Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

[Nerwen]

Aiwendil, kiitos. On hienoa, että jaksoit kommentoida, mutta pakko ei tietenkään ole - jos ei ole mitään sanottavaa, sitä on vaikea kehittää ilmasta. Arvostan silti paljon sitä, että kirjoitit edes muutaman rivin. Hienoa, jos tässä säilyi jännite eikä heti ollut ilmiselvää etteivät nuo toisiaan kiinni saa. Ficissä pitää aina olla vähän surullistakin, muuten käy tylsäksi.

Ezellohar, kiitos. Olen itse vähän samanlainen - surulliset kohtaukset vain saavat tuntemaan (ja niitä koen osaavani kirjoittaa jotenkin), ja kyllä tekstissä pitää jotain surullistakin pitää aina olla. Ihanaa kuulla, että hahmoista on tullut osa elämää. Tuntuu ihan kamalalta ajatella, että tämä on ensi viikolla ohi... Kiva kuulla, että Lothírielin tunteet tulivat läpi.

Mithrellas, kiitos. Katsotaan, katsotaan, miten paljon Éomer saa anteeksi Nuo paljot asiat selviävät kyllä enemmän tai vähemmän. Ja minä itse asiassa mietin tuota matkustusasiaa, koska Kuolleiden Kulkutiethän todella lyhentäisivät matkaa aika isosti. Ajattelin vain, etteivät ne vielä olleet ihan täysin auki noin pian sodan jälkeen (luulisi, että jonkun pitäisi paikat kunnolla tarkistaa ennen kuin alkaa kulkea väkeä edestakaisin sitä kautta), ja toinen juttu on se, että kuninkaan seuruehan lähti samaan aikaan, ja nämä ovat matkalla Minas Tirithiin, joten... Ja Faramir, minä edelleen pelkään kirjoittaa häntä, mutta leikitään että hän oli jättämässä omia hyvästejään Éowynille Tuo hevonen. Kun päähäni iski Lothíriel odottamassa Éomeria, joka ei koskaan tule, piti kehittää syy, miksi Éomer ei tule. Koska hevoset ovat Rohanissa juttu, tuo hevonen tuli tuonne vähän pakolla. Éomer ei tainnut olla ihan fiksuimmasta päästä tuossa tilanteessa, mutta hän ei vain ajatellut että toiset lähtisivät todellakin niin pian.

Ja onnea Isildur-ficcisi kanssa, en malta odottaa että saan lukea!

A/N: Ensiksi vähän taiteellisista vapauksista, joita otin - Éowyn on tässä ficissä vielä Rohanissa talvella 3019-3020. En löytänyt tarkkaa tietoa siitä, milloin hän muutti Ithilieniin, ja hetken hiuksia revittyäni tulin siihen tulokseen, että saan vähän muutella faktoja saadakseni tähän sisältöä. Ja toinen juttu, ensi viikon luku on sitten se viimeinen luku, ellei editointivaiheessa tapahdu jonkun sortin katastrofia niin että se on pakko jakaa osiin.

14. Luku: Sisarukset

Lothíriel oli kotona. Meri tuoksui vahvemmin kuin hän muisti, tuuli oli kylmempi ja kovempi kuin hän oli ajatellut sen olevan. Vaunut seisahtuivat pihaan. Äiti laskeutui vaunuista halaamaan Elphiriä, joka oli tullut heitä vastaan – Lothíriel jäi vähäksi aikaa paikoilleen.

Matka oli tuntunut ikuisuudelta. Jokainen virsta oli vienyt Lothírielia kauemmas onnesta, jokainen hetki työnsi kesää vähän taaksepäin, eikä paluuta ollut, ei paikkaan eikä aikaan. Itkunsa Lothíriel oli itkenyt ennen kuin he saapuivat Minas Tirithiin. Hän ei ollut astunut jalallaankaan kuningattaren vaunuihin, vaikka hänelle sitä oli tarjottu. Oli ollut mukavampaa, tai ainakin helpompaa, olla yksin. Hän oli saanut velloa pahassa olossaan niin kauan, että kyllästyi ja alkoi väkisin ajatella jotakin muuta.

Äiti oli silti huomannut heti, että jotain oli tapahtunut. Lothíriel oli pyyhkäissyt kysymykset ja vaatimukset sivuun itsepintaisesti kerta toisensa jälkeen, vaikka äiti sanoi mitä. Isä oli luultavasti selittänyt jotakin, sillä äiti lakkasi parin päivän jälkeen kyselemästä. Lothíriel oli siitä kiitollinen. Hänen ei tehnyt mieli puhua.

Sitten Lothíriel laskeutui vaunuista ja verrytteli jalkojaan. Yksi hyvä asia kotiin saapumisessa oli se, että enää ei tarvitsisi istua tuntikausia vaunuissa. Piha oli siisti ja hoidettu, istutukset vielä hyvässä kunnossa, vaikka talvi olikin jo kovaa vauhtia tulossa. Pari tallipoikaa oli rientänyt ajurin avuksi ja hevosia hakemaan. Muut tervehtivät Elphiriä ja tämän vaimoa hymyssä suin. Lothíriel tyytyi nyökkäämään veljelleen ja harppomaan sitten pihan yli sisälle, portaita ylös ja huoneeseensa.

Vaalea huone oli tuuletettu vastikään, sillä siellä tuoksui tuulelta ja raikkaalta. Sänkyyn oli laitettu vaaleat lakanat, ja hänelle oli tuotu syyskukkia. Lothíriel hymyili pienesti ne nähdessään. Hän käveli ikkunaan ja tuijotti ulos, puutarhan yli kohti merta. Taivas oli pilvistä harmaa, ja meri peilasi takaisin saman harmaan. Istutukset pihassa näyttivät liian kirkkailta. Etelän meri piti Dol Amrothia lämpimänä, mutta talvi tulisi lopulta. Talvi, Lothíriel ajatteli ja huokasi. Pian olisi talvi, hiljainen aika – meri olisi liian kylmä uida, sade tekisi maasta kuravelliä ja kylmä tuuli puhaltaisi puutarhan yli. Lothíriel ei erityisesti pitänyt talvesta, eikä varsinkaan tästä talvesta, sillä sen myötä viime kesä siirtyisi entistäkin kauemmaksi, muistot haalistuisivat, kunnes niistä olisi jäljellä enää palasia. Lothíriel ei halunnut unohtaa, vaikka hän olikin pitäytynyt ajattelemasta asioita enempää kuin oli pakko. Uniaan hän ei kuitenkaan voinut hallita, ja aamut olivat tarpeeksi tuskallisia hänen särkyneelle sydämelleen. Hänen ei tarvinnut vaivata päätään ajatuksillaan enää päivällä.

Nyt hän oli kotona. Elämä voisi palata ennalleen, takaisin sellaiseksi kuin se oli aina ollut.

*

Edoras tuntui tyhjältä vielä silloinkin, kun vieraat olivat olleet poissa kuukauden päivät. Éomer hämmentyi yhä uudelleen siitä, miten hiljaista oli, miten vähän ihmisiä hän näki päivän mittaan; kesällä joka nurkassa oli törmännyt vastaantulijaan. Kaikkein kipeimmin hän kuitenkin kaipasi Lothírielia.

Hän ajatteli neitoa kaiken aikaa. Ensimmäiset päivät Lothírielin lähdön jälkeen olivat vaatineet tahdonvoimaa kuluakseen tavallisesti. Siitä asti Éomer oli laskeskellut ja järjestellyt pystyäkseen lähtemään Gondoriin. Hän voisi olla Dol Amrothissa juuri ennen kuun loppua.

Lähteminen kuitenkin viivästyi. Rohan tarvitsi häntä; pohjoisesta ilmestyi örkkejä, sodan viimeiset kaiut. Sen jälkeen Éomerin piti puhua päälliköidensä kanssa ja aloittaa Ratsastajien uudelleenjärjestäminen, joka hänen oli aluksi pitänyt jättää vasta matkansa jälkeen. Kaikki vaati paljon enemmän työtä kuin hän oli huomannut edes ajatella. Matka Dol Amrothiin viivästyi yhä enemmän, ja vasta marraskuun alussa asiat olisivat sallineet Éomerin lähdön. Silloin alkoivat kuitenkin sateet, ja pian tulisi lunta.

Raskain sydämin Éomerin piti jättää matkansa kevääseen.

*

”Olen kyllästynyt murjottamiseesi”, Amrothos totesi päivällisen jälkeen keskitalvella, kun äiti ja isä olivat jo lähteneet pöydästä. Vain Lothíriel, Amrothos ja Erchirion olivat enää ruokasalissa. Erchirion katsoi ensin Lothírieliin, sitten Amrothosiin, joka haki silmillään veljeltään tukea.
”Miten niin minä murjotan, Amrothos?” Lothíriel kysyi jäätävään sävyyn. Hän ei olisi halunnut käydä tätä keskustelua.
”Olet murjottanut siitä asti kun lähdimme Rohanista. Minä tiedän, että olet surullinen, mutta lopeta jo. Olet ollut tuollainen kuukausikaupalla, enkä jaksa katsella sitä enää.”
”Millainen minä olen ollut?” Lothíriel haastoi. Oli helpompaa kysyä kysymyksiä kuin vastata Amrothosin väitteisiin.
”Sinä et syö, sinä et puhu, sinä et hymyile. Eikö niin, Erchirion?”
Lothírielin toiseksi vanhin veli nosti kätensä ilmaan. ”Minä en lähde tähän mukaan.”
”Voit silti myöntää, että se on totta”, Amrothos huomautti.
”Hyvä on. Lothíriel, Amrothos on oikeassa. Et ole ollut oma itsesi.” Erchirion katsoi häntä rauhallisesti ja odottaen. Erchirion oli aina ollut muita veljiään rauhallisempi, mutta oli yleensä aina Amrothosin puolella. Elphir oli heistä vanhin, ei liian vanha viettämään aikaa veljiensä kanssa mutta aivan liian vanha kiusaamaan Lothírielia. Elphir oli ollut kolmentoista Lothírielin syntyessä, ja nyt vanhin veli oli naimisissa ja hänellä oli poika.
”Siinä kuulit. Olet ollut tuollainen siitä päivästä alkaen, kun lähdimme Edorasista. Etkä suostu selittämään, et edes äidille. Mitä Éomer sinulle oikein teki?”
Lothíriel sävähti miehen nimen kuullessaan ja nousi seisomaan. ”Minä en aio puhua sinulle.”
”Koska sinulla on oikeus olla surullinen ja suurennella asioita, ja kaikki kerääntyvät ympärillesi lohduttamaan sinua! Miltä sinusta tuntuisi, jos äiti lopettaisi kysymisen? Sinä haluat vain huomiota! Eikö olisi jo aika lopettaa leikkiminen ja vastata kysymyksiin?” Amrothos näytti kiukkuisemmalta kuin tilanne olisi vaatinut.
Lothíriel tuijotti veljeään pitkään. ”Miksi tämä suututtaa sinua noin?”
”Sinä saat aina kaiken huomion! Joko saat sen, tai sitten muutut mahdottomaksi niin että sinut on pakko huomata. Kukaan ei koskaan välitä siitä, mitä minä teen.”
”Sinustako tässä onkin kyse?” Lothíriel puuskahti. ”En kai minä nyt huvikseni oli alakuloinen!”
”Minusta?” Amrothos jyrähti ja nousi myös jaloilleen niin, että tuoli kaatui. ”Ei. Vaan kaikessa on aina kyse sinusta. Lähdetään juhliin, että tapaat nuorukaisia, joille et puhu. Lähdetään Rohaniin, koska olet ihastunut kuninkaaseen. Sinä pystytät teatterin surusi ylle kun sieltä lähdetään, ja saat kaikkien myötätunnon osaksesi. Äiti ja isä unohtivat minun olemassaoloni sinä päivänä kun sinä synnyit.” Amrothos harppoi huoneen poikki ja katosi ovesta halliin. Lothíriel jäi typertyneenä paikoilleen seisomaan.
”Tulihan se sieltä. Amrothos on tainnut pidätellä tuota myrskyä jo aika kauan”, Erchirion tuumasi korvissa humisevaan hiljaisuuteen.
”Ajatteleeko Amrothos todella noin?” Lothíriel kysyi sitten, yrittäen ymmärtää kaikkea, minkä oli juuri kuullut. Hänestä tuntui pahalta.
”Luultavasti. Tosin tuossakaan purkauksessa vielä kaikki”, Erchirion katseli ovelle, josta Amrothos oli hävinnyt. ”Hänestä tuntuu pahalta, ja se nostaa vanhatkin ajatukset esiin.”
”Mutta en minä tee tätä saadakseni huomiota”, Lothíriel sanoi.
”Etkö vielä ole huomannut, että Amrothosilla on tapana suuttua kummallisista asioista?” Erchirionin toinen kulma nousi huvittuneesta.
”Tiedätkö sinä, mikä häntä vaivaa?” Lothíriel kysyi ja istui takaisin tuoliinsa.
”Amrothos taisi iskeä silmänsä Rohanissa johonkuhun, mutta vähän hallitsijaa alhaisempaan. Hän ei ole puhunut paljon, mutta osaan päätellä asioita hänen hiljaisuuksistaankin.”
”Neito Éowyn sanoi, että hän on palvelustyttöjen suosiossa!” Lothíriel kauhistui ja peitti suunsa kädellään. Se ei voinut olla totta. Hän oli miltei unohtanut Éowynin sanat, mutta nyt ne palasivat hänen mieleensä kirkkaina.
Erchirion veti syvään henkeä, ja pidätti sitä hetken ennen kuin päästi ilman jälleen ulos. ”Palvelustyttö. Ilmankos Amrothos on niin katkera siitä, että sinulla on tunteita kuninkaaseen – se olisi järkevä ja hyvä liitto kaikin puolin, vielä parempi jos mukana on tunteita. Mutta palvelustyttö? Amrothos on kuitenkin suuriruhtinaan poika, vaikka kuinka olisi vasta kolmas.”
”Tämä on kamalaa”, Lothíriel huokasi ja nojasi käsiinsä. Hän jätti huomiotta Erchirionin sanat hyvästä liitosta – mikä oli mennyttä, oli mennyttä. Sellaisia mahdottomuuksia ei sopinut ajatella, ne vain toisivat turhaa toivoa ja lisää tuskaa. Ja Amrothos… Lothíriel ei ollut aavistanutkaan, mitä veljen elämässä oli meneillään. Ehkä Amrothosilla todella oli syynsä olla hänelle kiukkuinen.

*

”Éomer, minulla on ikävä sinun hymyäsi”, Éowyn sanoi heidän istuessaan pimeänä iltana päivällisellä Meduseldin salissa.
”Mitä?” Éomer havahtui ajatuksistaan. Hän vihasi talvea enemmän kuin koskaan, ja odotti malttamattomasti kevättä. Hänelle oli muodostunut tapa unohtua ajatuksiinsa, eikä Éowyn pitänyt siitä.
”Sinä olet allapäin.”
”Sinä suunnittelet häitäsi. Olen kuunnellut sinua mielenkiinnolla, mutta rajat minunkin mielenkiinnollani on.” Éomer tiesi sisarensa ilmeestä, että oli vastannut väärin.
”En ole sanonut mitään hetkeen.” Éowyn tuijotti häntä tiukasti silmiin. ”Sinä kaipaat Lothírielia, ja se on täysin ymmärrettävää, mutta minä alan huolestua sinusta.”
”Éowyn, sinä tiedät, miten me erosimme. En voi edes arvata, miltä hänestä tuntuu. Kirjoittaisin, mutta tiedät myös, etten ole kovin hyvä kirjeiden laatimisessa. Maaliskuun tullen minä lähden itse, ratsastan niin nopeasti kuin vain pääsen – asiat on selvitettävä niin pian kuin mahdollista. Jos tämä kirottu talvi vain loppuisi.” Éomer löi turhautuneena pöytää. ”Ja toisaalta, kevään tulevat myös sinun hääsi, ja muutat pois. Minkä tähden minä toivon ajan kuluvan nopeammin, kun se vain tuo yksinäisyyteni lähemmäksi?”
Éowyn tarttui hänen käteensä. ”Éomer, sinä et jää yksin.”
”Siltä se alkaa hiljalleen tuntua”, Éomer tuhahti. ”Kaikki ystäväni ja läheiseni ovat Gondorissa, ja minun kuningaskuntani, minun paikkani, on täällä. En voi lähteä Rohanista milloin haluan.”
”Lothíriel suostuu kosintaasi, siitä ei ole epäilystäkään”, Éowyn sanoi rauhoitellen.
Éomer katsoi sisareensa synkästi. ”En olisi noin varma. Kesti kauan, ennen kuin hän luotti minuun, ja minä rikoin sen luottamuksen. Minä en hyvästellyt häntä, Éowyn; en tiedä, mitä tapahtuu, kun tapaamme.”
”Ei ole tapaistasi murehtia näin”, Éowyn sanoi. ”Minun on paha katsoa, miten sinä kärsit.”
”Olen pahoillani. Olen vain ollut liian kauan jouten. Älä huoli, kevään tullen kaikki on paremmin.” Éomer yritti vakuuttaa yhtä paljon itseään kuin sisartaan. ”Kevät koittaa pian, ja kaikki kääntyy parempaan.”
”Jos sinä niin sanot”, Éowyn myöntyi, mutta tämän otsalla oleva huolen ryppy ei kadonnut. Éomer hymyili pienesti.
”Lopeta jo se minusta huolehtiminen ja mene kirjoittamaan kirje Faramirille!”

[Mithrellas]

Sääli että tämä loppuu pian. Ehdin jo tottua siihen, että täällä on joka viikko uutta luettavaa.

Minä uskon myös, että Éowyn oli vielä tuon talven Edorasissa, vaikka varmaa tietoa siitä tuskin on missään. Mutta luulisin, että kihlaus kesti jonkin aikaa, ja mitä Ithilieniin muuttamiseen tulee, niin siihen varmasti meni vielä kauemmin, koska tuskin se Faramirin talo ihan heti valmistui. Luulisin, että meni varmaan jokunen vuosi ennen kuin É & F muuttivat Emyn Arnenille, ja ehkä he asuivat Minas Tirithissä sitä ennen.

Dol Amroth oli tässä ihan mukavaa vaihtelua Edorasin jälkeen, ainakin näin lukijan näkökulmasta. Syksyistä tunnelmaa oli kuvailtu kauniista. Mutta olihan tuo Lothíriel aikamoinen teiniangstaaja tuossa, huoh. Ja on tietysti ikävää, että örkit tulivat ja sotkivat Éomerin suunnitelmat lähteä Gondoriin. Jäin vähän mietiskelemään, että satoiko Rohanissa oikeasti lunta talvisin… se on kuitenkin suht etelässä. Ei TSH:ssa ainakaan tainnut sataa, vaikka talvellahan ne sielläpäin taisivat seikkailla. Tosin en nyt kyllä pysty varmuudella muistamaan miten säätä oli kuvailtu.

Lothírielin ja veljien välinen keskustelu oli mielenkiintoinen. Jotenkin minua kiinnostavat hänen veljensä varsin paljon. Nyt kun vihdoin taas muistan heidän nimensäkin. Tässä saatiin sitten se selitys Amrothosin omituiselle käytökselle. Tavallaan ymmärrän häntä kyllä. Kun on kolmas lapsi mutta ei nuorin niin sitä voi jäädä vähän sisarusten varjoon. Ja varmasti Lottis kuopuksena ja vielä ainoana tyttärenä saa vanhemmiltaan enemmän huomiota, ja hän on vuosien varrella varmaan oppinut käyttämään sitä hyödykseen. Voisin kuvitella, että hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi aika helposti, jos ei muuten niin sitten "pystyttämällä teatterin surunsa ylle" (tykkäsin miten olit tämän muotoillut). Sitten tuo Amrothosin ihastuminen palvelustyttöön, siitä olisi ollut kiva tietää enemmänkin. Mutta kaipa hänkin ikävöi tytön perään, ja siinä mielessä hänestä on varmasti ollut ärsyttävää katsella, kuinka vain Lothíriel saa sääliä ja huomiota osakseen.

Éomer olisi minusta saanut ottaa kynän kauniiseen käteen ja raapustaa edes jonkinlaisen lemmenkirjeen voivottelun sijaan. Kunnon sisar olisi tietysti auttanut veljeään tässä askareessa, mutta Éowyn ei varmaan nähnyt kirjettä kovin tarpeelliseksi.

Kaikki ystäväni ja läheiseni ovat Gondorissa - noh, noh Éomer. Erkenbrand, Elfhelm ynnä muut pahoittaisivat kovasti mielensä jos kuulisivat tuollaista puhetta. Mutta sinänsä ymmärrän, miksi Éomer pelkää, ettei Lottis suostu hänen kosintaansa. Siinä mielessä hyvä juonenkäänne tuo kun Éomer ei ehtinyt hyvästelemään Lottista. Tulee vähän jännitystä tänne loppuunkin.

Jopas tuli taas hölistyä outoja tähän viestiin, vaikka kommenttia aloittaessa minusta aina tuntuu, etten keksi mitään sanottavaa. No, viimeistä lukua odotellessa.

[Andune]

Kommentointi on jälleen jäänyt syntisen kauan väliin, mutta uuden luvun olen kyllä joka viikko innolla lukenut

On ollut ihanan kutkuttavaa lukea Lothírielin ja Éomerin lähentymisestä ja rakastumisesta. Lothíriel vaikuttaa edelleen todella aidolta ajatuksineen ja epäröimisineen. Välillä hänen luonteensa ja mietteensä ovat erittäin samaistuttavia. Tapahtumissa on juuri sellaista pientä raivostuttavuutta, kun kumpikaan ei uskalla sanoa asioita suoraan. Mutta tylsäähän se olisi, jos kaikki sujuisi liian helposti

Éomeria voisin hehkuttaa varmaan loputtomiin, mutta yritän hillitä itseni. Olet onnistunut tekemään hahmosta juuri sellaisen, joksi hänet itse kuvittelen: suoraselkäiseksi ja avoimeksi.

Tuota saattuen lähtöä Rohanista oli melko raastavaa lukea. Koko ajan odotin, että Éomer sittenkin ehtisi viime hetkillä. Tosiaalta pidin siitä, että Lothíriel vihdoinkin tavallaan pudotti naamion alas ja tykitti isälleen päin naamaa asiat niin kuin ne ovat.

Amrothosia kävi sääliksi. Voi hyvinkin olla, että veljen näkökulmasta Lothíriel käyttäytyy kuin mikäkin drama queen, mutta kävihän se selväksi, että taustalla oli suurempiakin patoumia. Tuo nuorempaa sisarusta aina lellitään-ajatusmalli on itselle hyvinkin tuttu oman perheeni kuopuksena.

Tässä nyt muutamia hajanaisia ajatuksia. Toisaalta odotan malttamattomana seuraavaa lukua, mutta harmittaa, että tiedossa on jo viimeinen luku. Toivottavasti innostut kehittelemään jonkun jatko-osan tai jotain täysin uutta tarinaa jossain vaiheessa

[Nerwen]

Mithrellas, kiitos. Minäkin ehdin jo tottua siihen, että koko ajan oli jotain mitä PITI kirjoittaa sen sijaan, että laitoin kaiken syrjään, tämä on tosi outoa. Juu, itselläni oli vähän samoja perusteita Éowyniin, ei kartanoa noin vain rakenneta ja tuon ajan kihlaukset saattoivat olla pitkiäkin. Kiva, että tykkäsit Dol Amrothista ja tunnelmasta! Lothíriel taisi vetää vähän yli, hän rupesi dramaattiseksi. En tiedä tuosta Rohanin talvesta muuta kuin Ikitalven, mutta eikös silloin tullut nimenomaan paljon lunta? Ajattelin, että kai Rohaniin nyt muutama sentti sataisi, jos ei sitten sen enempää. Hienoa, jos tykkäsit Lothírielin ja tämän veljien keskustelusta; se tuli paperille todella helposti. Nuo heidän väliset suhteensa ikään kuin loivat itse itsensä. Tuo palvelustyttöjuttu taitaa jäädä vähän tyngäksi - taas huomataan, että jos olisin pysynyt paremmin aikataulussa ykkösversion kirjoittamisessa, tästä olisi saanut paljon korjattua.

Ja joo, olisihan tuolla Éomerilla noita kavereita, hän viittasi lähinnä siihen, että hänen uudet tuttavuutensa olivat kaukana, perhe kuollut Éowyniä lukuun ottamatta ja Éowynkin lähdössä pois. Totta, tuo Éomerin myöhästyminen luo vähän lisää tähän loppuun, ettei käy elämä tylsäksi.

Andune, kiitos. Hienoa, jos tämä tosiaan on kutkuttava; itse tykkään sellaisista vähän ärsyttävistä kiertelyteksteistä varsinkin ficeissä ihan valtavasti - ja olen myös törmännyt niihin teksteihin, joissa kaikki menee kuin kuuluu, ja ne ovat vain tylsiä. Eli siis, vähän ongelmia peliin vaikka sitten hahmojen tyhmyyden tai tajuamattomuuden merkeissä Ihanaa, että tykkäät Éomerista; on ficcaajana tavattoman kiva kuulla että hahmo vastaa mielikuvia. Ja hah, hienoa että se jännite tuossa Rohanista lähdössä pysyi. Oli jotenkin vapauttavaa kirjoittajana saada Lothíriel puuskahtamaan jotain tuollaista, varsinkin, kun tämä ei rakkauttaan ole missään muussa kohtaa nimennyt. Hyvä, että Amrothos toimi ja herätti sääliä. Itselläni on aika paha olla hänen puolestaan...

Nyt kun olen saanut tukkeet irti, toivon, että keksin jotain uutta kirjoitettavaa jonka voisi postata tännekin.

A/N: Ei sille voi mitään, olen yrittänyt pitkittää tämän postaamista mutta irti on päästettävä. Tämä projekti ei ole ollut yhtä rakas kuin monet aikaisemmat, mutta on ihan käsittämättömän hienoa pystyä kirjoittamaan. Vannomatta paras-ficcini jälkeen en ole saanut yhtäkään pitkää tarinaa kokonaan valmiiksi, ja siitä on... viisikö vuotta? En edes tiedä. On ihanaa huomata, ettei se rutiini ole mihinkään kadonnut, kun vain tarttuu ideaan, ottaa itseään niskasta kiinni ja kirjoittaa. Kiitos kaikille, jotka ovat tätä lukeneet ja kommentoineetkin, olin unohtanut miten hyvältä palaute ja ihmisten reaktiot johonkin minun aikaansaannokseeni tuntuvat. On aika päästää tämä fic hiljalleen valumaan osaston syvyyksiin, aivan kuin kaikki edelliset ovat tehneet.

P.S. Tämä luku saattaa tuottaa pienen déjà-vun niille, jotka aikanaan lukivat Finduilas-ficciäni. En voinut vastustaa.

15. Luku: Kevät

Maaliskuun alussa Éomer lähti kohti Gondoria. Hänellä oli mukanaan muutamia miehiä, hevosia ja yhdet vaunut tarvittavia tavaroita varten. Enää ei satanut, ja matka Minas Tirithiin taittui viikossa. Éomer piti tahallaan kiirettä – hän oli luvannut käydä pääkaupungissa tervehtimässä Aragornia ja Faramiria, mutta hän halusi silti päästä Dol Amrothiin niin nopeasti kuin mahdollista. Kirjeet olivat lähteneet hänen edellään, ja häntä osattaisiin odottaa.

Kuten Aragorn oli luvannut, Minas Tirithissä Éomeria odotti juhla-ateria. Faramir oli saapunut Ithilienistä kartanonsa rakennuksilta tavatakseen hänet ja kysyäkseen Éowynin kuulumisia. Éomer ojensi sisarensa kirjoittaman kirjeen tulevalle langolleen hymyillen. Kolme miestä istuivat pöydässä myöhään iltaan.

Éomerin pieni matkaseurue ei kuitenkaan viipynyt Minas Tirithissä neljää päivää kauemmin. Aragorn ymmärsi hänen kiireensä, ja toivotti onnea lähtöpäivän aamuna. Faramir puristi hänen kättään ja sanoi, että toivoi näkevänsä Éomerin pian uudelleen. Aurinko pilkotti pilvien välistä ja tuuli kävi etelästä. Päivä ei olisi voinut olla ratsastukseen sopivampi, ja Éomer oli valmis taittamaan pitkän matkan. Heidän oli tarkoitus saapua Pelargiriin muutaman päivän kuluessa ja Dol Amorothiin toisen matkaviikon loppupuolella.

Sydän ja mieli korkealla Éomer potkaisi Tulijalan liikkeelle. Heillä oli monia virstoja edessään, mutta hän oli viimein matkalla.

*

”Kuningas Éomerilta tuli myöhään eilisiltana kirje”, Imrahil aloitti päivällisen päätteeksi.
”Jätän teidät keskustelemaan asioista”, Lothíriel sanoi heti. Hän ei halunnut kuulla kirjeistä tai Rohanista. Miehen nimen kuuleminen pisti hänen sydäntään edelleen, ja hän olisi onnellisempi tietämättömänä. Elphir ja isä katsoivat häntä hämmentyneinä, Amrothos näytti jälleen kiukkuiselta ja äidin katse kulki isän ja Lothírielin välillä.
”Kiitos päivällisestä, minä menen nyt”, Lothíriel sanoi hiljaisuuteen ja nousi. Hän kiirehti pois salista ja jatkoi sitten eteishallin kautta ulos. Juuri mitään ajattelematta hän kiersi kartanon. Puutarhasta lähti pieni polku, joka vei rannalle suojaiseen poukamaan. Lothíriel oli kulkenut polkua lukemattomat kerrat, mutta koko talven ajan se oli tuntunut vieraalta. Meri oli suuri, kalseanharmaa ja kylmä; viima pyyhki Lothírielin poskia ja tarttui hartiahuiviin hänen saapuessaan hiekalle.

Hän istahti kivipaadelle, joka seisoi keskellä rantaa, ja tuijotti horisonttiin. Tämä oli kauan ollut hänen pakopaikkansa, kun kolme isoveljeä olivat käyneet taakaksi tai kun hän oli halunnut olla hetken yksin ajatustensa ja meren kanssa. Meri oli aina saanut hänet tyyntymään, tuuli vienyt pois vaivaavat ajatukset ja piinaavat huolet. Nyt tuuli tuntui kuitenkin liian kovalta, aivan kuin se olisi yrittänyt repiä palasia Lothírielista mukaansa.

Lothíriel yritti edelleen olla ajattelematta Éomeria. Hän oli onnistunutkin siinä, mutta sitten jokin pieni asia palautti miehen hänen mielensä etualalle, ja häneen sattui taas. Nyt muistot hyökyivät hänen mieleensä, ja hän antoi niiden tulla. Éomer, joka nauroi koko olemuksellaan, Éomer, joka kärsivällisesti painosti Lothírielia kohtaamaan pelkonsa. Éomer, joka oli suudellut häntä.

Mutta se oli sama Éomer, joka oli työntänyt hänet pois ja kääntänyt selkänsä, rikkonut lupauksensa, vaikka oli niin monesti vannonut rehellisyyttään. Lothíriel pyyhkäisi tuulen tuoman veden silmäkulmastaan. Hän ei itkisi enää Éomerin tähden, ei enää koskaan. Hän oli itkenyt miehen takia jo tarpeeksi, oli aika asettaa päätös koko asialle. Hän ei itkisi enää.

*

”Kuningas Éomer, tiedän, että te haluatte kiirehtiä, mutta meidän on tehtävä leiri ennen täyttä pimeää”, Fréa sanoi ratsastaessaan Éomerin rinnalle. ”Meidän pitää siirtää saapumisemme aamuun.”
Éomer vilkaisi taivaalle. Aurinko oli laskenut, ja hämärä hallitsi. Pian olisi pimeää. Hänen edessään jatkuva tie katosi pienen kukkulan taakse. He olivat ratsastaneet kaksitoista päivää Gondorin maalla, eikä Dol Amroth ollut enää kaukana. Minas Tirithistä mukaan lähtenyt opas arvioi, että heillä oli edessään enää vain muutamien tuntien ratsastus.
”Taidat olla oikeassa, Fréa.” Éomer pysäytti Tulijalan. Hän voisi odottaa huomiseen – nyt hänellä olisi aikaa miettiä, mitä sanoa. Hän nosti kätensä, miehet hänen takanaan pysähtyivät. ”Teemme leirin yöksi, ja jatkamme matkaa huomenna.”
”Meidän olisi ehkä kannattanut jäädä jo siihen kylään, jonka ohitimme ennen auringonlaskua”, Fréa totesi.
”Sitten meillä olisi tunnin verran enemmän matkaa edessämme huomenna”, Éomer vastasi. ”Me jäämme tähän.”

Aamun valjetessa Éomer oli ensimmäisenä jalkeilla. Hän herätti toiset, ja he söivät nopean aamiaisen seisaaltaan. He saapuisivat Dol Amrothiin pian, ja siellä jokainen saisi syödä kyllikseen. Éomer ei ollut valmis odottamaan enää yhtään enempää kuin oli pakko. He kokosivat leirin ja lähtivät matkaan. Éomerin vatsaa puristi, hänen ajatuksensa lensivät ympäriinsä, mutta hän koetti tasata itsensä. Hän näkisi Lothírielin pian, millään muulla ei ollut merkitystä. Hänen teki mieli usuttaa Tulijalka kovempaan vauhtiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei ollut järkeä väsyttää hevosta liikaa.

Vain kolme tuntia myöhemmin he näkivät Dol Amrothin merentornin kaukana edessään, ja pian kaupungin valkeat rakennukset levittäytyivät heidän edessään. Éomer hymyili, nosti kätensä varjostaakseen silmiään aamupäivän auringolta. He olivat perillä. Hän lähetti miehen edeltä ilmoittamaan saapumisestaan ja toivoi, että olisi jotakin muuta kuin kuningas – hänkin voisi ratsastaa kiireellä edeltä, jos olisi lähetti. Nyt hänen piti tyytyä ratsastamaan hillittyä vauhtia muiden kanssa.

*

Lothíriel oli nukkunut huonosti, ja aamulla hän oli herännyt koputukseen ovellaan. Äiti oli näyttänyt siltä, että halusi puhua hänen kanssaan jostakin vakavasti, ja Lothíriel oli vain halunnut nukkua. Kun hän kuuli Éomerin nimen äitinsä suusta, hän karkasi äitinsä ohitse suostumatta pysähtymään vaatimuksista huolimatta.

Nyt Lothíriel istui rannallaan, hiukset kampaamatta. Hänen teki mieli kadota jonnekin pois. Pahoja päiviä oli joskus, viime talvena niitä oli ollut tavallista enemmän, ja hän ei aikonut sietää äitinsä kysymyksiä tai selityksiä, kun hän vain halusi nukkua koko päivän. Hän ei ollut syönyt aamiaista, hyvä kun oli pukeissa. Äiti ei arvostanut hänen puutarhaan karkaamistaan, mutta ei ollut lähettänyt ketään hänen peräänsä. Lothíriel ei tiennyt, miksi, mutta oli tyytyväinen. Jos hänellä olisi ollut tyyny ja huopa, hän olisi voinut nukkua rannalla, mutta pelkkä kivi oli alustaksi liian kova. Kevätaurinko heijastui aalloista miltei sokaisevana ja lämmitti hänen väsyneitä kasvojaan ja jäseniään. Kevyt tuuli toi laineita rantaan, Lothíriel sulki silmänsä ja kuunteli niiden rauhallista, keinuvaa rytmiä. Hän toivoi, ettei unohtaminen olisi niin käsittämättömän vaikeaa.

*

Imrahil vaimoineen ja heidän vanhin poikansa olivat heitä vastassa pihalla. Éomer jalkautui ja tervehti ystäväänsä, sen jälkeen kätteli tämän vaimon ja pojan. Imrahil ei ollut juuri muuttunut talven aikana. Tumman ylimyksen silmät olivat väsyneet, mutta tämän kasvoilla lepäsi hymy.
”Tervetuloa, tervetuloa!” Imrahil toivotti sydämellisesti. ”Toden sanoakseni olin varsin helpottunut, kun kirje saapumisestasi tuli”, mies jatkoi hiljempaa, ja katsoi vakavana Éomeriin.
”Helpottunut?” Éomer ihmetteli.
”Lothíriel ei ole ollut oma itsensä sen jälkeen, kun lähdimme Edorasista – emme enää tiedä, mitä voisimme tehdä hänen kanssaan. Luulen, että sinä olet ainoa, joka voi auttaa.”
Éomer katsoi järkyttyneenä Imrahiliin. Toki, hänen suhteensa Lothírieliin oli muuttunut yleiseksi tiedoksi, mutta hän ei ollut itse koskaan vahvistanut asiaa. Oli kummallista kuulla neidon isän puhuvan hänelle niin suoraan. ”Ovatko asiat niin huonosti?”
Imrahil nyökkäsi. ”Et uskokaan.”
”Olen pahoillani, Imrahil. Olisin tullut jo aiemmin, mutta talvi yllätti minut. Oli pakko odottaa kevättä ja parempia säitä.”
”Tärkeintä on, että olet täällä nyt”, Imrahil sanoi.
”Missä Lothíriel on? Oletin, että hän olisi ollut paikalla”, Éomer kysyi sitten.
”Kuten sanoin, hän ei ole ollut oma itsensä. Kuulin hänen menneen rantaan, mutta voimme lähettää jonkun hakemaan hänet.”
Éomer pudisti päätään. ”Se ei ole tarpeen. Minun on puhuttava sinulle jostakin ensin – kysyttävä sinulta jotakin.”

*

Lothíriel hätkähti hereille kuullessaan askelia hiekalta takaansa. Hän oli torkahtanut siihen, istualleen. Hän avasi jo suunsa puolustautuakseen äidilleen, mutta kun hän kääntyi katsomaan olkansa yli, kaikki sanat kuolivat hänen huulilleen. Lothíriel nousi seisomaan ja tuijotti miestä hämmentyneenä.

Hiekalla seisoi Éomer, jonka vaaleat hiukset kiilsivät auringonpaisteessa. Tuuli leikki suortuvilla ohi kulkiessaan. Lothíriel oli kaivannut noita kasvoja. Miehen huulilla oli pieni hymy, ja Lothíriel oli jo ehtinyt unohtaa, miten komea Éomer oli. Mies seisoi ryhdikkäänä ja avoimena, silmissään erikoinen katse. ”Lothíriel.”

Hänen nimensä ei ollut milloinkaan kuulostanut yhtä kauniilta. Lothírielin teki mieli mennä miehen luokse, hän ei tahtonut uskoa että se oli totta – mutta Éomer oli jo kerran työntänyt hänet pois. Mitä mies oikein halusi hänestä? Samalla hetkellä Lothíriel tuli tietoiseksi omasta ulkoasustaan. Hänen hiuksensa olivat auki ja sekaisin yön jäljiltä, hänellä oli yllään vain yksinkertainen mekko joka oli ollut lähellä äidin tullessa, ja hän oli paljain jaloin. Hän peruutti vedenrajaan osaamatta vieläkään sanoa mitään. Hän kiersi kädet ympärilleen ja tuijotti Éomeria. Laineet löivät häntä kantapäihin, vesi oli kylmää.
”Lothíriel”, Éomer sanoi uudelleen ja otti askeleen lähemmäs.
Lothíriel nosti leukansa ja keräsi kaiken arvokkuuden, jonka vain pystyi. ”Mitä te teette täällä?”
Hymy valui pois Éomerin kasvoilta. ”Tulin tapaamaan sinua.”
”Mikä saa teidät olettamaan, että haluan tavata teidät?” Lothíriel yritti pakottaa vapisevat kätensä pysähtymään. Hän oli vahva, hän ei välittänyt. Hän ei saanut välittää, tai häneen sattuisi taas.

*

Lothíriel näytti säikähtäneeltä ja tavattoman nuorelta seistessään rantavedessä ruskeassa koltussa hiukset valtoimenaan. Éomer halusi enemmän kuin mitään muuta kaapata toisen syliinsä ja sanoa, että kaikki oli hyvin. Se, että Lothíriel teititteli häntä, sattui. Imrahil oli ollut oikeassa. Éomer oli kiitollinen miehen varoituksesta, sillä hän ei ollut osannut aavistaakaan Lothírielin olevan näin vihainen.
”En tiedä”, hän vastasi Lothírielin kysymykseen. ”Tiedän vain, etten voi elää ilman sinua. Olen pahoillani, Lothíriel. Olen niin pahoillani, etten ehtinyt hyvästelemään sinua, enkä ole koskaan katunut mitään yhtä paljon.” Hän katsoi Lothírielia, katsoi koko talven edestä, tummista, sotkuisista hiuksista paljaisiin varpaisiin ja takaisin, sinisiin silmiin, jotka olivat kylmät ja epävarmat.
Lothírielilta pääsi nyyhkäys. ”Miksi sinä et tullut? Minä odotin koko aamun, odotin viime hetkeen saakka, mutta isä pakotti minut vaunuihin…”
Éomer ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän harppoi Lothírielin vierelle ja aikoi vetää toisen lähelleen, mutta Lothíriel astui pois, veteen – laineet löivät nyt neidon nilkkojen tasalla ja Éomerin tuli kylmä pelkästä ajatuksesta.
”Älä. Kerro vain, miksi.” Lothíriel katsoi häneen vetisin silmin.
”Tulijalka oli telonut itsensä laitumella”, Éomer sanoi ja tunsi olonsa typeräksi. ”Kun kuulin sen, lakkasin ajattelemasta; en arvannut, että lähtisitte todella niin pian. Menin katsomaan Tulijalkaa, ja kun tulin tallista, piha oli tyhjä, te olitte jo menneet.”
”Sinä unohdit minut hevosen takia?” Lothíriel kysyi hiljaa, kääntäen katseensa alas.
”Lothíriel, minä olen pahoillani. En ajatellut.” Éomer ei tiennyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui pahalta, mutta hän ei osannut pukea sinä sanoiksi. ”Voitko antaa minulle anteeksi? Aioin lähteä luoksesi heti syksyllä, mutta pohjoisesta tuli örkkejä ja sitten talvi yllätti minut. Mutta olen tässä nyt – minä tulin luoksesi, jotta voisin selittää.”

*

Lothíriel antoi periksi halulleen takertua Éomeriin; hän astui miehen viereen ja kiersi kätensä tämän ympärille, hengitti syvään miehen tuoksua ja sulki silmänsä. Hän tunsi rauhoittuvansa ensi kerran sitten Edorasin, vaikka miehen selitys ei täysin tyydyttänyt häntä. Éomer oli valinnut hevosen hänen sijastaan? Lothíriel ei tiennyt, pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Hän tyytyi painamaan sormensa tiiviisti miehen selkää peittävään kankaaseen ja pitämään kiinni. Lopultakin miehen käsivarret tulivat hänen ympärilleen, vihdoin hänen oli lämmin. Éomer solmi sormiaan hänen hiuksiinsa ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
”Älä enää koskaan päästä irti”, Lothíriel sanoi hiljaa. Hän ei ehkä ollut täysin antanut anteeksi, mutta Éomer oli tullut hänen luokseen. Lothíriel ei halunnut välittää mistään muusta. Éomer ei ollut vain hylännyt häntä.
”Älä huoli. Minä en aio päästää irti, Lothíriel, en enää. Minä haluan, että olet minun. Haluan viedä sinut takaisin Edorasiin, nähdä sinut kaiken aikaa. Haluan sinut kuningattarekseni. Lothíriel – suostutko vaimokseni?”
”Mitä?” Lothíriel nojasi taaksepäin katsoakseen miestä silmiin. Éomer hymyili hermostuneesti ja silitti hänen poskeaan. Lothíriel ei ollut uskoa kuulemaansa.
”Suostutko sinä vaimokseni, Lothíriel Imrahilin Dol Amrothin suuriruhtinaan tytär? Ettei minun tarvitse enää päästää sinusta irti”, Éomer sanoi hiljaa.
”Totta kai”, Lothíriel henkäisi heti, ja räpytteli sitten silmiään hämmentyneenä. Miten tässä näin kävi? ”Mitä isä mahtaa sanoa?” hän pohti ääneen.
Éomer nauroi hartiat täristen. ”Puhuin isällesi heti kun saavuin. Sinun ei tarvitse huolehtia mistään.”
Lothíriel naurahti edelleen hämillään. Tunteet hänen sisällään olivat aivan sekaisin. Hän oli kiukkuinen, kiitollinen, väsynyt ja rakastunut. Ennen kaikkea rakastunut, hän päätti ja katsoi Éomerin harmaisiin silmiin, rakastunut ja onnellinen. Meri huuhtoi heidän jalkoihinsa, mutta hän ei tuntenut kylmää; aurinko paistoi puhtaalta taivaalta ja Éomer piti hänestä kiinni. Äkkiä jossain huusi lokki.

Se oli kevään ääni.

[Mithrellas]

No nyt tämä sitten päättyi, mutta oli kyllä ihana viimeinen luku. Ihan täydellinen lopetus, en enempää olisi osannut kaivatakaan ainakaan mitä Lothírielin ja Éomerin tarinaan tulee ja siitähän tässä oli kyse.

Tuossa alussa minua ilahdutti, että Faramir oli päässyt mukaan miesten illanviettoon. Luulisin, että hänellä oli varmaan aika yksinäistä siellä Emyn Arnenilla. No, muistin juuri, että olihan hänellä Beregond eli ei hän ihan ystävätön kuitenkaan ollut.

Sitten tuo Éomerin matkareitti, minulle tuli mieleen, että saisi Elessar rakentaa suoremman tien Minas Tirithin ja Dol Amrothin välille. Onhan se naurettavaa mennä Pelargirin kautta. Gondoria halkoo tietysti moni joki, mutta äkkiäkös niiden yli muutaman sillan rakentaa.

Tuota Lothírielin välttämiskäyttäytymistä oli kyllä vähän turhauttavaa lukea. Ymmärrän, että hän yritti sillä tavalla suojautua pettymystä vastaan, jos Éomerista ei kuuluisikaan mitään, mutta oli se silti hieman ärsyttävää. Ja sitten Éomer niin innokkaana ja viattomana ratsastaa rakkaansa luo aavistamatta yhtään millaisia sieluntuskia Lottis oli joutunut kärsimään.

Lothíriel oli tosi nuoren ja jotenkin keijumaisen oloinen kun hän karkasi tuonne rantaan… Hänet saattoi nähdä ihan elävänä silmissään, niin tarkkaan ja onnistuneesti olit häntä kuvaillut. Kun Éomer yhtäkkiä ilmestyi niin melkein olisi voinut odottaa Lothírielin pyörtyvän. Mutta ei, ja minä tykkäsin kovasti tuosta, kuinka hän kokosi arvokkuutensa rippeet ja vaati Éomerilta selitystä.

Koko tämä ficin loppu oli tosi suloinen, ilman että se olisi mennyt yhtään siirappiseksi. Lopetus oli kaikin puolin onnistunut, ja pidin siitä että tuo "älä päästä irti" tuli siinä vielä kertaalleen, ficin teeman mukaisesti.

Täytyy vielä sanoa, että olet kuvaillut tässä ficissä Lothírielin ja Éomerin tunteita ja sisäistä maailmaa todella hyvin ja monipuolisesti, erilaisia vertauskuvia käyttäen. Se on ihan oma taiteenlajinsa, saada lukija eläytymään hahmojen kokemuksiin, ja sen sinä kyllä hallitset.

Ei varmastikaan myöskään ollut helppoa kertoa vuorotellen kummankin hahmon näkökulmasta, tai ainakin itselleni tahtoo käydä niin, että välillä haluaisi kirjoittaa vain toisesta ja sitten se toinen tyyppi on pakkopullaa. Tässä ficissä ei sellaista vaikutelmaa tullut, vaikka luonnollisesti Lothírielin kokemusmaailma korostui, koska oletettavasti samastuit häneen enemmän. Joka tapauksessa kahden näkökulman ratkaisu toimi tällaisessa rakkaustarinassa todella hyvin.

Haikein mielin joudun nyt päästämään irti tästä ficistä. Kiitos taas yhdestä uudesta lukuelämyksestä. Tulevaa tuotantoasi odotellessa.

[Nerwen]

Mithrellas, kiitos! Hienoa, jos lopetus oli mieleinen (itseäni jäi vähän kaivelemaan pari juttua, mitkä tähän olisin ehkä halunnut, mutta ei voi mitään). Totta kai Faramir oli mukana! Ensin meinasin jättää hänet Emyn Arnenille mutta totesin että eihän häntä siellä koko ajan tarvita, tulkoon katsomaan Éomeria. Ja joo, nuo matkareitit olivat kyllä tämän ficin jatkuva murhe. Kartassa ei näy mitään tietä, joka johtaisi Dol Amrothiin asti, vaikka siellä kyllä muita teitä näkyy (tosin en tiedä onko noilla teillä kaikilla jokin yhteys TSH:n tapahtumiin ja ovat siellä sen takia). Ehkä siellä olikin teitä, mutta tuo nyt meni niin kuin meni, kuljin ainakin suunnilleen kartan mukaan.

Lothíriel taisi angstata tässä loppupuolella vähän liikaa, mutta toisaalta näen hänen elämänsä aika tyhjänä, joten eipä hänellä olisi kai muuta tekemistä ollutkaan. Juuri tuo Éomerin innolla paikalle saapuminen minua jäi yhtenä asiana korventamaan, osa minusta olisi halunnut kirjoittaa kunnon pitkän keskustelun, jossa nuo kaksi käyvät koko homman läpi. Minulla oli skenaario jo melkein päässänikin, Lothíriel olisi kieltäytynyt puhumasta rannalla ja Éomer olisi lopulta väkisin laittanut keskustelun alulle parin epäonnistumisen jälkeen. En kuitenkaan ehtinyt saattaa tuota versiota sanallakaan paperille, saati sitten koneelle (aina en tykkää opiskelusta). Ehkä olisi pitänyt. Näin jälkikäteen tuo kuulostaa paljon kivemmalta.

Hienoa, jos Lothíriel oli helppo nähdä. Halusin hänelle vähän selkärankaa sen sijaan, että mies olisi vain ilmestynyt paikalle ja yhtäkkiä kaikki onkin taas hyvin, kaikki tuska unohdettu kokonaan. Sellaisia tarinoita on liikaa, ja pikku hiljaa olen alkanut inhota niitä naishahmoja, jotka jäävät tahallaan passiivisiksi ja riippuvaisiksi miehestä. ...nyt suljen suuni tästä aiheesta ennen kuin en pysty enää...

Itse asiassa tuo lopun keskustelu on todella vanha tämän ficin mittapuulla. Kirjoitin osan siitä jo joskus jouluna. Älä päästä irti oli pakko laittaa sinne. Tosi kiva kuulla, että tuo sisäinen maailma miellyttää. Se tulee jotenkin luontavammin kuin ulkoinen ja tapahtumallinen juttu, on helpompi kertoa tarinaa hahmojen sisältä. Pitäisi varmaan harjoitella jotain muutakin jossain vaiheessa, tuntuu että aina minä kirjoitan tällaisia märehtimistekstejä.

Kaksi näkökulmaa, se oli yllättävän haastavaa vaikka silloin joskus minulla oli aina enemmän kuin yksi näkökulma! Muutama viime vuosi ne vähät jutut mitä olen kirjoittanut, ovat olleet vain yhdestä näkökulmasta, ja tässä oli kyllä välillä tekemistä. Éomer ei jotenkin auennut, vaikka tuntui että sain kuvattua häntä niin kuin halusin, en päässyt hänen lähelleen. Ehkä siksi Lothíriel tulee tässä esiin vahvempana, hänethän sai tehdä ihan sellaiseksi kuin halusi.

Kiitos taas kerran kun olet jaksanut kahlata läpi yhden ficcini ja jättää kommentteja!

[Beowulf]

Höh, en saa mitään kovin järkevää ja rakentavaa kommenttia aikaiseksi, mutta tykkäsin aivan hirmuisesti tästä ficcistä. Kuvailit todella hyvin päähenkilöitä tarinan eri vaiheissa, tuo kummankin ajatusten vuorottelu toimi oikein hienosti eikä aiheuttanut sekaannuksia välissä, ja juoneltaan muutenkin koukuttava. Harmi vain kun tämä meni loppumaan. Tätä olisi voinut lukea vielä vaikka kuinka kauan.

Parhaiten mieleen jäi tuo kohta, jossa Lothiriel kinasteli Amrothosin kanssa. Kuten joku aiemmin taisi jo kommentoida, se oli hyvin luontevaa tekstiä ja muutenkin todella toimiva kohtaus. Harmi vain että Amrothosille kävi vähän huonommin tuolla Rohanin reissulla, kerta palvelusneitoa ei katsottaisi kovin suopeasti suuriruhtinaan pojan puolisona, oli sitten kuinka tunteita mukana. Tekisi mieli tulla vähän ojentamaan noita Gondorin ylimyksiä, ettei tarvitsisi elää niin luokkamaisesti.

[Nerwen]

Beowulf, kiitos kommenteista! Tosi mukava kuulla, että tykkäsit, ja hyvä että tätä on jaksanut lukea. Itselläni meinasi jo välillä usko loppua, että tuliko tästä ihan kamalan tylsä. Hienoa, että rakenne toimii. Tällä tavalla, useammalla kertojalla, olen kirjoittanut aikanaan paljon, mutta tämä oli ensimmäinen muutamaan vuoteen - hyvä kuulla, etteivät nuo vuodet ole ihan ruostuttaneet kaikkea.

Kivaa, että tuo riidanpoikanen jäi mieleen - minulla on joku epäterve intohimo kirjoittaa riitelykohtauksia, tykkään niistä... Amrothos on vähän parka tässä sitten loppujen lopuksi, toisaalta ärsyttää että tein hänelle noin. Mutta ylimyksistä taisi tulla tosi itsetietoisia tässä ficissä, enkä edes tehnyt sitä tahallani!

Kiitos vielä kuin luit ja jaksoit jättää kommentteja.

[Andune]

Piru vie. Arvaa muistinko jo kommentoineeni tätä viimeistä lukua? Jep.

Tämä oli sellainen sulatusluku. Unelmien täyttymys, onnen saavuttaminen, ihana ihana suloinen ja onnellinen loppu. Juuri sopivasti pientä draamaa, kaikkien esteiden poistumista ja muuta ihanaa. Olen mahdollisesti sanonut tämän jo aiemmin jossain kommentissani, mutta Lothíriel on jotenkin hyvin samaistuttava henkilö. Tai voisin kuvitella, että itse samaisessa tilanteessa pakittaisin samalla tavalla kylmään meriveteen ja muuta vastaavaa.

Mutta siis niin. Pidin tästä ficistä paljon, kiitokset ja onnittelut loppuunsaamisesta Ja pahoittelut ontuvasta kommentista, työpäivän jälkeen aivot ovat vähän muussina. Toivottavasti tiedossa on pian taas uutta tarinaa!

[Nerwen]

Andune, iso kiitos että jätit merkin lukemisesta, se piristi päivää tosi paljon

Kivaa, jos lopetusluku toimi ja tykkäsit! Ja ihanaa kuulla, että Lothírieliin pystyi samaistumaan. Hän on vähän hassu hahmo, sillä tavallaan terapoin itseäni Lothírielin pelon ja pakenemisen kautta koko tämän ficin ajan; jossain vaiheessa tajusin että siinä likassa oli enemmän itseäni kuin olin koskaan tarkoittanut...

Hienoa, että tykkäsit ficistä, ja pääasia on että kerroit sen. Työpäivän jälkeen aivot tavallisesti ovat hiukan enemmän offline kuin pitäisi muutenkin.

[Beowulf]

Tätä ficciä palaa näin useammankin vuoden jälkeen lukemaan aina yhtä innolla. Nykyisin osaan myös itse samaistua Lothirielin tunteisiin Eomeria kohtaan, kun kävin itse samanlaisia ihastumisen tunteita läpi muutama vuosi sitten, onnistuen lopulta vasta viime syksynä päästämään niistä lopullisesti irti. Lopputulos tässä omassa tapauksessani ei tosin ollut yhtä onnellinen kuin tässä ficcissä, mutta siitä huolimatta tätä lukee tosiaan joka kerta aina yhtä innolla ja tunnelmiin heittäytyen. Kiitos Nerwen, että jaoit tämän meidän kanssa!

[Nerwen]

Beowulf, mitä oho. Minä melkein kyynelehdin täällä! Ihanaa saada vielä kommentteja monta vuotta tekstin valmistumisen jälkeen. Parasta mitä voi kirjoittaja saada on tieto siitä, että tekstiä luetaan edelleen ja uudestaan. Ja tosi kiva, jos Lothíriel on samastuttava hahmo ja pystyt hänen kauttaan elämään sitä, mikä ei omalla kohdalla mennyt niin. Kiitos itsellesi, tämä oli kyllä viikon pelastus ja piristys.