Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Hyvä juttu että Silriel pääsi yli Borlasista näin helposti. ^^ Ei tarvittu kuin yksi komea (luontoa rakastava) haltiamies niin Silriel tuskin muistaa koko ihmiskuvatusta. ^^ Minä olen kovin iloinen että edes yksi Faramirin jälkeläisistä selviää sydämenasioistaan näin "helposti". (Ja Legolas muuten puhui todella kauniisti, erittäin haltiamaisesti. Minua ei haltiat juuri voisi vähempää kiinnostaa ^^ mutta tällaiseksi minä kuvittelisin neljännen ajan Legolaksen.)

Faramirin pitää olla todella syvällä omissa murheissaan (ja no, niinhän se onkin) että se kuvittelisi poikansa, joka on rakastunut pojan mielestä maailman ihanimpaan naiseen ymmärtävän, että pojan isä on myös kyseisen naisen isä. :( Minä olen tyytyväinen että Faramir kertoi, hyvä että se sai sen pois omaltatunnoltaan, koska nyt se on ainakin kerrottu - se on oikeasti sen suuruusluokan asia että kun siitä nyt tietää kaksikin ihmistä, ei se enää salassa pysyisi. (Ja tiiätkö, minuun iski ihan nyt vasta tässä luvussa (hidas mikä hidas, suku on hämeestä :lol: ) että ei mikään ihme että Arwen niin kuvittelee Aragornin hyppäävän jokaisen vastaan tulevan naisen sänkyyn, kun kerran sillä on itsellään lapsi Faramirin kanssa ja se tietää miten helposti se käy. Että se jollakin kierolla tavalla antaa perustetta sen epäluuloille.)

Minulle tuli kyllä Berenistä niin Boromir mieleen, olisin hyvin voinut kuvitella nuoren Boromirin härnäävän nuorta Faramiria sen vähemmän hyvistä jousiampujan taidoista.. ^^

Mutta siis juu, erittäin suurella mielenkiinnolla odotan taas tuota seuraavaa lukuea ^^ toivottavasti siinä päästään jo lukemaan Faramirin ja Éowynin keskustelua tästä asiasta. Minä olen jo täällä sortunut arvailemaan mitä Éowyn tekisi.. ^^ En oikein osaa kuvitella Éowynin lähtevän edes pikaistuksissaan, mutta jos sinä siihen ratkaisuun päädyt niin epäilemättä saat sen toteutettua uskottavasti ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

:shock: Voi ei, voi ei! Nyt meni jännäksi, sinä sitten osaat tehdä tällaisia käänteitä jotka osaavat yllättää. Tosin, taisi melkein olla väistämätöntä että tuo asia tuli julki.

Legolas, haltian vierailu oli aika...nopeahko? Jousiammuntaa ja taas menoksi :)

Sori, taas näitä palautteita. Tulin, luin, tykkäsin, siinä kai tiivistettynä tämän viestin sanoma :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas kommenteista. Minä olen ollut viime päivinä ihan sekaisin, kun sain uuden tietokoneen. (Tietokoneeseensa kiinni kasvaneelle se on ollut järisyttävä elämänmuutos.) Eli toisin sanoen tämä ficci ei ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä viime aikoina.

Niin moni otti esiin tuon, miten yllättävää oli että Faramir noin vain kertoi Berenille olevansa Elenwenin isä, joten vastaan siihen yhteisesti. Se todellakin oli yllättävää ja virhearvio Faramirilta. Sen voisi ajatella heijastavan sitä, kuinka huonosti Faramir tuntee Berenin. Mutta todellinen syy on se, etten tullut ajatelleeksi asiaa muutellessani joitakin kriittisiä kohtia aiemmista luvuista. Alun perin Faramirin ei nimittäin pitänyt huomata sitä, että Beren oli todella rakastunut (se Berenin ja Faramirin keskustelu oli alun perin paljon kylmempi, mutta muutin sitä jälkikäteen) ja tämän lisäksi Arwen oli kehottanut Faramiria kertomaan asiasta Berenille. Näin siksi, koska Arwen ja Faramir ajattelivat pääsevänsä näin kaikkein helpoimmalla: jos Beren saataisiin luopumaan Elenwenistä, kenellekään muulle ei sitten enää tarvitsisi kertoa. Mutta koska muutin noita kohtia, niin se johti siihen, ettei tuo Berenille kertominen enää vaikuttanutkaan kovin järkevältä, mutta valitettavasti sitä nyt ei voinut enää oikein muuttaa, koska kohtaus on niin ratkaiseva tämän jutun loppujuonen kannalta.

Tyttö: Denethoria kohtaan pitääkin tuntea sympatiaa, hänhän oli vain olosuhteiden uhri. ;) Ja minä tosiaan ajattelin Denethoria tuossa kun kirjoitin sen pätkän rakkauden ehdollisuudesta. Luulen että Faramir olisi voinut tuntea, jollakin tasolla, jotain sellaista isäänsä kohtaan - että hänen piti nuoruudessaan käyttäytyä tietyllä tavalla jotta isä olisi rakastanut häntä. Vaikka uskon, että Faramirkin sydämessään tiesi, että Denethor rakasti häntä joka tapauksessa. Juu, ja minusta oli hauskaa kirjoittaa vaihteeksi jotain Legolaksesta, mukava jos hän vaikutti haltiamaiselta (tiedän, että hän oli tässä ihan eri persoona kuin noissa sinun ficeissäsi ;)).

Nerwen: Legolas oli omituinen otus, koska hän on minusta omituinen. ;) Kirjassakin häntä kuvaillaan oudoksi. Ja kiva että pidit tuosta jousiammuntakohtauksesta. Sen tarkoitus oli tosiaan valottaa hieman Berenin ja Elboronin erilaisuutta (mikä on aiemmin tullut esiin suhtautumisessa kirjoihin), ja toisaalta sitäkin kuinka Faramir heihin suhtautuu.

Leida: Minä kuvittelin tekeväni Legolasista hyvinkin kirjamaisen. :P Käsitykseni tosin voi olla jotenkin vääristynyt näiden kaikkien haltiaslash-stereotypioiden ynnä muiden vuoksi. Elboronilla on tosiaan omat heikkoutensa, joita hän tosin yrittää kovasti peitellä. Voin jo paljastaa, että se poika on ehta perfektionisti. ;)

Narbeleth: Voi, voi, no älähän nyt itke minun hölmöjen kirjoitusteni vuoksi. Välillä sitä vaan täytyy tehdä tietynlaisia ratkaisuja, jotta saisi jutun etenemään tiettyyn suuntaan. Minä tosiaan laitan uuden luvun aina perjantaisin, klo 21:een mennessä (aiemmin en ehdi). Tämä ficci on siis jo periaatteessa valmis, mutta tapani mukaan muokkaan jokaista lukua viimeiseen asti ja joskus ne muuttuvat suurestikin alkuperäisestä.

Marnie: Ai hitsi, sinä toit esiin tuon, että Legolas tosiaan rakastaa luontoa ja on sen vuoksi vieläkin sopivampi ihastuksen kohde Silrielille. Minulla oli tuo ajatus päässä alun perin, kun keksin tämän juonen käänteen, mutta se sitten katosi jossain välissä ja päädyin kirjoittamaan vain Legsun komeasta ulkonäöstä. No, ehkä minä palaan siihen vielä (jos muistan). Joo ja olet tosiaan oikeassa siinä, että tuo Arwenin oma "syrjähyppy" selittää sitä, miksi se oli niin mustasukkainen miehelleen. Jos en väärin muista, sitä sanotaan projektioksi, ja se on eräänlainen psykologinen keino puolustaa oman minän eheyttä, siis syytetään toista siitä, mihin on itse syyllistynyt.

Andune: Joo, Legolas kävi pikavisiitillä. :P No, minä ajattelin että se oli oikeastaan vain ohikulkumatkalla, ja ajatteli huvikseen käydä näyttäytymässä. Luulisin hänen kuitenkin pitävän "säännöllisesti" yhteyttä Faramirin kanssa (siis hänen mittapuullaan varmaan noin kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa), sillä asuuhan hänen kansansa Faramirin mailla.

Sitten luku 18. Kuten jo alussa vihjaisin, minä olen tällä viikolla ajatellut ihan muita juttuja kuin tätä ficciä. Hätäpäissäni kuitenkin lisäsin jotain outoa, ettei luku jäisi kovin lyhyeksi.


Kahdeksastoista luku
Kuningattaren kirje

Elboron kulki edestakaisin pöydän ja ikkunan väliä isänsä työhuoneessa. Hän ei oikein voinut ymmärtää tilannetta, johon oli päädytty. Isä oli kadonnut jonnekin, eikä äitiä tai Bereniä näyttänyt tämä seikka juuri kiinnostavan: kumpikin oli sulkeutunut omaan kamariinsa eivätkä olleet ilmaantuneet edes aamiaiselle. Silriel ja Tindóriel seisoivat työhuoneen ovella ja katselivat isoveljeään silmät suurina, selitystä kerjäten, näillä kun ei ollut mitään käsitystä edellisen illan tapahtumista. Elboron ymmärsi vain sen verran, että nyt kun isä oli poissa, suuriruhtinaan tehtävät olivat hänen vastuullaan. Siinä ei ollut mitään uutta, hän oli osannut hoitaa niitä ennenkin, vaikka silloin hänellä oli aina ollut mahdollisuus lähettää viesti isälle kaupunkiin ja kysyä tarkempia neuvoja pulmatilanteissa.
"Mutta onko äiti kipeä? Hän ei vastannut, kun kävin kysymässä", pieni Tindóriel kyseli huolissaan.
"En minä tiedä", Elboron vastasi.
"Entä onko Berenkin kipeä, kun hän vain makaa sängyssään?" Silriel kysyi.
"No, kai hän sitten on", Elboron mutisi selaillessaan päivän postia.
"Ja minne isä on mennyt?" Silriel kysyi.
"En minä tiedä", Elboron tokaisi jo hieman tuskastuneena.
"Onko isi kuollut?" Tindóriel kysyi silmät kauhusta ymmyrkäisinä.
"Ei ole! Ja voisitteko olla nyt niin kilttejä, että jätätte minut rauhaan? Minulla on paljon töitä tehtävänä."
Tindóriel parahti itkuun. Hän kietoi kätensä isosiskonsa vyötäisille ja painoi kasvonsa tämän hameeseen. "Isi on varmaan kuollut, mutta ne eivät halua kertoa meille", tyttö kyynelehti. "Minulla on niin kova ikävä isiä..."
Silriel kääntyi katsomaan Elboronia selitystä vaatien. "Eihän isälle ole käynyt mitään? Eihän? Missä hän oikein on? Me haluamme tietää!"
"No johan minä sanoin, etten tiedä mihin hän on mennyt! Ei hän kuollut ole, on vain lähtenyt jonnekin. Hänellä oli riitaa äidin ja Berenin kanssa eilen. Ei se mitään vakavaa ollut. Kyllä hän varmaan tulee pian takaisin", Elboron selitti kärsimättömänä. Hän ei mielellään ajatellut koko asiaa. Että Elenwen olisi muka isän tytär. Ihan omituinen ajatus. Siinä täytyi olla jokin väärinkäsitys, jota kukaan ei tajunnut.
"Kuulitko, Tindi? Ei isällä ole hätää, hän on vain mennyt käymään jossakin ja tulee kohta takaisin kotiin", Silriel lohdutti sisartaan.
"Mutta eihän isä koskaan lähde hyvästelemättä minua!" Tindóriel nyyhkytti.
"Sinähän olit nukkumassa silloin ja hänellä oli kiire. Hän ei halunnut herättää sinua."
Tindóriel pyyhki silmiään ja alkoi rauhoittua. "Minä menen sanomaan äidille, ettei hänen tarvitse itkeä, koska isi tulee kohta takaisin."
"Antakaa äidin ja Berenin olla rauhassa", Elboron kehotti. "He tulevat alakertaan sitten, kun kaipaavat seuraa."
Tindóriel katsoi veljeään ja oli valmis esittämään vastalauseita, mutta Silriel tyrkkäsi tyttöä kevyesti kohti ovea. "Mennään puutarhaan katsomaan, onko tullut lisää karviaisia", hän ehdotti, ja Tindóriel suostui vastahakoisesti.

* * *

Éowyn oli maannut sängyllään tunnemyrskyjen riepoteltavana. Hän oli vihainen, hirvittävän vihainen miehelleen ja kuningattarelle siitä, että nämä olivat kaikkien näiden vuosien ajan nähtävästi juonineet hänen ja kuninkaan selän takana. Ties mitä heidän välillään oli mahtanut tapahtua. Éowynin oli vaikea uskoa sitä, mutta todisteet puhuivat puolestaan. Faramir oli aina ollut mitä lempein ja huomaavaisin aviomies - niin hyvä, ettei häntä olisi tahtonut todeksi uskoa - ja nyt Éowyn todellakin sai huomata, ettei se lempeys ja huomaavaisuus ollut koskaan ollutkaan muuta kuin pelkkää näytelmää ja valheiden verkkoa. Kaipa Faramir oli aluksi rakastanut häntä, mutta sitten kun he olivat olleet pitempään yhdessä, Éowynin epänaiselliset piirteet, kuten heikot käsityötaidot ja suorasukaisuus, olivat varmaankin saaneet miehen rakkauden sammumaan. Mutta miksei hän ollut huomannut mitään merkkiä tästä aiemmin? Heidän elämänsä oli sujunut kaikin puolin hyvin, riidatkin tuntuivat olleen pieniä ja vähäpätöisiä. Mutta toisaalta Faramir oli kyllä ollut kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa koko ajan, kertomatta siitä mitään vaimolleen ennen kuin tämä oli sattumalta saanut asian selville.

Äkkiä Éowyn muisti kuningattaren lähettämän kirjeen, jonka oli jokin aika sitten napannut Faramirilta ennen kuin tämä oli ehtinyt lukea sitä. Faramir ei ollut kysellyt enää sen perään, eikä Éowyn ollut huomannut uusiakaan kirjeitä saapuneen viime aikoina (hän oli ottanut tavakseen tarkistaa postin ennen miestään). Mutta kaipa he olivat siirtyneet harrastamaan kirjeenvaihtoaan salassa niin kuin Beren ja Elenwen olivat tehneet.

Éowyn otti kirjeen metallirasiasta, jonka oli kätkenyt lipastonsa alimman laatikon pohjalle. Hänestä tuntui, että tässä tilanteessa hänellä oli viimein täysi oikeus rikkoa kirjesalaisuus, jota hänen miehensä oli tässä talossa niin kiivaasti puolustanut, ja joka oli jo aiemmin osoittautunut varsin riskialttiiksi käytännöksi.

Éowyn mursi sinetin, avasi kirjeen ja alkoi lukea.

Minas Tirith
Narbeleth, 30. päivä, vuonna 22 N.A.

Rakas ja uskollinen ystäväni,

Olen pahoillani, että joudun taas vaivaamaan sinua yhdellä kirjeistäni, mutta asiani on tällä kertaa niin vakava, että en voi olla kertomatta siitä sinulle. Tiedän, että tästä olisi parempi puhua kasvotusten, ja että kirje voi joutua vääriin käsiin, mistä toivon valarin armon meitä suojelevan, mutta en voi nyt jäädä vaiti. Ehkä kadun tätä jo huomenna, mutta minun on pakko saada tämä asia pois sydämeltäni. Ja ole kiltti ja vastaa tähän mahdollisimman pian, sillä asiaan on saatava ratkaisu.

Asia koskee poikaasi Bereniä ja tytärtäni Elenweniä. Et ole ehkä huomannut mitään erikoista Berenin käyttäytymisessä, mutta uskothan minua, kun sanon että se poika on palavasti rakastunut minun tyttäreeni. Kysy häneltä asiasta, niin huomaat sen itsekin. Ja varmaankin nyt saatat arvata, miksi en voi hyväksyä näiden kahden rakkautta. Vaikka olemme yrittäneet unohtaa sen yhden häpeällisen yön, ja vältelleet puhumasta siitä näiden vuosien aikana, minun on nyt ikäväkseni muistutettava sinua siitä. Minä en ole koskaan valehdellut sen yön tapahtumista - olen kertonut kaiken niin kuin minä muistan asioiden tapahtuneen, mutta muutamia kuukausia sitten sain aiheen epäillä omien muistikuvieni täsmällisyyttä. Minä katsoin - niin muistathan sen tapauksen, kun Aragorn oli vielä pohjoisessa ja kun typeryyksissäni etsin Palantírin käsiini saadakseni miehestäni tietoja? Katsoin kiveen vastoin kaikkia järjen ääniä, ja muistat varmaan, kuinka en jälkeenpäin suostunut puhumaan siitä mitä näin. Minun olisi pitänyt, mutta en silloin vielä tiennyt Berenin ja Elenwenin rakkaudesta, ja vaikeneminen tuntui olevan parasta, mitä saatoin tehdä..

Minä näin Palantírissa monia menneitä tapahtumia, joista osa oli sellaisia, jotka saatoin hyvin muistaa oikeasti tapahtuneiksi, mutta sen lisäksi näin jotain aivan hirvittävää. Minä näin meidät, siis sinut ja minut, sinä kammottavana yönä, eikä se, mitä minä näin ollutkaan muistojeni mukaista. Näkymä antoi minun ymmärtää, että me todella rakastelimme sinä yönä ja että Elenwen sai alkunsa juuri silloin. Nimittäin heti sen näyn jälkeen kiveen ilmestyi kuva Elenwenistä ja minä näin hänessä sinut - hänen silmissään ja poskipäissään. Se oli outoa, koska milloinkaan ennen en ollut huomannut hänessä sinun piirteitäsi, enkä sen jälkeenkään ole saanut tuota näkymää samalla tavalla silmiini, vaikka olen yrittänyt vaivihkaa tarkastella tytärtäni. Ehkä minun pitäisi katsoa sinua ja tytärtäni rinnakkain saadakseni selvyyden asiaan.

Ymmärtänet nyt, miksi meidän täytyy saada pidettyä Beren ja Elenwen erossa toisistaan. He ovat sisaruksia tietämättään, ja valar suokoon, että myös säilyvät siitä tietämättöminä. En osaa neuvoa sinulle varmaa keinoa saada poikasi rakkaus sammumaan, mutta kenties voisit lähettää hänet joksikin aikaa sukulaisten luo Dol Amrothiin tai Rohaniin? Ehkä minunkin pitäisi lähettää Elenwen pois. Rivendellissä hän varmasti saisi muuta ajateltavaa. Voi Faramir, kunpa näin ei olisi koskaan käynyt! Miksi valar koettelevat meitä tällä tavoin, että laittavat juuri nämä kaksi rakastumaan toisiinsa? Pahoin pelkään, että tämä kaikki päättyy vielä kyyneliin.

No, minun on riennettävä Aragornin luo ennen kuin hän alkaa ihmetellä, minne katosin. Tunnen olevani syypää siihen kaikkeen pahaan, joka meidän perheitämme on kohdannut. Luulen ettei Aragorn rakasta minua enää - hän vain välttelee eikä edes yritä ymmärtää minua. Sinä olet ainoa, jonka puoleen voin kääntyä, ja toivon, että teet parhaasi estääksesi asioita kääntymästä vielä huonommalle tolalle.

Sinun ystäväsi,
Arwen Undómiel


Éowyn luki kirjeen vielä toistamiseen ja vielä kolmannen kerran sen jälkeen kun oli lakannut itkemästä. "Arwen! Se hullu nainen!" hän älähti. "Uskoo sokeasti siihen, mitä Palantírissa näkee! Ei hän ole ensimmäinen henkilö, jota se kivi on johtanut harhaan!"

Éowyn muisti Faramirin kertoneen, kuinka herkästi katsojan omat ajatukset vaikuttivat siihen, mitä tämä Palantírissa näki. Palantíriin katsominen vaati lujaa mielenlaatua, sellaista, että sai omat odotuksensa ja ajatuksensa kaikkoamaan kiveä katsoessaan. Jos Palantíria katsoi peläten näkevänsä jotain itselleen epämieluisaa, sen varmasti myös näki, eikä siihen tarvittu edes Vihollisen pahaa tahtoa. "Faramirin olisi pitänyt saada lukea tämä kirje!" Éowyn huudahti. "Arwen ei varmastikaan muistanut mainita Faramirille, että hänen käsityksensä perustuvat Palantírin antamaan tietoon. Faramirilla itselläänhän ei ole mitään selviä muistikuvia yön tapahtumista, joten hän ei ole voinut muuta kuin uskoa Arwenia."

Éowyn sätti itseään siitä, että oli estänyt Faramiria lukemasta kirjeen. Kirjeen alusta Éowyn sai sen vaikutelman, että Arwen oli kirjoitellut murheistaan Faramirille ennenkin, ja kukaties kaikki kuningattaren aiemmat kirjeet olivat olleet vain henkilökohtaisia vuodatuksia hänen elämänsä synkkyydestä, koska naisella ei ollut ketään muutakaan luotettua, jolle olisi voinut näistä asioista kertoa. Éowyn oli ollut yhteen aikaan läheinen ystävä Arwenin kanssa, mutta lapsikatraan kasvaessa hän oli ehtinyt vierailla kaupungissa yhä harvemmin ja arvellut, että Arwenillakin riittäisi töitä oman pesueensa kanssa siinä määrin, ettei kaipaisi enää heidän yhteisiä käsityö- ja teehetkiään. No, ilmeisesti hän oli ollut väärässä, mutta sille ei voinut nyt mitään.

Missä Faramir oli? Éowyn päätti, että hänen oli mitä kiireimmin järjestettävä etsintäpartio miehen löytämiseksi. Heidän yhteenottonsa oli ollut niin kammottava, että kestäisi luultavasti pitkään ennen kuin Faramir tohtisi ilmaantua takaisin omasta tahdostaan.

* * *

Elenwen oli lähettänyt häntä valvovan kamarineidin asioille, ja pujahti heti tilaisuuden tullen ulos tornikamaristaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän livisti ulos, mutta kamarineiti ei ollut turhan tarkka. Kaipa tämäkin tunsi pientä sääliä onnetonta tyttöä kohtaan.

Elenwen oli käynyt melkein joka päivä Gwenelin luona kysymässä, oliko Beren lähettänyt kirjettä, mutta oli joutunut joka kerta palaamaan pettyneenä takaisin linnaan. Ei hän kai todellisuudessa uskonutkaan, että Beren saisi lähetettyä viestiä nyt kun heidän vanhempansa tiesivät kaiken heidän kirjeenvaihdostaan. Mutta Elenwen halusi toivoa - tuntui ettei hänen elämässään ollut juuri mitään muutakaan iloa jäljellä kuin se pieni mahdollisuus, että Bereniltä tulisi kirje.

Kirjettä ei ollut saapunut tänäkään päivänä. Ehkä se oli hyvä, sillä isä oli nimenomaan kieltänyt heitä harrastamasta kirjeenvaihtoa, ja jos he jäisivät siitä kiinni, isä peruisi lupauksensa antaa heidän mennä naimisiin viiden vuoden kuluttua. Mutta isä ei ollut kotona ja jos Beren olisi päättänyt kirjoittaa, nyt sille olisi ollut hyvä hetki. Oman kirjeen laatimista Elenwen ei tohtinut edes harkita, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli kertoa pojalle, millaisen ehdon isä oli heidän rakkaudelleen asettanut.

Elenwen oli juuri astunut linnan pääovesta sisään, ja kulki pitkin käytävää kohti länsitorniin vieviä portaita, kun vahva koura tarttui äkkiarvaamatta hänen käsivarteensa. Elenwen huudahti hämmästyksestä ja kääntyessään hän huomasi tuijottavansa suoraan ahavoituneisiin, ruskeisiin kasvoihin, joissa paloi kaksi niin tummaa silmää, että niiden mustuaisia hädin tuskin erotti. Miehellä oli tumma parta, joka oli niin pitkä ja kihara, ettei Elenwen ollut moista ennen ihmisellä nähnytkään.
"Missä kuningas? Me tultiin tapaamaan kuningasta", miekkonen ärähti. Elenwen huomasi kolme muuta, samannäköistä miestä hänen takanaan. Kaikilla oli samanlaiset silmät ja mustat parrat, ja päässä jonkinlaiset kankaista käärityt päähineet. Yllään heillä oli purppuranpunaisista kankaista ommellut kaavut ja heidän kauloissaan roikkui kalliin näköisiä kultaketjuja. Miehet näyttivät oudoilta ja hurjilta.
"Isä ei ole kotona", Elenwen vingahti peloissaan.
"Isä? Ha ha, katsokaas, tämä on kuninkaan tytär", naurahti Elenweniä pitelevä mies ja tiukensi otettaan tytön käsivarresta niin että tämä oli älähtää kivusta.
"Päästäkää hänet irti", kuului käytävällä etäämpänä kulkeneen kaartinpäällikön ääni. "Enkö minä juuri hetki sitten kehottanut teitä poistumaan linnasta?"
"Me ei päästetä tyttöä ennen kuin me ollaan päästy kuninkaan juttusille. Me ollaan matkattu pitkä matka, ja isännän olisi kohteliasta olla ottamassa meitä vastaan."
"Teidän olisi kaiketi ollut syytä ilmoittaa saapumisestanne etukäteen", päällikkö tokaisi. "Kuningas ei ole tavattavissa. Voimme kutsua käskynhaltijan Ithilienistä hoitamaan asiaanne, jos se todella on niin kiireellinen."
"Se on kiireellinen", ärähti Elenweniä pitelevä mies. "Hakekaa se käskynhaltija sitten tänne ja nopeasti."
"Lähetän viestin Ithilieniin. Mutta ette voi jäädä linnaan odottamaan."
Mies hörähti. "Ikään kuin me haluttaisiin. Meidän teltat on teidän muurien ulkopuolella. Me tullaan tänne uudestaan sitten kun se teidän käskynhaltija on tavattavissa. Ja jotta se tajuaisi pitää kiirettä, me otetaan tämä tyttö mukaan." Mies hymyili vinosti ja hänen silmissään välähti jotain, jota Elenwen ei osannut tulkita, mutta jota hän inhosi yhtä kaikki.
"Uskaltakaapas vain", päällikkö jyrähti ja laski kätensä miekkansa kahvalle. "Linna on täynnä sotilaitani ja vierailunne jää lyhyeksi ellette osaa kunnioittaa hovimme jäseniä."
Miehet vilkuilivat toisiaan ja kohauttivat harteitaan. Ote Elenwenin käsivarressa hölleni ja tyttö syöksähti heti kauemmas miehistä. Nämä kääntyivät ja lähtivät pois. Elenweniä puistatti. Keitä tahansa nämä miehet olivatkin, hän ei pitänyt heistä.

* * *

Faramir kulki nopeasti pitkin polkua, joka erottui kalpeana nauhana hämärän metsän keskellä. Hän oli päättänyt jo lähtiessään, missä viettäisi seuraavat päivät. Henneth Annûn oli tarkkaan varjeltu salaisuus - ehkäpä nykyisin vielä tarkemmin varjeltu siitä syystä, ettei sitä ollut käytetty vuosikausiin ja sen olemassaolo oli miltei ehditty unohtaa. Faramir laskeskeli, ettei hänen kaartissaan taitanut palvella enää kuin muutama niistä sota-ajan Ithilienin samoojista, jotka tiesivät Lännen Ikkunan sijainnin. Suurin osa ei koskaan ollut edes kuullut paikasta. Eipä hän olisi muuten sinne mennytkään - hän halusi piilopaikan, josta häntä ei löydettäisi ainakaan ihan heti. Kulkiessaankin hän oli varonut jättämästä jälkiä.

Miten tähän oli oikein päädytty? Kuinka saattoi olla, että hänen kaltaisensa mies joutui pakenemaan puolisoaan ja perhettään, koska oli eräänä onnettomana päivänä päätynyt jakamaan vuoteen toisen miehen vaimon kanssa? Ja miksi sen naisen oli pitänyt olla juuri kuningatar? Miten hänelle oli saattanut käydä näin? Hänen itsekurinsa oli nuorukaisena ollut järkähtämätön kuin mithrilillä päällystetty muuri eikä maailmassa ollut sellaista mahtia, joka olisi saanut sen murenemaan. Hän oli nuorena miehenä saattanut helposti valvoa öitä ja olla päiväkausia syömättä ilman sen kummempia tahdonponnistuksia, puhumattakaan siitä, että olisi kaivannut naista vuoteensa lämmikkeeksi.

Faramir oli poikasesta asti rakastanut kaikkea kaunista, ja katsellut mielellään Gondorin nuoria neitosia, jotka kukoistivat toinen toistaan kauniimpina huolimatta ympärille laskeutuvasta harmaudesta ja synkkyydestä. Mutta Boromir oli tuhahdellut pikkuveljen kaihomielisyydelle, kuten hän tällaista käyttäytymistä nimitti, ja oli huomauttanut että Gondor oli täynnä isättömiä lapsia, jotka kurkistelivat äitiensä helmoista suurilla surullisilla silmillään, miettien mitä pahaa olivat tehneet, kun isä oli mennyt pois eikä ollut heidän luonaan tarjoamassa rakkauttaan. Boromirin elämässä ei ollut sijaa vaimolle - hänestä ei ollut järkeä siittää lapsia maailmaan, joka ennemmin tai myöhemmin jäisi Mustan Mahdin alle, ja jossa he joutuisivat kasvamaan vailla isää - olipa tämä sitten kuollut tai aina sodassa.

Faramir oli aina ihaillut veljeään, ja yrittänyt elää kuten hän. Boromirilta hän oli kuullut kaikenlaista ja oppinut monia tärkeitä totuuksia elämän eri saroilta. Boromir oli varoitellut Faramiria petollisista leskirouvista ja muista yksinäisistä naisista, jotka hinkuivat heidän kaltaisiaan miehiä yöksi koteihinsa.
"Jokaisen naisen takana on vihainen velipoika tai omistushaluinen isäukko", oli Boromir opastanut. "Voi olla aviomieskin, koska naiset osaavat valehdella. Viisas mies kiertää heidän tupansa kaukaa", oli hän jatkanut leukapieltään hieroskellen.
Faramir oli kiitollisena kuunnellut veljensä neuvoja ja ottanut niistä vaarin. Se oli oikeastaan ollut hyvin helppoa, nimittäin ei hänellä ollut koskaan ollut mitään asiaa yksinäisten naisten tupien oville. Hän ihmetteli, miksi Boromir oli niistä edes varoitellut.

Mutta mitä Faramirin olisi pitänyt tehdä silloin, kun toisen miehen vaimo yhtäkkiä kietoi kätensä hänen ympärilleen ja lähestulkoon väkisin kiskoi vuoteeseensa? Varsinkin kun nainen oli kauneinta, mitä Faramir oli ikinä elämässään nähnyt? Järki sanoi, että se oli väärin, mutta joskus se ei vain riittänyt.

Henneth Annûnissa hän ehtisi pohtia asiaa. Hän voisi hyvin viettää siellä viikon, ehkä kaksikin, jos onnistuisi hankkimaan jostakin lisää ruokaa. Mahtoikohan Kielletyssä Lammessa olla vieläkin yhtä hyvät kala-apajat kuin aikoinaan?

Faramir asteli pitkin puron viertä kulkevaa kapeaa polkua, harppoi sillä lojuvien kivenmurikoiden lomitse ja pujahti suurten kallioiden väliselle salatielle. Sitten hän laskeutui pitkin kivistä rakennettuja, sammaleen peittämiä portaita ja päätyi lopulta kielekkeelle, jonka alla avautui karu laakso, kuohuva koski ja Kielletty Lampi keskellään välkkyen. Hän kääntyi kohti kallion seinämässä avautuvaa luolaa ja pysähtyi katsomaan kuunvalossa jäisenä helmeilevää vesiputousta. Tällaisenakin Iltaruskon Ikkuna oli kaunis, mutta vielä kauniimpi se oli juuri ennen auringonlaskua, kun viimeiset valonsäteet saivat sen pisarat hohtamaan kuin tuhannet jalokivet.

Viimein Faramir astui sisään luolaan ja oli huudahtaa säikähdyksestä. Se ei ollutkaan tyhjä. Haileat savurenkaat nousivat kivisen kammion perukoilta, jossa muuan resuinen samooja istui soihdun valossa puisella penkillä piippu suunpielessään. Faramir pudisteli päätään hämmästyneenä. Mies ei tietenkään ollut kukaan muu kuin itse Hänen Korkeutensa, kuningas Elessar omassa persoonassaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä tarkennan tuota Legolas-juttua vielä niin, että tarkoitin lähinnä, että Faramir ja kumppanit tuntuivat suhtautuvan Legolasiin vähän huvittuneesti eivätkä yhtä arvokkaasti kuin ihmiset Tarussa. Vaikka toisaalta se johtuu tietenkin myös siitä, että sinun kirjoitustyylisi on luonnollisesti erilainen kuin Tolkienilla. Mutta minä pidin kyllä sinun Legolaksestasi.

Ja sitten seuraava luku. Minä pidin hirveästi tuosta alusta ja hösellyksestä Emyn Arnenissa, vaikka tunnelma siinä vähän haikea olikin. Siis minä oikeasti rakastan tuota sinun Faramirisi perhettä ja niiden kodin tunnelmaa. Sinä olet luonut siitä niin sympaattisen perheen, ettei mitään rajaa. Niin, ja ne on pakko saada kaikki onnellisesti saman katon alle lopussa. ;) Samoin pidin tuosta miten Elboron pystyi ajattelemaan käytännöllisesti ja hoitamaan tehtäviään, vaikka kaikki muut perheessä tuntuivat olevan aika sekaisin.

Nuo Elenwenin ahdistelijat vaikuttivat mielenkiintoisilta kavereilta. Ja puhuivat hauskasti. Minä virnistelin niiden jutuille leveästi, vaikka tuossa kohdassa ei sinänsä mitään erikoisen huvittavaa ollut. Minä olen sanonut monta kertaa, että sinulla on aivan ilmiömäinen taito kirjoittaa mukaansatempaavaa dialogia, mutta toistan sen taas, koska tämä oli siitä malliesimerkki. Ja minua rupesi hirveästi kiinnostamaan (niin kuin varmasti oli tarkoituskin), että mitäs suunnitelmia näillä kavereilla on, vai aikovatko ne konnankoukkuja puuhata Gondorilaisten kiusaksi. Sysätäänkö ne nyt Elboronin vaivoiksi, vai saapuvatko Aragorn ja Faramir piilostaan selvittämään tilanteen?

Pidin kovasti Faramirin ajatuksista ja kauniista kuvailusta luvun lopussa. Ja kuvasit ihanasti vanhan kunnon Konkarin puhaltelemassa savurenkaita matkavaatteissaan. Minä näin hänet oikeasti elävästi silmissäni. Tuo lopetus oli mahtava ja odottelen jo innokkaasti miesten keskustelua. Sinä olet luonut tästä niin herkullisen tilanteen: vaimot huolissaan kotona ja miehet jurnuttaa luolassa.

Pidin erittäin paljon ja jään taas odottelemaan jatkoa. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Aloitan viestini tuttuun tapaan; Voi ei. Jos koko juttu on väärinkäsitystä ja sen palatír-sähläyksen tulosta niin...

No. Tämä luku oli jälleen kerran aivan upea. Jotenkin tuntui hirveän todelliselta se, miten Tindi ja Silriel suhtautuivat muiden käytökseen. Voi heitä, kun ei ole aavistustakaan koko sotkusta. Toisaalta, autuaita ovat ne, jotka eivät tiedä.

Kirje... Voipa taas vain sanoa että huh huh. Olit muuten ottanut hienosti huomioon Gondorin kuukaudet tuota kirjettä aloittaessasi, pikkuinen yksityiskohta, mutta osoittaa, että tiedät mistä kirjoitat. Pidin :) Hienosti selvitit tuon, miten Éowyn tuli järkiinsä. Näin juuri.

Ne miehet siellä linnassa jäivät hämäriksi, mutta salaperäisyys toisaalta vain lisää intoa lukea. Voi, ei ole mukavaa tuo mitä Elenwen joutui kokemaan. Pelkäsin jo, että miehet tosiaan ottaisivat hänet mukansa ja tekisivät ties mitä... Onneksi ei kuitenkaan.

Jätitpä tämän kutkuttavaan tilanteeseen. Henneth Annûn on kovin looginen paikka näin jälkeen päin ajatellen. Ja varsinkin Faramirille, muistojen luola, jos näin voisi sanoa. Mukavaa että Aragornin olinpaikkakin selvisi :D Olen ollut ihan kauhuissani jo välillä, että mihin se on itsensä mennyt hukkaamaan...

Toivon asioiden selviävän ensi kerralla lisäsotkujen sijaan, mutta pelkäänpä koko jutun turhaksi toivomiseksi. Voihan aina silti yrittää... :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Pidin valtavasti Elboronista tuossa alussa, se tuntui niin vastuuntuntoiselta ja yritti tehdä parhaansa täyttääkseen isänsä saappaat tuossa hämmentävässä tilanteessa, kun kukaan ei oikein tiedä mitä tehdä ja mitä tapahtuu.

Ja olipas hienoa että Eowyn löysi tuon kuningattaren kirjeen, ja että saatiin tietää mitä siinä sanottiin - onneksi sen sisältö oli tuollainen ja että Eowyn sai selville rouva Elessarin ja Faramirin "suhteen" todellisen laidan (varsinkin niiden pohdintojen jälkeen että Faramir on lakannut rakastamasta sitä jossain vaiheessa :(), ja että se pystyi vielä järkeilemään jotain tuosta palantiriin katsomisestakin. Hyvä hyvä. ^^ Eowyn on fiksu nainen ja minä tykkään siitä. ^^
Boromirin elämässä ei ollut sijaa vaimolle - hänestä ei ollut järkeä siittää lapsia maailmaan, joka ennemmin tai myöhemmin jäisi Mustan Mahdin alle, pöh jossa he joutuisivat kasvamaan vailla isää - olipa tämä sitten kuollut tai aina sodassa.
Minä tykkään sinun Boromiristasi - tämä oli hieno kappale, Boromir on minulle itselleni niin sodan mies, että sen elämä pyörii niin sodan ympärillä että se lähestyy kaikkia muitakin asioita sen kautta. Ja tuo quotaukseni oli minun lempikohtani tässä luvussa, se on vain niin hieno. ^^

Seuraavaa lukua odotan jälleen erittäin innokkaasti ^^ Ihana sattuma muuten että sekä Faramir että Elessar olivat hakeutuneet Henneth Annuniin (henkistä) turvapaikkaa tarvitessaan. ^^ (Ja sen kuvailut olivat samoin aivan ihanat! ^^)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Nyt meni yli hilseen, nuo pöhhit ja mutQt :D
Myönnän, että en ole täällä loftiksessa mitenkään ahkera, jotenka tuo on sisäpiiri juttu jota pienoinen Narbbu ei tiedä. :D
Kieltämättä pöhhit ja bikoossit vaikeutti lukemista, mutta ei tekstin laatua sinänsä.

Pidin tästä luvusta! Haa, minähän arvasin ettei se Elenwen(tai toivoin) ole Faramirin tytär. Ihanaa, nyt Beren ja Elenwen voivat rakastaa rauhassa toisiaan(vai voivatko, no aika näyttää?) ^^

Upeaa, että Eowyn tajusi aukaista sen kirjeen vihdoinkin, ja saatiin siten tuo ratkaisu kehiin. Eowyn on ihanan viisas, ja onneksi hän ei enää kuvittele etteikö Faramir häntä rakastaisi.
Hauskaa, että Aragorn ja Faramir menivät samaan paikkaan "tauolle".

Jatkoa kiitos ja toinen kiitos upeasta luvusta. 8)
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Ai, nyt vasta tajusin että tämä on aprillipila? :lol:
Ja että nuo pöhhit tulee kaikille. *nauraa*
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Pidin valtavan paljon näistä kahdesta uusimmasta. Ja oli ihanaa kun Leegonkin olit ottanut mukaan, ja ihanaiseksi ja kovin haltiamaiseksi olit hänet kuvannut. Pidin oikein kovasti!

Tuo jousiammuntakisa oli mukava ja varsinkin se Legolasin tasoitus.

Kaartin päällikkö vaikutti jämäkältä hepulta, hänestä olisi mukavaa kuulla lisää;D

Kipua ja kyyneliä, ja kaikki Arwenin syytä. No mutta innolla odotan jatkoa.
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas palautteistanne. Uusi luku tuleekin nyt pääsiäisen kunniaksi vähän tavallista aikaisemmin. (Tai pikemminkin koska tänään oli vapaapäivä. ;)) Minun tekstissäni saattaa muuten nykyään olla enemmän typoja, kun vaihdoin tietsikkaa enkä ole vielä aivan tottunut uuteen näppikseen ja laajakuvanäyttöön...

Leida: Joo, Elboron pystyy hyvin keskittymään töihinsä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta se oikeastaan johtuu siitä, ettei hän ymmärrä ihmissuhteita ja niihin liittyviä ongelmia kovin hyvin (hänhän on seurustellut enimmäkseen kirjojen kanssa) ja mieluummin keskittyy sellaisiin juttuihin, jotka hän ymmärtää paremmin. Nuo kuninkaan linnan odottamattomat vieraat olivat tosiaan esimakua tulevasta - he ovat hyvin tärkeitä tyyppejä juonen kannalta, vaikkei heistä oikeastaan kovin paljon tässä olekaan. Ja kiva että tykkäsit dialogista, niitä on helppo kirjoittaa. Kuvailupuoli on minulle aina melkoista pakkopullaa, koska jotenkin aina ajattelen ettei sillä ympäristöllä nyt niin väliä ole, enkä jaksaisi edes kuvitella paikkoja kovin tarkkaan. Tuo Henneth Annûnin kuvailu perustuu hyvin pitkälti siihen, mitä kirjassa paikasta sanottiin.

Nerwen: Niin, minä kyllä ajattelen enemmän että Silriel ja Tindi ovat autuaita, kun eivät tiedä. ;) Enkä minä halunnut edes kuvitella kirjoittavani sellaista kohtausta, jossa Faramir joutuu selittelemään tytöille, että kuinka hän voi olla Elenwenin isä. Höm, tuo palantír-juttu ei oikeastaan kyllä kauheasti valaise asiaa, koska saattoihan se palantír näyttää oikeinkin. Éowyn optimistina tietysti ajattelee itsensä kannalta edullisimmalla tavalla. (Äh, tuli juuri mieleen, että kirjan mukaan Éowyn olisi pikemminkin pessimisti ja Faramir optimisti, mutta tässä ficissä se on kyllä toisin päin. :? Olen vain taas päätynyt antamaan Faramirille omia luonteenpiirteitäni.)

Marnie: Elboronin tunnollisuudesta tosiaan mainitsinkin jo Leidalle. Oikeastaan Elboron on niin vakuuttunut isänsä viattomuudesta, ettei tuo töihin paneutuminen ole hänelle mikään ongelma. Minä en oikeastaan kauheasti tykkää noista Faramirin Boromir-muisteloista (kirjoittelin tuota kohtaa joskus joululomalla), ja oli hilkulla etten jättänyt niitä kokonaan pois. Mutta joo, minäkin näen kyllä Boromirin sellaisena, joka ajatteli oikeastaan ainoastaan sotaa (toisin kuin Faramir, jolla oli aikaa myös romanttisille ajatuksille). Enkä muuten pitänyt tuostakaan, kun Faramirin sanottiin aina rakastaneen kaikkea kaunista, se kuulostaa niin pinnalliselta, mutta minä ajattelin sen vähän niin kuin "hyvää ja puhdasta" eikä siis missään tapauksessa vain kauniita naisia. (Minä uskon, että Faramir pitäisi vaatimattomammankin näköistä naista kauniina, jos arvioisi tämän sydämeltään puhtaaksi.)

Narbeleth: Voi, minä kauhistuin kun tajusin että luit tämän luvun aprillipäivänä. Minua oikeasti ärsytti, että niin vain mentiin sotkemaan toisten hengentuotteita (siis okei, onhan se kivaa kun lapsilla on kivaa, mutta joku raja sentään piloissakin pitäisi olla). En katsonut, miltä tämä juttu näytti, mutta arvatenkin se oli jotain käsittämätöntä sekasotkua (ja minä olen kyllä niin ulkona mistään sisäpiireistä, etten voisi olla mukana missään tuon kaltaisissa vitseissä eikä tuon tapainen muutenkaan mahdu minun käsitykseeni hyvästä huumorista). Mutta joo, hyvä jos luulit saavasi jutusta jotain tolkkua sabotaasista huolimatta. Älä silti ole liian varma siitä, että palantír olisi ollut väärässä ja ettei Elenwen olisikaan Faramirin tytär. ;)

Athelas: Kiitos, mukava kuulla että olet edelleen pitänyt jutusta. :) Valitettavasti näyttää pahasti siltä, ettei tuosta kaartinpäälliköstä kuulla sen enempää, ellen sitten keksi jotain, mutta ainakaan tällä hetkellä hänestä ei ole luvassa tuon enempää. Mutta se on tosiaan paljon pätevämpi kaveri kuin 4K-ficin Gaerlín (kuningas on ollut tarkkana päälliköitä valitessaan sen hepun jälkeen).


No niin sitten tämä 19. luku. Minä masennuin äsken kun tein tähän viimeisimmät korjaukset ja lisäykset, enkä tässä tapauksessa niinkään sen takia, että luku olisi minusta epäonnistunut, vaan koska se on varsin ahdistava tuolla loppupuolella. Äh, miksi minä kirjoittelen tällaista...? No, jos se ketään lohduttaa, niin minulta on kohta ilmestymässä draamapuolelle sellainen tunnelmaltaan kevyempi ja iloisempi ficci noin niin kuin vaihteen vuoksi. ;) Joo, mutta siis varoitus, että tämän luvun loppu saattaa tuntua ahdistavalta, ainakin jos pitää Elboronista.


Yhdeksästoista luku
Elboronin koetus

Éowyn rynnisti alas portaita. Hänen aikomuksenaan oli juosta kaartinpäällikkö Beregondin luo ja pyytää tätä järjestämään etsintäpartio Faramirin löytämiseksi niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että mies kyyhöttäisi yksin jossain metsän siimeksessä surren ja kuvitellen, että Éowyn olisi nyt saanut tarpeekseen ja pakkaisi jo tavaroitaan Rohaniin muuttoa varten. Faramir alkoi herkästi pelätä pahinta, varsinkin mitä tuli läheisten menettämiseen. Faramir oli menettänyt niin monta läheistä ihmistä aiemmin elämässään, että odotti kai jollakin tavalla sellaista tapahtuvan jatkossakin.
"Täytyykö minun aina olla niin äkkipikainen?" Éowyn mietti itsekseen. Riidasta olisi selvitty vähemmällä, jos hän olisi kyennyt hillitsemään itsensä eikä alkanut sättiä Faramiria ilman kunnon perusteita. Faramir kuunteli vaimonsa sanoja joskus liiankin tarkkaan, ja yleensä juuri silloin kuin niiden olisi ollut parempi jäädä kuulematta.

Éowyn pysähtyi nähdessään Elboronin seisovan eteishallissa jotenkin kalpean ja säikähtäneen näköisenä.
"Mikä hätänä?" hän kysyi.
Elboron vilkuili ympärilleen, ikään kuin ei olisi osannut päättää, mihin suuntaisi kulkunsa seuraavaksi. Éowynin toistettua kysymyksensä tämä kuitenkin kääntyi tuijottamaan äitiään.
"Minas Tirithistä saapui kirje...", poika sanoi. "Käskynhaltijaa pyydettiin saapumaan kiireesti paikalle, sillä kuningas on poissa, ja hänen vastaanotolleen on pyrkimässä joitakin henkilöitä, jotka eivät suostu odottamaan hänen paluutaan", hän selitti.
"Mitä? Kuningas poissa? Mihin hän on lähtenyt?"
"En tiedä, ei meille ole tullut hänen lähdöstään minkäänlaista ilmoitusta. Mutta minun on nyt kai sitten mentävä kaupunkiin, kun isäkin on jossain muualla."
"Meidän pitää löytää Faramir jostain ja mahdollisimman pian. Sotilaat saavat luvan haravoida vaikka koko Ithilienin tuuma tuumalta, jotta hän löytyy."
"Mutta äiti, siihen menee liian kauan! Viestissä sanottiin, että asia on kiireellinen. Emmekä sitä paitsi voi tietää, onko isä Ithilienissä."
"En usko hänen ehtineen kovin kauas yhdessä yössä. Mutta ehkä on paras, että menet edeltä ja yrität hoitaa asian niin hyvin kuin vain taidat. Faramir saa lähteä perääsi heti kun hänet löydetään."
"Niin... Minun täytyy sitten lähteä...", nuorukainen mutisi ja rypisti otsaansa.
Éowyn asetti kätensä poikansa hartialle ja taputti häntä rohkaisevasti. "Kyllä sinä pärjäät, Elboron. Älä turhaan huolehdi. Tee vain parhaasi."

Elboron nyökkäsi vaisusti ja oli lähdössä pakkaamaan joitakin tavaroita mukaansa, kun hän kääntyi vielä äitinsä puoleen. "Etkö olekaan enää vihainen isälle?" Hän oli yllättynyt nähdessään äitinsä niin pirteänä, vaikkei ollut ensin huomannut koko asiaa.
Éowyn pudisti päätään. "Sain tietää joitakin seikkoja. Luin erään hänelle lähetetyn kirjeen - niin, tiedän että se rikkoi kirjesalaisuutta, mutta minusta tuntuu, että tein kuitenkin oikein lukiessani sen. Minä tarvitsin niitä tietoja. Kuulehan Elboron", hän jatkoi madaltaen ääntään. "Se mitä kuulit Berenin eilen itkevän, ei ehkä pidäkään paikkaansa. Kyseessä saattaa olla väärinkäsitys."
Elboron nyökkäsi. "Tietysti se on väärinkäsitys. Eihän isä ikinä voisi tehdä sellaista, hänhän on täydellinen."
"Niin...", Éowyn myönteli.
Sitten äiti ja poika halasivat pikaisesti toisiaan hyvästiksi ja lähtivät kumpikin omille tahoilleen.

* * *

Faramir seisoi luolassa katsellen ihmetellen nurkassa istuvaa kuningas Elessaria. Tämäkin nosti katseensa ja huomasi Faramirin, mutta ei näyttänyt aivan yhtä yllättyneeltä kuin tämä.
"Jaa? Kuinka ihmeessä keksit etsiä minua juuri täältä?" Aragorn kysyi.
Faramir asteli epäröiden hieman lähemmäs kuningasta. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella. Hän oli kuvitellut Elessarin pitävän parhaillaan hovia Minas Tirithissä tavalliseen tapaansa ja se, että tämä oli täällä Henneth Annûnissa, oli käsittämätöntä.
"Ja olen yllättynyt, että juuri sinä lähdit etsimään minua, ja vielä näin pian lähtöni jälkeen. Kai joku muukin olisi sen tehtävän voinut suorittaa", Aragorn jatkoi kun Faramir ei puhunut.
"En minä tullut teitä etsimään", Faramir älähti vihdoin. "Minä tulin tänne koska... no, tuota, halusin viettää jonkin aikaa itsekseni."
"Sinäkin?" Aragorn huudahti hämmästyneenä.
"Niin... tekö myös?"
"Kyllä vain. Minäkin halusin viettää vähän aikaa itsekseni."
"Aivan... aivan niin, ymmärrän... Tuota no, kun te kerran ehditte tänne ensin, niin kenties minä sitten...", Faramir mumisi ja katsahti luolan suuaukkoa.
"Äh, älä ole typerä", Aragorn huudahti noustessaan ylös penkiltä. "Tämä on iso luola. Tänne mahtui aikanaan satojen sotilaiden suuruinen komppania, joten luulisi, että mekin mahdumme tänne yhtä aikaa, vaikka suurmiehiä olemmekin."
"No niin, mikäs siinä sitten", Faramir lausahti ja asteli kohti muusta luolasta verhoin erotettua soppea, joka oli kerran ollut hänen työ- ja makuuhuoneensa. Mutta kuten arvata saattoi, kuningas oli katsonut oikeudekseen majoittua juuri tähän lokoisaan syvennykseen. Hänen huopansa ja tyynyn virkaa tekevä nyyttinsä oli asetettu vanhan puusta valmistetun vuoteen päälle. Faramir puraisi harmistuneena huultaan: hän pääsisi sitten nukkumaan mukavalle kivilattialle. Mutta niin, näinhän sen tietysti kuului ollakin: kuningas oli korkea-arvoisempi ja ansaitsi luolan parhaan nukkumapaikan.

Faramir kohautti harteitaan, astui takaisin salin puolelle ja heitti nyyttinsä johonkin nurkkaan. Hän käveli pitkin luolaa, arvioiden millaisessa kunnossa se oli vuosien tyhjillään olon jälkeen, ja huomasi sen pian varsin tomuiseksi mutta muuten asuinkelpoiseksi. Sääli, että astiat ja suurin osa muista tavaroista oli aikaa sitten kuljetettu parempaan talteen. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi joutunut elämään luonnon armoilla
"Onpa mukavaa, että on tällainen viihtyisä mutta silti salainen asunto, jottemme joudu elämään luonnon armoilla. Kylpeminenkin onnistuu", Aragorn huomautti ja viittasi jäätyneeseen vesiputoukseen, joka peitti luolan toisen suuaukon. "Ainakin silloin kun tuo on sula."
"Tietysti. Ei kai tätä muuten olisi piilopaikaksi otettukaan", Faramir tokaisi. "Yritäpä johtaa viisisataapäistä miesjoukkoa metsissä ilman minkäänlaisia peseytymismahdollisuuksia. En halua edes kuvitella sellaista tilannetta."
"No, Arnorissa ei pahemmin kylvetty. Kyllä sitä kuitenkin satoi sen verran usein, että enin lika lähti vaatteista ja hiuksista", Aragorn huomautti.
Faramir pysyi vaiti.

Miesten hiljaisuus kesti pitkään. Kumpikaan ei näyttänyt olevan erityisen halukas kertomaan, mikä oli ajanut heidät sillä tavalla pakosalle eli "viettämään hieman aikaa itsekseen", kuten he asian ilmaisivat. Faramir söi eväitään ja kuningas alkoi puhua jotain jänisjahdista, johon he voisivat huomenissa ryhtyä. Faramir sanoi, että hänellä oli vielä aivan riittävästi matkaleipää nyytissään, joten viattomien eläinparkojen hätyyttely olisi aivan turhaan. Aragorn ihmetteli, oliko Faramirista matkaleipä tosiaan herkullisempaa kuin nuotiolla kypsennetty kunnon jänispaisti, mutta siihen heidän keskustelunsa sinä iltana tyrehtyikin.

Kuningas vetäytyi nukkumasyvennykseen ja Faramir puolestaan oikaisi itsensä yhdelle ummehtuneelle patjalle, jonka oli onnistunut löytämään. Hän ajatteli kotisänkynsä pehmoisia untuvatäytteisiä vuodevaatteita ja mietti, että oli taitanut käydä viime vuosina melkoisen mukavuudenhaluiseksi. Oikeastaan hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että hänen sotilaansa olivat entisaikoina aina joutuneet nukkumaan kovilla ja ohuilla patjoilla siinä missä hänellä oli ollut oma mukava soppensa kunnollisine vuoteineen, eikä kukaan heistä ollut kertaakaan sanan puolikkaallakaan valittanut järjestelystä. "Se oli päällikön oikeus", hän ajatteli unisena. "Ei minun pidä tuntea syyllisyyttä sen takia." Siitä huolimatta tämä pieni epäkohta toi äkkiä hänen mieleensä koko joukon muita asioita, joihin hän oli syyllistynyt ja joilla hän oli tuottanut harmia toisille. Hän tunsi taas olevansa syyllinen isänsä ja veljensä kuolemiin; hän olisi hyvin voinut lähteä Boromirin sijasta etsimään Rivendelliä, ja jättää tämän puolustamaan Minas Tirithiä. Veli olisi varmaan suoriutunut siitä niin hyvin, ettei isä olisi vaipunut epätoivoon eikä olisi päätynyt luopumaan elämästään oman käden kautta. Vaikka Boromir olisi kyllä varmaan ottanut Sormuksen jos olisi törmännyt puolituisiin Ithilienissä ja koko Keski-Maa olisi tuhoutunut, mutta mistä sitä koskaan tiesi? Äh, jossittelu oli aivan turhaa. Isän ja veljen kuolemat olivat kietoutuneet suurempien kohtaloiden vyyhtiin, ja Faramir tiesi, ettei olisi millään yksittäisellä teolla tai päätöksellä voinut estää niitä tapahtumasta.

Mutta Arwenin tapauksen Faramir olisi voinut estää. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään viime aikoina lähes koko ajan, ja aina hän oli toivonut, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisin. Miksei hän ollut voinut pitää pintaansa haltiattaren kauneuden edessä? Kaipa häneltä oli aina puuttunut lujuutta silloin kun sitä olisi eniten tarvittu. Niin kuin häneltä oli puuttunut lujuutta lapsia kasvattaessaan. Elboronista ei olisi tullut niin ihmisarkaa, jos hän olisi saanut pidettyä poikansa paremmin kurissa lapsena ja estettyä tätä juoksemasta suin päin itäläisten kynsiin. Beren olisi kuuliaisempi, jos hän olisi yrittänyt tutustua poikaansa paremmin, vaikka tämä olikin luonteeltaan erilainen kuin hän itse. Hän oli antanut Silrielin kasvaa vapaasti päiväunelmiensa pauloissa ja nyt lapsiparka murehti muurahaisten ja metsäkukkien kohtaloista, ymmärtämättä mitään maailman todellisesta pahuudesta. Ehkä Tindórielin suhteen ei ollut vielä myöhäistä. Jos hän nyt koskaan enää saisi edes nähdä nuorimmaistaan.

* * *

Elboron istui kuninkaan linnassa, käskynhaltijan työpöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Sanoinkuvaamaton ahdistus korvensi hänen rintaansa. Hän nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan ympyrää pitkin huonetta, kädet nyrkkiin puristuneina.

Kaikki oli alkanut mennä kauhistuttavalla tavalla pieleen heti kun hän oli saapunut kaupunkiin. Yllättävät vieraat eivät olleet enempää eivätkä vähempää kuin Haradista tullut lähetystö: omituisen näköisiä tummasilmäisiä ja mustapartaisia miehiä, purppuran värisiin kaapuihin verhoutuneina, ja jonkinlaiset kankaista kiedotut lakit päissään. Miehet eivät olleet lainkaan mielissään joutuessaan neuvottelemaan asiastaan "keskenkasvuisen nulkin" kanssa, kuten he kaunopuheisesti suvaitsivat Elboronia kuvailla. Nuorukainen oli yrittänyt pysytellä niin vakaana ja kohteliaana kuin taisi, mutta se oli vaikeaa, kun oli niin jännittynyt että sai tuskin sanaa suustaan. Eteläiset puhuivat karkeasti ja kovalla äänellä, keskeytellen hänen puheenvuorojaan alinomaan, yrittämättä edes kuunnella mitä hänellä oli sanottavana. Elboron ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun miehet alkoivat väittää, että Ithilienin sotilaat ovat tarkoituksella ajaneet Sumuvuorten örkit Haradin puolelle, missä nämä nykyään tekivät pahojaan: ryöstelivät karjaa ja hyökkäilivät kylien kimppuun. Elboron oli kyllä yrittänyt kiistää asian. Hän oli sanonut, ettei kukaan Gondorissa varmasti tarkoituksella ollut ajanut örkkejä Haradiin, vaikka näitä olikin jahdattu, ja jos örkit nyt sattuivat pakenemaan etelään, niin minkä he sille mahtoivat. Jos haradrim haluaisivat apua örkkien torjuntaan, sellaista kenties voitaisiin järjestää, mutta hänen pitäisi ensin kysyä asiasta kuninkaalta sitten kun tämä olisi palannut. Mutta haradrim eivät halunneet edes kuulla mitään tällaisista sopuratkaisuista. He väittivät örkkien saaneen aikaan niin suuret tuhot, että ainoa korvaus, joka saattaisi lepyttää Haradin kuninkaan, olisi kaunis ja ylhäinen Gondorin neito, kuten vaikkapa vaaleahiuksinen kuninkaan tytär, jonka olisi muutettava Haradiin kuninkaan puolisoksi. Elboron kieltäytyi ehdottomasti suostumasta tällaiseen ehdotukseen. Tämän jälkeen oli yksi miehistä ottanut taskustaan pergamentinpalan, jolle Haradin kuningas oli kirjoittanut sodanjulistuksensa Gondoria vastaan.
"Siitä saatte, kun sysäätte örkkinne meidän vaivoiksi ettekä suostu korvauksiin", oli mies älähtänyt, ojentanut paperin Elboronille, ja sitten joukkio oli kääntynyt ja lähtenyt tiehensä.

Elboron oli heti ensijärkytyksestä toivuttuaan kutsunut koolle päälliköt ja kuninkaan neuvonantajat ja selittänyt heille tilanteen. Hän ei oikeastaan tiennyt tarkalleen, minkälaisia käskyjä hänen olisi pitänyt jakaa (sotastrategiat eivät olleet kuuluneet hänen mieliopintojensa joukkoon), mutta onneksi armeijan ylipäällikkö Gwindor oli neuvonut häntä. Päälliköt arvelivat Haradin iskevän ensimmäisenä Porosin kahlaamoille, ja ehdottivat että sinne lähetettäisiin suurin miesvahvuus, joskin oli varauduttava myös merirosvojen hyökkäykseen Pelargilissa. Kaikkien maiden ruhtinaita kehotettiin asettamaan komppaniansa hälytysvalmiuteen ja Beregondille Ithilieniin lähetettiin sana, jotta tämä kutsuisi heti kokoon Valkoisen Komppanian soturit ja muut Ithilienin ja sen lähialueiden asekuntoiset miehet, sillä he lähtisivät ensimmäisinä puolustamaan Porosia.

Lopulta asiat oli saatu jotenkuten järjestykseen, ja päälliköt poistuivat kokoamaan joukkojaan. Gwindor oli jäänyt hetkeksi puhumaan Elboronille ja tarjonnut tälle muutaman rohkaisevan sanan. Hän sanoi, että välit Haradiin olivat huolestuttaneet kuningasta jo pitkään, sillä maan valtias oli äskettäin vaihtunut, ja Elessar oli arvellut tämän kenties haluavan pönkittää arvovaltaansa kärhämöimällä vanhan kiistakumppanin Gondorin kanssa. Rauha eteläisten kanssa ei koskaan ollut ollut erityisen vakaalla pohjalla. Gwindor oli myös vakuuttanut, ettei Gondor horjuisi Haradin iskun alla - armeija oli vahva, sillä siihen oli viime vuosina astunut kokonainen joukko nuoria, Sormuksen sodan jälkeisinä lapsirikkaina vuosina syntyneitä uljaita sotureita, jotka paloivat halusta päästä taistelemaan oikeaa vihollista vastaan. Elboron ei ollut silti aivan vakuuttunut. Sota pelotti häntä, ja vielä kauheammalta hänestä tuntui, kun hän ajatteli että olisi ehkä voinut jotenkin estää sitä syttymästä sanomalla haradrimille jotakin viisasta. Vaikka hänen järkensä sanoi, että haradrim olisivat varmasti hyökänneet joka tapauksessa, vaikka mitään örkkejä ei olisi heidän puolelleen koskaan eksynytkään, Elboron ei voinut olla rauhallisin mielin. Kuinka hän olisi toivonut, että isä olisi täällä hänen sijastaan. Tämä tiesi kaiken sotimisesta eikä olisi hätkähtänyt näiden asioiden vuoksi. Mutta isästä ei ollut kuulunut mitään ja kuka tietää kauanko kestäisi, ennen kuin hänet löydettäisiin.

Elboronia itketti ja se sai hänet raivon partaalle. Ei riittänyt että hän oli saanut aikaan sodan, lisäksi hän aikoi ruveta vetistelemään! Miten alas mies saattoi vajota? Hän harppoi ympyrää pitkin huonetta, yrittäen saada itsensä tyyntymään, ja kolhaisi epähuomiossa jalkansa pieneen sohvan eteen asetettuun pöytään. Äkillisen raivon valtaamana hän potkaisi koko pöydän kumoon ja sillä seisonut vanha posliinivaasi putosi ja särkyi.

Nuorukainen voihkaisi ja vajosi lattialle. Isoäiti Finduilasin perintövaasi - korvaamaton isälle. Vanhemmat suuttuisivat perin pohjin kun saisivat tietää. Elboron oli juuri antamaisillaan periksi kyynelilleen, kun ovelta kuului koputus. Kamaripalvelija, sietämättömän utelias vanha mies, oli varmaan kuullut vaasin rikkoutuvan ja päätti kurkistaa sisään juorunaiheiden toivossa. Elboron ryhdistäytyi ja nousi lattialta.
"Illallisaika", vanhus ilmoitti ja silmäili kiinnostuneena vuoroin Elboronia ja vuoroin särkynyttä vaasia.
"Pudotin vahingossa...", nuorukainen mutisi harmistuneena.
"Minä siivoan", palvelija lupasi ja näytti tyytyväiseltä saadessaan mahdollisuuden viedä sirpaleet todisteiksi muille palvelijoille, kun juorujenvaihtoaika koittaisi.

Elboron nyökkäsi ja alkoi suoria itseään illallista varten. Illallinen kuningattaren ja tämän tyttärien kanssa oli jotakuinkin viimeinen asia, mihin hän olisi nyt halunnut ryhtyä. Mutta kaipa hänen täytyi mennä. Olisi epäkohteliasta torjua heidän kutsunsa ja nyhjöttää yksin kamarissaan, ja vielä ilman ruokaa.

Tunnelma illallisella ei ollut kovinkaan kehuttava. Kuningatar ei näyttänyt olevan huolissaan maansa sotatilasta, sillä hän tyhjenteli viinipikariaan ahkerasti ja oli selvästikin aivan toisenlaisissa tunnelmissa kuin muut pöydän ääressä istujat. Tyttäret olivat hiljaisia ja vakavia, eivätkä juuri nostaneet katsettaan lautasistaan. Varmaankin häpesivät äitiään, Elboron arveli. Hän itsekin häpesi kuningattaren puolesta, ja päätti suhtautua illalliseen samalla tavoin kuin tyttäret ja olla piittaamatta omituisia ja järjettömiä tarinoitaan sammaltavasta kuningattaresta.

Jonkin aikaa Elboron saikin olla rauhassa, mutta sitten Arwenin harittava katse sattui osumaan käskynhaltijan poikaan.
"No mutta! Elboronhan se siinä. No mikäs nyt on, kun poika on noin vaitelias ja alakuloisen näköinen? Eikös ruoka olekaan hyvää?"
"Se on hyvää, arvon rouva", Elboron sanoi yrittäen suhtautua kysymyksiin kuin ne olisivat tavanomaisia kohteliaita tiedusteluja. "Olen vain varsin väsynyt."
"Vai väsynyt? Noin nuori mies eikä ilta ole kuin vasta alussa! Johan on kerrassaan eriskummallista. Mutta kuulepas Elboron, onkos kukaan koskaan sanonut, että näytät aivan isältäsi?"
"On kyllä, rouva. Olen kuullut siitä monesti."
"Sinä olet aivan kuin hän. Minä melkein voisin luulla sinua häneksi, ellet olisi noin nuori!"
Arwen nauroi makeasti ja siemaisi pikaristaan. "Sitä minä vain ihmettelen, että eikö sinulla ole ketään mielitiettyä? Vai onko, mutta et kerro?"
"Ei ole", Elboron vastasi lyhyesti.
"No? Kuinkas nyt noin? Etkö tosiaan ole katsellut itsellesi sopivaa puolisoa?"
"En ole nähnyt sitä vielä ajankohtaiseksi, rouva", Elboron vastasi. Häntä alkoi toden teolla inhottaa tämä keskustelu. Tytöt katselivat tiivisti lautasiaan, tuntien varmaankin jonkinlaista sääliä Elboronia kohtaan, mutta uskaltamatta estellä äitiään siinä pelossa, että joutuisivat itse tämän humalaisten hourailujen kohteeksi.
"Sinä saisit kyllä aivan kenet tahansa!" Arwen julisti. "Olen siitä aivan varma. Sen kun valitset! Neitoset kiljuvat riemusta saadessaan sinut aviomiehekseen. Miksi et siis ole tehnyt mitään asian eteen? Miksi?"
Elboron oli mielestään jo vastannut kysymykseen eikä sanonut mitään. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä, mutta ei tiennyt kuinka tehdä se luontevasti, kun ruokaa oli vielä syömättä. Hän päätti yrittää sulkea korvansa kuningattaren höpötykseltä ja ajatella jotain muuta. Hän yritti kuvitella kulkevansa yksin ja vapaana pitkin rauhallista metsätietä, jossa mikään ei pääsisi häiritsemään häntä - olisi vain lintujen laulua ja tuulen suhinaa puissa. Mutta se oli vaikeaa eikä hän oikein onnistunut. Kuningattaren puhe kaikui hänen korvissaan yhä kovempana ja rauhallisen metsäpolun sijaan hänen mieleensä tulivat lujat, kuristavat käsivarret, jotka pitelivät häntä paikallaan eivätkä antaneet hänen mennä tai edes huutaa apua: hän oli ansassa, kahleissa ja täysin avuttomana.

Elboron katsoi käsiään ja huomasi niiden vapisevan rajusti. Aterimet kilisivät lautasta vasten, kun hän yritti leikata palaa pihvistään. Häntä ärsytti: ellei hän saisi hillittyä itseään, kuningatar huomaisi kohta hänen vapinansa ja keksisi siitä jotain kamalaa sanottavaa.

Ruokasali alkoi tuntua tukahduttavan kuumalta ja ahtaalta paikalta. Ruoka tuntui juuttuvan Elboronin kurkkuun ja hän läikytti viiniä pöydälle yrittäessään juoda. "Mikä ihme minua oikein vaivaa?" hän kyseli itseltään, ja hermostui entistä enemmän. Tuntui kun salista olisi loppunut ilma kesken. Hän hoki itselleen, että hänen olisi pakko rauhoittua ja nopeasti, ja hän yritti hengittää syvään, mutta mitä kovemmin hän yritti, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, ettei saanut ilmaa. Kauhu sai hänet yhä pahemmin valtaansa. Hän hengitti yhä rajummin, mutta se ei auttanut - hän oli selvästi joutumassa jonkin kamalan sairauden valtaan ja kuolema häämötti nurkan takana. Hänen oli päästävä pois ja äkkiä!

Ruokailuvälineet putosivat kolahtaen Elboronin käsistä lautaselle, ja hän nousi ja ryntäsi suin päin pois ruokasalista käytävään. Hän juoksi tajuamatta kunnolla mitä teki, kunnes pääsi ulos linnan pihalle raikkaaseen ilmaan. Hän putosi polvilleen kivetylle pihalle ja haukkoi henkeään. Siitä ei ollut apua. Hän tunsi kuolonkouristusten vavisuttavan itseään päästä jalkoihin.
"Voi ei, nyt minä kuolen! Minä kuolen!" hän kuuli oman huutonsa päänsä sisällä. "Eikö kukaan auta? Minä kuolen tänne... missä isä on? Eikö kukaan auta?"

Etäisesti Elboron käsitti ovella ja portilla seisseiden vartijoiden juoksevan luokseen ja yrittävän kysellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei osannut muuta kuin hokea kuolevansa, ja hätääntyneet vartijat nostivat hänet ylös ja taluttivat Parannuksen tarhaan kuudennelle piirille.

Parantajat olivat ymmällään, mikä nuorta valtiasta oikein vaivasi. He asettivat Elboronin makaamaan sängylle ja yrittivät saada hänet rauhoittumaan. Joku vanha nainen piteli häntä kädestä, rauhallisia sanoja puhellen.

Pikkuhiljaa Elboronista alkoikin tuntua, että hengitys tasaantui ja kamalat tuntemukset alkoivat väistyä kehosta. Sydän alkoi lyödä tasaisemmin ja vapina hellitti. Omituinen kohtaus tuntui menevän ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän katseli vanhaa hoitajaa hämillään kykenemättä selittämään, millainen sairaus häntä oli kohdannut. Hän sanoi vain, että oli luullut kuolevansa, mutta että nyt hänestä tuntui jo paremmalta. Hoitajat toivat hänelle rauhoittavaa teetä, joka auttoi häntä nukahtamaan.

Aamulla Elboron palasi käskynhaltijan huoneistoon, sillä hän tunsi olevansa suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikkakin kovasti häpeissään ja ahdistuneena eilisten tapahtumien ja hänen omalaatuisen käyttäytymisensä vuoksi. Ensin hän onnistui saamaan maansa sotaan, ja sitten sekoili illallisella ja päätyi parantajien vaivoiksi, vaikkei ollut edes oikeasti sairas. Hän saattoi jo nähdä edessään isänsä pettyneet kasvot ja kuulla hänen sanansa: "Olisin odottanut sinulta enemmän, Elboron. Nyt näen, ettei sinusta ole käskynhaltijaksi. Onneksi voin siirtää valtikkani Berenille, jonka mieli on tarpeeksi luja siihen tehtävään. Sinä sen sijaan, Elboron, olet koitunut suureksi pettymykseksi minulle ja koko käskynhaltijain sukulinjalle. Häpeäisit!"

Elboron nojautui vasten työpöytää ja tärisi kauttaaltaan kyynelten virratessa alas hänen poskiaan pitkin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Voi Elboronia, lapsi raukka yrittään niin kovasti miellyttää isäänsä. Ja luulee vielä että joku voi olla täydellinen:( joutui astumaan liian varhain liian suuriin saappaisiin ja vielä tuollaisella hetkellä. Mutta siinähän osittain näkee, että ei kirjoista voi oppia kaikkea, vaan osa täytyy oppia kantapään kautta. Jotenkin ihan älyttömän surulliselta kuulosti tuo:

"Elboron nyökkäsi. "Tietysti se on väärinkäsitys. Eihän isä ikinä voisi tehdä sellaista, hänhän on täydellinen." "

Sillä eihän kukaan voi olla täydellinen, ei edes Faramir vaikka kovin lähellä onkin.

Faramir vaikuttaa olevan usein kovin epävarma itsestään, ja masentunutkin (nyt tietysti kun on tapahtunut kaikkea kauheaa, mutta yleensäkin)..

Tämä oli hieno luku ja pidin kovasti myös tuosta Faramirin itsesyyttelystä ja siitä, kuinka hän mietti aiheuttaneensa miehilleen kärsimystä ja olleensa kovin eriarvoinen:D Mutta isompi riitahan siitä olisi tullut, jos joku muu kuin päällikkö olisi saannut ainoan sängyn. Ja olisi ollut haaskausta jättää ainoa mukava paikka käyttämättä:DD

Tulee Berenistä ja Elboronista aina välillä kovasti mieleen Faramir/Boromir, vaikka toisinpäin. Elboron vaikuttaa oikeastaan ilmetyltä isältään varsinkin kun pohtii kovasti asioita ja syyttelee itseään kaikesta mahdollisesta. Mutta kuitenkin yrittää analysoida ja näyttää aina tyyneltä sekä salata tavalliset tunteensa. Beren on osittain (kuten Faramirkin on todennut) kuin ilmetty Boromir, mutta mukava on selvästi aimo ripaus Eowyniäkin.
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Palautetta tulee nyt kahdesta luvusta, kun en tällä viikolla ole saanut mitään aikaiseksi.

Luku 18.
Éowynia tuli heti sääliksi. Toivottavasti kaikki on vain väärinkäsitystä ja palantír johtanut harhaan, muuten tästä ei seuraa muuta kuin kyyneliä :(

Oli jotenkin koomista, että Faramir ja Aragorn päätyivät hakemaan suojaa Henneth Annûnista. Ensin tuli mieleen että mistäs Aragorn tiesi sen olin paikan, mutta sanoohan se järkikin jo että kai kuningas on selvillä tuonkaltaisista piilopaikoista.

Nuo miehet eivät tienneet hyvää. Ehdin jo kuvitella kaikenmoista liittyen sieppaukseen etc. No, onneksi Elenwen selvisi säikhdyksellä.

Sitten tähän uusimpaa. Éowynin ja Elboronin keskustelu ja äidin rohkaisu, tuli lämmin olo. Luulisi tuovan Elboronille lisää itsevarmuutta kun Éowyn vain kehoitta tekemään parhaansa ja rauhoittaa epäröivää.

Aragornin yksinkertaisuus tuli esille hauskasti miesten puhuessa kylpemisestä. Yksinkertainen asia, joka teki kuitenkin selvän eron Aragornin ja Faramirin välille: toinen on kovia kokenut samooja jota ei pikkulika haittaa ja toinen on käskynhaltija joka on tottunut kenties liiaksi mukavuuksiin :) Ihanaa

Auts, sota Haradin kanssa ei tiedä hyvää. Mutta ei pikku taistelu pahaa tee (miten niin olen aina innoissani kun luen kuvailuja taistelusta :roll:)
Joopa joo, mistähän tuokin idea vaaleahiuksisen kuninkaan tyttären naittamisesta Haradin kuninkaalle tuli. No, Gondor on kuitenkin voimissaan (ainakin paremmissa kuin sodan aikana) joohan?

Arwen ei ole oma itsensä :/ Keski-Maassa ei tainnut olla AA-kerhoja...? Nääh, sääliksi käy Arwenia ja Aragornia. Toivottavasti nämä saavat pian suhteensa kuntoon.

(Sarjassamme ilmaan heiteltyjä ajatuksia)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Täytyypä taas voivotella ihan kaikkien tilannetta. Ei se ole kenellekään helppoa, kun yhtäkkiä koko maan ylhäisö katoaa kuin tuhka tuuleen.

Alku oli ihana, ehkä pidin siitä juuri eniten tässä luvussa. Aragornin ja Faramirin keskustelut! Hihittelin täällä ihan kivasti.

"Aivan... aivan niin, ymmärrän... Tuota no, kun te kerran ehditte tänne ensin, niin kenties minä sitten...", Faramir mumisi ja katsahti luolan suuaukkoa.
"Äh, älä ole typerä", Aragorn huudahti noustessaan ylös penkiltä. "Tämä on iso luola. Tänne mahtui aikanaan satojen sotilaiden suuruinen komppania, joten luulisi, että mekin mahdumme tänne yhtä aikaa, vaikka suurmiehiä olemmekin."
Anteeksi pitkä lainaus, mutta tämä kohta oli jostain syystä verrattoman hieno. En osaa kuvata, mikä siitä sellaisen teki. Minä vain pidin.

Elboron raukka. Ensin ne Haradin kiristäjät ja sitten Arwen alkaa hulluttelemaan juuri silloin. Eipä käy Elboronia kateeksi, voi häntä. Mutta mikä tuo kohtaus oli? Käy sääliksi. Voi voi...

Jatkoa odotellessa voin vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Minä olen taas ollut niin kiireinen ja väsynyt etten ole saanut kommenttia aikaan vaikka olenkin tuon 18. luvun lukenut. Laitanpa nyt taas sitten ajatuksia kahden luvun edestä.

18. luku

Silriel ja Tindóriel olivat melkoisen koskettavia tuossa alussa... Éowynin tunteet tuntuivat kipeän todellisilta. Jotenkin näin hänet ihan filminä silmieni edessä lukemassa kuningattaren kirjettä. Arwenin kirje oli jotenkin kaunis ja toi vaihteeksi hieman paremmin hänenkin ajatuksiaan esille.
Hui kamala minkälaisia miehiä, onneksi eivät sentään siepanneet Elenweniä! Hetken jo pelkäsin todella että niin kävisi. ((olin tosin vähällä revetä kun kuvauksesi heistä toi ensimmäiseksi mieleeni jotkut taleban-terroristit...))
Yllätyin kyllä todella kun Faramir päätti valita saman "pakopaikan" kuin Aragorn. Hauska ja mielenkiintoinen sattuma.

19. luku

Ensimmäistä kertaa on Elboronin vuoro olla säälittävänä. Raukkaparka joutui ihan yht´äkkiä hirmuisen sotkun keskelle tekemään tärkeitä ratkaisuja. Hui. Ja Arwenkin vielä kävi melkoisen ahdistelevaksi... Minä jo kauhistelin että milloin se alkaa ihan toden teolla humalaspäissään iskemään Elboronia. Voi kamala millainen myllerrys poikaparan päässä on noilla illallisilla käynyt, vieläpä kun yrittää kovasti sulatella tietoa isästään ja kuningattaresta...
Minulle tuli ensimmäisenä mieleen että tuo Elboronin ahdistuskohtaus olisi ollut paniikkihäiriö mikä laukesi ahdistavasta sosiaalisesta tilanteesta. tuo kauhea kuolemanpelkokin täsmäisi. Eristäytyneillä ihmisillä tuntuu olevan sen kaltaisia ongelmia. ((Ja tyttö lukee liikaa psykologiaa.)) Jospa siihen tulisi jatkossa selvyys... Toivon ainakin ettei se olisi mitään kovin paljon vakavampaa. Vaikka kauheaahan sellaisenkin kanssa on elää.
Kuinka sinä osaat kirjoittaa niin monipuolisesti ja todentuntuisesti? Tuokin ahdistava loppukohtaus oli niin taidokkaasti kuvattu että tyttö täällä tuijottaa silmät suurina... Pidin paljon.
Faramirin ja Aragornin jutustelu piilopaikassaan oli mukavaa luettavaa. Jotenkin tuo kun Faramir sääli jäniksiä ja syö mieluummin matkaleipää oli todella lutuista. Tuostakin kohdasta pidin kovasti, missä Faramir pohti omaa mukavuudenhaluaan ja poti syyllisyyttä siitä että oli nukkunut pehmeämmällä vuoteella miestensä joutuessa nukkumaan epämukavammin... Voi jestas millainen mies. Ei voi olla pitämättä.

Joops. En kyllä löytänyt yhtään pelkäämääsi typoa koko tekstistä, vaan ihan oli taattua laatua jälleen :) Jännityksellä odottelen taas viikon seuraavaa lukua.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Eikö kukaan nyt saa tuupatuksi Arwenia alas rappusista pää edellä ettei sen tarvitse aiheuttaa paniikkikohtausta Elboronille? :( Minun kävi Elboronia ihan kauheasti sääliksi tässä luvussa, raukka yrittää parhaansa erittäin vaikeassa tilanteessa, ja sitten se saa aikaan sellaisen sotkun, johon se ei ole vielä koskaan törmännyt elämänsä aikana, joten ei ihme että se on ihan hermostuksissaan ja epätoivoissaan.

Ja Faramir parka, syyttää itseään kaikista niistä jutuista joita pitää lapsissaan vikoina :( oikeasti, en minä usko että Faramirilla olisi ollut yhtään sen enempää vaikutusta siihen millainen Elboronista on kasvanut, millainen Beren on, miten Silriel huolehtii ympäristöstä jne vaikka olisi tosissaan yrittänytkin - mutta ehkä se helpottaa Faramiria ajatella näitä asioita, ainakin ne pitää sen ajatukset pois siitä, miten pahassa jamassa sen ja Éowynin suhde tällä hetkellä tuntuu olevan. Ja Faramirin vastuuntunto tulee hyvin esille.

(Kah, nuo quotet ei aprillipäivän jälkeen näköjään korjaantunutkaan, ainakin tuolla minun edellisessä quotessani näkyy olevan 'pöh' joka ei ehdottomasti kuulu sinne. Höh.)

- - mutta siis, minä pidän näistä sinun synkemmistä luvuistasi erittäin paljon. ^^ Kuten myös noista kevyemmistä. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Vastaa Viestiin