Kiitos jälleen, Nerwen.
Tuo edellinen luku oli vähän sellainen, etten viitsinyt uhrata sille paljon aikaa, koska siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään kovin mielenkiintoista (paitsi ehkä tuo entvaimojen puutarhojen tuho), ja piti vain saada herrat siirtymään etelämmäs. En oikein tykännyt luvun rakenteesta, mutta en nyt sitten kuitenkaan jaksanut hioa sitä paremmaksi. Olisi ehkä voinut fokustaa vielä enemmän tuohon entvaimojen puutarhojen polttamiseen, koska se oli kuitenkin varsin tärkeä tapahtuma Keski-Maan historiassa. TSH:ssa sitä ei suoraan mainita, vaan lähinnä saattue vain ihmettelee Ruskeita Maita ohittaessaan että mitähän kamalaa täällä on joskus tapahtunut. Ja tietysti se arvoitus, että mihin entvaimot olivat kadonneet.
Mitä tuohon Isildurin näkyyn tulee, niin olihan minulla varmaan hieman mielessä se, kuinka Denethor katsoi palantíriiin ja kuvitteli näkevänsä Umbarin merirosvojen purjehtivan ylös Anduinia ja menetti toivonsa... Mutta tässä Isildurin tapauksessa kyse oli puhtaasti vahingosta, mikä johtui siitä, ettei Isildur ihan täysin hallitse palantírien käyttöä. Kuvittelen, että palantírien käyttö onnistuu parhaiten sellaisilta, jotka pystyvät keskittymään hyvin ja hallitsemaan omia ajatuksiaan, mutta nämä eivät ole Isildurin vahvimpia alueita. Mutta varsinaisesti palantíreja pystyi tässä vaiheessa käyttämään ihan ilman mitään riskejä, koska kaikki kivet olivat dúnedain-kuninkaiden hallussa. TSH:ssa ne olivat vaarallisia, koska yksi kivi (eli juuri tämä Ithilin kivi) oli Sauronin hallussa. (Tosin luulen, että Denny olisi nähnyt väärin ilman Saukin myötävaikutustakin, kun olihan ne Umbarin laivoja joilla Arska & co purjehti... että siinä mielessä riskejä on, jos ei katso tarpeeksi tarkkaan.)
Ja tuo lause minkä lainasit, tykkään siitä itsekin. Keksin sen vasta tehdessäni viime silausta tähän lukuun, ja tuntuukin että yleensä ne parhaat ideat tulee vasta sitten, kun on jo "valmista". Sen takia ei viitsisi koskaan luopua minkään muokkaamisesta...
Mutta mutta, nyt sitten se, mihin tässä on koko ajan tähdätty, eli siihen kauan odotettuun sotaan.
34. luku: Ensimmäinen monista
Dagorlad, Vuonna 3434 Toista Aikaa
Gil-galad näyttää muurahaiselta seisoessaan valtaisan rautaportin edessä. Hänen vierellään on Elrond, lippu kädessään, ja toisella puolella ihmisten kuningas Elendil. Heidän takanaan ovat Isildur, kääpiökuningas Dúrin, ja haltiakuninkaat Amdír ja Oropher.
"Mustan Maan Ruhtinas astukoon esiin!" he huutavat. "Olemme tulleet vaatimaan hyvitystä hänen pahoille teoilleen ja että hän lähtee Keski-Maasta ikuisiksi ajoiksi!"
Mitään ei tapahdu. Tummat pilvenlonkareet ovat peittäneet auringon, tummentaneet taivaan niin, että on hämärää kuin yöllä. Jossakin kaukana Tuomiovuoren huipulla salamoi. Kova tuuli nousee Mordorin maasta. Sitten äkkiä kajahtavat torvet ja rämähtävät rummut soimaan kukkuloilla portin molemmin puolin. Portin keskellä oleva ovi raottuu, ja yksi kerrallaan ne astuvat ulos, kuin varjot mustissa kaavuissaan, hirvittävien hevosten selässä. Ne kiertävät lähettiläät, asettuvat piiriksi heidän ympärilleen. Heidän johtajansa pysähtyy Gil-galadin ja Elendilin eteen ja katsoo heitä punaista tulta leiskuvilla silmillään.
"Houkat!" hän rääkäisee äänellä, joka on täynnä jäätä, ja se tunkeutuu tuulen myötä jokaisen luihin ja ytimiin. "Luuletteko pystyvänne uhmaamaan Pimeyden Herraa?"
Yhdeksän alkaa nauraa kirskuvaa nauruaan, joka saa osan kauempana seisovista sotilaista peittämään korvansa.
"Länsi on voittanut idän ennenkin", sanoo Gil-galad äänellä, joka on tyyni ja peloton. "Te tiedätte sen. Ja tekisitte viisaasti, jos nyt perääntyisitte ja veisitte mukananne armeijanne ja pyytäisitte Mustaa Herraanne antautumaan Lännen edessä."
"Pimeyden Herra ei pelkää muutamaa isottelevaa haltiaherraa eikä varsinkaan paria kiukuttelevaa ihmismiestä!" aave äyskäisee. "Tietäkää, että hän on jo pitkään seurannut teidän tekemisiänne Tornistaan, ja nauranut makeasti teidän hulluudellenne. Että voikin olla yksinkertaista pyyhkäistä teidät kaikki pois häntä häiritsemästä! Tulette tänne omin jaloin ja tarjoudutte kuolemaan vapaaehtoisesti täällä hänen omalla portillaan. Mutta, koska Pimeyden Herra on armelias, hän antaa teille mahdollisuuden pelastaa henkiriepunne, kunhan vain suostutte muutamiin kohtuullisiin ehtoihin."
"Ja mitä ehtoja hän mahtaa asettaa?" kysyy Elendil.
Aaveiden herra kääntää punaisen katseensa ihmisten kuninkaaseen. "Ensinnäkin teidän on vannottava vala, ettei kansanne enää koskaan käy sotaan Pimeyden Herraa vastaan. Toiseksi kaikki maat Anduinin itäpuolella ovat siirtyvä Pimeyden Herran hallintaan ikuisiksi ajoiksi. Ja mitä länsipuolisiin alueisiin tulee, ne ovat oleva veronalaisia Pimeyden Herralle. Lisäksi seuraavat linnat ja varustukset on luovutettava Pimeyden Herralle, jotta hän voi antaa ne asunnoiksi uskollisille palvelijoilleen: Minas Ithil, Minas Anor, Osgiliath, Orthanc, Annúminas, Amon Sûl ja Fornost."
Isildur on kuunnellut keskustelua kasvavan raivon vallassa. "Te ette saa niistä yhtäkään!" hän huudahtaa samalla kun astuu isänsä rinnalle.
"Emmekö?" aave nauraa. "Kuka meitä estää? Sinäkö? Mutta emmekö jo valloittaneet yhden sinun pikku linnakkeistasi? Se oli aivan liian valkoinen, mutta muuten sangen miellyttävä asumus. Muutostöiden jälkeen sopiva kenelle tahansa meistä."
"Menkää kertomaan Mustalle Herrallenne, että me emme suostu hänen ehtoihinsa!" tokaisee Elendil, ja muut vahvistavat hänen sanansa.
Aave katsoo heitä vuoronperään kylmää raivoa huokuen. "Valitsette siis mieluummin kuoleman! Saamanne pitää!"
Ja samassa aaveet ovat tiessään, kuin äkillinen myrskypuhuri olisi vienyt heidät mennessään. Torvet pärähtävät soimaan toistamiseen, ja Musta Portti alkaa avautua hitaasti, suuren jyrinän ja räminän saattelemana. He näkevät nyt, että Sauron ei tyydy Portin puolustamiseen, vaan hän aikoo hyökätä, työntää liittolaiset pois kynnykseltään. Hän tuntee oman voimansa, ja tietää että tämä on taistelu, jota hän ei voi hävitä, mutta mitä nopeammin hän saisi vastustajansa surmattua, sitä suloisemmalta voitto tuntuisi. Jokainen Portin edustalla seisova haltia tai ihminen vetää miekkansa esiin, ja ilman että kenenkään heistä tarvitsee huutaa käskyä ääneen, ryhmittyvät sotilaat heidän taakseen. Yksi yli-innokas vuorilla partioiva örkki ampuu heitä kohti, mutta nuoli putoaa tomuun kauas heidän eteensä.
Ja sitten Portti on kokonaan auki, ja he näkevät edessään suuren joukon mustapukuisia hahmoja, niin örkkejä kuin ihmisiäkin. Jossakin kaukana aaveiden johtaja rääkäisee, torvet soivat kolmannen kerran, ja Vihollisen joukot lähtevät etenemään tasatahtia marssien kuin jokin maailman pahuudesta voimansa ammentava mylly, jonka tehtävänä on jauhaa uskosta ja toivosta tuskaa ja murhetta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Mutta ennen kuin pelko ehtii lamaannuttaa Liiton sotilaat, ilman täyttävät haltioiden hopeatorvien heleät mutta uhmakkaat sävelet.
Isildur katsoo taakseen ja näkee, että lännen armeijat ovat järjestyneet juuri kuin he ennalta sopivat: ihmiset ja kääpiöt portista katsoen oikealla, haltiat vasemmalla, hevosmiehet eturintamassa, jousimiehet taaempana, ja heidän takanaan kaikki jalkamiehet. Jossakin siellä ovat myös Elendur, Aratan ja Ciryon komentamassa omia komppanioitaan. Mutta missä on Anárion? Veli ei ole saapunut, ja siksi heitä on vähemmän, paljon vähemmän kuin he olivat suunnitelleet. Pelko ja jännitys melkein salpaavat Isildurin hengen, kun hän kääntyy taas seuraamaan mustien joukkojen lähestymistä. Mitään tämänkaltaista hän ei ole koskaan kokenut. Minas Ithilissä muuri erotti hänet Vihollisesta, mutta täällä hänen on otettava isku vastaan vain miekka ja kilpi suojanaan. Gil-galadin kädessä hohtaa Aeglos, valmiina iskuun, mutta hän ei ole antanut hyökkäyskäskyä.
"Mitä me odotamme?" kysyy Oropher, joka on siirtynyt Gil-galadin viereen. "Annammeko niiden jyrätä meidät?"
"Pysyttelemme nuolenkantaman päässä noista vuorista", vastaa Gil-galad. "Malta Oropher!"
"Minä olen marssinut tänne johtaen omaa armeijaani, enkä minä ole kenenkään käskyvallan alainen. Nuo vuorilla istuvat örkit eivät ole meille uhka, toisin kuin nuo, jotka marssivat meitä kohti."
Ja äkkiä salohaltioiden kuningas kääntyy ja kutsuu Thranduilin ja muut ylimmät päällikkönsä lähemmäs. "Annammeko vihollisen tulla ja jyrätä meidät?" hän huutaa heille. "Meidän on iskettävä nyt, kun Portti on auki, ja raivattava tiemme Mordoriin väkipakolla! Vai luuletteko että Sauron jättää portit auki sittenkin, kun on saanut armeijansa ulos? Ei, hän päästää ulos vain sen verran, kuin arvioi tarvitsevansa, ja sulkee sitten Portin. Nyt on meidän ainoa tilaisuutemme!"
Gil-galad puuttuu keskusteluun. "Sinä tiedät, Oropher, että taistelua Portista ei voiteta yhdessä päivässä. Jos nyt ryntäämme portista sisään, se suljetaan takanamme ja olemme loukussa, miljoona örkkiä ja muuta vihollisen palvelijaa ympärillämme."
"Mutta meillä ei ole sellaista muurinmurtajaa, joka tuon Portin rikkoisi. Meidän on saatava se hallintaamme nyt heti ja työnnettävä vihollinen syvemmälle Udûniin. Muuta keinoa ei ole!"
Ja ennen kuin kukaan ehtii estää häntä, Oropher huutaa hyökkäyskäskyn, ja syöksyy kohti Mordorin joukkoja soturinsa kannoillaan. Lórienin kuningas Amdír seuraa ystäväänsä joukkoineen. Hetken näyttää siltä, kuin Gil-galad, Elrond ja Círdan olisivat jähmettyneet paikoilleen, tyrmistyneinä siitä, että Oropher uhmasi Gil-galadia, mutta se hetki menee ohi, eikä Gil-galad vieläkään anna hyökkäyskäskyä. He katsovat, kuinka salohaltioiden ohuet miekat iskeytyvät yhteen örkkien ja villi-ihmisten kirveiden ja käyrien sapeleiden kanssa.
Vasta sitten Gil-galad määrää ratsumiehet Oropherin avuksi. Ratsastajat kaartavat ohi päälliköiden, ja syöksyvät vihollismereen keihäiden kärjet välkehtien. Mutta sormusaaveet ovat valmiina omine ratsuineen, ja vaikka heitä on vain yhdeksän, on heidän voimansa sellainen, että se saa uljaimmatkin haltiaratsut nousemaan takajaloilleen, pudottamaan ratsastajansa ja pakenemaan täyttä laukkaa mikä mihinkin suuntaan.
Viimein Gil-galad huutaa etenemiskäskyn, jonka Elendil toistaa. Isildur vaihtaa nopean, huolestuneen katseen isänsä kanssa. Hän ei saata uskoa, että hetki on viimein tullut. Hän ei tunne olevansa valmis.
"Sinä tiedät mitä tehdä", Elendil toteaa, mutta hänenkin kasvoiltaan paistaa ahdistus, jollaista Isildur ei ole niillä koskaan nähnyt.
Sitten he lähtevät juoksuun kohti Porttia, kentälle, joka pöllyää harmaata tuhkaa sotureiden askelten alla.
Isildur syöksyy eteenpäin, jättää pelkonsa taka-alalle, sillä sille ei ole nyt aikaa. Hän on tappanut ennenkin, ja tietää ettei örkeistä ole vastusta hänen miekalleen. Hän iskee sillä oikealle, vasemmalle, eikä laske olentoja, jotka kaatuvat sen voimasta, ei katso ovatko ne örkkejä, villi-ihmisiä, kirvestä kantavia itäläisiä vai käyräsapeleita heiluttelevia eteläisiä, sillä hänelle ne kaikki ovat samoja: vihollisia, jotka on surmattava tai tultava niiden surmaamaksi. Vain sen hän huomaa, ettei joukossa ole ketään hänenkaltaistaan, sellaista joka kerran oli númenorilainen. Sauron ehkä säästää heitä myöhempää varten, sillä he ovat parempia taistelijoita kuin alemmat ihmiset tai örkit, ja siksi vaikeammin korvattavissa.
Taistelu aaltoilee levottomana edestakaisin, kuin pieni järvi myrskyn kourissa, välillä kohti Morannonia, välillä kohti pohjoisen erämaata. Jokaisen surmatun örkin tai villin korvaa uusi samanlainen, ja heitä vyöryy raukeamattomana aaltona avonaisesta Portista, eivätkä liittoutuneet pääse raivaamaan tietään Portille, eikä se olisi viisastakaan, sillä heitä on liian vähän ja he joutuisivat nopeasti piiritetyiksi. Sauronin sotilaita on kentällä ainakin kolminkertainen määrä Liiton sotilaisiin nähden, mutta Portin toisella puolella odottaa vielä monin verroin enemmän. Isildur ei pelkää ylivoimaa, hän ollut altavastaajana ennenkin. Ensimmäisen miekkataistelunsa hän kävi yksin neljää miestä vastaan, keskellä Armenelosin yötä, ja selvisi siitä hengissä, juuri ja juuri. Hän tappoi ensimmäisen kerran jo silloin, tahtomattaan, eikä hän koskaan unohtaisi sen nuorukaisen kasvoja, niiden yllättynyttä ja epäuskoista ilmettä sillä hetkellä, kun tämä tajusi kuolevansa.
Ei kestä kauaakaan, kun ennalta suunnitellut muodostelmat hajoavat, ja kukin näyttää taistelevan omaa taisteluaan, oman henkensä puolesta. Isildurin sydän palaa vihasta, ja se on ainoa voima, joka häntä ajaa eteenpäin. Hän kuulee huutavansa käskyjä miehilleen, käskee heitä tappamaan, pyytää heitä jakamaan vihansa. Hän janoaa kostoa kaikkea hänen itsensä ja hänen kansansa kokemaa vääryyttä kohtaan, sillä Sauron on kaiken pahan alku ja juuri, ja siksi Sauronin ja kaikkien hänen palvelijoidensa on kuoltava. Viholliset ovat kasvottomia, ilmeettömiä, sydämettömiä olentoja, ja siksi ei ole väärin tappaa heitä.
Sitten Isildur ei näe enää yhtään örkkiä, itäläistä tai villi-ihmistä ympärillään. Ne ovat kaiketi joko kuolleet tai paenneet hänen raivonsa edessä. Hän katsoo ympärilleen, kun outo, levoton hiljaisuus laskeutuu taistelukentälle. Lähettyvillä harhailee eksyneen näköisiä sotilaita kypärissään ja sotisovissaan, jotka vielä muutama tunti sitten kiilsivät uutuuttaan, mutta ovat nyt kolhuilla ja mustan ja punaisen veren tahrimia. Väsynyt, kumarainen hahmo tulee Isildurin luo ja laskee kätensä hänen hartialleen.
"
Atarinya, vihollinen näyttää hetkeksi vetäytyneen. Meidän on aika levätä."
Pimeässä on vaikea hahmottaa ajan kulua, mutta jossakin kaukana, lännen taivaan pohjukassa häilyy oranssinpunainen kajo. He ovat taistelleet koko päivän. Isildurin on vaikea uskoa sitä, mutta hänen ruumiinsa kuolemanväsynyt ja kaikkialta kipeä. "
Senya, oletko sinä kunnossa?" hän kysyy.
"Olen. Tai ainakin luulen niin."
"Ciryon ja Aratan?"
"He ovat jo leirissä."
"Entä Ohtar?"
"Hän on kunnossa. Hän jäi vartioimaan leiriä, niin kuin aamulla määräsit. Etkö muista?"
"Muistan tuskin omaa nimeäni."
He astelevat hitaasti kohti leiriä, joka on lännempänä, lähempänä Emyn Muilia ja karuja niittyjä, joilla kasvaa kituliasta ruohoa. Jostakin idempää kuuluu vielä taistelun ääniä, miekkojen kalahduksia ja miesten äännähdyksiä. Vihollinen ei ole vetänyt kaikkia sotilaitaan pois kentältä.
"Sauron on sulkenut Portin", Elendur kertoo. "Mutta hän vain valmistautuu hetken aikaa seuraavaa iskua varten. Hän lähettää uuden joukon kimppuumme vielä tämän yön aikana, niin luulen."
"Montako kaatunutta?"
"En tiedä, enkä halua ajatella sitä nyt."
He ohittavat kävellessään useita ruumiita, ja monet niistä näyttävät salohaltioilta, mutta Isildur ei tohdi katsoa tarkemmin. Muutamia ihmisiä ja haltioita kiertää kuolleiden lomassa, nostaa heitä paareille, ja kantaa heidät hiljaa pois kohti lännessä olevaa suurta niittyä. Siellä maa on pehmeää, koska se on lähellä suota, ja sinne he ovat päättäneet haudata kaatuneensa.
Leirissä palavat monet nuotiot ja ilmassa leijuu ruoan tuoksu. Ohtar kiirehtii auttamaan varusteet pois isäntänsä yltä. Isildurin teltassa on vadillinen pesuvettä, ja hän pesee nopeasti örkinveren käsistään ja kasvoiltaan ennen ruokailua. Sitten hän menee suuren nuotion ääreen, jossa hänen isänsä ja nuoremmat poikansa jo istuvat.
"Hyvää työtä", Elendil toteaa huomatessaan hänet. "Tosin seuraavalla kerran toivon, että sanot minulle jotain ennen kuin otat
dúnedainin johtaaksesi."
"Minä... en luultavasti tehnyt sitä tarkoituksella", Isildur mutisee istuutuessaan isänsä viereen. Hänen muistikuvansa päivän tapahtumista ovat sumeita ja hajanaisia.
"Kaikki lähtivät seuraamaan sinua", Elendil jatkaa. "Enkä minä paheksu sitä. Oli viisasta lähteä piirittämään sitä örkkijoukkoa, vaikka se näyttikin suurelta. Mutta sinä onnistuit, ja luulen, että juuri se lopulta käänsi tämän ensimmäisen taistelun meidän eduksemme. Sauron joutui vetämään henkiin jääneet palvelijansa Portin taakse miettiäkseen seuraavaa iskuaan."
Isildur tuijottaa ilmeettömänä edessään loimuavaa nuotiota. "Eikö Anárionista ole vieläkään kuulunut mitään?"
"Hänen armeijaansa ei ole näkynyt. Luulen, että Sauron on järjestänyt väijytyksen, mikä on hidastanut Anárionin etenemistä. Muuta selitystä tuskin voi olla. Mutta minä uskon, että Anárion on kunnossa, ja että hän saapuu tänne pian. Älä ole huolissasi hänestä."
"Kunpa voisinkin olla huolehtimatta."
He ovat kaikki hetken hiljaa ja keskittyvät odottamaan illallisen valmistumista. Sitten Elendil puhuu uudelleen.
"Oropher on kuollut."
Isildur huokaa, pudistaa päätään. "Suuri menetys heti ensimmäisenä päivänä. Mutta kenties se oli odotettavissa. Hänen olisi pitänyt malttaa ja totella Gil-galadin käskyä. Me sovimme, ettemme pyri valloittamaan Porttia ennen kuin Vihollinen on kärsinyt riittävän suuret tappiot, mutta hän ei kuunnellut meitä. Ehkä meidän olisi pitänyt kertoa
palantírista, vakuuttaa hänet siitä, että meillä on keinomme tarkkailla Vihollisen sotilaiden määrää. Entä Thranduil? Amdír?"
"He elävät vielä", sanoo Elendil.
Isildurin koko ruumista kolottaa ja väsymys painaa hänen raajojaan. Samoin on varmasti muidenkin laita. Hän katsoo jokaista poikaansa vuoron perään, kysyy muutamia yhdentekeviä kysymyksiä vain varmistaakseen, että he ovat jokseenkin kunnossa mieleltään ja ruumiiltaan. Ciryonia hän katsoo pitkään; poika näyttää äkkiä vieraalta hänen silmissään. Mitä on tapahtunut sille hennolle ja huolitellulle nuorukaiselle, joka vietti päivänsä rakkaudesta haaveksien ja runoja sepittäen? Isildur näkee edessään vahvan ja leveäharteisen soturin, joka vähät piittaa naarmusta poskessaan tai sekaisin olevasta tukastaan, sillä on tärkeämpää syödä ja levätä, jotta on huomenna valmis uuteen koitokseen.
Ylpeyden sijaan Isildur tuntee surua poikansa muutoksesta. Hän olisi voinut antaa pojan kirjoittaa runojaan. Hän olisi voinut jättää tämän Rivendelliin, Marillën ja Valandilin turvaksi, ja jos kaikkein pahin tapahtuisi,
dúnedainin tulevaksi valtiaaksi. Mutta ei, hän oli nähnyt pojan herkkyyden heikkoutena, jonakin minkä kova käsi voisi koulia pois. Ja sen hän oli tehnyt. Hän oli toivonut, että pojasta tulisi vahva ja rohkea, paranneltu versio Isildurista itsestään, sellainen, joka näyttäisi hyvältä seisoessaan isänsä rinnalla tärkeissä tilaisuuksissa ja jonka olemassaolosta Isilduria tultaisiin onnittelemaan. Ei hän poikaa sotaan ollut halunnut, ei keskelle tätä kaikkea hävitystä ja kuolemaa.
Isildur tuijottaa ruokakulhoaan, joka on täynnä höyryävän kuumaa lihamuhennosta. Hän on nälkäinen, mutta ajatuskin syömisestä kouristaa hänen vatsaansa. Hän laskee kulhon maahan ja tuijottaa tyhjiä käsiään.
"Olosi kohenee, kun olet syönyt", Elendil toteaa hänelle.
Isildur katsoo isäänsä. "En haluaisi poikieni joutuvan kokemaan tätä kaikkea", hän toteaa hiljaa.
Elendil huokaa ja hymyilee surumielisesti. "En minäkään."
Elendur ilmoittaa menevänsä haltioiden leiriin syömään. Isildur ei ryhdy estelemään, sillä hän aikoo mennä itsekin käymään Thranduilin luona hieman myöhemmin. Hän ottaa ruokakulhonsa ja pakottaa itsensä nielemään lusikallisen.
"Elendur? Joko Thranduil on antanut sinun maistaa
lembasiaan?" Aratan virnistää veljen noustessa paikaltaan. Elendur ei vastaa mutta tönäisee Aratania, eikä kovin kevyesti, mennessään tästä ohi. "Ilmeisesti ei", Aratan toteaa, ja aseenkantajat rähähtävät nauruun.
Vitsailu ei sovi tilanteeseen, mutta Isildur on liian uuvuksissa moittiakseen Aratania. On sitä paitsi hyvä nähdä, että Aratan on yhä oma itsensä.
Valon kajastus lännessä himmenee, ja mustuus valtaa tienoon. Leiriin sytytetään lisää tulia, ja useampia sotilaita jalkautuu vartioon. Elendil sanoo, että Isildurin ja poikien on parasta mennä lepäämään seuraavaa iskua varten, mutta syöminen on piristänyt Isilduria, ja hän suuntaa haltioiden leiriin. Hän tietää, ettei ole mitään, mitä hän voisi sanoa Thranduilin lohduksi, mutta ainakin hän voisi käydä esittämässä osanottonsa.
Thranduil istuu hieman syrjemmässä muista, juuri nuotion valopiirin ulkopuolella, ja Elendur on hänen vierellään.
"Me kostamme vielä isäsi", Isildur toteaa Suuren Vihermetsän uudelle valtiaalle. "Onko mitään mitä voisin tehdä hyväksesi?"
Thranduil nostaa katseensa. Hän näyttää väsyneeltä ja jollakin tavalla vanhemmalta kuin ennen, vaikka hänen kasvonsa eivät olekaan muuttuneet. "En osannut odottaa tätä", hän sanoo. "Vaikka kenties minun olisi pitänyt. Isäni oli käymässä kärsimättömäksi. Hänellä oli tapana matkustaa Amon Lancille, josta hän katseli kohti etelää, näki tai oli näkevinään siellä punaisen loimun jo silloin kun useimmat meistä vielä luulivat Sauronin jääneen aaltoihin. Sodan kuvat virisivät hänen mielessään jo silloin. Siitä tuli hänelle pakkomielle."
"Ja olisiko auttanut, vaikka olisit aavistanut isäsi kohtalon?"
"Ei. Hän ei olisi kuunnellut minun eikä kenenkään muunkaan neuvoa", Thranduil huokaa.
He ovat hetken hiljaa, kuunnellen leirin öistä elämää, mutta valtavasta koostaan huolimatta siitä lähtee ääntä tuskin enempää kuin tuulesta, kun se tuivertaa kitukasvuisten pensaiden lehdissä ja kuivuneissa ruohonkorsissa.
"Hän on nyt mennyt eteenpäin ja jättänyt taakkansa minun kannettavakseni", toteaa Thranduil lopulta. "Te kaksi, tuletteko ja autatteko minua hautamaan hänen ruumiinsa?"
"Nytkö?" Isildur sanoo. "Kenties meillä olisi myöhemmin enemmän aikaa hautajaisten järjestämiseen."
"Tuskin se vaati erityisiä järjestelyjä. Hän itse on jo muualla, ja hänelle varmasti riittää se, että kohtelemme hänen taakseen jättämäänsä ruumista kunnioittavasti ja viemme sen pois näkyvistä niin kuin tapana on."
"Mutta varmasti ainakin Gil-galad pitäisi kutsua paikalle lausumaan muutamia sanoja hänen muistolleen."
"Miksi? Isäni ei pitänyt hänestä."
"Mutta Gil-galad on korkea-arvoisin haltioista, ja ainakin meidän
dúnedainin keskuudessa on tapana, että kansamme korkea-arvoisin, tai hänen edustajansa, on läsnä hautajaisissa ja siunaa vainajan haudan lepoon."
Isildur on hoitanut itsekin näitä tehtäviä useita kertoja sen jälkeen, kun he saapuivat Keski-Maahan. Kuninkaana hänellä on oikeus kutsua Eru todistajaksi ja pyytää, että tämä ottaisi vainajan hengen vastaan. Täällä taistelukentällä hänellä ja Elendilillä ei ole aikaa siunata jokaista kaatunutta erikseen, mutta kenties sopivan hetken tullessa he menisivät ja lausuisivat joitakin sanoja yhteisesti kaatuneiden muistoksi. Eru varmasti ymmärtäisi, eikä antaisi sen vaikuttaa henkien matkaan.
"No, isäni on mennyt Mandosin Saleihin, joten en ymmärrä, miksi meidän pitäisi 'siunata hänet haudan lepoon'", Thranduil toteaa. "Mutta käyn kutsumassa Amdírin ja Amrothin paikalle, sillä isäni piti heistä. He haluavat ehkä katsoa hänen ruumistaan vielä kerran."
Hieman myöhemmin he kantavat Oropherin kevyillä paareilla niitylle, jonne kuolleet haudataan.
Dúnedainin keskuudessa vainajat haudataan yleensä korkeille paikoille, kukkuloiden laelle tai edes mäen rinteeseen, mutta Emyn Muilin rinteet ovat liian kaukana, eivätkä ne muutenkaan olisi riittävän kauniit ja soveliaat, joten kaikkien on tyydyttävä niittyyn. Isildur ei pidä siitä. Hänestä on luonnotonta haudata niin monta ihmistä ja haltiaa yhteen ja samaan paikkaan. Millainen tästä niitystä tulisi sitten, kun vuodet olisivat vieneet sodan muiston mennessään? Kukkisiko
alfirin tällaisessa paikassa, vai muuttuisiko niitty karuksi ja kuolleeksi niin kuin maa Mordorin portin edustalla, jota taitavinkaan puutarhuri ei milloinkaan saisi heräämään eloon?
Thranduil ei näytä pitävän asiaa tärkeänä. Soihtujen valossa he löytävät paikan, jossa kasvaa matalia pensaita, ja he kaivavat matalan haudan niiden keskelle.
"Näiden pensaiden perusteella sinun on helppo löytää hauta, kun haluat käydä muistamassa isääsi", Isildur sanoo.
"Muistan hänet ilman hautaakin. Tuskin käyn tällä paikalla enää, ellen sitten kaadu itse, ja te päätätte haudata minutkin tähän", Thranduil toteaa. "Mutta sittenkin täällä olisi vain minun ruumiini."
Isildur katsoo hetken kuollutta haltiakuningasta. Tämän vartalossa on monia haavoja, kaksi niistä nuolen jättämiä. Haltiat kestävät paljon, ja paranevat haavoista, jotka ihmisille ovat kuolemaksi, mutta Oropher sai niitä liian monta. Isildur arvaa, ettei kuolema tullut nopeasti. Hän miettii, oliko Thranduil isänsä vierellä tämän tehdessä kuolemaa, ja ehtivätkö he puhua, mutta hän ei tohdi kysyä asiasta.
Isildur neuvoo, että Oropher pitäisi haudata miekkansa kanssa, ellei sitten Oropherin toiveena ollut jättää miekka Thranduilille. Tämän haltia kieltää, ja he asettavat Oropherin pitkän miekan hänen rintansa päälle. He täyttävät haudan ääneti ja seisovat sitten hetken hiljaa matalan kumpareen ympärillä. Kukaan haltioista ei tahdo lausua sanoja Oropherin muistoksi. Sitten he palaavat leiriin. Isildur on surullinen ja ymmällään, sillä nämä eivät olleet kuninkaan arvon mukaiset maahanpanijaiset, mutta Elendur vakuuttaa, että he ovat tehneet juuri niin kuin Thranduil toivoi, ja samaa varmasti olisi toivonut Oropherkin. Haltiat eivät jätä Ardaa niin kuin ihmiset, ja jos he kuolevat, he saattavat vielä saada ruumiinsa takaisin ja jatkaa elämäänsä Amanissa. Kuolema ei ole heille yhtä lopullinen kuin ihmisille.
Isildur katsoo Elenduria, edelleen huolissaan. Tämä puhuu ääneen asioista, joista ihmisten ei kuuluisi tietää tai joista heidän ainakin tulisi vaieta. Elendur on viettänyt liikaa aikaa haltioiden kanssa, ja siinä piilee vaara. Hän pysäyttää pojan ennen kuin tämä menee telttaansa, ja varoittaa tätä haikailemasta itselleen samanlaista kestävyyttä ja kuolemattomuutta kuin haltioilla on. Mutta Elendur pudistaa päätään isänsä varoituksille ja pyytää tätä olemaan huolehtimatta. Hän vakuuttaa, ettei kadehdi haltioita, sillä hänellä ei ole siihen mitään syytä. Isildur on liian väsynyt ryhtyäkseen vakavaan keskusteluun, joten hän tyytyy pojan sanoihin ja kehottaa tätä nukkumaan niin hyvin, kuin tämä tällaisessa paikassa pystyy. Jos hän saisi elää, hän puhuisi Elendurin kanssa myöhemmin uudestaan.