tietää, koska hän saisi taas tilaisuuden vaeltaa vapaasti mielensä mukaan tai lähteä hoitamaan jotakin tehtävää kaukaisille maille? Saisiko hän ylipäänsä enää koskaan tehdä mitään jännittävää? Ajatus siitä, ettei paluuta vanhaan luultavasti enää ole, herättää hänessä levottomuutta. Hänen olisi keksittävä jotakin, jokin seikkailu, joka rauhoittasi. Häntä ei ole luotu istumaan paikallaan ja sovittelemaan pikkuruhtinaiden välisiä kiistoja tai allekirjoittamaan loputtomia paperipinoja.

Viimein he saapuvat Auringon Tornin pihaan. Isildur laskeutuu hevosen selästä ja katsoo ympärilleen. Lähteenpiha näyttää samalta kuin ennenkin, tyhjältä. Sen keskellä on vain yksi koristeellinen suihkulähde, jonka vesipisarat kimmeltävät auringonpaisteessa. Anárion pohti monta kertaa, mitä laittaisi pihansa koristukseksi, mutta ei pystynyt keksimään mitään, mikä vetäisi vertoja Minas Ithilin Valkoiselle Puulle.

Isildur näkee kolmen naisen lähestyvän, ja yksi heistä kiirehtii askeleitaan.

"Alatulya, aranya, háno atarinyo!" neito lausuu päästessään Isildurin luo. Hän niiaa sievästi.
"Hantanyel, melda hína", Isildur vastaa ja hymyilee. Sildë on aina ollut Anárionin lapsista hänelle rakkain. Hetken hän pohtii, millainen kuningatar Sildëstä olisi tullut, jos heidän sukunsa noudattaisi Tar-Aldarionin lakia. Arvatenkin viisas valtiatar, mitä sopivin huolehtimaan rauhan aikaa elävästä kansasta. "Eikä sinun tarvitse minulle niiata", hän jatkaa.
"Vaikea minun on olla niiaamatta, kun edessäni seisoo Korkea Kuningas", Sildë toteaa, ja Isildur arvaa hänen muistelevan niitä kaukaisia iltapäiviä toisessa maailmassa, kun Isildur ei ollut hänelle muuta kuin joutilas setä, joka tuli viettämään aikaa heidän kotiinsa ja opetti tyttöä kiipeilemään puissa ja ampumaan ritsalla aina kun Auriën silmä vältti.

Isildur halaa Sildëä ennen kuin kääntyy Auriën puoleen. Nainen hymyilee hänelle, mutta Isildur ei voi olla huomaamatta, että vuodet alkavat jo painaa Anárionin leskeä. Aurië ei ole Elrosin sukua ja Anárionin menetys on varmasti verottanut hänen voimiaan. Meneldil tervehtii vaimoaan hillityn kohteliaasti. Isildur toteaa itselleen, että jos Marillë olisi tässä, hän ei pystyisi samaan pidättyväisyyteen. Ei enää kovin pitkään, hän lohduttaa itseään. Gondorissa on vielä paljon tekemistä, mutta hän kiirehtisi askareitaan. Hän lähtisi heti, kun asiat olisivat kunnossa: tärkeimmät lait tarkistettu, kruunu luovutettu ja kaikki sen kantamiseen kuuluvat asiat opetettu Meneldilille. Isildur tuskin enää palaisi etelään, sillä pohjoisessa olisi tekemistä vielä enemmän. Arnor on hänelle suurelta osin vieras, ja sitä paitsi hän haluaa viettää aikaa Valandilin kanssa. Hän opettaisi pojan ratsastamaan ja metsästämään ja purjehtimaan pienellä purrella Hämyvedellä. Valandilille hän löytäisi aikaa, vaikka sitten luovuttamalla entistä suuremman osan tehtävistään Elendurille ja Aratanille.

Kun he ovat levänneet jonkin aikaa, Isildur pyytää saada nähdä veljensä haudan. Sildë lähtee hänen oppaakseen. Kuudennen piirin päässä olevaan muuriin on tehty portti, jonka takaa alkaa Mindolluinin rinnettä pitkin kiemurteleva tie. He kulkevat sitä, kunnes tulevat yksinäisen, kivestä rakennetun talon luo. Talo on valkoinen, sen edustalla on pylväitä ja sen päätyyn on kaiverrettu Gondorin tunnukset.
"Tämä on Kuninkaiden Talo", Sildë toteaa. Isildur tietää sen. Anárion suunnitteli Taloa jo eläessään ja varmaankin aloitti sen rakennuttamisen. Meneldil kaiketi määräsi sen viimeisteltäväksi sen jälkeen, kun Anárion oli kuollut.

Sisällä talossa he eivät puhu. Seinällä on laatta, jossa on Anárionin nimikirjaimet, ja hänen arkkunsa sen takana seinän sisässä. Meneldil on järjestänyt kaiken kauniisti ja kunnioituksella. Näin kauas eivät kantaudu mitkään kaupungin äänet, ja paikka huokuu rauhaa ja hiljaisuutta. Ehkä täällä melkein saattaa tuntea Erun läsnäolon, tai sitä Anárion varmasti tavoitteli. Mutta Mindolluin ei ole Meneltarma, eikä Isildur pysty täällä seisoessaan tuntemaan muuta kuin sydämensä rauhattomat lyönnit rinnassaan.

He poistuvat talosta ja kävelevät hiljaisuudessa takaisin kuudennelle piirille. Siellä Sildë pysähtyy ja katsoo setäänsä. "Meneldil sanoo, että Kuninkaiden Talossa on paikka myös Elendilille."
"Elendilin paikka olisi Annúminasissa", Isildur vastaa, "mutta en voi viedä häntä sinne asti. Tämä taas on Anárionin kaupunki, enkä pitäisi siitä, että isämme on haudattu tänne. Mutta tuotakoon hänet tänne siksi aikaa, kunnes olen päättänyt, minne hänet haudataan."
"Minä ymmärrän", Sildë sanoo. "Ja luulen, että veljenikin ymmärtää, vaikka hänellä lienee vielä paljon opittavaa."
"Hän on oppinut paljon isältään, ja minä jatkan siitä, mihin Anárion jäi. Lähden pohjoiseen vasta sitten, kun voin luottaa tämän valtakunnan Meneldilin käsiin."

* * *

Aurinko paistaa kuumasti Lähteenpihalle, jonne on kokoontunut suuri joukko kaupungin väkeä. He ovat muodostaneet ringin suihkulähteen ympärille. Lähteen vierelle on rakennettu pieni kivillä reunustettu multapenkki.

Elendur seisoo isänsä oikealla puolella, Meneldil vasemmalla. Elendur katsoo, kuinka isä irrottaa Valkoisen Puun taimen varovasti puisesta saavista, jossa se on kasvanut viime vuodet. Elendurin mieleen palautuu päivä, jona Sauron hyökkäsi Minas Ithiliin. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, melkein kuin se olisi tapahtunut jonakin toisena maailmanaikana, jolloin kaikki oli ollut toisin. Ja kohta se todella olisi entisen maailmanajan tapahtumia, sillä kun tämä vuosi tulisi päätökseen, aloittaisivat he ajanlaskun alusta. Koittaisi Kolmas Aika, mutta millainen siitä muotoutuisi, sitä Elendur ei osaa nähdä ennalta tai edes kuvitella mielessään. Parempi siitä tulisi kuin kahdesta ensimmäisestä, toivon mukaan, nyt kun Sauron ei ole enää heidän vaivanaan.

Kuningas asettaa vesan varovasti kuoppaan, joka sille on kaivettu, ja täyttää tyhjät kohdat mullalla. Sitten hän kaataa saavista vettä puun juurelle ja astuu taaksepäin. Hän ei irrota katsettaan pienestä puusta. Se vähäinenkin supina, joka väkijoukosta vielä hetki sitten kuului, vaimenee, kun kaikki keskittyvät katsomaan puuta. Sen on kolmen kyynärän korkuinen ja sen hopeanhohtoinen runko on kuin lapsen käsivarsi, mutta sen latva haarautuu jo moneksi oksaksi, joita koristavat terhakat hopeanvihreät lehdet. Tällä paikalla se saa paljon valoa, sekä kuun että auringon, ja se kantaisi vielä monta hedelmää.

Lopulta kuningas nostaa katseensa paikalle kerääntyneeseen väkeen. He ovat enimmäkseen linnan asukkaita, sotilaita, palvelusväkeä sekä kuudennella piirillä asuvaa ylhäisöä.
"Kasvakoon ja kukoistakoon Puu tässä, Minas Anorin linnan pihalla, kaupungin ensimmäisen valtiaan, veljeni Anárion Elendilionin muistoksi. Älköön kukaan, joka tätä Puuta katsoo, koskaan unhoittako Anárionin suuruutta ja hyvyyttä ja aurinkoa hänen silmissään", hän sanoo vakavana. "Uskon, että Puu pitää enemmän Etelä-Valtakunnan lämpimästä auringosta kuin pohjoisen pitkästä ja tuimasta talvesta. Muuten olisin vienyt sen mukanani Annúminasiin. Te tiedätte Valkean Puun tarinan, mutta kerrattakoon se vielä, jotta muistatte sen varmasti ja osaatte kertoa sen eteenpäin tuleville polville. Tiedätte, että Puun sukujuuret ulottuvat kaukaiseen merentakaiseen maahan, ja että sen lehdissä ja hedelmissä elää pilkahdus Ensimmäistä Valoa. Ja tiedätte Puuhun liittyvän ennustuksen, jonka lausui Tar-Palantir monia vuosikymmeniä sitten – että jos Valkoinen Puu kuolee, sammuu myös Númenorin kuninkaiden suku. Kahdesti on Sauron onnistunut tuhoamaan Nimlothin, mutta kummallakin kerralla on Puun elämä jatkunut, ja niin on jatkunut myös Númenorin kuninkaiden taival. Ensimmäisellä kerralla pelastin Puun hedelmän Armenelosista, ja tämän hedelmän istutti isoisäni, Andúniën ruhtinas Amandil, joka polveutui neljännen kuninkaan Tar-Elendilin tyttärestä Silmariënista. Siitä kasvanut taimi matkusti Númenorista Keski-Maahan minun laivassani ja minä istutin sen lopulta kotini, Minas Ithilin linnan pihaan. Senkin puun Sauron tuhosi. Minä olin kuitenkin ajoissa istuttanut Puun kantaman hedelmän, ja sain tuotua Puun turvaan, ja veljeni otti sen huomaansa siksi ajaksi, jonka minä olin pohjoisessa valmistautumassa sotaan isäni ja haltioiden kanssa.

"Nyt on kuitenkin koittanut hetki, jona kallisarvoinen Nimloth siirtyy veljeni huoneen haltuun. Ja sen tähden minä pyydän, että hänen perillisensä huolehtisivat siitä samalla rakkaudella kuin minä olen siitä huolehtinut ja tekevät kaikkensa, jotta se ei enää joutuisi vaaraan tai tuhoutuisi. Puuta pitää kastella säännöllisesti, mutta ei liikaa, ja mikäli siihen kasvaa hedelmä, mitä tapahtuu harvoin, on se poimittava ja istutettava siltä varalta, että jotain tapahtuu äitipuulle. Sillä minä en epäile Tar-Palantirin ennustusta, eikä kenenkään muunkaan tule sitä unhoittaa: jos tämä Puu kuihtuu, niin kuihtuvat myös Númenorin kuninkaat, ja mitä on tämä kansa ilman kuninkaitaan?"

Elendur on harvoin kuullut isänsä pitävän niin pitkiä ja mahtipontisia puheita. Aihe on kyllä isälle rakas. Hänen sydämensä murtuisi, jos jotain tapahtuisi Valkoiselle Puulle, eikä syynä ole ainoastaan pelko sukulinjan puolesta. Puu itsessään edustaa sitä, mikä isälle on erityisen rakasta: kaukaista lännen valoa, josta kaikki hyvä on peräisin ja jonne se palautuu. Mutta isä on myös muuttunut. Elendur on kuullut joidenkin toteavan, että sota sai Elendilin perijän viimein kypsymään ja rauhoittumaan ja ottamaan itselleen sen vastuun, joka hänelle kuuluu. Elendurista isä näyttää kuitenkin aiempaa väsyneemmältä ja jollakin tavalla lannistetulta, ikään kuin tämä kantaisi nyt kaikkia maailman murheita harteillaan.

Hänen pitäisi olla murehtimatta isänsä vuoksi, niin kuin Thranduil kehotti. Elendur kääntyy katsomaan muualle ja huomaa muutamien väkijoukossa seisoskelevien neitojen katselevan häntä ja hänen veljiään. Ilmeisesti sotasankaruus on lisännyt heidän vetovoimaansa vielä entisestään. Nämäkin neidot varmasti tietävät Aratanin olevan kihloissa, sillä naiset tuntuvat aina olevan perillä senkaltaisista asioista, mutta toisaalta, kihlaus ei ole avioliitto, ja sen voisi vielä purkaa. Gondorin neidot eivät kaiketi vieläkään ole luopuneet toivosta, vaikka he lähtisivät pian pohjoiseen. Elendur pohtii, että joutuu varmaan kestämään neitojen katseita pohjoisessakin, sillä hän ei tietenkään voisi koskaan esitellä Thranduilia julkisesti kumppaninaan. Vai tuijottavatko nämä neidot häntä sittenkin juuri sen vuoksi, että ovat kuulleet hänestä ja Thranduilista? Eihän se ole enää mikään salaisuus, ei sen voitonjuhlan jälkeen. Hän vilkaisee neitoja uudestaan. Onko tuo hymy sittenkin huvittunut, ja liittyykö tuohon supatukseen ihmettelyä siitä, että tuon kaltainen mies voi rakastaa toista miestä, vieläpä haltiaa? Ja tuo kolmas, tietäväisen näköinen, arvatenkin toteaa Elendurin olleen aina hieman omituinen: kuka normaali mies muka pakeni aina kahdenkeskisestä tilanteesta väittämällä, että oli unohtanut sammuttaa kynttilän huoneestaan tai että oli nukahtamaisillaan jouduttuaan valvomaan edellisen yön jonkin käsittämättömän työtehtävän vuoksi? Elendur päättää pitää katseensa visusti Valkoisessa Puussa seremonian loppuun asti.

Myöhemmin sinä päivänä he istuvat illallisella linnan pienemmässä ruokasalissa, sillä paikalla ovat vain Korkea Kuningas, hänen poikansa, Aurië ja Sildë sekä Meneldil perheineen. Isä puhuu Meneldilille matkasta, jonka hän haluaa heidän pian tekevän.
"Me otamme Anárionin laivan Pelargirista ja purjehdimme sillä pitkin etelärantaa, sekä ylös virtoja, ja vierailemme kaikissa tärkeimmissä kaupungeissamme. Me kierrämme koko maan, ympäri Andrastin niemimaan, ja sitten Rautkymiä pitkin Orthanciin, ja sieltä takaisin Calenardhonin ja Anórienin kautta Suurta Lännentietä myöten. Saamme Orthancista hevosia tätä matkan viimeistä osuutta varten. Teemme tämän matkan, koska sinun on opittava tuntemaan maasi ja kansasi. Ja nyt kun sota on ohi, meidän on myös korkea aika määrittää tarkasti, mitkä alueet kuuluvat Eteläiseen Kuningaskuntaan, ja mitkä alueet kuuluvat muille kansoille. Me emme kaipaa nyt mitään kahnauksia. Sopimukset on tehtävä ja tätä parempaa hetkeä ei tule – kaikki haluavat elää sovussa suuren sodan jälkeen ja sen vuoksi uskon, että neuvottelut sujuvat ilman ongelmia. Milloin viimeksi olet käynyt Orthancissa?"
"Aranya, minun täytyy myöntää, etten ole käynyt siellä koskaan", Meneldil vastaa hämillisenä.
"Et koskaan? Sitten oletan, että sinulta on jäänyt moni muukin paikka näkemättä. Nyt jos koska sinun täytyy siis tehdä tämä matka, sillä sitten, kun olet kuningas, olet luultavasti liian kiireinen voidaksesi jättää istuintasi niin pitkäksi aikaa. Vaikka onhan sinulla poikasi Cemendur, joka varmasti osaa jo hoitaa joitakin tehtäviäsi", Isildur toteaa mutta luo hieman epäilevän katseen tähän hiljaiseen nuoreen mieheen. Cemendur osoitti sodassa olevansa isoisänsä veroinen taistelija, mutta tämän kyvyistä hallitsijana on paljon vähemmän näyttöä. "Nyt meidän pitää päättää, kuka jää hoitamaan kuninkaan tehtäviä tänne matkamme ajaksi. Carastion on Minas Ithilissä, mutta kenen haltuun haluat jättää Minas Anorin, Meneldil?"
"Minulla on useita luotettuja miehiä. Antakaa minun pohtia asiaa."
"Pohdi rauhassa. Emme tietenkään lähde talven selkään, vaan vasta kevään koittaessa."

Isä on melkein kuin oma vanha itsensä puhuessaan matkasta, innostunut ja täynnä suunnitelmia. Se ilahduttaa Elenduria. Hän arvelee, että isä haluaa hänet ja veljet mukaan. Elendurilla ei ole mitään sitä vastaan, sillä hän kaipaa jotakin tekemistä, sillä jouten ollessaan hän ei osaa ajatella muuta kuin Thranduilia, mikä vain lisää hänen kaipuutaan. Ciryon ei myöskään osaa jättää häntä rauhaan, vaan utelee jatkuvasti kummallisin sanakääntein, millainen hänen suhteensa Thranduiliin tarkalleen ottaen on. Ciryonin tuntuu olevan mahdoton käsittää, että kaksi miestä voi rakastaa toisiaan samalla tavalla kuin mies ja nainen. Aratan taas on keksinyt kokonaisen joukon uusia haltiavitsejä, joita hän laukoo varsinkin silloin, kun huomaa Elendurin olevan kuuloetäisyydellä. Talvesta tulisi pitkä, vaikka mettarë-juhla olisi tänä vuonna varmasti erityisen suureellinen, kun samalla jätettäisiin hyvästit kokonaiselle maailmanajalle.

* * *

Työteliäät päivät seuraavat toisiaan ja samalla ensimmäiset syyssateet löytävät tiensä Mindolluinin juurelle ja kastelevat kivisen kaupungin. Se ei juuri piristä Isilduria. Tämä ei ole hänen kotinsa, mutta silti se on täynnä ihmisiä, jotka vaativat hänen huomiotaan ja haluavat tietää hänen kantansa asiaan kuin asiaan. Isildur on turhaan yrittänyt saada heidät kääntymään Meneldilin puoleen. Heidän silmissään Meneldil on kaiketi yhä hemmoteltu kuninkaanpoika, johon ei voi luottaa ja jolla ei ole todellista valtaa. Niinpä Isildur huomaa joutuvansa istumaan neuvotteluissa ja pitämään vastaanottoa joka päivä aamusta iltaan.

Sitten on vielä Aurië. Aurië haluaa puhua, enimmäkseen Anárionista. Lyhyessä ajassa Isildur on joutunut käymään naisen kanssa läpi kaikki Anárionin elämänvaiheet ja siltikin nainen yhä saapuu joka ilta Isildurin huoneisiin. Ikään kuin Isildurilla olisi enää mitään sellaista kerrottavaa, mitä nainen ei jo tietäisi. "Minä olin häntä kymmenen vuotta vanhempi, ja pidin häntä vauvana, kunnes hän eräänä päivänä iski minut lattiaan. Älä kysy, minkä vuoksi", Isildur totesi jo aikaa sitten, mutta se ei näytä estävän Auriëta kyselemästä kaikenlaista Anárionin lapsuudesta.

Aurië kyselee kuitenkin myös siitä, miten Isildur itse voi, ja onko tämä yhä väsynyt sodasta, kun näyttää niin uupuneelta. Väsynyt sodasta? Pikemminkin hän on väsynyt kaikesta siitä, mikä sotaa on seurannut, mutta muiden näyttää olevan mahdotonta ymmärtää tätä. Isildur arvaa, että Aurië on yksinäinen ja etsii jonkinlaista lohtua, mutta Isildur ei usko olevansa oikea henkilö sitä antamaan. Hän mieluiten vain unohtaisi sen, että veli on ikuisesti poissa. Lopulta hän ehdottaa Auriëlle, että tämä tulisi pohjoiseen, ainakin vähäksi aikaa tai vaikka lopullisesti, sitten kun he ovat saaneet asiat järjestykseen Annúminasissa ja olisivat valmiit ottamaan vastaan vierailijoita. Marillësta olisi Auriëlle seuraa. Aurië lupaa pohtia asiaa, ja Isildur yllättyy hieman huomatessaan, että Isildurin kutsu selvästi houkuttelee naista. Kenties tämä vielä tarttuisi siihen.

Tänään Isildur toivoo saavansa olla hetken rauhassa. Hän on odottanut kärsivällisesti ja uskoo, että Sormus saattaisi nyt olla niin viileä, että hän voisi kokeilla sitä uudestaan turvallisesti. Hän istuu huoneessaan olevan pöydän ääreen ja ottaa ketjussa roikkuvan rasian esiin paitansa alta. Sormus on yhtä kaunis kuin hänen ensi kertaa sen nähdessään, ehkä kauniimpikin. Kuvitteleeko hän vain, vai onko kirjoitus nyt hieman himmeämpi kuin silloin, kun hän viimeksi katsoi sitä? Ehkä se on merkki siitä, että Sormus todella on jäähtynyt. Isildur toivoo, ettei kaiverrus katoaisi kokonaan, sillä kirjaimet ovat taidokasta työtä ja kauniit katsella, vaikka itse viestin sisältö olisikin jotain kurjaa.

Ehkä Sormus voisi auttaa häntä kestämään paremmin kaikki Korkean Kuninkaan velvollisuudet. Siinä on voimaa. Hänen pitäisi vain oppia käyttämään sitä. Ehkä se voisi tehdä hänestä paremman kuninkaan, isänsä veroisen, ellei paremmankin. Ei olisi mitään sellaista tehtävää, jota hän ei osaisi tehdä oikealla tavalla. Ja hän tekisi vain viisaita päätöksiä, eikä koskaan menettäisi malttiaan, vaikka hänen edessään seisoisi kaksi jostakin joutavasta ojasta kiistelevää talonpoikaa. Ja tietysti, jos jokin joskus uhkaisi hänen valtakuntaansa, Sormuksen avulla hän saisi syöstyä vihollisen saman tien takaisin sinne, mistä tämä tuli, ja kenties lopullisesti pois maan päältä. Sotaa ei enää koskaan olisi, koska kaikki vastustajat kavahtaisivat häntä. Hänen pitäisi vain oppia hallitsemaan Sormuksen voima.

Hän pujottaa Sormuksen sormeensa. Ja saman tien hän ymmärtää erehtyneensä: Sormus aiheuttaa yhtä kovaa kipua kuin ensimmäisellä kerrallakin. Se ei tule hänelle aivan täytenä yllätyksenä, ja siksi hän ei nyt parahda kivusta. Se saa kuitenkin tuskankyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Sormus kaipaa vielä entistä Herraansa ja haluaa siksi satuttaa Isilduria. Mutta jos hän vain kestäisi kivun, Sormus ymmärtäisi, että hän on sen uusi herra ja että sen olisi alistuttava hänen tahtoonsa.

Samassa huoneen oveen koputetaan, ja melkein heti perään se avautuu – Isildur on unohtanut lukita oven. Sieltä tulee kamaripalvelija pari viittaa käsivarsillaan. Mies katsoo suoraan Isildurin lävitse ja jatkaa sitten matkaansa sisempään huoneeseen, jossa vaatteita säilytetään. Isildur tuijottaa häkeltyneenä miehen perään. Tuska on jotenkin sumentanut hänen silmänsä, sillä hänestä näyttää kuin koko maailma olisi jonkinlaisen harmaan verhon peittämä, esineiden ääriviivat ovat epäselvät ja häilyvät, yksityiskohdat pelkkää sumua. Silmien hierominen ei auta asiaa. Mutta samaan aikaan hän kuitenkin kuulee tarkasti, jopa sen kuinka palvelija viikkaa viitat ja asettaa ne huoneen perällä olevista vaatearkuista vasemmanpuoleiseen. Kohta hän kuulee kamaripalvelijan askeleiden taas lähenevän ja näkee tämän poistuvan huoneistosta mitään sanomatta tai edes katsomatta Isilduriin päin.

Kun ovi on sulkeutunut, Isildur riisuu Sormuksen. Ensimmäistä kertaa joku palvelijoista on jättänyt hänet huomiotta, ikään kuin hän olisi täysin näkymätön. Hän voisi raivostua tällaisesta kunnioituksen puutteesta, mutta sen sijaan hän nousee ja menee seinällä riippuvan pienen kuvastimen luo. Hän pujottaa Sormuksen etusormeensa ja näkee kuvajaisensa katoavan. Hän tuijottaa ällistyneenä tyhjää peiliä sumentuneilla silmillään ja jopa unohtaa Sormuksen tuottaman kivun hetkeksi. Äkkiä hän kimpaantuu, vetää Sormuksen nopeasti irti ja paiskaa sen vimmoissaan lattialle. Siinäkö kaikki mitä tämä esine osaa tehdä? Onko sen suuri voima siinä, että se tekee kantajastaan näkymättömän, niin että tämä voi piilottaa itsensä silloin, kun tilanne sitä vaatii? Se todellakin tekisi Isildurin elämästä yhtä juhlaa – aina kun häntä ei huvittaisi kohdata ketään, hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsestään näkymättömän. Eikö hän sitä juuri hetki sitten kaivannut?

Aivan kuin Sormus tekisi hänestä pilkkaa!

Mutta Sauron oli ollut hyvinkin näkyvä Sormusta pitäessään. Se, joka hallitsee Sormuksen, pystyy käyttämään sitä tärkeämpiin asioihin. Sormus ei muuta herraansa varjoksi.

Hänen olisi siis harjoiteltava enemmän. Isildur katsoo lattialle, mutta ei näe esinettä missään. Äkillinen pakokauhu valtaa hänet. Hän ei voi hukata Sormusta. Sen arvo on mittaamaton. Hän laskeutuu maahan polvilleen ja haravoi lattiaa katsellaan, mutta ei näe missään kullan pilkahdusta. Minne se on vierinyt? Ei kai se voi tehdä itsestäänkin näkymätöntä?

Ovi lennähtää auki. Se on Elendur. Hän katsoo isäänsä hämmästyneenä. "Atar? Olethan sinä täällä – kamaripalvelija väitti... mutta mitä ihmettä sinä teet?"
Isildur nousee nopeasti ylös. Hän ei kaipaa Elendurin seuraa juuri nyt. "Miksi et koputa? Minä olen nyt kiireinen."
"Miksi koputtaisin, kun palvelija sanoi, ettet ole täällä? Minä tulin etsimään kirjepaperia ja mustetta, koska omani ovat loppuneet."
"Ota sitten mitä tarvitset ja jätä minut rauhaan."
Elendur ei liikahdakaan. Hän katsoo isäänsä vakavana. "Oletko varmasti kunnossa? Vaikutat levottomalta. Oletko hukannut jotakin?"
"Lakkaa utelemasta. Minun asiani eivät kuulu sinulle! Parasta on, että painelet matkoihisi saman tien!"
"Kai saan sentään ensin ottaa paperin ja musteen?" Elendur sanoo eikä odota isänsä vastausta. Pari askelta otettuaan hän kuitenkin pysähtyy ja katsoo maahan, kirjoituspöydän jalan viereen. "Mikä tuo on?" hän kysyy ja kurkottaa poimiakseen esineen maasta, mutta Isildur loikkaa yhdellä harppauksella hänen eteensä ja nappaa Sormuksen itselleen.
"Se on minun!" hän huudahtaa ärtyneenä siitä, että Elendurilla oli otsaa yrittää koskea hänen Sormukseensa. Hän puristaa esineen tiukasti nyrkkiinsä.
"Enkö saa nähdä sitä?" Elendur kysyy hämmentyneenä.
"Miksi sinun pitäisi? Se on minun!"
"Mutta... minä olisin vain halunnut katsoa sitä. Se näytti sormukselta." Elendur vaikenee hetkeksi, luo Isilduriin tiukan katseen. "Ei kai se ole se sormus – Sauronin Sormus?"

Isildur katsoo poikaansa. Nyt kun Sormus on taas turvallisesti hänen hallussaan, hän alkaa rauhoittua ja tajuaa kiivastuneensa turhaan. Ei Elendur yrittäisi ottaa sitä häneltä pois. Hän on aina luottanut esikoiseensa, ja voisi luottaa tässäkin asiassa.
"Minä otin sen Sauronilta", hän toteaa. "Otin sen verirahaksi isästäni ja veljestäni, sillä mitään muuta hyvitystä en olisi häneltä saanut. Joten se on nyt minun, ja tietysti jonakin päivänä sinun. Siitä tulee sukumme perintökalleus, niin kuin Narsilin kappaleista ja Barahirin sormuksesta."
"Hyvä on", Elendur sanoo, silti vähän epäilevän näköisenä. "Mutta luuletko, että meidän on viisasta ottaa niin voimallinen esine haltuumme? Eikö Gil-galad sanonut, että Sauronin mahti perustui hänen Sormukseensa?"
"Gil-galad oli oikeassa. Sauron kuoli, kun minä otin häneltä Sormuksen. Mutta miksi se ei voisi olla meidän hallussamme? Kenen muun haltuun olisit sen luottanut? Kukaan ei uskalla tulla ottamaan sitä pois Ihmisten Korkealta Kuninkaalta. Se on turvassa niin kauan, kun se on meidän hallussamme."
"Mutta kenties se on vaarallinen meille itsellemme. Minä muistelen, että haltiat halusivat tuhota sen. Eivät he sitä syyttä suotta olisi halunneet hävittää."
"Haltioiden aivoitukset ovat kummallisia. Minusta olisi väärin tuhota näin kaunis esine, josta kenties voi olla meille vielä hyötyä. Mihinkään vaaraan minä en usko. Luulen, että haltiat eivät vain olisi halunneet luovuttaa valtasormusta ihmisille, vaan ajattelivat, että vain he ovat kyllin mahtavia säilyttämään tällaista esinettä. Kenties he pelkäävät, että ihmiset voisivat käyttää sitä heitä vastaan, mutta sitä heidän ei tarvitse pelätä. Me emme tietenkään käytä tätä Sormusta ketään vastaan, ellei sitten jokin uusi paha nouse jonakin päivänä. Silloin siitä voisi olla hyötyä. Minun oli kyllä tarkoitus kertoa tästä sinulle, mutta ei vielä. Halusin ensin oppia ymmärtämään sitä paremmin. Nyt olen saanut selville, että se tekee kantajansa näkymättömäksi, jos tämä pujottaa sen sormeensa. Sen vuoksi kamaripalvelija ei nähnyt minua, kun kävi täällä."

Elendur katsoo Isildurin nyrkkiin puristettua kättä ja näyttää hämmentyneeltä. "Toivon, että mietit asiaa vielä huolellisesti. Sanon tämän sinulle neuvonantajanasi. Tuo Sormus ei minun mielestäni kuulu ihmisille, eikä kenellekään muullekaan tässä maailmassa. Thranduil puhui siitä jo minulle. Hän pelkäsi juuri tätä, että sinä olet ottanut Sormuksen itsellesi. En toista sitä, mitä hän sanoi, koska luultavasti raivostuisit, mutta hän ei luota meidän sukumme kykyyn pitää se turvassa. Ja minä luotan haltioiden viisauteen tässä asiassa."
"Olet kaikessa nykyisin samaa mieltä kuin haltiat! Tätä minä juuri pelkäsin, kun ryhdyit liian läheisiin tekemisiin heidän kanssaan. Unohdat, kenelle sinun uskollisuutesi kuuluu. Minä olen yhä sinun herrasi, ei Thranduil! Jos et osaa muuta kuin toistella haltioiden viisasteluja, mene tiehesi ja anna minun olla!"

Keskustelu on päättynyt. Elendur ottaa paperin ja mustepullon ja lähtee huoneesta taakseen katsomatta.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 44. luku 7.2.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 08, 2016 5:12 pm

Taas näköjään olen missannut yhden luvun...

Tämä jatkuu yhtä mielenkiintoisena kuin on ollut. Pidän siitä, miten vähäeleisesti Sormus vie Isildurin huomiota näiden kahden luvun mittaan, miten hän ajattelee siitä. Siis, tuon 43. luvun Isildurissa ei olisi ollut mitään ihmeellistä, ellei olisi tiennyt Sormuksen vaikutuksesta. Tykkään siitä, miten käytät samoja sanoja kuin TSH:ssa Sormuksesta käytetään - että se on Isildurin mielestä hänen, että se on kaunis, että siitä ei halua erota muka jostain järkevästä syystä, vaikka oikeasti taustalla on Sormus itse. Jotenkin hienovaraista, mutta samalla ahdistavaa, kun lukija kerran tietää, mitä Sormus tekee. Olen kateellinen siitä, miten tuo kaikki toimii niin hyvin, miten hyvin Isildurin ajatukset Sormuksesta käyvät yhteen TSH:n kuvauksen kanssa. Samoin tosi ymmärrettävää on se, että kaikki sodanjälkeinen toiminta kuninkaana on uuvuttavaa. Asioita on varmasti ihan tuhottomasti selvitettävänä, paljon ihmisiä, jotka kaipaavat suuntaa ja selitystä.

Elendur ja Thranduil ovat ihania :D Aratanin ja Ciryonin reaktiot olivat jotenkin niin luonteenomaisia ettei mitään rajaa. Voi Ciryon, pojalla taitaa mennä hetki asian sisäistämisessä.

Tuo Valkoisen Puun seremonia (onko tuo edes oikea sana sitä kuvaamaan? No, paremman puutteessa) oli tosi vaikuttava kohtaus. Isildurin puhe oli hieno, pysäyttävä ja aidon oloinen, ei liian selittelevä tai saarnaava vaan ytimekäs ja toimiva. Sopi myös kertauksenomaisesti tähän tekstin kokonaisuuteen, mukavasti muistutti siitä, mistä oikein tullaan ja miten tähän hetkeen on päädytty.

Tässä nyt nämä suurimmat. En tiedä kuinka järkevä tämä kommentti on, mutta tykkään edelleen ja haluan ehdottomasti lukea loputkin.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 44. luku 7.2.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Helmi 14, 2016 9:41 pm

Kiitos Nerwen, että jaksat yhä lukea tätä!

Minusta tuosta Sormuksesta on helppo kirjoittaa ja tavallaan aika hauskaa myös. Luin TSH:n samaan aikaan kun kirjoitin tätä (ensimmäistä versiota), niin varmaan senkin takia tuli käytettyä samanlaisia ilmauksia. Tosin onhan siitä Sormuksesta jauhettu leffoissakin niin paljon, ettei vaikutusten saamista voi oikein estää. Tosin olen tässä miettinyt, että onko Isildur joutunut Sormuksen valtaan liiankin nopeasti. Mutta ehkä ei – hänhän olisi heittänyt Sormuksen pois, jos sillä ei heti alusta pitäen olisi ollut vaikutusta...

Mukavaa kuulla myös, että pidit Valkoisen Puun seremoniasta. Näen Isildurin ihmisenä, joka ei jaksa kauheasti valmistautua mihinkään, vaikkapa puheiden pitämiseen, minkä takia en edes yrittänyt vaivautua kehittelemään mitään elämää suurempaa puhetta. Isildurin suuhun sopii minusta paremmin tuollainen lennossa keksitty. (Mutta Tolkien tietysti teksteissään laittoi Isildurin puhumaan todella arkaaisesti ja muodollisesti, mistä taas aiheutuu ongelmia, kun päästään siihen lukuun, jossa Elendil haudataan, Kurjenmiekkakentistä puhumattakaan...)

No, tämä seuraava luku nyt ei varsinaisesti ole suosikkejani. Ja sitten kun yritin epätoivoisesti sitä parannella, kävi taas niin, että tekstiä tuli lisää. En tajua, koska mielestäni poistin yhtä paljon kuin lisäsin. Mutta tässä nyt tämä, ja onneksi kohta päästään vähän järkevämpiin lukuihin (tosin seuraava on vielä tätäkin pahempi).


45. luku: Ciryonin valinta

Pelargir, Vuonna 1 Kolmatta Aikaa

Korkea Kuningas on lähtenyt Minas Anorista. Samalla hän saattoi matkaan myös suurimman osan Arnorin armeijasta, joka suuntaa nyt takaisin pohjoiseen Suurta Lännentietä pitkin, Rautkymin kahlaamon kautta. Isildurin tie ei kuitenkaan vie vielä pohjoiseen. Sen sijaan hän ratsastaa seurueineen Pelargiriin, jonka satamassa kuninkaallisen laivaston alukset ovat. Anárionin laiva on samankokoinen kuin yhä Tharbadin satamassa kelluva Míriel. Se on juuri sopiva Isildurin seurueelle.

Kevät on tuonut mukanaan lämpimät merituulet, ja aurinko paistaa pilvien raoista. Ilma ei kuitenkaan ole vielä liian kuuma. Isildur on hyvällä tuulella päästyään pois Minas Anorista. Hän ei pitänyt kaupungin kivisistä seinistä ja väenpaljoudesta. Velvollisuudet pitivät hänet suurimman osan ajasta sisällä linnassa, ja silloin harvoin kun hänellä oli aikaa lähteä ulos kävelemään, Mindolluinin rinnettä kiertelevä polku oli ainoa vaihtoehto. Pari kertaa Isildur yritti käydä tutustumassa kaupungin alempiin piireihin, mutta joutui heti väkijoukkojen saartamaksi. Kaikki halusivat osansa Korkeasta Kuninkaasta; halusivat puhua hänelle, koskettaa häntä, kysyä neuvoa, pyytää siunausta vastasyntyneelle lapselle tai tuoreelle avioliitolle, kultaa velkoihin tai parannusta moninaisiin vaivoihinsa. Isildur tarvitsi ympärilleen suuren joukon henkivartioita, mikä ei miellyttänyt häntä lainkaan.

Meneldil päätti jättää Cemendurin hoitamaan kuninkaan tehtäviä matkan ajaksi. Isildur ei pidä sitä hyvänä päätöksenä, sillä hänen mielestään Cemendur on liian nuori ja kokematon, mutta Meneldil vannoi, että Cemendur oppi paljon talven aikana kuunnellessaan, kun Isildur neuvoi ja opetti Meneldiliä. Sitä paitsi Meneldil on ottanut Anorin Kiven mukaan, ja jos jotakin ikävää tapahtuisi, Cemendur voisi kysyä isältään neuvoa Osgiliathin Suurkiven välityksellä.

Ithilin kivi on nyt omalla paikallaan Minas Ithilin tornin huipulla. Isildur on opettanut Carastionia käyttämään sitä. Carastion ei ole kuninkaiden sukua, eikä hänellä siksi ole täyttä valtaa Kiveen, mutta ainakin hän voisi nyt käyttää sitä yksinkertaisten viestien lähettämiseen ja kenties olla sillä tavoin avuksi Cemendurille. Myöhemmin Ithilin kivi siirtyisi Ciryonin hallintaan. Isildur ei tiedä ketään parempaa kuin Ciryonin Minas Ithilin uudeksi herraksi. Ciryon osoitti sodan aikana taitonsa hallita ihmisiä, ja ansaitsee tämän viran. Se tietäisi eroa muusta perheestä, mutta Ciryon kestäisi sen kyllä. Marillësta Isildur ei mene vannomaan, mutta hän ei murehdi sitä vielä. Ciryon tulisi joka tapauksessa joksikin aikaa pohjoiseen ja Marillë ehtisi totutella ajatukseen, että joutuisi eroon yhdestä pojistaan. Ja Ciryon voisi tulla aina silloin tällöin tervehtimään vanhempiaan pohjoiseen, aivan niin kuin Isildur oli tehnyt.

Pelargirin talossa on nyt tavallista enemmän hälyä, kun paikalla ovat kaikki pojat ja ritarit aseenkantajineen. Ohtarkin on palannut pohjalaisten luota vietettyään siellä koko talven. "Minä olen tainnut kasvaa liian suureksi siihen kylään", hän totesi Isildurille palattuaan. Poika oli kaiketi joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin sisarustensa tai entisten tovereidensa kanssa. Olihan tämä muuttunut aika tavalla vuosien saatossa. Isildur ei kysellyt siitä enempää. Albreda oli kuitenkin ilahtunut suuresti nähdessään poikansa, eikä ollut tiettävästi pyörtynyt, niin kuin Aldred oli pelännyt, vaan pelkästään tyytynyt kutsumaan kaikki kylän muorit tupaansa katsomaan, miten ylväs sotaurho hänen pojastaan oli kasvanut. Albreda oli myös lähettänyt Ohtarin mukana lämpimät terveisensä Isildurille ja suuren kiitoksensa siitä, että tämä oli ruokkinut pojan niin hyvin. Kaikki kylän naiset olivat yhtä mieltä siitä, että Ohtaria pidempää miestä ei maa päällään kantanut.

Isildur haluaa lähteä kävelemään Sirithin rantaa myötäilevälle polulle. Sekin oli ennen paljon yksinkertaisempaa. Nyt hän joutuu ilmoittamaan aikeestaan hyvissä ajoin etukäteen, ja palvelijat ja ritarit lähtevät heti juoksentelemaan sinne tänne ja varmistelemaan, ettei polulla ole ketään muuta, kun Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa suorittaa yksityisen iltapäiväkävelynsä. Isildur toivoo, ettei olisi sanonut haluavansa kävellä omassa rauhassaan. Jos Sormuksen pitäminen ei koskisi niin paljon, hän olisi kenties livahtanut polulle sen turvin, ja ehkä laittanut sen sormeensa siinäkin tapauksessa, jos joku sattuisi tulemaan polulla vastaan.

Kun Isildur viimein on polulla, hän on kuitenkin iloinen, ettei kukaan tule häiritsemään häntä; henkivartijatkin pysyttelevät riittävän kaukana, niin etteivät heidän puheensa ja askeleensa kantaudu Isildurin korviin. Hänen hymyilee äkkiä, kun hänen mieleensä palautuu aurinkoinen päivä vuosien takaa, kun Marillë halusi lähteä poimimaan makeaa galenasia rantaniityltä ja Isildur päätti lähteä mukaan. Se oli ollut harvinaisen suloinen päivä, eikä samankaltaista luultavasti enää tulisi, sillä Annúminasissa on harvoin yhtä lämmin, eikä galenas kasva siellä, ainakaan vielä. Sodan jälkeen kirjeet ovat kulkeneet hieman nopeammin, ja vain vähän ennen heidän lähtöään Minas Anorista Isildur sai Marillëlta kirjeen, jossa nainen ilmaisi varsin selvästi, mitä mieltä oli Isildurin matkasuunnitelmista. "Eikö sitä olisi ehtinyt tehdä myöhemmin? Olin varma, että kiirehtisit Rivendelliin heti säiden lämmettyä. Minä sanoin niin Valandilillekin. Poika pettyi kovasti kuullessaan, ettet tule vieläkään, eikä suostunut laatimaan sinulle kirjettä."

Isildur ymmärtää kyllä Marillën ja pojan pettymyksen, mutta hän ei mitenkään olisi voinut lähteä vielä. Hän haluaa palata pohjoiseen tietäen, että Etelä-Valtakunnassa on kaikki kunnossa, ja että se on hyvissä käsissä, eikä kaipaisi Korkean Kuninkaan huomiota pitkiin aikoihin. Pohjois-Valtakunnassa olisi riittävästi työtä, sillä se on ollut ilman kuningasta jo kymmenisen vuotta, ja kuka tietää, mitä kaikkea sinne on ehtinyt sinä aikana pesiytyä. Enedhwaithissa asuu yhä ihmisiä, joiden sydän on ollut iät ja ajat kääntyneenä Sauronin puoleen, ja nyt he ovat täynnä vihaa dúnedainia kohtaan ja halajavat kostoa. Vaikka Isildur ei ole sitä kenellekään ääneen sanonut, hän on päättänyt, ettei enää palaa Etelä-Valtakuntaan. Ikä on alkanut painaa häntä sodan jälkeen, eikä hän usko elävänsä isänsä ikäiseksi. Tämä olisi hänen viimeinen matkansa näissä maisemissa, ja hän haluaa sanoa hyvästit näille paikoille, joista on tullut hänen kotinsa, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin silloin, kun hän ensi kerran näki nämä paikat Akallabêthista paettuaan.

Marillëlla oli muutakin ikävää kerrottavaa. Isildurin äidin vointi on heikentynyt, ja vaikuttaa siltä, että ainoa asia, joka pitää hänet yhä hengissä, on halu nähdä Isildur ja pojat vielä kerran. Isildur on pelännyt tätä siitä asti, kun Anárion ja isä kuolivat. Äiti on jo iäkäs, ja ylittänyt aikaa sitten ne ikävuodet, joihin hänen sukunsa naiset ovat yleensä yltäneet. Silti Isildur ei voi olla toivomatta, että hänen paluunsa saisi äidin taas virkistymään, niin että tämä jaksaisi elää vielä ainakin muutamia vuosia. Hän on joutunut luopumaan jo liian monesta rakkaastaan, eikä halua lisätä siihen listaan enää yhtään uutta nimeä.

Kun Isildur saapuu galenas-niitylle, hän istuu hetkeksi joen rantaan. Kevätaurinko on saanut kukat puhkeamaan, ja galenas-kasvin suloisen makea tuoksu leijailee ilmassa ja saa Isildurin mielialan kohoamaan. Tuoksu muistuttaa häntä Númenorista. Jonakin päivänä, kun kaikki sodan vahingot olisi korjattu, sen kauhut unohdettu ja kaikki muukin rakennettu valmiiksi, olisi Gondor melkein kuin Númenor kukoistuksensa huipulla. Hän saattaa jo nähdä sen silmissään.

* * *

Ciryon katselee Meneldiliä, joka istuu penkillä laivan kannella ja raapustaa jotakin paperille, jota pitelee sylissään suuren kirjan päällä. "Oletko sinä laatimassa kirjaa matkastamme?" hän kysyy lopulta, kun Meneldil laskee täyteen kirjoitetun paperin kannelle, asettaa sileän kiven sen päälle ja ottaa esiin uuden paperin.
"Nämä ovat muistiinpanoja", Meneldil sanoo tärkeänä. "Haluan muistaa nämä maat jälkeenpäin niin hyvin kuin mahdollista, jotta minun ei tarvitse tehdä tällaista matkaa enää uudestaan."

He purjehtivat parhaillaan ylös Ringlóa kohti Lamedonia. Ympärillä on vain autiota maaseutua. Kaukana etelässä häämöttävät utuisina ääriviivoina Belfalasin niemimaan vuoristot.
"Entä sitten, jos tänne muuttaa ihmisiä, ja jos tänne perustetaan uusia kyliä ja kaupunkeja?" Ciryon kysyy. "Etkö sitten tarvitse uudet muistiinpanot?"
Meneldil kohottaa katseensa papereista osaksi hämmentyneenä, osaksi närkästyneenä siitä, että hänen työtään häiritään. "Mistä ja minkä vuoksi tänne muuttaisi ihmisiä?"
"Minusta tämä näyttää hyvältä viljelymaalta. Täällä on joki, ja paljon niittyjen peittämää tasaista maata, jonka saisi varmaan helposti kynnettyä vihanniksi pelloiksi. Ja tavaraakin saisi kuljetettua jokia pitkin Calembelistä ja Ethringistä. Oikeastaan on ihmeellistä, ettei täällä jo asu paljon väkeä. Ainakin Minas Anorissa on nyt aivan liikaa ihmisiä, ja jos olisin kuningas, käskisin osan heistä asumaan näille seuduille."
Meneldil kurtistaa kulmiaan ja ryhtyy kirjoittamaan entistä raivokkaammin.

Aratan on ruorissa ja nauttii siitä selvästi. Ciryon ihmettelisi, jos Aratan ei jatkaisi purjehtimista pohjoisessa, vaikka merelle onkin Annúminasista hirvittävän pitkä matka. Kenties hän muuttaakin Melethilin kanssa jonnekin lähemmäs merta, vaikka Tharbadiin, ja palaisi Annúminasiin vasta sitten, kun on pakko.

Ciryon näkee isänsä seisovan kannella ja katselevan länteen mitään näkemättömin silmin, niin kuin tämä aina tekee laivassa, jos ei ole mitään tärkeämpää tekemistä. Ciryon haluaisi puhua isälleen, mutta epäröi – tämä ei ole yhtään helpommin lähestyttävä kuin ennenkään, pikemminkin tälle on nykyisin vaikeampi puhua. Minas Anorissa ja Pelargirissa hänen ympärillään hääri koko ajan virkamiehiä, ja Ciryonin oli aina erikseen pyydettävä heiltä lupa tavata isänsä, vaikka isä nimenomaan olisi kutsunut Ciryonin luokseen. Nyt kun suurin osa ministereistä ja henkivartijoista on poissa, isää ei siltikään ole helppo puhutella. Ciryonin silmiin hän näyttää vieraalta ja etäiseltä, melkein kuin olisi tullut jostain toisesta maasta tai maailmasta, ja suojakseen hän on rakentanut näkymättömän muurin, jotta muukalaiset eivät pystyisi vahingoittamaan häntä sanoillaan tai teoillaan.

Ciryon päättää kuitenkin rohkaista mielensä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei isä ole muuttunut, vaan se kaikki on vain pintaa, vaikutelma jonka uudet koreat vaatteet ja Elendilmir ovat luoneet. Hän menee isänsä viereen ja katsoo länteen.
"Mitä sinä mietit, atar?"
Isä säpsähtää ja katsahtaa äkisti Ciryoniin ikään kuin tämä olisi pudonnut hänen viereensä suoraan taivaasta. "En mitään. En ainakaan nyt, kun tuolla tavalla tulit ja säikäytit minut."
"Luulin, että näit minut. Olen seisonut tässä jo vähän aikaa."
Isä ryhdistäytyy ja räpyttelee silmiään, aivan kuin olisi juuri herännyt unesta. "Minä mietin Númenoria, mikä ei varmaan yllätä sinua. Mietin Númenoria ja sitä, mikä sen takana on, tai ainakin kerran oli. Mietin sitä, pääsikö Amandil koskaan perille, kun hän purjehti länteen pyytämään apua, ja jos pääsi, millaista hänen elämänsä oli Amanissa. Vaikka ei meidän kuolevaisten tietenkään pitäisi näitä asioita ajatella. Joskus on vain vaikea olla ajattelematta. Me ihmisetkin voimme tuntea kaipuuta länteen. Mestari Elrond puhui siitä kerran."

Ciryon ei odottanut aivan näin seikkaperäistä vastausta. Hän katsoo isäänsä hämmästyneenä ja vähän huolissaan. "Haluaisitko sinäkin mennä länteen, niin kuin haltiat?"
"Kyse ei ole siitä", isä sanoo, mutta hänen näyttää olevan vaikea pukea sanoiksi, mistä kyse oikeasti on. "Se on vain kaipuuta kohti rauhaa. Ja uskon, että se odottaa meitä sielläkin, minne menemme kuoleman jälkeen. Se voi olla vielä parempi paikka, kuin kaukainen länsi."
Isän sanat kuulostavat melkein siltä, kuin hän odottaisi kuolevansa. "Atarinya, kuinka sinä voit?" Ciryon kuulee sanovansa, ja tajuaa vasta sitten, miten omituiselta se kuulostaa.
"En tiedä", isä toteaa, vähän hajamielisesti. Hän katsoo taas länteen ja rypistää otsaansa. "Mikään ei tunnu enää aivan samalta kuin ennen. Vaikka olen jo pitkään katsonut länteen, se ei oikeastaan tuo minulle samanlaista rauhaa kuin ennen. Aivan kuin en kykenisi enää näkemään yhtä pitkälle. En pysty enää tuntemaan sen valoa sydämessäni." Hän huokaa ja pudistaa päätään.
"Sota on muuttanut monta asiaa", Ciryon toteaa siihen epäröiden. "Mutta kunhan pääset uuden elämän alkuun pohjoisessa, kaikki palaa varmasti hiljalleen entiselleen."

Isä ei sano siihen mitään, mutta vie käden hetkeksi rinnalleen ja näyttää poissaolevalta ja ahdistuneelta. Sitten hän äkkiä siirtää kättään ja teeskentelee, että asetteli vain viittaansa paremmin paikalleen. Ciryon on nähnyt hänen tekevän tämän eleen muutaman kerran aikaisemminkin, ja se herättää hänessä huolta. Ehkä isällä on jonkinlaisia kipuja rinnassaan. Hän toivoo, että he olisivat pian pohjoisessa. Mestari Elrond voisi varmasti auttaa isää.

He lähestyvät koko ajan Calembelia, ja se lisää Ciryonin levottomuutta. Ruhtinas Maion kaatui sodassa, ja kartanossa asuu nyt vain Ailinel äitinsä kanssa. Eikä Ciryon vieläkään ole kyennyt päättämään, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tietää hyvin, että avioliitto Ailinelin kanssa olisi luultavasti järkevin päätös, jonka hän voisi elämässään tehdä. Ailinel on kaikin puolin sopiva puoliso, ja Ciryon pitää hänestä suuresti. Mutta samalla hän on hyvin tietoinen siitä lyhyestä kirjeestä, joka on hänen takkinsa sisätaskussa visusti piilossa uteliailta. Hän nimittäin kirjoitti kerran Calethille ja sai siihen viimein vastauksen jokin aika sitten. Siinä Caleth sanoo toivovansa, että Ciryon tulisi tapaamaan häntä mahdollisimman pian. Ciryon lähti aikanaan sanomatta hyvästejä, sillä hän oli luvannut isälleen, ettei enää tapaisi naista. Hän oli silloin olettanut, ettei tapaisi Calethia enää koskaan, eivätkä salaiset jäähyväiset olisi tehneet erosta yhtään helpompaa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia hän selvisi sodasta hengissä, ja Caleth puolestaan on leski, vapaa kaikista sitoumuksistaan. Ei siis kaiketi olisi väärin, vaikka Ciryon kävisi tapaamassa naista vielä kerran.

"No, oletko tehnyt päätöksesi?"
Ciryon hätkähtää kuullessaan isänsä sanat. Pystyykö tämä lukemaan nykyään ajatuksia?
"Tiedät kyllä, minkä vuoksi olemme menossa Calembeliin", isä jatkaa
"Ei suinkaan se voi olla ainoa syy?" Ciryon toteaa hätääntyneenä.
"No, eihän se tietenkään ole. Meidän täytyy tietysti myös päättää siitä, kuka ottaa vastuulleen Lamedonin hallinnon. Maionilla lienee miespuolisia sukulaisia, ja meidän on päätettävä, kuka heistä on kelvollisin tehtävään."

Isä on nyt irrottanut silmänsä lännestä ja vaikuttaa taas olevan täysin läsnä tässä maailmassa. Hän katsoo Ciryonia tiiviisti, ja tämä väistää isänsä tutkivaa katsetta, niin kuin aina. Hän pelkää isän näkevän, ettei hänen sydämensä ole sittenkään pystynyt täysin hylkäämään pohjoisen naista. Isän seuraavat sanat vain vahvistavat Ciryonin pelkoa.
"Tiedätkö, Ciryon, että minä en koskaan aikonut mennä naimisiin? Sen jälkeen kun Pharazôn oli anastanut vallan, päätin että omistaisin elämäni taistelulle häntä vastaan, ja myöhemmin myös Sauronia vastaan. Olin varma, että tämä taistelu tappaisi minut, enkä halunnut jättää surevaa leskeä jälkeeni, puoliorvoista lapsista puhumattakaan."
"Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?" Ciryon kysyy, vaikka hän arvaakin jo vastauksen. Isä tapasi äidin, rakastui palavasti ja unohti saman tien kaikki synkät ajatuksensa.
"Vanhempani. Jostakin syystä heille ei riittänyt se, että Anárion oli mennyt naimisiin. Minunkin piti mennä ja hankkia perillinen Andúniën ruhtinassuvulle. Tai ehkä he ajattelivat, että vaimo saisi minut asettumaan aloilleni ja rauhoittumaan. Luultavasti kumpaakin. Joka tapauksessa he luettelivat minulle joidenkin sopiviksi katsomiensa neitojen nimiä. Minä valitsin Yúlanerin sisaren, koska hän oli, no, Yúlanerin sisar, ja tiesin, että hän oli sävyisä neito, eikä varmaan vaatisi kovin paljon huomiota. Tiesin senkin, ettei hän pitänyt minusta, mutta ajattelin, että se on hyvä, koska hän ei varmaankaan juuri surisi tulevaa kuolemaani. Olin varma, että hän suostuisi kosintaani, sillä hänen perheensä ei ollut varakas, ja minä taas pystyin antamaan hänelle kaiken, mitä rahalla saattoi ostaa. Mutta ei hän tietenkään suostunut. Ensin minä yllätyin, sitten raivostuin, ja sitten häpesin, mutta kun olin toipunut, tajusin että minä todella halusin hänet."
Tällaista tarinaa Ciryon ei odottanut. "Ja kaikesta huolimatta se päättyi onnellisesti."
"Kuten hyvin tiedät. Saimme pian huomata, että sovimme sittenkin toisillemme. Me tulimme hyvin toimeen ja arvostimme samanlaisia asioita, niin erikoiselta kuin se kuulostaakin. Rakastuin häneen luultavasti sillä hetkellä, kun hän sanoi vihaavansa Sauronia, joka oli kietonut kuninkaamme pauloihinsa. Olin ällistynyt siitä, että nainen saattoi sanoa niin – luulin että naiset vihasivat korkeintaan viiden vuoden takaista muotia."
"Tarkoitatko siis, että minun pitäisi pyytää Ailinelia? Koska se on sinun mielestäsi järkevää, ja koska vanhemmat tajuavat nämä asiat parhaiten?"
"En minä sitä tarkoita", isä sanoo ja hymyilee hieman. "Minä tarkoitan vain sitä, että aina ei pidä kuunnella pelkästään sydäntään. Se voi johtaa harhaan."

Kun he saapuvat Maionin kartanoon, he havaitsevat että oikeastaan mikään ei ole muuttunut sitten heidän viime vierailunsa. Ainakaan ulkopuolisin silmin ei voi nähdä mitään merkkejä siitä, että kartanolta puuttuu isäntä, sillä joka puolella on palvelijoita työn touhussa ja ympäröivät pellot ovat viheriöivän oraan peitossa. Ailinel on heitä vastassa kartanon ovella.

Selviää pian, että Ailinel on ottanut kartanon ylläpidon vastuulleen. Ciryon on tästä hieman yllättynyt, sillä hän ei tiennyt naisten ymmärtävän paljonkaan taloudenpidon saati maatöiden päälle.
"Kuinka me sitten olisimme selvinneet sotavuosien yli?" Ailinel toteaa närkästyneenä, kun Ciryon erehtyi ihmettelemään asiaa ääneen Ailinelin työhuoneessa, katsellessaan kirjoituspöydällä lojuvia kääröjä ja kirjoja. "Meidän täytyi syödä silloinkin, kun miehet olivat sodassa. Mutta tilanhoitaja opetti minut täyttämään tilikirjoja, ja pitämään lukua palvelusväestä ja muistakin menoista ja tuloista ennen kuin lähti sotaan."
"Ja nyt he kuitenkin etsivät jostakin miestä kartanon isännäksi", Ciryon toteaa miettiväisenä.
Ailinel kohauttaa harteitaan. "Kai se on ymmärrettävää. Eivät kaikki suostu kuuntelemaan kartanon neidin sanaa. Mutta rehellisesti sanottuna minua ei ilahduta lainkaan ajatus siitä, että tänne tulisi joku kaukainen pikkuserkku häärimään. Tuskin minä ja äiti voisimme siinä tapauksessa edes jäädä tänne, paitsi ehkä säälistä. Sitä paitsi, minä haluan tehdä elämässä jotakin sellaista, jolla on merkitystä."

Ciryon kerää rohkeutta, tietäen hyvin että seuraavat sanat määräisivät suunnan hänen koko loppuelämälleen. Hän ei ole valmis tekemään sellaista päätöstä, mutta hetki on koittanut. Hän pyysi saada puhua Ailinelin kanssa kahden kesken ja täällä hän nyt on, kaksin neidon kanssa tämän huoneessa, eikä tilanteesta ole poispääsyä.
"Minä antaisin sinun tehdä sellaisia asioita, joilla on sinulle merkitystä."
"Oletko varma?"
"Tietysti. Minä lupaan."
"Saatat vielä katua lupaustasi."
"Ehkä kadun, mutta annan sen silti."
Ailinel hymyilee hieman arvoituksellisesti. "Minusta olisi ikävää jättää äitini yksin tänne jonkin tuntemattoman sukulaisen kanssa."
Ciryon katsoo Ailinelia ja miettii, onko tämä tosissaan vai koetteleeko tämä Ciryonia vain, niin kuin tällä on ollut tapana. Ailinelilla on vanhempi sisar, joka ei asu kaukana, ja varmasti tämä voisi ottaa äitinsä asumaan luokseen.
"Hänen ei tietenkään tarvitse jäädä tänne yksin. Jos hän haluaa, hän voi tulla kanssamme Minas Ithiliin."
"Sinä et siis aio lähteä pohjoiseen?"
"Hetkeksi vain. Olen siellä ehkä vuoden ja palaan sitten Ithilieniin. Isä haluaa jättää yhden meistä pojista etelään Meneldiliä vahtimaan ja pitämään huolta Minas Ithilistä. Hän ei aivan täysin luota veljenpoikaansa, mitä minä en lainkaan ihmettele."
"Eikö sinua sureta joutua eroon perheestäsi?"
Ciryon kohauttaa harteitaan. "Tietysti, mutta minäkin haluan tehdä asioita, joilla on merkitystä. Mitä minulla olisi pohjoisessa? Saisin ehkä isältä arvonimen, jonkin vanhan kartanon ja vähän maata jostakin Arnorin laitamilta, mutta elämäni olisi varmasti tapahtumaköyhää ja hyödytöntä. Jälkeläiseni olisivat pikkuruhtinaita, jotka kehuskelisivat olevansa kuninkaan sukua, mutta mitään muuta annettavaa heillä ei olisi. Minas Ithilissä vastuuni olisi suurempi. Olisin ruhtinas, Ithilienin herra, ja minusta tulisi Meneldilin tärkein neuvonantaja."
"Isäsi on antamassa sinulle tärkeän aseman. Olen siitä vähän yllättänyt – eikö Aratan ole sinua vanhempi?"
"On, mutta tiedät, että hän menee pohjoiseen rakastettunsa luo ja asettuu sinne. Voin paljastaa, että epäilemme, että hänestä tulee vielä kuningas. Elendur ei luultavasti hanki omaa perillistä."
Ailinel kohottaa kulmiaan, mutta hyväksyy Ciryonin selityksen ilman lisäkysymyksiä. Hän katsoo Ciryonia odottavana.

Ciryon katselee neitoa, tämän tummanruskeita, sileitä hiuksia ja itsevarmuutta huokuvaa olemusta. Ailinel on aivan erilainen kuin Caleth, ja se on hyvä. Jonakin päivänä Ciryon oppisi rakastamaan Ailinelia yhtä palavasti, ja vaikka ei oppisikaan, niin ainakin hän kunnioittaisi tätä naista aina ja viihtyisi tämän seurassa.
"Tarkoittaako tämä, että sinä suostut?" Ciryon kysyy lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Suostun mihin? Tiedät, etten minä vastaa kyllä enkä ei, ennen kuin tiedän, mitä minulta pyydetään."
Ciryon huokaa, lannistuneena mutta hymyillen. "Tiedät kyllä aivan hyvin, että pyydän sinua vaimokseni ja kaikkeen siihen, mitä siihen kuuluu."
"Siihen minä kyllä suostun", Ailinel vastaa. Ja äkkiä neito näyttää paljon nuoremmalta kuin onkaan, ja kasvoille nousee hymy ja häivähdys punaa.

Ciryon on seissyt koko ajan kunnioittavasti parin käsivarren mitan päästä neidosta, mutta äkkiä välimatka tuntuu hänestä hölmöltä ja hän syöksähtää eteenpäin ja kaappaa Ailinelin syliinsä. He ovat tunteneet toisensa pitkään, eikä hän ole kertaakaan pitänyt naista näin lähellä itseään. Hän pohtii hetken, tulisiko hänen pyytää lupa suudelmaan, mutta sitten hän muistaa Aratanin kauan sitten antaman neuvon, ettei niin pidä koskaan tehdä. On hetkiä, jolloin miehen on vain luotettava vaistoihinsa. Ciryon painaa huulensa hellästi Ailinelin suulle, ja yllättyy tuntiessaan naisen vastaavaan innokkaasti, aivan kuin tämä olisi vuosia odottanut tätä hetkeä. Eikä neito selvästikään halua suudelman päättyvän liian pian. Kenties Ailinel ei sittenkään ole niin erilainen kuin Caleth. Kestää pitkään ennen kuin Ailinel irrottaa otteensa Ciryonista ja päästää tämän vetämään henkeä. Ciryon tuijottaa naista ällistyneenä, ja saa vaivoin estettyä itseään kysymästä, miten ja missä tämä on oppinut suutelemaan tuolla tavalla.

Isä ja Lamedonin ruhtinatar näyttävät hyvin tyytyväisiltä, kun nuori pari palaa alakertaan kertomaan uutiset. Ruhtinatar kääntyy melkein välittömästi isän puoleen ja kysyy, milloin tämä voi vihkiä Ailinelin ja Ciryonin. Isä kertoo, että aikoo palata heti tämän matkan jälkeen pohjoiseen, joten hänellä ei ole siihen aikaa, mutta Meneldil voisi hoitaa asian.
"Ei tule kuulonkaan!" parahtaa ruhtinatar. "Vain oikea kuningas saa vihkiä minun tyttäreni! Lähdemme sitten pohjoiseen ja vietämme häitä siellä, vai kuinka, yenya?"
"Jos niin tahdot, emmë", Ailinel toteaa.
"Enkä minä tahdo Meneldilin vihkivän minua", Ciryon sanoo närkästyneenä. Hänestä on käsittämätöntä, että isä edes ehdotti sellaista. Meneldil keksisi varmasti sanoa jotakin, mikä pilaisi heidän suuren päivänsä.
"Minä oletin, että haluatte viettää häät täällä etelässä", isä sanoo.
"Pohjoinen on parempi, atar. Haluan, että te kaikki olette paikalla häissäni. Se on suuri tapaus! Kaikkien on kokoonnuttava juhlistamaan meitä kahta."
"No niinpä tietysti", isä myöntää. "Viettäkäämme sitten sinunkin häitäsi Annúminasissa. Kahdet häät heti valtakauteni alkuun! Toivottavasti alamaiseni pitävät sitä hyvänä enteenä, eivätkä merkkinä siitä, että juhlahumu kiehtoo minua enemmän kuin valtakunnan asioiden hoitaminen."
"Äläkä sitten yritä päästä vähällä ja vihkiä minua ja Aratania yhtä aikaa. Minä en tahdo jakaa hääpäivääni veljeni kanssa."
"Sellainen ei toki käynyt mielessäni", isä sanoo. "Veljesi on odottanut paljon kauemmin, joten hän saa häänsä ensimmäisenä."

Ciryonin tekisi mieli huomauttaa, että hän on tuntenut Ailinelin paljon kauemmin kuin Aratan Melethilin, mutta sillä ei tietenkään olisi merkitystä. He ovat menneet kihloihin vasta nyt, joten lienee paikallaan, että he odottavat vielä pari vuotta hääpäiväänsä. Hän harhautuu hetkeksi ajattelemaan Calethia, ja miltä tästä tuntuu, kun tämä kuulee Ciryonin valinnasta. Ymmärtäisikö Caleth? Hän ei ehdi ajatella asiaa pitempään, sillä Ailinel tarttuu hänen käteensä ja pakottaa hänet lähtemään mukanaan ulos – on kaunista, ja nainen haluaa esitellä Ciryonille tiluksia, jotka olisivat vielä hetken hänen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 45. luku 14.2.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 15, 2016 3:38 pm

Olipa jotenkin jännää, miten tätä lukiessa oli paljon helpompi hengittää kuin edellisten lukujen kanssa. Sota on selvästi ohitse.

Tykkäsin tämän luvun fiiliksestä, vaikka tämä vähän väliluku olikin. Mutta tässä jotenkin tuntui se sodan jälkeensä jättämä aukko - koko ajan ei enää tarvitse pelätä, sen sijaan on aikaa suunnitella ja ajatella, ja Isildurin tapauksessa, huolehtia.

Ja Ciryon, hän on edelleen vaan jotenkin niin ihana. Pidän siitä, että hän on muuttunut, hänellä on paljon enemmän selkärankaa ja määrätietoisuus on suunnattu oikein, mutta silti hän on jollakin tavalla samanlainen kuin ihan alussa. Ehkä tuo naimisiinmenosta jahkailu toi sen mieleen, tai se, että hän edelleen hiukan pelkää isäänsä. Olet vain tosi uskottavasti kasvattanut ja muuttanut häntä ilman, että hän on menettänyt sisintään, ilman, ettei häntä enää tunnistaisi. Nyt hän vaikuttaa älykkäältä ja viisaalta, ja Ithilien olisi kyllä saanut hienon herran hänestä. Tuosta älykkyydestä kertoo minusta myös Ailinelin valinta vaimoksi. Ciryon päästi lopulta irti Calethista - ainakin toivottavasti.

Tykkäsin ihan valtavasti Isildurin ja Ciryonin vuorovaikutuksesta tässä, sekä se keskustelu laivassa että sitten tuo tuossa ihan lopussa. He eivät aina ole ymmärtäneet toisiaan, mutta nyt he sentään osaavat keskustella niin, että ymmärtävät mitä toinen tarkoittaa, ja he tuntuvat oikeasti kuuntelevan toisiaan.

Että näitä sinun hahmojasi, mutta tykkäsin myös Ailinelista. En oikein muistanut hänestä juuri mitään, tässä on niin pitkä aika kun hänestä on tässä viimeksi ollut asiaa, mutta miten mukavan päättäväinen ja pätevä nainen! Hän tuntuu tietävän, mitä haluaa, ja tuon keskustelun perusteella hänestä ja Ciryonista voisi oikeasti tulla loistava pari, joka keskustelee ja auttaa toinen toistaan välittämättä perinteisistä rooleista.

Joo. Ei tämä ollut huono luku ollenkaan :wink: Ja totta kai minä tätä jaksan lukea, siitä ei ole kahta kysymystä. Joskus vain kommentoinnissa menee vähän aikaa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 45. luku 14.2.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Helmi 21, 2016 8:06 pm

Kiitos Nerwen! Heh, toivottavasti pidät Ciryonia ihanana vielä tämän seuraavan luvun jälkeenkin. Minulla on ollut vähän vaikeuksia hänen kanssaan, huoh... Ei ole mitenkään yksinkertaista saada hahmoa kasvamaan tarinassa ilman, että hän menettäisi identiteettinsä. Ja Isildur on toinen ongelma, koska hänen pitäisi muuttua tuon Sormuksen myötä. Ajattelin tuossa laivakohtauksessa, että Ciryon vähän pelkäsi isäänsä, koska Sormus tekee Isildurista vieraamman tälle maailmalle. Sormuksen kantajista tulee väistämättä vähän outolintuja, kun Sormus vie heitä pikkuhiljaa kohti varjomaailmaa, ja luulen että ainakin jotkut huomasivat tämän muutoksen Isildurissa.

Ailinel puolestaan on minun epätoivoinen yritykseni tuoda vähän naisenergiaa tähän ficciin. ;) Ja olisin kyllä todella halunnut kokeilla, millaiseksi Ciryonin ja Ailinelin avioliitto olisi voinut muodostua. Uskon, että Ciryon olisi varmasti antanut Ailinelille tilaa elää ja rikkoa vähän sukupuolirooleja.

Noh, tämä seuraava luku on sitten sellainen, jota ilmankin olisi pärjätty. Oikeastaan mietin, että voisiko tämän jättää välistä, koska se ei olisi vaatinut välttämättä kovin paljon muokkausta seuraaviin lukuihin, mutta sitten aloin kuitenkin työstää tätäkin, joten saa nyt mennä muiden mukana, kun on aika lyhyt. Oli julmetun vaikeaa keksiä tähän otsikkoa, ainoa mikä kummitteli päässä oli "Veljeksistä ja seurapeleistä" , Sparksin legendaarinen ficci, jota en ole edes lukenut... :D Enkä nyt ihan sitä halunnut kopsata, vaikka olisi ehkä muuten käynyt.


46. luku: Pelissä ja rakkaudessa

Orthanc, Vuonna 2 Kolmatta Aikaa

Mettarëa seuraavat pitkät ja hämärät viikot, jolloin talvi pitää maata otteessaan ja tekee matkustamisesta märkää, kylmää ja epämiellyttävää. Sen vuoksi Korkea Kuningas seurueineen päättää viettää vuoden kurjimman ajan Orthancissa, Gondorin pohjoisrajalla seisovassa vartiotornissa. Matka on kestänyt pidempään kuin he odottivat, sillä syksy oli myrskyisä, ja he joutuivat moneen otteeseen laskemaan ankkurin ja odottamaan parempia purjehdussäitä autioilla rannikkoseuduilla. Parin kuukauden lepo Orthancissa on senkin vuoksi tervetullut.

Orthancin torni ja sitä ympäröivä kehä, Angrenost, muodostavat ihmeellisen mutta kauniin linnakkeen. Se on rakennettu suojaamaan Calenardhonia pohjoisen vihollismielisiltä ihmisiltä ja on täyttänyt tehtävänsä ainakin tähän asti. Ciryon on viettänyt paljon aikaa kuljeskellen Angrenostin puutarhoissa ja laajoilla nurmikentillä, jotka pysyvät rehevinä kiitos Methedrasilta alkunsa saavan Angrenin, jota kutsutaan myös Rautkymiksi. Paikka on monella tapaa samantapainen kuin Minas Ithil, vaikka Orthancin torni ei hohdakaan kuunvalossa. Luonto ja korkeat vuoret ovat täällä aivan kuin kotona. Ciryon päättää, että tulee vierailemaan täällä vielä uudestaan, useammin kuin kerran. Puutarhat olisivat varmasti erityisen miellyttävät kesäaikaan, vaikka linnan mehiläispesissä käyneekin silloin kova kuhina.

Orthancissa asuu ruhtinas Thorion vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Thorion on nuori, sodan kauhuista selvinnyt mies, jonka isä ei ollut yhtä onnekas. Ruhtinas Arodon kaatui Barad-dûrin piirityksen aikana. Ciryon ei joutunut todistamaan sitä, mutta hän tunsi Arodonin hyvin, sillä tämä vietti kerran kesän Minas Ithilissä kuninkaan vieraana. Isä pakotti Ciryonin viettämään melkein kaiken vapaa-aikansa Thorionin kanssa, koska "tehän olette samanikäiset". Viiden vuoden ikäero ei ehkä aikuisen silmissä ole merkityksellinen, mutta seitsemäntoistavuotiaana Ciryon oli tuntenut itsensä pikemminkin Thorionin lapsenvahdiksi kuin ystäväksi. Nykyään Thorion on mukavampaa seuraa, vaikka katsookin Ciryonia yhä samalla innokkaalla koiranpennun katseellaan, kuin odottaen tämän kertovan, mitä jännittävää seuraavaksi tehtäisiin.

Ciryon miettii, millaista heidän elämänsä on ollut täällä kaukana, eristyksissä niin pohjoisen kuin etelän valtakunnista ja muusta dúnedainin ylhäisöstä. Mutta kaikesta päätellen Thorion kuitenkin näyttää viihtyvän täällä ja arvostavan paikan rauhaa ja hiljaisuutta. Orthancin huipulla on yksi seitsemästä Kivestä, ja Arodon on välittänyt sen kautta viestejä kuninkaille. Thorion itse ei ole vielä oppinut käyttämään Kiveä, joten Ciryon ei ylläty, kun isä päättää viettää monet tovit opastaen nuorta ruhtinasta näkykiven saloihin.

Iltaisin Ciryon on ottanut tavakseen istua veljiensä kanssa pelaamassa noppaa pienillä rahasummilla. Ei heistä kenelläkään isoja summia olisikaan, kiitos isän, jonka mielestä hänen pojillaan ei voi olla mitään tarvetta omalle rahalle. Pitkälti se onkin totta, sillä tavernojen pitäjät ovat aina antaneet heidän juoda ilmaiseksi, koska heidän läsnäolonsa on hyväksi paikkojen maineelle, ja toisaalta he ovat voineet juoda vain vähän oman maineensa vuoksi. Melkein kaikki muu on aina kannettu heidän eteensä pelkästä pyynnöstä. Silti ainakin Ciryonista on toisinaan mukavaa mennä torille kiertelemään ja maksaa tavaroista rahalla niin kuin tavalliset miehet tekevät. Isältä on tietysti turha pyytää kuparistakaan, kun tämä olettaa heti, että poika suunnittelee käyttävänsä sen johonkin epäilyttävään, kuten naisiin ja peleihin. Onneksi yleensä löytyy aina joku, joka on valmis vaihtamaan kuninkaanpojan viitan muutamaan hopeiseen.

Meneldil ei istu pelipöytään heidän seurakseen.
"Rahasta pelaaminen on Gondorissa kiellettyä", hän toteaa ja luo heidän noppiinsa paheksuvan katseen.
"Ei pari hopeapenniä ole rahaa", Aratan huokaa kyllästyneenä.
"Kyse on periaatteesta. Rahan käyttö, miten vähäinen hyvänsä, tekee siitä uhkapeliä, ja sellainen on kielletty meidän sivistyneessä maassamme", Meneldil jatkaa tärkeänä.
"Hänen Korkeutensa yrittää sitten estää meitä", Aratan sanoo ja luo uhmakkaan katseen Meneldiliin, sellaisen, joka yleensä edeltää tappelua.
"Mitä jos hyvä serkku ajattelisi, että nämä pennit ovat vain pelimerkkejä", Elendur sanoo. "Ja että me otamme omamme takaisin sitten, kun peli on päättynyt."
Meneldil tuhahtaa, kääntyy kannoillaan ja marssii tiehensä.
"Luuletteko, että hän menee kertomaan isälle?" Ciryon kysyy.
"Isällä on varmasti tärkeämpääkin murehdittavaa kuin meidän tapamme tappaa aikaa", Aratan toteaa. "No, Elendur, sinun vuorosi. Varokin heittämästä taas kahta kuutosta, tai minä alan epäillä, että sinä huijaat."
Elendur heittää kaksi viitosta ja jatkaa edelleen johdossa. "Ette muuten varmaankaan tiedä, että rakas isämme harrasti uhkapelejä nuoruudessaan."
"Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät?" Ciryon sanoo.
"No, minä olen teitä vanhempi ja olen elämäni aikana ehtinyt kuulla kaikenlaista. Sanotaan, että hän oli lopulta suuresti velkaa vähän joka suuntaan, ja että hän varasti kallisarvoisia esineitä kodistaan saadakseen lisää rahaa pelaamiseen. Jotkut jopa väittivät, että hän yritti tarjota Barahirin sormusta jollekin katukauppiaalle, mutta se lienee pelkkää ilkeää huhua."
"Jos tuossa on vähänkään totuutta mukana, hän on ollut täydellinen idiootti", Aratan puuskahtaa. "Ja silti hän on kehdannut räyhätä minulle aina, kun olen ollut vähän humalassa tai kun olen hymyillyt jollekin neitoselle, joka on muka luvattu jollekulle toiselle."
"Tai kun sinut on nähty laskeutumassa alas jonkun neidon makuuhuoneen parvekkeelta keskellä yötä", Ciryon huomauttaa.
"En ota kantaa rikkeittesi vakavuuteen, Aratan", Elendur toteaa. "Halusin kertoa tämän vain, jotta tietäisitte, minkä vuoksi rahasta pelaaminen on maassamme kiellettyä. Isä katuu monia asioita nuoruudestaan, ja haluaa varmasti tehdä kaikkensa, jotta me emme hölmöilisi samalla tavalla."
"Siinä hän ei kyllä ole aivan onnistunut", Aratan mutisee samalla, kun valmistautuu omaan heittoonsa.

He pelaavat kierroksen loppuun ja Elendur kahmii voittamansa kolikot keoksi eteensä.
"Onni pelissä, epäonni rakkaudessa!" Aratan puuskahtaa.
"Niin juuri", Ciryon vahvistaa. "Minä säälin sinua, Elendur, ettet ole vieläkään löytänyt naista rinnallesi."
Elendur kohottaa kulmiaan. "Te kaksi taidatte olla maailman huonoimpia häviäjiä. Ottakaa, ottakaa ihmeessä vaikka kaikki pennit, en minä niitä tarvitse!"
"Emme me halua sinun pennejäsi, Elendur", Aratan toteaa ja naurahtaa sovittelevasti. "Ciryon, saitko sodassa peikon nuijasta päähäsi vai miksi olet nykyään niin hidasjärkinen? Eiköhän Elendurille olisi suurempi epäonni, jos jostain ilmestyisi nainen hänen rinnalleen."
"Minusta taas tuntuu, että olen ainoa tässä perheessä, jonka järki ei sumentunut sodan seurauksena. On selvää, että Elendurin pitää löytää jostakin itselleen sopiva nainen. Eihän hän voi mitenkään olla onnellinen Thranduilin kanssa. Ettehän te kaksi voi saada edes lapsia."
"Kiitos, Ciryon, että valistat minua", Elendur toteaa. "Mutta olin siitä jo tietoinen." Hän ei tiedä, pitäisikö hänen huvittua vai loukkaantua Ciryonin puheista. Hän ei totta puhuen välittäisi puhua Thranduilista veljiensä kanssa ollenkaan. He eivät vain voi ymmärtää sentapaista rakkautta, eikä heidän tarvitsekaan, lopettaisivat edes yrittämästä.
"Mitä tahansa sinun ja Thranduilin välillä onkin, se ei voi olla oikeaa rakkautta", Ciryon kuitenkin jatkaa samalla opettajamaisella äänensävyllään. "Mutta se ei ole sinun vikasi. Haltiat tekevät joskus kummallisia asioita ihmismiehille. Olet varmaankin jonkinlaisen loitsun vallassa, mutta se varmasti menee ohi, kunhan et tapaa häntä vähään aikaan."

Aratan pyörittelee yhä noppia käsissään, vaikka peli on loppunut. "Tuo on varmaan typerintä, mitä olet vuosiin päästänyt suustasi", hän ärähtää. "Elendur tykkää miehistä. On aina tykännyt. Erityisistä älykkäistä ja kauniskasvoisista miehistä, joilla on sileät hiukset ja hienostuneet käytöstavat. Siis juuri sellaisista kuin Thranduil. Ja kaikki sen ovat tienneet. Sinunkin on täytynyt se tietää."
"En minä ole mitään sellaista huomannut", Ciryon väittää. "Minusta Elendur on vain ollut pidättyväinen."
"Totta kai hän on ollut pidättyväinen! Sotilaat eivät varmasti katsoisi hyvällä, jos hän lähentelisi jokaista, joka miellyttää häntä. Ja minä muuten kunnioitan sitä, miten hyvin olet hillinnyt itsesi", Aratan nyökkää Elendurille. "Vaikka kieltämättä vietit aina melko paljon aikaa valvoen, että sotilaat peseytyivät riittävän huolellisesti harjoitusten jälkeen."
"Jonkun sekin piti tehdä", Elendur mutisee. Hän toivoo, että veljet jättäisivät hänet rauhaan. Ciryon näyttää kuitenkin aidosti järkyttyneeltä.
"Minä en suostu uskomaan sitä sinusta Elendur! Sinä et mitenkään voi olla sellainen. Sellaiset miehet eivät ole…"
"Niin? Sano vain", Aratan patistaa uhkaa äänessään.
"En minä syytä Elenduria", Ciryon huokaa. "Kuten jo sanoin, Thranduil varmasti muutti hänet sellaiseksi... Se ei ole hänen vikansa! Ajattele vaikka niitä kiiluvasilmäisiä miehiä Vuorten kuninkaan saleissa, silloin kun vierailimme siellä ensimmäisen kerran. Muistat heidät varmasti. He olivat juuri sellaisia miehiä... He tuijottivat meitä ja... " Ciryon ei jatka pidemmälle, vaan painaa päänsä käsiinsä ikään kuin muisto tekisi kipeää.

Elendurille tämä kaikki on uutta, mutta hän ei ehdi kysyä mitään, kun Aratan jo jatkaa.
"Kuinka voit verrata Elenduria niihin elukoihin? Se on kuin vertaisi mestari Elrondia Sauroniin!"
"Älä liioittele", Elendur koettaa sanoa väliin, mutta Aratan tuskin kuulee nyt kun on päässyt vauhtiin.
"Niillä miehillä ei ole mitään yhteistä Elendurin kanssa! Sinä vain olit sievempi kuin heidän vaimonsa, minkä vuoksi herätit heidän huomionsa. Tuskin se roskasakki oikeasti uskoi, että olit mies, ainakaan ihan kokonaan. Herätit heidän uteliaisuutensa, enkä minä oikeastaan sitä ihmettele, kun muistelee millainen kynsiään viilaileva pikkuneiti olit siihen aikaan."
"Minä olin aivan normaali! Minä olen aina ollut normaali ja välillä minusta tuntuu, että olen ainoa normaali mies meidän perheessä!"
"No, tuosta asiasta tuskin pääsemme koskaan yksimielisyyteen", Aratan huomauttaa.

Ciryon huokaa ja nojaa taaksepäin tuolillaan. "Minä vain toivon, että Elendur ajattelisi järkevästi. Se, kenet hän valitsee kumppanikseen, vaikuttaa meidän kaikkien maineeseen. Jotkut naureskelevat meille jo nyt tämän asian vuoksi. Targonkin kysyi minulta yhtenä päivänä, aionko kutsua Thranduilia langoksi vai kälyksi."
"Ja mitä sinä vastasit? Anna kun arvaan - et sanonut mitään, kunhan mutisit jotain ja punastuit, niin kuin tapasi on. Sinun olisi pitänyt läksyttää hänet kunnolla ja osoittaa ovea, josta hän voi painella matkoihinsa, jos ei tee mieli puhua kunnioittavasti ylemmilleen."
"Targon on minun ystäväni", Ciryon tokaisee. "Ja sitä paitsi minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Thranduilin ja Elendurin 'ystävyys', tai miksi he sitä sitten kutsuvatkin, on väärin."
"Luulen, että meidän kaikkien on nyt parasta vetäytyä yöpuulle", Elendur huomauttaa. "Haluatteko penninne takaisin vai säilytänkö minä ne seuraavaan peliin asti?"

Mutta kun Elendur kohottaa katseensa, hän näkee veljiensä tuijottavan yhä toisiaan silmät leiskuen, ilman mitään aietta lähteä huoneesta.
"No, väärin tai ei, ainakaan kumpikaan heistä ei ole naimisissa!" Aratan huudahtaa. "Samaa ei voi sanoa kaikista sinun rakastetuistasi!"
"Tuossa syytöksessä ei ole mitään perää! Minä en ole koskaan tehnyt mitään väärää!"
He nousevat yhtä aikaa. Aratan näyttää hurjistuneelta, ja kun Ciryon yrittää vetäytyä kohti ovea, hän tarttuu tätä paidasta ja estää tätä lähtemästä.
"Valehtelija! Sinä olet aina ollut samanlainen kieroilija kuin Meneldil. Olet aina kaikille mielin kielin, mutta kun kukaan ei näe, petät jokaista minkä ehdit! Luuletko, etten minä tiedä? Luuletko, etteivät kaikki tiedä siitä, mitä Annúminasissa tapahtui?"
"Ja kuinka montaa naista sinä olet elämässäsi pettänyt? Eikä omatunto edes soimaa sinua! Menit kihloihin Melethilin kanssa varmaan vain sen takia, kun et muuten päässyt hänen sänkyynsä, eikä hän varmaan päästänyt sinua ennen sotaakaan, koska muutenhan olisit unohtanut hänet heti ja siirtynyt seuraavaan. Minä ennustan, ettei kulu vuottakaan, kun olet jo kyllästynyt vaimoosi ja etsinyt huvia muualta. Kyllä sinut tunnetaan. Ikuinen naistenmies ja perheen häpeätahra!"

Elendur ei ehdi ajoissa heidän väliinsä. Aratanin nyrkki on nopeampi kuin salama.
"Aratan? Oletko seonnut?" Elendur huudahtaa.
Ciryon ottaa tukea seinästä ja vie kätensä kasvoilleen. Aratan tuijottaa nyrkkiään hämmentyneenä, ikään kuin se kuuluisi jollekulle toiselle.

Samalla hetkellä kammion ovi avautuu.
"Mitä Udûnin nimeen täällä oikein tapahtuu?" huudahtaa kuningas. "Meneldil? Minä luulin, että sanoit heidän heittelevän noppaa, eivät toisiaan. Minkälainen uhkapeli täällä on oikein käynnissä?"
Kukaan ei sano mitään. Vain Ciryon huokaa järkyttyneenä ja tuijottaa kättään, jolle on valunut verta. "Aratan? Oletko sinä lyönyt omaa veljeäsi? Miten saatat? Tällaista ei koskaan tapahtunut minun ja Anárionin... tai no, unohtakaa se! Mitä pahaa sinä sanoit, Ciryon?" Hän kääntyy harmistuneena Meneldilin ja Thorionin puoleen, jotka ovat seuranneet häntä huoneeseen ja katselevat tilannetta juorunnälkäisin silmin. "Selvittäisin tämän tilanteen mieluiten yksin poikieni kanssa."

Meneldil ja Thorion eivät pidä kiirettä perääntyessään takaisin käytävään. Heidän mentyään isä alkaa vaatia selitystä.
"Ciryon loukkasi minua ja Elenduria puheillaan", Aratan selittää pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Ja minä menetin malttini."
"Vai niin", huokaa isä. Hän astuu lähemmäs Ciryonia. "Ja sinuun on sattunut. Tarvitsetko parantajaa?"
Ciryon pudistaa päätään. "Minulta irtosi hammas. Olen ruma koko loppuikäni."
"Vain jos avaat suusi", isä tuhahtaa. "Vaikeneminen voisi totta puhuen tehdä sinulle hyvää."
"En minä tarkoittanut mitään pahaa", Ciryon sanoo. "Minä vain ihmettelin Elendurin ja Thranduilin... ystävyyttä, tai mitä se sitten onkin. Varmasti sinäkin ihmettelet sitä, atar."
"Ihmettelen, mutta ihmettelen montaa muutakin asiaa tässä maailmassa. Ja minä luulen, että et tyytynyt vain ihmettelemään, vaan sanoit muutakin."
"Niin sanoi, ja aivan liikaa!" Aratan huomauttaa. "Hän solvasi minuakin ja epäili rakkauttani Melethiliä kohtaan. Hän epäilee muiden rakkautta, koska on epävarma omasta valinnastaan. Hän ei rakasta Ailinelia, vaan Calethia, joka on nyt jäänyt leskeksi. Sen vuoksi hän haluaa lähteä kanssamme pohjoiseen, sen sijaan että jäisi tänne etelään kihlattunsa luo."
"Se ei ole totta! Minä lähden, koska tahdon nähdä äitini ja veljeni. Luuletteko, etten minä kaipaa heitä yhtä paljon kuin tekin?"
"Uskoo ken tahtoo", Aratan tokaisee.
"Lopettakaa!" isä ärähtää tuskastuneena. "En halua kuulla tuollaisia syytöksiä enää kenenkään suusta. Saatte luvan sopia kiistanne nyt heti."

Aratan ja Ciryon vain tuijottavat toisiaan jäisesti eivätkä tee elettäkään pyytääkseen anteeksi toisiltaan.
"Ciryon, en tiedä, mistä Aratan on saanut tuollaisen käsityksen. Minä olen pitänyt lupaukseni, enkä ole kertonut kenellekään siitä, mitä sinun ja Caladaerin tyttären välillä tapahtui", isä toteaa.
"Atar!" Ciryon voihkaisee. "Nyt sinä juuri kerroit!"
"Kaikki siitä tietävät", Aratan toteaa kuivasti. "Targon hävisi kerran Celairille noppapelissä. Heillä ei ollut rahaa, joten he pelasivat isäntiään koskevista juoruista. Targon tiesi hyvin sinun käynneistäsi Calethin luona. Celair teki kauppaa sillä tiedolla koko sodan ajan kuolemaansa asti. Se oli hänelle varsinainen rahasampo. Farion-parka. Luulenpa, että hän juoksi tahallaan päin sitä peikon nuijaa, kun ei kestänyt asemaansa aisankannattajana."

Elendur näkee silloin pilkahduksen entisestä isästään, mutta tulistunut ilme katoaa melkein heti kuin se syttyikin ja vaihtuu jonkinlaiseen lannistuneeseen väsymykseen. "Minä en jaksa kuunnella tätä. Saatte sopia itse omat kiistanne. Mutta tietäkää kuitenkin, että minä en suvaitse tällaista tappelemista seurueessanne. Jos ette ala käyttäytyä arvonne mukaisesti, jätän toisen teistä tänne Orthanciin ja toisen Aglarondiin ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Pääsette pois vasta sitten, kun teitä kehtaa kutsua Korkean Kuninkaan pojiksi." Isä kääntyy, mutta vielä huoneesta poistuessaan hän mutisee itsekseen jotakin Valandilin nostamisesta perimysjärjestyksessä heti, kun pääsee pohjoiseen.

Kolkko hiljaisuus laskeutuu kammioon. Ilta on pitkällä, ja Elendur päättää lähteä. Aratan ja Ciryon tuijottavat yhä toisiaan kuin kaksi samalle reviirille eksynyttä johtajasutta, joten Elendur tarttuu Ciryoniin ja raahaa tämän mukanaan ulos kammiosta. Käytävällä Ciryon riuhtaisee itsensä irti Elendurin otteesta, mutta kun he ovat Ciryonin makuukammion ovella, Elendur astuu päättäväisesti sisään huoneeseen. Hän istuttaa Ciryonin sängyn laidalle ja pakottaa tämän näyttämään saamaansa vammaa. Hammas on irronnut alhaalta sivusta, eikä näkyisi, ellei Ciryon tarkoituksella näyttäisi lovea tässä hämmästyttävän suorassa ja valkoisessa hammasrivistössään.
"Etköhän sinä ole vastakin ihan riittävän kaunis", hän toteaa.
"En minä tarkoittanut mitään pahaa, en sinulle", Ciryon toteaa. Hän tuijottaa käsiään. "Jos sinä todella rakastat Thranduilia ja olet siitä varma, niin hyvä on. Pyydän anteeksi, jos loukkaannuit. En tahdo asettua sitä vastaan, vaikka en sitä ymmärräkään."
"En minä ole sinulle vihainen, Ciryon. Minä itsekin pidin sitä vääränä ja itseäni vääränlaisena, ennen kuin Thranduil opetti minut hyväksymään itseni. Aratania sinä sen sijaan loukkasit tarkoituksella, ja häneltä sinun pitäisi pyytää anteeksi."
"Hän loukkasi minua ensin!"
"En tiedä, voiko puhua loukkauksesta, jos hän vain sanoi ääneen sen, mikä on totta. Mutta olen hämmästynyt. Minäkin kuulin ne huhut sinusta ja Calethista, mutta oletin ilman muuta, että ne liioittelivat tapahtunutta, niin kuin huhut aina tekevät. Ajattelin, että olit vain juonut teetä Calethin kanssa."
"Tein minä muutakin, mutta en minä sille enää mitään voi. Tein väärin, ja tämä virhe seuraa minua hautaan asti. Mutta luuletko, että se on totta, mitä Aratan väitti? Että Farion tappoi itsensä tämän asian vuoksi? Minä en kestä ajatella sitä. Kunpa minä olisin kuollut hänen sijastaan."

Äkkiä Ciryon alkaa kyynelehtiä. Elendur yllättyy, sitten vaivaantuu. Kaikki sodankauhut koettuaan Ciryon näyttää olevan yhtä herkkä kuin aina ennenkin. Ehkä se on hyvä.
"Ei Aratan sitä tiedä, etkä sinä voi ottaa Farionin kuolemaa kontollesi. Vähemmästäkin tulee hulluksi." Elendur taputtaa Ciryonia hartialle.
Ciryon pyyhkii silmiään ja luo sitten nopean katseen veljeensä. "Tiedätkö, sinä olet nykyään jotenkin mukavampi kuin ennen."
"Ehkä olenkin", Elendur myöntää. "On helpompi olla mukava toisille, kun on tehnyt sovinnon itsensä kanssa. Suosittelen samaa sinullekin."
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 46. luku 21.2.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Helmi 28, 2016 5:34 pm

Vaikka kommentoinnissa kestikin, tykkäsin tästä luvusta ihan hirmuisesti! :D

Oli tosi kiva lukea siitä, miten veljekset ovat keskenään, ja miten he ovat yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia. Tulistuvat ainakin melkoisen vauhdikkaasti toisiinsa, mitä nyt Elendur on rauhallisempi kuin veljensä.

Olet kirjoittanut nuo näkemyserot tähän ihan käsittämättömän uskottavasti. Minä luin ja huokailin kateudesta, sillä jokaisen veljen reaktio oli äärimmäisen todentuntuinen ja niille on helppo löytää perustelut ja vastineet todellisuudesta - Ciryon ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä ja loukkaa Elenduria omalla tietämättömyydellään ja paksupäisyydellään, Aratan taas kiukustuu veljensä puolesta enemmän kuin Elendur itse ja siten saa tilanteen eskaloitumaan yli äyräiden. Elendur taas vain katsoo vierestä ja toivoo, että koko aiheesta ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Jotenkin nämä kaikki reaktiot vain ovat niin tilanteeseen sopivia, jokaisen luonteeseen sopivia. Ciryon on kasvanut omassa maailmassaan omalla tavallaan, eikä ymmärrä, että asiat voivat olla toisinkin, ja hänellä on ennenkin ollut tapana puhua ohi suunsa ja siinä samalla loukata muita. Aratan taas on tuollainen free love-tyyppi, jolle sukupuoli ei tunnu olevan mitenkään liian relevantti, vaikka itse pitääkin naisista; samalla hän on myös äärimmäisen suojelunhaluinen lähimmäisiään kohtaan. Ja Elendur haluaisi vain, että asian annettaisiin olla ja että hän saisi olla rauhassa, että hän saisi vain tehdä omaa juttuaan eikä muiden tarvitsisi ottaa siihen kantaa - tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hänestä tuntuu siltä.

Isildurilla on siis edelleen kädet täynnä töitä jälkikasvunsa kanssa, vaikka nuo ovat jo aikuisia :lol: Voi miesparkaa. Ja eipä hänkään ole kovin sulava puheissaan, kun noin möläyttää Ciryonin jutusta Calethin kanssa! Taitavat todella olla samaa sukua kaikki.

Ciryonista tuli tässä kyllä mieleen se Ciryon, joka hän oli ficin alkupuolella. Halusi tehdä asiat juuri omalla tavallaan eikä välttämättä ihan ymmärtänyt, miksi ihmiset yrittivät saada häntä tekemään muutakin - nuo sotahommat nyt päällimmäisenä, naisseikkailut heti seuraavana. Ciryon on vähän tuollainen ressukka, joka pitää vähän turhan innokkaasti kiinni omista näkemyksistään ja sitten inisee, kun kaikki ovat eri mieltä. Elendur oli kyllä uskomattoman kärsivällinen tässä, mutta ehkä Ciryon tarvitsee tuollaista ihmistä, joka antaa hänelle tilaa hyväksyä asiat itse sen sijaan, että ne pakotettaisiin hänen kurkustaan alas niin kuin Aratan halusi tehdä. Voi olla, että Ciryonille tekisi hyvää vähän mietiskellä asioita ja suhtautumistaan niihin.

Näin tällä kertaa. :)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 46. luku 21.2.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Maalis 06, 2016 7:22 pm

Kiitos Nerwen! Mukavaa että tykkäsit tuosta luvusta. Itse en siitä oikein välitä, kun se ei vie ficciä eteenpäin. Kirjoittelin tuon varmaan vain sen takia, että tässä olisi jotain muutakin kuin kuvausta matkasta, jonka aikana ei tapahdu mitään mielenkiintoista.

Ja mukavaa analyysiä näistä hahmoista, tuollaista on aina hauska lukea. :) Kuten olen jo aiemmin varmaan sata kertaa sanonut, Ciryonin hahmo on ollut minulle ongelmallinen. On helppoa kirjoittaa vastuuntuntoinen esikoinen ja kapinallinen kakkospoika, mutta sitten, kun niitä poikia on vielä kolmas ja neljäskin niin joutuu oikeasti miettimään, että mitäs muita rooleja veljeksillä voikaan olla. Mutta Ciryon taitaa nyt vaan olla vähän tuollainen, veljiensä varjoon jäänyt ressukka, joka yrittää vihdoin saada oman äänensä kuuluviin, kun on saanut lisää itsevarmuutta sodan seurauksena. Sen takia Aratan näkee hänet nyt haastajanaan ja kilpailijanaan, eikä yhteenotoilta voi oikein välttyä, Aratan on sen verran macho. Elendur katsoo tätä kaikkea nyt hieman ulkopuolisin silmin, kun on saanut lisää perspektiiviä Thranduilin ansiosta. Elendur ei viitsi enää pahastua pikkuasioista, kun haltiatkaan eivät sellaisista välitä.

No niin, seuraava luku on osastoa "enimmäkseen harmiton", kuten myös kaksi seuraavaa. En tiedä ehdinkö postata jatkoa ensi viikonloppuna työkiireiden vuoksi, mutta kahden viikon päästä sitten viimeistään.


47. luku: Pyhä vuori

Eilenaer, Anórien, Vuonna 2 Kolmatta Aikaa

He ovat pitkän ratsastuksen jälkeen lähestymässä kotoisia maita. Glanhír-virran ylittämisen jälkeen Calenardhon on jäänyt taakse ja he ovat astuneet Anórieniiin, Auringon Maahan. Valkoisten vuorten jylhät, auringon kultaamat huiput kohoavat edessäpäin heidän oikealla puolellaan. Näky saa Elendurin sydämen sykähtämään, melkein kuin hän katsoisi noita vuoria ensimmäistä kertaa. Hän on ehkä syntynyt Númenorissa, mutta tämä maa on hänen kotinsa, vielä hetken.

Korkea Kuningas määrää seurueen pysähtymään ja pystyttämään leirin oikealla kohoavan pyöreälakisen kukkulan juurelle. Elendur on tästä hieman yllättynyt, sillä on vasta iltapäivä, mutta ehkä isäkin haluaa nauttia näistä maisemista nyt kun vielä voi.

Kevät on pitkällä ja luonto kauneimmillaan. Aurinko on hellinyt heitä useiden päivien ajan olematta silti liian kuuma. Kukkulan rinteillä kohoavasta raikkaan vihreästä metsästä kuuluu taukoamaton liverrys ja sirkutus. Elendur muistelee, että metsien asukkaat kutsuvat kukkulaa Eilenaeriksi, mutta se on hänelle vierasta kieltä eikä hän tunne sanan merkitystä.

Elendur on hyvällä tuulella, mutta samaa ei voi sanoa kaikista seurueen jäsenistä. Aratan ja Ciryon eivät vieläkään ole saaneet korjattua välejään. He ovat piikitelleet toisiaan kuin kaksi saman prinssin huomiosta kilvoittelevaa neitokaista koko matkan Orthancista lähdön jälkeen. He ovat kuitenkin pystyneet hillitsemään itsensä siinä määrin, että käsirysyltä on vältytty, vaikka Ciryon onkin vannonut kostavansa menettämänsä hampaan Aratanille tavalla tai toisella. Isä on ollut siinä määrin omissa maailmoissaan, ettei muistanut jättää heistä kumpaakaan Orthanciin tai Aglarondiin, vaikka se olisi voinut hieman rauhoittaa seurueen jännittynyttä tunnelmaa. Aratanin ja Ciryonin välinen vihanpito on tarttunut sotilaisiinkin, ja osa heistä on asettunut kannattamaan Aratania, osa Ciryonia, vaikka he tuskin edes tietävät, mikä kiistan on aiheuttanut.

He viipyivät Aglarondissa vain muutamia päiviä. Isä selvitteli tienoon kuulumisia linnoituksen päällikön kanssa. Villi-ihmisistä ei ole siellä päin ollut haittaa vuosiin. Päällikkö kertoi vuorten asukkien käyneen pelokkaiksi ja epäluuloisiksi Sauronin kuoleman jälkeen, eikä näitä ole viime aikoina juuri näkynyt, ainakaan päivänvalossa. Ovatko he pelästyneet enemmän Mustan Herransa kuolemaa vai isän kirousta, sitä heistä kukaan ei osannut arvata, eikä se heitä kiinnostanutkaan. Elendur itse vietti aikaansa tutustumalla Aglarondin luoliin, joista on menestyksellä louhittu monenlaisia jalokiviä. Luolien seinät kimaltelivat kuin miljoonat tähdet olisivat pudonneet taivaalta ja jotenkin päätyneet siihen pimeään kiviseen loukkoon. Elendur löysi sieltä kauniin palan hopeanhohtoista jalokiveä, jonka säihkeessä on jotain toismaailmallista ja taianomaista, niin kuin Thranduilin silmissä. Hän aikoo teettää siitä Minas Anorissa riipuksen, jonka antaisi Thranduilille heidän seuraavan kerran kohdatessaan.

Elendur auttaa Estelmoa riisumaan hevoset suitsista ja satuloista. He ovat juuri saaneet sen tehtyä, kun isä ilmestyy heidän eteensä. Vaikka matka on ollut pitkä ja raskas, tämä näyttää kuninkaallisemmalta ja voimakkaammalta kuin koskaan. Ehkä syynä on Elendilmirin loiste tai se, että hän on vihdoin hyväksynyt uuden asemansa ja ottanut sen omakseen. Jotakin erilaista hänessä tänään kuitenkin on. Edes väsymyksestä ei näy merkkiä, vaikka viime yönäkin Elendur näki isänsä vaeltavan leirin laitamilla keskellä yötä, vaikka ei ollut tämän vartiovuoro.
"Elendur, ota Estelmo mukaasi ja seuraa minua ja Ohtaria", isä ilmoittaa eikä jätä aikaa kysymyksille tai valmistautumiselle. Elendur kiiruhtaa aseenkantajansa kanssa hänen peräänsä, ja näkee hänen suuntaavan suoraan tiheikköön, joka reunustaa pientä aukiota, jolle he ovat pystyttämässä leiriään.

Tämä on niitä hetkiä, jolloin Elendur toivoisi isänsä oleva puheliaampi. Tämä ei sano mitään aloittaessaan päättäväisen rämpimisen runsaan aluskasvillisuuden ja tiheiden pajukkojen lävitse. Hän ottaa eketin vyöltään ja iskee sillä poikki muutaman tielleen asettuvan oksan. Elendur seuraa isänsä esimerkkiä ja ymmärtää hetken päästä, että isä aikoo kiivetä Eilenaerille. Hän ehdottaa varovasti, että ehkä vuorelle on jossakin helpompi kulkureitti, mutta isä pudistaa päätään ja sanoo, ettei tälle vuorelle ole koskaan kiivennyt yksikään kaksi- eikä nelijalkainenkaan, ja että heidän olisi turha lähteä kiertämään vuorta siinä toivossa, että jostakin löytyisi polku.

Oksat raapivat heidän kasvojaan, kun he yrittävät raivata tietään ylämäkeen läpitunkemattoman aarniometsän halki.
"Miksi Udûnin nimeen me kompuroimme täällä? Eikö tätä olisi ehtinyt tehdä myöhemmin? Emme ehtineet edes syödä", mutisee Ohtar samalla, kun pyyhkäisee poskeensa tullutta verestävää naarmua.
Kuningas pysähtyy niin äkisti, että Elendur on törmätä häneen. Hän käännähtää ja astuu Ohtarin eteen silmät kipunoiden. "Tuollaisia sanoja ei lausuta ääneen tässä paikassa!" hän jyrähtää. "Marise vielä hetkikin niin panen sinut juoksemaan rinteen alas ja kauemmaskin, eikä takaisin ole tulemista!"
Ohtar kalpenee. "Pyydän anteeksi, aranya. Minä en tarkoittanut... Minä luulin, että ette kuulisi..."
"Saatan olla vanha, mutta en vielä täysin kuuro. Pidätkö suusi kiinni vai haluatko painella matkoihisi?"
"Minä pysyn vaiti", Ohtar lupaa.

He jatkavat matkaa kolkon hiljaisuuden vallassa. Elendur ihmettelee isänsä äkillistä suivaantumista, sillä kiroaahan tämä itsekin tuon tuostakin, eikä ole ihme jos Ohtar on ottanut mallia – tämähän ihailee kuningastaan enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Loukattu Ohtar jättäytyy seurueen viimeiseksi ja hiipii eteenpäin niin hiljaa, että se tekisi vaikutuksen Thranduiliinkin.

Kohta maasto muuttuu helpommaksi kulkea. Metsä käy valoisammaksi, ja siinä alkaa kasvaa lukuisia hoikkarunkoisia koivuja, joiden lehvistöjen läpi lankeavat auringonsäteet loihtivat metsään vaaleanvihreän hämyn. Thranduil pitäisi tästä paikasta, Elendur miettii, ja toteaa, että pitää siitä itsekin. Mitä lähemmäs kukkulan huippua he nousevat, sitä rauhallisemmaksi hän tuntee itsensä. Isä on ehkä oikeassa väittäessään, ettei täällä ole käynyt kukaan ennen heitä. Seutu vaikuttaa koskemattomalta ja nuorelta, kuin muistolta maailmanajan alkuvuosista, jolloin ihmiset olivat juuri avanneet silmänsä ensimmäistä kertaa ja kaikki, mitä he näkivät täytti heidät ihmetyksellä.

Sitten puut ja pensaat käyvät kitukasvuisemmiksi ja lopulta loppuvat kokonaan. Heidän edessään kohoaa kukkulan paljas mutta kauniisti viheriöivä laakea huippu. Ilma on suloisen lämmin, ja kevyt tuulenvire saa ruohonkorret lainehtimaan kuin vihreän meren. Elendur seisahtuu isänsä rinnalle. Tämä tuijottaa kukkulan lakea ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hetken päästä hän jatkaa matkaa ja Elendur seuraa häntä. Pian he ovat huipulla, jota peittävää nurmea värittävät alfirinin valkeat, kellomaiset kukat. Elendur katsoo, kun hänen isänsä kiertää niittyä ja katselee ympärilleen, aivan kuin etsisi jotain. Estelmo ja Ohtar tulevat Elendurin rinnalle seisomaan.
"Miksi me olemme täällä?" Estelmo kysyy. "Vaikka onhan täällä kaunista ja hieno näkymä vuorille. Katsokaa, jossakin tuolla etelässä on meidän kotimme! Sinne ei ole enää pitkä matka."
Vähän matkan päässä isä pysähtyy äkisti ja kääntyy. Hänen tyytymätön katseensa kohdistuu nyt Estelmoon. Hän palaa heidän luokseen äkäisin askelin. "Jos ette pysty olemaan hiljaa, menkää alemmas ja antakaa minun olla täällä hetki rauhassa."

Elendur on hiljalleen alkanut ymmärtää, miksi he ovat nousseet Eilenaerille. Hän viittoo aseenkantajat seuraamaan itseään ja johdattaa heidät alemmas, jotta isä saisi toivomaansa omaa rauhaa. Tämä kukkula on erityinen. Hän tunsi voiman melkein heti heidän alkaessaan nousta sen rinnettä, mutta ei ymmärtänyt sitä ennen kuin nyt. Kenties Estelmo ja Ohtar eivät tunne sitä. Kenties se on jotakin, minkä vain kuningas ja hänen perillisensä voivat tuntea.

Tämä kukkula on Gondorin maan keskipisteessä, aivan niin kuin Meneltarma kerran kohosi Númenorin saaren keskikohdassa. Númenorin kuninkailla oli tapana nousta Meneltarmalle silloin, kun he halusivat puhua Erulle ja pyytää häneltä neuvoa ja johdatusta. Kuninkaina heillä oli siihen kyky ja oikeus, ja Eru kuuli heitä, ja usein he myös saivat avun.

"Númenorissa kuninkaat haudattiin Meneltarman juurelle, sillä se vuori oli pyhä, ja sen rinteille kiivetessään ihmiset pääsivät lähelle Erua. Vain kuningas sai puhua Meneltarman huipulla", Elendur kertoo aseenkantajille, vaikka he luultavasti tietävät jo sen. "Minä luulen, että tämä paikka on hieman niin kuin Meneltarma."
"Eikö Meneltarma ollut todella korkea, korkein vuori Númenorissa?" Estelmo kysyy. "Tämä on vain kukkula, ja tuo viereinenkin olisi korkeampi. Oletko varma, että tämä on sellainen paikka?"
"Mitä itse ajattelet?"

Estelmo vaikenee, katsoo ympärilleen ja sulkee sitten hetkeksi silmänsä. Ohtarkin on aivan hiljaa. Hän ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun isä nuhteli häntä.
"Täällä on hiljaista. Kuulen vain tuulen suhinan pensaissa ja ruohossa", sanoo Estelmo hetken kuluttua. "Eikä täällä ole lintuja eikä eläimiä, tuskin edes hyönteisiä."
"Sen minä huomasin jo paljon alempana", Ohtar sanoo. "Eläimet eivät uskalla kiivetä tänne, enkä minäkään olisi tahtonut. Tässä kukkulassa on jotakin kummallista. Ihmisten ei pitäisi tulla tänne, ei ainakaan tavallisten ihmisten, niin kuin minun."
"Tämä paikka on erityinen ja luulen, että juuri se on vetänyt kuninkaamme tänne", Elendur toteaa. "Tämä on paikka, jossa voi lausua rukouksen Ilúvatarille, ja täällä Hän sen myös kuulee, niin minä uskon."
Estelmo ja Ohtar eivät sano mitään, mutta kääntävät katseensa ylös kohti huippua.

Jonkin ajan kuluttua Elendur näkee isänsä palaavan. Tämän ilme on vakava ja määrätietoinen.
"Ohtar", hän sanoo ja kääntyy aseenkantajansa puoleen. "Sinä olet meistä nopein ratsastaja, ja minulla on sinulle tehtävä. Saat ratsastaa Minas Anoriin ja viedä sinne viestin minulta. Olen vihdoin löytänyt paikan, josta on tuleva isäni viimeinen leposija, mutta tämän paikan pysyttävä salassa. Ei hautajaissaattuetta, vain muutama vahva ja luotettava mies, jotka voivat auttaa polun ja hautakummun rakentamisessa, ja jotka lupaavat pysyä vaiti. Löydät heidät isäni ritareiden joukosta, jotka nyt palvelevat minua."

Ja sitten isä lähtee astelemaan takaisin alas. Jos Estelmo ja Ohtar yllättyivätkin kuninkaan sanoista, nämä eivät ilmaise sitä mitenkään. Elendur osasi jo odottaa tätä. Hän tiesi, ettei isä ole tyytyväinen Meneldilin rakennuttamaan hautakammioon Mindolluinin rinteessä ja että tämä on pitkään etsinyt parempaa hautapaikkaa isoisälle. Eilenaer on täydellinen. Täällä Elendil saisi levätä rauhassa.

Kun he ovat palanneet kukkulan juurelle, isä lähtee heti ensitöikseen laatimaan viestiä, jonka Ohtar saisi viedä Minas Anoriin. Ohtar ja Estelmo ovat nälkäisiä ja menevät penkomaan muonavaroja, mutta Elendurin huomio kiinnittyy Ciryoniin, joka makaa nurmella lähellä kangaskasaa, josta pitäisi tulla hänen telttansa, mutta jota Targon ei ole vielä saanut aikaiseksi pystyttää. Veli näyttää varsin voipuneelta. Hänen kasvonsa ovat hikiset ja punaiset, tummat suortuvat sekaisin ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Mikään tästä ei ole ollenkaan Ciryonin tapaista. Elendur etsii katseellaan Aratanin, joka istuu vähän matkan päässä kiven päällä. Hän on riisunut paitansa ja tarkastelee sitä tyytymättömänä. Hänenkin kasvoillaan helmeilee hiki ja tukka on sotkussa, mutta se ei pistä yhtä kovasti silmään kuin Ciryonin kohdalla. Aratanilla on tapana näyttää aina hieman nuhjuiselta, jopa silloin, kun palvelijat ovat juuri puunanneet häntä tuntikausia juhlia varten.
"Törmäsittekö te viimein yhteen niistä Dagorladilla kadonneista múmakeista, vai juoksiko villisikalauma ylitsenne?" Elendur kysyy.
Ciryon avaa silmänsä ja luo Elenduriin väsyneen katseen. "Yksi villisika riitti kaatamaan minut, mutta sen voi nyt unohtaa. Minä olen antanut hänelle anteeksi."
Aratan astelee lähemmäs pidellen paitaa käsissään. "Niin juuri. Me olemme nyt sopineet kiistamme."
Elendur katselee heitä vuoronperään. "Päätitte sopia, kun huomasitte, ettei kumpikaan ollut tarpeeksi vahva tappamaan toista?"
Aratan kohauttaa harteitaan. "Ciryon sen aloitti. 'Silmä silmästä, hammas hampaasta', hän sanoi. Mutta onneksi hän tappelee kuin tyttö, kynsii ja repii tukasta. En menettänyt muuta kuin jokusen hiuksen ja tämän paidan."

Paita on repeytynyt kauluksesta. Elendur pudistelee päätään. Hänen tekisi mieli antaa selkäsauna kummallekin. He eivät olisi voineet valita huonompaa paikkaa välienselvittelylleen. No, onneksi isä ei ole näkemässä. Hän sanoisi poikien häpäisseen Elendilin hautapaikan, mitä suurempaa syntiä tuskin voi olla. Kummallakaan ei olisi enää mitään asiaa hoviin. "Minun on kai nyt viimeistään luovuttava siitä toivosta, että kasvaisitte joskus aikuisiksi. Voin vain toivoa, että ymmärrätte itse jonakin päivänä, miten typeriä olette."
"Mutta ainakin me odotimme, että isää katoaa näköpiiristä, ennen kuin ryhdyimme mihinkään", Ciryon puolustautuu.
"Onko sinulla lainata paitaa, Elendur? Tämä oli viimeinen jokseenkin puhdas paitani, ja jos isä näkee tämän revenneen, hän alkaa kysellä ja saa vielä totuuden puristettua Ciryonista."
"Miten niin juuri minusta?" Ciryon älähtää.
"Ciryon saa lainata paitansa, minä tarvitsen omiani", Elendur sanoo ja on jo menossa tiehensä. Veljet käyvät hänen hermoilleen. Heti kun hänestä tulisi kuningas, hän passittaisi Arataninkin Gondoriin Meneldilin kiusaksi.
"Ciryonin paidat kiristävät hartioista ja ovat löysiä vyötäröltä", Aratan valittaa.
"Valehtelet! Et ole koskaan pitänyt paitaani, sillä en ikinä lainaisi omaani sinulle. Haju ei lähtisi viidessäkään pesussa."
Elendur kääntyy ja huokaa tuskastuneena. "Oletteko varmoja, että olette sopineet? Minusta ei oikein kuulosta siltä. Alatte vielä tapella uudestaan isän nenän edessä, ja kohta Meneldilillä on kaksi uutta, vähän yli-ikäistä palveluspoikaa."

Siinä samassa Aratan rientää yhä maassa istuvan Ciryonin luo, kietoo vahvat kätensä tämän ympärille ja suukottaa tämän poskea. Ciryon yrittää turhaan pyristellä vapaaksi.
"Riittääkö tämä vakuuttamaan sinut? Minä rakastan pikkuveljeäni enkä tekisi näin, jos olisin riidoissa hänen kanssaan. Näytän sen sinulle kielellä, jota parhaiten ymmärrät", Aratan sanoo hymyillen aurinkoisesti ja antaa Ciryonille vielä yhden suukon.
Ciryon saa vihdoin työnnettyä hänet kauemmas ja nousee maasta kiukusta puhisten. Hän hankaa poskeaan ja alkaa koota hiuksiaan takaisin poninhännälle.
Elendur pudistelee päätään ja naurahtaa. "Koettakaa hillitä itsenne edes vähäksi aikaa. Isä tulee tähän pian, ja hänellä on teille asiaa. Minä käyn hakemassa sinulle ehjän paidan, Aratan, mutta se maksaa sinulle kolme hopeista."
"Oletpas sinä kiiltävän perään! Etkö rohmunnut jo tarpeeksi Aglarondin luolista? Vai oletko rakentamassa lohikäärmeenpesää itsellesi ja Thranduilille?"

Elendur jättää Aratanin marisemaan ja menee penkomaan matkatavaroitaan.

* * *

"Tämä on Elendil Uskollisen hauta ja muistomerkki. Tässä se seisköön Etelän Kuningaskunnan keskikohdassa valarin varjeluksessa niin kauan kuin kuningaskunta kestää, ja tämä paikka on oleva pyhä eikä kenenkään sovi sitä tahrata. Älköön kukaan häiritkö sen hiljaisuutta ja rauhaa ellei hän ole Elendilin perijä."

Isildur vaikenee ja katsoo matalaa kumpua pienen nurmikentän itälaidalla. Sen alla lepää nyt Arnorin ja Gondorin ensimmäinen Korkea Kuningas, Maanpaon Valtakuntien perustaja, suurin ja mahtavin Keski-Maan ihmisten kuninkaista. Isildur asettaa kummun eteen kiiltävän mustan kiven, johon on kaivertanut isänsä nimen kirjaimet: lambe, ando ja lambe.

"Atarinya? Olenko tehnyt oikein?" hän kysyy hiljaa, vaikka tietääkin, että näin on hyvä. Hän hengittää syvään, vetää sisäänsä kukkulan huipun mietoa kukkaistuoksua. Alfirin kasvaa täällä kaikkialla, ja ajan myötä se peittäisi myös Elendilin hautakummun, kuin kerros kevyttä lunta. Elendil rakasti lunta, kun se tuli Arnoriin talvisin ja peitti alleen harmaan ja kuolleen maan, antoi sen levätä ja kerätä voimaa sylissään, kunnes kevätaurinko herätti sen jälleen eloon.

Isildur kääntyy ja luo vakavan katseen pieneen seurueeseen, joka on tullut todistamaan tapahtumaa. He seisovat lähellä kiviportaita, jotka he ovat rakentaneet puurajasta ylös kummulle. Isildur kävelee portaiden luo ja sanoo: "Älköön näitä portaita kukaan kävelkö paitsi kuningas ja ne jotka hän omasta pyynnöstään tuo mukanaan." Sen jälkeen hän menee yksitellen jokaisen luo, ja pyytää kutakin vannomaan vaitiolon valan. Tämä paikka on salainen, ja sellaisena sen on pysyttävä.

Kun kaikki on tehty, he laskeutuvat portaat ja suuntaavat kohti polkua, jonka he ovat raivanneet rinnettä peittävän metsän halki. Isildur pyytää kuitenkin Meneldiliä jäämään hetkeksi kukkulalle. He odottavat, kunnes muut ovat kadonneet metsän siimekseen. Sitten hän kääntyy Meneldilin puoleen ja hymyilee. Hän on matkan aikana alkanut pitää enemmän veljenpojastaan. Tässä on paljon samaa kuin Anárionissa. Meneldil ei ehkä aina ole ollut kaikessa samaa mieltä Isildurin kanssa, mutta hän on viisas ja oikeudenmukainen ja osaa käyttäytyä arvokkaasti. Hän on kuninkuutensa ansainnut.
"Ajatteletko yhä, että Rath Dínen olisi ollut parempi paikka Elendilin ikuiselle unelle?" Isildur kysyy.
"En. Ymmärrän nyt, miksi halusitte tuoda hänet tänne."
"Hyvä. Tämä ei ole Meneltarma, mutta ei kuitenkaan liian erilainen. Ja sinun ansiostasi tästäkin voi tulla paikka, jossa kuninkaat voivat saada avun mieltään askarruttaviin ongelmiin. Annan sinulle nyt sen neuvon, että kävisit tässä pyhätössä aina silloin tällöin, erityisesti silloin kun kaipaat viisautta vaaran tai hädän hetkellä. Ja tuo tänne myös Cemendur, kun hän on kasvanut täyteen miehuuteen, ja kerro hänelle, miten tämä pyhättö syntyi ja paljasta hänelle kaikki muukin sellainen, mikä kuninkaan perijän on tarpeellista tietää."
"Teen sen mielelläni. Cemendur on vielä nuori, mutta tuon hänet tänne, kun hän saavuttaa sadannen ikävuotensa, ja neuvon häntä tekemään samoin oman perijänsä kanssa sitten, kun sen aika tulee."

Kun Meneldil lähtee, Isildur jää vielä hetkeksi. Hän pitää paikasta eikä muista koska viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä rauhalliseksi. Täällä hän on pystynyt unohtamaan Sormuksen melkein kokonaan. Vain kerran hänen kätensä osui ketjuun ja kun hän katsoi rasiaan, hän melkein yllättyi nähdessään, että hiuskiehkurat olivat poissa. Hän ei enää muista, minne ne katosivat, ja se harmittaa häntä, sillä ne tuntuvat nyt tärkeämmiltä kuin Sormus.

Pian hän kuitenkin näkisi heidät jälleen, rakkaan Marillën ja pienen Valandilin – vaikka ei poika kaiketi enää niin pieni ole. Jo kahdentoista, siinä iässä, jossa pojat käyvät oikukkaiksi ja väistävät kättä, joka yrittää pörröttää heidän tukkaansa. Valandil ei varmasti olisi pelkästään ilahtunut, kun hänen isänsä tulee takaisin. Poika on tottunut elämään Rivendellissä haltioiden kanssa, ja muutto Annúminasiin hämmentäisi häntä. Kestäisi jonkin aikaa, ennen kuin tämä oppisi kunnioittamaan isäänsä, mutta Isildur on siihen valmis. Hän suhtautuisi siihen ymmärtäväisesti ja maltilla, eikä suuttuisi pojalle yhtä herkästi kuin Aratanille ja Ciryonille. Isildur oli liian paljon poissa kotoa keskimmäisten poikien lapsuudessa ja teki monia virheitä heidän kanssaan. Mutta ei olisi liian myöhäistä tehdä asioita oikein Valandilin kanssa. Hän korvaisi poissaolonsa ja tekisi pojasta onnellisen ja viisaan.

Isildur lähtee kukkulalta. Edessä olisi vielä käynti Minas Anorissa ja Osgiliathissa, kun Meneldil kruunattaisiin, mutta sitten he lähtisivät pohjoiseen niin pian kuin ehtisivät. Kesä on pitkällä, mutta jos he pitäisivät kiirettä, he ehtisivät Rivendelliin ennen talvea. Ja sitten Annúminasiin, ja siellä hän pysyisi, koko loppuelämänsä. Korkea Kuningas ei enää palaisi Gondoriin.





A/N: Eilenaer tunnettiin siis tästä lähtien Amon Anwarina (Kunnioituksen kukkula) ja myöhemmin Rohanissa nimellä Halifirien (Pyhä vuori). Voisi tietysti ajatella, että siitä tuli pyhä vasta sitten, kun Elendil oli haudattu sinne, mutta olen tässä lähtenyt siitä, että vuoressa täytyi olla jo valmiiksi jotain erikoista, minkä vuoksi Isildur valitsi juuri sen Elendilin hautapaikaksi. KTK:n perusteella on muuten vähän epäselvää, että haudattiinko Elendil oikeasti tuonne vai perustiko Isildur sinne vain jonkinlaisen muistomerkin. Nimittäin KTK:ssa sanotaan, että Isildur olisi laittanut hautakumpuun vain jonkin pienen kirstun. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että Elendil todella haudattiin sinne ja ihan perinteisessä arkussa.

Kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia KTK:sta.

Ja Aglarond viittaa tietysti siihen mestaan, joka myöhemmin tunnettiin Helmin syvänteenä, tai tarkemmin sanottuna niihin Kimalteleviin Luoliin. Ämyrilinna ilmeisesti rakennettiin vasta myöhemmin Kolmannella Ajalla, mutta olen nyt tässä näköjään päättänyt, että siellä oli joku rakennelma jo tuohon aikaan vartioimassa niitä luolia.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 47. luku 6.3.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Maalis 08, 2016 5:26 pm

Tämä oli taas kiva luku. Tykkään siitä, miten erilaisia tunnelmia pystyt tässä luomaan - tämä oli seesteinen ja kaunis luku alusta loppuun.

Kuvailut tässä olivat todella paikallaan. On kiva ajatus, että Isildur halusi jotenkin erityisen paikan Elendilin leposijaksi, ja perustelit koko idean tosi hyvin ja luontevasti, Eilenaer, joka muistutti Meneltarmaa tarpeeksi, vaikka ei ollutkaan samanlainen, ja tuon paikan ilmapiiri ja kaikki. Itse olin onnellisesti jo unohtanut tuollaisenkin yksityiskohdan, että Elendilillä oli joku muistopaikka... Onneksi fanfiction ja sinä sivistätte :D (ja voi kamala, nyt kun kiinnitin huomiota, niin Eledilillä näyttää äärimmäisen hämmentävältä sanalta).

Thranduil on ihanasti mukana Elendurin ajatuksissa, vaikka kertaakaan Elendur ei ikävöi ja vingu tämän perään. On äärimmäisen hienoa, että ikävä tulee ilmi ennemmin tyyliin "Thranduil olisi pitänyt tästä paikasta" kuin "voi kamala, koskahan näen hänet taas". Se sopii Elenduriin ja on hyvää vaihtelua sille, miten tuollaiset tilanteet yleensä kirjoitetaan (minä mukaan lukien olen kirjoittanut). Eipä sitä tullut edes ajatelleeksi tuossa kun luin ensimmäistä kertaa, mutta kun kirjoitan tätä, tuli mieleen.

Ja Ciryon ja Aratan, oi voi :lol: Jotenkin nuo kaikki veljekset ja heidän keskinäiset suhteensa ovat niin herkullista luettavaa tässä. Heidän tökkimisensä ja kommenttinsa ovat tosi aidon oloisia ja huvittavat tällaista ulkopuolista loputtomasti. Yli-ikäisiä palveluspoikia ja haisevia paitoja, joo-o.

Jatkoa odotellessa, jälleen kerran. On se harmi, ettei tähän tule enempää kommentteja - olisit ehdottomasti sen ansainnut!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 47. luku 6.3.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Maalis 20, 2016 11:17 pm

Kiitos taas Nerwen! Onpa muuten outoa palata taas tähän ficciin, kun kahteen viikkoon en ehtinyt avata koko tiedostoa (kiitos töiden joita täytyy tehdä illat ja viikonloputkin kun työpäivä ei riitä kaikkeen). Tuo edeltävä luku oli taas vähän sellainen pakollinen, kun kerran Tolkien itsekin oli kirjoitellut pitkät pätkät aiheesta. Mutta sinänsä minusta oli mukava kirjoittaa Eilenaerista. Myöhemminhän tuo hauta sitten kuitenkin siirrettiin Minas Tirithiin, kun Calenardhon luovutettiin pohjalaisille. Eli kai se Elendilin ruumis sitten oli lopulta kuitenkin siellä Kuninkaiden Talossa.

Minulle ei muuten tullut mieleenkään, että Elendur olisi vinkunut Thranduilin perään, sehän kuitenkin odottaa kohtaa tapaavansa Thranduilin kohta uudelleen. Ja nämä tyypit ovat tottuneet odottamaan - jos olettaa elävänsä 300-vuotiaaksi, ei vuosi pari mitään haittaa. ;)

Tässä seuraavassa Isildur on jo vähän klonkkumainen ja mietinkin, että mikähän hänen haukkumanimekseen olisi tullut ajan myötä... No, se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Ja seuraavan luvun pääsen postaamaan varmasti jo pääsiäisenä, kun on vähän enemmän vapaa-aikaa.


48. luku: Lupaus

Minas Anor, Vuonna 2 Kolmatta Aikaa

Kypärä kimmeltää himmeästi kammion valossa. Se näyttää hopeiselta, mutta on mithrilistä taottu, ja sen molempia puolia koristavat helmiäisenä hohtavat merilinnun siivet, Númenorista paenneiden tunnusmerkit. Sota on ohi, eikä Isildur tarvitse sitä enää. Hän on päättänyt antaa sen Meneldilille, ja korvata sillä veljensä rikkoutuneen kypärän. Kypärästä tulkoon Gondorin kuninkaan kruunu, sillä Anárionilla ei ollut koskaan muuta kruunua kuin hopeinen rengas, jota hän piti juhlissa ja vastaanotoilla. Sellaisen ojentaminen Meneldilille kruunajaisissa ei olisi kovin juhlavaa, ja nyt kun Meneldil toimii yksin Gondorin kuninkaana, hän ansaitsee kruunun, joka osoittaa hänen valtansa. Kuitenkin se, että kypärä oli alun perin Isildurin, muistuttaisi Meneldiliä aina siitä, kenen käskyvallan alla hän hallitsee.

Isildur asettaa kypärän sivuun. Hän pyytäisi palvelijaansa kiillottamaan sen huomista varten. Sitten hän ottaa esiin kultaisen rasian kaulaltaan ja katselee Sormusta. Melkein heti kun he olivat lähteneet Eilenaerilta, Sormus alkoi taas vaivata hänen mieltään. Hänen on otettava se esiin monta kertaa päivässä ja varmistettava, että se on yhä tallella. Hän ei tiedä, miksi pelkää niin kovasti menettävänsä sen, sillä siitä ei ole ollut hänelle mitään hyötyä, eikä vaikuta siltä, että siitä olisi hyötyä vastakaan. Sen pujottaminen sormeen aiheuttaa yhä yhtä kovaa kipua kuin ennenkin, vaikka se on jo aivan viileä. Mitään iloakaan siitä ei hänelle ole, pikemminkin sen olemassaolo tuntuu taakalta – välillä se tuntuu suorastaan painavan hänet kumaraan, vaikka on niin pieni ja mitätön kooltaan. Elrond oli oikeassa. Minun ei olisi pitänyt ottaa sitä, huomaa Isildur ajattelevansa, mutta hän pudistaa päätään saman tien karkottaakseen häiritsevän ajatuksen. Hänellä oli täysi oikeus ottaa se itselleen. Hänellä oli oikeus verirahaan. Hän pyörittelee Sormusta käsissään. "Sinä kuulut minulle", hän sanoo sille ääneen. Hän uskoo, että Sormus kuulee häntä. Ja jonakin päivänä se myös kuuntelisi.

Hän pohtii hetken, miten kertoisi Sormuksesta Marillëlle. Hän ei voisi piilotella sitä naiselta kovin pitkään. Hän ei ole valmis ottamaan ketjua kaulansa ympäriltä missään tilanteessa, ei vuoteessa eikä muuallakaan. Ja silloin Marillë varmasti alkaisi kysellä; haluaisi tietää mikä se on ja miksi se on niin tärkeä Isildurille. Eikä Isildur haluaisi puhua siitä vaimolleen.

Ehkä hänen pitäisi puhua Sormuksesta Elrondin kanssa. Kysyä haltialta, mitä hänen pitäisi tehdä. Ehkä hänen pitäisi sittenkin luopua Sormuksesta. Siitä ei todellakaan ole ollut hänelle kovin paljon hyötyä, saati edes iloa. Pikemminkin se on tehnyt hänen elämästään entistä monimutkaisempaa.

Järjetöntä, Isildur miettii. Hän hieroo ohimoitaan. Sormus on hänen, ja jos hän puhuisi epäilyistään Elrondille, haltia saisi ehkä Isildurin luovuttamaan Sormuksen itselleen. Elrond on ovela ja pystyy vaikuttamaan hyväuskoisiin ihmisiin kauniilla ja viisaalla puheenparrellaan. Mutta Isildur ei menisi halpaan - Sormus kuuluu yksin hänelle. Hän ei siitä luopuisi, ei edes kuolemassa – se tulisi haudata hänen kanssaan! Sitten hän pudistaa taas päätään. Hän on käynyt tätä samaa väittelyä itsensä kanssa useaan kertaan viime aikoina, valvonut öitä rauhattomien ajatustensa vuoksi. Valarin tähden, hän on kuningas ja hänellä on kuninkaan velvollisuudet. Ei hän voi istua koko aikaa kammiossaan katselemassa Sormustaan ja pohdiskelemassa, mitä sen kanssa tulisi tehdä.

Mutta Sormus on kaunis, niin käsittämättömän kaunis. Hän voisi katsella sitä läpi yön tuntematta väsymystä. Hän huomaa, että pinnassa oleva kirjoitus on himmennyt entisestään. Se on sääli, sillä hän ei halua Sormuksen muuttuvan. Isildurin mielessä käy, että ehkä Sormuksen kuumentaminen saisi kirjoituksen taas näkymään kirkkaana, mutta hänen ei tee mieli kokeilla sellaista. Hän ei halua tehdä mitään, mikä saattaisi vahingoittaa Sormusta. Hän ei halua tehdä sille mitään pahaa.

Isildur ottaa kirjoituspöydän laatikosta palan paksua ja vahvaa pergamenttia, ja kastaa kynän musteeseen. Hitaasti ja huolellisesti hän alkaa kopioida Sormuksen pinnassa näkyviä kirjaimia pergamentille. Hän päättää viedä kopion kirjoituksesta Rivendelliin ja pyytää Elrondia kertomaan, mitä sanat tarkoittavat. Elrond varmasti osaisi laatia käännöksen, sillä maailmassa on tuskin mitään kieltä, jota haltia ei tuntisi.

Isildur sytyttää toisenkin öljylampun. Rankkasade on pimentänyt illan ennen aikojaan, ikään kuin muistuttaen Isilduria siitä, ettei kesä kestä ikuisesti. Heidän matkansa kesti pitempään kuin Isildur oli arvellut, mutta hän aikoo silti lähteä pohjoiseen niin pian kuin mahdollista, vaikka syksy kurkkii jo nurkan takana. Marillë, Valandil ja pohjoisen kansa ovat joutuneet odottamaan liian pitkään.

Isildur ei ole täysin tyytyväinen jäljennökseensä, ja hän päättää tehdä vielä toisen. Hän päättää lisätä siihen myös joitakin tietoja Sormuksesta ja jättää pergamentin Minas Anoriin. Ei mihinkään näkyville tietenkään. Meneldilin ei tarvitse tietää mitään Sormuksesta, eikä kenenkään muunkaan pitkään aikaa. Mutta silti, koskaan ei voinut olla liian varma siitä, mitä tapahtuisi vuosisatojen vieriessä eteenpäin. Olisi hyvä jättää tännekin asiakirja, josta kävisi ilmi, että Sormus kuuluu Isildurille ja hänen perillisilleen, eikä kenellekään muulle. Hän alkaa kirjoittaa.

Suursormuksesta tulee nyt Pohjoisen Kuningaskunnan perintökalleus; mutta tiedot siitä jääkööt Gondoriin jossa myös elää Elendilin perillisiä, siltä varalta että tulisi aika jolloin näiden suurten asiain muisto hämärtyy.

Isildur jatkaa kirjoittamista pitempään kuin oli alun perin ajatellut. Äkkiä hänestä tuntuu tarpeelliselta kertoa enemmän, kertoa miten Sormus päätyi hänelle, kuinka kipu hänen kädessään ei ole vieläkään hellittänyt, miten hirveä Sauronin tulen lailla palava musta käsi oli ollut, ja kuinka se käsi oli surmannut Gil-galadin. Pergamentin loppuun hän jäljentää kirjoituksen Sormuksen pinnasta: Ash nazg durbatulûk, ash nazg gimbatul, ash nazg thrakatulûk agh burzum-ishi krimpatul.

Sanat jotka pyörivät hänen mielessään yötä päivää, vaikka hän ei ymmärrä niistä muuta kuin sanan nazg, joka tarkoittaa sormusta. Aivan niin kuin sanassa nazgûl, sormusaave. Gil-galad kertoi kerran, että sormusaaveet olivat ennen olleet ihmisiä, mahtavia ruhtinaita, joille Sauron oli antanut kullekin sormuksen, ja että sormukset saivat heidät valtaansa, orjuuttivat heidät ja pitivät heidät kiinni elämässä, vaikka heidän ruumiinsa näivettyivät ja lopulta katosivat kokonaan näkyvistä.

Tarina herättää Isildurissa epämääräistä levottomuutta, eikä hän halua ajatella sitä. Tämä Sormus on Sauronin takoma, ja siksi täysin erilainen. Se ei tekisi pahaa kantajalleen. Isildur laittaa Sormuksen takaisin rasiaan ja odottaa että pergamenttien muste kuivuu. Toisen hän käärii ja laittaa vyöllään kulkevaan nahkapussiin. Pitemmän kirjoituksen sisältäneen käärön hän vie Minas Anorin arkistoon, jonne Anárion on koonnut joitakin Númenorista tuotuja kirjoituksia ja teoksia. Suurimman osan tärkeimmistä historiallisista teoksista Elendil vei aikanaan Annúminasiin, mutta Anárionkin sai osansa. Minas Ithilissä niitä ei juuri ollut, sillä Isildur ei niitä tarvinnut, vaikka hän ymmärsikin niiden arvon. On tietoja, jotka on parempi välittää jälkipolville kirjoitusten kautta kuin kertomalla, sillä suulla kerrottu unohtuu ja muuntuu kuulijoiden mielissä ja tarinoissa, mutta se mikä on paperille tai pergamentille kirjattu, säilyy samanlaisena niin kauan kuin kirjaimet ovat luettavissa.

Hovimestari näyttää Isildurille, missä Minas Anorin linnan arkisto on. Se on alhaalla maan uumenissa, ja heidän on laskeuduttava monia portaita päästäkseen sinne. Arkiston ovella Isildur kiittää hovimestaria avusta ja sanoo selviytyvänsä yksin. Hän odottaa, kunnes mies on poistunut ja astuu sisään pölyiseen kammioon. Sen seiniä kiertävät puiset hyllyköt, joille on asetettu erikokoisia kääröjä ja kivilaattojakin, joihin on hakattu erilaisia kirjoitusmerkkejä. Isildur katsoo yhtä kivilaattaa ja arvelee sen olevan peräisin Ensimmäiseltä Ajalta. Hän ihmettelee, mistä Anárion mahtoi sen löytää, sillä se ei näytä Númenorista tuodulta, koska siellä on aina ollut paperia ja pergamenttia saatavilla kirjoitustöihin. On paljon sellaista, mistä Anárion ja Isildur eivät koskaan ehtineet puhua. Anárion kaiketi oletti, ettei Isilduria kiinnostanut ja oli siinä kyllä oikeassa. Nyt Isildur kuitenkin haluaisi tietää.

Hän aikoo ensin asettaa oman käärönsä hyllylle muutamien suurempien kääröjen alle, mutta siirtäessään pergamentteja hän huomaa kapean raon niiden takana olevassa seinässä kahden kiven välissä. Hetken mielijohteesta hän työntää käärön sinne, niin syvälle, ettei se näy ulos lainkaan. Siellä se on paremmassa tallessa, jos vaikka joku huolimaton saisi aikaan tulipalon arkistossa. Eikä kukaan löytäisi hänen kirjoitustaan sieltä vahingossa. Mutta se kyllä löytyisi jonakin päivänä, kun joku todella tietoa tarvitsisi ja etsisi riittävän sinnikkäästi.

* * *

Meneldilin kruunajaiset pidetään Osgiliathissa. Sinne kokoontuvat kaikki kynnelle kykenevät kaikkialta Gondorista, mutta Pohjois-Valtakunnasta ei tule kukaan, sillä heille vain Korkea Kuningas on oikea kuningas. Elendur yllättyy hieman nähdessään isän ojentavan kypäränsä Meneldilin kruunuksi. Se on huomattavasti arvokkaampi kuin se kruunu, jota Anárion piti, ja kenties joku voisi ajatella, että Isildur antaa sen myötä Meneldilille suuremman vallan kuin mitä hänellä ja Anárionilla oli Elendilin eläessä, mutta Elendur ei usko sen olevan isän tarkoitus. Isildur ja hänen perillisensä tulisivat aina olemaan Gondorin ylimpiä hallitsijoita, ja Meneldil ja tämän perijät vain vasalleja, joiden tehtävä on vastata maasta Korkean Kuninkaan ollessa muualla. Mutta kypärä on myös henkilökohtainen. Se olisi kenties pitänyt viedä Arnoriin ja jättää sinne muistoksi Korkeasta Kuninkaasta ja Suuresta Sodasta. Se, että isä luovuttaa kypärän Meneldilille, osoittaa suurta luottamusta ja rakkautta, ja Elendur toivoo Meneldilin olevan niiden arvoinen.

"Ciryonin pitäisi jäädä tänne varmistamaan, että Meneldil muistaa paikkansa", Aratan toteaa kun Meneldil on saanut kypäräkruununsa.
"Minustakin hänen pitäisi jäädä. Ymmärrän, että hän haluaa nähdä äidin ja pikkuveljen, mutta sitä en ymmärrä, miksi hän ei voi odottaa ensi kesään ja purjehtia yhdessä isovanhempiemme, Ailinelin ja muiden kanssa juhlistamaan sinun häitäsi ja sitten vähän myöhemmin omiaan. On outoa, että hän haluaa lähteä meidän kanssamme, vaikka ei ole koskaan erityisemmin pitänyt pitkistä marsseista, kun vuodenaikakin on myöhäinen ja säät sen mukaiset."
"Kuka hänen aivoituksiaan nykyään ymmärtää?" huokaa Aratan. "Ja hänestä pitäisi vielä tulla Minas Ithilin herra ja Ithilienin ruhtinas. Onneksi Carastion on täällä vahtimassa hänen touhujaan."

Kruunajaispäivä on sateeton, mutta kostea ja harmaa. Urui on päättymässä, ja kohta alkaa Ivanneth, ja monet ovat kysyneet kuninkaalta, onko tämän välttämättä lähdettävä juuri nyt matkalle erämaahan, mutta kukaan ei ole saanut Isilduria muuttamaan mieltään. Hän sanoo viivytelleensä jo liian pitkään etelässä, ja jos he pitäisivät kiirettä, he ehtisivät perille 40 päivässä, hyvissä ajoin ennen Hithuita, jolloin lumi ja pakkanen saapuvat pohjoisen vaivoiksi.

Juhlaillallisella Elendur istuu isänsä vierellä. Tämä näyttää kuninkaallisemmalta kuin koskaan, sillä hänellä on yllään parhaat vaatteensa ja kirkas Elendilin tähti otsallaan. Annúminasin sauva ja Barahirin sormus häneltä vielä puuttuvat, sillä Elendil jätti ne Rivendelliin, mutta pian nekin olisivat hänen hallussaan. Ulkoisesti hän näyttää olevansa mies parhaassa iässä – hän ei näytä vanhentuneen päivääkään sodan jälkeen kaikista velvollisuuksistaan ja kiireistään huolimatta. Mutta silti tämä on etäinen ja vaitonainen ja vailla puhtia, ikään kuin se tuli, joka häntä on aina ajanut eteenpäin kaikista vaikeuksista huolimatta, olisi äkkiä sammunut. Välillä Elendur haluaisi tarttua isäänsä ja ravistella tätä, vain jotta saisi tämän kiukustumaan ja tekemään jotain sen sijaan, että vain istuu tyhjä katse silmissään ja hätkähtää, kun joku yrittää puhutella.

Aratan pitää huolta siitä, ettei keskustelu tyrehdy hetkeksikään. Siinä asiassa hänen taitonsa ovat vailla vertaa, ja vieraat kuuntelevat hänen juttujaan innostuneena ja sopivissa kohdissa nauraen. Ciryon istuu Ailinelin ja tämän äidin vieressä ja vaikuttaa poikkeuksellisen hyväntuuliselta. Elendur ei ole juuri nähnyt Ciryonia sen jälkeen, kun Ailinel saapui Osgiliathiin kruunajaisia varten. Ciryon lienee keksinyt jotakin mukavampaa ajanvietettä, kuin ne velvollisuudet, joita hänellä isänsä neuvonantajana ja tulevana Ithilienin valtiaana on.

Elendur ja Aratan ovat sen sijaan osallistuneet tunnollisesti kaikkiin neuvotteluihin, joita isä on järjestänyt Meneldilin ja ministerien kanssa. Jos isälle huomauttaa Ciryonin poissaolosta, hän vain toteaa hajamielisesti, että eivätköhän he pärjäisi ilman tätäkin. Se on varmasti totta, mutta totta on sekin, ettei isä ole ollut parhaassa terässä sen jälkeen, kun he palasivat matkalta. Hän on viettänyt huolestuttavan paljon aikaa yksin kammiossaan, ja Elendur arvaa hänen tutkiskelevan siellä Sormusta, tai siltä se ainakin näytti sillä kerralla, kun Elendur pysähtyi ovelle kysymään, mitä hän teki. Elendur oli nähnyt, kuinka isä sujautti kiireesti kultaisessa ketjussa roikkuvan rasian paitansa alle ja oli sitten suoristelevinaan vaatteitaan. Elendur yritti ottaa Sormuksen puheeksi, mutta isä hermostui heti ja käski hänen huolehtia omista asioistaan. Elendur oli antanut asian olla, mutta ei hän siltikään voi olla ihmettelemättä, kuinka yksi esine, olkoon miten arvokas hyvänsä, saattaa kiinnostaa isää niin kovasti.

Meneldil istuu viereisessä pöydässä äitinsä, sisartensa ja ystäviensä ympäröimänä. Viini näyttää maistuvan hänelle, eikä häneltäkään näytä keskustelunaiheet loppuvan kesken. Äkkiä hän ponnahtaa ylös paikaltaan ja astelee suoraan isän luo, asettaa käden tämän olkapäälle ja ehdottaa maljan juomista "Gondorin ja Arnorin Korkean Kuninkaan, Sauronin Surmaajan" kunniaksi. Isä, joka on istunut ajatuksissaan, hämmentyy äkillisestä huomiosta, mutta muistaa sitten kuka on ja ryhdistäytyy ottaakseen vastaan suosionosoitukset.
"Rakas setä", toteaa Meneldil maireasti. "Ettekö kertoisi vielä kerran, kuinka surmasitte Vihollisen, sillä täällä on paikalla monta sellaista, jotka eivät ole vielä kuulleet koko tarinaa."
"Koko tarinalle tuskin on nyt aikaa, sillä sen kertomiseen menisi jos ei viikkoja, niin ainakin päiviä", toteaa Isildur, "eikä se ole muutenkaan sellainen tarina, jota sopii muistella tällaisena ilon päivänä."
"Mutta eikö nyt olisi sopiva tilaisuus oikaista ne omituiset huhut, joita siihen viimeiseen taistoon liittyy? Täällä on nyt monta tärkeää henkilöä kuulemassa, ja he voisivat auttaa oikaisemaan kansan virheelliset käsitykset."

Omituiset huhut? Elendur ei ole sellaisia kuullut, ja hän epäilee, että Meneldil yrittää vain saada isän paljastamaan sen, mitä ei muilla keinoin ole saanut selville.

"Mitä kansa sitten puhuu? Kenties on parempi tehdä niin päin, että sinä kerrot, mitä olet kuullut, ja minä sanon, mikä siinä on totta ja mikä ei", isä toteaa.
"Se kuulostaa erikoiselta leikiltä, mutta jos sellainen huvittaa teitä nyt, hyvä valtias, niin ryhtykäämme siihen", Meneldil vastaa. "Me kaikki lienemme kuulleet, että Gil-galad ja Elendil yhdessä kaatoivat Sauronin maahan ja saivat sitä tehdessään surmansa, mutta Sauron ei täysin kuollut, vaan hänen voimansa vain heikkenivät."
"Se on totta", isä sanoo.
"Puhutaan myös, että Sauronilla oli jokin ase, sellainen, joka tuhosi Gil-galadin – poltti tämän, niin sanotaan, sillä haltiakuninkaan ruumista ei ole kukaan nähnyt. Tämä mystinen ase teki Sauronista kuolemattoman, ja sen vuoksi eivät mahtavimmatkaan soturit voineet riistää hänen henkeään, niin nimekkäitä kuin olivatkin."
"Tuossakin voi olla perää."
"Sen vuoksi minä olen päätellyt, että sinä, rakas setä, menit ja otit Sauronilta tuon aseen, ja sen jälkeen sait annettua hänelle sen kuuluisan kuoliniskun. Olenko oikeassa?"

Elendur näkee isänsä hymyn kiristyvän. Tämä on aihe, josta hän ei halua puhua, ei varsinkaan satojen juhlavieraiden edessä.
"Onko sillä merkitystä miten hänet surmattiin?" isä kysyy, kun hiljaisuus alkaa käydä kiusalliseksi. "Totta on, että minä annoin hänelle kuoliniskun, mutta hänen voimansa olivat jo valmiiksi heikentyneet. Isäni ja Gil-galad tekivät suurimman työn, enkä halua viedä heiltä kunniaa. Ja mitä merkitystä sillä on, kuinka minä sen kuoliniskun annoin, sillä eikö ole tärkeintä, että hän on nyt kuollut, poissa ikuisesti?"
"Niin juuri!" huudahtaa Aratan väliin kovalla äänellä. "Mitä hyötyä meidän on kaivella menneiden tapahtumien yksityiskohtia? Meidän ei tarvitse niitä tietää, sillä Sauron ei tule enää koskaan vaivaamaan kansaamme. Ja mitä hänen aseeseensa tulee, näkikö kukaan hänellä koskaan mitään muuta asetta kuin suuren miekan? Jos isäni olisi sen ottanut, eivätkö kaikki olisi sen nähneet? Miekka tuhoutui samalla kuin Sauronin muutkin varusteet. Ja tämä kaikki on tietoa, joka kiinnostaa ehkä historiantutkijoita kammioidensa uumenissa, mutta mitään merkitystä sillä ei ole eikä siitä siksi ole tarpeen puhua tällaisella hetkellä ja tällaisessa paikassa."
Meneldil suoristautuu, katsoo kuninkaallisella ylpeydellään Arataniin, ja puhuu. "Älkäämme vähätelkö historiantutkijoita, sillä heidän viisaista sanoistaan löytyy usein vastaus moniin vaikeisiin kysymyksiin. Ja kuten kuninkaamme jo totesi, Sauronilla oli muukin ase kuin miekka, jokin piilotettu ja tuhoutumaton, joka tekee kantajastaan kuolemattoman. Ja minä mietin, että eikö olisi ensiarvoisen tärkeää tietää, mitä sille aseelle tapahtui ja missä tämä ase nyt on, ja huolehtia, ettei se joudu hukkaan, tai mikä vielä tärkeämpää, vääriin käsiin?"
Meneldilin kannattajat huutavat innostuneesti, että juuri näin on.
"Veljeni poika, se on asia, josta sinun ei tarvitse kantaa huolta", toteaa Korkea Kuningas. "Sauronin ase ei joudu vääriin käsiin eikä aiheuta meille vaaraa. Mutta enempää en sano, ja ymmärrät varmasti minkä vuoksi. Sellainen ase ei ole mikään leikin asia tai sopiva aihe keveille keskusteluille."

Meneldil epäröi. Hän ei tietenkään haluaisi nöyrtyä ja myöntää, että teki virheen ottaessaan aiheen esiin sopimattomassa tilanteessa. Hän kääntyy yleisön puoleen, kohottaa viinipikariaan ja hymyilee. "Kuulitte, mitä kuninkaamme sanoi! Kohottakaamme siis vielä kerran malja Korkealle Kuninkaalle - hänelle, joka lupaa, ettei Sauronin ase milloinkaan joudu vääriin käsiin! Emmekä me epäile, ettei hän pysty pitämään lupaustaan, vaikka aikaa kuluisi tuhat vuotta ja enemmänkin, sillä hänen päätöstensä vaikutukset toki ulottuvat läpi koko Kolmannen Ajan, kuinka kauan se sitten kestääkään!"
Puhuessaan Meneldil horjahtaa hieman ja ottaa tukea Elendurin tuolin selkänojasta.
"Eiköhän ole viisainta, että serkku menee nyt omaan pöytäänsä ja jättää enempien puheiden pitämisen toiselle päivälle", Elendur ehdottaa kohteliaasti.
"Minä olen 'teidän korkeutenne' sinulle siihen asti, kun olet perinyt Elendilmirin!" Meneldil ärähtää, mutta ankara katse Korkealta Kuninkaalta saa hänet perääntymään ja poistumaan takaisin omaan pöytäänsä.
"Atarinya, sinun olisi pitänyt jättää Gondor Elendurille!" tokaisee Aratan varsin kuuluvalla äänellä. "Meneldil yrittää vahvistaa suosiotaan väittämällä, että salailet asioita Gondorin kansalta."
"Minä en tahdo kuulla tuollaisia puheita tänä iltana, enkä minään muunakaan iltana", toteaa isä siihen kireästi. "Meneldil on kuninkuutensa ansainnut ja hänellä on oikeus olla utelias. Mutta on asioita, jotka eivät kosketa häntä ja sen vuoksi en puhu niistä täällä."

Elendurin tekisi mieli huomauttaa, että isä sanoi liikaakin. Isän olisi pitänyt kieltää aseen olemassaolo, tai ainakin jättää mainitsematta, että tietää sen olevan turvassa. Hän tuli sillä tavoin suoraan myöntäneeksi, että hän tai joku muu todellakin otti Sauronilta jonkin salaperäisen aseen, josta hän ei halua puhua kenellekään. Mutta pian kaikki puhuisivat siitä ja huhut alkaisivat levitä. Elendur voi vain toivoa, että Meneldilin kannattajat ovat yhtä humalassa kuin tämä itsekin, eivätkä muistaisi jälkeenpäin kovin tarkkaan, mitä juhlassa puhuttiin.

Pidot jatkuvat pitkälle yöhön, mutta Meneldil ei enää tule vaivaamaan Korkeaa Kuningasta kysymyksillään. Tanssiaisetkin pidetään, mutta Elendur seuraa niitä vain hetken sivummalta. Hän voisi kaiketi ilahduttaa muutamaa seinäruusuna seisovaa neitoa pyytämällä heitä tanssiin, mutta hän ei halua herättää turhia toiveita enää kenessäkään. Ciryon sen sijaan näyttää ottavan tanssiaisista kaiken irti mielitiettynsä kanssa. Elendur kuvitteli aiemmin, ettei Ciryon kosinut Ailinelia rakkaudesta, mutta kenties hän erehtyi. Pari näyttää hyvin rakastuneelta pyörähdellessään tanssilattialla, ja varsinkin vetäytyessään sivummalle vaihtamaan suudelmia. Elendur huokaa kateellisena ja toivoo, että Thranduil olisi täällä hänen seuranaan.

Aratan on tanssinut muutamien naisten kanssa kihlauksestaan huolimatta, mutta ei näytä kovin hyväntuuliselta tullessaan hetkeksi Elendurin vierelle. "Nuo kaikki neidot vain muistuttavat minua siitä, ettei Melethil ole täällä. Hän on paljon älykkäämpi kuin nuo kaikki yhteensä", hän valittaa, mutta ennen kuin hän ehtii jatkaa, hänen huomionsa kiinnittyy Ciryoniin ja Ailineliin. "Ja noin näkyvällä paikalla vielä! Isoäiti Lindissë virittelee jo viuhkaansa Ciryonin selkäsaunaa varten!" hän puuskahtaa ja saapastelee oitis rakastavaisten luo. Kun hän on saanut hätistettyä heidät suojaisampaan paikkaan, hän palaa Elendurin luo.

"Eikö olisi ollut viisaampaa erottaa heidät toisistaan? Olisimme voineet mennä pelaamaan loppuillaksi ja käskeä Ciryonin mukaan", Elendur toteaa.
"Ikään kuin se olisi ollut mahdollista! Olen varma, että nuo kaksi ovat jo ehtineet kasvaa kiinni toisiinsa. Halusin saada heidät pois näkyvistä ennen kuin isä huomaa. Tai isoäiti. Minä jos kuka tunnen hänen viuhkansa voiman."
"Isä on mennyt nukkumaan jo aikoja sitten", Elendur huomauttaa.
Aratan vaikenee hetkeksi ja katsoo korokkeelle varmistuakseen asiasta. "Onko hän jollakin tapaa sairas? Hän on ollut niin omituinen viime aikoina."
"Tiedän mitä tarkoitat. Olen hänestä huolissani."
"Hän ei ole toipunut Sauronin kohtaamisesta vieläkään."
"Se on mahdollista."
"Ja hänellä on se ase, eikö olekin?" Aratan sanoo ääntään madaltaen. "Minä olen nimittäin arvannut saman kuin Meneldil. Enkä saata uskoa, että isä paljasti sen kaikille, vaikka se ei varmaankaan ollut hänen tarkoituksensa. Yhtä hyvin hän olisi voinut nousta pöydälle laulamaan ja näyttämään sen kaikille esityksen lopuksi. Aiheuttaako se hänelle ongelmia? Siinä on jonkinlaista pahaa taikaa, koska se on Sauronin tekemä. Mutta miten vaarallinen se oikeastaan on?"
"Sinun on kysyttävä nuo kysymykset häneltä itseltään, mutta en usko, että saat niihin vastausta."
"Olkoon sitten. Onneksi lähdemme täältä pian. Minä toivon, että kaikki järjestyy sitten, kun olemme päässeet pohjoiseen. Elrond varmasti tietää, mitä sen aseen kanssa tulisi tehdä. Itse asiassa ihmettelen suuresti, että haltiat ylipäänsä antoivat isän pitää sen. Heidän täytyi nähdä, kun isä otti sen. Ja luulisi sen olevan paremmassa turvassa jossakin Rivendellin kaltaisessa paikassa."
"Annúminasinkin muurit ovat paksut ja korkeat. Mutta olen kanssasi samaa mieltä."
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 48. luku 20.3.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Maalis 27, 2016 9:25 pm

No niin, luku numero 49. Onpa mukava saada nämä tyypit vihdoin liikkeelle! Vaikkakin jännää on tiedossa sitten luvussa 50... Toiveissani on saada sekin luku postattua viikon päästä, jos mitään tärkeämpää tekemistä ei ilmene.



49. luku: Viimeinen marssi

Osgiliath, Vuonna 2 Kolmatta Aikaa

"Onko sinun todellakin lähdettävä?"

Ciryon ei vastaa. Hän toivoo, ettei Ailinel puhuisi siitä nyt. Hän pitelee neitoa lähellään, kun he makaavat vuoteessa talossa, jossa Lamedonin leskiruhtinatar asuu Osgiliathin vierailunsa aikana. Siinä on hyvä olla, neidon selkä hänen rintaansa vasten, ja sillä hetkellä Ciryon todella toivoo, ettei hänen olisi lähdettävä.

On outoa, miten nopeasti asiat muuttuvat. Hän ei enää pelkää tehneensä väärää valintaa. Ailinel kuuluu hänelle ja hän Ailinelille. Niin on aina ollut, mutta Caleth ja sota kaiketi sumensivat hänen järkensä ja silmänsä, eikä hän pystynyt näkemään neitoa sellaisena kuin tämä on. Ciryon painaa neidon lujemmin itseään vasten ja hengittää sisäänsä tämän hiusten kukkaistuoksua.

Mutta Calethilta tuli toinenkin kirje, ja vaikka hän ei sano asiaansa suoraan, hänen sanansa täyttävät Ciryonin pelolla. Hänen täytyisi mennä pohjoiseen ja selvittää asiat Calethin kanssa. Hän ei voisi odottaa Aratanin häihin asti ja mennä pohjoiseen yhdessä Ailinelin kanssa. Kuinka hän selittäisi Ailinelille vierailun Calethin luona? Ailinel tietää Ciryonin nuoruuden lemmenseikkailusta Calethin kanssa, niin kuin siitä tietävät kaikki Gondorissa, mutta ei onneksi mitään siitä, mitä myöhemmin Annúminasissa tapahtui. Ciryon on väittänyt, ettei se lyhyt nuoruuden seikkailu merkitse hänelle enää mitään ja ettei hän ole sen jälkeen ollut missään tekemisissä Calethin kanssa. Melkein hän toivoisi niin olevan, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja hänen olisi tavattava Caleth ja sovittava asioista tämän kanssa. Ja hänen olisi tehtävä se salassa, ilman että kukaan, varsinkaan Ailinel, saa tietää siitä koskaan.

"Meidän ei tarvitse olla erossa pitkään", hän sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Sinä tulet laivalla jo keväällä, puolen vuoden päästä. Isä on luvannut, että voimme viettää häitä syksyllä, aikana, jona pohjoisen puut ja pensaat loistavat punaa ja kultaa."
"Minulle ei ole merkitystä, milloin häät pidetään", Ailinel toteaa. Hän kääntyy hitaasti selälleen ja katselee Ciryonia tummilla silmillään, joissa tuntuu aina olevan pientä salaperäistä pilkettä. Melkein kuin haltioilla, Ciryon toteaa, kummastellen omaa ajatustaan.
"Se jos mikä on tullut jo selväksi", Ciryon toteaa naurahtaen ja nousee neidon ylle suudellakseen tätä vielä kerran. Hän ei aio pitää kiirettä tänä aamuna.

Ciryon ei tiennyt, että Ailinelin kaltaisia naisia on olemassa. Ehkä hän onkin napannut ainoan. Hän on tuntenut neidon nuoresta asti, mutta silti hän ei koskaan kunnolla ymmärtänyt, kuka tämä oli, sillä hän näki vain yksityiskohtia: naisen, joka ratsasti miesten satulalla, joka pukeutui aina käytännöllisiin, jopa miehisiin vaatteisiin ja sanoi sen, mitä ajatteli, eikä hävennyt pyytää illallisella lisää, jos ruoka miellytti. Neito, joka käyttäytyi näin, kummastutti häntä, ja kai jokin osa hänessä intti, ettei tuollainen nainen ollut sopiva vaimoksi. Kaiketi sen vuoksi hän oli pitänyt Ailineliin etäisyyttä siitäkin huolimatta, että he viihtyivät hyvin yhdessä.

Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän on viettänyt Osgiliathissa Ailinelin kanssa, hänen kummastuksensa on vaihtunut ihailuksi. Ailinel on paitsi kaunis, myös rohkea ja itsevarma, ja hänen äitinsä näyttää kunnioittavan tytärtään ja tottelevan tätä, eikä toisinpäin. Aluksi Ciryonia arvelutti viettää kokonaisia öitä Ailinelin ja tämän äidin talossa, mutta pian hän huomasi, että Ailinel on tässä talossa se, joka määrää. Harvoin Ciryon edes näkee leskiruhtinatarta, sillä tämä vetäytyy aina omiin askareisiinsa johonkin toiseen huoneeseen Ciryonin saavuttua ja sulkee näin silmänsä siltä, mitä tapahtuu. Se sopii Ciryonille hyvin. Miksi odottaa hääpäivää, kun he ovat joka tapauksessa jo lupautuneet toisilleen? Niin Ailinel sanoi, ja kun Ciryon epäröi ja mumisi jotakin riskistä, hän oli vain nauranut. Eikö Ciryon ollut koskaan ihmetellyt, miksi Númenorin naiset synnyttivät niin vähän lapsia? Sitten Ailinel oli kertonut jostakin yrttijuomasta, ja nauranut vielä enemmän huomauttaessaan, että sitä kutsuttiin seurapiireissä "Kuningattaren sekoitukseksi". Tiettävästi samaa kuin mitä arvoisa Marillë oli käyttänyt, tai niin sitä ainakin markkinoitiin ja hinta oli sen mukainen. Ailinel ei kuulemma malttanut odottaa sitä päivää, kun pääsisi keskustelemaan juomasta Korkean Kuningattaren kanssa. Ciryon oli ollut kauhuissaan ja vaatinut, ettei Ailinel saisi puhua juomasta kenellekään, mutta rauhoituttuaan hän oli tajunnut juoman hyvät puolet ja päättänyt olla enää ajattelematta koko asiaa. Naisten asiat eivät kuuluneet miehille, niin kuin hän oli joskus kuullut isänsä sanovan.

Huoneen hämäryys on hälvennyt, aamunkoitto aikaa sitten mennyt. Ciryon tietää katuvansa vielä sitä, että on valvonut melkein koko yön, mutta se on ollut sen arvoista. Hän huokaa syvään. Hän ei haluaisi vielä nousta, mutta on pakko. Kun hän on jo saanut itsensä istumaan, Ailinel vetää hänet takaisin alas, eikä hän keksi mitään syytä vastustella. Jos hän myöhästyisi Ailinelin vuoksi, hän vaikka juoksisi kunnes saisi muut kiinni. Hän haluaa rakastella tämän naisen kanssa vielä kerran, eikä aio pilata sitä kiirehtimällä.

"Emmekö me sinunkin mielestäsi täydennä toisiamme?" Ailinel kysyy, kun Ciryon alkaa lopulta kerätä vaatekappaleitaan lattialta.
"Eivätkö mies ja nainen aina täydennä toisiaan?"
"Eivät", väittää Ailinel. "Mutta kaksi ihmistä voi täydentää toisiaan, jos he ovat kumpikin tietyllä tavalla erilaisia ja sattuvat kohtaamaan toisensa."

Ciryon katselee ryppyisiä vaatteitaan ja huokaa tyytymättömänä. "Minä joko pakkaan mukaan nämä vaatteet, jolloin ne luultavasti menevät pilalle, koska ne voidaan pestä vasta Rivendellissä, tai sitten jätän ne tänne enkä tule näkemään niitä pitkiin aikoihin."
"Sinä olet ainoa tuntemani mies, joka välittää vaatteistaan noin paljon. Kerran pidin sinua omituisena sen, ja muutaman muunkin asian vuoksi, ja ajattelin, ettei sinusta kenties saa sopivaa aviomiestä. Nyt ymmärrän paremmin, että sinä vain olet sellainen, herkkä ja huolehtivainen, jotain sellaista, mihin minä en ole koskaan kyennyt, en ainakaan tuossa määrin. Mutta ymmärrän nyt, että sinunlaisiasi miehiä tarvitaan siinä missä muitakin."

Ciryon on saanut vaatteet ylleen, mutta hänen olisi käytävä vielä kotona kylvyssä, vaihtamassa puhtaat vaatteet ja hakemassa varusteensa. Hän tietää olevansa myöhässä.
"Onko sinun todella lähdettävä?"
"Olen pahoillani."
"En ole vieläkään saanut kunnon selitystä, että miksi et voi odottaa kevääseen. Vai pelkäätkö jäädä tänne yksiksesi, ilman isääsi ja veljiäsi turvanasi?"
"En minä sitä pelkää, mutta minulla on asioita hoidettavana pohjoisessa. En halua pilata niillä meidän yhteistä aikaamme sitten, kun sinä olet tullut. Haluan, että kaikki on valmista sinua varten."
"No, tuohon minun on kai tyytyminen. En minä halua estellä sinua enkä udella. Kiiruhda sitten, sillä arvaan, että haluat käydä vielä kylvyssä ennen erämaamarssianne, niin järjetöntä kuin se onkin. Minä tulen hyvästelemään sinut Itäportille kolmannella tunnilla, niin kuin pyysit."

* * *

Ivannethin viidennen päivän aamu on viileä mutta aurinkoinen. Kuninkaan seurue on kokoontunut Osgiliathin sillan itäiseen päähän odottamaan lähtökäskyä. Siinä on 200 miestä, joista suurin osa Elendilin entisiä ritareita ja sotilaita, jotka ovat nyt siirtyneet Isildurin palvelukseen. He halajavat jo kovasti paluuta kotiin Arnorin jylhille saloille. Tunnelma on odottavan innokas, vaikka tiedetäänkin, että matkasta tulee raskas. Kuningas tahtoo ehtiä Rivendelliin 40 päivässä, jotta he välttäisivät Hithuin jäätävät sateet ja purevat viimat. Se ei ole mahdotonta, mutta heidän on marssittava kovaa tahtia, neljä peninkulmaa päivässä, ja heillä on mukanaan raskaat kantamukset, sillä Anduinin itärannalla, jota pitkin he aikovat kulkea, ei ole juuri ihmisasumuksia eikä näin ollen myöskään yösijoja tai ruokaa.

Aratan vastusti suunnitelmaa, ja sanoi, että heidän pitäisi mennä joko ratsain Anórienin ja Calenardhonin kautta kulkevaa pohjoisentietä tai sitten laivalla rannikkoa myöten, mutta kummallakin tavalla matkaan olisi mennyt paljon enemmän aikaa, eikä ratsastaminen olisi muutenkaan onnistunut, sillä heillä ei ole tarpeeksi hevosia. Isildurin laiva puolestaan on yhä Tharbadin satamassa. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi pyytää lähettämään sitä Gondoriin, koska oli jättämässä Etelä-Valtakunnan joka tapauksessa pian. Ja vaikka he olisivatkin saaneet Meneldilin laivan lainaan, olisi heitä joka tapauksessa odottanut pitkä marssimatka Tharbadista Rivendelliin, ja tuskin he olisivat ehtineet sille tielle ennen Hithuita.

Nyt heillä on mukanaan kymmenen pientä ja vantteraa hevosta, joiden tehtävänä on kantaa leiriytymisvarusteita ja ruokaa. Jokainen mies kantaa repussa omien tavaroidensa lisäksi kahden päivän muonavaroja. Elenduria eivät raskaat kantamukset ja tuleva marssi haittaa. Hän on onnellinen siitä, että he pääsevät vihdoin lähtemään. Vain kuukausi erottaa hänet enää Thranduilista. Haltia olisi heitä vastassa Vihermetsän laidalla, tiellä joka vie länteen Anduinin ylityspaikalle ja Sumuvuorille.

Ciryon saapuu paikalle viime tingassa, mikä ei yllätä heistä ketään. Hän vaikuttaa helpottuneelta, että ehti paikalle ennen lähtöä, ja suuntaa heti Ailinelin luo, joka on monen muun tavoin tullut hyvästelemään Korkean Kuninkaan ja hänen seurueensa. Ciryon syleilee neitoa pitkään, katsoo tämän kasvoja ja suutelee tätä, mutta vain lyhyesti, sillä neidon äiti ja isoäiti Lindissë seisovat aivan vieressä.

"Menkää hyvää vauhtia ja paistakoon lähtöpäivän aurinko tiellänne koko matkan!" toivottaa Meneldil maireasti, kun Ciryon on viimein liittynyt Elendurin rinnalle.
"Näettekö? Hän on ratkeamaisillaan riemusta nähdessään meidän lähtevän", murahtaa Aratan hiljaa Elendurin toiselta puolelta.
"Totta puhuen minäkin olen iloinen, ettei meidän tarvitse vähään aikaan olla tekemisissä hänen kanssaan", Elendur toteaa.

Sitten yksi sotilaista puhaltaa torveen, ja he lähtevät kulkemaan rivakoin askelin. Aluksi he marssivat Osgiliathin itäisten kaupunginosien halki ja tervehtivät mennessään asukkaita, jotka seuraavat heidän kulkuaan katujen varsilla tai talojensa ikkunoista. Mutta pian he astuvat ulos kaupungin piiristä, ja ryhtyvät etenemään pitkin kärrytietä, joka seurailee Anduinin laitaa. Kuningas astelee joukon etummaisena yksin ja vaitonaisena.

Ciryon huokailee ja pyyhkii kyyneleitään. Aratan katselee sitä ärtyneenä.
"Et sinä ole ensimmäinen mies, joka joutuu jättämään rakkaansa taakseen!" hän puhisee. "Mutta olet ensimmäinen, joka jättää rakkaansa, vaikka ei olisi tarvinnut, ja suree ja voivottelee sen vuoksi ja tartuttaa pahan tuulensa muihinkin!"
"Ei tämä ole niin yksinkertaista!" Ciryon toteaa ja on kompastua kivenmurikkaan.
"Marssiminen on varmasti vaikeaa, kun ei ole älyä sen vertaa, että katsoisi eteensä!"
"Lopeta jo, Aratan", Elendur komentaa veljeään. "Luulen, että sinä olet pahempi pahanilmanlintu täällä kuin Ciryon."

Aratan vaikenee hetkeksi. Sitten hän alkaa taas jupista siitä, kuinka heidän olisi pitänyt ottaa laiva, vaikka kaapata sellainen, jos Meneldil ei olisi suostunut sellaista antamaan. Sitä paitsi, eivätkö Osgiliathin laivat ole yhtä paljon Korkean Kuninkaan omaisuutta kuin Meneldilinkin? Eikö koko Gondor ja kaikki mitä siellä on, kuitenkin kuulu viime kädessä Korkealle Kuninkaalle? Jossain vaiheessa heidän isänsä havahtuu siihen, että hänestä puhutaan, ja hän toteaa Aratanille, että marssiminen on mukavaa vaihtelua ja pitää miehen kunnossa, toisin kuin leppoisat purjehdusretket. Aratan sanoo saaneensa marssimisesta tarpeekseen sodan aikana, mutta isä ei ole kuulevinaan, vaan pyytää heitä kiinnittämään huomiota ympärillä avautuviin maisemiin.

Heidän matkansa alkuvaihe on varsin viihtyisä ja helppo. Anduinin varrella asuu paljon väkeä mökeissään ja maatiloillaan, ja he saavat katot pään päälle ensimmäisinä öinä. Kun he alkavat lähestyä Nindalfin suomaata, seudut käyvät autioiksi, tiet päättyvät ja etenemisestä tulee vaivalloisempaa. Soiden kohdalla he joutuvat jättämään Anduinin rannat ja kiertämään pitkästi Dagorladin kautta. He pysähtyvät joksikin aikaa sotureiden haudoille muistamaan kuolleita, mutta jatkavat sitten matkaansa kohti Emyn Muilia ja Amon Lhawin kukkulaa.

Ohitettuaan kukkulat he saapuvat maille, jotka kerran olivat vehreät ja kylpivät kesäisin kukkaloistossa ja kantoivat syksyisin runsaan sadon. Nyt seudulla ei ole muuta kuin lohdutonta, ruskeaksi palanutta erämaata. Entvaimojen puutarhojen palon tuhka on laskeutunut ja kadonnut maan tomuun, mutta mikään uusi ei enää kasva tässä maassa, jonka Vihollisen tuli on kärventänyt. Mutta kun he vähän myöhemmin näkevät edessään Suuren Vihermetsän eteläiset ylämaat, heidän mielialansa kohoaa, sillä nyt on se aika vuodesta, jolloin metsän puut loistavat punaisina ja kultaisina. Näky on niin kaunis, että he pitävät hieman tavallista pidemmän tauon marssista voidakseen helliä silmiään katselemalla tätä ihmettä, joka ei Gondorin ikivihreisiin metsiin yllä.

He ovat saavuttaneet matkan puolivälin. He ovat kulkeneet joutuisasti, sillä säät ovat suosineet heidän matkaansa. Mutta samalla kun he ihailevat edessään kohoavan metsän värikkyyttä, nousee kaukaa idästä, Rhûnin järveltä, kolea tuuli ja tuo mukanaan synkkiä pilviä. Taivas ratkeaa rankkasateeseen. Tällä seudulla on vähän suojaa tarjolla, ja siksi he ryhtyvät nopeasti kasaamaan telttoja, sillä ei vaikuta siltä, että sade menisi nopeasti ohi. He jäävät siihen yöksi, ja vielä toiseksi ja kolmanneksi, sillä sade lankeaa taukoamatta, välillä kovemmin ja välillä kevyemmin, mutta yhtä kaikki se kastelee heidät lopulta läpikotaisin, koska parhaatkaan telttakankaat eivät kestä jatkuvaa sadetta niin pitkään.

Arnorin miehet eivät juuri piittaa sateesta, ja Elendur kuulee joidenkin heistä vitsailevan isän kanssa ja väittävän, että tästä on tullut pehmeä vanhoilla päivillään, kun pieni sade saa tämän pelästymään ja värjöttelemään suojassa monta päivää.
"Pian tämä loppuu", isä vastaa muuan ritarille, joka ei ole itsekään aivan nuori enää. "Eikä muutaman päivän viivästys haittaa. Mutta olet oikeassa, minä olen tottunut Gondorin lempeisiin tuuliin, eivätkä luuni enää kestä vetoa ja kosteutta niin kuin joskus ennen."
"Minä olen istunut isäsi kanssa viikon lumimyrskyn keskellä, eikä hän edes värissyt", väittää ritari edelleen. "Ja hän oli teitä paljon vanhempi silloin."
"Hän oli ainoa laatuaan", isä toteaa. "Emmekä me jatka matkaa ennen kuin sade taukoaa", hän lausuu päättäväisesti ja menee telttaansa.

Elendurkin menee takaisin telttaansa, jossa myös hänen veljensä ja aseenkantajat istuvat värjöttelemässä märissä vaatteissaan. He ovat kaikki niin pitkästyneitä, ettei heidän tee mieli enää pelata noppaa tai edes puhua. Elendur menee teltan nurkkaan ja riisuu märän viittansa, vaikka ei voikaan toivoa saavansa sitä kuivaksi, sillä vettä tiputtelee jatkuvasti katon läpi. Ciryon ilmaantuu hänen luokseen.
"Sanoiko isä, koska me lähdemme?" hän kysyy.
"Sitten kun tämä sade lakkaa. Hän uskoo sen tapahtuvan pian."
"Eikö hän sanonut noin heti ensimmäisenä päivänä? Mitä jos tämä sade jatkuu samanlaisena koko talven? Eikö meidän kannattaisi pyrkiä edes hieman lähemmäs metsää, sillä puiden alta saisi suojaa, ja sieltä voisi löytyä luoliakin. Saisimme sytytettyä nuotion!"
"Mene kertomaan tuo isälle."
"Mutta hän kuuntelee vain sinua."
"Kyllä hän tietää tuon. Mutta minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Minustakin näyttää, että sade on alkanut heikentyä."

Ciryon huokaa, selvästikin epäuskoisena. Hän istuu maahan Elendurin viereen.
"Mitä aiot sanoa äidille, kun olemme perillä?"
"Ajattelin tervehtiä ja kertoa, miten paljon olen häntä kaivannut."
"Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan."

Elendur tietää, mutta totuus on, ettei hän ole ajatellut asiaa. Thranduil tulisi hänen kanssaan joksikin aikaa Rivendelliin, ja ehkä Annúminasiinkin, jos muita velvollisuuksia ei ilmenisi, ja se hetki, jolloin äidille olisi kerrottava, koittaisi pian. Äiti saattaisi tietysti aluksi niellä väitteen hyvästä ystävyydestä, mutta hän alkaisi kyllä ennen pitkää ihmetellä, jos Thranduil kerta toisensa jälkeen istuisi heidän illallispöytäänsä, ja jos Elendur alkaisi tehdä jatkuvasti pitkiä vierailuja Suuren Vihermetsään. Elendur on toivonut, että isä hoitaisi asian hänen puolestaan, selittäisi sen äidille niin, että tämä ymmärtäisi. Äiti on aina niin kovasti toivonut, että Elendur löytäisi rakkauden, mutta Thranduil ei varmasti ole hänen toiveidensa mukainen kohde. "Sinusta tulee vielä hyvä isä jonakin päivänä", oli äiti sanonut monta kertaa, kun veljet olivat pieniä ja Elendur katsoi heidän peräänsä ja kasvatti heitä miten taisi isän ollessa matkoillaan.

"Ehkä minun ei tarvitse sanoa mitään. Luulen, että hän ymmärtää, ennemmin tai myöhemmin", Elendur toteaa lopulta.
"Hän tulee pettymään."
Elendur huokaa. "Ja mitä sinä sitten ehdotat?"
"Minusta olisi parempi kertoa hänelle heti. Äiti ei pidä siitä, jos salaamme häneltä tärkeitä asioita muka suojellaksemme hänen tunteitaan. Ja sitä paitsi, kaikki miehet täällä tietävät sinusta ja Thranduilista, ja he kyllä puhuvat siitä, ja äiti saisi varmasti pian tietää siitä joka tapauksessa jotakin kautta."
Ciryon on tietysti oikeassa. Mutta Elendur toivoisi jotakin muuta ratkaisua. Hän ei halua tuottaa pettymystä äidilleen yhtään sen enempää kuin isälleen, ja vaikka isä hyväksyy asian, äidistä ei voi olla yhtä varma. Elendur ei sano enää mitään, vaan keskittyy tutkimaan reppunsa sisältöä, toivoen löytävänsä sen uumenista edes yhden jokseenkin kuivan vaatekappaleen.
"Elendur, älä ole huolissasi. Minä luulen, että äiti on niin helpottunut saadessaan meidät ehjänä kotiin, että antaisi sinulle anteeksi, vaikka ilmoittaisit suunnittelevasi häitä kääpiön kanssa. En usko, että tämä uutinen saisi häntä pettymään, vaan suurempi pettymys hänelle olisi, jos jättäisit asian kertomatta, koska et luota häneen sen vertaa. Ja jos et siltikään uskalla kertoa, minä ja Aratan voisimme vähän valmistella häntä etukäteen."
"Valmistella? Aratanin käsitys hienovaraisesta valmistelusta on tokaista kovaan ääneen kesken illallisen, että Elendur muuten tykkää naida yhtä suippokorvaa."
"Hyvä on, minä valmistelen häntä ilman Aratania. Sopiiko se?"
"No, katsotaan sitä sitten, kun olemme perillä. Huomaatko, että katto ei enää vuoda? Luulen, että pääsemme jatkamaan matkaa pian."

* * *

Isildur makaa teltassaan. Hän on uupunut, uupuneempi kuin hänen pitäisi olla, sillä hän on vain levännyt viimeiset neljä päivää. Silti voimat eivät tunnu palautuvan. Hänen pitäisi ehkä kiittää valaria sadepäivistä, sillä ennen niitä hänestä tuntui, ettei olisi jaksanut marssia päivässä yhtään enempää kuin suunnitellut 40 peninkulmaa. Se ei riittänyt – jos tulisi ongelmia, heidän olisi pystyttävä etenemään ainakin kuusi peninkulmaa päivässä, eikä sen saavuttaminen tuntunut Isildurista nyt mahdolliselta.

Se on niin raskas. Onko se ollut näin raskas alusta asti, mutta hän ei vain ole tuntenut painoa ennen kuin nyt, kun joutuu rasittamaan itseään enemmän kuin kertaakaan sodan jälkeen? Vai onko se muuttunut viime aikoina? Hän on punninnut sitä käsissään pohtiessaan asiaa, käännellyt puolin ja toisin, ihaillut sen virheetöntä muotoa, hivellyt hiipuvaa haltiakirjoitusta, rakastanut sitä koko sydämestään. Ja sitten äkillisessä vihanpuuskassa iskenyt sitä suurella kivellä ja todennut, ettei siihen tullut naarmuakaan.

Se hallitsee häntä, ei päinvastoin. Hän tietää nyt, ettei hänellä ole voimaa eikä taitoa käyttää sitä aseena. Mikä sen salaisuus on? Kerrotaanko se haltiakirjoituksessa, joka on kohta himmennyt pelkäksi muistoksi? Hän kysyisi Elrondilta. Tämä osaisi tulkita kirjoituksen. Mutta suostuisiko Elrond kertomaan hänelle vastauksen, vai vaatisiko haltia Sormuksen itselleen? Ehkä hänen pitäisikin luopua siitä, antaa se haltioille, jotka ymmärtävät valtasormusten päälle ja tietävät kuinka niitä käytetään. Järjellään Isildur tietää, ettei Sormus ole hänelle muuta kuin haitaksi. Mutta kuinka hän pystyisi luopumaan siitä? Hän otti sen verirahaksi, joten se kuuluu hänelle, eikä kenellekään muulle. Se on hänen taakkansa ja siunauksensa. Se on hänelle rakas, ja siitä luopuminen olisi kuin joutuisi antamaan pois yhden lapsistaan. Isildur tietää jo, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän ei ikimaailmassa luopuisi aarteestaan.

"Atar? Nukutko sinä?"

Isildur hätkähtää. Hän näkee esikoisensa huolestuneet kasvot katosta roikkuvan lyhdyn himmeässä valossa. Hän on maannut silmät ummessa eikä kuullut lainkaan tämän saapumista.
"Minä olin vain ajatuksissani", hän sanoo.
"Sade on vihdoin tauonnut. Meidän tulisi jatkaa matkaa niin nopeasti kuin voimme. On vasta iltapäivä, ja ehdimme kulkea ainakin peninkulman, ehkä puolitoista ennen pimeän tuloa."
Isildur nousee hitaasti istumaan. Hän hieroo silmiään, sillä lyhdyn antama hämärä valokin tuntuu olevan nyt liikaa. Hän ei tunne olevansa yhtään virkeämpi kuin neljä päivää sitten.
"Etkö voi hyvin?"
"Ei minulla ole hätää", Isildur sanoo. Olisi jatkettava matkaa. Ehkä ulkoilma saisi hänet virkistymään.
Elendur ottaa hänen reppunsa, mutta kiinnittää huomionsa suureen huotraan, joka on maassa repun vieressä. "En huomannutkaan, että kannat kahta miekkaa mukanasi. Onko tuo se, minkä minä luulen sen olevan?"
"Tietysti. Luuletko, että antaisin niin kallisarvoisen esineen hevosen kannettavaksi?"

Elendur ottaa huotran ja tarttuu miekan kahvaan. Hän saa käteensä Narsilin tyngän. Loput terästä on jäänyt huotraan. Hän katsoo katkennutta terää tarkkaan. "Luuletko, että se voidaan korjata Imladrisissa?" hän kysyy.
"Minä uskon, että se voidaan takoa uudelleen. Sehän on vain katkennut. Mutta eri asia on, tulisiko niin tehdä. Minusta ei. On parempi säilyttää sitä kappaleina, jotta sen tarina, ja tarinan merkitys, eivät koskaan unohtuisi. Se on nyt arvokkaampi kuin koskaan sen ollessa ehjä."

Elendur ei väitä vastaan. Hetken emmittyään Isildur ottaa Narsilin tyngän pojaltaan, ja muistaa hetken, jolloin piteli sitä viimeksi. Hän oli ollut vihasta ja surusta sokea ja suunniltaan pelosta, mutta silti voimakkaampi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kun hän koskettaa kahvaa, hänestä tuntuu, kuin osa sen hetken voimasta virtaisi häneen takaisin. Väsymys tuntuu kaikkoavan niin jäsenistä kuin mielestäkin, ja samalla hetkellä hän tietää, että tämä esine on paljon ihmeellisempi, kauniimpi ja arvokkaampi kuin se, joka riippuu ketjussa hänen kaulallaan. Hän katsoo terää hetken, aivan kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa, ja asettaa sen sitten huolellisesti takaisin huotraan.

"Tule, senya, on aika jatkaa matkaa."




A/N: Nuo kaikki selostukset matkavarusteista ym. ovat luonnollisesti peräisin KTK:sta. Siellä oli aika puuduttavan tarkkaan selitetty tuo matkasuunnitelma ja mitä heillä oli mukanaan, ja voi olla etten kaikkea edes sisällyttänyt tähän. Meneldilin lähtötoivotus on myös lähes sama kuin KTK:ssa.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Su Huhti 03, 2016 9:27 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 49. luku 27.3.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Pe Huhti 01, 2016 12:33 pm

Hups, taas meni kaksi lukua kerralla.

Minusta kuvaat Sormusta ja Isilduria tosi hyvin - ei se minusta liian klonkkumainen ollut :wink:

Oli tosi kiva lukea siitä, miten Isildur kirjoitti Sormuksesta ja piilotti kirjoituksensa tarkasti. Gandalfin kertomus kirjoituksesta on jäänyt mieleen, ja on niin kiva välillä löytää täältä juttuja jotka muistaa :roll: Ehkä todella olisi korkea aika lukea KTK uudestaan, ja Silmarillion varmaan myös...

Hyi että minä en tykännyt Meneldilistä yhtään. Vaikka hänet kruunattiin ja hän oli humalassa, ei hänellä ole mitään oikeutta haastaa Isilduria noin kesken juhlien, vaikka hän tekikin sen taitavasti tarinan varjolla. Minusta on jännä miten paljon Isildur loppujen lopuksi paljasti. Sormus on tainnut todella muuttaa häntä, luulen että aiemmin hän olisi sanonut pari kipakkaa sanaa Meneldilille ja asia olisi jäänyt siihen.

Elendurin, ja tuossa 49. luvussa myös Aratanin, huoli on kovin luontevaa. He huomaavat pieniä juttuja eivätkä oikein tiedä mitä tehdä.

Tykkään muuten siitä, miten kuvaat asioita niin rauhallisesti ja sopivasti, teksti virtaa hyvin ja sitä on helppo lukea, vaikka sitä on paljon. Useampaan kertaan saan aina ihmetellä, miten hienoa tekstiä tämä on. Kuvaat tapahtumia, hahmoja ja ympäristöä kaikkea tasapuolisesti ja se istuu tarinaan ilman, että tulisi sellainen olo, että nyt kuvaillaan kuvailun vuoksi ja seuraavassa on pelkkää dialogia. Teksti on jotekin... tasapainoista. Se on varmaankin se sana, mitä haen.

Ciryon ja Ailinel ovat ihania. Ciryonista ja Calethista täytyy sanoa sen verran, että tykkään ihan kamalasti siitä, että Ciryonilla on tuollainen nuoruuden hairahdus takanaan. Teksteissä liian usein on vain niitä ruusuisia ensirakkauksia tai totaalisia sotkemisia idioottien kanssa, mutta tuo on vain.. tuollainen hullaantuminen, jossa kumpikaan osapuoli ei ole mikään arkkityyppi vaan ihminen; se on jotain, mitä heille tapahtui, ilman että se olisi jotain suurta ja käänteentekevää, heidän luonteeseensa tai käytökseensä paljon vaikuttavaa. (tässä alkaa jo pohtia, että kuinka dramaattisia tekstejä sitä onkaan tullut luettua)

Ja nyt sitten jo marssitaan. Tuo Isildurin väsymys on hyvin kuvattu, ja pidän myös siitä että hän löysi keinon levätä. Tuo sade taisi osua juuri sopivaan väliin hänen kannaltaan. Eipä olisi tullut edes mieleeni, että Sormus olisi vaikuttanut noinkin, mutta tämä käy järkeen loistavasti.

Vähän hajanainen ja hassu kommentti. Jos sitten seuraavan luvun saisi kommentoitua heti...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 49. luku 27.3.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Huhti 03, 2016 9:25 pm

Kiitos Nerwen! Aina on tietysti mukava saada kommenttia, mutta älä ota turhaa stressiä näistä. ;)

Ajattelin varmaan Isildurin klonkkumaisuudella sitä, että hän jutteli Sormukselleen, mitä Klonkku muistaakseni myös harrasti. KTK:n mukaan Sormus oli vielä täynnä Sauronin vihaa silloin, kun se oli Isildurilla, joten olen tulkinnut, että sillä oli myös selvästi voimakkaampi vaikutus Isilduriin kuin vaikka Bilboon, koska Bilbon löytäessä sen, se oli jo kokonaan "jäähtynyt" ja ehkäpä unohtanut Sauronin ainakin osittain. Isildurin oli sen sijaan vaikea ajatella mitään muuta kuin Sormusta, minkä takia hän oli vähän pihalla noissa Meneldilin kruunajaisissa ja tuli paljastaneeksi liikaa. Samoin tuo Isildurin väsymys matkalla johtui siitä, että Sormuksen voima oli vielä niin suuri.

Oikeastaan en ole ihan selvillä, että miten paljon Gondorissa saatiin tietää Sormuksesta. Jotenkin kuitenkin kuvittelisin, että jotain tietoa oli, koska Faramir pystyi vielä 3000 vuotta myöhemmin päättelemään, että Isildur otti jotain Sauronin kädestä. Joten laitoin tässä Isildurin paljastamaan osan totuutta, vaikka vähän epämääräisissä olosuhteissa, niin että se suurimmaksi osaksi sitten kuitenkin unohdettiin tulevien sukupolvien aikana. Ja mitä Meneldiliin tulee, sain hänestä aika epämiellyttävän vaikutelman KTK:ssa kerrotun perusteella. Periaatteessa hyvä, mutta sellainen salaa vallanhimoinen oman edun tavoittelija, mutta Isildur ei tätä nähnyt, ja luulen että siihen oli syynä enemmän rakkaus Anárionia kohtaan kuin Sormus.

Ja kiitos taas noista kehuista, mukavaa että teksti vaikutti tasapainoiselta. Siihen tässä olen varmaan pyrkinytkin, että olisi kaikkea sopivasti.

Mutta nyt vihdoinkin, luulin etten ikinä pääsisi postaamaan tätä lukua, mutta nyt se hetki on vihdoin koittanut! Tämän kirjoittamisessa oli tietysti haasteensa, koska täsmälleen sama on jo kirjoitettu KTK:hon. Olen koko ficin ajan pyrkinyt noudattamaan Tolkienin antamia faktoja, joten en nytkään voinut kovin paljon säveltää omiani, mutta en tietysti voinut kopioida tekstiä suoraan KTK:sta, joten tämä on nyt jonkinlainen kompromissi. Dialogi on joltain osin samaa kuin KTK:ssa, mutta yleisesti ottaen olen muokannut sitä paremmin omaan tyyliini sopivaksi, kuten myös tietysti muuta tekstiä. Otsikoksi otin tuon lainauksen TSH:sta, vaikka aivan kaikki ei vielä tähän lopukaan (luvassa on vielä neljä lukua tämän jälkeen).





50. luku: Tässä nyt kun kaikki loppuu

Loeg Ningloron, Vuonna 2 Kolmatta Aikaa

Dúnedain kulkevat pitkin salohaltioiden polkua, joka kiemurtelee rinteessä lähellä Suuren Vihermetsän reunaa. Monia vuosia sitten Isildur kulki samaa polkua pitkin etsiessään tietä Thranduilin valtakuntaan, mutta nyt he ovat nousseet sille pakon edessä, sillä monta päivää jatkunut sade on saanut Anduinin tulvimaan jokilaaksossa.

On matkan kolmaskymmenes päivä, ja takana on kaksi kolmannesta matkasta. Päivä on ollut kaunis ja tyyni. Syksy on nyt Anduinin laaksossa kauneimmillaan. Alhaalla heidän vasemmalla puolellaan näkyy suuri hetteikkö, joka on joskus ollut Anduinin muodostama järvi, mutta nyt se on pikemminkin valtava suo, josta nousee siellä täällä kaislasaarekkeita ja miehenkorkuista kurjenmiekkaa kasvavia pöheikköjä. Isildur kulkee Ohtarin, Elendurin ja Ciryonin kanssa joukon kärjessä, mutta Aratan on jättäytynyt jäljemmäs ollakseen lähempänä Arnorin miehiä, joiden kanssa hän on ystävystynyt matkan aikana. He ovat laulaneet nyt jo hyvän tovin kevythenkisiä lauluja, joiden sanoissa väsynyt kulkija palaa kotiin railakkaan illan jälleen, sillä he toivovat jo, että kuningas pysähtyisi ja käskisi pystyttää leirin. Isildur tuntee kyllä nuo laulut, ja ne olivat kerran hänelle rakkaita, mutta nyt hän toivoisi Aratanin ja muiden hiljenevän. Hän yrittää terästää kuuloaan ja tarkkailla ympäristöään, sillä outo tunne on vallannut hänet. Hän kuvittelee kuulleensa jotakin, mistä ei pidä, ja kasvava epäilys kalvaa hänen sydäntään samaa tahtia, kuin varjot syvenevät Suuren Vihermetsän puiden alla.

Läntiselle taivaalle on noussut pilvirypäs ja laakso alhaalla on painunut jo varjoon. Äkkiä aurinko katoaa, vaikka sen laskun hetki ei ole vielä koittanut. Samassa Isildur kuulee sen, minkä ehti pelätä kuulleensa: alkeellisen torven karkean äänen, joka kävi hänelle liiankin tutuksi sotavuosina. Kärjessä kulkenut Elendur pysähtyy äkisti ja muut hänen perässään. Hän katsoo ylös rinteeseen heidän oikealle puolelleen, jossa metsä alkaa tihetä.
"Örkkejä."
Puut kätkevät oliot, ja hämärässä on muutenkin vaikea sanoa, paljonko niitä on. Niiden hahmot katoavat puiden varjoihin, ja Isildur arvaa, että niitä on joka tapauksessa enemmän kuin dúnedainia, selvästi enemmän. Muuten ne eivät olisi uskaltaneet paljastaa itseään.

Isildurilla on tuskin aikaa valmistautua puolustukseen. Heidät on yllätetty. Heidän asemansa rinteessä, kapealla polulla on huono, eivätkä he pysty muodostamaan dírnaithia, jolla he olisivat ehkä onnistuneet ajamaan örkit hajalleen ja pakosalle.
"Thangail!" hän huutaa ja hetkessä dúnedain muodostavat kaksinkertaisen kilpimuurin.
"Kenties tämä on vain jokin yksittäinen, eksynyt joukko", Elendur toteaa. "Suurin osa örkeistä kuoli sodassa. Ehkä nämä ovat paenneet Dagorladilta ja piileskelleet siitä asti jossakin Vihermetsän liepeillä", Elendur toteaa.
"Ei, senya", Isildur vastaa nopeasti. "Nämä ovat odottaneet meitä täällä. Vihollisen kosto elää, vaikka hän itse on kuollut. Millään pienellä laumalla ei riittäisi rohkeus hyökätä meitä vastaan. Eikä meillä ole toivoa avusta, sillä Moria ja Lórien ovat jääneet kauas taaksemme, ja Thranduilin luo on vielä matkaa neljän päivämarssin verran."
Isildurin ei tarvitse sanoa enempää. Elendur tietää kyllä, että tilanne on vakava. He joutuivat yllätetyiksi ja örkkejä on paljon. Ehkä liikaa. He ovat väsyneitä pitkän marssin jälkeen ja ilta hämärtyy heidän ympärillään.

He odottavat, mutta örkit keskittyvät vielä valmistelemaan hyökkäystään. Elendur vilkaisee isäänsä ja toteaa hiljaa: "Ja entä se, mitä kannat mukanasi? Se ei saa joutua örkkien käsiin."
Isildur ei sano mitään. Elendur on oikeassa, Sormus ei saa joutua örkeille, sillä niiden kourista se päätyisi nopeasti jonkin paljon suuremman pahan käteen. Kaikki, minkä vuoksi he taistelivat niin monta vuotta, valuisi sen myötä tyhjiin.

Mutta heillä on mukanaan muutakin, jonka arvoa ei voi mitata. Isildur kääntyy nopeasti aseenkantajansa puoleen. "Ohtar, minä annan tämän nyt sinun haltuusi." Hän ottaa vyöltään huotran, jossa Narsilin kappaleet ovat. "Varjele sitä joutumasta örkkien haltuun kaikin mahdollisin keinoin ja mihin hintaan hyvänsä. Ota mukaan joku toverisi ja pakene, silläkin uhalla että sinut katsotaan pelkuriksi joka hylkää minut hädän hetkellä."
Isildur asettaa huotran Ohtarin käsiin, ja tämä tuijottaa sitä hämmentyneenä, järkyttyneenä. "En voi tehdä sitä. Minä tahdon taistella rinnallanne, vaikka kuolemaani asti. Siihen minut on koulutettu, ja siihen minä olen valmis! Älkää pakottako minua menemään, aranya!"

Örkkien joukosta kajahtaa taisteluhuuto. Isildurilla ei ole aikaa väittelyyn. "Tämä on käsky! Ala mennä!"
Ohtar katsoo häntä silmät kyynelissä, mutta kääntyy ja tarttuu mennessään parhaaseen ystäväänsä Meriliniin. Yhdessä he säntäävät rinnettä alas kohti Anduinin laaksoa. Hetken Isildur seuraa heidän menoaan, peläten että jostakin lentää nuoli jommankumman selkään, mutta niin ei tapahdu. Nuorukaiset katoavat tummenevaan iltaan.

Samassa örkit sinkoavat ilmaan mustien nuolten kuuron. Ne pysähtyvät kilpimuuriin aiheuttamatta vahinkoa dúnedainille. Melkein saman tien ilma täyttyy olioiden inhottavasta kiljunnasta, ja joukko suuria örkkisotureita syöksyy rinnettä alas aikeenaan murtaa dúnedainin muuri.

Mutta örkeistä ei ole vastusta pitkille ihmismiehille eikä heidän suurille aseilleen ja vahvoille varusteilleen. Hetkeksi ilma täyttyy miekkojen terävästä kalskeesta, mutta ei mene kauaakaan, kun dúnedainin jaloissa lojuu röykkiöllinen örkkien ruumiita. Miehet itse ovat jokseenkin kunnossa: jotkut ovat saaneet pinnallisia haavoja ja kolhuja, mutta ei mitään henkeä uhkaavaa. Örkit eivät ehkä odottaneet näin lujaa vastusta, ja jäljelle jääneet näyttävät vetäytyvän takaisin puiden suojiin. Pilvien peittämä aurinko on melkein laskenut, ja pian olisi yö ja pilkkopimeää. Isildur komentaa heidät jatkamaan marssia, sillä tähän ei ole turvallista jäädä. He laskeutuvat nopeasti alemmas polulta, tasaisemmalle maalle suon liepeille ja jatkavat kulkuaan.
"Atar? Luuletko että ne luovuttivat?" Ciryon kysyy hetken päästä.
"Toivon niin", Isildur vastaa. "Ne joutuivat maksamaan kalliisti äskeisestä hyökkäyksestä, eivätkä luultavasti uskalla ryhtyä uuteen ainakaan aivan pian. Ehkä ne antavat meidän mennä. Sitä minä toivon."

Elendur jakaa isänsä toiveen, mutta hänen nuoremmat silmänsä ovat tarkemmat, ja hänestä näyttää siltä kuin örkkejä olisi puiden kätkössä vielä enemmän kuin he aluksi pelkäsivät. Dúnedain marssivat eteenpäin vaitonaisina ja ripein askelin, mutta Elendur ei voi olla huomaamatta, että örkit seuraavat heitä, ja osa niistä lienee edennyt heidän rinnalleen ja edelleen, mutta ne pysyttelevät matkan päässä ja ääneti. Ne näyttävät juonivan uutta hyökkäystä, mikä ei ole örkkien tapaista. Yleensä ne pelästyvät ja perääntyvät, kun isoimmat päälliköt on surmattu. Elendur ajattelee isänsä kantamusta ja miettii, voivatko örkit aistia sen läsnäolon, sillä olihan Sauron aikanaan juuri Sormuksen voimalla alistanut valtavan määrän örkkejä palvelukseensa, ja saanut ne syöksymään hengestään välittämättä Liiton mahtavan ja vihaa uhkuvan armeijan kimppuun. Lähettääkö Sormus yhä käskyjä Sauronin orjille? Ja voisiko isä kääntää Sormuksen voiman örkkejä vastaan ja käskeä ne juoksemaan tiehensä?

He ovat kulkeneet tuskin virstaakaan, kun örkkien aikeet käyvät selväksi. Ne lähtevät laskeutumaan rinnettä alas valtavana puoliympyrän muotoisena rintamana, mutta pysytellen niin kaukana, etteivät dúnedainin jousiampujien nuolet yllä niihin. Heillä ei ole mukanaan montakaan jousta, sillä kukaan ei odottanut niille olevan tarvetta tällaisella matkalla. Mitä he voisivat tehdä? He eivät voi juosta pakoon länteen, sillä siellä on suo ja sen takana leveänä virtaava Anduin, ja örkkien nuolet pysäyttäisivät heidät ennen kuin yksikään saavuttaisi rantaa.

Örkit juoksevat rinnettä alas, niin että osa jää itäiselle sivustalle ja osa jatkaa juoksuaan heidän kummankin puolen, eivätkä dúnedain voi tehdä muuta kuin katsoa. Niitä on liian paljon. Ei mene kauaakaan, kun heidät on piiritetty joka puolelta. Elendur ei saata uskoa sitä, mikä on tapahtumassa. Hänen ympärillään miehet katsovat toisiaan samanlaisen tyrmistyksen vallassa. Näin ei pitänyt käydä. Tämän matkan piti olla turvallinen. Mitä mahdollisuuksia heillä on tuollaista ylivoimaa vastaan? Örkkejä on ainakin kymmenkertainen määrä heihin nähden. Kammottava hiljaisuus laskeutuu heidän keskuuteensa, kun örkit tiivistävät piiriään ja näyttävät sitten pysähtyvän asemiinsa. Tarkkasilmäisimmät kuitenkin näkevät niiden lähestyvän vaivihkaa, askel kerrallaan kohti dúnedainia.

Elendur näkee isänsä seisovan hieman kauempana pää painuksissa, erillään kaikista muista. Se näky pelästyttää hänet vielä pahemmin kuin örkkien piiri: isä on luovuttanut ennen kuin taistelu on edes alkanut. Hän kiirehtii tämän luo.
"Atarinya? Entä se, jota kannat mukanasi? Tiedämme, että Sauron käytti sitä aseena sodassa, joten eikö sitä voisi käyttää karkottamaan nuo iljettävät olennot tiehensä?"
Isä kääntyy hitaasti katsomaan poikaansa, hänen ilmeensä on epätoivoinen, anteeksipyytävä. "Senya... sinä tiedät, että minä olen yrittänyt, mutta en pysty hallitsemaan sitä. Siihen tarvitaan suurempi mies, kuin mitä minä tiedän olevani. Minun ei olisi koskaan pitänyt ottaa sitä itselleni. Se pitäisi luovuttaa niille, joiden hallussa ovat Kolme."

Sillä hetkellä pärähtävät vihollisen torvet soimaan. Örkit hyökkäävät joka suunnasta hurjasti kiljuen. Ilta on nyt täysin pimennyt, ja Elendur saattaa tuskin nähdä, mitä on tapahtumassa. He eivät ehdi kunnolla järjestyä puolustukseen, ja vaikka olisivatkin, se olisi pian murrettu. Yhtäkkiä kukin taistelee omaa taistoaan parhaan taitonsa mukaan säilyttääkseen oman henkensä. Elendur iskee maahan örkin toisensa jälkeen, mutta niitä vyöryy häntä päin useita kerrallaan. Ne eivät näytä lainkaan välittävän omasta hengestään, vaan niille riittää, että ne saavat tavalla tai toisella ihmissoturin kaadettua maahan. Elendur näkee silmänurkastaan, kuinka kaksi örkkiä loikkaa yhtä aikaa erään soturin päälle, ja vaikka kumpikin saa surmansa, antaa se kahdelle muulle örkille mahdollisuuden vetää mies piirin ulkopuolelle surmattavaksi.

Elendur joutuu itse samanlaisen hyökkäysyrityksen kohteeksi, mutta hän osaa varautua siihen. Hän väistää kimppuunsa hyökkääviä örkkejä nopeasti käännähtäen ja iskee ensimmäiseksi sitä, joka väijyi hänen takanaan. Ja taas hän pyörähtää ympäri, ja sivaltaa kahdelta muulta päät irti ennen kuin ne ehtivät hypätä hänen kimppuunsa uudelleen. Hän joutuu toistamaan saman useita kertoja, ja on kenties puhdasta onnea, ettei hän saa haavoja siinä pyörityksessä. Muut eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Välillä hän pelkää olevansa yksin taistelukentällä valtavaa örkkijoukkoa vastaan, sillä kaikki dúnedain hänen läheltään näyttävät kaatuneen.

Elendur on uupunut, onneton ja yltä päältä örkkien mustassa veressä, kun Aratan tulee hänen luokseen. Tämä pitelee vatsaansa molemmin käsin, ja pimeässäkin Elendur näkee veren, joka pursuaa veljen sormien välistä. Aratanin silmät kiiltävät kyynelistä.
"Ciryon...", hän nyyhkäisee. "Ne vetivät hänet ulos piiristä. Minä yritin… en voinut tehdä mitään… minua iskettiin takaapäin."
Elendur nyökkää. "Käy makuulle, niin katson haavaasi."
Aratan pudistaa päätään. "Se on turhaa. Minä kuolen. Me kaikki kuolemme."

Miekat kalahtelevat örkkien sapeleihin jossakin heidän ympärillään, mutta juuri siinä kohtaa vallitsee rauha. Hän saa maaniteltua Aratanin käymään maahan. Hän tietää, että haaskaa vain aikaansa sitoessaan Aratanin haavan, sillä isku on lävistänyt tämän keskivartalon, mutta hän tekee sen silti. "Veljeni, onko mitään, mitä voisin tehdä hyväksesi?" hän kysyy lopulta, ääni ja koko ruumis surusta väristen.
"Minä... minä en tahdo kuolla..."
Elendur puristaa veljensä käsiä omissaan. Hän tuntee, kuinka kyyneleet kihoavat hänen omiin silmiinsä ja tipahtelevat hiljalleen alas maahan. "Ehkä se ei ole niin kamalaa", hän kuiskaa. "Kuoleman jälkeenkin on elämää, toisenlaista elämää, jossakin toisessa paikassa. Ja luulen, että se on paljon parempaa kuin tämä, mitä me olemme joutuneet täällä elämään."
Aratan katsoo veljeään, hän melkein hymyilee. "Tuosta voimme kiistellä sitten, kun olemme kummatkin siellä. Mene nyt etsimään isämme."
"En tiedä... en tiedä onnistuuko se. Mutta minä menen. Hän tulee varmasti luoksesi."
"Ei... Sinun pitää käskeä häntä lähtemään. Viemään Sen pois. Se ei saa joutua örkkien haltuun. Etkö muista? Hänen lupauksensa, Meneldilille... Minä en halua, että Meneldil saa taas yhden syyn pitää meidän sukuamme omaansa huonompana. Isän on mentävä."
Elendur nyökkää. Hän tiesi itsekin, että Sormus on saatava turvaan. Mutta hän ei haluaisi jättää veljeään kuolemaan yksin.
"Mene jo!" Aratan sanoo. Hänen voimansa näyttävät olevan aivan lopussa.
"Minä menen. Mutta tulen takaisin niin pian kuin pystyn."

Elendur näkee isänsä johtavan miehiä itäisellä sivustalla, jossa örkkejä on eniten. Siellä taistelu näyttää järjestyneemmältä. Örkit näyttävät kavahtavan kuningasta ja kirkkaana loistavaa Elendilmiriä tämän otsalla. Elendur näkee isänsä iskevän kaksi örkkiä kuoliaaksi yhdellä miekanheilautuksella. Kun isä on hetkeksi seisahtunut, Elendur kiirehtii hänen luokseen ja koskettaa hänen olkapäätään. Tämä käännähtää äkisti, ikään kuin olisi pelännyt örkin hiipineen selkänsä taakse, mikä ei olisi ollut yllättävää tässä tilanteessa.
"Elendur? Mitä nyt?" hän kysyy, mutta tajuaa saman tien, että Elendurilla on huonoja uutisia.
"Atarinya... Ciryon on kuollut ja Aratan tekee kuolemaa."
Isä nojaa miekkaansa, painaa päänsä alas. "Missä he ovat?"
"Atar..."
"Minun on nähtävä heidät." Hän nostaa katseensa ja tähyilee jonnekin Elendurin selän taakse.
"Ei, atarinya. Sinun täytyy ottaa se, mitä kannat mukanasi ja viedä se hinnalla millä hyvänsä Sormusten Vartijoille."
"Minun pitäisi paeta kuin raukka ja jättää teidät tänne kuolemaan!"
"Niin sinun täytyy. Sinä tiedät sen itsekin. Etkö muista mitä sanoit vähän aikaa sitten Ohtarille? Minä käsken sinua nyt samalla tavalla: mene, vaikka se tarkoittaakin sitä, että joudut pakenemaan ja hylkäämään miehesi ja minut!"
Isä huokaa syvään. Hän pyyhkäisee silmiään ja katsoo Elenduria murheen murtamana. Hetken Elendur pelkää, ettei tämä pysty tekemään sitä, mikä tämän on pakko tehdä.
"Minä tiesin kyllä sen", hän huokaa, "mutta en voinut tehdä sitä ilman sinun lupaasi. Anna minulle anteeksi, senya, että olen johdattanut sinut tähän kohtaloon. Minä olen epäonnistunut."
"Et vielä", Elendur sanoo. Hän tarttuu isäänsä ja suutelee tätä otsalle. "Mene! Mene nyt!"

Isä vilkaisee kohti länttä ja ottaa esiin pienen rasian, joka on roikkunut ketjussa hänen kaulallaan. Hän ottaa Sormuksen, pujottaa sen sormeensa ja katoaa näkyvistä saman tien. Mutta Elendilmir ei alistu Sormuksen valtaan: se leiskuu punaisena kuin palava tähti, joka kiitää läpi yötaivaan. Kaikki, jotka osuvat sen tielle, väistävät sitä kauhun vallassa. Elendur katsoo sen etääntymistä, kunnes se katoaa – isä on vetänyt hupun päänsä yli.

Silloin Elendur tietää varmasti, että Sormus on paha, läpeensä paha, ja ehkä on sen syytä, että hän on nyt tässä, yksin kuoleman edessä. Sauronin kosto elää, niin kuin isä sanoi: Sormus aikoo tappaa viimeisenkin kolmesta dúnedainin kuninkaasta, jotka perustivat maanpaon valtakunnat ja ryhtyivät sotaan sen herraa vastaan.

Hän kääntyy ja näkee edessään Estelmon ihmettelevät kasvot: tämä on nähnyt ja kuullut kaiken, mitä hän isänsä kanssa puhui. Sillä ei ole merkitystä, ei enää. Elendur palaa takaisin Aratanin luo, mutta veli makaa nyt aivan liikkumatta. Elendur polvistuu hänen viereensä, ja koskettaa hellästi tämän kasvoja. Hän ottaa taskustaan rievun ja pyyhkäisee pois mustan örkinveren, sekä kirkkaanpunaisen, joka on valunut veljen suusta leualle. Yön pimeydessä se näyttää yhtä mustalta kuin vihollisen veri. Aratan on nyt kerrankin rauhallinen, kuin syvässä unessa. Hän miettii hetken Ciryonia, ja toivoo, että tämä kuoli nopeasti, sillä tämän luona tuskin oli ketään sillä hetkellä. Elendur haluaisi mennä etsimään toisenkin veljensä, mutta tämä on jossakin lukuisten taistelevien örkkien selkien takana ja Elendurin ulottumattomissa.

Silloin Estelmo tarttuu hänen hartioihinsa.
"Herrani? Teidän on nyt johdettava meitä", hän sanoo.
Elendur tietää sen. Se olisi hänen viimeinen velvollisuutensa tässä maailmassa. Hän katsoo vielä kerran veljeään ja kääntyy sitten. Estelmo ja ne muutamat kymmenet, jotka vielä elävät, odottavat häntä. Hän päättää sillä hetkellä, että niin kauan kuin eläisi, hän tekisi kaikkensa sen eteen, että örkit joutuisivat maksamaan. Hän kostaisi veljensä, heidän aseenkantajansa ja kaikki muutkin kuolleet niin monta kertaa kuin ehtisi, ennen kuin väistämätön osuisi hänen kohdalleen.

He ryhmittyvät ympyrään selät vastakkain ja aloittavat viimeisen epätoivoisen puolustuksen. Örkit juoksevat heitä päin vimmoissaan, kiljuen ja vikisten ja pälyten ympäriinsä etsien sitä, joka on kuningas, sillä ne luultavasti haluavat vangita tämä elävänä. Ne etsivät turhaan ja turhautuvat, kun eivät näe ketään, joka vastaisi kuvausta, ja vaikka tilanne on kammottava, Elendur nauraa, sillä millään ei ole enää mitään merkitystä. Estelmo varmaan ajattelee herransa seonneen, mutta koska hänelläkään ei ole mitään menetettävää, hänkin alkaa nauraa. He teurastavat örkkejä hulluuden palo silmissään, mutta jokaista viittä kuollutta kohti vajoaa maahan yksi númenorilainen, ja se on liikaa: heidän pieni joukkonsa hupenee nopeasti olemattomiin.

Sitten Elendur näkee, kuinka örkki iskee Estelmoa puunuijalla päähän. Tämä vajoaa maahan Elendurin jalkoihin, ja hetken hän tuntee epätoivoa, sillä Estelmoa parempaa aseenkantajaa hän ei olisi koskaan voinut toivoa löytävänsä. Isä olisi lyönyt Estelmon ritariksi, jos he olisivat saavuttaneet Annúminasin.

Elendur nostaa katseensa. Idässä, suuren metsän latvusten yläpuolella, taivas punertaa. Ja samalla hetkellä hän tajuaa olevansa viimeinen mies pystyssä. Sadat örkit ympäröivät häntä joka puolelta. Näin hän siis kuolisi.

Hän odottaa, mutta örkit pysähtyvät. Elendur näkee suuren mustan örkin raivaavaan tietään pienempien rottamaisten otusten lomitse, iskien nuijallaan kumoon ne, jotka eivät väistä riittävän vikkelästi. Hän pysähtyy aivan Elendurin eteen, vain Estelmon ruumis lojuu heidän välissään.
"No niin, tarkki, ala puhua, niin säästämme ehkä henkesi!" olento ärähtää.
Elendur yllättyy siitä, että örkki taitaa yhteiskielen, vaikka lausuukin sitä rumasti. Hän ei hellitä otettaan miekasta.
"Ja mitä minun pitäisi sanoa? Kiittää reilusta taistelusta?"
Örkki irvistää. "Me ollaan istuttu täällä kyllästymiseen asti odottamassa tietoja tai uusia käskyjä. Mutta mitään sanaa Tornista ei olla saatu vuosikausiin. Vaan se, että on tuhottava kaikki sotajoukot, mitä näillä main liikkuu. Tästä on mennyt haltiakansaa ohitse, ja me arveltiin, että ne on hävinneitä vetäytymässä Portilta, eikä me hyökätty kun niitä oli liikaa, mutta siitä on jo vuosi tai kaksi ja yhä me istutaan täällä ja odotetaan että joku tulis käskemään meidät takasin päämajaan. Niin että kuinka siinä kävi? Missä kaikki meidän porukat on?"
Elendur tuntee, kuinka hymy nousee hänen huulilleen. "Mitä jos yksinkertaisesti kävelisitte Mordoriin ja katsoisitte, onko Mustassa Tornissa ketään kotona? En tosin voi taata, että pääsette sinne asti elävinä. Portti on yhä kiinni, mutta teikäläiset eivät sitä enää vartioi."
"Häh? Mitä se vihjaa?" huutaa örkki vimmastuneena.
"Sitä vain, että me voitimme!" huudahtaa Elendur ja kohottaa miekkansa. Yhdellä sulavalla vedolla hän leikkaa örkkipäällikön pään irti. Se lennähtää ilmaan mustien veripisaroiden saattelemana, putoaa kauas ja vierii pitkän matkaa ringissä seisovien örkkien jalkoihin asti. Ne väistävät sitä pelosta vingahdellen. Se oli hieno tappo, ehkä paras Elendurin elämässä, ja on harmillista, ettei yksikään älykäs olento ollut sitä näkemässä, eikä sitä näin ollen koskaan tultaisi kirjaamaan historian kirjoihin.

Sitten Elendur kuulee kymmenien nuolten viuhuvan ilmassa. Osa niistä menee ohi, mutta eivät kaikki. Hän tuntee vain helpotusta vajotessaan maahan Estelmon ruumiin päälle. Se oli sen arvoista.

* * *

Isildur juoksee kovaa vauhtia alas rinnettä, kohti laaksoa, jota suuri virta halkoo. Hän tuskin näkee eteensä. Yö on pilkkopimeä. Kuu on jossakin suurten pilvenlonkareiden takana, ja Sormus hämärtää entisestään hänen kykyään nähdä. Kun hänellä on se sormessaan, näyttää kuin harmaa verho olisi laskeutunut hänen ympärilleen ja koko maailma muuttunut ankeaksi varjojen maaksi. Pahinta on kuitenkin kipu, joka polttaa hänen etusormeaan ikään kuin koko käsi olisi tulessa ja nousee sykäyksittäin ylös hänen käsivarttaan pitkin. Se on hänelle vihainen. Isildur tekee väärin paetessaan. Hänen olisi pitänyt jäädä ja luovuttaa Sormus örkeille. Vielä ei olisi liian myöhäistä. Hänen tarvitsisi vain hylätä Sormus, vetää se pois sormestaan, pudottaa se maahan, niin tuskakin olisi poissa. Hän saisi paeta rauhassa ja pelastaa itsensä, sillä örkit antaisivat hänen mennä, kunhan vain saisivat Sormuksen.

Mutta Isildur puristaa kätensä tiukemmin nyrkkiin.
"Minä en sinusta luovu", hän sanoo. "Jos luulet, että kipu saa minut hylkäämään sinut, olet väärässä. Minä olen kestänyt pahempaakin kipua kuin tämä."

Hän on väsynyt ja perin pohjin onneton. Hän ei jaksa enää juosta, mutta hänen on pakko, sillä örkit seuraavat hänen jälkiään, ovat ehkä jo aivan hänen kannoillaan. Sydän hakkaa korvissa, itku puristaa kurkkua ja hengittäminen on vaikeaa. Hän ei saata uskoa, että on hylännyt poikansa - jättänyt lapsensa kuolemaan pelastaakseen oman henkensä. Miksi hän lähti? Hänen olisi pitänyt antaa Sormus Elendurille ja käskeä tätä viemään se Rivendelliin. Elendur olisi tehnyt sen, olisi pystynyt siihen. Hän olisi voinut pelastaa poikansa, mutta sen sijaan hän päätti pelastaa itsensä. Kuinka hän voisi enää ikinä katsoa ketään silmiin tässä maailmassa? Marillë ei ikinä antaisi hänelle anteeksi.

Hän kompastuu suureen kivenmurikkaan ja kaatuu päistikkaa maahan. Epätoivo valtaa hänet, ja hän makaa hetken maassa ja itkee. Vasta äsken hän oli niin varma, että oli jo kokenut kaikkein pahimmat asiat maailmassa, eikä hän osannut kuvitellakaan, että jäljellä voisi yhä olla jotain vielä pahempaa. Sauronin paha tahto vainoaa häntä vielä nytkin, kun Sauron itse on kuollut. Vai onko sittenkään – eikö hänen henkensä ole kuolematon? Ehkä hän nytkin lymyää varjoissa ja seuraa Isildurin kamppailua, valmiina kokoamaan itsensä uudelleen heti, kun saisi Sormuksen takaisin itselleen. Aivan niin kuin teki Númenorin tuhon jälkeen. Mitään näin pahaa ei voisi tapahtua, jos Sauron todella olisi kuollut.

Isildur nousee, koska on pakko. Eikö hän ole lopulta aina noussut, vaikka kohtalo olisi kuinka polkenut häntä maanrakoon? Sauron saisi tuhota hänet ja vaikka hänen koko sukunsa, mutta Sormusta Sauron ei enää saisi. Sen hän on päättänyt.

Isildur jatkaa matkaansa varovaisemmin. Rinne on alkanut loiventua. Maasto on nyt tasaisempi mutta kivikkoinen, ja hänen on pakko hidastaa tahtiaan. Jossakin edessäpäin häämöttää mustana virtaava Anduin. Hän kuulee jo sen kohinan ja pärskeen.

Isildur tietää nyt, että hänen nimensä tultaisiin aina muistamaan, eikä sitä muistettaisi hyvällä. Hänet muistettaisiin kuninkaana, joka ei ymmärtänyt, että Anduinin laakso kuhisi yhä Vihollisen palvelijoita, sillä kuka näille olisi lähtenyt viemään viestiä, että sota oli ohi ja Mordor kukistettu? Sauron oli monta vuotta sitten käskenyt orjansa Anduinin varrelle väijymään Liiton joukkoja ja tappamaan jokaisen sotilaan, joka sitä kautta kulki. Örkit eivät tietenkään olleet uskaltaneet käydä mahtavan Liiton armeijan kimppuun, joka aikanaan marssi pohjoisesta Mustalle Portille Gil-galadin ja Elendilin johdolla, eikä niiden rohkeus ollut riittänyt hyökkäämään Elrondin eikä Thranduilin sodasta palaavia joukkoja vastaankaan, sillä ne eivät olisi mahtaneet mitään monipäisiä haltia-armeijoita vastaan.

Mutta sitten tuli Isildur ja hänen pieni kaartinsa. Ei hevosia, ei jousimiehiä... Örkkien tilaisuus oli viimein koittanut. Se, mitä ne olivat odottaneet niin monet vuodet.

Miten hän oli saattanut olla niin typerä?

Se on Sormuksen syytä. Se oli tarkoituksella sumentanut hänen järkensä. Sormus halusi, että hän kulkisi kuolemaansa, ja että se itse päätyisi takaisin Vihollisen käsiin.

Isildur saapuu yön mustaaman joen rantatöyräälle. Hän seisahtuu ja katsoo alas pyörteilevään ja kuohuvaan virtaan. Hän on juossut kolme ja puoli peninkulmaa ja on uupunut ja hikinen yön kylmyydestä huolimatta. Hän hengittää raskaasti, ja hänen ruumiinsa on kaikkialta kipeä ja voimaton. Kuinka hän voisi ikinä päästä virran yli? Silti, yli hänen on päästävä. Örkit ovat varmasti jo aivan hänen niskassaan, ja jos hän jatkaisi matkaa joen viertä pitkin kohti pohjoista, ne saisivat hänet pian kiinni. Mutta vettä ne kaihtavat eivätkä pääsisi joen yli muuten kuin veneillä, joita täällä ei ole.

Hänellä on vyöllään sinetöidyssä kukkarossa muutama pala matkaleipää ja juomaa, jotka auttaisivat häntä jaksamaan. Hän harkitsee hetken, mutta tulee siihen tulokseen, ettei voi koskea niihin vielä. Matka Rivendelliin on pitkä, ja hän tarvitsisi lisävoimia vielä monta kertaa ennen kuin saavuttaisi haltiakodon. Ja mitä sitten? Hänestä ei koskaan tulisi sitä kuningasta, joka hänestä oli määrä tulla. Hän ei tietenkään voisi kertoa Sormuksesta kenellekään, eikä kukaan voisi koskaan ymmärtää hänen tekoaan, paitsi ehkä Elrond. Mutta kukaan hänen omasta kansastaan ei katsoisi häntä ihaillen, sillä kaikkien silmissä hän oli vain pelkuri, joka oli paennut taistelusta ja jättänyt poikansa ja ritarinsa ja sotilaansa kuolemaan. Marillë häpeäisi häntä eikä suostuisi enää katsomaan häneen päin, ja Valandil olisi pettynyt, eikä kuuntelisi tai kunnioittaisi isäänsä koskaan. Poika ottaisi Elendilmirin vastaan vain pakosta, tietäen hyvin, ettei se varjo, jonka hänen isänsä oli Pohjois-Valtakunnan kuningashuoneen ylle langettanut, väistyisi koskaan ja että hän joutuisi kantamaan sen seuraukset.

Mutta yhden asian Isildur voisi tehdä oikein. Hän voisi estää kauheinta tapahtumasta: sen, että Sormus päätyisi takaisin Viholliselle ja auttaisi tätä nousemaan uudelleen. Isildur saattaa jo tuntea Sauronin tulisen katseen itsessään, kammottavan palavan silmän, saman, joka katsoi häneen, kun hän leikkasi Sormuksen Narsilin tyngällä pois Vihollisen sormesta. Hän ei välitä siitä - pelkkä vihainen katse ei häntä nujerra.

Isildur irrottaa miekkavyönsä ja antaa aseensa pudota maahan, riisuu yltään panssaripaidan ja muut tarpeettomat ja liian painavat varusteet. Hän katsahtaa taakseen, eikä näe muuta kuin pimeyttä ja varjoja; ylhäällä taivas on harmaanmustan pilviverhon peittämä. Hän vetää henkeä ja sukeltaa jääkylmään virtaan.

Hän on ylittänyt Anduinin uimalla monet kerrat, mutta ei koskaan näin myöhään syksyllä tai ollessaan näin uupunut. Hän ponnistelee vesimassoja vastaan, kauhoo vettä minkä pystyy, mutta virta vie häntä koko ajan etelämmäs, kohti Kurjenmiekkakenttien hetteikköä, ja hän joutuu kääntymään melkein kokonaan vastavirtaan päästäkseen edes vähän kauemmas. Aika rientää ja hänen voimansa hupenevat. Välillä hän painuu pinnan alle ja pääsee ylös vain vaivoin, ja heti saatuaan henkeä hän huomaa taas vajoavansa. Taakka, jota hän kantaa, on liian raskas ja vetää häntä alaspäin, vääjäämättä, tahtoo hänen hukkuvan. Isildur pääsee taas hetkeksi pinnalle, ja samalla kun hän yskii vettä keuhkoistaan, hän kohottaa kättään siirtääkseen pois silmilleen valahtaneet hiukset.

Sitä ei enää ole. Hän tuijottaa kättään. Se on poissa. Se on livennyt hänen sormestaan. Äkillinen pakokauhu valtaa häntä. Hän tajuaa heti, ettei voisi löytää sitä millään keinolla näistä synkistä ja syvistä vesistä. Se on poissa, joten mitä syytä hänen on enää ponnistella? Kaikki on menetetty. Hän sulkee silmänsä ja antaa itsensä vajota. Kohta kaikki olisi ohi, ja hän saisi ikuisen rauhan. Ajatus tuntuu lohdulliselta. Tuska on poissa, on kuin raskas taakka olisi nostettu pois hänen harteiltaan.

Jalat tapaavat pohjan, eikä hän ole vielä kuollut. Mitään päätöstä tekemättä Isildur huomaa ponnistavansa ylös, takaisin kohti pintaa. Hän nousee kuin itsestään, keveänä kuin tuuli. Hänen päänsä pulpahtaa pintaan ja hän vetää sisäänsä viileää yöilmaa. Ympäröivä maisema näyttää äkkiä kirkkaalta ja siniharmaa pilviverho on väistynyt kuun tieltä. Hän katsoo sitä. Se on kirkkaan hopeinen, melkein täysi. Hänen kuunsa on palannut takaisin näyttääkseen hänelle tietä. Hän ehti melkein jo unohtaa sen, kuun ja valon, jota on aina rakastanut. Hän huomaa, että vastaranta on paljon lähempänä kuin hän kuvitteli, eikä virtaus ole enää voimakas.

Hän ei keksi enää yhtään syytä luovuttaa. Hän ihmettelee, miksi äsken oli siihen niin valmis. Hänen pitäisi jatkaa elämäänsä, kaikesta huolimatta. Annúminas tarvitsee kuningasta. Sormus on poissa, eikä kukaan koskaan löytäisi sitä Anduinin pohjasta, ellei maailma muuttaisi muotoaan ja suuri virta kuivuisi kokonaan, mutta siihen Isildur ei usko. Hän on tehnyt sen, mikä hänen oli tehtävä: hankkiutunut eroon Vihollisen Sormuksesta. Hän voisi kertoa teostaan kaikille, sillä kun Sormus on poissa, se ei voi enää joutua vääriin käsiin eikä sen tarinaa ole syytä salailla. Hän voisi astua vaimonsa ja poikansa eteen pää pystyssä.

Isildur kääntää katseensa kohti länttä ja jatkaa etenemistään. Rantavesi on täynnä kaislaa ja monenlaisia vesikasveja, joiden lonkerot kietoutuvat hänen raajojensa ympärille, mutta hän riuhtoo itsensä niistä vapaaksi. Hän on Keski-Maan ihmisten kuningas, eikä mikään voi häntä enää estää.

Se on kaiketi vaaninut häntä koko hänen elämänsä ajan, väijynyt selän takana ja kurkottanut hyistä kouraansa, mutta aina sen ote on lipsunut. Monesti Isildur on tuntenut sen läsnäolon ja uhmannut ja ilkkunut sitä, ja yhtä monesti hän on kutsunut sitä luokseen ilman, että se olisi totellut. Ja kun se lopulta saa hänet, se tapahtuu hetkenä, jona hän vähiten sitä odottaa.

Rämpiessään kaislikossa hän ei tiedä mitään pienestä örkkiryhmästä, joka istuu vartiossa vastarannalla. Ne säikähtävät pahoin nähdessään, kuinka virrasta nousee äkkiä hirvittävä varjohahmo, jolla on yksi vihainen, kirkkaan tähden lailla loistava silmä. Pelon vallassa ne lennättävät muutaman nuolen hirviötä kohti ja säntäävät karkuun. Ennen kuin Isildur ehtii ymmärtää mitä tapahtuu, kaksi nuolista osuu hänen kurkkuunsa ja sydämeensä. Hän kaatuu ääneti takaisin virtaan.

Hän on taas poikiensa luona.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 50. luku 3.4.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Huhti 10, 2016 3:09 pm

Nyt kyllä... en tiedä yhtään, mitä sanoa.

On kyllä takki tyhjä tuon lukemisen jälkeen. Huhhuh.

Voin hyvin uskoa, että tämän luvun kirjoittaminen ei ole ollut helppoa. Jo pelkästään se, että taistelu on kuvattu suht tarkkaan jo jossain muualla, tekee oman tekstin luomisesta hankalaa, mutta kun joutuu samalla tappamaan suurimman osan hahmoistaan... En ihmettele yhtään, jos tämän kanssa on kulunut tovi jos toinenkin.

Miten ironista, kuinka samalla tavalla Elendur ja Isildur kuolivat. Se tässä nyt päällimmäisenä jäi mieleen. Kumpikin oli yksin, kumpikin sai lyhyen voitonriemun hetken ennen kuin nuolet tulivat ja tekivät tehtävänsä. Todella kaunis ja hyytävä paralleeli, toimii käsittämättömän hyvin. Isä ja poika, samanlaiset ja kuitenkin todella erilaiset, kuolevat niin samankaltaisesti... Hitto sentään. En oikeasti osaa sanoa mitään niin järkevästi kuin haluaisin.

Ainoa asia, mikä vähän jäi häiritsemään, oli Ciryonin kuoleman äkillisyys kulisseissa. Ehkä tässä olisi sitten ollut jo liikaa, jos kaikkien lähtö olisi kuvattu yksityiskohtaisesti, mutta... minä ehkä olisin kuitenkin halunnut lukea ihan pikkuisen Ciryonin näkökulmaa ennen kuin tämä ei enää kerro mitään. Toisaalta se, ettei Ciryonin kohtaloa ole kirjoitettu auki, tuo todentuntua - ei sitä taistelun keskellä voi nähdä kaikkea, voi tietää kaikkea, asioita tapahtuu kammottavan nopeasti niin, ettei niihin ehdi reagoida.

Öh. Taisit hajottaa aivoni.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 50. luku 3.4.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Huhti 10, 2016 10:58 pm

Mukavaa, että ehdit kommentoida ennen tätä seuraavaa lukua. ;) Minulla oli kyllä vähän hankaluuksia saada tätä julkaisukuntoon nyt sunnuntaiksi, mutta jos en postaa tätä nyt, se siirtyy viikolla eteenpäin, koska arki-iltaisin minulta ei löydy tarpeeksi energiaa. Ja nyt minulla on kiire saada nämä loput luvut tänne, koska työtilanteeni tulee jatkossa olemaan sellainen, että teen niitä myös viikonloppuisin, joten ficcailuun ei tule oikein jäämään aikaa. Mutta ehkä saan vielä ne kolme viimeistä rykäistyä tänne, kun niissä ei pitäisi olla mitään kovin ihmeellistä.

Mutta joo, olihan tuossa edellisessä luvussa tekemistä. Oikeastaan en hirveästi ajatellut Elendurin ja Isildurin kuolemien samankaltaisuutta, eli jos jotain yhtäläisyyttä näit, niin se ei tullut siihen tarkoituksella. :) Ajattelin kai vaan, että olisi mukavaa, jos he kuolisivat tyytyväisinä itseensä. Silloin se ei tavallaan tunnu niin pahalta.

Ja arvasin kyllä, että sanoisit jotain tuosta Ciryonin kuolemasta, ja kyllä itseänikin häiritsi, että se tapahtui vain jossain sivulauseessa, kun kyseessä on kuitenkin yksi päähenkilöistä. Mutta Tolkienin kirjoittaman perusteella Elendur ja Isildur eivät (luultavasti) nähneet Ciryonin kuolemaa, joten heidän näkökulmastaan siitä ei oikein voinut kirjoittaa, enkä ole sitten varma, miten se olisi toiminut, jos olisin äkkiä vaihtanut Ciryonin näkökulmaan vähäksi aikaa. Se olisi voinut tuntua aika väkinäiseltä. Kirjoitin tämän taistelun kuitenkin mieluiten Elendurin ja Isildurin näkökulmasta, koska he pysyivät elossa pisimpään. Mutta tosiaan ajattelin itsekin, ettei ehkä ole tarpeen kuvailla jokaisen kuolemaa kovin tarkasti, koska se voisi käydä melko puuduttavaksi. Ja eihän se kuolema normaalistikaan kysele, että kuinka tärkeä ihminen on kyseessä ja merkittävä henkilökin voi kuolla ihan tuosta vaan yhtäkkiä (siis vähän Game of Thrones -henkeä peliin). ;)

Tässä seuraavassa luvussa onkin sitten vuorossa hieman haltianäkökulmaa tapahtumiin. Joten tämä on melko seesteinen ja jokseenkin kuivakka. :)



51. luku: Yksinäiset

Thranduil lähtee heti, kun saa laakson ihmisiltä viestin, että Kurjenmiekkakenttien lähettyvillä on nähty suuri örkkiarmeija. Hän kokoaa mukaansa sellaisen joukon miehiä kuin ehtii ja kiirehtii varoittamaan dúnedainia.

Hän tulee liian myöhään. Hänelle ei suoda edes koston tuomaa hetkellistä iloa, sillä örkit ehtivät hajaantua ja paeta ennen Thranduilin ja laakson ihmisten saapumista. Ne lienevät saaneen vihiä heidän lähestymisestään. Kurjenmiekkakentillä Thranduilia odottaa näky, joka on kauheampi kuin mikään, mitä hän kohtasi Dagorladilla tai Mordorissa. Paikassa, joka kerran oli kaunis niitty, makaa nyt kasoittain niin örkkien kuin ihmisten ruumiita; musta ja punainen veri on sekoittunut toisiinsa ja tahrannut maan ja kasvit. Örkit eivät ehtineet silpoa uhrejaan, niin kuin niiden tapana on, joten Thranduilin ei ole vaikea tunnistaa sotilaita, jotka tulivat hänelle tutuiksi sodan aikana. Haltiakuningas siirtyy ruumiin luota ruumiin luokse ja katsoo jokaista, mutta joutuu joka kerran toteamaan, että haavat ovat olleet liian vaikeat. Ihminen on hauras olento, ja vamma josta haltia ehkä toipuisi hyvällä hoidolla ja levolla, saa ihmisen hylkäämään maallisen hahmonsa ja menemään pois, kauas jonnekin, minne yksikään haltia ei voi häntä seurata. Se on Ilúvatarin lahja, ihmisten vapaus, että he eivät ole sidottuja maahan ja sen pahuuteen, vaan voivat lähteä kun heidän kestävyytensä pettää. Kuitenkin Thranduil näkee joidenkin kasvoista, että nämä ovat lähteneet vastahakoisesti, tarrautuneet elämänsä rippeisiin ja sinnitelleet rikkoutuneessa ruumiissaan toivoen, että jostakin tulisi apu: joku joka sitoisi heidän haavansa ja lääkitsisi heitä athelasilla ja antaisi heidän elää vielä vähän pidempään. Niin suuri on joidenkin rakkaus tätä maailmaa kohtaan.

Oropher varoitteli aina poikaansa sekaantumasta ihmisten asioihin. Haltian ei ole sopiva kiintyä ihmiseen, hän sanoi. Ihmiset ovat Ilúvatarin lapsia, niin kuin ovat haltiat, mutta rakkaampia, sillä Hän sallii heidän viipyä maailmassa vain hetken ja kutsuu heidät sitten luokseen elämään ikuisesti rinnallaan. Ihmiset tulevat maailmaan, muuttavat sitä kukin omalla tavallaan, ja ovat aina kiireisiä, koska heillä on mielestään liian vähän aikaa hoitaa kaikki ne tehtävät, jotka he ovat itse itselleen valinneet. Suurin osa niistä tehtävistä on tietenkin turhuutta, valisti Oropher poikaansa, mutta ihmiselle ei näin pidä sanoa, koska tämä kuitenkin kieltäytyy ymmärtämästä ja saattaa suuttuakin. Toisinaan haltioiden ja ihmisten polut kohtaavat, mutta siihen risteykseen ei ole sopiva jäädä. Tiet johtavat vääjäämättä eri suuntiin, ja liian läheinen tuttavuus päättyy aina suureen suruun, sillä haltia on iäksi sidottu maan piiriin eikä voisi kuolemallakaan seurata ihmistä sinne, minne tämä on mennyt.

Thranduil löytää Ciryonin. Örkin keihäs on lävistänyt tämän ruumiin. Kuolema on ollut nopea, ja ehkä siksi armelias, niin kuin Thranduil kuuli ihmisten sanovan sodassa. "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä", totesivat he lohduksi itselleen. Tuskin tämäkään nuori ja kaunis ihminen ehti edes ymmärtää, mitä hänelle tapahtui. Jonkin matkan päässä makaa veli, Aratan. Hänestä näkee, ettei hän lähtenyt mielellään. Thranduil huokaa. Hän tietää hyvin, että näillä kahdella oli suunnitelmia, paljon elettävää elämää jäljellä. Vihollisen työtä on se, kun ihmisen elämä jää kesken, ja se mikä on tarkoitettu, jää tekemättä. Sauron tiesi tämän kyllä ja teki kaikkensa pilatakseen ihmisten suunnitelmat.

Thranduil neuvoo palvelijoitaan siirtämään dúnedainin riveihin niitylle vähän matkan päähän ja katsomaan, löytyykö heiltä arvoesineitä ja muuta sellaista, mikä tulisi toimittaa heidän omaisilleen. Sodassa jotkut ihmisistä kantoivat mukanaan kirjettä, joka tulisi antaa leskelle tai mielitietylle, jos hän sattuisi kuolemaan. Kenties jotkut näistä kantavat yhä tätä kirjettä mukanaan. Thranduil muistaa myös tavan, jolla dúnedain hautasivat kaatuneensa sodassa ja päättää noudattaa samoja tapoja nyt. Hän käskee muutamia sotilaita kaivamaan hautoja rinteeseen. Toisia hän pyytää etsimään litteitä kiviä, joihin voitaisiin kaivertaa kaatuneiden nimikirjaimet.

Tämän jälkeen Thranduil seisahtuu hetkeksi. Hän tuntee itsensä epävarmaksi ja yksinäiseksi – miksi juuri hänen täytyy olla kuningas, jonka on huolehdittava tämän taistelun jälkiselvittelystä? Mutta hän ei voi nyt kääntää selkäänsä ja paeta, vaikka hänen sydämensä haluaisikin niin tehdä. Hän pakottaa itsensä katsomaan kohti paikkaa, jossa taistelun viimeiset hetket on käyty. Se on aivan piirin keskellä. Maahan on muodostunut musta, örkkien ruumiiden muodostama rinki, ja niiden keskellä arvatenkin ovat ne ihmiset, jotka pysyivät hengissä pisimpään. Thranduil ei tahdo mennä lähemmäs sitä paikkaa, mutta hänen askelensa vievät hänet sinne kuin itsestään, ja nopeammin kuin hän olisi valmis.

Hän tiesi aina, että tämä hetki koittaisi, mutta hän oletti, että se tapahtuisi myöhemmin. Että hän saisi pitää ihmisensä ainakin yhden yénin verran, ja että siitä tulisi kaunis ajanjakso hänen elämässään, sellainen jota hän muistaisi surunsekaisella lämmöllä vielä sata yéniä myöhemmin. Hän oli halunnut osoittaa, että hänen isänsä oli ollut väärässä, että haltian ja ihmisen rakkaus oli mahdollinen eikä se aina päättyisi suruun. Mutta mitä kauemmin hän katsoo tätä hävitystä, tätä pahuuden työtä, jonka uhriksi lankesi niin monta viatonta, sitä vakuuttuneempi hän on siitä, että Oropher oli oikeassa. Thranduil tietää jo ennen kuin näkee rakkaansa nuolien lävistämän ruumiin, että hänen osakseen jäisivät vain katkeruus, viha ja itsesyytökset, ja isän kaikkitietävä ilme sitten, kun he jälleen kohtaisivat Lännessä.

Hän näkee johtajaörkin päättömän ruumiin Elendurin edessä. Hän astuu sen yli ja laskeutuu maahan rakkaansa viereen. Hän irrottaa nuolet hellävaroin, ikään kuin voisi sillä tavoin tehdä ruumiista jälleen ehjän, ja nostaa miehen käsivarsilleen. Kaikki lämpö ei ole vielä jättänyt tätä, eivätkä kasvot ole täysin kalvenneet, vaan on kuin hän nukkuisi syvää unta raskaan työn jälkeen. Thranduil siirtää Elendurin hiukset syrjään ja puhdistaa veren tämän kasvoilta. Ei epäilystäkään. Tuo ilme on tyytyväinen, melkein hymyilevä. Hänen elämänsä saattoi päättyä kesken, mutta hän ehti tehdä sen aikana kaiken, minkä halusi. "Tietysti sinun piti tappaa johtajaörkki", Thranduil huokaa. "Et tietenkään voinut mennä maahan polvillesi ja anella armoa. Se olisi huvittanut örkkejä, sillä ne nauttivat siitä, kun vahvemmat nöyrtyvät niiden edessä, ja ne olisivat luultavasti antaneet sinun elää vähän pidempään. Kenties niin pitkään, että minä olisin ehtinyt pelastamaan sinut. Mutta ei, se ei tietenkään sopinut sinulle."

Aikaa ei saa takaisin. Elendur oli ymmärtänyt sen paremmin kuin Thranduil. Ajalla oli ollut hänelle paljon merkitystä. Hän puhui siitä jatkuvasti. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa, totesi hän usein. Aika kuluu liian nopeasti. Aika kuluu liian hitaasti. Aika tuntuu pysähtyneen. Aika rientää. Thranduil oli pudistellut hymyillen päätään hänen puheilleen, sillä hän ei oikeastaan ymmärtänyt niitä. Mutta nyt hän tietää, että aika ei tunne armoa, ei edes niitä kohtaan, jotka kuvittelevat elävänsä vapaana sen kahleista. Jos hän olisi tullut hieman nopeammin, lähtenyt ilman viittaansa, jättänyt laukkunsa sisällön tarkistamatta, aika olisi saattanut olla hänen puolellaan, antanut hänen tulla ajoissa. Mutta ei. Se oli päättänyt kääntyä häntä vastaan, rangaista häntä, koska hän oli röyhkeydessään yrittänyt varastaa omakseen ihmisen, ajan vangin.

Thranduil hymyilee samalla, kun kyyneleet putoilevat hänen poskilleen. Hän ei muista, koska on viimeksi itkenyt, ehkä joskus kaukaisessa lapsuudessaan? Mutta ihmiset tekevät sitä jatkuvasti, koska se on heidän tapansa näyttää, että he ovat surullisia ja tarvitsevat toisen lohtua. Ja kun hyvää tarkoittava lähestyy surun valtaamaa ja tarjoaa apuaan, tämä kiivastuu ja sanoo, ettei hänellä ole hätää ja että hän haluaa olla rauhassa. Se oli joskus hämmentänyt Thranduilia suuresti.

"Herrani? Luulen, että tämä tässä elää yhä."
Thranduil ei kuule Hallothin sanoja, eikä halua kuulla niitä. Tämä hetki on hänen. Mutta Halloth ei vaikene, vaan toistaa väitettään, kuin olisi sokea ja kuuro ja vailla järkeä.
"Jätä minut rauhaan!"
Halloth katsoo herraansa ymmällään. Hän ei liene koskaan nähnyt kenenkään itkevän. "Mutta tämä tässä hengittää vielä."
Thranduil irrottaa katseensa rakkaansa kasvoista ja näkee maassa nuorukaisen. Se on Estelmo, Elendurin aseenkantaja.
"Jos niin todellakin on, vie hänet pois tästä ja hoida häntä niin hyvin kuin taidat."
Halloth nyökkää ja käskee kahta muuta tulemaan ja kantamaan nuorukaisen sivummalle. Thranduil toivoo heidän menevän nopeasti pois.
"Herrani?"
"Mitä nyt taas, Halloth? Etkö näe, että olen surullinen ja haluan omaa rauhaa?" Thranduil sanoo, saaden ääneensä samantapaista kiukkua kuin Elendurilla oli.
"Minä näen sen kyllä, herrani, mutta entä heidän kuninkaansa? Me olemme etsineet kaikkialta, mutta emme ole löytäneet häntä mistään."

Thranduil nostaa taas katseensa vastahakoisesti. On kai niin, että hänen olisi hoidettava tämä loppuun ennen kuin voi antautua surulleen. Elendur ei olisi tehnyt niin. Elendur olisi heittäytynyt maahan ja hakannut sitä nyrkeillään ja huutanut ja kironnut eikä olisi suostunut näkemään eikä kuulemaan mitään. Aikansa raivottuaan hän olisi sitten äkkiä noussut ja jatkanut elämäänsä niin kuin ennenkin.

Thranduil tietää, ettei kykenisi samaan. Tämä suru ei koskaan jättäisi häntä, eikä mikään olisi niin kuin ennen.
"Luuletko, että Isildur on joutunut vangiksi?" hän kysyy, ja suru väistää hetkeksi pelkoa. Jos Suursormus oli Isildurilla, ja jos hän on joutunut örkkien vangiksi, kaikki olisi ohi. Koko sota, kaikki heidän kärsimyksensä, kaikki kuoleminen olisi tapahtunut turhaan.
"Siitä ei ole merkkejä. Sen sijaan meistä näyttää, että hän on paennut. Melkein kuin örkit olisivat väistäneet häntä pelon vallassa ja antaneet hänen mennä."
"Seuratkaa hänen jälkiään", Thranduil kehottaa.
"Minä olen jo lähettänyt muutaman sotilaan suorittamaan sitä tehtävää."
"Hyvä. Kenties hän on valarin armosta päässyt pakoon", Thranduil toteaa, vaikka ei uskokaan siihen.

Isildur on siis käyttänyt Sormusta. Elendur oli jo kertonut kirjeessään, mitä hänen isänsä oli ottanut Sauronilta – ei suoraan, vaan muistuttamalla Ithilienin voitonjuhlassa käydystä keskustelusta. Toivon, ettei se, mitä kerran sanoit pelipöydästä ja umbarilaisesta, käy koskaan toteen, vaikka panos on nyt isäni hallussa. Thranduil ei tarkalleen tiedä, kuinka Isildur on sen tehnyt, mutta jollakin tavalla tämä käytti Sormusta paetakseen. Ja pelastaakseen Sen örkeiltä. Mutta ilman Sormusta tätä hyökkäystäkään ei olisi tapahtunut, sillä Sormuksen pahuus houkutteli örkit heidän kimppuunsa näin suurella tarmolla. Ilman sitä ne olisivat luopuneet taistelusta aiemmin ja jättäneet ainakin osan miehistä eloon. Vain Sormus saattoi saada aikaan tällaisen verilöylyn, murhenäytelmän, jota ei koskaan unohdettaisi.

* * *

Elrond katsoo poikaa ja hymyilee surumielisesti. Hänen olisi kai pitänyt odottaa sitä, etteivät ihmiset koskaan käyttäydy niin kuin hän odottaa.
"Kuulitte, mitä sanoin, mestari Elrond", poika lausuu juhlallisesti. "Minä en tahdo sitä. Ettekä voi pakottaa minua ottamaan sitä."
Elrond laskee miekan takaisin pöydälle. "Se on hieno ase, ja jonakin päivänä tulet kantamaan sitä ylpeydellä."
"En varmasti. Minä en koskaan kanna miekkaa. Minusta tulee sellainen kuningas, joka ei koskaan ryhdy sotaan. Jos joku vastustaa minua, minä neuvottelen hänen kanssaan ja teen sopimuksen."
"Se on hyvin kunnioitettava päämäärä", Elrond toteaa. "Mutta örkkien kanssa on vaikea neuvotella ja tehdä sopimuksia."
"Ei niistä ole enää vaaraa ainakaan täällä pohjoisessa. Niin kaikki sanovat. Minun isäni pelästytti ne oikein kunnolla."
"No, toivokaamme, että se on totta. Mutta entä nämä muut esineet? Etkö halua nähdä niitä? Barahirin sormus on kaunis ja arvokas esine, ja sillä on pitkä historia."
"Se näyttää vanhalta", poika toteaa katsoessaan kahden käärmeen muotoon tehtyä sormusta. Käärmeiden silminä ovat smaragdit.
"Sinä tunnet sen historian. Finrod Felagund antoi sen kiitokseksi Barahirille, sinun esi-isällesi, kun tämä oli pelastanut Finrodin hengen. Tämä sormus merkitsee sitä, että haltiat ovat aina ystäviä Bëorin huoneen ihmisten kanssa. Se on lupaus siitä, että haltiat tulevat aina avuksenne, kun olette hädässä."
Poika katsoo esinettä. "Se on hieno, mutta se vaikuttaa liian arvokkaalta minun haltuuni. Äiti aina valittaa, että hukkaan jatkuvasti tavaroitani, ja että olen siinä samanlainen kuin isäni. En halua, että tämä sormus joutuu kadoksiin."
Elrond yrittää olla sanomatta mitään ylimääräistä kadonneista sormuksista. Valandil ei tiedä mitään Sauronin sormuksesta, eikä hänen tarvitsekaan vielä tietää. Hän hymyilee pojalle. "Minä voin säilyttää tätä siihen asti, kunnes olet valmis ottamaan sen vastaan. Ja minä pidän Finrodin lupauksen enkä hylkää sinua, Valandil. Saat asua täällä niin kauan kuin haluat, ja minä pidän sinusta huolta."

Poika nyökkää vakavana. Elrond antaa hänelle luvan poistua huoneesta.

"Tuo sinun rakkautesi esineitä kohtaan ei ole normaalia. Magloriltako sen opit?"
Elrond kääntyy kohti Thranduilia, joka on seurannut tilannetta sivusta. "Tämä ei ole leikin asia", hän toteaa.
"Minä olen täysin vakavissani. Tuo poika kaipaa lohtua. Sanoja, ei esineitä. Eikä varsinkaan miekkaa, joka on tappanut lukemattoman määrän örkkejä ja ihmisiä ja ties mitä petoja."
"Minä oletin, että hän haluaisi nähdä isänsä miekan. Mitä muuta hänellä on isästään jäljellä?"
"Kaikki se, mitä hän muistaa ja mitä hän on kuullut äidiltään. Ja luulen, etteivät aseet ja tappaminen ole osa sitä, vaikka meille Isildurista tuleekin ensimmäisenä mieleen se, kuinka hän iski Vihollisen palvelijoita kuoliaaksi hurja palo silmissään."
Elrond pohtii asiaa. "Ymmärrän, mitä tarkoitat. Harkintani petti. Sitä tapahtuu nykyään usein."

Elrondin on pakko myöntää, ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Mikään ei ollut valmistanut häntä tähän murhenäytelmään, vaikka epämääräinen pahan aavistus olikin vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän käänsi selkänsä Isildurille tämän päätettyä pitää Sauronin sormus itsellään. Hän oli aavistanut, että Isildurin päätöksellä olisi seurauksia, ja että ne eivät olisi hyviä. Silti, kun Thranduil ilmestyi Imladrisiin muutama päivä sitten, sumuisena alkutalven aamuna, mukanaan suruviesti, Elrondin voimat olivat pettää. Näin kamalia seurauksia hän ei ollut osannut pelätä eikä varsinkaan näin pian. Thranduil oli siihen mennessä jo kovettanut sydämensä ja hän kertoi tapahtumat tyynesti, ikään kuin ne eivät olisi koskettaneet häntä lainkaan. Thranduilin tutkimusten ja ainoan henkiin jääneen dúnadanin kertoman perusteella Isildur oli laittanut Sormuksen sormeensa ja muuttunut näkymättömäksi, mutta Elendilmir ei ollut sammunut. Niin örkit kuin ihmisetkin olivat pelästyneet punaista valoa, ja Isildur oli päässyt pakoon. Hänen jälkensä veivät aina Anduinin rantaan asti, mutta vastarannalla ei näkynyt muuta kuin örkkien jälkiä ja pari harhaan ammuttua nuolta rantavedessä. Isildur oli siis luultavasti ammuttu veteen. Oliko hänellä silloin ollut vielä Sormus mukanaan, oli epäselvää, mutta Thranduil on sitä mieltä, että örkit tuskin olisivat uskaltaneet ampua punaisena leiskuvaa Elendilmiriä kohti, vaan olisivat paenneet heti sen huomattuaan. He olivat siis luultavasti nähneet Isildurin hahmon, ja sen vuoksi oli oletettavaa, että Isildur oli kadottanut Sormuksen jo aiemmin, keskemmälle Anduinia.

Thranduil oli auttanut Elrondia kertomaan uutiset ihmisille. Elrond oli pelännyt tehdä sitä, sillä ihmiset ovat hauraita, eikä hän tiennyt kuinka nämä selviäisivät siitä. Sodassa hän oli kyllä nähnyt ihmismiesten jatkavan taistelua melkein saman tien menetettyään jonkun läheisensä, mutta hänellä on nyt suojeluksessaan kaksi naista ja lapsi, ja valar yksin tietää, kuinka nämä voivat selvitä ilman perheen miehiä. Elrond ei ole juuri nähnyt Isilmëä ja Marillëa viime päivinä, mutta ainakin Valandil näyttää alkaneen toipua pettymyksestä, jonka valtaan tämä joutui kuultuaan, ettei isä tulisikaan kotiin. Valandil ei ole koskaan tuntenut muuta isää kuin mielikuviensa sankarihahmon, eikä tämän kuolema ole juuri muuttanut tilannetta. Isä elää yhä voimakkaana hänen mielikuvissaan.

Elrond katsoo Thranduilia. Vihermetsän kuningas on muuttunut. Tämä näyttää vakavalta, lähes kylmäkiskoiselta, ja tämän kasvot ovat aiempaa kalpeammat. Pilke on sammunut hänen silmistään. Thranduil seisoo aivan hänen edessään, mutta on silti kauempana kuin koskaan ennen.
"Miten sinä voit?" Elrond rohkenee kysyä.
Thranduil kohauttaa harteitaan. "Onko sillä merkitystä? Minä lähden kohta takaisin metsääni ja toivon, ettei minua tästä lähtien häiritä, ellei ole aivan pakko."

Elrond istuutuu pehmustettuun tuoliin pöydän vierelle. Hän kehottaa Thranduilia istumaan seurakseen ja pyytää palvelijaa tuomaan heille viiniä.
"Olen miettinyt, olisinko voinut estää tätä tapahtumasta", Elrond toteaa, sillä hän ei halua vielä antaa periksi Thranduilin suhteen.
"Minä puolestani syytän itseäni siitä, etten tiennyt mitään tästä örkkilaumasta. Ne kulkivat minun maillani. Mutta minä keskityin olemaan onnellinen, koska kuvittelin rauhan palanneen ja olin rakastunut. En halunnut vaivata itseäni ikävillä asioilla. Minä olisin voinut hävittää ne örkit ennen heidän tuloaan."
"Kukaan ei syytä sinua, Thranduil. Isildur olisi voinut valita turvallisemman reitin. Mutta ymmärrän kyllä tuon tunteen, sillä jaan sen kanssasi. En ole viime päivinä tehnyt juuri muuta kuin pohtinut, olisinko kuitenkin voinut puhua Isildurin luopumaan Sormuksesta. Se olisi pitänyt tuhota, heittää Sammath Naurin tuleen, missä se taottiin, mutta Isildur ei halunnut tehdä sitä. Mietin, olisinko voinut sanoa hänelle vielä jotain, mikä olisi muuttanut hänen mielensä. Hän ei ymmärtänyt, minkä oli ottanut, ja kuinka olisi voinutkaan?"
"Ymmärsikö kukaan todella, miten vaarallinen tämä esine on ennen kuin tämä tapahtui?" Thranduil kysyy. "Ehkä tämä tarvittiin, jotta me ymmärtäisimme. Nyt me vasta todella tiedämme, että Sormus pitäisi hävittää ennen kuin se tuhoaa meidät kaikki. Sauronin paha tahto elää niin kauan, kuin se esine on olemassa."
"Olet oikeassa. Nyt me tiedämme sen varmasti. Mutta Ereinion tiesi sen jo aiemmin. Hän sanoi monesti, että Sormus pitää tuhota. Sitä ei saa kukaan ottaa omakseen. Ja nyt Sormus on Anduinin pohjassa, emmekä me saa sitä sieltä pois, ja ehkä niin on parasta. Se ei voi vahingoittaa meitä niin kauan kuin se on kadoksissa, eikä Sauronkaan voi nousta uudelleen ennen kuin hän on saanut sen takaisin haltuunsa."
"Mutta sinä tiedät, että se voi vielä löytyä."
"Mikä on kadonnut, löytyy väistämättä", Elrond myöntää. "Se on vain ajan kysymys."
"Arvaan, että mietit, mitä olisit tehnyt, jos Sormus olisi tullut Imladrisiin, niin kuin oli tarkoitus", Thranduil toteaa.

Elrond ei vastaa siihen mitään, vaan keskittyy siemailemaan viiniään. Estelmo, Elendurin nuori aseenkantaja, oli kuullut, että Isildur aikoi luovuttaa Sormuksen haltioille. Mitä Elrond olisi tehnyt, jos Isildur olisi vapaasta tahdostaan ojentanut Sormuksen hänelle? Olisiko hänen pitänyt kieltäytyä, vaikka tiesi, että Sormus toisi vain lisää tuskaa ja murhetta Isildurille, veisi loputkin hänen perheestään, samalla kun Isildur itse ei saisi koskaan rauhaa, vaan muuntuisi varjohahmoksi, joka ei ole elävä eikä kuollut, niin kuin oli tapahtunut niille, jotka olivat ottaneet vastaan Yhdeksän? Vai olisiko Elrondin pitänyt ottaa Sormus säilytettäväkseen, ja uskotella itselleen, että pystyisi halutessaan tuhoamaan sen? Jonkin aikaa hän olisi ehkä antanut sen maata aarrekammiossaan, mutta jonakin päivänä hän olisi mennyt katsomaan sitä, ja sitten vähän myöhemmin hän olisi mennyt katsomaan sitä uudelleen ja päättänyt kokeilla sitä. Hän olisi opetellut käyttämään sitä tullakseen mahtavimmaksi haltiakuninkaaksi kautta historian, sellaiseksi joka palauttaisi Keski-Maan haltiavaltakunnat Ensimmäisen Ajan loistoonsa, Imladrisin ollessa suurin ja mahtavin. Eikä sekään olisi riittänyt hänelle.

Jos Sormus olisi tullut Imladrisiin, hänellä olisi ollut edessään testi, jossa kaikki valinnat olivat väärin.

"Olen miettinyt sitä", Elrond toteaa, "mutta en halua vaivata itseäni sillä nyt. Arvaan, että löydän tämän asian vielä edestäni jonakin päivänä."
"Entä nuori kuningas?"
Elrond hymyilee lyhyesti. "Sinä kuulit, mitä sanoin. Minun on nyt otettava tämä pesästään pudonnut linnunpoikanen hoiviini, niin kuin minulle itselleni kerran tehtiin, ja autettava hänet siivilleen. Kun Elros lähti, luulin että tiemme erkanivat ikuisiksi ajoiksi ja etten koskaan enää näkisi häntä. Mutta ei hän koskaan todella jättänyt minua, vaan seuraa aina mukanani, näiden ihmisten myötä. Jokainen heistä muistuttaa minua veljestäni, tavalla tai toisella. Ja minun on oltava heidän apunaan ja tukenaan niin kauan kuin he minua tarvitsevat. Kuka tietää, kuinka pitkään? Ehkä kerran tulee yksi, joka ei enää tarvitse minua ja neuvojani, ja sitten on minun aikani lähteä."

"No, sinä näytät tietävän, mitä olet tekemässä", Thranduil toteaa. Hän katsoo sormusta, jota Elrond pitää sormessaan ja sen sinisenä hohtavaa kiveä. "Tuosta lienee sinulle apua, kun rakennat tästä laaksosta turvapaikkaa maailman orvoille linnunpoikasille."
"Gil-galad antoi tämän minulle ennen kuolemaansa. Minä olen pitänyt sitä siitä asti, kun Sauron menetti omansa, ja niin on tehnyt Galadrielkin omansa kanssa. Círdanin läsnäoloa en ole tuntenut, joten ehkä hän oli vakavissaan sanoessaan, että tulee toinen, joka tarvitsee Naryaa häntä enemmän. Círdan tuntuu aina näkevän meitä muita hieman pidemmälle. Mutta jos tästä kaikesta täytyy löytää jotakin hyvää, niin ainakin voimme nyt vapaasti käyttää Kolmea, ja tuoda niiden mukana hieman lisää hyvää tähän maailmaan. Jos Yksi olisi tuhottu, olisivat nämäkin menettäneet voimansa, ja Celebrimborin työ olisi mennyt hukkaan."

Thranduil koskettaa hopeanhohtoista valkeaa jalokiveä, joka roikkuu ketjussa hänen kaulassaan. "Minullakin on nyt oma kiveni. Kaikki, mitä minulle jäi hänestä", hän huokaa. "Löysin sen hänen kukkarostaan. Se on Aglarondin luolista. Hän piti jalokivistä, sillä noldorin veri virtasi hänessäkin." Elrond katsoo kiveä lähempää. Siinä on samanlaista säihkettä, jota Thranduilin silmissäkin kerran oli. "Riipuksessa on pieni hopeinen laatta, johon hän on antanut kaiverruttaa nimeni", Thranduil jatkaa. "Se on taidokasta työtä ihmisten seppien tekemäksi. Númenorilaiset oppivat noldorilta paljon. En koskaan ajatellut, että voisin pitää mistään korusta näin suuresti, mutta tämä kivi on nyt arvokkainta, mitä minulla on."

Thranduil hyvästelee Elrondin ja lähtee.





A/N: Yén on haltioiden vuosi, joka vastaa 144 ihmisten vuotta.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 50. luku 3.4.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Huhti 10, 2016 11:00 pm

Mukavaa, että ehdit kommentoida ennen tätä seuraavaa lukua. ;) Minulla oli kyllä vähän hankaluuksia saada tätä julkaisukuntoon nyt sunnuntaiksi, mutta jos en postaa tätä nyt, se siirtyy viikolla eteenpäin, koska arki-iltaisin minulta ei löydy tarpeeksi energiaa. Ja nyt minulla on kiire saada nämä loput luvut tänne, koska työtilanteeni tulee jatkossa olemaan sellainen, että teen niitä myös viikonloppuisin, joten ficcailuun ei tule oikein jäämään aikaa. Mutta ehkä saan vielä ne kolme viimeistä rykäistyä tänne, kun niissä ei pitäisi olla mitään kovin ihmeellistä.

Mutta joo, olihan tuossa edellisessä luvussa tekemistä. Oikeastaan en hirveästi ajatellut Elendurin ja Isildurin kuolemien samankaltaisuutta, eli jos jotain yhtäläisyyttä näit, niin se ei tullut siihen tarkoituksella. :) Ajattelin kai vaan, että olisi mukavaa, jos he kuolisivat tyytyväisinä itseensä. Silloin se ei tavallaan tunnu niin pahalta.

Ja arvasin kyllä, että sanoisit jotain tuosta Ciryonin kuolemasta, ja kyllä itseänikin häiritsi, että se tapahtui vain jossain sivulauseessa, kun kyseessä on kuitenkin yksi päähenkilöistä. Mutta Tolkienin kirjoittaman perusteella Elendur ja Isildur eivät (luultavasti) nähneet Ciryonin kuolemaa, joten heidän näkökulmastaan siitä ei oikein voinut kirjoittaa, enkä ole sitten varma, miten se olisi toiminut, jos olisin äkkiä vaihtanut Ciryonin näkökulmaan vähäksi aikaa. Se olisi voinut tuntua aika väkinäiseltä. Kirjoitin tämän taistelun kuitenkin mieluiten Elendurin ja Isildurin näkökulmasta, koska he pysyivät elossa pisimpään. Mutta tosiaan ajattelin itsekin, ettei ehkä ole tarpeen kuvailla jokaisen kuolemaa kovin tarkasti, koska se voisi käydä melko puuduttavaksi. Ja eihän se kuolema normaalistikaan kysele, että kuinka tärkeä ihminen on kyseessä ja merkittävä henkilökin voi kuolla ihan tuosta vaan yhtäkkiä (siis vähän Game of Thrones -henkeä peliin). ;)

Tässä seuraavassa luvussa onkin sitten vuorossa hieman haltianäkökulmaa tapahtumiin. Joten tämä on melko seesteinen ja jokseenkin kuivakka. :)



51. luku: Yksinäiset

Thranduil lähtee heti, kun saa laakson ihmisiltä viestin, että Kurjenmiekkakenttien lähettyvillä on nähty suuri örkkiarmeija. Hän kokoaa mukaansa sellaisen joukon miehiä kuin ehtii ja kiirehtii varoittamaan dúnedainia.

Hän tulee liian myöhään. Hänelle ei suoda edes koston tuomaa hetkellistä iloa, sillä örkit ehtivät hajaantua ja paeta ennen Thranduilin ja laakson ihmisten saapumista. Ne lienevät saaneen vihiä heidän lähestymisestään. Kurjenmiekkakentillä Thranduilia odottaa näky, joka on kauheampi kuin mikään, mitä hän kohtasi Dagorladilla tai Mordorissa. Paikassa, joka kerran oli kaunis niitty, makaa nyt kasoittain niin örkkien kuin ihmisten ruumiita; musta ja punainen veri on sekoittunut toisiinsa ja tahrannut maan ja kasvit. Örkit eivät ehtineet silpoa uhrejaan, niin kuin niiden tapana on, joten Thranduilin ei ole vaikea tunnistaa sotilaita, jotka tulivat hänelle tutuiksi sodan aikana. Haltiakuningas siirtyy ruumiin luota ruumiin luokse ja katsoo jokaista, mutta joutuu joka kerran toteamaan, että haavat ovat olleet liian vaikeat. Ihminen on hauras olento, ja vamma josta haltia ehkä toipuisi hyvällä hoidolla ja levolla, saa ihmisen hylkäämään maallisen hahmonsa ja menemään pois, kauas jonnekin, minne yksikään haltia ei voi häntä seurata. Se on Ilúvatarin lahja, ihmisten vapaus, että he eivät ole sidottuja maahan ja sen pahuuteen, vaan voivat lähteä kun heidän kestävyytensä pettää. Kuitenkin Thranduil näkee joidenkin kasvoista, että nämä ovat lähteneet vastahakoisesti, tarrautuneet elämänsä rippeisiin ja sinnitelleet rikkoutuneessa ruumiissaan toivoen, että jostakin tulisi apu: joku joka sitoisi heidän haavansa ja lääkitsisi heitä athelasilla ja antaisi heidän elää vielä vähän pidempään. Niin suuri on joidenkin rakkaus tätä maailmaa kohtaan.

Oropher varoitteli aina poikaansa sekaantumasta ihmisten asioihin. Haltian ei ole sopiva kiintyä ihmiseen, hän sanoi. Ihmiset ovat Ilúvatarin lapsia, niin kuin ovat haltiat, mutta rakkaampia, sillä Hän sallii heidän viipyä maailmassa vain hetken ja kutsuu heidät sitten luokseen elämään ikuisesti rinnallaan. Ihmiset tulevat maailmaan, muuttavat sitä kukin omalla tavallaan, ja ovat aina kiireisiä, koska heillä on mielestään liian vähän aikaa hoitaa kaikki ne tehtävät, jotka he ovat itse itselleen valinneet. Suurin osa niistä tehtävistä on tietenkin turhuutta, valisti Oropher poikaansa, mutta ihmiselle ei näin pidä sanoa, koska tämä kuitenkin kieltäytyy ymmärtämästä ja saattaa suuttuakin. Toisinaan haltioiden ja ihmisten polut kohtaavat, mutta siihen risteykseen ei ole sopiva jäädä. Tiet johtavat vääjäämättä eri suuntiin, ja liian läheinen tuttavuus päättyy aina suureen suruun, sillä haltia on iäksi sidottu maan piiriin eikä voisi kuolemallakaan seurata ihmistä sinne, minne tämä on mennyt.

Thranduil löytää Ciryonin. Örkin keihäs on lävistänyt tämän ruumiin. Kuolema on ollut nopea, ja ehkä siksi armelias, niin kuin Thranduil kuuli ihmisten sanovan sodassa. "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä", totesivat he lohduksi itselleen. Tuskin tämäkään nuori ja kaunis ihminen ehti edes ymmärtää, mitä hänelle tapahtui. Jonkin matkan päässä makaa veli, Aratan. Hänestä näkee, ettei hän lähtenyt mielellään. Thranduil huokaa. Hän tietää hyvin, että näillä kahdella oli suunnitelmia, paljon elettävää elämää jäljellä. Vihollisen työtä on se, kun ihmisen elämä jää kesken, ja se mikä on tarkoitettu, jää tekemättä. Sauron tiesi tämän kyllä ja teki kaikkensa pilatakseen ihmisten suunnitelmat.

Thranduil neuvoo palvelijoitaan siirtämään dúnedainin riveihin niitylle vähän matkan päähän ja katsomaan, löytyykö heiltä arvoesineitä ja muuta sellaista, mikä tulisi toimittaa heidän omaisilleen. Sodassa jotkut ihmisistä kantoivat mukanaan kirjettä, joka tulisi antaa leskelle tai mielitietylle, jos hän sattuisi kuolemaan. Kenties jotkut näistä kantavat yhä tätä kirjettä mukanaan. Thranduil muistaa myös tavan, jolla dúnedain hautasivat kaatuneensa sodassa ja päättää noudattaa samoja tapoja nyt. Hän käskee muutamia sotilaita kaivamaan hautoja rinteeseen. Toisia hän pyytää etsimään litteitä kiviä, joihin voitaisiin kaivertaa kaatuneiden nimikirjaimet.

Tämän jälkeen Thranduil seisahtuu hetkeksi. Hän tuntee itsensä epävarmaksi ja yksinäiseksi – miksi juuri hänen täytyy olla kuningas, jonka on huolehdittava tämän taistelun jälkiselvittelystä? Mutta hän ei voi nyt kääntää selkäänsä ja paeta, vaikka hänen sydämensä haluaisikin niin tehdä. Hän pakottaa itsensä katsomaan kohti paikkaa, jossa taistelun viimeiset hetket on käyty. Se on aivan piirin keskellä. Maahan on muodostunut musta, örkkien ruumiiden muodostama rinki, ja niiden keskellä arvatenkin ovat ne ihmiset, jotka pysyivät hengissä pisimpään. Thranduil ei tahdo mennä lähemmäs sitä paikkaa, mutta hänen askelensa vievät hänet sinne kuin itsestään, ja nopeammin kuin hän olisi valmis.

Hän tiesi aina, että tämä hetki koittaisi, mutta hän oletti, että se tapahtuisi myöhemmin. Että hän saisi pitää ihmisensä ainakin yhden yénin verran, ja että siitä tulisi kaunis ajanjakso hänen elämässään, sellainen jota hän muistaisi surunsekaisella lämmöllä vielä sata yéniä myöhemmin. Hän oli halunnut osoittaa, että hänen isänsä oli ollut väärässä, että haltian ja ihmisen rakkaus oli mahdollinen eikä se aina päättyisi suruun. Mutta mitä kauemmin hän katsoo tätä hävitystä, tätä pahuuden työtä, jonka uhriksi lankesi niin monta viatonta, sitä vakuuttuneempi hän on siitä, että Oropher oli oikeassa. Thranduil tietää jo ennen kuin näkee rakkaansa nuolien lävistämän ruumiin, että hänen osakseen jäisivät vain katkeruus, viha ja itsesyytökset, ja isän kaikkitietävä ilme sitten, kun he jälleen kohtaisivat Lännessä.

Hän näkee johtajaörkin päättömän ruumiin Elendurin edessä. Hän astuu sen yli ja laskeutuu maahan rakkaansa viereen. Hän irrottaa nuolet hellävaroin, ikään kuin voisi sillä tavoin tehdä ruumiista jälleen ehjän, ja nostaa miehen käsivarsilleen. Kaikki lämpö ei ole vielä jättänyt tätä, eivätkä kasvot ole täysin kalvenneet, vaan on kuin hän nukkuisi syvää unta raskaan työn jälkeen. Thranduil siirtää Elendurin hiukset syrjään ja puhdistaa veren tämän kasvoilta. Ei epäilystäkään. Tuo ilme on tyytyväinen, melkein hymyilevä. Hänen elämänsä saattoi päättyä kesken, mutta hän ehti tehdä sen aikana kaiken, minkä halusi. "Tietysti sinun piti tappaa johtajaörkki", Thranduil huokaa. "Et tietenkään voinut mennä maahan polvillesi ja anella armoa. Se olisi huvittanut örkkejä, sillä ne nauttivat siitä, kun vahvemmat nöyrtyvät niiden edessä, ja ne olisivat luultavasti antaneet sinun elää vähän pidempään. Kenties niin pitkään, että minä olisin ehtinyt pelastamaan sinut. Mutta ei, se ei tietenkään sopinut sinulle."

Aikaa ei saa takaisin. Elendur oli ymmärtänyt sen paremmin kuin Thranduil. Ajalla oli ollut hänelle paljon merkitystä. Hän puhui siitä jatkuvasti. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa, totesi hän usein. Aika kuluu liian nopeasti. Aika kuluu liian hitaasti. Aika tuntuu pysähtyneen. Aika rientää. Thranduil oli pudistellut hymyillen päätään hänen puheilleen, sillä hän ei oikeastaan ymmärtänyt niitä. Mutta nyt hän tietää, että aika ei tunne armoa, ei edes niitä kohtaan, jotka kuvittelevat elävänsä vapaana sen kahleista. Jos hän olisi tullut hieman nopeammin, lähtenyt ilman viittaansa, jättänyt laukkunsa sisällön tarkistamatta, aika olisi saattanut olla hänen puolellaan, antanut hänen tulla ajoissa. Mutta ei. Se oli päättänyt kääntyä häntä vastaan, rangaista häntä, koska hän oli röyhkeydessään yrittänyt varastaa omakseen ihmisen, ajan vangin.

Thranduil hymyilee samalla, kun kyyneleet putoilevat hänen poskilleen. Hän ei muista, koska on viimeksi itkenyt, ehkä joskus kaukaisessa lapsuudessaan? Mutta ihmiset tekevät sitä jatkuvasti, koska se on heidän tapansa näyttää, että he ovat surullisia ja tarvitsevat toisen lohtua. Ja kun hyvää tarkoittava lähestyy surun valtaamaa ja tarjoaa apuaan, tämä kiivastuu ja sanoo, ettei hänellä ole hätää ja että hän haluaa olla rauhassa. Se oli joskus hämmentänyt Thranduilia suuresti.

"Herrani? Luulen, että tämä tässä elää yhä."
Thranduil ei kuule Hallothin sanoja, eikä halua kuulla niitä. Tämä hetki on hänen. Mutta Halloth ei vaikene, vaan toistaa väitettään, kuin olisi sokea ja kuuro ja vailla järkeä.
"Jätä minut rauhaan!"
Halloth katsoo herraansa ymmällään. Hän ei liene koskaan nähnyt kenenkään itkevän. "Mutta tämä tässä hengittää vielä."
Thranduil irrottaa katseensa rakkaansa kasvoista ja näkee maassa nuorukaisen. Se on Estelmo, Elendurin aseenkantaja.
"Jos niin todellakin on, vie hänet pois tästä ja hoida häntä niin hyvin kuin taidat."
Halloth nyökkää ja käskee kahta muuta tulemaan ja kantamaan nuorukaisen sivummalle. Thranduil toivoo heidän menevän nopeasti pois.
"Herrani?"
"Mitä nyt taas, Halloth? Etkö näe, että olen surullinen ja haluan omaa rauhaa?" Thranduil sanoo, saaden ääneensä samantapaista kiukkua kuin Elendurilla oli.
"Minä näen sen kyllä, herrani, mutta entä heidän kuninkaansa? Me olemme etsineet kaikkialta, mutta emme ole löytäneet häntä mistään."

Thranduil nostaa taas katseensa vastahakoisesti. On kai niin, että hänen olisi hoidettava tämä loppuun ennen kuin voi antautua surulleen. Elendur ei olisi tehnyt niin. Elendur olisi heittäytynyt maahan ja hakannut sitä nyrkeillään ja huutanut ja kironnut eikä olisi suostunut näkemään eikä kuulemaan mitään. Aikansa raivottuaan hän olisi sitten äkkiä noussut ja jatkanut elämäänsä niin kuin ennenkin.

Thranduil tietää, ettei kykenisi samaan. Tämä suru ei koskaan jättäisi häntä, eikä mikään olisi niin kuin ennen.
"Luuletko, että Isildur on joutunut vangiksi?" hän kysyy, ja suru väistää hetkeksi pelkoa. Jos Suursormus oli Isildurilla, ja jos hän on joutunut örkkien vangiksi, kaikki olisi ohi. Koko sota, kaikki heidän kärsimyksensä, kaikki kuoleminen olisi tapahtunut turhaan.
"Siitä ei ole merkkejä. Sen sijaan meistä näyttää, että hän on paennut. Melkein kuin örkit olisivat väistäneet häntä pelon vallassa ja antaneet hänen mennä."
"Seuratkaa hänen jälkiään", Thranduil kehottaa.
"Minä olen jo lähettänyt muutaman sotilaan suorittamaan sitä tehtävää."
"Hyvä. Kenties hän on valarin armosta päässyt pakoon", Thranduil toteaa, vaikka ei uskokaan siihen.

Isildur on siis käyttänyt Sormusta. Elendur oli jo kertonut kirjeessään, mitä hänen isänsä oli ottanut Sauronilta – ei suoraan, vaan muistuttamalla Ithilienin voitonjuhlassa käydystä keskustelusta. Toivon, ettei se, mitä kerran sanoit pelipöydästä ja umbarilaisesta, käy koskaan toteen, vaikka panos on nyt isäni hallussa. Thranduil ei tarkalleen tiedä, kuinka Isildur on sen tehnyt, mutta jollakin tavalla tämä käytti Sormusta paetakseen. Ja pelastaakseen Sen örkeiltä. Mutta ilman Sormusta tätä hyökkäystäkään ei olisi tapahtunut, sillä Sormuksen pahuus houkutteli örkit heidän kimppuunsa näin suurella tarmolla. Ilman sitä ne olisivat luopuneet taistelusta aiemmin ja jättäneet ainakin osan miehistä eloon. Vain Sormus saattoi saada aikaan tällaisen verilöylyn, murhenäytelmän, jota ei koskaan unohdettaisi.

* * *

Elrond katsoo poikaa ja hymyilee surumielisesti. Hänen olisi kai pitänyt odottaa sitä, etteivät ihmiset koskaan käyttäydy niin kuin hän odottaa.
"Kuulitte, mitä sanoin, mestari Elrond", poika lausuu juhlallisesti. "Minä en tahdo sitä. Ettekä voi pakottaa minua ottamaan sitä."
Elrond laskee miekan takaisin pöydälle. "Se on hieno ase, ja jonakin päivänä tulet kantamaan sitä ylpeydellä."
"En varmasti. Minä en koskaan kanna miekkaa. Minusta tulee sellainen kuningas, joka ei koskaan ryhdy sotaan. Jos joku vastustaa minua, minä neuvottelen hänen kanssaan ja teen sopimuksen."
"Se on hyvin kunnioitettava päämäärä", Elrond toteaa. "Mutta örkkien kanssa on vaikea neuvotella ja tehdä sopimuksia."
"Ei niistä ole enää vaaraa ainakaan täällä pohjoisessa. Niin kaikki sanovat. Minun isäni pelästytti ne oikein kunnolla."
"No, toivokaamme, että se on totta. Mutta entä nämä muut esineet? Etkö halua nähdä niitä? Barahirin sormus on kaunis ja arvokas esine, ja sillä on pitkä historia."
"Se näyttää vanhalta", poika toteaa katsoessaan kahden käärmeen muotoon tehtyä sormusta. Käärmeiden silminä ovat smaragdit.
"Sinä tunnet sen historian. Finrod Felagund antoi sen kiitokseksi Barahirille, sinun esi-isällesi, kun tämä oli pelastanut Finrodin hengen. Tämä sormus merkitsee sitä, että haltiat ovat aina ystäviä Bëorin huoneen ihmisten kanssa. Se on lupaus siitä, että haltiat tulevat aina avuksenne, kun olette hädässä."
Poika katsoo esinettä. "Se on hieno, mutta se vaikuttaa liian arvokkaalta minun haltuuni. Äiti aina valittaa, että hukkaan jatkuvasti tavaroitani, ja että olen siinä samanlainen kuin isäni. En halua, että tämä sormus joutuu kadoksiin."
Elrond yrittää olla sanomatta mitään ylimääräistä kadonneista sormuksista. Valandil ei tiedä mitään Sauronin sormuksesta, eikä hänen tarvitsekaan vielä tietää. Hän hymyilee pojalle. "Minä voin säilyttää tätä siihen asti, kunnes olet valmis ottamaan sen vastaan. Ja minä pidän Finrodin lupauksen enkä hylkää sinua, Valandil. Saat asua täällä niin kauan kuin haluat, ja minä pidän sinusta huolta."

Poika nyökkää vakavana. Elrond antaa hänelle luvan poistua huoneesta.

"Tuo sinun rakkautesi esineitä kohtaan ei ole normaalia. Magloriltako sen opit?"
Elrond kääntyy kohti Thranduilia, joka on seurannut tilannetta sivusta. "Tämä ei ole leikin asia", hän toteaa.
"Minä olen täysin vakavissani. Tuo poika kaipaa lohtua. Sanoja, ei esineitä. Eikä varsinkaan miekkaa, joka on tappanut lukemattoman määrän örkkejä ja ihmisiä ja ties mitä petoja."
"Minä oletin, että hän haluaisi nähdä isänsä miekan. Mitä muuta hänellä on isästään jäljellä?"
"Kaikki se, mitä hän muistaa ja mitä hän on kuullut äidiltään. Ja luulen, etteivät aseet ja tappaminen ole osa sitä, vaikka meille Isildurista tuleekin ensimmäisenä mieleen se, kuinka hän iski Vihollisen palvelijoita kuoliaaksi hurja palo silmissään."
Elrond pohtii asiaa. "Ymmärrän, mitä tarkoitat. Harkintani petti. Sitä tapahtuu nykyään usein."

Elrondin on pakko myöntää, ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Mikään ei ollut valmistanut häntä tähän murhenäytelmään, vaikka epämääräinen pahan aavistus olikin vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän käänsi selkänsä Isildurille tämän päätettyä pitää Sauronin sormus itsellään. Hän oli aavistanut, että Isildurin päätöksellä olisi seurauksia, ja että ne eivät olisi hyviä. Silti, kun Thranduil ilmestyi Imladrisiin muutama päivä sitten, sumuisena alkutalven aamuna, mukanaan suruviesti, Elrondin voimat olivat pettää. Näin kamalia seurauksia hän ei ollut osannut pelätä eikä varsinkaan näin pian. Thranduil oli siihen mennessä jo kovettanut sydämensä ja hän kertoi tapahtumat tyynesti, ikään kuin ne eivät olisi koskettaneet häntä lainkaan. Thranduilin tutkimusten ja ainoan henkiin jääneen dúnadanin kertoman perusteella Isildur oli laittanut Sormuksen sormeensa ja muuttunut näkymättömäksi, mutta Elendilmir ei ollut sammunut. Niin örkit kuin ihmisetkin olivat pelästyneet punaista valoa, ja Isildur oli päässyt pakoon. Hänen jälkensä veivät aina Anduinin rantaan asti, mutta vastarannalla ei näkynyt muuta kuin örkkien jälkiä ja pari harhaan ammuttua nuolta rantavedessä. Isildur oli siis luultavasti ammuttu veteen. Oliko hänellä silloin ollut vielä Sormus mukanaan, oli epäselvää, mutta Thranduil on sitä mieltä, että örkit tuskin olisivat uskaltaneet ampua punaisena leiskuvaa Elendilmiriä kohti, vaan olisivat paenneet heti sen huomattuaan. He olivat siis luultavasti nähneet Isildurin hahmon, ja sen vuoksi oli oletettavaa, että Isildur oli kadottanut Sormuksen jo aiemmin, keskemmälle Anduinia.

Thranduil oli auttanut Elrondia kertomaan uutiset ihmisille. Elrond oli pelännyt tehdä sitä, sillä ihmiset ovat hauraita, eikä hän tiennyt kuinka nämä selviäisivät siitä. Sodassa hän oli kyllä nähnyt ihmismiesten jatkavan taistelua melkein saman tien menetettyään jonkun läheisensä, mutta hänellä on nyt suojeluksessaan kaksi naista ja lapsi, ja valar yksin tietää, kuinka nämä voivat selvitä ilman perheen miehiä. Elrond ei ole juuri nähnyt Isilmëä ja Marillëa viime päivinä, mutta ainakin Valandil näyttää alkaneen toipua pettymyksestä, jonka valtaan tämä joutui kuultuaan, ettei isä tulisikaan kotiin. Valandil ei ole koskaan tuntenut muuta isää kuin mielikuviensa sankarihahmon, eikä tämän kuolema ole juuri muuttanut tilannetta. Isä elää yhä voimakkaana hänen mielikuvissaan.

Elrond katsoo Thranduilia. Vihermetsän kuningas on muuttunut. Tämä näyttää vakavalta, lähes kylmäkiskoiselta, ja tämän kasvot ovat aiempaa kalpeammat. Pilke on sammunut hänen silmistään. Thranduil seisoo aivan hänen edessään, mutta on silti kauempana kuin koskaan ennen.
"Miten sinä voit?" Elrond rohkenee kysyä.
Thranduil kohauttaa harteitaan. "Onko sillä merkitystä? Minä lähden kohta takaisin metsääni ja toivon, ettei minua tästä lähtien häiritä, ellei ole aivan pakko."

Elrond istuutuu pehmustettuun tuoliin pöydän vierelle. Hän kehottaa Thranduilia istumaan seurakseen ja pyytää palvelijaa tuomaan heille viiniä.
"Olen miettinyt, olisinko voinut estää tätä tapahtumasta", Elrond toteaa, sillä hän ei halua vielä antaa periksi Thranduilin suhteen.
"Minä puolestani syytän itseäni siitä, etten tiennyt mitään tästä örkkilaumasta. Ne kulkivat minun maillani. Mutta minä keskityin olemaan onnellinen, koska kuvittelin rauhan palanneen ja olin rakastunut. En halunnut vaivata itseäni ikävillä asioilla. Minä olisin voinut hävittää ne örkit ennen heidän tuloaan."
"Kukaan ei syytä sinua, Thranduil. Isildur olisi voinut valita turvallisemman reitin. Mutta ymmärrän kyllä tuon tunteen, sillä jaan sen kanssasi. En ole viime päivinä tehnyt juuri muuta kuin pohtinut, olisinko kuitenkin voinut puhua Isildurin luopumaan Sormuksesta. Se olisi pitänyt tuhota, heittää Sammath Naurin tuleen, missä se taottiin, mutta Isildur ei halunnut tehdä sitä. Mietin, olisinko voinut sanoa hänelle vielä jotain, mikä olisi muuttanut hänen mielensä. Hän ei ymmärtänyt, minkä oli ottanut, ja kuinka olisi voinutkaan?"
"Ymmärsikö kukaan todella, miten vaarallinen tämä esine on ennen kuin tämä tapahtui?" Thranduil kysyy. "Ehkä tämä tarvittiin, jotta me ymmärtäisimme. Nyt me vasta todella tiedämme, että Sormus pitäisi hävittää ennen kuin se tuhoaa meidät kaikki. Sauronin paha tahto elää niin kauan, kuin se esine on olemassa."
"Olet oikeassa. Nyt me tiedämme sen varmasti. Mutta Ereinion tiesi sen jo aiemmin. Hän sanoi monesti, että Sormus pitää tuhota. Sitä ei saa kukaan ottaa omakseen. Ja nyt Sormus on Anduinin pohjassa, emmekä me saa sitä sieltä pois, ja ehkä niin on parasta. Se ei voi vahingoittaa meitä niin kauan kuin se on kadoksissa, eikä Sauronkaan voi nousta uudelleen ennen kuin hän on saanut sen takaisin haltuunsa."
"Mutta sinä tiedät, että se voi vielä löytyä."
"Mikä on kadonnut, löytyy väistämättä", Elrond myöntää. "Se on vain ajan kysymys."
"Arvaan, että mietit, mitä olisit tehnyt, jos Sormus olisi tullut Imladrisiin, niin kuin oli tarkoitus", Thranduil toteaa.

Elrond ei vastaa siihen mitään, vaan keskittyy siemailemaan viiniään. Estelmo, Elendurin nuori aseenkantaja, oli kuullut, että Isildur aikoi luovuttaa Sormuksen haltioille. Mitä Elrond olisi tehnyt, jos Isildur olisi vapaasta tahdostaan ojentanut Sormuksen hänelle? Olisiko hänen pitänyt kieltäytyä, vaikka tiesi, että Sormus toisi vain lisää tuskaa ja murhetta Isildurille, veisi loputkin hänen perheestään, samalla kun Isildur itse ei saisi koskaan rauhaa, vaan muuntuisi varjohahmoksi, joka ei ole elävä eikä kuollut, niin kuin oli tapahtunut niille, jotka olivat ottaneet vastaan Yhdeksän? Vai olisiko Elrondin pitänyt ottaa Sormus säilytettäväkseen, ja uskotella itselleen, että pystyisi halutessaan tuhoamaan sen? Jonkin aikaa hän olisi ehkä antanut sen maata aarrekammiossaan, mutta jonakin päivänä hän olisi mennyt katsomaan sitä, ja sitten vähän myöhemmin hän olisi mennyt katsomaan sitä uudelleen ja päättänyt kokeilla sitä. Hän olisi opetellut käyttämään sitä tullakseen mahtavimmaksi haltiakuninkaaksi kautta historian, sellaiseksi joka palauttaisi Keski-Maan haltiavaltakunnat Ensimmäisen Ajan loistoonsa, Imladrisin ollessa suurin ja mahtavin. Eikä sekään olisi riittänyt hänelle.

Jos Sormus olisi tullut Imladrisiin, hänellä olisi ollut edessään testi, jossa kaikki valinnat olivat väärin.

"Olen miettinyt sitä", Elrond toteaa, "mutta en halua vaivata itseäni sillä nyt. Arvaan, että löydän tämän asian vielä edestäni jonakin päivänä."
"Entä nuori kuningas?"
Elrond hymyilee lyhyesti. "Sinä kuulit, mitä sanoin. Minun on nyt otettava tämä pesästään pudonnut linnunpoikanen hoiviini, niin kuin minulle itselleni kerran tehtiin, ja autettava hänet siivilleen. Kun Elros lähti, luulin että tiemme erkanivat ikuisiksi ajoiksi ja etten koskaan enää näkisi häntä. Mutta ei hän koskaan todella jättänyt minua, vaan seuraa aina mukanani, näiden ihmisten myötä. Jokainen heistä muistuttaa minua veljestäni, tavalla tai toisella. Ja minun on oltava heidän apunaan ja tukenaan niin kauan kuin he minua tarvitsevat. Kuka tietää, kuinka pitkään? Ehkä kerran tulee yksi, joka ei enää tarvitse minua ja neuvojani, ja sitten on minun aikani lähteä."

"No, sinä näytät tietävän, mitä olet tekemässä", Thranduil toteaa. Hän katsoo sormusta, jota Elrond pitää sormessaan ja sen sinisenä hohtavaa kiveä. "Tuosta lienee sinulle apua, kun rakennat tästä laaksosta turvapaikkaa maailman orvoille linnunpoikasille."
"Gil-galad antoi tämän minulle ennen kuolemaansa. Minä olen pitänyt sitä siitä asti, kun Sauron menetti omansa, ja niin on tehnyt Galadrielkin omansa kanssa. Círdanin läsnäoloa en ole tuntenut, joten ehkä hän oli vakavissaan sanoessaan, että tulee toinen, joka tarvitsee Naryaa häntä enemmän. Círdan tuntuu aina näkevän meitä muita hieman pidemmälle. Mutta jos tästä kaikesta täytyy löytää jotakin hyvää, niin ainakin voimme nyt vapaasti käyttää Kolmea, ja tuoda niiden mukana hieman lisää hyvää tähän maailmaan. Jos Yksi olisi tuhottu, olisivat nämäkin menettäneet voimansa, ja Celebrimborin työ olisi mennyt hukkaan."

Thranduil koskettaa hopeanhohtoista valkeaa jalokiveä, joka roikkuu ketjussa hänen kaulassaan. "Minullakin on nyt oma kiveni. Kaikki, mitä minulle jäi hänestä, muistojeni lisäksi", hän huokaa. "Löysin sen hänen kukkarostaan. Se on Aglarondin luolista. Hän piti jalokivistä, sillä noldorin veri virtasi hänessäkin." Elrond katsoo kiveä lähempää. Siinä on samanlaista säihkettä, jota Thranduilin silmissäkin kerran oli. "Riipuksessa on pieni hopeinen laatta, johon hän on antanut kaiverruttaa nimeni", Thranduil jatkaa. "Se on taidokasta työtä ihmisten seppien tekemäksi. Númenorilaiset oppivat noldorilta paljon. En koskaan ajatellut, että voisin pitää mistään korusta näin suuresti, mutta tämä kivi on nyt arvokkainta, mitä minulla on."

Thranduil hyvästelee Elrondin ja lähtee.





A/N: Yén on haltioiden vuosi, joka vastaa 144 ihmisten vuotta.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Vastaa Viestiin