Lauren runomaailma

Rustaatko runoja? Aihe vapaa :)

Valvojat: Miaplacidus, Sansku

Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Lauren runomaailma

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Pöö. Tänne tulee varmaan vähitellen aika iso kasa runoja, jos ihmiset niistä edes pikkuisen tykkää. Eli mielellään jotain kommenttia saa lähetellä. ^^ Nyt kuitenkin ihan vain pari, kirjoitettu joskus puolitoista vuotta sitten. Ensimmäinen kertoo Keski-Maasta, toinen entisestä ystävästäni ja kolmas vaaristani. Ekat kaksi kirjoitettu samana yönä.


Pala ruostunutta terästä,
pala mennyttä maailmaa
nousee aikojen takaa
vangitsee suloiseen tyrmään
ja vie mukanaan.

Ääni kutsuu entiseen
missä tähdet tuikkivat,
missä kotkat liitävät.
Tuhannen tuhatta tarinaa
hiljaa vartoo, rakastaa.

Mutta vain kalpea kuva
peilaa särkyneestä lasista
Kahleet avautuvat jaloista
ja hetki haihtuu tuuleen,
hetki katoaa ikuiseen mereen.

Jää harmaa maailma,
musta veri ja kuolema
Ikuisuus heijastuu vedestä
Haipuu tähtien maa
katoaa loputtomuuksien taa.

(kevättalvi 2003)
---

Sielunsiskoja

Iltaisin katsoin ikkunasta maailmaan
seurasin valon taittumista oksistossa
näin auringonlaskun kukkulan taa.
Öisin tähystin tähtiin päin.

Valvoin läpi yön jota ei ollut.
Lensin ilmojen halki, kosketin kuuta
varpaillani. Kävelin pehmeässä hiekassa
pelasimme korttia rannalla yli yön.
Kuljin merenneidon jalanjäljillä
syvälle mereen. Levitimme viltin.
Maailma oli meidän, kunnes kuolema
meidät erottaa.

Se haihduttaa harhan ja toden
kaksi kaksin verroin.
Lehdet leijuivat maahan, tuuli
kuljetti pois ainoan onnen.
Lumi kuiskaili paljaissa latvoissa.
Tähdet haipuivat paksun harmaan taa.
Kiellän kuiskeen "Se kaikki hajoaa".
Sielu revitään kahtia, toinen heitetään
taivaalle, toinen mereen.
Vain maailma tulee väliin.

(kevättalvi 2003)
---

Sinun vertasi

Kyllä, muistan yhä sen
Yhteisen salaisuuden
Kun sanoit pelkääväsi
Sairautta sisimmässäsi.

Vasta silloin ymmärsin
Kuinka viaton ja hauras olin
Kadotin onnen ja lapsuuden
Hukkasin tuuleen entisen.

Otit käteni käteesi
Katsoit piinatuilla silmilläsi
Ja syvällä sielussani
Herätit todellisen minäni.

Kuihtuneet, kalpeat kasvosi
Peiton alla heikko ruumiisi
Muistan sen viimeisen kerran
Kun näin sinussa elämän virran.

Ja se aika, joka tuli eteen
Kuolemasi jälkeen
Se kasvatti aikuiseksi
Muutti ilon suruksi.

Ilman kaapua kuoleman
Olisin saanut sen viimeisen kesän
Elänyt onnen aikaa
Menneen lapsuuden taikaa.

(kevät 2003)
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Kauniita runoja kaikki kolme. (En ymmärrä runoista yhtään mitään, mutta niitä on silti kiva lukea. ^^)

Pidin kaikista kolmesta, mutta eniten tuosta vaaristasi kertovasta. Se oli niin surullinen ja haikea. Ja se on selvästi hyvin henkilökohtainen sinulle itsellesi? Se oli kaunis ja surullinen, varsinkin tuo viimeinen säkeistö. Minusta olet muotoillut sen todella hyvin - kuolema muuttaa aina kaiken.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Jee, kiitos. En minäkään runoista mitään ymmärrä, kirjoitan vaan. ^^ Oli tuo vaarista kertova aikoinaan henkilökohtainen, nyt se ei kosketa enää niin paljoa.


Vuosi on jäänyt taa
niistä onnen ajoista
rakkaimmista muistoista
jotka hiipuvat hiljalleen.
Yhä kaipaan entiseen.

Ovatko tulevat hetket
yhtä lailla rakkaita
vuosienkin perästä
kuten kesä elämässäni:
kuten se, jonka jätin taakseni?

Maailma on onnellinen.
Joskus uskoin niin
uskoin suuriin unelmiin
vaan vaikka kuinka haluaisin
en mennyttä saa takaisin.

(7.6.2003)


---

Hiukset pitkät, pehmeät
lailla vesiputouksen kauniin
alas tummina laskeutuvat.
Hän katsoo maailmaa silmin sinisin,
siksi usein pettyy elämään.
Silloin kauan yksin itkee,
kirjoittaa synkimpiä runojaan.
Mutta hiljaa suru vähenee.

Musta joutsen lammellaan
yksin veteen tuijottaa.
Siivet levällään
lammellaan se tekee kuolemaa.
Hallan tullen se on poissa,
ja poissa myös muistot joutsenista
jotka kaksin valkoisina joissa
siipi siivessä lauloivat rakkaudesta.

(4.-5.10.-03)

---

Huokaileva tähti

Tähti kiertää taivaankantta.
Kenenkään tietämättä
luo hiljaista valoaan.
Kaukaa useimmat näkevät
vain sitä ympäröivät tuhannet tähdet.
Todellisuudessa
ne ovat toisessa maailmassa.

Loputtomassa yksinäisyydessä
suuren surun valtaamana
tähti äänetönnä itkee
tummia kyyneleitään
jotka yhtyvät yötaivaan sineen.
Huokaus toisensa jälkeen
katoaa ympäröivään pimeyteen.

Kaikkihan sen tietävät,
tähti tuikkii onnestaan.
Harvoille tähti kertoo totuuden:
ei ole iloinen
tuo pieni, suloinen tähtönen.
Milloin kukaan
ei kaipaisi läheistä ystävää?

(18.10.-03)

---

Jollakin tavalla jatkoa tuolle Sielunsiskoja-runolle tämä.

Enää en näe haltiametsää
oman huoneeni ikkunasta.
Taakse jääneet
kuun ja tähtien kosketus
varpaillani. Kuljin vihlovassa tuulessa
meidän rantaamme. Peittää lumi ja jää
pienen paratiisin, varjellun unelman.
Hetket virtasivat pois.
Ja vaikka me
yhä näemme
on jo hiipunut sisaruus.

(4.1.-04)
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Heeij. Olisi toosi kiva, että jos joku näitä lukee, niin se myös sanoisi ihan pari sanaa vaan. Kaikkein mieluiten rakentavaa haukkumista :roll:


Antakaa minun leijua
tätä elämää.
Uhmata painovoimaa
ja lentää
yli talojen kattojen
ja kaukana jylläävän liikenteen.
Niin, päästäkää minutkin
lentämään.
Korkealla taivaissa
voisin puhua tunteilleni järkeä.
Tai ainakin yrittää
sillä eivät ne minua kuuntele
vaan sitä toista.

(2.3.-04)

---

Istun kallioilla.
Vanhat ihmiset sanovat,
että täällä joku joskus raiskattiin.
Mutta siitä on jo kauan,

ja nyt peilikynä
täällä jotain omaansa kirjoittaa,
tyhjiä ajatuksia paperille heijastaa.
En saa sanoja

suustani irtoamaan.
En koskaan ennen uskaltanut
mitään niin ihanaa omaksi toivoa.
Mutta satumaailmaan

se enkeli
minut hetkeksi mukanansa vei.
Enkä osannut ymmärtää, en luopua
ennen kuin se oli jo ohi.

Vanhat tunteet,
vanhat muistot, sanat, teot.
En minä niitä vielä saata unohtaa,
en enää edestäni löytää.

(8.4.-04)

---

Pieniä olivat
elämän ilot
Kerjäläisen anova katse
pyysi jotain tekemään
Johtoportaan ylennykset
kertoivat omaa tarinaa
Sade lankesi
kaupunkien ylle
vaimentaen käheät huudot
Variksen varpaat
pureutuneena
kaatopaikan jätteeseen
Lapsi joka
etsi äitiään
liejuisesta katuojasta
Hymyili
malli muotilehdessä
Kotona kyynelehti
menetettyä nuoruuttaan
Jollakin menee paremmin
ja huomenna kai voivat
kaikki taas unelmoida
jostain uudesta.

(25.4.-04)
Laurana
Puolituinen
Viestit: 239
Liittynyt: Pe Kesä 11, 2004 12:52 pm
Paikkakunta: Pyykkikori

Viesti Kirjoittaja Laurana »

En minä yleensä lue runoja, mutta onneksi nyt luin ^^
Pidin kaikista, kauniita olivat *halaa sitä*

Kirjoita lisää ^__^
I can’t see you, I can’t hear you
Do you still exist?
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Pöö. Tässä pari oudokkia. ^^;


Suljin silmäni ja
nipistin itseäni
sydämestä.
Jos kaikki olisikin ollut
vain pahaa unta?
Avasin varovaisesti
silmäni ja hiljainen
pettymys valui poskelleni.

Minulla on oma hämärä
nurkkani, ja kannan selässäni
kylttiä "älkää koskeko, älkää
huomatko" ja
ympärilläni on verkko
jota en anna
itsenikään selvittää.

Ja ne lämpimät sanat
viiltävät syvälle
ihan kuin minulla ei
jo olisi arpia tarpeeksi
Enkä enää uskalla
katsoa ylös
valoa tavoitellakseni.

(25.4.-03)

---

Minä rakastan
lasinsirpaleita
housujeni lahkeita
hieman revenneitä
En onnellisten
kolmikuvaisia
aitoja
niin kirjavia.

Tuuliko
kun tyttö lensi pilvilinnaansa
ja kohta putosi sieltä
Saan viimasta haavoja
ja haluaisin
repeytyä hitaasti
pitkin rosoista
jyrkännettä.

(25.4.-03)
Newra
Hassu pieni otus
Viestit: 1347
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:31 pm
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Newra »

Voih. Kaunista, niin haikeaa. Minulla oli aikaa lukea vain nuo viimeisimmät. Kaunista. (Köh, minä alan toistaa itseäni xD)


hiljainen
pettymys valui poskelleni.

Jotenkin pehmeästi kirjoitettu.
Lisäksi

ympärilläni on verkko
jota en anna
itsenikään selvittää.

Ja ne lämpimät sanat
viiltävät syvälle
ihan kuin minulla ei
jo olisi arpia tarpeeksi
Enkä enää uskalla
katsoa ylös
valoa tavoitellakseni.
Tämä. Voih. Kultasein, ihanaa n__n

Samaten tuon jälkimmäisen runon viimeinen säkeistö. Voih. Ei mitään rakentavaa, anteeksi.
Ja hän otti Frodon käden omaansa ja lähti Cerin Amrothin kukkulalta eikä milloinkaan enää elävänä palannut sinne.

Runoilija 05 Valvoja 06 Loftisficcaaja 07 08


långsamt genom rummen går hon ut
Avatar
Lyyti
Puolituinen
Viestit: 310
Liittynyt: Ma Helmi 02, 2004 10:13 pm
Paikkakunta: Kokkola

Viesti Kirjoittaja Lyyti »

Nämä ovat kauniita *hymyää*

En osaa muuta sanooa.. ^^
~ Vuoden 2009 Runoilija ~
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Kiitos kovin paljon palautteesta, kivaa kun joku näitä lukee. ^^

No mie en yhdelle säälittävän kliseiselle laululle viitsi omaa topikkia erikseen tuonne Laulut-osastoon tehdä, joten tässäpä sekin samantien.


En usko jumalaan
en enkeleihin
niihin pyhiin, taivaankulkijiin
mutta täällä
maailmassa joka on
on lujasydämiä
puhdasmieliä
heidän sanat toista lohduttaa

He enkeleitä maan
ehkä tietämättään
he näkymättömin siivin
auttaa toista kulkemaan

Toinen toiselle enkeli
toiselle ehkä jotain muuta
sillä eivät kai enkelitkään
ihan jokaisen ylle
sitä suojaavaa siipiverhoaan levitä

Nuo lasiset enkelin siivet
joskus liian raskaat kantaa
ja vähän väliä
ne enkelitkin
maahan painuvat
ja silloin ne itsekin
tarvitsee jonkun auttamaan

He enkeleitä maan
ehkä tietämättään
he näkymättömin siivin
auttaa toista kulkemaan

Minä kerran huomasin
tuntevani enkelin jos toisenkin
yhden heistä varmaan menetin
kesän tuuliin hukkasin
mutta vieläkin
minä sen enkelin
ja ne pari muuta
puhdasmieltä
mielessäni rakastan

He enkeleitä maan
ehkä tietämättään
he näkymättömin siivin
auttaa toista kulkemaan


(9.5.-04)

---

Sydänmieli

Sumuisten varjojen autio maa,
jossa kuljen aivan hiljaa
päivästä, mietteestä toiseen
pää tyhjästä tyhjänä ainiaan.
En kai sirppiä kalvakkaa
minä saata tavoittaa.

On kotini repaleinen valtakunta,
jonka peilijärvistä heijastuu unta.
Niihin hukun, tummavirtaan nukun
ja koska kaikki muu pois haipuu,
mieli hiljaa hämmentää
tähtisumuaan.

Kaupunki harmaine tornineen
kohoaa keskeltä varjojen.
Ovien lukittujen tuolla puolen
se pimeitä kammioitaan takoo,
apua huutaa,
tikahtuu yksinäisyyteen.


(30.5.-1.6.-04)
---

Tämä on näitä runoja. Sain omituisen inspiksen siitä, kun maahan putoili yhdestä isosta puusta jotain ihme valkoisia, madontapaisia oudokkeja. Ne kiemurteli. Ja siitä syntyi tämä runonen kännykän viestienkirjoittamisosioon, junassa, alle viidessä minuutissa. xP

Korkealta taivaista
puiden vihreistä syvyyksistä
ne putoavat hopeisina,
välkkyvinä viivoina.

Hätää kärsien ne
viimeisen ponnistuksen
avulla halkovat ilmaa

hopeasäikeinä.

Mutta päästäessään
irti omasta lehdestään
kukin lohikäärme ymmärtää
olevansa liian heikko lentämään.

Ja lumisateena ne
oksistoista vaikertaen,
kiemurtaen

putoavat maahan.


(3.6.-04)

---
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Piiitkästä aikaa jotain uutta. :) Tuo mokoma vaan venyi ja venyi, ja tökkii sieltä täältä.

Repeilee taivas ja peittyy hämärään
tuuli vie tuhkat mukanaan
muistot kerääntyy pilviksi taivaalle
jolle uskon varaan kaiken rakensin
peitin pelon, valehtelin, totuuksia pakoilin

Rakastanko haitaten
vai saanko itseni
hyväksi riittämään
luopumaan ja kestämään

Luulin, että kaiken ymmärrän
ja sen ylijääneen
opin hiljaisuudellakin
Pakoan tietä pohjolaan
Se seuraa, vainoaa ja ajaa

Vaan itään siltä turvapaikan loin

Polunvarteen heittäkää
tehkää tekemättömäksi
pahat sanat, pahat teot
Hyvyys löydä minut pois

Kuin vesi virtaa käsistä
niin valuu tyhjiin unelma
Katoaa pimeyteen kaikki
se hyvyys minkä tunsit

Ja taivaan aurinko hehkuu
yksin pimeätä lauluaan
Vajoaa merten siniseen hautaan
kaikki lämpö mikä tunnetaan

Meri vielä kerran
sinä huuhdo tähdet rantaan
Anna auringon koskettaa
haltiamaan helmisantaa

Kevät levittää pimeyden varjoja jäljilleen
Annanko kuolla kesken ennen aikojaan
entisen unen painajaiseksi muuttumaan
vai taitanko loputonta matkaa
etsien kadotettua onnelaa
Monet ovat nimeni maailmalla: Telfalathina minut tunnettiin ammoisina aikoina, Elwen olin Synkmetsän taisteluissa ja Lauremírëna minut Kaukaisen Lännen virallisissa piireissä tunnetaan - mutta täällä minä olen Laure.
Newra
Hassu pieni otus
Viestit: 1347
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:31 pm
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Newra »

*hymyää*
Kirjoitat kauniisti, jotekin satumaisesti, keveästi ja liidellen (Newran oudot sanavalinnat, osa 589). Pidän kovin.
Mutta päästäessään
irti omasta lehdestään
kukin lohikäärme ymmärtää
olevansa liian heikko lentämään.
Lohikäärmeitä, aww ^____^ Tuosta laulusta sen verran, että minustakin se oli ehkä hiukan kliseinen, en pitänyt siitä niin paljoa kuin runoista.

Hyvyys löydä minut pois Jostain syystä minulle tulee mieleen Nightwishin Kuolema tekee taiteilijan -biisi, älä kysy miksi :roll: Tuossa säkeessä on kai samaa tunnelmaa kuin tuossa ihanassa biisissä.

Äh. Täytyy kyllä sanoa, että en osaa kommentoida, mutta sinä osaat kirjoittaa : )
Ja hän otti Frodon käden omaansa ja lähti Cerin Amrothin kukkulalta eikä milloinkaan enää elävänä palannut sinne.

Runoilija 05 Valvoja 06 Loftisficcaaja 07 08


långsamt genom rummen går hon ut
Vastaa Viestiin