Hej på dig ja kiitos kommentoinnista. Vähiin käy ennen kuin loppuu, kolme lukua jäljellä (eli kaksi tämän jälkeen). Nämä luvut nyt ovat sitten vähän mitä ovat, kun asiat pitää tosiaan saada itse kunkin osalta jonkinlaisen ratkaisuun, joten hajanaisuutta luvassa.
Miaplacidus: Olet ihan oikeassa tuon Elenwenin suhteen. Minun oli tosiaan tarkoitus vihjata, että Elenwen alkaa luovuttaa (mikä oli vaikeaa, koska ei tuo Berenin ja Elenwenin tapaaminen niin huonosti mennyt). Nuo Berenin ja Elenwenin kuviot olisivat kaivanneet minulta huomattavasti enemmän pohdintaa, mutta jotenkin tuo Elboron on tupannut varastamaan huomioni...
Nerwen: Elenwen jaksaa yrittää, koska hän uskoo Berenin edelleen rakastavan häntä, vaikka tämä ei sitä muistakaan. Silriel on oikeastaan tosi lapsellinen, sellainen pumpulissa kasvanut hupakko. Faramir-rukka on hemmotellut häntä liikaa. Heh, en oikeastaan ajatellut siinä Haltiaruhtinatar-kirjassa olevan mitään hirveän erikoista, Elboron nyt on vain saanut päähänsä, että naiset voivat olla ihania, mistä hän ei kuitenkaan oikein kehtaisi puhua isänsä kanssa kiusoittelun pelossa. Kuvittelen, että kirjassa on kerrottu historian hyvin tuntemien haltianaisten tarinoita, esim. Finduilas, Aredhel jne.
Andune: Vai voisi Elenwen potkaista Bereniä päähän. No, sen verran voin paljastaa, ettei Berenin muisti tule palautumaan sillä että hän saa uuden iskun päähänsä
(niin kuin Aku Ankassa aina käy, mutta todellisuudessa uusi isku voisi vaikka tappaa). Kuten jo Nerwenille sanoin, Silriel on sellainen ylisuojeltu kukkaistyttö, joka ei kauheasti tiedä todellisesta maailmasta.
Athelas: Mukava, että jaksoit kirjoittaa pitempääkin kommenttia (mutta en minä sellaisia vaadi, minulle riittää kyllä muutama sanakin). Oikeastaan en ole ajatellut, että tieto lapsuuden traumasta olisi muuttanut Elboronin kokonaan, vain vähän vapauttanut noista pelon kahleista. Luulen, että loppuficistä huomaa, ettei Elboron niin kauheasti ole muuttunut. Kiva että huomasit tuon, kuinka F & É ovat antaneet lastensa kasvaa omanlaisiksi persoonikseen. F & É joutuivat kumpikin nuoruudessaan kasvamaan tiettyihin rooleihin, jotka eivät välttämättä sopineet heidän persooniinsa (kirjoista pitävä Faramir joutui sotapäälliköksi ja asetyttö Éowyn hoitamaan sairasta vanhusta), joten minusta on luonteva ajatella, että he eivät halua samaa lapsilleen, vaan antavat näiden seurata luonnollisia taipumuksiaan.
Leida: Tosiaan, Elboron taisi aiemmin ficissä saarnata valehtelun turmiollisista vaikutuksista, mutta nyt hän ei näköjään enää ota sitä niin vakavasti, kun on oma etu kyseessä. Ei tuossa haltiaruhtinattarista kertovassa kirjassa mitään sen erikoisempaa ole. Luulisin, että kirja oli Faramirin mielilukemista hamassa nuoruudessa (ehkäpä nuo haltianaiset ovat Faramirille jonkinlainen heikko kohta
), ja hän innostui nähdessään kirjan uudestaan. Faramir varmaan toivoisi voivansa suojella Silrieliä maailman pahuudelta niin pitkään kuin itse vain elää, mutta enpä tiedä, miten hyvin hän siinä tulee onnistumaan. Silriel on sinisilmäinen ja hupsu tyttö, mutta eiköhän se aikanaan tuosta järkevöidy, edes vähän.
Seuraava lukukin on aika pitkä, mutta sopivaa katkaisukohtaa ei oikein löytynyt aiemmin... En tiedä noista Gondorin Mettarë-perinteistä, mutta olen nyt lähtenyt sellaisella "vähän kuin joulu" -linjalla liikkeelle. Ja tässä tietysti kävi vähän kuin noissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa, joissa joulujaksot näytetään Suomessa aina juhannuksen tienoilla. Mutta minä oikeasti taisin kirjoittaa tämän luvun ensimmäistä versiota joskus jouluna. Niin se aika rientää.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Unohtumaton juhla
Arwen ei voinut muistaa, koska oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä seesteisen rauhalliseksi kuin nyt päivää ennen Mettarëa. Tuntui ettei mikään olisi voinut saada hänen hermojaan kiristymään, ei edes lasten kiljunta näiden juoksennellessa vallattomina pitkin käytäviä. Harvoinpa sellaista täällä linnassa edes tapahtui - Eldarion ja Isilwen olivat rauhallisia lapsia. Tindóriel oli selvästi toista maata. Lienee tullut äitiinsä, Arwen mietiskeli. Tyttö taisi innostaa kuninkaan lapsetkin riehumaan.
Arwen astui pieneen ja suloisen lämpimään salonkiin, jossa naiset työskentelivät käsitöidensä parissa. Kuningatar istui heidän seuraansa ja otti työnsä esiin käsityöpussistaan. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi kirjonut, mutta nyt hänellä oli viimein sekä aikaa että kärsivällisyyttä tällaiseen työhön. Hänen kirjontatyönsä oli tarkoitus esittää Elrondin taloa Rivendellissä, ja hän oli ajatellut antaa sen Aragornille Mettarën kunniaksi, mikäli ehtisi saada sen valmiiksi.
Éowyn oli nähtävästi jo luopunut toivostaan teoksensa suhteen ja heittänyt sen pöydälle. Hän oli yrittänyt kirjoa hevosta Rohanin nummilla, mutta lopputulos muistutti enemmän lepikössä rymistelevää múmakia. Arwen lohdutti Éowyniä sanomalla, että múmak varmaan ilahduttaisi Faramirin mieltä tavanomaista hevosta enemmän, mutta tämä huomautus ei sanottavasti kohentanut Éowynin mielialaa.
"Eikö rouva Éowyniakaan miellytä käsitöiden tekeminen?" Elenwen kysyi yllättyneenä.
"Ei, käsityöt eivät kuulu minun vahvuuksiini", Éowyn naurahti. "Miekka pysyy kädessäni neulaa paremmin."
"Kenties rouva Éowyn voi opettaa minullekin joskus aseenkäsittelytaitoa", Elenwen ehdotti.
"Sellainen taito ei ole tarpeen Gondorin nuorille neidoille näinä maailmanaikoina", Celebwen huomautti kärkkäästi ennen kuin kumpikaan vanhemmista naisista ehti puuttua puheeseen.
"Mutta minä en pidä käsitöistä. Haluaisin tehdä jotain muuta. Tuntuu että ristipistot ovat ainoa ajanviete, mitä naisilla nykyään on lukemisen lisäksi", Elenwen huokaisi.
"Jos olisi kesä, mikään ei estäisi sinua lähtemästä ratsastusretkelle", Arwen huomautti.
"Mutta nyt onkin talvi! Mitä minä oikein voisin tehdä? Olen niin kyllästynyt kaikkeen."
"Mikset menisi vaikka lukemaan lapsille? He riehuvat muuten itsensä aivan näännyksiin juoksentelemalla pitkin linnaa", Éowyn rohkeni ehdottaa.
Elenwen nousi ja nyökkäsi Éowynille kohteliaasti. "Jos rouva niin toivoo", hän lausui ja niiasi ennen poistumistaan.
"Elenwen on kohtelias vieraille", Éowyn totesi ihastellen.
"No, parempi sekin kuin uppiniskainen kaikille", Arwen hymähti.
* * *
Silriel seisoi muurin vierellä ja katsoi kaukaisuuteen, kohti etelää ja merta, ja kuvitteli olevansa rouva Finduilas. Hän oli varma, että tunsi samoin kuin isoäiti Finduilas silloin, kun tämä riutui kuoliaaksi tässä samassa kaupungissa kivisten seinämien ympäröimänä. Miten kukaan saattoi elää tällaisessa paikassa menettämättä toivoaan? Silriel veti viittaansa tiukemmin ympärilleen, sillä tuuli kävi kovana ja kylmänä näin ylhäällä. Ja ikään kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi, hän sattui katsahtamaan alemmalle piirille juuri kun Borlas ja Gwenel astelivat siellä käsi kädessä kohti jälkimmäisen kotia. Hekin olivat näemmä päättäneet viettää Mettarën kaupungissa. Varmaan ihan vain ärsyttääkseen Silrieliä. Mutta tyttö nosti kasvonsa ja katsoi ylpeänä kaukaisuuteen. Hän ei välittänyt enää Borlasista tippakaan. Tämä ei ollut lainkaan komea, ei ainakaan Legolasiin verrattuna. Eikä tämä ollut yhtä jalosydäminen eikä kunnioittanut luontoa yhtä suuresti kuin kaunis metsähaltia. Voi miksi, miksi kuningas ei ollut kutsunut Legolasia kaupunkiin Mettarën viettoon? Vaikka eipä isäkään kyllä varmaan olisi kutsunut, jos he olisivat viettäneet juhlat Emyn Arnenilla. Aikuiset eivät ikinä piitanneet mistään tärkeistä asioista, kuten ihmisten, eläinten ja kasvien hengistä tai siitä, että Silriel oli ikävystynyt ja kaipasi seuraa.
Kai hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen, kun hänellä oli hieno, suuri koti ja paljon kauniita esineitä ja vaatteita, mutta hän ei vain ollut, eikä oikein tiennyt miksi.
Silriel kääntyi lähteäkseen, ja huomasi yhden kuninkaan tyttäristä seisovan muurin vierellä jonkin matkan päässä. Tämäkin nähtävästi katseli jonnekin kaukaisuuteen. Se oli tietysti Elenwen, sillä tälläkin oli vaaleat hiukset kuten Silrielillä itsellään. Silriel mietti, pitäisikö hänen mennä tervehtimään. Olisihan Elenwenkin toisaalta voinut tulla tervehtimään häntä, jos olisi halunnut, eikä Silriel halunnut tungetella. Lisäksi Elenwen oli vanhempi kuin hän ja hieman omituinen. Täytyi nimittäin olla aika kummallinen, jos piti Berenistä niin kovasti kuin Elenwen. Elenwen ei varmasti tiennyt, että Beren oli aina ollut todella lapsellinen, eikä osannut vieläkään valita itse omia vaatteitaan. Äiti aina katsoi aamuisin, mitä pojan kannattaisi minäkin päivänä pukea ylleen. Jos Elenwen olisi ottanut Berenin puolisokseen, hän olisi varmaan vaipunut tuota pikaa epätoivoon huomatessaan, millainen työ aviomiehen saattamisessa salonkikelpoiseksi oikein olikaan.
Silriel jahkaili vielä jäisikö ulos vai menisikö sisälle, kun Elenwen vilkaisi häntä olkansa yli ja nyökkäsi tervehdykseksi. Sitten tämä kääntyi taas katsomaan muurilta kohti Pelennoria. Ele rohkaisi Silrieliä lähestymään, ja pian hän nojasi muuriin Elenwenin vierellä.
"Sinun pikkusiskosi on aika villi", Elenwen puhahti, kun he olivat olleet hetken vaiti. "Hän ei suostunut kuuntelemaan, kun yritin lukea lapsille Lúthienista ja Huanista. Hän vain rallatteli täyttä kurkkua jotain typerää sammakkolaulua, vaikka kielsin monta kertaa."
"Tindi osaa olla joskus tosi ärsyttävä", Silriel myönteli. "Ja hän on nyt muutenkin tohkeissaan, kun kohta on Mettarë. Hän saa aina uuden nuken Mettarë-lahjaksi."
Elenwen huokaisi. "Minua tämä Mettarë ärsyttää. Kaikki ovat niin iloisia, vaikka se on vain yksi päivä muiden joukossa."
"Niin juuri", Silriel myönsi. "He eivät tunnu käsittävän, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin Mettarë. Minusta kaikki tuollaiset juhlat pitäisi kieltää, koska ne saavat ihmiset ummistamaan silmänsä oikeasti merkityksellisiltä asioilta."
"Puhut ihan totta", Elenwen vastasi. "Ja minusta naurettavinta on, että Mettarëa juhlitaan vieläkin näin talvella, vaikka uusi vuosi alkaa vasta keväällä. Kuten tiedät, Mettarëa juhlittiin ennen vanhaan vuoden viimeisen päivän kunniaksi, ja nyt vanhukset ovat jämähtäneet juhlimaan vuoden päättymistä tähän aikaan, vaikka sillä ei ole yhtikäs mitään tekemistä minkään kanssa."
"Aivan niin. Vanhukset aina jämähtävät menneeseen. Ennen sotaa sitä ja tätä niin miksei sodan jälkeenkin. Siis, onhan se ihan hyvä, että sodittiin ja ettei ole enää sellaisia kamalia maailmaa valloittavia tyranneja kuten se Sauron - anteeksi 'hän, jonka nimeä emme mainitse', niin kuin isä käskee sanomaan - mutta entä puut, kasvit ja metsän eläimet? Kukaan ei jaksa välittää niiden kohtaloista."
"Olet aivan oikeassa. Ja puhut viisaasti, vaikka olet vasta neljäntoista", Elenwen kehui.
"Kohta viidentoista."
Elenwen ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta huokaisi sitten tuskastuneena.
"Surettaako sinua jokin?" Silriel uteli.
"Tietysti. Beren ei enää muista rakastaneensa minua", Elenwen sanoi.
Silriel nyökytteli innokkaana. "Niin, minä tiedän millaista se on, kun mies ei enää rakasta. Minäkin kuvittelin meneväni naimisiin yhden Borlasin kanssa, mutta sitten se ei rakastanutkaan minua - se otti yhden toisen vaimokseen."
"Ihanko totta?"
"Kyllä. Minä olin pitkään todella surullinen, mutta sitten tajusin, että maailmassa on muitakin miehiä kuin Borlas. Ja minä olen vielä nuori, ja löydän varmasti jonkun toisen."
"Voisinpa minäkin ajatella noin", Elenwen hymähti.
"Kyllä sinä voit, ainakin jonakin päivänä, kunhan olet toipunut surustasi. Usko pois vaan. Voit ehkä helpottaa suruasi kirjoittamalla jonkin runon siitä, miten typerää on, että ihmiset ryhtyvät järjestämään sotia, joissa jotkut menettävät muistinsa ja unohtavat rakkaansa."
"Niin, minä inhoan haradrimia. Varsinkin sitä yhtä miestä...", Elenwen värähti muistaessaan mustapartaisen kiilusilmän, joka oli kerran tarttunut häneen ja uhannut viedä mennessään. "Heidän syynsähän tämä oikeastaan on. Minä voisin kirjoittaa heistä haukkumarunon."
"Tosi hyvä idea. Mutta sinun ei ehkä kannata lähettää sitä Haradin kuninkaalle", tuumasi Silriel muistellen omaa Gwenelille päätynyttä kirjettään. "Sillä voisi olla ikäviä seurauksia. Voisit jopa joutua tiskaamaan keittiöön, jos isäsi on yhtä ankara kuin minun."
* * *
Niin koitti Mettarë, Keskitalven juhla. Sen kohokohta oli suureellinen ja loistelias illallinen, jota varten jokainen laittautui parhaimpaan asuunsa. Silriel oli teillä tietymättömillä, ja Éowyn sai juosta ympäri Linnaa ennen kuin yllätyksekseen kuuli tytön äänen Elenwenin tornikamarista.
"Meidän isäkin on joskus niin pöhkö, että ihmettelen, mitä äiti oikein näkee hänessä!" kuului Silriel selittävän.
"Minä ihmettelen, mitä naiset ylipäätään näkevät miehissä. Miksi mennä naimisiin, kun voisi yhtä hyvin mennä töihin Parannuksen tarhaan ja ansaita oman elantonsa?"
Éowyn kohotteli kulmiaan moisille puheille koputtaessaan kamarin ovelle. Tyttöjen asenteet miehiä kohtaan olivat kokeneet melkoisen muutoksen sitten viime näkemän.
"Illallisaika on tuota pikaa, ettekä ole edes pukeissa!" Éowyn huudahti tytöille, kun Elenwen tuli avaamaan.
"Entä sitten? Meillä pitäisi olla vapaus pukeutua niin kuin haluamme - vaikka aamutakkeihin, koska ne ovat niin mukavia päällä", Silriel tokaisi.
"Nyt ulos sieltä ja sassiin!" Éowyn komensi. "Juhlaillallinen kauniine pukeutumisineen on perinne, jota meidän pitää noudattaa."
"Miksi? Emmekö me voisi luopua tuollaisista typeristä perinteistä! Ne ovat aivan turhia."
Éowyn käveli huoneeseen ja veti Silrielin mukanaan ulos.
"Tuollaisia kun puhut et koskaan pääsekään naimisiin", Éowyn tuhahti tyttärelleen heidän kiiruhtaessaan alas portaita.
"En minä haluaisikaan! Olen saanut miehistä tarpeekseni koko loppuiäkseni", Silriel julisti ja ajatteli, ettei Legolasia voinut oikeastaan laskea mieheksi, koska tämä oli haltia.
"Sepä hienoa, kun ajattelee että olet sentään jo neljäntoista. Mielesi tuskin ehtii enää muuttua."
"Minä olen varma, ettei se muutu, äiti."
"No, isäsi ainakin lienee tyytyväinen, kun saa kuulla päätöksestäsi. Hänen ei tarvitse enää valvoa öitä miettien, mistä löytäisi sinulle arvoisesi aviomiehen."
Pian koko joukko oli kokoontunut ruokasaliin, jonne oli katettu pitkä pöytä kuninkaan ja käskynhaltijan perheitä varten. Lapsille, eli kolmelle nuorimmalle, oli asetettu oma pöytä hieman etäämmäs, ja muutama piika yritti pitää huolen siitä, että edes osa ruoasta päätyisi pienokaisten suihin pöydän, lattian ja seinien sijaan.
Aikuiset olivat tuskin ehtineet alkupaloihin, kun Tindóriel rynnisti äitinsä viereen ja ilmoitti syöneensä jo tarpeeksi ja haluavansa nyt jälkiruokaa. Éowyn yritti komentaa tytön takaisin lasten pöytään laihoin tuloksin. Tyttö siirtyi isänsä tuolin viereen ja alkoi mankua ikävystymistään.
"Tindóriel, sinä et nyt käyttäydy kiltisti", Faramir jyrähti. "Jos et heti paikalla palaa pöytäsi ääreen ja istu ja syö siivosti kuten Isilwen ja Eldarion tekevät, minä köytän sinut tuoliisi kiinni ja saat istua siinä yöhön asti. Onko selvä?"
Tindóriel nyökkäsi pelokkaasti ja kiiruhti takaisin pöydän ääreen. Faramir huomasi kaikkien tuijottavan häntä silmät hämmästyksestä suurina. Harvoinpa käskynhaltijan kuultiin esittävän moisia uhkauksia edes niskuroiville sotamiehilleen.
"Todellakin. Hanhi on erityisen onnistunutta", Faramir mutisi kääntyessään ateriansa puoleen.
Beren tunsi itsensä väsyneeksi ja onnettomaksi. Mikään ei pysynyt hänen mielessään hetkeä kauempaa. Hän ei ollut varma, miten pitkään illallinen oli jo kestänyt, mutta päätteli tyhjästä lautasestaan, että odotteli luultavasti parhaillaan jälkiruoan tarjoilua. Lapset olivat kai menneet nukkumaan, koska heille varattu pöytä oli tyhjä. Vanhemmat olivat intoutuneet kertomaan toisilleen haltiavitsejä, ja kuningas teki juuri erinomaisen imitaation Legolas Viherlehdestä, joka muisteli kaihomielisenä lokkien huutoja Anduinin suistolla. Silrielin suunpielet kääntyivät alaspäin ja hän pyysi äidiltään lupaa poistua. Éowyn kehotti tytärtään syömään kuuliaisesti ateriansa loppuun, mutta Faramir arveli lapsiparan olevan väsyksissä ja antoi tälle luvan nousta pöydästä. Kohta aikuiset nauroivat jälleen kuninkaan hauskalle kaskulle, joka kertoi erään kääpiön ja haltian matkasta maanalaisiin luoliin.
"Se olisi talouspoliittisestikin järkevä hanke", selitti Elboron kiivaasti pöydän toisessa päässä. "Kouluttamattomat maalaiset tekevät jatkuvasti virheratkaisuja viljelystoimissaan, ja se maksaa valtiolle, ei vain elintarvikkeiden vähäisyyden muodossa vaan myös alhaisempina verotuloina. Mikäli aiomme koskaan kehittyä yhteiskuntana edes lähelle sitä, mitä Númenor aikoinaan oli, meidän on aloitettava laajamittaiset ja systemaattiset valistustoimenpiteet..."
Beren haukotteli. Gilwen ja Celebwen olivat erehtyneet osoittamaan mielenkiintoa Elboronin tavallisen kansan opinahjoa koskevaa suunnitelmaa kohtaan, ja palkkana oli kaikki aistit turruttava, katkeamaton yksinpuhelu.
"Kvartaalitalous olisi tässä epäilemättä järkevin lähestymistapa. Ensimmäisellä vuosineljännyksellä laatisimme yksityiskohtaisen toimenpideohjelman, ja toisella aloittaisimme hankkeen pienimuotoiset pilotoinnit, joista saatavien tuloksien pohjalta voisimme kehittää sekä teoriassa että käytännössä toimivan kokonaisratkaisun -"
"Minä voisin opettaa sellaisessa koulussa", hihkaisi Gilwen. "Voisin opettaa nuoria neitoja kirjailemaan nimikirjaimensa nenäliinoihin."
"Ja tyynynpäällisiin", lisäsi Celebwen.
"Ja pyyheliinoihin!"
"Moinen taito on täysin turha tavallisen kansan tyttärille. Vaatteita heidän sopii opetella valmistamaan, mutta sen taidon he oppivat äideiltään. Eivät he tarvitse erityistä koulutusta", Elboron totesi.
"Mutta entä jos heillä ei ole äitiä?" intti Celebwen.
"Eikä tätejä? Eikä vanhempia sisaria? Jos he ovat aivan orpoja. Eikö heitäkin pitäisi sivistää?" jatkoi Gilwen.
Elboron hiljeni ja rypisti otsaansa. "Kenties. Kenties orpolapsille pitäisi järjestää sivistystä, olivatpa he tyttöjä tai poikia. Heille pitäisi rakentaa eräänlaisia koulukoteja, joissa he voisivat asua ja opiskella ja tehdä jotain hyödyllistä työtä."
Elenwen istui Bereniä vastapäätä eikä ollut tainnut sanoa mitään koko illallisen aikana. Beren unohtui hetkeksi ihailemaan Elenwenin vaaleita suortuvia, kun tämä katseli muualle. Outoa, että hän oli joskus pitänyt Elenweniä ylpeänä ja nirppanokkaisena. Tämä ei vaikuttanut ollenkaan sellaiselta, pikemminkin tytön alakuloisuus kävi häntä sääliksi. Beren yritti miettiä, mikä voisi olla neidon surumielisyyden syynä, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään. Hän harkitsi hetken, katsoisiko muistikirjaansa, mutta juuri silloin alettiin tarjolla jälkiruokaa, ja herkulliset mantelileivokset saivat muistikirjan kaikkoamaan Berenin mielestä.
Syötyään vielä hieman sokerikakkua Beren päätti lähteä nukkumaan. Hänen harhailevat ajatuksensa eivät pysyneet yhdessä paikassa niin kauaa, että hän olisi voinut osallistua mihinkään pöydän keskusteluista. Hän oli syönyt liikaa, ja tunsi olonsa sekavaksi ja synkäksi, ja halusi enemmän kuin mitään muuta päästä vuoteeseensa.
"Mene vain, mutta tarvitsetko saattajan? Osaatko varmasti perille?" Éowyn kyseli.
Beren harmistui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ongelmastaan puhuttiin näin suoraan ja vielä kuninkaan tytärten kuullen. "Osaan tietysti, äiti. Minä olen tuntenut nämä käytävät pikkupojasta asti."
"Hyvä on sitten, kultaseni. Kauniita unia!"
Elenwen katseli masentuneena Berenin perään. Poika ei vieläkään tainnut muistaa mitään. Tämä oli vaikuttanut aivan välinpitämättömältä Elenweniä kohtaan koko illallisen ajan. Elenwen oli yrittänyt todistella itselleen, ettei sillä ollut merkitystä, ja ettei hänen tarvitsisi välittää yhden pojan tunteista niin kovasti, mutta se ei vain onnistunut. Nyt kun Beren oli lähtenyt, Elenwen ei nähnyt mitään syytä jäädä pöydän ääreen. Hän nousi, ja hänen vanhemmat sisarensa päättivät samaan aikaan, että heidänkin oli aika vetäytyä yöpuulle, jotteivät vain saisi tummia silmänalusia seuraavaksi päiväksi.
Elenwen yllättyi nähdessään Berenin istuvan tornikamareihin nousevassa portaikossa. Celebwen ja Gilwen, jotka kulkivat hänen jäljessään, näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Elenwen toivoi, että nämä jatkaisivat matkaa ja jättäisivät hänet kahden Berenin kanssa, mutta sitä nämä eivät tietenkään aikoneet tehdä.
"Eikö Beren löytänyt sittenkään omaan huoneeseensa?" ihmetteli Celebwen.
Beren peitteli kasvojaan. "Omaan huoneeseeni?" hän huokaisi tukahtuneesti. "Olenko minä menossa omaan huoneeseeni? Minä ihmettelinkin jo, että mitä minä täällä käytävässä oikein teen."
Elenwen kyykistyi pojan puoleen. Hänen teki mieli halata tätä, mutta ei tietenkään voinut tehdä sellaista sisartensa katseiden alla.
"Tule, Beren. Minä saattelen sinut huoneeseesi."
"Sinun täytyy pyytää piikaa esiliinaksi", muistutti Gilwen napakasti. "Nuoren neidon ei ole sopiva harhailla pitkin käytäviä nuorukaisen kanssa kahdestaan."
"Eikä varsinkaan keskellä yötä", lisäsi Celebwen.
"Minä löydän kyllä huoneeseeni itsekin", mumisi Beren ja alkoi nousta. Elenwen katsoi itkua pidätellen, kun poika lähti raahustamaan alas portaita. Hän oli seuraavinaan sisariaan ylös kamareihin, mutta heti kun nämä olivat menneet omiinsa ja toivottaneet Elenwenille rauhallisia unia, tämä lähti takaisin alas ja kiirehti Berenin perään.
Hän näki pojan kulkevan hitaasti kohti käskynhaltijan käytävää.
"Beren! Odota."
Beren pysähtyi ja katsoi tyttöä. Elenwen näki, että poika itki, ja sen enempää miettimättä hän kietoi kätensä Berenin ympärille ja veti hänet lähelleen. Beren painoi kasvonsa tytön olkaa vasten ja nyyhkytti.
"Minä olen aivan sekaisin, Elenwen. Aivan sekaisin."
"Sinä olet väsynyt."
"Ei. Minä haluan vain muistaa taas. Haluan elää normaalisti. En kestä enää tällaista kaaosta. Etkö voisi auttaa minua?"
"Miten minä voisin auttaa sinua?"
"Auta minua muistamaan. En tiedä mitään muuta kuin sen, että en voi muistaa. Onko meidän välillämme ollut joskus jotain? No, luulen että on, koska et kai sinä muuten pitelisi minua näin."
"Olet oikeassa ja minä haluaisin kertoa sinulle kaiken. Oletko varma, että haluat kuulla?" Elenwen kuiskasi.
"Olen tietysti. Kerro kaikki."
Öinen puutarha oli jäätävän kylmä. Huurteinen nurmi ja puut säihkyivät hopeisina kuunvalossa. Taivas oli tähtikirkas ja Beren jäi hetkeksi tuijottelemaan sen kimmellystä, mutta Elenwen tarttui häntä kädestä, ja vei hänet puutarhan suurimman mallornpuun alle. Puun oksat olivat kultaisten, pakkasen puremien lehtien peitossa ja ne taipuivat niin että niiden alla nuoret olivat lähes täysin kätkössä ulkopuolisten silmiltä.
"Täällä me vaihdoimme ensimmäisen suudelmamme", Elenwen selitti ja hänen poskipäänsä punertuivat. Beren nyökkäsi ja otti muistikirjaansa esiin katsellen samalla ympärilleen. Hän istui maahan, avasi mustepullon ja kastoi siinä kynänsä.
"Minun on pakko kirjoittaa kaikki ylös. Muuten unohdan. Oliko silloin yhtä kylmä kuin nyt?"
"Ei, ei. Silloinhan oli kesä. Oli ihanan lämmin, mutta pimeä kesäyö. Kuuntelimme, kuinka yösirkat soittivat pensaikossa." Elenwen istui alas kylmään maahan Berenin viereen.
"Yösirkat soittivat pensaikossa", Beren toisti samalla kun raapusti sanat muistiin. "Entä sitten? Kuinka se oikein tapahtui? Surkeaa, mutta minä en muista edes ensisuudelmaani. Luulisi sellaisen säilyvän muistissa ikuisesti, tapahtui mitä hyvänsä."
Elenwen siirtyi lähemmäs Bereniä ja katseli tämän tummia, hämmentyneitä silmiä.
"Ehkä meidän pitäisi...", hän sanoi hiljaa.
Beren nosti katseensa tyttöön ja kohotti kulmiaan.
"Ehkä meidän pitäisi sitten järjestää sinulle uusi ensisuudelma", Elenwen kuiskasi ja vilkaisi Bereniä ujosti. "Vain ne lasketaan, jotka muistetaan, eikö niin?"
Beren tuijotti tyttöä; muistikirja ja kynä putosivat hänen käsistään. Hän kosketti tytön kasvoja ja kumartui tätä kohti, mutta juuri kun heidän huulensa hipaisivat toisiaan, hän vetäytyi äkisti kauemmas.
Elenwen tuijotti poikaa kummeksuen. Beren katseli häntä hämmentyneenä ja hivuttautui hieman kauemmas.
"No? Etkö sinä haluakaan?" Elenwen kysyi.
"Hmm... en tiedä. Tämä ei vain tunnu oikealta...", Beren mutisi.
Elenwen ei sanonut mitään, vaan laski katseensa ja alkoi nyppiä maasta ruohonkorsia.
"Älä nyt pahastu, Elenwen, mutta minusta tuntui aivan siltä kuin olisin yrittänyt suudella Silrieliä", Beren sanoi ja värähti hieman.
"En ymmärrä. Ei sinulla ennen ollut mitään tätä vastaan", Elenwen sanoi äkkiä kiivaasti, kykenemättä peittämään pettymystään.
"Ei ollutkaan. Minä muistan, ettei ollut", Beren sanoi ja katsahti Elenweniin itsekin yllättyneenä. "Muistan nyt äkkiä ensisuudelmamme. Ja muistan senkin, kuinka meillä oli tapana piiloutua siihen outoon varastokammioon ja kuinka se keittiöapulainen kerran yllätti meidät."
"Sinä muistat!" Elenwen huudahti innostuneena, unohtaen äskeisen pettymyksensä saman tien. "Entä muuta? Muistatko mitään muuta?"
Beren hieroi ohimoaan. "Meidän ei olisi pitänyt tapailla sillä tavalla", hän sanoi hiljaa. "Se oli väärin."
"Miten niin väärin? Mitä väärää meidän rakkaudessamme muka voisi olla? Et kai sinä väitä, että oletkin vaihtanut vanhempiemme puolelle?"
Beren puristi silmiään kiinni ja yritti muistaa. Hänen päässään lipui omituisia, hajanaisia kohtauksia, joista ei oikein saanut otetta. Hän muisti itkeneensä kovasti, ja jostain syystä hän muisti myös, kuinka Legolas ampui jousella napakympin niin kaukaa, että Beren hädin tuskin näki maalitaulua. Mutta se ei varmastikaan voinut olla syy itkuun, sillä ei hän sentään niin kilpailuhenkinen ollut.
"Sinä vain tunnut enemmän sisarelta kuin rakastetulta", hän sanoi lopulta harteitaan kohauttaen. "Eikä minun oikein tee mieli rakastaa sisartani sillä tavalla. Olen pahoillani."
"Naurettavaa!" Elenwen kivahti ja nousi maasta. "En minä ole sinun sisaresi! Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?"
"En tiedä....", Beren mutisi. Uusi kohtaus ilmestyi äkkiä hänen mieleensä, ja siinä hänen isänsä kertoi jotakin, mistä oli hyvin häpeissään, mutta Beren ei saanut selvää sanoista.
"Vaikka vanhempamme ovatkin läheisissä väleissä, on täysin mahdotonta, että me olisimme sisaruksia", Elenwen jatkoi ärtyneenä. "Tunnen isääni sen verran, että olen varma siitä, ettei hän ikimaailmassa ryhtyisi mihinkään sinun äitisi kanssa. Hän rakastaa äitiäni enemmän kuin mitään muuta, vaikka heillä onkin joskus vaikeaa. On siis täysin mahdotonta, että me olisimme sisaruksia."
Berenkin nousi seisomaan näyttäen hämmentyneeltä ja jotenkin ahdistuneelta. "Mutta entä jos se olikin minun isäni? Muistan hänen kertoneen minulle jotain, mitä häpesi kovasti."
Elenwen tuijotti Bereniä kauhistuneena. "Sinun isäsi ja minun äitini?"
"Niin kai sitten."
"Ei mitenkään! Ei hän voi olla minun isäni!" Elenwen huudahti. "Ei hän... en minä..."
"Niin hän luultavasti sanoi", Beren mutisi, painaen päänsä alas. "Että sinä olet minun sisareni. Se ainakin selittäisi kaiken."
"Ei... ei se voi olla totta. Ei mitenkään", Elenwen hoki ja syöksähti saman tien pois oksien alta. Beren seurasi häntä ja huomasi, etteivät he olleetkaan enää puutarhassa kahdestaan.
Kuningaspari sekä käskynhaltija vaimoineen olivat nähtävästi huomanneet nuorten katoamisen ja seisoivat nyt puutarhassa enemmän tai vähemmän järkytyksestä kalvenneina.