Undómiel

Rustaatko runoja? Aihe vapaa :)

Valvojat: Miaplacidus, Sansku

Avatar
Miuku
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Joulu 16, 2015 9:16 am

Undómiel

Viesti Kirjoittaja Miuku »

Tää on joku ehkä vuoden vanha pätkä jonka rustailin joskus. Koko lailla ontuva, oletettavasti tylsyyden takia syntynyt riimittely. Julkasin tän alunperin Ao3:ssa. Päädyin julkasemaan täällä kun kerran satuin taas tälläki sivustolla käymään ja hiffasin etten vielä ollu tätä tänne pistäny. Nimi varmaan kertoo kenestä tää on kertovinaan...
Tää tosin saattaa olla niin surkea et sulattaa teidän aivot. Kärsikää :)





Oli neito aikoinaan suloinen
Tukkansa kuin yö tumma, tähtinen
Oli kaunein silloin päällä maan
Kaunis kuin Lúthien aikoinaan

Usvassa, illan hämärässä
Lauloivat linnut Rivendellissä
Kun kulki Undómiel puutarhoissa
Askel keveä soi hiljaisuudessa

Tuli mies, Berenin sukua
Tínuvieliksi luuli neitoa
Hitaasti syttyi lämpö Undómielin sydämeen
Vaan lopulta silti rakastui hän mieheen

Kohtalo kauas sai kuljettaa
Miehen ja neidon toisistaan
Silti rakkauden liekki hiipunut ei
Ja lopulta mies neidon maahansa vei

Mies Undómielin syliinsä veti
Rakkauden lämmön tunsi neito heti
Tuskin maailman tuulet sitä kylmentää voivat
Rakkauden sävelet Undómielin sisällä soivat.

Mutta kuten Iltatähden valon nähdään haipuvan
Veivät vuodet miehen hänen rinnaltaan.
Itki neito, vaan myöhä jo oli vaihtaa päätöstään
Eikä kuolevaisuutta lopulta voi mikään estääkään.

Pois kauas, kukkulalle Amrothin
Veivät polut lopulta Undómielin
Niin liekki elämän haipui
Ja kaunis neito uneen vaipui

Oi Undómiel, tytär haltiaherran
Miksi valitsit kuolevaisuuden sä kerran
Olisit onnen ikuisen sä voinut ottaa
Siellä missä koskaan ei suru kohtaa
Hassu turhankin puhelias olento