Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 43. luku 24.1.2016
Lähetetty: Su Helmi 07, 2016 9:32 pm
Täällä on taas ollut niin hiljaista, ettei se oikein motivoi postaamaan mitään tai edes käymään koko foorumilla. Laitan nyt kuitenkin vielä tämän seuraavan luvun, kun tässä ollaan Minas Anorissa enkä ole siitä kaiketi juuri mitään vielä kirjoittanut tässä ficissä. Lähden siitä, että Minas Anor oli aika samanlainen kuin Minas Tirith, mutta tietysti sellainen uudenkarhea, eikä Kuninkaiden Talossakaan ollut kuin yksi tyyppi haudattuna. (Luulen myös, ettei Anárionin ruumista balsamoitu niin kuin myöhemmin kuninkaille tehtiin, koska miellän sellaisen enemmän niiden Kuninkaan Miesten touhuksi.) Mutta tässä siis tämä ja katsotaan nyt sitten mitä teen niiden loppulukujen kanssa. Tykkään luvuista 50 ja 51 ja jossain määrin luvusta 47, mutta muut ovat aikamoista soopaa.
44. luku: Auringon Torni
Minas Anor, Vuonna 3441 Toista Aikaa
Isildur ei ole koskaan rakastanut Minas Anoria niin kuin hänen veljensä. Nousu seitsemännelle piirille linnaan on liian pitkä ja väsyttävä, vaikka istuisi hevosen selässä, ja sitä on mahdotonta tehdä herättämättä koko kaupungin huomiota. Muualla on jo viileä syys, mutta Minas Anorissa kesä tuntuu jatkuvan aina vain. Aurinko porottaa eteläiseltä taivaalta kuumasti valkoisin kivin päällystetyille kaduille. Isildur ei näe missään puita tai muuta vihreää. Rakennukset kohoavat korkealle tien molemmin puolin ja kujat niiden välissä ovat hämäriä ja epäilyttäviä. Tässä kaupungissa on paljon piilopaikkoja sellaisille, joiden toimet eivät kestä kuninkaan katsetta. Anárion sai varmasti viettää paljon aikaa Anorin Kiven ääressä, kun yritti selvittää pahantekijöiden liikkeitä. Pian se tehtävä lankeaisi Meneldilin harteille.
Kaupungin pääkadun laidat ovat täynnä ihmisiä, kun seurue etenee kohti linnaa. Minas Anorista on tullut ahdas, sillä monet niistä, jotka lähtivät Ithilienistä sotaa pakoon, asettuivat asumaan tänne, eivätkä ole ainakaan vielä halunneet palata entisille asuinsijoilleen. Ja nyt he kaikki haluavat nähdä uuden Korkean Kuninkaan, vaikka suurin osa heistä on varmasti nähnyt Isildurin aiemminkin. Kenties Elendilmirin loiste todella muuttaa häntä. Hän julistautui Gondorin ja Arnorin Korkeaksi Kuninkaaksi Osgiliathissa pari viikkoa sitten, ja pojat totesivat heti, että hän näyttää nyt aivan isoisältä, ja Meneldilin silmissä näkyi entistä enemmän kunnioitusta.
Isildur ei ole varma, pitääkö siitä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja: korkea kuninkuus kuuluu hänelle, mutta hän ei ole tottunut uuteen asemaansa. Sen myötä on tullut lisää vastuuta, eikä hänellä ole enää ketään, jonka kanssa se jakaa. Hän on istunut Osgiliathin valtaistuimellaan joka päivä sen jälkeen, kun sai tähden otsalleen. Hän on lyönyt sodassa ansioituneita sotilaita ritareiksi, myöntänyt uusia arvonimiä ja jakanut maatilkkuja, langettanut tuomioita niille, jotka ovat rikkoneet lakia. Meneldil istui hänen vierellään, sillä hänen vuoronsa pitää hovia tulisi pian. Mutta nämä samat työt odottaisivat Isilduria Annúminasissa, ja kuka tietää, koska hän saisi taas tilaisuuden vaeltaa vapaasti mielensä mukaan tai lähteä hoitamaan jotakin tehtävää kaukaisille maille? Saisiko hän ylipäänsä enää koskaan tehdä mitään jännittävää? Ajatus siitä, ettei paluuta vanhaan luultavasti enää ole, herättää hänessä levottomuutta. Hänen olisi keksittävä jotakin, jokin seikkailu, joka rauhoittasi. Häntä ei ole luotu istumaan paikallaan ja sovittelemaan pikkuruhtinaiden välisiä kiistoja tai allekirjoittamaan loputtomia paperipinoja.
Viimein he saapuvat Auringon Tornin pihaan. Isildur laskeutuu hevosen selästä ja katsoo ympärilleen. Lähteenpiha näyttää samalta kuin ennenkin, tyhjältä. Sen keskellä on vain yksi koristeellinen suihkulähde, jonka vesipisarat kimmeltävät auringonpaisteessa. Anárion pohti monta kertaa, mitä laittaisi pihansa koristukseksi, mutta ei pystynyt keksimään mitään, mikä vetäisi vertoja Minas Ithilin Valkoiselle Puulle.
Isildur näkee kolmen naisen lähestyvän, ja yksi heistä kiirehtii askeleitaan.
"Alatulya, aranya, háno atarinyo!" neito lausuu päästessään Isildurin luo. Hän niiaa sievästi.
"Hantanyel, melda hína", Isildur vastaa ja hymyilee. Sildë on aina ollut Anárionin lapsista hänelle rakkain. Hetken hän pohtii, millainen kuningatar Sildëstä olisi tullut, jos heidän sukunsa noudattaisi Tar-Aldarionin lakia. Arvatenkin viisas valtiatar, mitä sopivin huolehtimaan rauhan aikaa elävästä kansasta. "Eikä sinun tarvitse minulle niiata", hän jatkaa.
"Vaikea minun on olla niiaamatta, kun edessäni seisoo Korkea Kuningas", Sildë toteaa, ja Isildur arvaa hänen muistelevan niitä kaukaisia iltapäiviä toisessa maailmassa, kun Isildur ei ollut hänelle muuta kuin joutilas setä, joka tuli viettämään aikaa heidän kotiinsa ja opetti tyttöä kiipeilemään puissa ja ampumaan ritsalla aina kun Auriën silmä vältti.
Isildur halaa Sildëä ennen kuin kääntyy Auriën puoleen. Nainen hymyilee hänelle, mutta Isildur ei voi olla huomaamatta, että vuodet alkavat jo painaa Anárionin leskeä. Aurië ei ole Elrosin sukua ja Anárionin menetys on varmasti verottanut hänen voimiaan. Meneldil tervehtii vaimoaan hillityn kohteliaasti. Isildur toteaa itselleen, että jos Marillë olisi tässä, hän ei pystyisi samaan pidättyväisyyteen. Ei enää kovin pitkään, hän lohduttaa itseään. Gondorissa on vielä paljon tekemistä, mutta hän kiirehtisi askareitaan. Hän lähtisi heti, kun asiat olisivat kunnossa: tärkeimmät lait tarkistettu, kruunu luovutettu ja kaikki sen kantamiseen kuuluvat asiat opetettu Meneldilille. Isildur tuskin enää palaisi etelään, sillä pohjoisessa olisi tekemistä vielä enemmän. Arnor on hänelle suurelta osin vieras, ja sitä paitsi hän haluaa viettää aikaa Valandilin kanssa. Hän opettaisi pojan ratsastamaan ja metsästämään ja purjehtimaan pienellä purrella Hämyvedellä. Valandilille hän löytäisi aikaa, vaikka sitten luovuttamalla entistä suuremman osan tehtävistään Elendurille ja Aratanille.
Kun he ovat levänneet jonkin aikaa, Isildur pyytää saada nähdä veljensä haudan. Sildë lähtee hänen oppaakseen. Kuudennen piirin päässä olevaan muuriin on tehty portti, jonka takaa alkaa Mindolluinin rinnettä pitkin kiemurteleva tie. He kulkevat sitä, kunnes tulevat yksinäisen, kivestä rakennetun talon luo. Talo on valkoinen, sen edustalla on pylväitä ja sen päätyyn on kaiverrettu Gondorin tunnukset.
"Tämä on Kuninkaiden Talo", Sildë toteaa. Isildur tietää sen. Anárion suunnitteli Taloa jo eläessään ja varmaankin aloitti sen rakennuttamisen. Meneldil kaiketi määräsi sen viimeisteltäväksi sen jälkeen, kun Anárion oli kuollut.
Sisällä talossa he eivät puhu. Seinällä on laatta, jossa on Anárionin nimikirjaimet, ja hänen arkkunsa sen takana seinän sisässä. Meneldil on järjestänyt kaiken kauniisti ja kunnioituksella. Näin kauas eivät kantaudu mitkään kaupungin äänet, ja paikka huokuu rauhaa ja hiljaisuutta. Ehkä täällä melkein saattaa tuntea Erun läsnäolon, tai sitä Anárion varmasti tavoitteli. Mutta Mindolluin ei ole Meneltarma, eikä Isildur pysty täällä seisoessaan tuntemaan muuta kuin sydämensä rauhattomat lyönnit rinnassaan.
He poistuvat talosta ja kävelevät hiljaisuudessa takaisin kuudennelle piirille. Siellä Sildë pysähtyy ja katsoo setäänsä. "Meneldil sanoo, että Kuninkaiden Talossa on paikka myös Elendilille."
"Elendilin paikka olisi Annúminasissa", Isildur vastaa, "mutta en voi viedä häntä sinne asti. Tämä taas on Anárionin kaupunki, enkä pitäisi siitä, että isämme on haudattu tänne. Mutta tuotakoon hänet tänne siksi aikaa, kunnes olen päättänyt, minne hänet haudataan."
"Minä ymmärrän", Sildë sanoo. "Ja luulen, että veljenikin ymmärtää, vaikka hänellä lienee vielä paljon opittavaa."
"Hän on oppinut paljon isältään, ja minä jatkan siitä, mihin Anárion jäi. Lähden pohjoiseen vasta sitten, kun voin luottaa tämän valtakunnan Meneldilin käsiin."
* * *
Aurinko paistaa kuumasti Lähteenpihalle, jonne on kokoontunut suuri joukko kaupungin väkeä. He ovat muodostaneet ringin suihkulähteen ympärille. Lähteen vierelle on rakennettu pieni kivillä reunustettu multapenkki.
Elendur seisoo isänsä oikealla puolella, Meneldil vasemmalla. Elendur katsoo, kuinka isä irrottaa Valkoisen Puun taimen varovasti puisesta saavista, jossa se on kasvanut viime vuodet. Elendurin mieleen palautuu päivä, jona Sauron hyökkäsi Minas Ithiliin. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, melkein kuin se olisi tapahtunut jonakin toisena maailmanaikana, jolloin kaikki oli ollut toisin. Ja kohta se todella olisi entisen maailmanajan tapahtumia, sillä kun tämä vuosi tulisi päätökseen, aloittaisivat he ajanlaskun alusta. Koittaisi Kolmas Aika, mutta millainen siitä muotoutuisi, sitä Elendur ei osaa nähdä ennalta tai edes kuvitella mielessään. Parempi siitä tulisi kuin kahdesta ensimmäisestä, toivon mukaan, nyt kun Sauron ei ole enää heidän vaivanaan.
Kuningas asettaa vesan varovasti kuoppaan, joka sille on kaivettu, ja täyttää tyhjät kohdat mullalla. Sitten hän kaataa saavista vettä puun juurelle ja astuu taaksepäin. Hän ei irrota katsettaan pienestä puusta. Se vähäinenkin supina, joka väkijoukosta vielä hetki sitten kuului, vaimenee, kun kaikki keskittyvät katsomaan puuta. Sen on kolmen kyynärän korkuinen ja sen hopeanhohtoinen runko on kuin lapsen käsivarsi, mutta sen latva haarautuu jo moneksi oksaksi, joita koristavat terhakat hopeanvihreät lehdet. Tällä paikalla se saa paljon valoa, sekä kuun että auringon, ja se kantaisi vielä monta hedelmää.
Lopulta kuningas nostaa katseensa paikalle kerääntyneeseen väkeen. He ovat enimmäkseen linnan asukkaita, sotilaita, palvelusväkeä sekä kuudennella piirillä asuvaa ylhäisöä.
"Kasvakoon ja kukoistakoon Puu tässä, Minas Anorin linnan pihalla, kaupungin ensimmäisen valtiaan, veljeni Anárion Elendilionin muistoksi. Älköön kukaan, joka tätä Puuta katsoo, koskaan unhoittako Anárionin suuruutta ja hyvyyttä ja aurinkoa hänen silmissään", hän sanoo vakavana. "Uskon, että Puu pitää enemmän Etelä-Valtakunnan lämpimästä auringosta kuin pohjoisen pitkästä ja tuimasta talvesta. Muuten olisin vienyt sen mukanani Annúminasiin. Te tiedätte Valkean Puun tarinan, mutta kerrattakoon se vielä, jotta muistatte sen varmasti ja osaatte kertoa sen eteenpäin tuleville polville. Tiedätte, että Puun sukujuuret ulottuvat kaukaiseen merentakaiseen maahan, ja että sen lehdissä ja hedelmissä elää pilkahdus Ensimmäistä Valoa. Ja tiedätte Puuhun liittyvän ennustuksen, jonka lausui Tar-Palantir monia vuosikymmeniä sitten – että jos Valkoinen Puu kuolee, sammuu myös Númenorin kuninkaiden suku. Kahdesti on Sauron onnistunut tuhoamaan Nimlothin, mutta kummallakin kerralla on Puun elämä jatkunut, ja niin on jatkunut myös Númenorin kuninkaiden taival. Ensimmäisellä kerralla pelastin Puun hedelmän Armenelosista, ja tämän hedelmän istutti isoisäni, Andúniën ruhtinas Amandil, joka polveutui neljännen kuninkaan Tar-Elendilin tyttärestä Silmariënista. Siitä kasvanut taimi matkusti Númenorista Keski-Maahan minun laivassani ja minä istutin sen lopulta kotini, Minas Ithilin linnan pihaan. Senkin puun Sauron tuhosi. Minä olin kuitenkin ajoissa istuttanut Puun kantaman hedelmän, ja sain tuotua Puun turvaan, ja veljeni otti sen huomaansa siksi ajaksi, jonka minä olin pohjoisessa valmistautumassa sotaan isäni ja haltioiden kanssa.
"Nyt on kuitenkin koittanut hetki, jona kallisarvoinen Nimloth siirtyy veljeni huoneen haltuun. Ja sen tähden minä pyydän, että hänen perillisensä huolehtisivat siitä samalla rakkaudella kuin minä olen siitä huolehtinut ja tekevät kaikkensa, jotta se ei enää joutuisi vaaraan tai tuhoutuisi. Puuta pitää kastella säännöllisesti, mutta ei liikaa, ja mikäli siihen kasvaa hedelmä, mitä tapahtuu harvoin, on se poimittava ja istutettava siltä varalta, että jotain tapahtuu äitipuulle. Sillä minä en epäile Tar-Palantirin ennustusta, eikä kenenkään muunkaan tule sitä unhoittaa: jos tämä Puu kuihtuu, niin kuihtuvat myös Númenorin kuninkaat, ja mitä on tämä kansa ilman kuninkaitaan?"
Elendur on harvoin kuullut isänsä pitävän niin pitkiä ja mahtipontisia puheita. Aihe on kyllä isälle rakas. Hänen sydämensä murtuisi, jos jotain tapahtuisi Valkoiselle Puulle, eikä syynä ole ainoastaan pelko sukulinjan puolesta. Puu itsessään edustaa sitä, mikä isälle on erityisen rakasta: kaukaista lännen valoa, josta kaikki hyvä on peräisin ja jonne se palautuu. Mutta isä on myös muuttunut. Elendur on kuullut joidenkin toteavan, että sota sai Elendilin perijän viimein kypsymään ja rauhoittumaan ja ottamaan itselleen sen vastuun, joka hänelle kuuluu. Elendurista isä näyttää kuitenkin aiempaa väsyneemmältä ja jollakin tavalla lannistetulta, ikään kuin tämä kantaisi nyt kaikkia maailman murheita harteillaan.
Hänen pitäisi olla murehtimatta isänsä vuoksi, niin kuin Thranduil kehotti. Elendur kääntyy katsomaan muualle ja huomaa muutamien väkijoukossa seisoskelevien neitojen katselevan häntä ja hänen veljiään. Ilmeisesti sotasankaruus on lisännyt heidän vetovoimaansa vielä entisestään. Nämäkin neidot varmasti tietävät Aratanin olevan kihloissa, sillä naiset tuntuvat aina olevan perillä senkaltaisista asioista, mutta toisaalta, kihlaus ei ole avioliitto, ja sen voisi vielä purkaa. Gondorin neidot eivät kaiketi vieläkään ole luopuneet toivosta, vaikka he lähtisivät pian pohjoiseen. Elendur pohtii, että joutuu varmaan kestämään neitojen katseita pohjoisessakin, sillä hän ei tietenkään voisi koskaan esitellä Thranduilia julkisesti kumppaninaan. Vai tuijottavatko nämä neidot häntä sittenkin juuri sen vuoksi, että ovat kuulleet hänestä ja Thranduilista? Eihän se ole enää mikään salaisuus, ei sen voitonjuhlan jälkeen. Hän vilkaisee neitoja uudestaan. Onko tuo hymy sittenkin huvittunut, ja liittyykö tuohon supatukseen ihmettelyä siitä, että tuon kaltainen mies voi rakastaa toista miestä, vieläpä haltiaa? Ja tuo kolmas, tietäväisen näköinen, arvatenkin toteaa Elendurin olleen aina hieman omituinen: kuka normaali mies muka pakeni aina kahdenkeskisestä tilanteesta väittämällä, että oli unohtanut sammuttaa kynttilän huoneestaan tai että oli nukahtamaisillaan jouduttuaan valvomaan edellisen yön jonkin käsittämättömän työtehtävän vuoksi? Elendur päättää pitää katseensa visusti Valkoisessa Puussa seremonian loppuun asti.
Myöhemmin sinä päivänä he istuvat illallisella linnan pienemmässä ruokasalissa, sillä paikalla ovat vain Korkea Kuningas, hänen poikansa, Aurië ja Sildë sekä Meneldil perheineen. Isä puhuu Meneldilille matkasta, jonka hän haluaa heidän pian tekevän.
"Me otamme Anárionin laivan Pelargirista ja purjehdimme sillä pitkin etelärantaa, sekä ylös virtoja, ja vierailemme kaikissa tärkeimmissä kaupungeissamme. Me kierrämme koko maan, ympäri Andrastin niemimaan, ja sitten Rautkymiä pitkin Orthanciin, ja sieltä takaisin Calenardhonin ja Anórienin kautta Suurta Lännentietä myöten. Saamme Orthancista hevosia tätä matkan viimeistä osuutta varten. Teemme tämän matkan, koska sinun on opittava tuntemaan maasi ja kansasi. Ja nyt kun sota on ohi, meidän on myös korkea aika määrittää tarkasti, mitkä alueet kuuluvat Eteläiseen Kuningaskuntaan, ja mitkä alueet kuuluvat muille kansoille. Me emme kaipaa nyt mitään kahnauksia. Sopimukset on tehtävä ja tätä parempaa hetkeä ei tule – kaikki haluavat elää sovussa suuren sodan jälkeen ja sen vuoksi uskon, että neuvottelut sujuvat ilman ongelmia. Milloin viimeksi olet käynyt Orthancissa?"
"Aranya, minun täytyy myöntää, etten ole käynyt siellä koskaan", Meneldil vastaa hämillisenä.
"Et koskaan? Sitten oletan, että sinulta on jäänyt moni muukin paikka näkemättä. Nyt jos koska sinun täytyy siis tehdä tämä matka, sillä sitten, kun olet kuningas, olet luultavasti liian kiireinen voidaksesi jättää istuintasi niin pitkäksi aikaa. Vaikka onhan sinulla poikasi Cemendur, joka varmasti osaa jo hoitaa joitakin tehtäviäsi", Isildur toteaa mutta luo hieman epäilevän katseen tähän hiljaiseen nuoreen mieheen. Cemendur osoitti sodassa olevansa isoisänsä veroinen taistelija, mutta tämän kyvyistä hallitsijana on paljon vähemmän näyttöä. "Nyt meidän pitää päättää, kuka jää hoitamaan kuninkaan tehtäviä tänne matkamme ajaksi. Carastion on Minas Ithilissä, mutta kenen haltuun haluat jättää Minas Anorin, Meneldil?"
"Minulla on useita luotettuja miehiä. Antakaa minun pohtia asiaa."
"Pohdi rauhassa. Emme tietenkään lähde talven selkään, vaan vasta kevään koittaessa."
Isä on melkein kuin oma vanha itsensä puhuessaan matkasta, innostunut ja täynnä suunnitelmia. Se ilahduttaa Elenduria. Hän arvelee, että isä haluaa hänet ja veljet mukaan. Elendurilla ei ole mitään sitä vastaan, sillä hän kaipaa jotakin tekemistä, sillä jouten ollessaan hän ei osaa ajatella muuta kuin Thranduilia, mikä vain lisää hänen kaipuutaan. Ciryon ei myöskään osaa jättää häntä rauhaan, vaan utelee jatkuvasti kummallisin sanakääntein, millainen hänen suhteensa Thranduiliin tarkalleen ottaen on. Ciryonin tuntuu olevan mahdoton käsittää, että kaksi miestä voi rakastaa toisiaan samalla tavalla kuin mies ja nainen. Aratan taas on keksinyt kokonaisen joukon uusia haltiavitsejä, joita hän laukoo varsinkin silloin, kun huomaa Elendurin olevan kuuloetäisyydellä. Talvesta tulisi pitkä, vaikka mettarë-juhla olisi tänä vuonna varmasti erityisen suureellinen, kun samalla jätettäisiin hyvästit kokonaiselle maailmanajalle.
* * *
Työteliäät päivät seuraavat toisiaan ja samalla ensimmäiset syyssateet löytävät tiensä Mindolluinin juurelle ja kastelevat kivisen kaupungin. Se ei juuri piristä Isilduria. Tämä ei ole hänen kotinsa, mutta silti se on täynnä ihmisiä, jotka vaativat hänen huomiotaan ja haluavat tietää hänen kantansa asiaan kuin asiaan. Isildur on turhaan yrittänyt saada heidät kääntymään Meneldilin puoleen. Heidän silmissään Meneldil on kaiketi yhä hemmoteltu kuninkaanpoika, johon ei voi luottaa ja jolla ei ole todellista valtaa. Niinpä Isildur huomaa joutuvansa istumaan neuvotteluissa ja pitämään vastaanottoa joka päivä aamusta iltaan.
Sitten on vielä Aurië. Aurië haluaa puhua, enimmäkseen Anárionista. Lyhyessä ajassa Isildur on joutunut käymään naisen kanssa läpi kaikki Anárionin elämänvaiheet ja siltikin nainen yhä saapuu joka ilta Isildurin huoneisiin. Ikään kuin Isildurilla olisi enää mitään sellaista kerrottavaa, mitä nainen ei jo tietäisi. "Minä olin häntä kymmenen vuotta vanhempi, ja pidin häntä vauvana, kunnes hän eräänä päivänä iski minut lattiaan. Älä kysy, minkä vuoksi", Isildur totesi jo aikaa sitten, mutta se ei näytä estävän Auriëta kyselemästä kaikenlaista Anárionin lapsuudesta.
Aurië kyselee kuitenkin myös siitä, miten Isildur itse voi, ja onko tämä yhä väsynyt sodasta, kun näyttää niin uupuneelta. Väsynyt sodasta? Pikemminkin hän on väsynyt kaikesta siitä, mikä sotaa on seurannut, mutta muiden näyttää olevan mahdotonta ymmärtää tätä. Isildur arvaa, että Aurië on yksinäinen ja etsii jonkinlaista lohtua, mutta Isildur ei usko olevansa oikea henkilö sitä antamaan. Hän mieluiten vain unohtaisi sen, että veli on ikuisesti poissa. Lopulta hän ehdottaa Auriëlle, että tämä tulisi pohjoiseen, ainakin vähäksi aikaa tai vaikka lopullisesti, sitten kun he ovat saaneet asiat järjestykseen Annúminasissa ja olisivat valmiit ottamaan vastaan vierailijoita. Marillësta olisi Auriëlle seuraa. Aurië lupaa pohtia asiaa, ja Isildur yllättyy hieman huomatessaan, että Isildurin kutsu selvästi houkuttelee naista. Kenties tämä vielä tarttuisi siihen.
Tänään Isildur toivoo saavansa olla hetken rauhassa. Hän on odottanut kärsivällisesti ja uskoo, että Sormus saattaisi nyt olla niin viileä, että hän voisi kokeilla sitä uudestaan turvallisesti. Hän istuu huoneessaan olevan pöydän ääreen ja ottaa ketjussa roikkuvan rasian esiin paitansa alta. Sormus on yhtä kaunis kuin hänen ensi kertaa sen nähdessään, ehkä kauniimpikin. Kuvitteleeko hän vain, vai onko kirjoitus nyt hieman himmeämpi kuin silloin, kun hän viimeksi katsoi sitä? Ehkä se on merkki siitä, että Sormus todella on jäähtynyt. Isildur toivoo, ettei kaiverrus katoaisi kokonaan, sillä kirjaimet ovat taidokasta työtä ja kauniit katsella, vaikka itse viestin sisältö olisikin jotain kurjaa.
Ehkä Sormus voisi auttaa häntä kestämään paremmin kaikki Korkean Kuninkaan velvollisuudet. Siinä on voimaa. Hänen pitäisi vain oppia käyttämään sitä. Ehkä se voisi tehdä hänestä paremman kuninkaan, isänsä veroisen, ellei paremmankin. Ei olisi mitään sellaista tehtävää, jota hän ei osaisi tehdä oikealla tavalla. Ja hän tekisi vain viisaita päätöksiä, eikä koskaan menettäisi malttiaan, vaikka hänen edessään seisoisi kaksi jostakin joutavasta ojasta kiistelevää talonpoikaa. Ja tietysti, jos jokin joskus uhkaisi hänen valtakuntaansa, Sormuksen avulla hän saisi syöstyä vihollisen saman tien takaisin sinne, mistä tämä tuli, ja kenties lopullisesti pois maan päältä. Sotaa ei enää koskaan olisi, koska kaikki vastustajat kavahtaisivat häntä. Hänen pitäisi vain oppia hallitsemaan Sormuksen voima.
Hän pujottaa Sormuksen sormeensa. Ja saman tien hän ymmärtää erehtyneensä: Sormus aiheuttaa yhtä kovaa kipua kuin ensimmäisellä kerrallakin. Se ei tule hänelle aivan täytenä yllätyksenä, ja siksi hän ei nyt parahda kivusta. Se saa kuitenkin tuskankyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Sormus kaipaa vielä entistä Herraansa ja haluaa siksi satuttaa Isilduria. Mutta jos hän vain kestäisi kivun, Sormus ymmärtäisi, että hän on sen uusi herra ja että sen olisi alistuttava hänen tahtoonsa.
Samassa huoneen oveen koputetaan, ja melkein heti perään se avautuu – Isildur on unohtanut lukita oven. Sieltä tulee kamaripalvelija pari viittaa käsivarsillaan. Mies katsoo suoraan Isildurin lävitse ja jatkaa sitten matkaansa sisempään huoneeseen, jossa vaatteita säilytetään. Isildur tuijottaa häkeltyneenä miehen perään. Tuska on jotenkin sumentanut hänen silmänsä, sillä hänestä näyttää kuin koko maailma olisi jonkinlaisen harmaan verhon peittämä, esineiden ääriviivat ovat epäselvät ja häilyvät, yksityiskohdat pelkkää sumua. Silmien hierominen ei auta asiaa. Mutta samaan aikaan hän kuitenkin kuulee tarkasti, jopa sen kuinka palvelija viikkaa viitat ja asettaa ne huoneen perällä olevista vaatearkuista vasemmanpuoleiseen. Kohta hän kuulee kamaripalvelijan askeleiden taas lähenevän ja näkee tämän poistuvan huoneistosta mitään sanomatta tai edes katsomatta Isilduriin päin.
Kun ovi on sulkeutunut, Isildur riisuu Sormuksen. Ensimmäistä kertaa joku palvelijoista on jättänyt hänet huomiotta, ikään kuin hän olisi täysin näkymätön. Hän voisi raivostua tällaisesta kunnioituksen puutteesta, mutta sen sijaan hän nousee ja menee seinällä riippuvan pienen kuvastimen luo. Hän pujottaa Sormuksen etusormeensa ja näkee kuvajaisensa katoavan. Hän tuijottaa ällistyneenä tyhjää peiliä sumentuneilla silmillään ja jopa unohtaa Sormuksen tuottaman kivun hetkeksi. Äkkiä hän kimpaantuu, vetää Sormuksen nopeasti irti ja paiskaa sen vimmoissaan lattialle. Siinäkö kaikki mitä tämä esine osaa tehdä? Onko sen suuri voima siinä, että se tekee kantajastaan näkymättömän, niin että tämä voi piilottaa itsensä silloin, kun tilanne sitä vaatii? Se todellakin tekisi Isildurin elämästä yhtä juhlaa – aina kun häntä ei huvittaisi kohdata ketään, hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsestään näkymättömän. Eikö hän sitä juuri hetki sitten kaivannut?
Aivan kuin Sormus tekisi hänestä pilkkaa!
Mutta Sauron oli ollut hyvinkin näkyvä Sormusta pitäessään. Se, joka hallitsee Sormuksen, pystyy käyttämään sitä tärkeämpiin asioihin. Sormus ei muuta herraansa varjoksi.
Hänen olisi siis harjoiteltava enemmän. Isildur katsoo lattialle, mutta ei näe esinettä missään. Äkillinen pakokauhu valtaa hänet. Hän ei voi hukata Sormusta. Sen arvo on mittaamaton. Hän laskeutuu maahan polvilleen ja haravoi lattiaa katsellaan, mutta ei näe missään kullan pilkahdusta. Minne se on vierinyt? Ei kai se voi tehdä itsestäänkin näkymätöntä?
Ovi lennähtää auki. Se on Elendur. Hän katsoo isäänsä hämmästyneenä. "Atar? Olethan sinä täällä – kamaripalvelija väitti... mutta mitä ihmettä sinä teet?"
Isildur nousee nopeasti ylös. Hän ei kaipaa Elendurin seuraa juuri nyt. "Miksi et koputa? Minä olen nyt kiireinen."
"Miksi koputtaisin, kun palvelija sanoi, ettet ole täällä? Minä tulin etsimään kirjepaperia ja mustetta, koska omani ovat loppuneet."
"Ota sitten mitä tarvitset ja jätä minut rauhaan."
Elendur ei liikahdakaan. Hän katsoo isäänsä vakavana. "Oletko varmasti kunnossa? Vaikutat levottomalta. Oletko hukannut jotakin?"
"Lakkaa utelemasta. Minun asiani eivät kuulu sinulle! Parasta on, että painelet matkoihisi saman tien!"
"Kai saan sentään ensin ottaa paperin ja musteen?" Elendur sanoo eikä odota isänsä vastausta. Pari askelta otettuaan hän kuitenkin pysähtyy ja katsoo maahan, kirjoituspöydän jalan viereen. "Mikä tuo on?" hän kysyy ja kurkottaa poimiakseen esineen maasta, mutta Isildur loikkaa yhdellä harppauksella hänen eteensä ja nappaa Sormuksen itselleen.
"Se on minun!" hän huudahtaa ärtyneenä siitä, että Elendurilla oli otsaa yrittää koskea hänen Sormukseensa. Hän puristaa esineen tiukasti nyrkkiinsä.
"Enkö saa nähdä sitä?" Elendur kysyy hämmentyneenä.
"Miksi sinun pitäisi? Se on minun!"
"Mutta... minä olisin vain halunnut katsoa sitä. Se näytti sormukselta." Elendur vaikenee hetkeksi, luo Isilduriin tiukan katseen. "Ei kai se ole se sormus – Sauronin Sormus?"
Isildur katsoo poikaansa. Nyt kun Sormus on taas turvallisesti hänen hallussaan, hän alkaa rauhoittua ja tajuaa kiivastuneensa turhaan. Ei Elendur yrittäisi ottaa sitä häneltä pois. Hän on aina luottanut esikoiseensa, ja voisi luottaa tässäkin asiassa.
"Minä otin sen Sauronilta", hän toteaa. "Otin sen verirahaksi isästäni ja veljestäni, sillä mitään muuta hyvitystä en olisi häneltä saanut. Joten se on nyt minun, ja tietysti jonakin päivänä sinun. Siitä tulee sukumme perintökalleus, niin kuin Narsilin kappaleista ja Barahirin sormuksesta."
"Hyvä on", Elendur sanoo, silti vähän epäilevän näköisenä. "Mutta luuletko, että meidän on viisasta ottaa niin voimallinen esine haltuumme? Eikö Gil-galad sanonut, että Sauronin mahti perustui hänen Sormukseensa?"
"Gil-galad oli oikeassa. Sauron kuoli, kun minä otin häneltä Sormuksen. Mutta miksi se ei voisi olla meidän hallussamme? Kenen muun haltuun olisit sen luottanut? Kukaan ei uskalla tulla ottamaan sitä pois Ihmisten Korkealta Kuninkaalta. Se on turvassa niin kauan, kun se on meidän hallussamme."
"Mutta kenties se on vaarallinen meille itsellemme. Minä muistelen, että haltiat halusivat tuhota sen. Eivät he sitä syyttä suotta olisi halunneet hävittää."
"Haltioiden aivoitukset ovat kummallisia. Minusta olisi väärin tuhota näin kaunis esine, josta kenties voi olla meille vielä hyötyä. Mihinkään vaaraan minä en usko. Luulen, että haltiat eivät vain olisi halunneet luovuttaa valtasormusta ihmisille, vaan ajattelivat, että vain he ovat kyllin mahtavia säilyttämään tällaista esinettä. Kenties he pelkäävät, että ihmiset voisivat käyttää sitä heitä vastaan, mutta sitä heidän ei tarvitse pelätä. Me emme tietenkään käytä tätä Sormusta ketään vastaan, ellei sitten jokin uusi paha nouse jonakin päivänä. Silloin siitä voisi olla hyötyä. Minun oli kyllä tarkoitus kertoa tästä sinulle, mutta ei vielä. Halusin ensin oppia ymmärtämään sitä paremmin. Nyt olen saanut selville, että se tekee kantajansa näkymättömäksi, jos tämä pujottaa sen sormeensa. Sen vuoksi kamaripalvelija ei nähnyt minua, kun kävi täällä."
Elendur katsoo Isildurin nyrkkiin puristettua kättä ja näyttää hämmentyneeltä. "Toivon, että mietit asiaa vielä huolellisesti. Sanon tämän sinulle neuvonantajanasi. Tuo Sormus ei minun mielestäni kuulu ihmisille, eikä kenellekään muullekaan tässä maailmassa. Thranduil puhui siitä jo minulle. Hän pelkäsi juuri tätä, että sinä olet ottanut Sormuksen itsellesi. En toista sitä, mitä hän sanoi, koska luultavasti raivostuisit, mutta hän ei luota meidän sukumme kykyyn pitää se turvassa. Ja minä luotan haltioiden viisauteen tässä asiassa."
"Olet kaikessa nykyisin samaa mieltä kuin haltiat! Tätä minä juuri pelkäsin, kun ryhdyit liian läheisiin tekemisiin heidän kanssaan. Unohdat, kenelle sinun uskollisuutesi kuuluu. Minä olen yhä sinun herrasi, ei Thranduil! Jos et osaa muuta kuin toistella haltioiden viisasteluja, mene tiehesi ja anna minun olla!"
Keskustelu on päättynyt. Elendur ottaa paperin ja mustepullon ja lähtee huoneesta taakseen katsomatta.
44. luku: Auringon Torni
Minas Anor, Vuonna 3441 Toista Aikaa
Isildur ei ole koskaan rakastanut Minas Anoria niin kuin hänen veljensä. Nousu seitsemännelle piirille linnaan on liian pitkä ja väsyttävä, vaikka istuisi hevosen selässä, ja sitä on mahdotonta tehdä herättämättä koko kaupungin huomiota. Muualla on jo viileä syys, mutta Minas Anorissa kesä tuntuu jatkuvan aina vain. Aurinko porottaa eteläiseltä taivaalta kuumasti valkoisin kivin päällystetyille kaduille. Isildur ei näe missään puita tai muuta vihreää. Rakennukset kohoavat korkealle tien molemmin puolin ja kujat niiden välissä ovat hämäriä ja epäilyttäviä. Tässä kaupungissa on paljon piilopaikkoja sellaisille, joiden toimet eivät kestä kuninkaan katsetta. Anárion sai varmasti viettää paljon aikaa Anorin Kiven ääressä, kun yritti selvittää pahantekijöiden liikkeitä. Pian se tehtävä lankeaisi Meneldilin harteille.
Kaupungin pääkadun laidat ovat täynnä ihmisiä, kun seurue etenee kohti linnaa. Minas Anorista on tullut ahdas, sillä monet niistä, jotka lähtivät Ithilienistä sotaa pakoon, asettuivat asumaan tänne, eivätkä ole ainakaan vielä halunneet palata entisille asuinsijoilleen. Ja nyt he kaikki haluavat nähdä uuden Korkean Kuninkaan, vaikka suurin osa heistä on varmasti nähnyt Isildurin aiemminkin. Kenties Elendilmirin loiste todella muuttaa häntä. Hän julistautui Gondorin ja Arnorin Korkeaksi Kuninkaaksi Osgiliathissa pari viikkoa sitten, ja pojat totesivat heti, että hän näyttää nyt aivan isoisältä, ja Meneldilin silmissä näkyi entistä enemmän kunnioitusta.
Isildur ei ole varma, pitääkö siitä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja: korkea kuninkuus kuuluu hänelle, mutta hän ei ole tottunut uuteen asemaansa. Sen myötä on tullut lisää vastuuta, eikä hänellä ole enää ketään, jonka kanssa se jakaa. Hän on istunut Osgiliathin valtaistuimellaan joka päivä sen jälkeen, kun sai tähden otsalleen. Hän on lyönyt sodassa ansioituneita sotilaita ritareiksi, myöntänyt uusia arvonimiä ja jakanut maatilkkuja, langettanut tuomioita niille, jotka ovat rikkoneet lakia. Meneldil istui hänen vierellään, sillä hänen vuoronsa pitää hovia tulisi pian. Mutta nämä samat työt odottaisivat Isilduria Annúminasissa, ja kuka tietää, koska hän saisi taas tilaisuuden vaeltaa vapaasti mielensä mukaan tai lähteä hoitamaan jotakin tehtävää kaukaisille maille? Saisiko hän ylipäänsä enää koskaan tehdä mitään jännittävää? Ajatus siitä, ettei paluuta vanhaan luultavasti enää ole, herättää hänessä levottomuutta. Hänen olisi keksittävä jotakin, jokin seikkailu, joka rauhoittasi. Häntä ei ole luotu istumaan paikallaan ja sovittelemaan pikkuruhtinaiden välisiä kiistoja tai allekirjoittamaan loputtomia paperipinoja.
Viimein he saapuvat Auringon Tornin pihaan. Isildur laskeutuu hevosen selästä ja katsoo ympärilleen. Lähteenpiha näyttää samalta kuin ennenkin, tyhjältä. Sen keskellä on vain yksi koristeellinen suihkulähde, jonka vesipisarat kimmeltävät auringonpaisteessa. Anárion pohti monta kertaa, mitä laittaisi pihansa koristukseksi, mutta ei pystynyt keksimään mitään, mikä vetäisi vertoja Minas Ithilin Valkoiselle Puulle.
Isildur näkee kolmen naisen lähestyvän, ja yksi heistä kiirehtii askeleitaan.
"Alatulya, aranya, háno atarinyo!" neito lausuu päästessään Isildurin luo. Hän niiaa sievästi.
"Hantanyel, melda hína", Isildur vastaa ja hymyilee. Sildë on aina ollut Anárionin lapsista hänelle rakkain. Hetken hän pohtii, millainen kuningatar Sildëstä olisi tullut, jos heidän sukunsa noudattaisi Tar-Aldarionin lakia. Arvatenkin viisas valtiatar, mitä sopivin huolehtimaan rauhan aikaa elävästä kansasta. "Eikä sinun tarvitse minulle niiata", hän jatkaa.
"Vaikea minun on olla niiaamatta, kun edessäni seisoo Korkea Kuningas", Sildë toteaa, ja Isildur arvaa hänen muistelevan niitä kaukaisia iltapäiviä toisessa maailmassa, kun Isildur ei ollut hänelle muuta kuin joutilas setä, joka tuli viettämään aikaa heidän kotiinsa ja opetti tyttöä kiipeilemään puissa ja ampumaan ritsalla aina kun Auriën silmä vältti.
Isildur halaa Sildëä ennen kuin kääntyy Auriën puoleen. Nainen hymyilee hänelle, mutta Isildur ei voi olla huomaamatta, että vuodet alkavat jo painaa Anárionin leskeä. Aurië ei ole Elrosin sukua ja Anárionin menetys on varmasti verottanut hänen voimiaan. Meneldil tervehtii vaimoaan hillityn kohteliaasti. Isildur toteaa itselleen, että jos Marillë olisi tässä, hän ei pystyisi samaan pidättyväisyyteen. Ei enää kovin pitkään, hän lohduttaa itseään. Gondorissa on vielä paljon tekemistä, mutta hän kiirehtisi askareitaan. Hän lähtisi heti, kun asiat olisivat kunnossa: tärkeimmät lait tarkistettu, kruunu luovutettu ja kaikki sen kantamiseen kuuluvat asiat opetettu Meneldilille. Isildur tuskin enää palaisi etelään, sillä pohjoisessa olisi tekemistä vielä enemmän. Arnor on hänelle suurelta osin vieras, ja sitä paitsi hän haluaa viettää aikaa Valandilin kanssa. Hän opettaisi pojan ratsastamaan ja metsästämään ja purjehtimaan pienellä purrella Hämyvedellä. Valandilille hän löytäisi aikaa, vaikka sitten luovuttamalla entistä suuremman osan tehtävistään Elendurille ja Aratanille.
Kun he ovat levänneet jonkin aikaa, Isildur pyytää saada nähdä veljensä haudan. Sildë lähtee hänen oppaakseen. Kuudennen piirin päässä olevaan muuriin on tehty portti, jonka takaa alkaa Mindolluinin rinnettä pitkin kiemurteleva tie. He kulkevat sitä, kunnes tulevat yksinäisen, kivestä rakennetun talon luo. Talo on valkoinen, sen edustalla on pylväitä ja sen päätyyn on kaiverrettu Gondorin tunnukset.
"Tämä on Kuninkaiden Talo", Sildë toteaa. Isildur tietää sen. Anárion suunnitteli Taloa jo eläessään ja varmaankin aloitti sen rakennuttamisen. Meneldil kaiketi määräsi sen viimeisteltäväksi sen jälkeen, kun Anárion oli kuollut.
Sisällä talossa he eivät puhu. Seinällä on laatta, jossa on Anárionin nimikirjaimet, ja hänen arkkunsa sen takana seinän sisässä. Meneldil on järjestänyt kaiken kauniisti ja kunnioituksella. Näin kauas eivät kantaudu mitkään kaupungin äänet, ja paikka huokuu rauhaa ja hiljaisuutta. Ehkä täällä melkein saattaa tuntea Erun läsnäolon, tai sitä Anárion varmasti tavoitteli. Mutta Mindolluin ei ole Meneltarma, eikä Isildur pysty täällä seisoessaan tuntemaan muuta kuin sydämensä rauhattomat lyönnit rinnassaan.
He poistuvat talosta ja kävelevät hiljaisuudessa takaisin kuudennelle piirille. Siellä Sildë pysähtyy ja katsoo setäänsä. "Meneldil sanoo, että Kuninkaiden Talossa on paikka myös Elendilille."
"Elendilin paikka olisi Annúminasissa", Isildur vastaa, "mutta en voi viedä häntä sinne asti. Tämä taas on Anárionin kaupunki, enkä pitäisi siitä, että isämme on haudattu tänne. Mutta tuotakoon hänet tänne siksi aikaa, kunnes olen päättänyt, minne hänet haudataan."
"Minä ymmärrän", Sildë sanoo. "Ja luulen, että veljenikin ymmärtää, vaikka hänellä lienee vielä paljon opittavaa."
"Hän on oppinut paljon isältään, ja minä jatkan siitä, mihin Anárion jäi. Lähden pohjoiseen vasta sitten, kun voin luottaa tämän valtakunnan Meneldilin käsiin."
* * *
Aurinko paistaa kuumasti Lähteenpihalle, jonne on kokoontunut suuri joukko kaupungin väkeä. He ovat muodostaneet ringin suihkulähteen ympärille. Lähteen vierelle on rakennettu pieni kivillä reunustettu multapenkki.
Elendur seisoo isänsä oikealla puolella, Meneldil vasemmalla. Elendur katsoo, kuinka isä irrottaa Valkoisen Puun taimen varovasti puisesta saavista, jossa se on kasvanut viime vuodet. Elendurin mieleen palautuu päivä, jona Sauron hyökkäsi Minas Ithiliin. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, melkein kuin se olisi tapahtunut jonakin toisena maailmanaikana, jolloin kaikki oli ollut toisin. Ja kohta se todella olisi entisen maailmanajan tapahtumia, sillä kun tämä vuosi tulisi päätökseen, aloittaisivat he ajanlaskun alusta. Koittaisi Kolmas Aika, mutta millainen siitä muotoutuisi, sitä Elendur ei osaa nähdä ennalta tai edes kuvitella mielessään. Parempi siitä tulisi kuin kahdesta ensimmäisestä, toivon mukaan, nyt kun Sauron ei ole enää heidän vaivanaan.
Kuningas asettaa vesan varovasti kuoppaan, joka sille on kaivettu, ja täyttää tyhjät kohdat mullalla. Sitten hän kaataa saavista vettä puun juurelle ja astuu taaksepäin. Hän ei irrota katsettaan pienestä puusta. Se vähäinenkin supina, joka väkijoukosta vielä hetki sitten kuului, vaimenee, kun kaikki keskittyvät katsomaan puuta. Sen on kolmen kyynärän korkuinen ja sen hopeanhohtoinen runko on kuin lapsen käsivarsi, mutta sen latva haarautuu jo moneksi oksaksi, joita koristavat terhakat hopeanvihreät lehdet. Tällä paikalla se saa paljon valoa, sekä kuun että auringon, ja se kantaisi vielä monta hedelmää.
Lopulta kuningas nostaa katseensa paikalle kerääntyneeseen väkeen. He ovat enimmäkseen linnan asukkaita, sotilaita, palvelusväkeä sekä kuudennella piirillä asuvaa ylhäisöä.
"Kasvakoon ja kukoistakoon Puu tässä, Minas Anorin linnan pihalla, kaupungin ensimmäisen valtiaan, veljeni Anárion Elendilionin muistoksi. Älköön kukaan, joka tätä Puuta katsoo, koskaan unhoittako Anárionin suuruutta ja hyvyyttä ja aurinkoa hänen silmissään", hän sanoo vakavana. "Uskon, että Puu pitää enemmän Etelä-Valtakunnan lämpimästä auringosta kuin pohjoisen pitkästä ja tuimasta talvesta. Muuten olisin vienyt sen mukanani Annúminasiin. Te tiedätte Valkean Puun tarinan, mutta kerrattakoon se vielä, jotta muistatte sen varmasti ja osaatte kertoa sen eteenpäin tuleville polville. Tiedätte, että Puun sukujuuret ulottuvat kaukaiseen merentakaiseen maahan, ja että sen lehdissä ja hedelmissä elää pilkahdus Ensimmäistä Valoa. Ja tiedätte Puuhun liittyvän ennustuksen, jonka lausui Tar-Palantir monia vuosikymmeniä sitten – että jos Valkoinen Puu kuolee, sammuu myös Númenorin kuninkaiden suku. Kahdesti on Sauron onnistunut tuhoamaan Nimlothin, mutta kummallakin kerralla on Puun elämä jatkunut, ja niin on jatkunut myös Númenorin kuninkaiden taival. Ensimmäisellä kerralla pelastin Puun hedelmän Armenelosista, ja tämän hedelmän istutti isoisäni, Andúniën ruhtinas Amandil, joka polveutui neljännen kuninkaan Tar-Elendilin tyttärestä Silmariënista. Siitä kasvanut taimi matkusti Númenorista Keski-Maahan minun laivassani ja minä istutin sen lopulta kotini, Minas Ithilin linnan pihaan. Senkin puun Sauron tuhosi. Minä olin kuitenkin ajoissa istuttanut Puun kantaman hedelmän, ja sain tuotua Puun turvaan, ja veljeni otti sen huomaansa siksi ajaksi, jonka minä olin pohjoisessa valmistautumassa sotaan isäni ja haltioiden kanssa.
"Nyt on kuitenkin koittanut hetki, jona kallisarvoinen Nimloth siirtyy veljeni huoneen haltuun. Ja sen tähden minä pyydän, että hänen perillisensä huolehtisivat siitä samalla rakkaudella kuin minä olen siitä huolehtinut ja tekevät kaikkensa, jotta se ei enää joutuisi vaaraan tai tuhoutuisi. Puuta pitää kastella säännöllisesti, mutta ei liikaa, ja mikäli siihen kasvaa hedelmä, mitä tapahtuu harvoin, on se poimittava ja istutettava siltä varalta, että jotain tapahtuu äitipuulle. Sillä minä en epäile Tar-Palantirin ennustusta, eikä kenenkään muunkaan tule sitä unhoittaa: jos tämä Puu kuihtuu, niin kuihtuvat myös Númenorin kuninkaat, ja mitä on tämä kansa ilman kuninkaitaan?"
Elendur on harvoin kuullut isänsä pitävän niin pitkiä ja mahtipontisia puheita. Aihe on kyllä isälle rakas. Hänen sydämensä murtuisi, jos jotain tapahtuisi Valkoiselle Puulle, eikä syynä ole ainoastaan pelko sukulinjan puolesta. Puu itsessään edustaa sitä, mikä isälle on erityisen rakasta: kaukaista lännen valoa, josta kaikki hyvä on peräisin ja jonne se palautuu. Mutta isä on myös muuttunut. Elendur on kuullut joidenkin toteavan, että sota sai Elendilin perijän viimein kypsymään ja rauhoittumaan ja ottamaan itselleen sen vastuun, joka hänelle kuuluu. Elendurista isä näyttää kuitenkin aiempaa väsyneemmältä ja jollakin tavalla lannistetulta, ikään kuin tämä kantaisi nyt kaikkia maailman murheita harteillaan.
Hänen pitäisi olla murehtimatta isänsä vuoksi, niin kuin Thranduil kehotti. Elendur kääntyy katsomaan muualle ja huomaa muutamien väkijoukossa seisoskelevien neitojen katselevan häntä ja hänen veljiään. Ilmeisesti sotasankaruus on lisännyt heidän vetovoimaansa vielä entisestään. Nämäkin neidot varmasti tietävät Aratanin olevan kihloissa, sillä naiset tuntuvat aina olevan perillä senkaltaisista asioista, mutta toisaalta, kihlaus ei ole avioliitto, ja sen voisi vielä purkaa. Gondorin neidot eivät kaiketi vieläkään ole luopuneet toivosta, vaikka he lähtisivät pian pohjoiseen. Elendur pohtii, että joutuu varmaan kestämään neitojen katseita pohjoisessakin, sillä hän ei tietenkään voisi koskaan esitellä Thranduilia julkisesti kumppaninaan. Vai tuijottavatko nämä neidot häntä sittenkin juuri sen vuoksi, että ovat kuulleet hänestä ja Thranduilista? Eihän se ole enää mikään salaisuus, ei sen voitonjuhlan jälkeen. Hän vilkaisee neitoja uudestaan. Onko tuo hymy sittenkin huvittunut, ja liittyykö tuohon supatukseen ihmettelyä siitä, että tuon kaltainen mies voi rakastaa toista miestä, vieläpä haltiaa? Ja tuo kolmas, tietäväisen näköinen, arvatenkin toteaa Elendurin olleen aina hieman omituinen: kuka normaali mies muka pakeni aina kahdenkeskisestä tilanteesta väittämällä, että oli unohtanut sammuttaa kynttilän huoneestaan tai että oli nukahtamaisillaan jouduttuaan valvomaan edellisen yön jonkin käsittämättömän työtehtävän vuoksi? Elendur päättää pitää katseensa visusti Valkoisessa Puussa seremonian loppuun asti.
Myöhemmin sinä päivänä he istuvat illallisella linnan pienemmässä ruokasalissa, sillä paikalla ovat vain Korkea Kuningas, hänen poikansa, Aurië ja Sildë sekä Meneldil perheineen. Isä puhuu Meneldilille matkasta, jonka hän haluaa heidän pian tekevän.
"Me otamme Anárionin laivan Pelargirista ja purjehdimme sillä pitkin etelärantaa, sekä ylös virtoja, ja vierailemme kaikissa tärkeimmissä kaupungeissamme. Me kierrämme koko maan, ympäri Andrastin niemimaan, ja sitten Rautkymiä pitkin Orthanciin, ja sieltä takaisin Calenardhonin ja Anórienin kautta Suurta Lännentietä myöten. Saamme Orthancista hevosia tätä matkan viimeistä osuutta varten. Teemme tämän matkan, koska sinun on opittava tuntemaan maasi ja kansasi. Ja nyt kun sota on ohi, meidän on myös korkea aika määrittää tarkasti, mitkä alueet kuuluvat Eteläiseen Kuningaskuntaan, ja mitkä alueet kuuluvat muille kansoille. Me emme kaipaa nyt mitään kahnauksia. Sopimukset on tehtävä ja tätä parempaa hetkeä ei tule – kaikki haluavat elää sovussa suuren sodan jälkeen ja sen vuoksi uskon, että neuvottelut sujuvat ilman ongelmia. Milloin viimeksi olet käynyt Orthancissa?"
"Aranya, minun täytyy myöntää, etten ole käynyt siellä koskaan", Meneldil vastaa hämillisenä.
"Et koskaan? Sitten oletan, että sinulta on jäänyt moni muukin paikka näkemättä. Nyt jos koska sinun täytyy siis tehdä tämä matka, sillä sitten, kun olet kuningas, olet luultavasti liian kiireinen voidaksesi jättää istuintasi niin pitkäksi aikaa. Vaikka onhan sinulla poikasi Cemendur, joka varmasti osaa jo hoitaa joitakin tehtäviäsi", Isildur toteaa mutta luo hieman epäilevän katseen tähän hiljaiseen nuoreen mieheen. Cemendur osoitti sodassa olevansa isoisänsä veroinen taistelija, mutta tämän kyvyistä hallitsijana on paljon vähemmän näyttöä. "Nyt meidän pitää päättää, kuka jää hoitamaan kuninkaan tehtäviä tänne matkamme ajaksi. Carastion on Minas Ithilissä, mutta kenen haltuun haluat jättää Minas Anorin, Meneldil?"
"Minulla on useita luotettuja miehiä. Antakaa minun pohtia asiaa."
"Pohdi rauhassa. Emme tietenkään lähde talven selkään, vaan vasta kevään koittaessa."
Isä on melkein kuin oma vanha itsensä puhuessaan matkasta, innostunut ja täynnä suunnitelmia. Se ilahduttaa Elenduria. Hän arvelee, että isä haluaa hänet ja veljet mukaan. Elendurilla ei ole mitään sitä vastaan, sillä hän kaipaa jotakin tekemistä, sillä jouten ollessaan hän ei osaa ajatella muuta kuin Thranduilia, mikä vain lisää hänen kaipuutaan. Ciryon ei myöskään osaa jättää häntä rauhaan, vaan utelee jatkuvasti kummallisin sanakääntein, millainen hänen suhteensa Thranduiliin tarkalleen ottaen on. Ciryonin tuntuu olevan mahdoton käsittää, että kaksi miestä voi rakastaa toisiaan samalla tavalla kuin mies ja nainen. Aratan taas on keksinyt kokonaisen joukon uusia haltiavitsejä, joita hän laukoo varsinkin silloin, kun huomaa Elendurin olevan kuuloetäisyydellä. Talvesta tulisi pitkä, vaikka mettarë-juhla olisi tänä vuonna varmasti erityisen suureellinen, kun samalla jätettäisiin hyvästit kokonaiselle maailmanajalle.
* * *
Työteliäät päivät seuraavat toisiaan ja samalla ensimmäiset syyssateet löytävät tiensä Mindolluinin juurelle ja kastelevat kivisen kaupungin. Se ei juuri piristä Isilduria. Tämä ei ole hänen kotinsa, mutta silti se on täynnä ihmisiä, jotka vaativat hänen huomiotaan ja haluavat tietää hänen kantansa asiaan kuin asiaan. Isildur on turhaan yrittänyt saada heidät kääntymään Meneldilin puoleen. Heidän silmissään Meneldil on kaiketi yhä hemmoteltu kuninkaanpoika, johon ei voi luottaa ja jolla ei ole todellista valtaa. Niinpä Isildur huomaa joutuvansa istumaan neuvotteluissa ja pitämään vastaanottoa joka päivä aamusta iltaan.
Sitten on vielä Aurië. Aurië haluaa puhua, enimmäkseen Anárionista. Lyhyessä ajassa Isildur on joutunut käymään naisen kanssa läpi kaikki Anárionin elämänvaiheet ja siltikin nainen yhä saapuu joka ilta Isildurin huoneisiin. Ikään kuin Isildurilla olisi enää mitään sellaista kerrottavaa, mitä nainen ei jo tietäisi. "Minä olin häntä kymmenen vuotta vanhempi, ja pidin häntä vauvana, kunnes hän eräänä päivänä iski minut lattiaan. Älä kysy, minkä vuoksi", Isildur totesi jo aikaa sitten, mutta se ei näytä estävän Auriëta kyselemästä kaikenlaista Anárionin lapsuudesta.
Aurië kyselee kuitenkin myös siitä, miten Isildur itse voi, ja onko tämä yhä väsynyt sodasta, kun näyttää niin uupuneelta. Väsynyt sodasta? Pikemminkin hän on väsynyt kaikesta siitä, mikä sotaa on seurannut, mutta muiden näyttää olevan mahdotonta ymmärtää tätä. Isildur arvaa, että Aurië on yksinäinen ja etsii jonkinlaista lohtua, mutta Isildur ei usko olevansa oikea henkilö sitä antamaan. Hän mieluiten vain unohtaisi sen, että veli on ikuisesti poissa. Lopulta hän ehdottaa Auriëlle, että tämä tulisi pohjoiseen, ainakin vähäksi aikaa tai vaikka lopullisesti, sitten kun he ovat saaneet asiat järjestykseen Annúminasissa ja olisivat valmiit ottamaan vastaan vierailijoita. Marillësta olisi Auriëlle seuraa. Aurië lupaa pohtia asiaa, ja Isildur yllättyy hieman huomatessaan, että Isildurin kutsu selvästi houkuttelee naista. Kenties tämä vielä tarttuisi siihen.
Tänään Isildur toivoo saavansa olla hetken rauhassa. Hän on odottanut kärsivällisesti ja uskoo, että Sormus saattaisi nyt olla niin viileä, että hän voisi kokeilla sitä uudestaan turvallisesti. Hän istuu huoneessaan olevan pöydän ääreen ja ottaa ketjussa roikkuvan rasian esiin paitansa alta. Sormus on yhtä kaunis kuin hänen ensi kertaa sen nähdessään, ehkä kauniimpikin. Kuvitteleeko hän vain, vai onko kirjoitus nyt hieman himmeämpi kuin silloin, kun hän viimeksi katsoi sitä? Ehkä se on merkki siitä, että Sormus todella on jäähtynyt. Isildur toivoo, ettei kaiverrus katoaisi kokonaan, sillä kirjaimet ovat taidokasta työtä ja kauniit katsella, vaikka itse viestin sisältö olisikin jotain kurjaa.
Ehkä Sormus voisi auttaa häntä kestämään paremmin kaikki Korkean Kuninkaan velvollisuudet. Siinä on voimaa. Hänen pitäisi vain oppia käyttämään sitä. Ehkä se voisi tehdä hänestä paremman kuninkaan, isänsä veroisen, ellei paremmankin. Ei olisi mitään sellaista tehtävää, jota hän ei osaisi tehdä oikealla tavalla. Ja hän tekisi vain viisaita päätöksiä, eikä koskaan menettäisi malttiaan, vaikka hänen edessään seisoisi kaksi jostakin joutavasta ojasta kiistelevää talonpoikaa. Ja tietysti, jos jokin joskus uhkaisi hänen valtakuntaansa, Sormuksen avulla hän saisi syöstyä vihollisen saman tien takaisin sinne, mistä tämä tuli, ja kenties lopullisesti pois maan päältä. Sotaa ei enää koskaan olisi, koska kaikki vastustajat kavahtaisivat häntä. Hänen pitäisi vain oppia hallitsemaan Sormuksen voima.
Hän pujottaa Sormuksen sormeensa. Ja saman tien hän ymmärtää erehtyneensä: Sormus aiheuttaa yhtä kovaa kipua kuin ensimmäisellä kerrallakin. Se ei tule hänelle aivan täytenä yllätyksenä, ja siksi hän ei nyt parahda kivusta. Se saa kuitenkin tuskankyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Sormus kaipaa vielä entistä Herraansa ja haluaa siksi satuttaa Isilduria. Mutta jos hän vain kestäisi kivun, Sormus ymmärtäisi, että hän on sen uusi herra ja että sen olisi alistuttava hänen tahtoonsa.
Samassa huoneen oveen koputetaan, ja melkein heti perään se avautuu – Isildur on unohtanut lukita oven. Sieltä tulee kamaripalvelija pari viittaa käsivarsillaan. Mies katsoo suoraan Isildurin lävitse ja jatkaa sitten matkaansa sisempään huoneeseen, jossa vaatteita säilytetään. Isildur tuijottaa häkeltyneenä miehen perään. Tuska on jotenkin sumentanut hänen silmänsä, sillä hänestä näyttää kuin koko maailma olisi jonkinlaisen harmaan verhon peittämä, esineiden ääriviivat ovat epäselvät ja häilyvät, yksityiskohdat pelkkää sumua. Silmien hierominen ei auta asiaa. Mutta samaan aikaan hän kuitenkin kuulee tarkasti, jopa sen kuinka palvelija viikkaa viitat ja asettaa ne huoneen perällä olevista vaatearkuista vasemmanpuoleiseen. Kohta hän kuulee kamaripalvelijan askeleiden taas lähenevän ja näkee tämän poistuvan huoneistosta mitään sanomatta tai edes katsomatta Isilduriin päin.
Kun ovi on sulkeutunut, Isildur riisuu Sormuksen. Ensimmäistä kertaa joku palvelijoista on jättänyt hänet huomiotta, ikään kuin hän olisi täysin näkymätön. Hän voisi raivostua tällaisesta kunnioituksen puutteesta, mutta sen sijaan hän nousee ja menee seinällä riippuvan pienen kuvastimen luo. Hän pujottaa Sormuksen etusormeensa ja näkee kuvajaisensa katoavan. Hän tuijottaa ällistyneenä tyhjää peiliä sumentuneilla silmillään ja jopa unohtaa Sormuksen tuottaman kivun hetkeksi. Äkkiä hän kimpaantuu, vetää Sormuksen nopeasti irti ja paiskaa sen vimmoissaan lattialle. Siinäkö kaikki mitä tämä esine osaa tehdä? Onko sen suuri voima siinä, että se tekee kantajastaan näkymättömän, niin että tämä voi piilottaa itsensä silloin, kun tilanne sitä vaatii? Se todellakin tekisi Isildurin elämästä yhtä juhlaa – aina kun häntä ei huvittaisi kohdata ketään, hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsestään näkymättömän. Eikö hän sitä juuri hetki sitten kaivannut?
Aivan kuin Sormus tekisi hänestä pilkkaa!
Mutta Sauron oli ollut hyvinkin näkyvä Sormusta pitäessään. Se, joka hallitsee Sormuksen, pystyy käyttämään sitä tärkeämpiin asioihin. Sormus ei muuta herraansa varjoksi.
Hänen olisi siis harjoiteltava enemmän. Isildur katsoo lattialle, mutta ei näe esinettä missään. Äkillinen pakokauhu valtaa hänet. Hän ei voi hukata Sormusta. Sen arvo on mittaamaton. Hän laskeutuu maahan polvilleen ja haravoi lattiaa katsellaan, mutta ei näe missään kullan pilkahdusta. Minne se on vierinyt? Ei kai se voi tehdä itsestäänkin näkymätöntä?
Ovi lennähtää auki. Se on Elendur. Hän katsoo isäänsä hämmästyneenä. "Atar? Olethan sinä täällä – kamaripalvelija väitti... mutta mitä ihmettä sinä teet?"
Isildur nousee nopeasti ylös. Hän ei kaipaa Elendurin seuraa juuri nyt. "Miksi et koputa? Minä olen nyt kiireinen."
"Miksi koputtaisin, kun palvelija sanoi, ettet ole täällä? Minä tulin etsimään kirjepaperia ja mustetta, koska omani ovat loppuneet."
"Ota sitten mitä tarvitset ja jätä minut rauhaan."
Elendur ei liikahdakaan. Hän katsoo isäänsä vakavana. "Oletko varmasti kunnossa? Vaikutat levottomalta. Oletko hukannut jotakin?"
"Lakkaa utelemasta. Minun asiani eivät kuulu sinulle! Parasta on, että painelet matkoihisi saman tien!"
"Kai saan sentään ensin ottaa paperin ja musteen?" Elendur sanoo eikä odota isänsä vastausta. Pari askelta otettuaan hän kuitenkin pysähtyy ja katsoo maahan, kirjoituspöydän jalan viereen. "Mikä tuo on?" hän kysyy ja kurkottaa poimiakseen esineen maasta, mutta Isildur loikkaa yhdellä harppauksella hänen eteensä ja nappaa Sormuksen itselleen.
"Se on minun!" hän huudahtaa ärtyneenä siitä, että Elendurilla oli otsaa yrittää koskea hänen Sormukseensa. Hän puristaa esineen tiukasti nyrkkiinsä.
"Enkö saa nähdä sitä?" Elendur kysyy hämmentyneenä.
"Miksi sinun pitäisi? Se on minun!"
"Mutta... minä olisin vain halunnut katsoa sitä. Se näytti sormukselta." Elendur vaikenee hetkeksi, luo Isilduriin tiukan katseen. "Ei kai se ole se sormus – Sauronin Sormus?"
Isildur katsoo poikaansa. Nyt kun Sormus on taas turvallisesti hänen hallussaan, hän alkaa rauhoittua ja tajuaa kiivastuneensa turhaan. Ei Elendur yrittäisi ottaa sitä häneltä pois. Hän on aina luottanut esikoiseensa, ja voisi luottaa tässäkin asiassa.
"Minä otin sen Sauronilta", hän toteaa. "Otin sen verirahaksi isästäni ja veljestäni, sillä mitään muuta hyvitystä en olisi häneltä saanut. Joten se on nyt minun, ja tietysti jonakin päivänä sinun. Siitä tulee sukumme perintökalleus, niin kuin Narsilin kappaleista ja Barahirin sormuksesta."
"Hyvä on", Elendur sanoo, silti vähän epäilevän näköisenä. "Mutta luuletko, että meidän on viisasta ottaa niin voimallinen esine haltuumme? Eikö Gil-galad sanonut, että Sauronin mahti perustui hänen Sormukseensa?"
"Gil-galad oli oikeassa. Sauron kuoli, kun minä otin häneltä Sormuksen. Mutta miksi se ei voisi olla meidän hallussamme? Kenen muun haltuun olisit sen luottanut? Kukaan ei uskalla tulla ottamaan sitä pois Ihmisten Korkealta Kuninkaalta. Se on turvassa niin kauan, kun se on meidän hallussamme."
"Mutta kenties se on vaarallinen meille itsellemme. Minä muistelen, että haltiat halusivat tuhota sen. Eivät he sitä syyttä suotta olisi halunneet hävittää."
"Haltioiden aivoitukset ovat kummallisia. Minusta olisi väärin tuhota näin kaunis esine, josta kenties voi olla meille vielä hyötyä. Mihinkään vaaraan minä en usko. Luulen, että haltiat eivät vain olisi halunneet luovuttaa valtasormusta ihmisille, vaan ajattelivat, että vain he ovat kyllin mahtavia säilyttämään tällaista esinettä. Kenties he pelkäävät, että ihmiset voisivat käyttää sitä heitä vastaan, mutta sitä heidän ei tarvitse pelätä. Me emme tietenkään käytä tätä Sormusta ketään vastaan, ellei sitten jokin uusi paha nouse jonakin päivänä. Silloin siitä voisi olla hyötyä. Minun oli kyllä tarkoitus kertoa tästä sinulle, mutta ei vielä. Halusin ensin oppia ymmärtämään sitä paremmin. Nyt olen saanut selville, että se tekee kantajansa näkymättömäksi, jos tämä pujottaa sen sormeensa. Sen vuoksi kamaripalvelija ei nähnyt minua, kun kävi täällä."
Elendur katsoo Isildurin nyrkkiin puristettua kättä ja näyttää hämmentyneeltä. "Toivon, että mietit asiaa vielä huolellisesti. Sanon tämän sinulle neuvonantajanasi. Tuo Sormus ei minun mielestäni kuulu ihmisille, eikä kenellekään muullekaan tässä maailmassa. Thranduil puhui siitä jo minulle. Hän pelkäsi juuri tätä, että sinä olet ottanut Sormuksen itsellesi. En toista sitä, mitä hän sanoi, koska luultavasti raivostuisit, mutta hän ei luota meidän sukumme kykyyn pitää se turvassa. Ja minä luotan haltioiden viisauteen tässä asiassa."
"Olet kaikessa nykyisin samaa mieltä kuin haltiat! Tätä minä juuri pelkäsin, kun ryhdyit liian läheisiin tekemisiin heidän kanssaan. Unohdat, kenelle sinun uskollisuutesi kuuluu. Minä olen yhä sinun herrasi, ei Thranduil! Jos et osaa muuta kuin toistella haltioiden viisasteluja, mene tiehesi ja anna minun olla!"
Keskustelu on päättynyt. Elendur ottaa paperin ja mustepullon ja lähtee huoneesta taakseen katsomatta.