*Jakelee kiitoksia ja kumarruksia kommenteistanne*.
Joo hieman poikkeuksellisesti laitankin uuden luvun jo torstaina, koska huomenna minulla 12 tuntia jonninjoutavia luentoja enkä niiden jälkeen varmasti ole ficin postaamiskunnossa.
Mutta ensin vastakommenttia.
Andune: Heh, olen samaa mieltä noiden Arwenin kuvitelmien kanssa että aika huvittavia. Mutta toisaalta niiden seuraukset voivat olla vakaviakin (huh, kohtahan minä rupean paljastelemaan tulevaa). Juuh, ja poikia tosiaan rupesi lapsettamaan. Jostain syystä minä kirjoitan Elboronista aina ihan vauvan kun se puhuu Faramirin kanssa. En tiedä miksi.
Nerwen: Joo, kyllä ne Arwenin kuvitelmat ovat typeriä, ei syytä huoleen siinä mielessä.
Kiva että Éowyn tuntui sinusta ymmärtäväiseltä ja kiltiltä.
Tyttö: Arwenin ongelmat ovat aika pahoja jo tässä vaiheessa eikä hän pääse niistä ihan helposti eroon... Aragorn kyllä on yrittänyt löytää aikaa Arwenille, mutta valitettavasti humalainen vaimo ei välttämättä ole erityisen houkuttelevaa seuraa... Joo ja mukava että pidit tuosta Emyn Arnenin porukasta.
Amarië~: Hei, hieno juttu että jaksoit lukea koko jutun alusta asti.
(Vielä ehtii hyvin mukaan - tämä ei ole edes puolivälissä.) Heh, Arwen juoppona on kyllä aika huvittava (ja Tolkien pyörii haudassaan), mutta jostain syystä päätin ottaa alkoholismin yhdeksi tämän jutun teemoista ja minusta tuo Arwen vaikutti sopivimmalta kohteelta.
Narbeleth: No tuosta Arwenin katkeruudesta... Arwen ei vain yksinkertaisesti nauti elämästään Aragornin kanssa (ainakaan tällä hetkellä) ja arvelee, että olisi ollut onnellisempi haltiaystäviensä kanssa Valinorissa. Hän ei enää oikein muista niitä syitä, miksi aikoinaan valitsi Aragornin. Hih, pojat tosiaan heittäytyivät tuossa aika koomisiksi. Kyllä heissä varmaan on aika paljon samaa kuin Faramirissa ja Boromirissa aikoinaan.
Piratesse: Oo, kiitos taas tuosta palautteesta.
Minä en ikinä tiedä mitä vastaisin tuollaiseen ylistykseen. Mutta siis, ihanaa että pidit noin paljon noista hahmoistani. Äh, nyt pelkään etten saa pidettyä Elboronia noin hienona loppuun asti... Elboronin rooli nimittäin kasvaa jutun edetessä (samalla kun minun mielenkiintoni häntä kohtaan kasvoi
) ja se ehkä paljastaa hänestäkin jotain uutta... Silriel taas - no ehkäpä minä en sentään vielä ole niin vanha etten voisi muistaa millaista oli olla teini. Ja kiva kuulla, että ymmärrät Arwenia. Minä toivonkin, ettei häntä nähtäisi yksinomaan ikävänä tai naurettavana tyyppinä tässä jutussa.
Ja sitten tämä yhdestoista luku. Tämä viikko on ollut taas niin kiireinen, että luku on jäänyt osittain vähän raakileeksi (tai siltä se minusta tuntuu). Mutta laitan aikataulussa pysymisen laadukkuuden edelle. Niin, ja vielä varoitus, luku sisältää runoutta, sitä maailmankaikkeuden neljänneksi huonointa.
Yhdestoista luku
Suloisia sattumia, osuvia oikkuja
Silriel istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän oli kirjoittanut paljon viime aikoina, koska hänen sydämensä oli niin täynnä vihaa ja tuskaa, että hän pelkäsi sen pakahtuvan, jollei purkaisi osaa paperille. Hän ei millään kyennyt unohtamaan Borlasia. Hän oli alkanut toivoa, että jokin menisi vikaan Borlasin ja Gwenelin välillä - sellaistakin tapahtui joskus. Ehkä he huomaisivat etteivät sittenkään sopineet toisilleen, tai sitten Gwenel voisi kuolla vaikkapa jossakin onnettomuudessa. Tämän ajatuksen innoittamana Silriel laati pienen runonpätkän, joka kuului seuraavasti:
Gwenelin kuolema
Kelju Gwenel kaamea
ei eukkoa ehompi
laiheliini linnunluu
kolhokasvo katala
Borlas-paran pään pimensi
pauloihinsa poimi poloisen
Sydämettä syynäsi
valheinensa vietteli
Tohtisinpa toivoa
korjatkoon Gwenelin kuolema
Siinäpä suloinen sattuma
oikku oikein osuva
Riemulla raatoa rallattaisin
ilosta ihan itkisin
Surusaaton sieluja säälisin
kalman kouraa kiittelisin
Kohtalo Gwenelin kurja kai
vaan vainajana vaaraton
Parempi Borlas-paralla
rehdin rakkaan rinnalla
Silriel tunsi varsin suurta mielihyvää saadessaan runon valmiiksi. Se oli hänestä aika hyvä. Kun muste oli kuivunut, hän taitteli paperin ja kirjoitti päälle: Gwenel Gilionin tytär, kuudes piiri, Minas Tirith. Ei hän oikeasti ajatellut postittaa sitä, mutta hetken aikaa hänestä oli mukava kuvitella Gwenelin ilme, kun tämä avaisi tuollaisen kirjeen. Mahtaisi naikkonen olla pettynyt, kun saisikin eteensä jotain aivan muuta kuin Borlasin lemmenluritukset.
Silriel hihitti itsekseen, asetti kirjeen laatikkoon, ja päätti lähteä pitkästä aikaa puutarhaan kävelylle.
* * *
Tindóriel oli ollut pitkästynyt viime aikoina, sillä hänen paras toverinsa Faniel Merendorin tytär oli kuumesairaana ja isosisko puolestaan pysytteli tiiviisti huoneessaan. Silrieliä oli aina niin mukava ärsyttää, vaikkei hän oikein tiennyt miksi. Silriel oli yleensä todella äkäinen, jos Tindóriel tunkeutui hänen huoneeseensa erikseen pyytämättä. Äiti oli kyllä kieltänyt häntä häiritsemästä siskoa, mutta nyt hän kaipasi jotain tekemistä.
Tindóriel hyppelehti kolmanteen kerrokseen ja tempaisi isosiskonsa huoneen oven auki. Hämmästyksekseen hän huomasi huoneen olevan tyhjä. Se oli oikeastaan vielä parempi, koska nyt hän saisi rauhassa penkoa ja tutkia siskon tavaroita. Tindórielin mielessä kävi kyllä jokin isän varoitus siitä, ettei niihin pitäisi koskea, mutta mitä väliä sillä oli, kun ketään ei näkynyt lähettyvillä, eikä kukaan koskaan saisi tietää hänen käyneen huoneessa.
Raollaan oleva pöytälaatikko houkutteli tyttöä. Hän kiipesi ensin tuolille ja veti sitten laatikon kokonaan auki. Hän tiesi, että Silriel piti siellä kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia esineitään. Siellä oli esimerkiksi Silrielin piirtämiä kuvia perhosista, jotka olivat niin kauniita, että Tindóriel olisi mielellään katsellut niitä vaikka joka päivä. Mutta nyt hänen kätensä tarttui päällimmäisenä olevaan paperiin, johon oli kirjoitettu jotain.
Portaista kuului askelia. Tindóriel sulki nopeasti laatikon, jättäen sen hieman raolleen niin kuin se oli ollutkin. Hän sujautti kirjeen mekkonsa alle ja juoksi pois huoneesta. Hän huomasi, että tulija olikin vain Beren, joka tuskin huomasi pientä sisartaan porhaltaessaan omaan huoneeseensa ties minkä asian vuoksi.
Tindóriel jatkoi matkaansa alakertaan, hypähdelleen ja hyräillen itsekseen, ja istahti käytävälle asetetulle tuolille, joka oli aivan hänen isänsä työhuoneen lähellä. Hän oli ajatellut mennä vähän juttelemaan isän kanssa, mutta sitten hän muisti Silrielin laatikosta ottamansa paperin ja päätti vilkaista sitä ensin.
Tyttö avasi paperin ja alkoi tavata kirjoitusta hartaasti. Hän osasi kyllä lukea, mutta Silrielin hennosta ja koristeellisesta käsialasta oli vaikea saada selvää. Pihalta kuului hevosen hirnuntaa - se oli varmaan postimies. Tindóriel piti miehestä, koska tällä oli tapana antaa hänelle omena tai joskus jopa makeisia lohdutukseksi siitä, ettei tyttö nuoren ikänsä vuoksi yleensä saanut omia kirjeitä. Tyttö pudotti paperin tuolille ja kirmasi pihalle tervehtimään lähettiä.
* * *
"Entä onko tässä kaikki?" lähetti kysyi Faramirin ojennettua hänelle kaupunkiin lähtevän postin.
"Eiköhän... hetkinen. Tuossa tuolilla on vielä yksi", Faramir huomasi, tarttui paperiin ja vilkaisi osoitetta. "Ai, tämä on varmaan Éowynin tervehdys Gwenel Gilionin tyttärelle, joka oli äskettäin meillä vierailulla. Hän tarjoutui auttamaan Gweneliä häävalmisteluissa. Voitko kuvitella, vaikka häät ovat vasta ensi keväänä! No, joka tapauksessa, tästä näköjään puuttuu sinetti. Pieni hetki vain, niin hoidan asian."
Kohta lähetti oli saanut viimeisenkin kirjeen laukkuunsa ja oli valmis palaamaan kaupunkiin.
* * *
Kuningas Elessar istui valtaistuimellaan nojaten päätään käteensä. Suuri siipikruunu painoi hänen otsaansa. Välillä hänestä tuntui, ettei millään jaksaisi tällaista elämää. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Arwen oli käynyt niin tavattoman epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi viime aikoina. Heti kun Berenin ja Elenwenin tapaus oli rauhoittunut, tämä oli keksinyt, että Aragornilla itsellään olisi jokin salainen suhde. Ehkä se johtui siitä viinistä. Arwen joi sitä nykyään aika tavalla. Mutta mitä Aragorn olisi voinut tehdä? Hänen velvollisuutensa oli istua suuri osa päivästä valtaistuimellaan, valmiina neuvottelemaan ylimysten kanssa tai ratkaisemaan alamaistensa ongelmia, eikä hän voinut koko aikaa olla vaimonsa luona pitämässä seuraa ja vakuuttelemassa rakkauttaan. Jos totta puhutaan, hän ei pahemmin välittänytkään vaimonsa seurasta nyt kun tämä vaikutti olevan melkein koko ajan humalassa.
Saliin astui nuori ja hoikka nainen, joka näytti kalpealta ja itkuiselta. Kuningas kohottautui parempaan asentoon ja oli valmis kuulemaan, mitä neidolla oli sydämellään.
"Minulle lähetettiin tällainen", nainen sanoi hiljaa ja ojensi kirjettä kohti kuningasta. Palvelija tarttui siihen ja kipusi viemään sen kuninkaalle.
Aragorn silmäili paperille raapustettuja sanoja jonkin aikaa.
"Gwenelin kuolema", hän luki paperista. "Ja tunnetko sinä tämän Gwenelin?" hän kysyi.
"Tunnen tietenkin, teidän korkeutenne. Minä olen Gwenel, Gwenel Gilionin tytär. Joku kamala ihminen on lähettänyt minulle tällaisen... tällaisen uhkauksen. Mitä voin oikein tehdä? Minua pelottaa. Joku toivoo kuolemaani."
Aragorn katsoi kirjettä ja hieroi leukaansa. Kirjeen runo oli harvinaisen ilkeää tekstiä, vaikkakin se oli todennäköisesti laadittu naisen käsialalla. Joka tapauksessa syyllinen olisi yritettävä saada selville, ja tätä olisi rangaistava teosta. Sopiva korvaus uhrille ja muutama viikko perunan kuorintaa sotilaskeittiössä, suunnitteli kuningas.
"Onko ketään, jota epäilisit tällaisen, hmm, runon kirjoittamisesta?" Aragorn kysyi.
Gwenel pudisti päätään. "Ei, ei ketään. En osaa kuvitella ketään. Kaikki ovat olleet pelkästään onnellisia minun ja Borlasin puolesta."
Tietysti, kuningas mietti. Se tekisi tapauksesta mahdollisimman hankalan selvittää ja hankaluuksia hän nyt tässä vähiten kaipasi. Hän katsoi tarkemmin murrettua sinettiä ja järkyttyi näkemästään niin, että oli pudota istuimeltaan. Sinetissä komeili kuunsirppi, Ithilienin suuriruhtinaan tunnus. Mitä noituutta tämä oli? Aragorn ei käsittänyt enää ollenkaan. Miksi Faramir lähettäisi tällaista tekstiä kaartinsa soturin morsiamelle?
Aragorn oli nyt niin kiihdyksissä, että päätti lopettaa vastaanoton siltä päivältä - aika oli muutenkin melkein ummessa. Hän laskeutui valtaistuimelta, kääntyi neidon puoleen ja pyysi tätä kulkemaan kanssaan kohti salin ovea.
"Kuulehan, saan luultavasti tämän asian selvitettyä muutaman päivän sisällä. Takaan, että saat korvauksen kirjeen aiheuttamasta mielipahasta", kuningas sanoi heidän astuessaan ulos.
"Voi kiitos. Olette todellakin maineenne veroinen kuningas", Gwenel sanoi niin helpottuneena, että oli alkaa kyynelehtiä uudelleen. "En käsitä, miten joku voi tehdä minulle jotain tällaista! Olenko minä todella oikeasti noin kamala, kuin se runo väittää? Mitä mieltä te olette, olenko mielestänne kolhokasvoinen linnunluu?"
"No ettehän nyt sentään! Tehän olette todella kaunis nuori nainen, ja mielestäni vartalonne on hyvinkin naisellinen. Jotkut naiset vain ovat, tiedäthän, taipuvaisia kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Mutta älä sure, sinun ei tarvitse kärsiä enää kauan. Takaan että paha saa palkkansa tässäkin asiassa."
Gwenel hymyili kuninkaalleen aurinkoisesti, kiitti tätä vielä kerran ja lähti kulkemaan kohti linnan pääuloskäyntiä. Aragorn kääntyi ympäri hieman huvittunut ilme kasvoillaan, mutta se katosi saman tien. Arwen oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen selkänsä taakse.
"Tuoko? Tuoko se on?" hän ärähti.
Aragorn kalpeni. "Arwen... ei tässä. Minä selitän koko jutun, mutta jossakin muualla."
Arwen tuhahti, mutta suostui seuraamaan miestään kauemmas ovelta järjestämättä kohtausta.
He vetäytyivät kirjastohuoneeseen, mutta ennen kuin Aragorn oli ehtinyt edes harkita suunsa avaamista, hän oli jo saanut syytösryöpyn niskaansa.
"Vai tuollainen! Mikä lie, puutarhurin tai tynnyrintekijän tytär! Tuommoisen vuoteessa sinä hypit? Miten kehtaatkin!"
"Arwen... En tiedä, mitä oikein kuvittelit tuosta äskeisestä keskustelusta -"
"Lausuit kohteliaisuuksia sen naisen ulkonäöstä ja naureskelit mustasukkaisuudelleni! Ja mikä se lappu on? Anna se heti tänne."
Aragorn ei nähnyt mitään syytä piilotella runoa, joten hän ojensi sen vaimolleen. Arwen luki kirjoituksen ja hänen ilmeensä kävi sitä synkemmäksi, mitä pidemmälle hän eteni.
"Vai tällaisia hän sitten kirjoittelee minusta!"
"Sinustako? Etkö näe noita nimiä: runo kertoo Gwenelistä ja Borlasista."
"Luuletko etten tajua noiden olevan pelkkiä peitenimiä? Minustahan tuo kertoo aivan selvästi. Tuo äskeinen nainen toivoo minun kuolemaani ja sinua omakseen."
"Tuo äskeinen nainen oli juuri tämä Gwenel ja hän on menossa naimisiin Borlasin kanssa. Borlas on Beregondin poika, tiedät kai hänet. Beregond on Valkoisen Komppanian päällikkö. Yritin vain lohduttaa tyttöparkaa, kun runo sai hänet epäilemään omaa edustavuuttaan."
"Ei, ei! Sinä valehtelet!" Arwen kiljui ja peitti korvansa, aivan kuin olisi siten kuvitellut torjuvansa harhaluulonsa vastaiset todisteet.
"Arwen... et ole nyt oma itsesi. Oletko taas humalassa? Ihan oikeasti, sinun ei pitäisi juoda sitä viiniä niin paljon."
Arwen alkoi itkeä vuolaasti eikä puhunut enää. Aragorn laski kätensä tämän harteille ja yritti vetää naista lähemmäs lohduttaakseen tätä, mutta Arwen kavahti kauemmas.
"Älä koske minuun, petturi ja valehtelija! Mene pois! En tahdo nähdä sinua - enkä varsinkaan makuukamarissamme!"
* * *
"Isä! Isää!!" kuului käytävästä.
Faramir havahtui asiakirjojensa parista ja odotti, kun Silriel syöksähti työhuoneen ovesta sisään.
"Isä! Tindóriel on taas käynyt penkomassa minun tavaroitani! Sinun täytyy rangaista sitä ilkimystä! Niin ja anteeksi että häiritsen, mutta minä haluan että Tindiä rangaistaan. Se on niin ilkeä!"
"Jaahas", Faramir virkkoi. "Oletko nyt aivan varma, että Tindóriel on ollut asialla?"
"Olen, olen. Pöytäni on mustanaan hänen tahmaisia pikku sormenjälkiään. Hän varasti yhden minun runoistani, isä. Runon, johon vuodatin omaa sydänvertani. Minun täytyy saada se takaisin!"
Oikeastaan Silrieliä kauhistutti eniten ajatus siitä, että runo saattaisi päätyä vanhempien käsiin. He taatusti suuttuisivat tai vielä pahempaa, pitäisivät Silrieliä ihan hulluna kun hän sillä tavalla toivoi toisen naisen kuolemaa.
"Vai niin. No sitten minun ei auta kuin ottaa Tindóriel puhutteluun", Faramir sanoi, asteli käytävään ja pyysi palvelijatarta hakemaan tytön huoneeseen. Kohta Tindóriel loikkikin sinne hyväntuulisena. Tyttö kuitenkin vakavoitui, kun hän näki sisarensa ja isänsä tiukan ilmeen.
"Oletko sinä käynyt Silrielin huoneessa ja vienyt jonkun hänen runoistaan?" Faramir kysyi.
Tindóriel pudisti päätään.
"Ja tiedäthän, että kunnon tytöt eivät valehtele. Oletko sinä kunnon tyttö vai pieni valepukki, sellainen kuin örkkien lapset?"
Tindóriel laski katseensa katuvaisena. "Minä olen kunnon tyttö. Ja kyllä minä kävin siellä, mutta minä tahdoin vain vähän katsella Silrielin piirustuksia."
"Sinun olisi pitänyt pyytää sisareltasi lupa."
"Mutta kun ei se koskaan anna lupaa!"
"Siksi kun sinä varastat ja revit ne kuitenkin, senkin pikku örkki! Ja sinä varastit minun runoni tänään, myönnä pois!" Silriel kirahti.
Faramir katsahti nuorempaan tyttäreensä. "No, onko se totta? Varastitko sinä sisaresi runon?"
"Minä vain vähän lainasin."
"Ja missä se nyt sitten on?" Silriel tivasi.
Tindóriel puri huultaan pohtiessaan asiaa. "No... En minä muista."
"Se on varmasti repinyt sen ja heittänyt pois!" Silriel nyyhkäisi.
"Kuulehan nyt Tindóriel", Faramir lausui. "Etkö muista, kun kielsin sinua koskemasta sisaresi tavaroihin? Ja sinä lupasit, mutta nyt kuitenkin taas teit niin. Ja muistatko mitä sanoin sinulle käyvän, jos rikot lupauksesi?"
Tindóriel ravisti päätään.
"Sanoin, että suljen sinut arestikoppiin. Ja nyt kun kerran teit niin, minun on pakko toteuttaa tämä rangaistus. Joten seuraahan minua."
Tindóriel hätääntyi. "Ei isä, en minä halua arestikoppiin. Minä lupaan olla kiltisti, mutta en halua sinne!"
"Tässä eivät nyt haluamiset auta. Seuraahan minua."
Silriel tarttui sisareensa ja alkoi työntää häntä Faramirin perään, mutta silloin tyttö parahti itkuun. "En tahdo, en tahdo, en tahdo!" lapsi uikutti ja lysähti polvilleen lattialle. "Minä en mene sinne! En mene!"
Faramir ei välittänyt, vaan nosti tytön käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä kohti keittiötä, ja sen läpi pieneen varastoon, jonka nurkassa oli tyhjä komero. Tyttö parkui tässä vaiheessa aivan lohduttomana ja yritti takertua isänsä vaatteisiin, mutta tämä ei tuntenut sääliä. Hän irrotti lapsen kädet, laski tämän komeron lattialle ja lukitsi sen ulkopuolelta. Tyttö hakkasi ovea ja ulvoi niin, että keittäjätärkin ilmaantui paikalle ihmettelemään, mistä oli kyse.
"Hyvä tavaton. Se lapsi taitaa olla todella peloissaan", hän kommentoi.
"Höpsis. Hän vain yrittää saada minut pyörtämään rangaistukseni. Mutta ei lasta sillä tavalla saa oppimaan läksyään", Faramir totesi tyynesti.
Silriel virnisteli voitonriemuisena. Faramir pisti komeron avaimen taskuunsa ja totesi vanhemmalle tyttärelleen, että he voisivat poistua hetkiseksi paikalta.
"Hän saa rauhoittua ja istua siellä jonkin aikaa", Faramir sanoi.
Mutta Éowynkin oli kuullut lapsensa itkun ja sännännyt huolestuneena paikalle.
"Mitä tämä oikein on, Faramir? Oletko sinä teljennyt hänet komeroon? Miksi?"
Faramir selvitti hänelle tilanteen, mutta Éowyn ei vakuuttunut. "Eihän noin pieni lapsi voi millään muistaa kaikkia sinun kieltojasi! Sitä paitsi Tindi pelkää pimeää. Hänet pitää päästää pois!"
Faramir ei antanut vaimonsa rientää komeron luo, vaan tarttui tätä käsivarresta.
"Usko nyt, hän tarvitsee vain pienen opetuksen. Olen varma, että hän käyttäytyy tästä lähtien oikein hyvin."
Éowyn vilkuili huolestuneena komeron suuntaan. Tindórielin itkun saattoi kuulla vieläkin, vaikka se oli vähän vaimentunut.
"Minusta tuollainen rankaisu tuntuu kamalan julmalta. Et sinä toisia lapsia koskaan kohdellut noin, ja heistä on silti kasvanut aivan hyvätapaisia nuoria."
"Lapset ovat erilaisia, Éowyn, ja minusta joillakin meidän lapsistamme olisi hieman parantamisen varaa käyttäytymisen suhteen. Jotkut ovat luonnostaan kuuliaisempia kuin toiset, ja minä olen sitä mieltä, että hieman jämerämmillä otteilla Berenistä olisi voinut kasvaa vastuuntuntoisempi nuorukainen. En tahdo että Tindórielista tulee samanlainen, että hän rikkoo sääntöjä aina kun siihen avautuu tilaisuus."
"Ei Berenin käytöksessä ole paljonkaan moitittavaa!" Éowyn huudahti. "Haluaisitko että kaikista lapsista tulisi samanlaisia kuin Elboronista, sellaisia jotka istuvat nenä kirjassa kaiket päivät ja pelkäävät jokaista vähänkin vierasta ihmistä?"
"Ei Elboron oli tuollainen. Hän on järkevä ja vastuuntuntoinen nuori mies."
"Joka pelkää ihmisiä. Myönnä pois, ja tiedät hyvin, mistä se johtuu."
"Ei se ainakaan minusta johdu, jos Elboron on hieman arka ikäisekseen!" Faramir sanoi harmistuneena.
"Eikö? Kenen vastuulla oli pojan vahtiminen silloin kun itäläiset yllättivät ja olivat viedä tämän mennessään? Minä olen aina sanonut, että se säikäytti pojan miltei järjiltään. Ei hän sen jälkeen ole muuta tehnytkään, kuin roikkunut meidän helmoissamme tai piilotellut kirjapinojen takana."
Faramir vaikeni. Hän ei ollut koskaan lakannut syyttämästä itseään siitä, että oli kerran antanut kolmivuotiaan poikansa juosta lähes suoraan metsätiellä vaanineiden itäläisten käsiin. Poika ei ollut totellut, kun Faramir oli käskenyt häntä pysähtymään. Elboron oli pienenä ollut vauhdikas, jopa villi lapsi, joka vähät välitti kehotuksista tai käskyistä eikä Faramir ollut oikeastaan nähnyt siinä mitään vikaa ennen sitä onnetonta välikohtausta, joka olisi todennäköisesti vaatinut heidän kummankin hengen ilman sattumalta paikalle osuneita kuninkaan ratsumiehiä.
Hän oli aina toivonut, että poika unohtaisi tapauksen. Ja ehkä tämä olikin unohtanut sen niin, ettei voinut palauttaa tapahtumaa mieleensä, mutta Faramirinkin oli pakko myöntää, että jonkin jäljen se oli poikaan jättänyt.
"Faramir, anteeksi. En minä tarkoittanut sitä tosissani", Éowyn sanoi ja laski kätensä miehen hartialle.
"Ei se mitään... Minä menen päästämään Tindin pois komerosta. Hän on ollut siellä jo riittävän pitkään."
Faramir avasi komeron oven ja odotti, että nyt selvästi rauhoittunut tyttö raahusti ulos. Hänen teki tavattomasti mieli ottaa tyttö syliinsä ja pyytää anteeksi, mutta sen sijaan hän laski kätensä tämän pään päälle ja kysyi, oliko lapsi varmasti oppinut läksynsä.
"Minä en koske enää Silrielin tavaroihin ilman lupaa", Tindóriel vastasi.
"Ja lupaatko, että tästedes tottelet minua ja äitiäsi?"
Tindóriel vilkaisi arasti isäänsä ja nyökkäsi.
* * *
Aragorn oli päättänyt käydä selvittämässä Gwenelille lähetetyn omituisen kirjeen kohtalon saman tien, vaikka ilta olikin jo aika pitkällä. Matkan ajankohta tuntui myöhäisyydestään huolimatta sopivalta nyt, kun hänellä ei ollut asiaa kuninkaalliseen makuukamariin. Ainakaan hänen ei tarvitsisi kestää kamaripalvelijan ihmettelevää, mutta sietämättömän uteliasta katsetta, kun tämä huomaisi kuninkaan asettuvan yöpuulle työhuoneensa sohvalle tai vieraskamariin. Aragorn saattoi vain kuvitella, millaiset juorut sellainen synnyttäisi hovissa. Ikään kuin kuningasparin väleistä ei nyt jo sipistäisi ja supistaisi riittävästi.
Aragorn ilmoitti kamaripalvelijalleen, että lähtisi hoitamaan kiireellistä asiaa Emyn Arneniin ja palaisi seuraavana päivänä. Sitten hän lähti talleille ja valjasti hevosensa itse renkipoikien suureksi ihmeeksi. Hän tunsi taas kaipaavansa vapautta, niitä aikoja jolloin hän sai huolehtia itse itsestään ja omista menoistaan vailla jatkuvia selontekoja ja neuvonpitoja kaikenlaisista pikkuasioista. Eilenkin oli neuvoteltu tuntikaupalla siitä, oliko kuninkaan soveliasta näyttäytyä ilman kruunuaan yksityishuoneistonsa ulkopuolella ja jos oli, niin oliko syytä rajata tätä näyttäytymismahdollisuutta sen mukaan, millaista yhteiskunnallista asemaa kruunuttoman kuninkaan näköpiiriin mahdollisesti osuvat henkilöt edustivat. Neuvonantajat olivat olleet asiasta harvinaisen yksimielisiä. Valittavasti Aragorn ei voinut enää muistaa, millaista vaihtoehtoa tämä yksimielisyys koski. No, oli miten oli, Aragornilla ei ollut pienintäkään aikomusta alkaa pitää kruunuaan muulloin kuin vastaanotoilla, valtiollisissa seremonioissa ja muissa virallisissa tilaisuuksissa.
Kuninkaan ratsastaessa hämärtyvällä Pelennorilla tämän katse osui talonpoikaan, joka oli juuri sulkenut kotiporttinsa ja asteli pihapolullaan kohti punaista tupaansa, jonka ikkunoissa tuikkivat kutsuvat valot. Miten mukavaa elämää tuo mies mahtoikaan viettää, mietiskeli Aragorn ja tunsi samalla jonkinlaisen kateuden pistoksen. Yksinkertaista, rehellistä elämää luonnon ja eläinten parissa, ilman asiakirjapinoja ja pitkäveteisiä neuvonpitoja.
Harlondin satamassa yksinäinen merimies nousi juuri pienestä purrestaan, kenties vietettyään viikkoja meren tyrskyjen armoilla. Aragornin teki mieli pysähtyä ja jututtaa miestä hetken aikaa - kysellä, millä asioilla tämä oli ollut ja oliko matka onnistunut. Mutta ei hän tietenkään voinut sitä tehdä - mies olisi saattanut tunnistaa hänet ja joutua kunnioituksesta niin pyörälle päästään ettei saisi sanaa suustaan. Purjehdusmatka kuitenkin vaikutti houkuttelevalta - kenties hän voisi tehdä visiitin Dol Amrothiin kevään korvilla. Aragorn saattoi jo tuntea suolalta tuoksuvien tuulien pyyhkivän kasvojaan. Hän todella kadehti merimiehiä ja näiden vapautta mennä mielensä mukaan vaikka maailman ääriin asti.
Ithilienin metsä himersi hopeisena kuun valossa, kun Aragorn viimein ylitti Suuren Virran ja lähestyi Emyn Arnenin hiljaisia kukkuloita, jotka kohosivat valtavina tummanvihreinä seinäminä hänen edessään. Faramir mahtoi olla jo nukkumassa, Aragorn mietti. Hän huomasi kadehtivansa käskynhaltijaakin - ainakin tämä saattoi rauhallisin mielin nukkua vaimonsa rinnalla, vaimonsa joka ei varmastikaan juonut sellaisia määriä viiniä kuin Arwen. No, kadehtimisen tarve loppuisi siihen kun Faramir joutuisi kohtaamaan kuninkaan ja selittämään Gwenelille lähettämänsä kirjeen tarkoituksen. Aragornista tuntui, että taustalla piili jotain hyvin eriskummallista. Jotain sellaista, mitä vain suuriruhtinas Faramirin erikoisessa perheessä voisi tapahtua.