Ah, myöhässä. <3 Pyydän jälleen anteeksiantoa ja uhraan kalenterin epäviralliselle alttarille aiheeseen liittyvää kuvameteriaalia. (Luonnos taimitarhaviljelyn tunnilta ja nopea luonnosmainen testaus tältä illalta. :3)
20. Luukku
Luulisi, että lohikäärmeenä olo on pitkästyttävää. Lennellä ympäriinsä, napsia puolustuskyvyttömiä herkkupaloja, istua aarrekasan päällä, laskea rahoja ja kultavateja, nukkua, nukkua, nukkua ja nukkua. Nähdä kenties muutama mukavan tuhoisa ja seikkailullinen uni menneistä päivistä tai haaveilla uhkeasta naaraskäärmeestä ja parista oikein soikeasta munasta, mutta siinä ne viikon huippukohdat sitten ovatkin. Tietysti suurten sotien, uskaliaiden sankareiden ja pelokkaiden neitokaisten suomat keskeytykset suovat vaihtelua lohikäärmeiden elämänrytmiin, mutta lohikäärmeen elämä on pitkä, eikä sotien kaltaisia häiriöitä ole liiaksi, ja sankareilla ja neitokaisilla on usein tarpeeksi tekemistä keskenään.
Lohikäärmeet itse kuitenkin nauttivat yksitoikkoisesta elämästään. Aarteensa löydettyään – tai useimmiten ryöstettyään – ne ovat haluttomia jättämään pesänsä ja tyytyvätkin usein vain kuorsaamaan kultakasansa päällä höyryten ja siivet supussa. Ne myös ihailevat ja tonkivat aarrettaan ja vaikka siitä ei niille mitään hyötyä olekaan, ne muistavat tasan tarkkaan jokaisen vaskinapin ja juomatorven jonka omistavat – etenkin, jos aarre on ollut niillä pitkään.
Eräs meidän kaikkien tuntema lohikäärme on tietenkin maininnan arvoinen: Smaug. Varjovuorten ja Kulottuneiden nummien kätköistä se oli ryöminyt maailmaan ja siellä se oli kasvanut ja paisunut. Se oli ilkeä ja pahantahtoinen, kuten kaikki lohikäärmeet ovat, ja myös ahne ja ylpeä. Se oli kyllä ovela ja viekas, mutta altis imartelulle ja suorastaan typerä mitä tuli valheellisiin kohteliaisuuksiin ja niiden huomaamiseen. Smaug oli nuorena käärmeenä saanut kuulla Ereborin rikkauksista ja niin se oli ahneutensa ja kyltymättömän omistushimonsa vallassa lentänyt kääpiöiden vuorelle ja tunkeutunut niiden linnoitukseen. Se poltti kaiken tieltään eikä kääpiöistä ollut puolustamaan kotiaan niin hirmuista vihollista vastaan. Laakson kelloja soitettiin ja kaikkialla kuului valitusta ja kärsimyksen huutoja. Ja niin lohikäärme Smaug asettui Yksinäisen Vuoren uumeniin.
Vuodet vierivät ja pian Vuoren seutu autioitui kokonaan. Laakson kauniista kaupungista ei ollut jäljellä kuin raunioita ja hylättyjä taloja, eläimet karttelivat rinteitä ja tasankoa Vuoren ympärillä, eikä etäämmältä Järvikaupungistakaan uskallettu soutaa järven pohjoiseen päähän Yksinäisen Vuoren varjoon. Syvällä Durinin heimon rakentamissa saleissa lohikäärme näki unta kullasta ja aarteista, eikä sen lepoa häirinnyt mikään, ei ihminen, kääpiö tai haltia, eikä edes vuodenaikojen vaihtelu tai luonnonmullistus. Yhä vain nousi vuoren rakosista ja halkeamista savua ja huuruja, ja vaikuttikin siltä, että lohikäärme oli tullut jäädäkseen.
Monen kymmenen vuoden kuluttua alkoi kuitenkin lännemmässä liikehtiä Vuorenalaisen kuninkaan perijä ja hänen toverinsa. Velho nimeltä Gandalf oli nimittäin rohkaissut Thorinia Thrainin poikaa ryhtymään uskaliaaseen yritykseen: Ereborin takaisinvaltaamiseen ja Smaugin surmaamiseen. Ja eräänä päivänä kesällä 2941 Kolmatta Aikaa lensi rastas yli kuolleiden maiden ja tuhkaksi muuttuneiden tasankojen, laskeutui Yksinäisen Vuoren alarinteellä kivenlohkareelle ja nappasi nokkaansa etanan. Se alkoi tarmokkaasti hakata etanaa kiveä vasten rikkoakseen otukselta kuoren ja saadakseen sen sisältä pehmoisen herkkupalan. Koputus kaikui autiossa erämaassa ja kantautui vuoren uumeniin hämäriin ja tyhjiin saleihin, aina alimpiin tunneleihin asti. Siellä, kullan ja jalokivien hämärässä loisteessa kaiku moninkertaistui ja täytti salit. Äkkiä kultavuoren uumenissa liikahti jokin, ja kolikot vyöryivät korujen muassa kun aarrekasasta päätään nosti vuosien horroksen jälkeen jokin suuri ja hirmuinen.
Lohikäärme oli herännyt.