Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Tyttö lukaisi ja tykkää aina vain enemmän. Tämä luku oli ihana, ei lainkaan puuduttava tai tapahtumaköyhä niin kuin itse tuossa vähän varoittelit. Tuollainen mukavan rauhallinen (ja välillä vähemmän rauhallinen) arkielämän kuvailu syventää mukavasti hahmoja, ei sitä aina tarvitse olla hirmuinen action päällä. Tässä luvussa oli vähän sellainen "tyyntä myrskyn edellä"-tunnelma jotenkin. Arwenin salaperäinen kirje joka jäi vielä avaamatta ja Berenin suunnitelmat... Jännittävää.

Elboron... Huoh. Minulle tulee hänestä tämän luvun perusteella mieleen japanilaiset seikkailuroolipelit/elokuvat jotka kuhisevat vähäpukeisia tyrkkyjä tipusia eikä miespuolinen, vapaalla jalalla oleva päähenkilö älyä välittää yhdestäkään tuon taivaallista. Herra epäromanttisuus, oletan. Kaiken pitää perustua järkeen jne... Olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, millainen Elboron on rakastuneena. Tai onko se ylipäätään mahdollista :roll:
"Jos haluat lainata sitä, niin siitä vain. Vie se vaikka kokonaan pois - en keksinyt sille mitään järkevää paikkaa tässä kirjastossa, joten sen täytyy olla aivan turha ja merkityksetön ihmiskunnalle."
Voi jestas! :lol: Elboronmaisen kuivasti todettu. Tämä hymyilytti kovasti.

Lisää quottausta:
Tindóriel oli näköjään taas käynyt nyhtämässä kukkia maasta ja halusi että ne laitettaisiin kuolemaan ruokapöydälle kaikkien näkyville.
Ihanan ironisesti rakennettu lause. Miten sinä osaat? Tindóriel oli tässä luvussa melkoisen kiero pieni apina... Tonkia nyt toisen raukan laatikoita ja niiden arkaluontoista sisältöä! Tindi koettaa kovasti kietoa isäänsä pikkusormensa ympärille... Hyvä että Faramir ei ole ihan huijattavissa. Tindistä saattaisi muuten kasvaa melkoinen prinsessa. ((Jälleen kerran, tyttö the pelastakaa lapset-ry on huolissaan lasten kasvattamisesta vaikkei omaa kokemusta moisesta tule olemaan vielä pitkiin aikoihin.))

Éowyn suhtautui ihanan äidillisesti ja ymmärtäväisesti tuohon Silrielin ihastukseen, vaikka osaakin ylireagoida melkoisesti kun tulee erään kuningattaren kirjeistä kyse. Faramir puolestaan osasi olla yllättävän määrätietoinen myös tuossa lopussa, kun Beren ei tahtonut paljastaa aarrettaan. Noissa parissa lauseessa oli mielestäni melkoinen lataus, sellainen pienimuotoinen tahtojen taistelu kun Beren uhmasi Faramiriä eikä luovuttanut kirjaa. Valloittava kohta. Beren oli suloinen kun otti paineita suunnittelemastaan karkumatkasta ja siitä mitä siellä saattaisi tulla tapahtumaan, voi toista...

Minä alan pikuhiljaa rakastaa näitä sinun hahmojasi melko lailla. Ihana ficci.
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Tämäkin luku oli kiva, pidän koko ajan vain enemmän Berenistä, koska hänestä todella tulee mieleen Boromir. Vastaa minun kuvaani Gondorin Boromirista.

Tuo kirja, se naurattaa minua. Todellakin naurattaa, että tälläisiäkin tapoja löytää kikkoja. :lol: Mutta mikäs siinä.

Urh, en tykkää yhtään tuosta "viattomasta" ja vanhempiensa rakkautta hyväkseen käyttävästä Tindórielista. Hänhän on todella kiero tässä luvussa! ;/

Faramiria rakastan, ja hän on ihanan järkkymätön lapsiaan kohtaan, ja sillä tavalla oikeudenmukainen. Ei lapsia pidäkään hemmotella pilalle. ^^

Pikkusiskojen rallattelu on rasittavaa, ymmärrän siksi täysin Silrielia, koska olen itsekin joutunut tuon kiusaamisen kohteeksi monesti, tosin en enää niin usein, koska pikkusiskoni ovat jo sen verran vanhempia. ^^ Silriel herättää minussa kauheasti myötätuntoa, hän on se keskimmäinen lapsi, joka ei välttämättä saa niin paljon huomiota, kuin vanhemmat tai nuoremmat. Ja se on sääli, aina...

Osasitpa ovelaan kohtaan jättää, Borlas tulossa... :roll: Odotan tässä innolla jatkoa, tuleehan se pian? :wink: Tämä tarina on upea, ja pidän todellakin tästä.
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tack så mycket kommenteistanne. :D Tämä ficci koukkaa tässä vaiheessa pienelle sivupolulle, joka on kyllä jotenkin pienesti yhteydessä itse pääjuoneen... Seuraavat kolme lukua liittyvät sivujuoneen, mutta sitten palataan taas Berenin ja Elenwenin kuvioihin (Pientä viivytystä, eh? Huomaa miten tarkkaan olen suunnitellut tämän jutun rakenteen... :|) Koko ficistä sen verran, että tästä tulee selvästi pisin, mitä olen ikinä kirjoittanut, raakatekstiä on nyt 102 sivua ja vielä on tulossa jonkin verran lisää.

Andune: Kiitos, kiitos. Olet nähtävästi pohtinut tuota Berenin ja Elenwenin karkumatkaa. Äh, ikävä kyllä se jää nyt vähän pimentoon seuraavien lukujen ajaksi, mutta toivottavasti et menetä mielenkiintoasi. :wink:

Nerwen: Joo, minä mietin jonkin verran tuota Elboronin suhtautumista Arwenin kirjeeseen, mutta ajattelin lopulta kohtauksen sujuvan yksinkertaisemmin ilman häntä. Hän uskoo niin vakaasti isänsä syyttömyyteen, ettei viitsinyt pohtia asiaa sen enempää. En usko Berenin ajatelleen tuota Faramirin reaktiota "Makuukamarin salatut ilot" -kirjaan sen enempää, kuvittelen että vanhempien rakkauselämään suhtaudutaan tuossa perheessä aika luontevasti... Tai ainakaan F & É eivät kauheasti näytä peittelevän sitä. :P (Pysyttelevät tietysti siveyden rajoissa.)

Parisnoid: Haa, sinähän keksit ovelan juonikuvion. Harmi etten minä keksinyt tuollaista, olisi voinut tulla jännempi ficci. Ja kyllä se Elboron vaimon saa, ainakin joskus. :wink:

Tyttö: Elboron on omanlaisensa yksilö, ja minä pidän hänestä tuollaisena. Oikeastaan pidän hänestä aina vain enemmän, ja kukaties joskus kirjoitan hänestä ihan oman ficcinsä, mutta se jää nähtäväksi. Tindin tapauksessa Faramirin ja Éowynin kasvatusnäkemykset ovat aika ristiriidassa enkä oikein osaa sanoa, kumpi heistä tulee vetämään pitemmän korren. Mukavia pohdintoja sinulta jälleen kerran. :)

Narbeleth: Tindóriel oli tuossa luvussa tosiaan aika ärsyttävä, mutta toivon Faramirin saavan hänet vielä ruotuun ennen kuin tämä ficci on ohi. Tai ehkäpä hänestä tosiaan kasvaa hemmoteltu prinsessa, kuka tietää... Silrielin asema perheessä ei ehkä ole paras mahdollinen (koska hän oli pitkään nuorimmainen ja vanhempiensa silmäterä, mutta sitten Tindi tuli ja riisti sen paikan), tosin olen kirjoittaessani ajatellut tuon hänen angstailunsa olevan osittain myös ikävaiheeseen kuuluvaa ja menevän ohi aikanaan.

Ja sitten kymmenes luku.


Kymmenes luku
Mustasukkaisuutta

Arwen tyhjensi viinipikarinsa ja kurkotti kohti karahvia täyttääkseen sen uudelleen. Hän hämmästyi, kun pullosta ei herunutkaan mitään. Kukahan sen oli käynyt tyhjentämässä? Hän olisi voinut vannoa sen olleen täysi aivan hetki sitten. Arwen kilautti äkäisesti kelloa, joka toi palvelijattaren paikalle.
"Täytä tämä karahvi heti", hän komensi tyttöä. "Joku on lipittänyt sen tyhjäksi minun selkäni takana."
"Heti paikalla, rouva", palvelusneiti vastasi ja niiasi kuningattarelle ennen poistumistaan.

Arwen hipelöi tyhjää pikariaan hermostuneena. Hän inhosi odottelua. Hänen koko elämänsä, ainakin sen jälkeen kun hän oli kohdannut Aragornin, oli ollut täynnä odottamista. Uusia ja taas uusia odottamisen aiheita vuodesta toiseen; ensin hän oli odottanut kihlausta, sitten avioliittoa ja muuttoa Gondoriin, ja sitten lastensa syntymiä. Tässä vaiheessa tosin ei tainnut olla jäljellä muuta odotettavaa kuin kuolema.

Ja mitähän Aragornkin mahtoi juuri nyt tehdä? Mies oli aamulla kertonut, että hänellä oli ohjelmassa tavanomaisen vastaanoton lisäksi kirjeiden lukemista ja niihin vastaamista sekä neuvottelu kirjanpitäjien kanssa. Arwen ei tavallisesti ollut erityisen kiinnostunut miehensä työtehtävistä, mutta tänään hänen olisi tehnyt mieli mennä tarkistamaan, että tämä todella teki sitä mitä oli uskotellut. Arwen oli alkanut epäillä Aragornin piilottelevan häneltä jotain. Mies oli jo pitkään tuntunut jotenkin etäiseltä, ikään kuin tämä olisi vältellyt vaimoaan. Iltaisin Aragorn nukahti heti sen jälkeen kun oli painanut päänsä tyynylle, eikä edes yrittänyt lähestyä vaimoaan. Ilmeisesti Aragornin rakkaus ja läheisyydenkaipuu olivat ulottuneet vain siihen asti, että he saivat tuotettua poikapuolisen perillisen, ja nyt kun se tavoite oli täytetty, Aragorn näki velvollisuutensa suoritetuksi eikä halunnut enää koskea vaimoonsa. Varmasti tämä kaikki tapahtui osittain siksi, että mies yhä kantoi kaunaa sen pienen haksahduksen takia, joka Arwenin ja Faramirin välillä oli tapahtunut. Tämä oli tosin vannonut antaneensa anteeksi, mutta ei se varmaankaan ollut aivan niin helppoa niin kunniantuntoiselle miehelle kuin Aragorn.

Arwen oli kyllä huomannut, kuinka kuninkaan katse viipyili nuorissa palvelusneidoissa ja kuinka lempeästi tämä heitä kohteli. Arwen oli lähes varma siitä, että Aragorn piti rakastajattaria, ja ainakin joku heistä varmasti kuului Linnan palvelusväkeen.

Palvelusneiti palasi täyden viinipullon kanssa, ja Arwen pyysi tätä jäämään hetkeksi. Tyttö katsoi kuningatarta hämmentyneenä, mutta jäi seisomaan paikalleen odottaen, mitä rouva tahtoisi.
"Oletko tavannut miestäni lähiaikoina?" Arwen kysyi.
"Näin hänen kulkevan käytävällä kohti neuvotteluhuonetta tänään kuudennen tunnin lyödessä", tyttö vastasi.
"Entä oletko puhunut hänen kanssaan lähiaikoina?" Arwen tivasi.
"En, rouva. Hän ei ole puhutellut minua."
"Hyvä on. Entä oletko nähnyt mieheni puhuttelevan muita palvelusneitejä lähiaikoina?" Arwen jatkoi.
Tyttö mietti hetken. "Luulen, että hän pyysi Felethiä valmistamaan hänelle kylvyn toissailtana."
Arwen nyökkäsi tietäväisen näköisenä. "Kiitos näistä tiedoista. Saat mennä."
Tyttö niiasi ja poistui.

Jaaha, se oli siis Feleth, Arwen päätti. Hän ei toisaalta ihmetellyt - neito oli hyvin kaunis ja nuori, vain hieman yli kahdenkymmenen. Arwen täytti pikarinsa uudelleen ja joi sen lähes yhdellä kulauksella tyhjäksi. Tällaista se sitten oli, se ihana elämä, jonka vuoksi hän oli päättänyt luopua ikuisesta elämästä meren takaisessa onnelassa.

* * *

Emyn Arnenin kartanossa odotettiin illallisvieraita: päällikkö Beregondia vaimoineen ja poikineen. Bergilin puoliso oli luonnollisesti myös kutsuttu. Silriel oli niin jännittynyt, ettei kyennyt edes puhumaan. Kun Éowyn huomautti, että tytön sietäisi käyttäytyä sitten kunnolla illallispöydässä, syödä kaikkea mitä tarjottiin ja eikä järjestää minkäänlaista kohtausta, tämä onnistui kuitenkin tuhahtamaan äidilleen. Äiti kai kuvitteli hänen olevan joku nelivuotias. Kun Borlas kerrankin tuli vierailulle, hän aikoi toden totta näyttää parastaan. Silriel sipaisi hiuksiaan hermostuneena. Kunpa täällä olisi peili, että hän voisi tarkistaa näyttävänsä kunnolliselta.

Beregond ja hänen vaimonsa astuivat ensimmäisinä huoneeseen ja isäntäpari tervehti heitä lämpimästi. Faramir ja Éowyn olivat paljosta velkaa tälle miehelle, ja vaikkeivät he Beregondin urotyöstä juuri koskaan ääneen puhuneetkaan, kiitollisuus tätä kohtaan näkyi aina siinä ystävällisyydessä, jolla he kaartinpäällikköä ja tämän perhettä kohtelivat. Silriel kätteli heitä poissaolevana ja yritti tähytä huoneeseen ilmaantuneiden Bergilin ja tämän nuoren vaimon taakse. Viimein Beregond tajusi astua hieman sivuun ja Silriel sai salaisen ihastuksen kohteensa näköpiiriinsä. Borlas oli aivan yhtä komea, kuin hän oli muistanutkin - tai ehkä jopa vielä komeampi, sillä miehen leveä hymy sädehti silmiä myöten. Ja samassa Silriel näki tuon hymyn kohteen: jonkun vieraan naisen, joka roikkui typerän näköisenä Borlasin käsivarressa.
"Tässä on morsiameni Gwenel Gilionin tytär Minas Tirithistä", Borlas esitteli isäntäväelle ylpeydestä säteillen. "Häitämme vietetään ensi keväänä, ja te olette toki kunniavieraitamme."

Silriel ei hetkeen osannut muuta kuin tuijottaa äimistyneenä nuorta paria, mutta sitten äkkiarvaamatta koko totuus iski suoraan hänen sydämeensä, ja murskasi sen pieniksi murusiksi. Miten Borlas saattoi? Kuinka hän oli voinut ottaa itselleen jonkun naisen? Ja vieläpä tuollaisen naisen, joka oli aivan tavallinen ihminen eikä yhtään erityinen! Miten Borlas oli saattanut mennä haaskaamaan elämänsä?

Silriel ei kestänyt katsella Borlasin autuasta hymyä ja naisen ilkikurista, voitonriemuista virnettä (tai sellaiselta se Silrielistä ainakin näytti). Tyttö tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja hän säntäsi ulos huoneesta välittämättä siitä, että joutui mennessään tönimään ihmisiä pois tieltään. Jotkut kääntyivät katsomaan tytön perään hämmästyneinä ja Éowyn pudisteli päätään harmissaan. Jotain tällaista hän oli pelännytkin - Silriel oli nykyään niin mahdottoman oikukas. Hän lähti tytön perään pahoiteltuaan tilannetta ensin vieraille ja seliteltyään, että huoneen kuumuus ja ihmispaljous olivat kaiketi tehneet tytön huonovointiseksi.

Éowyn löysi Silrielin makaamasta vatsallaan sänkynsä päällä, kasvot tyynyyn haudattuina. Hän kuuli tytön tukahtuneen itkun eikä voinut muuta kuin päivitellä tämän herkkyyttä.
"Valarin tähden, Silriel. Mikä sinulle oikein tuli?"
Silriel ei vastannut mitään, mutta itki vähän kovemmalla äänellä.
"Siitä Borlasista tämä johtuu? Sinäkö pahastuit, kun hän oli löytänyt itselleen mielitietyn?"
Silriel jatkoi itkemistä eikä vastannut edelleen mitään. Éowyn istahti sängynlaidalle ja taputti tyttärensä selkää.
"Kuulehan nyt lapsi hyvä. Sinä olet nuori tyttö, ja Borlas on jo kolmenkymmenen -"
"Kahdeksan kolmatta ja puoli", Silriel tarkensi nyyhkytystensä lomasta. "Ei läheskään kolmenkymmenen."
Éowyn hymähti. "No, joka tapauksessa Borlas olisi ollut sinulle liian vanha ja -"
"Ei meillä olisi ollut ikäeroa kuin neljätoista vuotta, vain kaksi enemmän kuin sinulla ja isällä. Se olisi voinut onnistua, ellei Borlas olisi ollut noin hätäinen! Miten hän saattoi? Se nainen on jotenkin noitunut hänet. Äiti, oletko varma, ettei se nainen ole noita?"
Silriel kohottautui varovasti tyynyltä ja vilkaisi äitiään.
"Älä nyt höpsi, tyttöseni. Ei Gwenel mikään noita ole. Ja kuulehan, kuinka hyvin sinä oikeastaan edes tunsit Borlasia? En muista koskaan nähneeni teitä edes juttelemassa keskenänne."
"Kyllä me juttelimme ja useasti. Hän tervehti minua aina tullessaan talolle, jos minä olin pihalla, ja minä tervehdin takaisin."
"No... Minä tarkoitin ihan sellaista oikeaa juttelua - ajatustenvaihtoa ja toiseen tutustumista. Mitä sinä tiedät Borlasista? Minkälainen ihminen hän sinusta on?"
"Ihana, hyvä, rehellinen, uskollinen, hellä, luja, lempeä, viisas, päättäväinen, urhea -"
"Hmm... ymmärrän", Éowyn mutisi yrittäessään tukahduttaa huvittuneisuutensa. Lapsiparka oli omien unelmiensa vanki. No, hän pääsisi niistä eroon aikanaan, kun hieman kypsyisi ja viisastuisi. "Kuulehan, Silriel. Tiedän, että sinusta tuntuu nyt kamalalta, mutta olisi mukavaa, jos tulisit kuitenkin alas edes illallisen ajaksi. Se olisi kohteliasta meidän vieraitamme kohtaan."
Silriel pudisti päätään. "Ei, en tahdo nähdä niitä kahta. En kestäisi sitä. Sinun täytyy ymmärtää, äiti, ole niin kiltti."
Éowyn huokaisi lannistuneesti, mutta hymyili. "No, hyvä on. Kerron heille että olet huonovointinen ja pyydän palvelijaa tuomaan sinulle jotain tänne ylös. Mutta voit kyllä olla varma, että isäsi huolestuu ja tulee katsomaan miten oikein jaksat."
"Ei se mitään äiti. Minä näyttelen sairasta. Eikä minun edes tarvitse - minähän olen sairas surusta."

Éowyn kiiruhti alakertaan ja törmäsi jo portaissa Faramiriin, joka vaati tietää, mikä Silrielillä oli hätänä ja pitäisikö lähettää hakemaan parantajia. Éowyn ei voinut kuvitellakaan kertovansa miehelleen totuutta - Faramir-parka menettäisi yöunensa jos tietäisi pikku tyttösensä haikailleen täysikasvuisen raavaan sotamiehen perään.
"Älä huolehdi siitä, rakas", Éowyn rauhoitteli. "Se on ohimenevää laatua, mutta hän lepää tämän illan. Anna hänen olla rauhassa edes hetken aikaa. Voit mennä myöhemmin katsomaan."
Faramir tyytyi tähän selitykseen ja palasi vaimonsa kanssa vieraiden luo saliin.

Hieman ennen kuin ruoka oli pöydässä, Borlas asteli salin seinustalla seisoskelevan Berenin luo ja ojensi tälle kirjeen.
"Taas salaista postia", Borlas naurahti matalalla äänellä.
Beren ilahtui ja sujautti kirjeen saman tien taskuunsa, mutta samassa hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen ja tajusi lähettyvillä ääneti seisoneen Elboronin nähneen koko episodin.
"Olisit antanut sen jossain salaisemmassa paikassa", Beren sihahti Borlasille ennen kuin tämä palasi takaisin morsiamensa luo. Beren yritti livahtaa salin ovesta ulos ja omaan huoneeseensa, jossa voisi rauhassa lukea Elenwenin kirjeen, mutta Elboron oli nopea. Isoveljen käsi laskeutui pikkuveljen olalle ennen kuin tämä ehti poistua.
"Mihinkäs sinulla on kiire, vaikka illallinen on aivan kohta katettu?" Elboron uteli.
"Ei mihinkään. Tai tuota noin, ajattelin vain noudattaa luonnon kutsua."
Elboron silmäili häntä epäluuloisena, ikään kuin voisi sillä tavalla nähdä, oliko veljen tarve todellinen vai keksitty. "Minä näin Borlasin antavan sinulle kirjeen. Keneltä se on?" hän tivasi.
"Se on...yhdeltä asesepältä. Kyselin häneltä miekoista, koska ajattelin ostaa uuden."
"Ei sinulla olisi sellaiseen varaa."
"On minulla. Sen jälkeen kun olen pyytänyt rahaa isältä."
"Ja luuletko, että hän suostuu rahoittamaan sinulle uuden miekan, kun entisesikin on ihan hyvässä kunnossa?"
"Kyllä kai. En tiedä. Mutta kai minä siitä huolimatta saan tiedustella miekkojen hintoja."
"En usko sanaakaan siitä mitä höpiset. Se kirje on epäilyttävä, ja aion mainita siitä isälle."
"Etkä mainitse tai saat turpiisi!"
"Et sinä minua uskaltaisi lyödä. Näytä sitä kirjettä!"
"En varmana!"

Elboron yritti työntää kätensä Berenin taskuun, mutta Beren tönäisi tätä kauemmas, niin että nuorukainen paiskautui suoraan vasten Beregondin vaimoa, joka ymmärrettävästi säikähti aikalailla ja läikytti siinä sivussa puolet pitelemänsä viinipikarin sisällöstä maahan.

Tällainen käytös ei tehnyt erityisen hyvää vaikutusta talon isäntään. Faramir viittasi poikia seuraamaan itseään hänen työhuoneeseensa. Siellä hän loi poikiinsa kuuluisan ankaran katseensa - sen, joka sai kohteensa tutisemaan hiuskarvoista varpaanpäihin ja katumaan pienintäkin syntiään, johon oli elämänsä aika ehtinyt langeta.
"Mitä Fëanorin poikien nimeen tämä oikein oli olevinaan?" Faramir ärähti. "Onko teidän pakko ruveta tappelemaan juuri silloin, kun meillä on vieraita? Luulisi, että tuossa iässä osattaisiin käyttää järkeä edes vähän, mutta sen sijaan käyttäydytte kuin pahansisuiset örkkipennut. Selittäkää!"
Kumpikaan poika ei uskaltanut avata suutaan, vaan nämä tuijottivat isäänsä katuvaisina, kasvot kalvenneina.
"No?" Faramir tivasi ja katsoi kumpaakin vuoron perään.
"Tuo sai kirjeen joltakulta eikä suostunut näyttämään sitä minulle", Elboron valitti viimein.
"Valar paratkoon! Ja senkö takia sinä rupesit tappelemaan? Tiedät varsin hyvin, että tässä talossa on rikkomaton kirjesalaisuus, eikä sinulla siis ole mitään asiaa vaatia veljeäsi kertomaan, mitä hänen kirjeessään sanotaan. Olisin odottanut sinulta aikuisempaa käytöstä, Elboron."
Beren virnisteli voitonriemuisesti.
"Ja sinulta myös, Beren", Faramir huomautti suunnaten katseensa nuorempaan poikaansa. "Näin sinun tönäisevän veljeäsi - vain moukat käyvät suuttuessaan toiseen käsiksi, muista se."
"Muistan kyllä, isä."
"Hyvä on. Ja keittiöapulainen tulee olemaan mielissään - annan hänelle vapaaillan, sillä te vastaatte tänään tiskaamisesta. Onko selvä?"
Pojat nyökyttelivät. He inhosivat tiskaamista yli kaiken, mutta eivät he vähempää olleet osanneet odottaakaan.
"Asia on sitten loppuun käsitelty ja voimme lähteä syömään -"
"Mutta isä, minä luulen tietäväni, miksi hän sai tuollaisen salaperäisen kirjeen, jonka Borlas antoi hänelle", Elboron keskeytti. "Berenillä on varmasti joku heila siellä kaupungissa!"
Beren yritti naurahtaa. "Elboron on juonut liikaa viiniä ja kuvittelee ihan omiaan. Minulla ei todellakaan ole mitään heilaa. Ja kuule isä, minä muuten näin, kun Elboron otti salassa toisenkin pikarillisen viiniä vaikka sanoit, että saamme vain yhdet."
"Minäkö muka! En varmasti! Päinvastoin en kyennyt juomaan sitä ensimmäistäkään, kun se maistui niin pahalta", Elboron älähti järkyttyneenä moista kevytmielisyyttä vihjaavasta syytöksestä.
"Niin, ja kävit varmaan kaatamassa loput takaisin kannuun! Yök, ajattele isä, siinä viinissä on nyt Elboronin sylkeä! Olen varma, että kaikki vieraamme sairastuvat sitä juotuaan!"
"Kuulkaahan nyt. Olen saanut teistä tarpeekseni", Faramir puuskahti. "En halua kuulla enää ainuttakaan kantelua ja syytöstä tänä iltana, onko selvä? Meillä on nyt vieraita ja he ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin mikään muu. Ja nyt me lähdemme syömään, sillä minulla on nälkä."

Pojat nyökkäsivät ja seurasivat isäänsä ruokasaliin. Bereniä ärsytti suunnattomasti, että hänen salaisuutensa oli ollut niin lähellä paljastua. Vietävän Elboron! Berenin olisi työstettävä karkumatkasuunnitelmaansa ahkerasti ja toteuttava se mahdollisimman pian - ennen kuin isä keksisi totuuden ja lukitsisi Berenin ikkunattomaan koppiin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi Silrieliä :( Mahtoi olla aika kolaus...toisaalta, aika heppoisia unelmia..

Arwenin epäilyt herättivät minussa enemmän huvittuneisuutta kuin myötätuntoa. Aragorn juoksentelemassa palvelustyttöjen perässä, vaikea kuvitella :)

Beren ja Elboron olivat ihania! Olivat kuin pieniä lapsia, molemmat syyttelemässä toisiaan. Ihanan lapsellisia :P Aika velikultia.

En taida osata sanoa muuta tästä...lyhyt luku mutta ytimekäs :D Jatkoa
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Arvaatkos, pari minuuttia ennen koneelle tuloa aloin laskeskella, että koska uuden luvun pitäisi ilmestyä, ja kun pääsin Loftikseen, se oli täällä! ehem, aiheen vierestä taas.

Tämä oli mukava luku. Arwen on outo. :shock: Kuvittelee typeriä... Ja ne kuvitelmathan sitten ovat typeriä, ovathan? Juu, niiden on oltava. Arwenilla vain on ... keski-iän kriisi. Juu-u. *nyökyttelee ponnekkaasti vaikkei usko itsekään kaikkea mitä sanoo*

Tuo Faramirin illallinen ei tainnut oikein alkaa odotusten mukaisesti :lol: Silriel parka. Eipä hänelläkään helppoa ole. Onneksi Éowyn on niin ymmärtäväinen äiti. Ja kiltti.

Ja sitten tämä Elboronin ja Berenin kina... Voi voi poikia. Ja Faramir.. Ja nyt me lähdemme syömään, sillä minulla on nälkä." Eikö minkään muun takia sitten..? :lol: No juu, epäolennaista.

Tuntuu etten ole oma itseni ja tämä kommentti haisee pahalle. Surkea ja ylipitkä ihkutus, jossa en edes ottanut esille mitään tai kysynyt tai mitään... Ehkä pitäisi painua ulos pakkaseen kun on niin kaunis päivä ja unohtaa tämä epäonnistunut kommentti kokonaan. No, pidin uudesta luvusta taas ja jään odottamaan innolla jatkoa.

Edit; kirjoitusvirheitä kasaantui enemmän kuin on terveellistä. Jokin on nyt vialla...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Tiedätkös minä olen alkanut aina loppuviikosta ihan varsin odottamaan uusia lukuja tähän *fanittaa*

Mukava luku. Vähän lyhyeltä vain tuntui, kun näitä sinun tekstejäsi voisi lukea monta tuntia päivässä...

Alun Arwen-kohtaus oli surkuhupaisa. Kukahan kumma sen viinin oli niin röyhkeästi käynyt salaa lipittämässä? :wink: Veikeää. Sen jälkeen vetikin vähän vakavaksi tuo kun Arwen pohti ettei enää olisi muuta odotettavaa kuin kuolema... kuten myös tuo kyyninen lausahdus ihanasta elämästä. Vaikka Arwen onkin tässä melkein rasittava, toivon silti että hänellä alkaisi mennä edes vähän paremmin ja että hän lakkaisi epäilemästä Aragornia. Surullista, ettei Aragornilta löydy Arwenille enemmän aikaa :( Mutta realistisen tuntuisesti ja hienosti kirjoitettuja ajatuksia siis.

Faramirin perheen päivällinen... Voi poloista Silrieliä. Kovin todentuntuinen on tuo kohta jossa Silriel luettelee Éowynille kaikki mahdolliset positiiviset adjektiivit kuvaillessaan Borlasia. Muistan kyllä hyvin itsekin että ihastuminen tuon ikäisenä oli juuri tuollaista, sitä oli ihastunut täydelliseen harhakuvaan jonka oli toisen ympärille rakentanut eikä toisessa halunnut suostua näkemään mitään pahaa. Éowyn on edelleen ihanan lempeä ja huolehtivainen äiti.
Éowyn ei voinut kuvitellakaan kertovansa miehelleen totuutta - Faramir-parka menettäisi yöunensa jos tietäisi pikku tyttösensä haikailleen täysikasvuisen raavaan sotamiehen perään.
Ihana lause! Aiheutti hilpeyttä kovasti tämä.

Elboron ja Beren heittäytyivät kyllä varsin lapsellisiksi, moinen nahistelu oli melkoisen viihdyttävää. Onneksi Berenin salaisuus ei paljastunut :)

Nyt pitäisi taas jaksaa odottaa kokonainen viikko jatkoa... No, hyvää kannattaa odottaa!
Peacemaker
Örkki
Viestit: 12
Liittynyt: Su Joulu 31, 2006 12:20 pm
Paikkakunta: Kokkola
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Peacemaker »

Ajattelin ensin alanko ollenkaan tätä lukemaan, mutta kun tein sen niin eipä kaduta. Kuvailet asioita todella hienosti, teksti on helposti luettevaa ja juoni etenee juuri hyvällä vauhdilla.

Kuvailet Arwenia juuri sellaisena kuin sen todella kuvittelen, tosin melko hupaisa ajatus kuvitella se juoppona. :'D Silriel on omalla tavallaan mielenkiintoinen hahmo, tosin välillä tuo rakkaus luontoa kohtaan menee hieman yli, mikä on kylläkin aika koomista. Voi tyttöparkaa, voin vaan kuvitella tilanteen missä Silriel huomaa Borlasin morsiamen. Ihanaa.
Éowyn on tässä niin ihana äitihahmo, etenkin tuo miten se jätti kertomatta Faramirille syyn Silrielin poistumiseen.

Pidän kovastikin, ihanaa että jotkut jaksavat vielä kirjottaa hyvää hettiä. : )
Kerran sammuivat silmät kauniit ja kiltit niin, pysähtyi sydän kultaisin.
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Jokapäiväinen tarkastusreissu otti kerrankin onkeen, ja jatkoa oli ilmestynyt! Hienoa, hienoa!
Arwen on tässä aika veikeä, naureskelin hänen juopottelulleen. Kaikkein paras on se, että hän ajattelee Aragornin pettävän häntä. Ei Arre siihen pystyis, Aragorn on uskollinen mies. Miksi ihmeessä Arwen on hieman katkera?
Jaaha, se oli siis Feleth, Arwen päätti. Hän ei toisaalta ihmetellyt - neito oli hyvin kaunis ja nuori, vain hieman yli kahdenkymmenen. Arwen täytti pikarinsa uudelleen ja joi sen lähes yhdellä kulauksella tyhjäksi. Tällaista se sitten oli, se ihana elämä, jonka vuoksi hän oli päättänyt luopua ikuisesta elämästä meren takaisessa onnelassa.
Kyllä vain, katkeraltahan se kuulostaa? o.O Tai katuu että luopui? (minähän olisin tehnyt sen vaikka käsilläseisoen, jos olisin saanut Aragornin puolisokseni, olisi hän sitten pettäjä tai ei :'D)
Silriel ei kestänyt katsella Borlasin autuasta hymyä ja naisen ilkikurista, voitonriemuista virnettä (tai sellaiselta se Silrielistä ainakin näytti). Tyttö tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja hän säntäsi ulos huoneesta välittämättä siitä, että joutui mennessään tönimään ihmisiä pois tieltään. Jotkut kääntyivät katsomaan tytön perään hämmästyneinä ja Éowyn pudisteli päätään harmissaan. Jotain tällaista hän oli pelännytkin - Silriel oli nykyään niin mahdottoman oikukas. Hän lähti tytön perään pahoiteltuaan tilannetta ensin vieraille ja seliteltyään, että huoneen kuumuus ja ihmispaljous olivat kaiketi tehneet tytön huonovointiseksi.
Silrien parka, minun käy kovin sääliksi. Hän on romanttinen, kauhean romanttinen, mutta koska minäkin olen, osaan kuvitella miltä hänestä tuntuu. ^^ Éowyn on hyvä äiti, ymmärtäväinen ja kiltti. Pidän hänestä paljon, kuten myös Faramiristä.

Beren ja Elboron olivat jotenkin kauhean koomisia tässä luvussa(olenko sanonut näin jo aikaisemmin? Omituista.^^) Heidän riitansa, se miten Elboron vahtii veljeään on jotenkin niin suloista, että siitä tulee mieleen ihan totta vähän Faramir ja Boromir. Vaikka en tiedäkään millaisia HE ovat olleet nuorena, se jotenkin sopisi Faramirille ja Boromirille, että Faramir olisi holhonnut veljeään kovasti. :D

Ihana luku taas, jatkan päivystystä. ^^
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Kuninkaallinen kirjasto on ihanasti kuvailtu. Tahtoo sinne ja nuuskimaan ikivanhoja opuksia! Berenin ja Elboronin luonne-erot tulevat myös hienosti esiin.

Sanoit jossain vaiheessa, että Elboronia on kiva kirjoittaa. En ihmettele lainkaan! Se on hahmona aivan mahtava, kertakaikkisen kiehtova tyyppi. :) Ei minuakaan oikeasti sellainen kaveri viehättäisi, mutta joskus hyvinkin erikoisia persoonia on todella mielenkiintoista ja palkitsevaa kirjoittaa. Yleensä ns. "tylsiä" tyyppejä on hauska kirjoittaa. Koko herran käyttäytyminen, puhetyyli ja intohimo kirjoihin on todella kutkuttavaa. Siitä herrasta olen saanut jo monet naurut. :D Miten minusta myös tuntuu, ettei se oikein toimi omien virheidensä ja mahdollisten epäonnistumisiensa kanssa? Ja jotenkin epäilen, että herralla tulee olemaan sen oikeudenkäynnin tiimoilta vielä paljon päänsärkyjä.

Isilwenin ja Elboronin kirjakeskustelu oli mielenkiintoinen ja paljasti paljon myös kuningasperheen elämästä. Minä alan ymmärtämään sinun Arweniasi paljon paremmin. Naisparka. Tuli hirmuisen haikea olo siitä merimiehen vaimo- tarinan viitteistä.

Arwenin huoli Berenistä ja näistä nukkuma-asioista saivat minut hekottelemaan.
"Mmh... Elboron ja Beren ovat kunnon poikia. Hyviä ampumaan jousella", Aragorn mumisi puoliunessa.
Ihanan miehinen ajattelutapa! Jei, uniset äijät on mahtavia! Muutenkin tuo Arwenin ja Aragornin yöllinen keskustelu nuoresta lemmestä oli hyvä.

Beren taas on aika ovelus. Nauroin ihan kippurassa tuolle sen nolosti päättyneelle kirjanlukusessiolle. Repeilin Faramirin reaktioille. Ei tainnut mies innostuksissaan edes tajuta, että poika oli kuolla nolouteen. :D Olen suu auki seurannut, miten taitavasti saat yhdistettyä aidon oloisen teinipojan aivoituksia tekstiin.

Tämä sama pätee myös Silrielin osalle. Vedin kunnon teininostalgiat kun Silriel näkee Borlasin kihlatun. Oivoi, eiköhän jokaiselle tytölle ole joskus käynyt noin ja se tuntuu ihan maailman lopulta siinä vaiheessa. Samoin ihanan teiniä miltä pohjalta Silriel rakentaa Borlasin haavekuvaa: kun isäkin oli hyvä tyyppi, niin ilman muuta poikakin silloin on hieno, upea ja sankarillinen. ;)

Aiemmin kun kuvaat Silrielin ajatuksia; kuinka se on liian iso enää keinumaan ja kuinka liian nuori moneen muuhun asiaan, sai minut taas huokaamaan. Miksiköhän minä ajattelen omaa teini-ikääni tuon tytön kohdalla? Olet onnistunut vangitsemaan kadehdittavan hienosti miten vaikeaa on aina olla väärän ikäinen ja tunneherkkä teini kasvamassa naiseksi.

Arwenin alkoholisoituminen on harmi, mutta oikeastaan ymmärrän sen. Sen elämä Aragornin kanssa ei taida tosiaan olla niin ruusuista kuin se josku on ajatellut ja päivät voivat olla aika yksinäisiä. Ja tuo viini tulee niin kovin varkain kuvioihin, ettei ressukka taida edes tajuta miten syvällä se alkaa olla. En minä pidä sitä hirveänä narttuna tässä, mitä itse sanoit sen olevan, minusta Arwen on vain niin kauhean yksin, katkeroitunut ja keskittää sitten koko tarmonsa lapsiinsa (vähän väärillä tavoilla). Ei ole ihme, että alkaa tulla jo hieman paranoidiksi. Minun on kauhean surku sitä naista.
Tällaista se sitten oli, se ihana elämä, jonka vuoksi hän oli päättänyt luopua ikuisesta elämästä meren takaisessa onnelassa.
Tämä jotenkin tiivistää Arwenin tämänhetkisen ajatusmaailman. Minun käy sitä oikeasti sääliksi ja kun se on sellaisen tahvon kanssa naimisissa, niin Aragorn ei taida oikeasti hahmottaa missä mennään ja kuinka asian saisi korjattua.

Mutta jatkoa odotellessa. :D Kommentit tulevat vähän jälkikäteen, mutta sainpas aikaiseksi! (vaikka sekava ja repaleinen onkin.)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

*Jakelee kiitoksia ja kumarruksia kommenteistanne*. :D Joo hieman poikkeuksellisesti laitankin uuden luvun jo torstaina, koska huomenna minulla 12 tuntia jonninjoutavia luentoja enkä niiden jälkeen varmasti ole ficin postaamiskunnossa.

Mutta ensin vastakommenttia.

Andune: Heh, olen samaa mieltä noiden Arwenin kuvitelmien kanssa että aika huvittavia. Mutta toisaalta niiden seuraukset voivat olla vakaviakin (huh, kohtahan minä rupean paljastelemaan tulevaa). Juuh, ja poikia tosiaan rupesi lapsettamaan. Jostain syystä minä kirjoitan Elboronista aina ihan vauvan kun se puhuu Faramirin kanssa. En tiedä miksi. :roll:

Nerwen: Joo, kyllä ne Arwenin kuvitelmat ovat typeriä, ei syytä huoleen siinä mielessä. :wink: Kiva että Éowyn tuntui sinusta ymmärtäväiseltä ja kiltiltä.

Tyttö: Arwenin ongelmat ovat aika pahoja jo tässä vaiheessa eikä hän pääse niistä ihan helposti eroon... Aragorn kyllä on yrittänyt löytää aikaa Arwenille, mutta valitettavasti humalainen vaimo ei välttämättä ole erityisen houkuttelevaa seuraa... Joo ja mukava että pidit tuosta Emyn Arnenin porukasta. :)

Amarië~: Hei, hieno juttu että jaksoit lukea koko jutun alusta asti. :) (Vielä ehtii hyvin mukaan - tämä ei ole edes puolivälissä.) Heh, Arwen juoppona on kyllä aika huvittava (ja Tolkien pyörii haudassaan), mutta jostain syystä päätin ottaa alkoholismin yhdeksi tämän jutun teemoista ja minusta tuo Arwen vaikutti sopivimmalta kohteelta.

Narbeleth: No tuosta Arwenin katkeruudesta... Arwen ei vain yksinkertaisesti nauti elämästään Aragornin kanssa (ainakaan tällä hetkellä) ja arvelee, että olisi ollut onnellisempi haltiaystäviensä kanssa Valinorissa. Hän ei enää oikein muista niitä syitä, miksi aikoinaan valitsi Aragornin. Hih, pojat tosiaan heittäytyivät tuossa aika koomisiksi. Kyllä heissä varmaan on aika paljon samaa kuin Faramirissa ja Boromirissa aikoinaan. :wink:

Piratesse: Oo, kiitos taas tuosta palautteesta. :D Minä en ikinä tiedä mitä vastaisin tuollaiseen ylistykseen. Mutta siis, ihanaa että pidit noin paljon noista hahmoistani. Äh, nyt pelkään etten saa pidettyä Elboronia noin hienona loppuun asti... Elboronin rooli nimittäin kasvaa jutun edetessä (samalla kun minun mielenkiintoni häntä kohtaan kasvoi :P) ja se ehkä paljastaa hänestäkin jotain uutta... Silriel taas - no ehkäpä minä en sentään vielä ole niin vanha etten voisi muistaa millaista oli olla teini. Ja kiva kuulla, että ymmärrät Arwenia. Minä toivonkin, ettei häntä nähtäisi yksinomaan ikävänä tai naurettavana tyyppinä tässä jutussa.

Ja sitten tämä yhdestoista luku. Tämä viikko on ollut taas niin kiireinen, että luku on jäänyt osittain vähän raakileeksi (tai siltä se minusta tuntuu). Mutta laitan aikataulussa pysymisen laadukkuuden edelle. Niin, ja vielä varoitus, luku sisältää runoutta, sitä maailmankaikkeuden neljänneksi huonointa. :P


Yhdestoista luku
Suloisia sattumia, osuvia oikkuja

Silriel istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän oli kirjoittanut paljon viime aikoina, koska hänen sydämensä oli niin täynnä vihaa ja tuskaa, että hän pelkäsi sen pakahtuvan, jollei purkaisi osaa paperille. Hän ei millään kyennyt unohtamaan Borlasia. Hän oli alkanut toivoa, että jokin menisi vikaan Borlasin ja Gwenelin välillä - sellaistakin tapahtui joskus. Ehkä he huomaisivat etteivät sittenkään sopineet toisilleen, tai sitten Gwenel voisi kuolla vaikkapa jossakin onnettomuudessa. Tämän ajatuksen innoittamana Silriel laati pienen runonpätkän, joka kuului seuraavasti:

Gwenelin kuolema

Kelju Gwenel kaamea
ei eukkoa ehompi
laiheliini linnunluu
kolhokasvo katala

Borlas-paran pään pimensi
pauloihinsa poimi poloisen
Sydämettä syynäsi
valheinensa vietteli

Tohtisinpa toivoa
korjatkoon Gwenelin kuolema
Siinäpä suloinen sattuma
oikku oikein osuva

Riemulla raatoa rallattaisin
ilosta ihan itkisin
Surusaaton sieluja säälisin
kalman kouraa kiittelisin

Kohtalo Gwenelin kurja kai
vaan vainajana vaaraton
Parempi Borlas-paralla
rehdin rakkaan rinnalla


Silriel tunsi varsin suurta mielihyvää saadessaan runon valmiiksi. Se oli hänestä aika hyvä. Kun muste oli kuivunut, hän taitteli paperin ja kirjoitti päälle: Gwenel Gilionin tytär, kuudes piiri, Minas Tirith. Ei hän oikeasti ajatellut postittaa sitä, mutta hetken aikaa hänestä oli mukava kuvitella Gwenelin ilme, kun tämä avaisi tuollaisen kirjeen. Mahtaisi naikkonen olla pettynyt, kun saisikin eteensä jotain aivan muuta kuin Borlasin lemmenluritukset.

Silriel hihitti itsekseen, asetti kirjeen laatikkoon, ja päätti lähteä pitkästä aikaa puutarhaan kävelylle.

* * *

Tindóriel oli ollut pitkästynyt viime aikoina, sillä hänen paras toverinsa Faniel Merendorin tytär oli kuumesairaana ja isosisko puolestaan pysytteli tiiviisti huoneessaan. Silrieliä oli aina niin mukava ärsyttää, vaikkei hän oikein tiennyt miksi. Silriel oli yleensä todella äkäinen, jos Tindóriel tunkeutui hänen huoneeseensa erikseen pyytämättä. Äiti oli kyllä kieltänyt häntä häiritsemästä siskoa, mutta nyt hän kaipasi jotain tekemistä.

Tindóriel hyppelehti kolmanteen kerrokseen ja tempaisi isosiskonsa huoneen oven auki. Hämmästyksekseen hän huomasi huoneen olevan tyhjä. Se oli oikeastaan vielä parempi, koska nyt hän saisi rauhassa penkoa ja tutkia siskon tavaroita. Tindórielin mielessä kävi kyllä jokin isän varoitus siitä, ettei niihin pitäisi koskea, mutta mitä väliä sillä oli, kun ketään ei näkynyt lähettyvillä, eikä kukaan koskaan saisi tietää hänen käyneen huoneessa.

Raollaan oleva pöytälaatikko houkutteli tyttöä. Hän kiipesi ensin tuolille ja veti sitten laatikon kokonaan auki. Hän tiesi, että Silriel piti siellä kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia esineitään. Siellä oli esimerkiksi Silrielin piirtämiä kuvia perhosista, jotka olivat niin kauniita, että Tindóriel olisi mielellään katsellut niitä vaikka joka päivä. Mutta nyt hänen kätensä tarttui päällimmäisenä olevaan paperiin, johon oli kirjoitettu jotain.

Portaista kuului askelia. Tindóriel sulki nopeasti laatikon, jättäen sen hieman raolleen niin kuin se oli ollutkin. Hän sujautti kirjeen mekkonsa alle ja juoksi pois huoneesta. Hän huomasi, että tulija olikin vain Beren, joka tuskin huomasi pientä sisartaan porhaltaessaan omaan huoneeseensa ties minkä asian vuoksi.

Tindóriel jatkoi matkaansa alakertaan, hypähdelleen ja hyräillen itsekseen, ja istahti käytävälle asetetulle tuolille, joka oli aivan hänen isänsä työhuoneen lähellä. Hän oli ajatellut mennä vähän juttelemaan isän kanssa, mutta sitten hän muisti Silrielin laatikosta ottamansa paperin ja päätti vilkaista sitä ensin.

Tyttö avasi paperin ja alkoi tavata kirjoitusta hartaasti. Hän osasi kyllä lukea, mutta Silrielin hennosta ja koristeellisesta käsialasta oli vaikea saada selvää. Pihalta kuului hevosen hirnuntaa - se oli varmaan postimies. Tindóriel piti miehestä, koska tällä oli tapana antaa hänelle omena tai joskus jopa makeisia lohdutukseksi siitä, ettei tyttö nuoren ikänsä vuoksi yleensä saanut omia kirjeitä. Tyttö pudotti paperin tuolille ja kirmasi pihalle tervehtimään lähettiä.

* * *

"Entä onko tässä kaikki?" lähetti kysyi Faramirin ojennettua hänelle kaupunkiin lähtevän postin.
"Eiköhän... hetkinen. Tuossa tuolilla on vielä yksi", Faramir huomasi, tarttui paperiin ja vilkaisi osoitetta. "Ai, tämä on varmaan Éowynin tervehdys Gwenel Gilionin tyttärelle, joka oli äskettäin meillä vierailulla. Hän tarjoutui auttamaan Gweneliä häävalmisteluissa. Voitko kuvitella, vaikka häät ovat vasta ensi keväänä! No, joka tapauksessa, tästä näköjään puuttuu sinetti. Pieni hetki vain, niin hoidan asian."

Kohta lähetti oli saanut viimeisenkin kirjeen laukkuunsa ja oli valmis palaamaan kaupunkiin.

* * *

Kuningas Elessar istui valtaistuimellaan nojaten päätään käteensä. Suuri siipikruunu painoi hänen otsaansa. Välillä hänestä tuntui, ettei millään jaksaisi tällaista elämää. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Arwen oli käynyt niin tavattoman epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi viime aikoina. Heti kun Berenin ja Elenwenin tapaus oli rauhoittunut, tämä oli keksinyt, että Aragornilla itsellään olisi jokin salainen suhde. Ehkä se johtui siitä viinistä. Arwen joi sitä nykyään aika tavalla. Mutta mitä Aragorn olisi voinut tehdä? Hänen velvollisuutensa oli istua suuri osa päivästä valtaistuimellaan, valmiina neuvottelemaan ylimysten kanssa tai ratkaisemaan alamaistensa ongelmia, eikä hän voinut koko aikaa olla vaimonsa luona pitämässä seuraa ja vakuuttelemassa rakkauttaan. Jos totta puhutaan, hän ei pahemmin välittänytkään vaimonsa seurasta nyt kun tämä vaikutti olevan melkein koko ajan humalassa.

Saliin astui nuori ja hoikka nainen, joka näytti kalpealta ja itkuiselta. Kuningas kohottautui parempaan asentoon ja oli valmis kuulemaan, mitä neidolla oli sydämellään.
"Minulle lähetettiin tällainen", nainen sanoi hiljaa ja ojensi kirjettä kohti kuningasta. Palvelija tarttui siihen ja kipusi viemään sen kuninkaalle.

Aragorn silmäili paperille raapustettuja sanoja jonkin aikaa.
"Gwenelin kuolema", hän luki paperista. "Ja tunnetko sinä tämän Gwenelin?" hän kysyi.
"Tunnen tietenkin, teidän korkeutenne. Minä olen Gwenel, Gwenel Gilionin tytär. Joku kamala ihminen on lähettänyt minulle tällaisen... tällaisen uhkauksen. Mitä voin oikein tehdä? Minua pelottaa. Joku toivoo kuolemaani."
Aragorn katsoi kirjettä ja hieroi leukaansa. Kirjeen runo oli harvinaisen ilkeää tekstiä, vaikkakin se oli todennäköisesti laadittu naisen käsialalla. Joka tapauksessa syyllinen olisi yritettävä saada selville, ja tätä olisi rangaistava teosta. Sopiva korvaus uhrille ja muutama viikko perunan kuorintaa sotilaskeittiössä, suunnitteli kuningas.
"Onko ketään, jota epäilisit tällaisen, hmm, runon kirjoittamisesta?" Aragorn kysyi.
Gwenel pudisti päätään. "Ei, ei ketään. En osaa kuvitella ketään. Kaikki ovat olleet pelkästään onnellisia minun ja Borlasin puolesta."
Tietysti, kuningas mietti. Se tekisi tapauksesta mahdollisimman hankalan selvittää ja hankaluuksia hän nyt tässä vähiten kaipasi. Hän katsoi tarkemmin murrettua sinettiä ja järkyttyi näkemästään niin, että oli pudota istuimeltaan. Sinetissä komeili kuunsirppi, Ithilienin suuriruhtinaan tunnus. Mitä noituutta tämä oli? Aragorn ei käsittänyt enää ollenkaan. Miksi Faramir lähettäisi tällaista tekstiä kaartinsa soturin morsiamelle?

Aragorn oli nyt niin kiihdyksissä, että päätti lopettaa vastaanoton siltä päivältä - aika oli muutenkin melkein ummessa. Hän laskeutui valtaistuimelta, kääntyi neidon puoleen ja pyysi tätä kulkemaan kanssaan kohti salin ovea.
"Kuulehan, saan luultavasti tämän asian selvitettyä muutaman päivän sisällä. Takaan, että saat korvauksen kirjeen aiheuttamasta mielipahasta", kuningas sanoi heidän astuessaan ulos.
"Voi kiitos. Olette todellakin maineenne veroinen kuningas", Gwenel sanoi niin helpottuneena, että oli alkaa kyynelehtiä uudelleen. "En käsitä, miten joku voi tehdä minulle jotain tällaista! Olenko minä todella oikeasti noin kamala, kuin se runo väittää? Mitä mieltä te olette, olenko mielestänne kolhokasvoinen linnunluu?"
"No ettehän nyt sentään! Tehän olette todella kaunis nuori nainen, ja mielestäni vartalonne on hyvinkin naisellinen. Jotkut naiset vain ovat, tiedäthän, taipuvaisia kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Mutta älä sure, sinun ei tarvitse kärsiä enää kauan. Takaan että paha saa palkkansa tässäkin asiassa."

Gwenel hymyili kuninkaalleen aurinkoisesti, kiitti tätä vielä kerran ja lähti kulkemaan kohti linnan pääuloskäyntiä. Aragorn kääntyi ympäri hieman huvittunut ilme kasvoillaan, mutta se katosi saman tien. Arwen oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen selkänsä taakse.
"Tuoko? Tuoko se on?" hän ärähti.
Aragorn kalpeni. "Arwen... ei tässä. Minä selitän koko jutun, mutta jossakin muualla."
Arwen tuhahti, mutta suostui seuraamaan miestään kauemmas ovelta järjestämättä kohtausta.

He vetäytyivät kirjastohuoneeseen, mutta ennen kuin Aragorn oli ehtinyt edes harkita suunsa avaamista, hän oli jo saanut syytösryöpyn niskaansa.
"Vai tuollainen! Mikä lie, puutarhurin tai tynnyrintekijän tytär! Tuommoisen vuoteessa sinä hypit? Miten kehtaatkin!"
"Arwen... En tiedä, mitä oikein kuvittelit tuosta äskeisestä keskustelusta -"
"Lausuit kohteliaisuuksia sen naisen ulkonäöstä ja naureskelit mustasukkaisuudelleni! Ja mikä se lappu on? Anna se heti tänne."
Aragorn ei nähnyt mitään syytä piilotella runoa, joten hän ojensi sen vaimolleen. Arwen luki kirjoituksen ja hänen ilmeensä kävi sitä synkemmäksi, mitä pidemmälle hän eteni.
"Vai tällaisia hän sitten kirjoittelee minusta!"
"Sinustako? Etkö näe noita nimiä: runo kertoo Gwenelistä ja Borlasista."
"Luuletko etten tajua noiden olevan pelkkiä peitenimiä? Minustahan tuo kertoo aivan selvästi. Tuo äskeinen nainen toivoo minun kuolemaani ja sinua omakseen."
"Tuo äskeinen nainen oli juuri tämä Gwenel ja hän on menossa naimisiin Borlasin kanssa. Borlas on Beregondin poika, tiedät kai hänet. Beregond on Valkoisen Komppanian päällikkö. Yritin vain lohduttaa tyttöparkaa, kun runo sai hänet epäilemään omaa edustavuuttaan."
"Ei, ei! Sinä valehtelet!" Arwen kiljui ja peitti korvansa, aivan kuin olisi siten kuvitellut torjuvansa harhaluulonsa vastaiset todisteet.
"Arwen... et ole nyt oma itsesi. Oletko taas humalassa? Ihan oikeasti, sinun ei pitäisi juoda sitä viiniä niin paljon."
Arwen alkoi itkeä vuolaasti eikä puhunut enää. Aragorn laski kätensä tämän harteille ja yritti vetää naista lähemmäs lohduttaakseen tätä, mutta Arwen kavahti kauemmas.
"Älä koske minuun, petturi ja valehtelija! Mene pois! En tahdo nähdä sinua - enkä varsinkaan makuukamarissamme!"

* * *

"Isä! Isää!!" kuului käytävästä.
Faramir havahtui asiakirjojensa parista ja odotti, kun Silriel syöksähti työhuoneen ovesta sisään.
"Isä! Tindóriel on taas käynyt penkomassa minun tavaroitani! Sinun täytyy rangaista sitä ilkimystä! Niin ja anteeksi että häiritsen, mutta minä haluan että Tindiä rangaistaan. Se on niin ilkeä!"
"Jaahas", Faramir virkkoi. "Oletko nyt aivan varma, että Tindóriel on ollut asialla?"
"Olen, olen. Pöytäni on mustanaan hänen tahmaisia pikku sormenjälkiään. Hän varasti yhden minun runoistani, isä. Runon, johon vuodatin omaa sydänvertani. Minun täytyy saada se takaisin!"

Oikeastaan Silrieliä kauhistutti eniten ajatus siitä, että runo saattaisi päätyä vanhempien käsiin. He taatusti suuttuisivat tai vielä pahempaa, pitäisivät Silrieliä ihan hulluna kun hän sillä tavalla toivoi toisen naisen kuolemaa.
"Vai niin. No sitten minun ei auta kuin ottaa Tindóriel puhutteluun", Faramir sanoi, asteli käytävään ja pyysi palvelijatarta hakemaan tytön huoneeseen. Kohta Tindóriel loikkikin sinne hyväntuulisena. Tyttö kuitenkin vakavoitui, kun hän näki sisarensa ja isänsä tiukan ilmeen.
"Oletko sinä käynyt Silrielin huoneessa ja vienyt jonkun hänen runoistaan?" Faramir kysyi.
Tindóriel pudisti päätään.
"Ja tiedäthän, että kunnon tytöt eivät valehtele. Oletko sinä kunnon tyttö vai pieni valepukki, sellainen kuin örkkien lapset?"
Tindóriel laski katseensa katuvaisena. "Minä olen kunnon tyttö. Ja kyllä minä kävin siellä, mutta minä tahdoin vain vähän katsella Silrielin piirustuksia."
"Sinun olisi pitänyt pyytää sisareltasi lupa."
"Mutta kun ei se koskaan anna lupaa!"
"Siksi kun sinä varastat ja revit ne kuitenkin, senkin pikku örkki! Ja sinä varastit minun runoni tänään, myönnä pois!" Silriel kirahti.
Faramir katsahti nuorempaan tyttäreensä. "No, onko se totta? Varastitko sinä sisaresi runon?"
"Minä vain vähän lainasin."
"Ja missä se nyt sitten on?" Silriel tivasi.
Tindóriel puri huultaan pohtiessaan asiaa. "No... En minä muista."
"Se on varmasti repinyt sen ja heittänyt pois!" Silriel nyyhkäisi.
"Kuulehan nyt Tindóriel", Faramir lausui. "Etkö muista, kun kielsin sinua koskemasta sisaresi tavaroihin? Ja sinä lupasit, mutta nyt kuitenkin taas teit niin. Ja muistatko mitä sanoin sinulle käyvän, jos rikot lupauksesi?"
Tindóriel ravisti päätään.
"Sanoin, että suljen sinut arestikoppiin. Ja nyt kun kerran teit niin, minun on pakko toteuttaa tämä rangaistus. Joten seuraahan minua."
Tindóriel hätääntyi. "Ei isä, en minä halua arestikoppiin. Minä lupaan olla kiltisti, mutta en halua sinne!"
"Tässä eivät nyt haluamiset auta. Seuraahan minua."
Silriel tarttui sisareensa ja alkoi työntää häntä Faramirin perään, mutta silloin tyttö parahti itkuun. "En tahdo, en tahdo, en tahdo!" lapsi uikutti ja lysähti polvilleen lattialle. "Minä en mene sinne! En mene!"

Faramir ei välittänyt, vaan nosti tytön käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä kohti keittiötä, ja sen läpi pieneen varastoon, jonka nurkassa oli tyhjä komero. Tyttö parkui tässä vaiheessa aivan lohduttomana ja yritti takertua isänsä vaatteisiin, mutta tämä ei tuntenut sääliä. Hän irrotti lapsen kädet, laski tämän komeron lattialle ja lukitsi sen ulkopuolelta. Tyttö hakkasi ovea ja ulvoi niin, että keittäjätärkin ilmaantui paikalle ihmettelemään, mistä oli kyse.
"Hyvä tavaton. Se lapsi taitaa olla todella peloissaan", hän kommentoi.
"Höpsis. Hän vain yrittää saada minut pyörtämään rangaistukseni. Mutta ei lasta sillä tavalla saa oppimaan läksyään", Faramir totesi tyynesti.
Silriel virnisteli voitonriemuisena. Faramir pisti komeron avaimen taskuunsa ja totesi vanhemmalle tyttärelleen, että he voisivat poistua hetkiseksi paikalta.
"Hän saa rauhoittua ja istua siellä jonkin aikaa", Faramir sanoi.

Mutta Éowynkin oli kuullut lapsensa itkun ja sännännyt huolestuneena paikalle.
"Mitä tämä oikein on, Faramir? Oletko sinä teljennyt hänet komeroon? Miksi?"
Faramir selvitti hänelle tilanteen, mutta Éowyn ei vakuuttunut. "Eihän noin pieni lapsi voi millään muistaa kaikkia sinun kieltojasi! Sitä paitsi Tindi pelkää pimeää. Hänet pitää päästää pois!"
Faramir ei antanut vaimonsa rientää komeron luo, vaan tarttui tätä käsivarresta.
"Usko nyt, hän tarvitsee vain pienen opetuksen. Olen varma, että hän käyttäytyy tästä lähtien oikein hyvin."
Éowyn vilkuili huolestuneena komeron suuntaan. Tindórielin itkun saattoi kuulla vieläkin, vaikka se oli vähän vaimentunut.
"Minusta tuollainen rankaisu tuntuu kamalan julmalta. Et sinä toisia lapsia koskaan kohdellut noin, ja heistä on silti kasvanut aivan hyvätapaisia nuoria."
"Lapset ovat erilaisia, Éowyn, ja minusta joillakin meidän lapsistamme olisi hieman parantamisen varaa käyttäytymisen suhteen. Jotkut ovat luonnostaan kuuliaisempia kuin toiset, ja minä olen sitä mieltä, että hieman jämerämmillä otteilla Berenistä olisi voinut kasvaa vastuuntuntoisempi nuorukainen. En tahdo että Tindórielista tulee samanlainen, että hän rikkoo sääntöjä aina kun siihen avautuu tilaisuus."
"Ei Berenin käytöksessä ole paljonkaan moitittavaa!" Éowyn huudahti. "Haluaisitko että kaikista lapsista tulisi samanlaisia kuin Elboronista, sellaisia jotka istuvat nenä kirjassa kaiket päivät ja pelkäävät jokaista vähänkin vierasta ihmistä?"
"Ei Elboron oli tuollainen. Hän on järkevä ja vastuuntuntoinen nuori mies."
"Joka pelkää ihmisiä. Myönnä pois, ja tiedät hyvin, mistä se johtuu."
"Ei se ainakaan minusta johdu, jos Elboron on hieman arka ikäisekseen!" Faramir sanoi harmistuneena.
"Eikö? Kenen vastuulla oli pojan vahtiminen silloin kun itäläiset yllättivät ja olivat viedä tämän mennessään? Minä olen aina sanonut, että se säikäytti pojan miltei järjiltään. Ei hän sen jälkeen ole muuta tehnytkään, kuin roikkunut meidän helmoissamme tai piilotellut kirjapinojen takana."

Faramir vaikeni. Hän ei ollut koskaan lakannut syyttämästä itseään siitä, että oli kerran antanut kolmivuotiaan poikansa juosta lähes suoraan metsätiellä vaanineiden itäläisten käsiin. Poika ei ollut totellut, kun Faramir oli käskenyt häntä pysähtymään. Elboron oli pienenä ollut vauhdikas, jopa villi lapsi, joka vähät välitti kehotuksista tai käskyistä eikä Faramir ollut oikeastaan nähnyt siinä mitään vikaa ennen sitä onnetonta välikohtausta, joka olisi todennäköisesti vaatinut heidän kummankin hengen ilman sattumalta paikalle osuneita kuninkaan ratsumiehiä.

Hän oli aina toivonut, että poika unohtaisi tapauksen. Ja ehkä tämä olikin unohtanut sen niin, ettei voinut palauttaa tapahtumaa mieleensä, mutta Faramirinkin oli pakko myöntää, että jonkin jäljen se oli poikaan jättänyt.

"Faramir, anteeksi. En minä tarkoittanut sitä tosissani", Éowyn sanoi ja laski kätensä miehen hartialle.
"Ei se mitään... Minä menen päästämään Tindin pois komerosta. Hän on ollut siellä jo riittävän pitkään."

Faramir avasi komeron oven ja odotti, että nyt selvästi rauhoittunut tyttö raahusti ulos. Hänen teki tavattomasti mieli ottaa tyttö syliinsä ja pyytää anteeksi, mutta sen sijaan hän laski kätensä tämän pään päälle ja kysyi, oliko lapsi varmasti oppinut läksynsä.
"Minä en koske enää Silrielin tavaroihin ilman lupaa", Tindóriel vastasi.
"Ja lupaatko, että tästedes tottelet minua ja äitiäsi?"
Tindóriel vilkaisi arasti isäänsä ja nyökkäsi.

* * *

Aragorn oli päättänyt käydä selvittämässä Gwenelille lähetetyn omituisen kirjeen kohtalon saman tien, vaikka ilta olikin jo aika pitkällä. Matkan ajankohta tuntui myöhäisyydestään huolimatta sopivalta nyt, kun hänellä ei ollut asiaa kuninkaalliseen makuukamariin. Ainakaan hänen ei tarvitsisi kestää kamaripalvelijan ihmettelevää, mutta sietämättömän uteliasta katsetta, kun tämä huomaisi kuninkaan asettuvan yöpuulle työhuoneensa sohvalle tai vieraskamariin. Aragorn saattoi vain kuvitella, millaiset juorut sellainen synnyttäisi hovissa. Ikään kuin kuningasparin väleistä ei nyt jo sipistäisi ja supistaisi riittävästi.

Aragorn ilmoitti kamaripalvelijalleen, että lähtisi hoitamaan kiireellistä asiaa Emyn Arneniin ja palaisi seuraavana päivänä. Sitten hän lähti talleille ja valjasti hevosensa itse renkipoikien suureksi ihmeeksi. Hän tunsi taas kaipaavansa vapautta, niitä aikoja jolloin hän sai huolehtia itse itsestään ja omista menoistaan vailla jatkuvia selontekoja ja neuvonpitoja kaikenlaisista pikkuasioista. Eilenkin oli neuvoteltu tuntikaupalla siitä, oliko kuninkaan soveliasta näyttäytyä ilman kruunuaan yksityishuoneistonsa ulkopuolella ja jos oli, niin oliko syytä rajata tätä näyttäytymismahdollisuutta sen mukaan, millaista yhteiskunnallista asemaa kruunuttoman kuninkaan näköpiiriin mahdollisesti osuvat henkilöt edustivat. Neuvonantajat olivat olleet asiasta harvinaisen yksimielisiä. Valittavasti Aragorn ei voinut enää muistaa, millaista vaihtoehtoa tämä yksimielisyys koski. No, oli miten oli, Aragornilla ei ollut pienintäkään aikomusta alkaa pitää kruunuaan muulloin kuin vastaanotoilla, valtiollisissa seremonioissa ja muissa virallisissa tilaisuuksissa.

Kuninkaan ratsastaessa hämärtyvällä Pelennorilla tämän katse osui talonpoikaan, joka oli juuri sulkenut kotiporttinsa ja asteli pihapolullaan kohti punaista tupaansa, jonka ikkunoissa tuikkivat kutsuvat valot. Miten mukavaa elämää tuo mies mahtoikaan viettää, mietiskeli Aragorn ja tunsi samalla jonkinlaisen kateuden pistoksen. Yksinkertaista, rehellistä elämää luonnon ja eläinten parissa, ilman asiakirjapinoja ja pitkäveteisiä neuvonpitoja.

Harlondin satamassa yksinäinen merimies nousi juuri pienestä purrestaan, kenties vietettyään viikkoja meren tyrskyjen armoilla. Aragornin teki mieli pysähtyä ja jututtaa miestä hetken aikaa - kysellä, millä asioilla tämä oli ollut ja oliko matka onnistunut. Mutta ei hän tietenkään voinut sitä tehdä - mies olisi saattanut tunnistaa hänet ja joutua kunnioituksesta niin pyörälle päästään ettei saisi sanaa suustaan. Purjehdusmatka kuitenkin vaikutti houkuttelevalta - kenties hän voisi tehdä visiitin Dol Amrothiin kevään korvilla. Aragorn saattoi jo tuntea suolalta tuoksuvien tuulien pyyhkivän kasvojaan. Hän todella kadehti merimiehiä ja näiden vapautta mennä mielensä mukaan vaikka maailman ääriin asti.

Ithilienin metsä himersi hopeisena kuun valossa, kun Aragorn viimein ylitti Suuren Virran ja lähestyi Emyn Arnenin hiljaisia kukkuloita, jotka kohosivat valtavina tummanvihreinä seinäminä hänen edessään. Faramir mahtoi olla jo nukkumassa, Aragorn mietti. Hän huomasi kadehtivansa käskynhaltijaakin - ainakin tämä saattoi rauhallisin mielin nukkua vaimonsa rinnalla, vaimonsa joka ei varmastikaan juonut sellaisia määriä viiniä kuin Arwen. No, kadehtimisen tarve loppuisi siihen kun Faramir joutuisi kohtaamaan kuninkaan ja selittämään Gwenelille lähettämänsä kirjeen tarkoituksen. Aragornista tuntui, että taustalla piili jotain hyvin eriskummallista. Jotain sellaista, mitä vain suuriruhtinas Faramirin erikoisessa perheessä voisi tapahtua.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Parisnoid
Örkki
Viestit: 13
Liittynyt: Ke Tammi 03, 2007 3:48 pm
Paikkakunta: Oulu

Viesti Kirjoittaja Parisnoid »

Mithrellas menit sitten laittamaan uuden luvun juuri kun olin tulemassa kommentoimaan edellistä!

Hirvittää ajatella miten Faramir kurittaa Silrieliä, kun saadaan sen runon lähettäjä selville! Kerta josTindorieliä kuritettiin noin kamalasti tuon ikäiseksi (ja vielä kerta Tindi pelkää pimeää). :x Olisi Faramir ottanut Tindin syliinsä, niin olisi tullut kunnon aww-kohta, mutta ei. :'< Kyllä se noinkin kelpaa mutta...

Pidin <3
Viimeksi muokannut Parisnoid, Ke Helmi 14, 2007 6:47 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hei, taas tämä ilmestyi juuri silloin kun aloin sitä kaivata. :D Juuri sopivasti.

Mutta mutta. Tuo runo oli hieno, pidin siitä. Ei se ole lainkaan surkea, ei ei, et saa mollata itseäsi runojesi kanssa. Kyllä ne ainakin minulle kelpaavat.

Lähetin mukaan lähetetty kirje oli kyllä varsinainen katastrofi. Jotenkin kyllä arvasin, kuinka siinä tulisi käymään kun Silriel laittoi sen kuoreen ja osoitteen mukaan, että kuinkas tulisikaan käymään.

Voi, Arwen sai minut surulliseksi. En tiedä miksi, mutta niin vain kävi. Niisk niisk, koetan nyt toeta tästä...

Arestikoppi! Voi hyvänen aika.. En oikein tiennyt mitä ajatella. Onneksi kaikki kävi parhain päin, Tindi pääsi ulos komerosta pimeästä ja sai silti rangaistukset.. Voin hyvin kuvitella, jos oma pikkusiskoni tulisi tonkimaan tavaroitani, suuttuisin ihan kamalasti.. Onnekseni ei vielä ole niin kuitenkaan käynyt.

Tuo lopun kuvaus, voi, sulanko tähän paikkaan? Pakko lainata! Ithilienin metsä himersi hopeisena kuun valossa... Tuo oli vain niin ihanasti sanottu. Pidin ihan kamalan paljon! Ja muutenkin, tuo, miten Aragorn kaipasi vapautta, se oli jotenkin niin todentuntuista. En osaa kertoa, miten hienosti olit tuon tehnyt... :roll: Vaikka uskon, että Aragorn oli hyvä kuningas, tuo käy silti yhteen mielikuvieni kanssa, koska vapaudenkaipuu on kuitenkin ymmärrettävää tuossakin tilanteessa. Hyvät selitykseni taas....


No, tästäkin luvusta pidin enkä malta odottaa seuraavaa lukua! Viikko on pitkä (oikeasti todella lyhyt) aika...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Olen ilkeällä tuulella, mielestäni tuo arestikoppi oli Tindille ihan oikein. Luulisi tytön viimein oppineen ettei isosiskon tavaroita tongita (mitä?minähän olen itse perheen kuopus, eikö tässä pitäisi pitää Tindin puolia?)

Minun käy sääliksi Aragornia ja Arwenia. Eikö Arwen tajua että Aragorn rakastaa sitä ja ja...voi surku :( Tämä nyt ei näytä lainkaan hyvältä...

Kääk, mitähän tapahtuu. Silrielillä kivat selitykset edessä jos jää kiinni tuosta runon kirjoittamisesta.

Ei kai tässä muuta...mieleen ei ainakaan tule mitään. Jatkoa jäädään odottelemaan.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Arphendess
Örkki
Viestit: 2
Liittynyt: Ma Helmi 05, 2007 8:01 pm
Paikkakunta: Minas Tirith

Viesti Kirjoittaja Arphendess »

Täytyy sanoa, että Mithrellas, olet luultavasti tämän foorumin
parhaita kirjoittajia. :o

Vaikka vasta lähiaikoina tänne rekisteröidyin, olen jo
jonkin aikaa näitä ficcejä lukenut, mutta oli pakko tehdä
tänne nimimerkki, että voisin kommentoida näitä. :wink:

Olen nyt lukenut tästä kaikki 11 kirjoittamaasi lukua, siihen meni tosin jonkin aikaa. :'> Innolla odotan jatkoa.

Huh, Arwen vaikuttaa tässä todella nyrpeältä rouvalta. Ja tuo
juopottelu on kyllä todella huvittavaa. :lol:
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Ihania nämä uudet luvut! Todella onnistuneita, vaikka ihan vaan pari virhettä löysin, mutta rapatessa roiskuu ja noi.
Nyt vasta pääsin lukemaan, mutta oikein ihania.
Tuntuu, että tässä tarinassa ei ole nyt ketään täysin täysijärkistä:DD, mutta se sopii hienosti.

"Éowyn ei voinut kuvitellakaan kertovansa miehelleen totuutta - Faramir-parka menettäisi yöunensa jos tietäisi pikku tyttösensä haikailleen täysikasvuisen raavaan sotamiehen perään. "

Tämä oli yksi upeimmista ja lutuisimista kohdista. Se jotenkin kiteyttää Faramirin rakuden lapsiinsa ja kaikkiin muihinkin. Ja kyllä ankara pitää olla, ettei tule lellipentuja:D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Vastaa Viestiin