Maailmanajan kuningas, PG-13, MS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Maailmanajan kuningas, PG-13, MS

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Title: Maailmanajan kuningas
Author: jawetus
Rating: PG-13
Genre: Drama, Adventure, Mary Sue
Disclaimer: Sisältää uusia hahmoja
Synopsis:
Haltioiden sota Sauronia vastaan (II 1700-1701) on ohi ja Ciryatar palaa voittajana Númenoriin. Keski-Maa ei sodan jälkeen jää Ciryatarilta ja tämän pojilta unohduksiin, vaan alkaa siirtokuntien perustamisen ja niiden asukkaiden verotuksen aika.
Ciryaturin aikana varjo lankesi númenorilaisten sydämiin ja tässä novellissa selvitetään hieman syytä siihen, miksi näin kävi.
Sauron ei olekaan aivan niin lyöty, kuin Ciryatur sodan jälkeen kuvitteli.
A/N: Tarina noudattaa Tolkienin historiallisia faktoja Númenorin luonnon, tapojen ym. osalta, sekä historiallisesti Keski-Maan tapahtumien osalta. Tästä eteenpäin seuraavan 36 arkipäivän verran näitä ilmestyy päivittäin. Tästä se lähtee ja kommentteja please.


*********

Luku I (1/36)

Meri oli tyyni. Tol Uinenin saaren takana seisoivat ylpeinä ja voittamattomina sotalaivat, joiden lyhtyjen valot täplittivät merenpintaa Rómennan hämärtyvässä illassa.
Kevät oli aluillaan ja jopa täällä, Númenorin mailla saattoi aavistaa syntymän ja uudistumisen hengen. Rannassa, Yavannamírelehdossa, tuoksu oli huumaava sen kukkien juuri puhjettua punaisista nupuistaan. Rantalehdossa ja kaupungin vilkkailla rantakaduilla oli suuret jälleennäkemisten juhlat, sillä Númenorin sotaväki oli palannut voittoisasta sodasta kaukaa Keski-Maasta.
Kaikkialla kuhisi ihmisiä ja katujen varsilla, soihtujen valossa, kaikui soitto ja nauru. Oli asepukujen mustaa ja hopeaa, oli silkkiä ja pellavaa, sillä vaikkei pröystäily ja kerskailu kuuluneet númenorilaisten tapoihin, nyt oli juhlan aika ja sen annettiin myös näkyä.
Rómenna oli suuri kaupunki. Sen hallinnosta vastasi kaikista muista Númenorin kaupungeista poiketen itse kuningas (1). Kuuluihan se Arandorin hallintoalueeseen ja sijaitsi pääkaupunki Armelosin kupeessa (1b).
Rómennan hallintorakennus oli valtava valkoisesta marmorista rakennettu linna kaupungin keskellä. Silti se ei vetänyt vertoja laivamiestenkillan palatsille (2), jonka huikean korkea terävähuippuinen valkoinen torni kohosi ylväänä ja yksinäisenä kaupungin laidalla. Se oli rakennettu korkealle kukkulalle ja niin korkea se oli, että sieltä näki vaivatta kaupungin kattojen yli, ja kirkaalla säällä saattoi sieltä erottaa Tol Uinenin saaren rosoiset piirteet ja korkeat rantakalliot. Jopa yksinäisen haltiasaaren kuolemattomat asukkaat ihmettelivät sen uljautta ja ylistivät sitä Tol Eressëan tornien vertaiseksi.
Tornin ylimmässä kerroksessa oli kilta-sali, johon suuriin voitonjuhliin olivat kokoontuneet kaikki Númenorin ylhäiset. Siellä olivat kuningas, hänen poikansa sekä Neuvoston kaikki muutkin jäsenet (3) ynnä laivaston kaikki kapteenit, amiraalinsa johdolla. Mukana oli myös monia kenraaleja ja muita korkeita upseereita sekä kaikki kaupungissa vierailulla olleet Tol Eressëan haltiat.

"Tämä on historiallinen hetki", sanoi kuningas Tar-Minastir. "Koskaan ennen tällä ajalla emme ole asein puuttuneet Keski-Maan asioihin."
Hän piti pienen tauon ja jatkoi:
"Tämä päivä on todellakin historiallinen. Se on voiton päivä Lännelle ja paha on jälleen karkoitettu. Kohottakaamme malja voitokkaalle sotaväellemme ja laivamiesten kaukokatseiselle toiminnalle. Ilman heitä Keski-Maa olisi mennyttä. Terveydeksemme."
Tar-Minastir kohotti maljan ja tyhjensi sen. Vain lähinnä seisseet kuulivat kuninkaan jatkavan:
"Ja suokoon Eru, ettei historia tältä osin toistu enää koskaan."

Juhlat jatkuivat myöhään yöhön. Rómennan ympäristöön oli pystytetty tuhansittain sinisiä ja valkoisia telttoja, joissa sotilaat viettivät juhliaan. Isil kiiltävä, jota myös kuuksi sanotaan, nousi myöhään. Pitkään se viipyi punaisena ja suurena itäisellä taivaalla ja kun se viimein purjehti korkeammalle taivaalle, loisti se täytenä koko voimallaan ja himmensi lähimpien tähtien valon.
Tyynessä ja selkeässä yössä tuoksui jasmiini ja Yavannamíre. Hiljalleen Tinuvielin ja kehrääjälintujen öinen konsertti hiljeni ja sotilaiden teltoilla soihdut sammuivat yksi toisensa jälkeen. Myös laivamiesten killan salissakin tarinat oli sillä erää kerrottu, eikä paikalla ollut kuninkaan ja hänen poikansa lisäksi kuin muutama upseeri.

"Kuninkaani", sanoi kuninkaanperijä amiraali Ciryatur. "Katsoin, kuinka jätimme taaksemme Keski-Maan rannat, enkä kerrassaan ymmärrä, miksi me jälleen hylkäämme ne."
"Olemme keskustelleen tästä", sanoi Minastir. "On sanottu, että aikamme Númenorissa kestää, mikäli olemme pyytettömiä ja noudatamme Erun tahtoa. Siihen ei kuulu muiden maiden hallitseminen, kuin omamme. Tiedän, että Aldarion teki niin. Hänellä oli syynsä, oikeutettuja tai ei, mutta enää niin ei tehdä ja näin on hyvä."
Ciryatur loi masentuneen katseen tornin ikkunoista kauas itään. Pimeältä ulapalta ei näkynyt enää laivojen valoja. Yö oli ottanut juhlivan kansan.
"Entä jos varjo palaa? Entä jos seuraavalla kerralla olemme yhtä valmistautumattomia ottamaan vastaan pimeän myrskyn? Me emme edelleenkään tunne Keski-Maata niin laajasti kuin pitäisi."
"Ei poikani. Emme voi mennä Keski-Maahan. Hautaa nämä asiat mielestäsi ja muista sanani myös, kun aikasi kuninkaana tulee."
"Näin siis kiität poikaasi ja kansaasi", sanoi Ciryatur tuohtuneena ja jatkoi: "Annat kaiken palautua ennalleen. Seuraavalla kerralla vihollinen on entistä vahvempi ja tietää aikeemme. Meidän on varustauduttava tähän. Anna minulle mahdollisuus järjestää edes laivastomme ja jatkaa armeijan kouluttamista. Anna meille mahdollisuus tutustua edes Keski-Maan rannikkoon, vaikka emme tutkisikaan sisempiä maita."

Minastir oli pitkään hiljaa ja sanoi lopulta: "Tarkoituksesi on hyvä, ymmärrän sen, mutta lupaani et saa kuin laivaston huoltoon ja varustamiseen. Siinä olet todistettavasti oikeassa. Ei, emme jatka enää tätä keskustelua."
Kuningas kääntyi kannoillaan ja käveli ulos kiltasalista. Voitonjuhlista Tar-Minastirille, ihmisten korkealle kuninkaalle, oli tullut hävitty taistelu. Kuten sodassa, myös tässä taistelussa, voittaja oli rohkea ja armoton Ciryatur.

****

1) Rómennan komentosuhteista ja vallanjaosta ei Tolkien puhu mitään. Tosiasia on vain, että Rómenna kuuluu Arandoriin. Koska Rómenna on Númenorin toiseksi suurin kaupunki, täytyy sillä olla jonkinlainen oma hallinto, siksi olen jäljitellyt tässä feodaaliajan hallintorakennetta Euroopassa lisättynä pienellä ripauksella alkeellista demokratiaa, joka tuntuu sopivan númenorilaisten mielenlaatuun.

1b) Muita alueita hallitsi kuninkaalle sukua oleva ruhtinas, mutta Rómenna oli poikkeuksellinen. Sillä oli kansan valitsema edustaja, jonka kuningas nimitti aina vaalien jälkeen tärkeään virkaansa. Tämä on omaa oletustani.

2) Tolkienin mukaan Laivamiesten killan sali rakennettiin Aldarionin nuoruudessa ja se oli varsin näyttävä, sillä sieltä näki kuulema Rómennan lahdelle aina Tol Uinenille saakka (etäisyyttä arviolta 30 virstaa, sillä karttaa Tol Uinenin tarkasta sijainnista ei ole).

3) Neuvoston Tolkien kuvaa varsin pieneksi. Siinä on mukana kuninkaan perijä, edustajia Númenorin kaikilta hallintoalueilta sekä asiantuntijoita, joita kutsutaan yksittäisiin istuntoihin. Neuvosto toimii kuninkaan apuna päätöksen teossa ja vastaa siis likimain hallitusta. Kansanedustajistoa ei tuohon aikaan tietenkään ollut, sillä järjestelmä oli tyypillinen feodaalijärjestelmä.
Viimeksi muokannut jawetus, To Elo 18, 2005 11:16 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku II (2/36)

Voitonjuhlia seurasi verkkainen aamu. Edellisenä yönä laiskasti noussut isil ei malttanut mennä mailleen vielä silloinkaan kun Ciryatur oli jo kutsunut laivamiesten killan päällystön koolle ja Arien purjehti jo korkealla taivaalla.
Läsnä olivat laivaston amiraaliksi nimitetty Izindu-Beth sekä kaksi laivaston kapteenia.
"Minastir on palannut jälleen epäröivien ja toimettomien kuninkaiden vankkumattomaan ruotuun", Ciryatur aloitti. Izindu-Beth hymyili mielessään, sillä hän oli kuullut nämä ajatukset ystävänsä suusta lukemattomia kertoja.
"Keskusteltuani viime yönä isäni kanssa, sain silti vanhoja aikoja myönteisemmän vastauksen. Voimme varustaa laivaston ja vakuutan teille, että siitä tulee ennen näkemätön."
"Kuinka aiotte rakentaa laivaston ja mihin tarvitsemme enemmän aluksia, kuin meillä jo on", kysyi Izindu-Beth.
"Nykyiset laivamme pidetään tietenkin merikelpoisina ja jos joku joudutaan purkamaan, rakennetaan tilalle entistä suurempi ja vahvempi. Minä haluan lisäksi aluksia, joille voimme ylittää meren nopeasti ja jatkaa Keski-Maan rannikoilla jokia myöten ylemmäs. Minua kiinnostaa myös vähän tutkittu etelä."
"Saitteko kuninkaan suostumaan riippumattoman tarkkailuaseman perustamiseen?"
"En, mutta odotamme kruunun siirtymistä minulle. Siihen asti tyydymme partioimaan merialueita ja ehkä joissain tapauksissa myös jokia. Seuraavan viiden vuosikymmenen aikana haluan, että Keski-Maan rannikko ja joet ovat toimestamme tutkittu niin perinpohjin kuin mahdollista. Ja mikäli joku merimiehistä haluaa välttämättä rantautua, niin sillehän en mahda mitään", sanoi Ciryatur vinosti hymyillen.
"Aivan aluksi aloitamme laajan puunkorjuun Hyarrostarissa Aldarionin metsissä, korjaamme ja laajennamme Rómennan kuivatelakat uuteen uskoon. Ja sen jälkeen... Sen jälkeen me odotamme."

Ja kauan he saivat odottaa jopa númenorilaisten mittapuulla.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku III (3/36)

Vuodenajat vaihtuivat tiuhaan. Númenorin leppeät kesät eivät Ciryaturia kiinnostaneet, vaan hän ja amiraalinsa Izindu-Beth purjehtivat kerta toisensa jälkeen itään ja pohjoisen myrskyihin, eikä kuningas katsonut tätä suopein silmin.

Eruhantalën jälkeen kuninkailla oli tapana pitää juhlat linnan pihalla ja siihen kutsuttiin paljon väkeä kaikkialta Númenorista (1). Oli kahdeksannentoista vuosisadan vuosi yhdeksäs viidettä, kun Ciryatur oli sattumoisin Númenorissa juuri juhlan aikaan. Tuon vuoden kiitosjuhlissa hän tapasi (2) pohjoisen Ondoston ruhtinaan tyttären, Ondomiríelin, joka oli sukua Andúnien ruhtinaille ja tummatukkainen kuten nämä (3).
Tuon tapaamisen jälkeen Ciryatar lähti merille yhä harvemmin, mutta ei hän unohtanut laivastoaankaan, vaan kehitti Rómennan ja muiden satamien telakoita ja patisti laivamiehet yhä tarkempien karttojen tekoon. Itse hän viihtyi kuitenkin enemmän maissa.

Kymmenen vuotta ensikohtaamisen jälkeen Ciryatar ja Ondomiriél avioituivat. Suuret kuninkaalliset hääjuhlat vietettiin yáviérëna, keskikesän päivänä, Rómennan rantapuistossa merenrannalla. Noissa ikimuistoisissa juhlissa oli mukana myös amiraali Izindu-Beth, suuri mies, jonka ainoa poika oli kadonnut sodanmelskeissä.
Neljä vuosikymmentä myöhemmin syntyi kunikaanperijälle, kuten Númenorissa oli tapana sanoa, ensimmäinen lapsi. Tämä oli jo syntyessään roteva ja mustatukkainen ja hänen nimekseen annettiin Atanamir. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1804 toista auringon aikaa, syntyi Atanamirille veli, jonka nimeksi tuli Aphanuzîr (4). Hän oli kaikin tavoin veljensä kaltainen, jopa niin, että vartuttuaan pojat usein sekoitettiin toisiinsa.
He asuivat pääkaupunki Armenelosissa ja he olivat myös kuningas Tar-Minastirin silmäterät. Linnan ulkopuolella, laajassa puistossa, oli kuninkaanperijän talo (5). Niin rakkaita pojat Minastirille olivat, että useammin kuninkaan tapasi täältä, lapsenlapsiensa luota, kuin kuninkaanlinnan keskustornista valtaistuimeltaan.

Mutta aika kului ja pojat varttuivat. Aphanuzîr, joka viihtyi paljon meren äärellä isänsä kanssa, täytti pian kaksikymmentäviisi vuotta ja tuli täysi-ikäiseksi. Vuosien myötä Aphanuzîr oli isänsä opissa tullut taitavaksi purjehtijaksi ja jousen käyttäjäksi. Rómennanlahden purjehduskilpailuissa hän oli monena vuonna voittaja. Lannistumaton hän oli, itsepäinen ja kiivaskin ja kaikkiaan hän muistutti paljon isäänsä.

Vuodet kuluivat ja aina kevään saapuessa Ciryaturin mieli purjehti kauas itään, kuten laivamiesten isän Aldarionin aikoinaan. Kauan hän peitti kaipauksen tuskan, mutta viimein hän lausui Ondomírielille:
"Kauan on aikaa siitä, kun viimeksi nostin purjeet ja matkustin tuntemattomille maille. Mieleni halajaa itään, sillä haluaisin vielä kerran nähdä sinisten vuorten hämärän, ja mieluusti näyttäisin ne myös pojillemme."
Tämä oli pitkään hiljaa ja sanoi lopulta: "En ole Erendis. Tiedät kyllä mitä ajattelen merestä ja seikkailuista menneillä mailla, mutta tiedät myös, että rakastan sinua. Toivon, että vanhat ajat eivät enää palaa. Enkä halua, että sinä tai poikasi joudutte vielä sotaan. Mene siis ja näytä heille se maa, jota Edain ovat verellään puolustaneet ja kerro, kuinka sota voidaan tulevaisuudessa estää."

Ciryatur suuteli vaimoaan tämän tummille hiuksille ja tunsi silmiensä kostuvan. Hänen pitkä kaipauksensa täyttyisi pian.

***
1) Eruhantalë on syksyinen kiitosjuhla Erulle. Juhlien jatkot eivät ole Tolkienin, mutta oletan suuren ihmisjoukon saavan ja haluavan jotain muutakin kuin hiljaisen kävelyretken Meneltarmalle.
2) Koska Atanamir syntyi 1800, on Ciryaturin täytynyt mennä naimisiin noin 1750 paikkeilla. Númenorilaiset tekivät harvat lapsensa verrattain myöhään meikäläisittäin ajatellen.
3) Ondomirél on suurhaltiakielinen nimi, jota tästä Ondostarin ruhtinaan tyttärestä myöhemmin käytettiin ja kansa tunsi hänet sillä nimellä. Hahmo ei ole Tolkienin, eikä hän mainitse Tar-Ciryatanin puolisoa nimeltä, mutta epäilemättä sellainen kuitenkin oli olemassa :-) Númenorin kuninkaalliset ottivat Aldarionin jälkeen puolison aina Elrosin perijöistä ja jokaisen (provinssin) tai hallintoalueen hallitsijaperhe kuului tähän sukuun.
4) Tolkien ei kerro Tar-Ciryatanilla olleen muita lapsia kuin Tar-Atanamirinä myöhemmin hallinnut vanhin poika. Annaaleissa mainitaan myöhempien kuninkaiden kohdalla yleensä vain vanhin poika, vaikka epäilemättä muitakin lapsia heillä on ollut. Tässä kerrottu Aphanuzîr ei ole Tolkienin kertoma hahmo, mutta varsin mahdollinen silti.
5) Armenelosista Tolkien on kirjoittanut vain, että se oli jo valmis, kun númenorilaiset sen ensi kerran näkivät. Tolkien kertoi númenorilaisten arvelleen sen olleen Tol Eressëan haltioiden rakentama. Oletan, että vähintään kuninkaanlinnan keskustorni, jollainen kaikissa vanhoissa linnoissa on, oli valmiina. Akallabethissa sanotaan kuitenkin, että Elros Tar-Minyaturin rakentaneen kuninkaanlinnan.
Linnaa ja kaupunkia rakennettiin mitä suurimmalla todennäköisyydellä myöhemmin lisää (KTK s. 233) ja korjattiin vanhaa. Kaikissa vanhoissa linnoissa on kehiä, joten oletan Armenelosin linnan olleen tuon kaltainen. Linnaa ympäröi puisto, jossa muut kuninkaalliset, kuten Erendis (Aldarionin ja Erendisin taru: KTK s.260) asuivat.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku IV (4/36)

Rómennan satamalaiturin pollareissa, yksitoista vuosisataa aiemmin kuningas Tar-Aldarionin rakennuttaman aallonmurtajan suojissa, seisoi viisi hyvin kaunista ruskeakylkistä laivaa.
Ciryatur itse oli valvonut niiden rakennustöitä ja käynyt jopa venepuuseppien mestareiden kansssa valitsemassa laivoihin parhaat puut Hyarrostarin laajoilta saloilta.
Koska laivat olivat tyypiltään leveitä ja matalia, saattoi niitä myös soutaa. Miehistö oli asettautunut soutajien paikalle ja kun kaikki olisi valmista ne saatettaisi ulommas Rómennan vuonoon jossa purjeet viimein reivattaisi.
"Miksiköhän meren ylitykseen lähdetään näin monella aluksella", ihmetteli uurteisista kasvoista päätellen monet tyrskyt nähnyt merimies (1).
"Etkö tiedä", toinen sanoi. "Tällä kertaa matkaan lähtee laivamiesten päällikkö ja hänen molemmat poikansa."
"Ei kai? Uskomatonta! Edellisestä matkastahan on jo kohta kuusi vuosikymmentä, mikäli oikein muistan. Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, mukaan lähtee myös amiraali. Minne kuninkaanperijä menee, sinne hän seuraa varjona perässä", mies sanoi.
"Oikeassa olet. Katso laiturille. Sieltä he saapuvat."

Puolilta päivin laivat irtautuivat laiturista ja jokaisen laivan raa'an nokkaan oli sidottu ikivihreä paluunoksa. Meri oli tyyni ja merta ylittävien sekä niitä saattavien pienempien laivojen armada lipui ulos satamasta. Hitaasti ne katosivat vuonosta Rómennan lahdelle ja laiturille hyvästelemään kerääntyneet hajaantuivat hiljalleen. Lopulta vain Ondomiríel ja hänen huonepalvelijansa seisoivat laiturilla katsoen kaukaisuuteen.
"Outo tunne vaivaa minua", Ondomiríel sanoi. "Luulen, että tämän jälkeen kaikki ei ole enää entisellään. Jotain pahaa on tapahtumassa, sillä varjo valtaa sydämeni. Pelkään, että joku heistä ei enää palaa."
Silloin suuri musta perhonen lensi heidän ohitseen. Sitä perhosta sanottiin Númenorissa kaartilaiseksi, sillä se oli mustaa ja hopeaa. Toisaalta sen sanottiin ennustavan varjon paluuta kuolevaisille maille. Harvinainen se kuitenkin oli noina aikoina (2).

*****
1) Kolumbus purjehti Amerikkaan kolmella laivalla. Turvallisuussyistä tähän ylitykseen otetiin viisi laivaa. Olihan mukana Númenorin tuleva hallitsija, tämän perijät sekä heidän sukulaisiaan.
2) Tolkien ei kerro Númenorin hyönteisistä, mutta epäilemättä saari, jolla oli paljon kukkivia kasveja, keräsi ympärilleen myös runsaan hyönteisfaunan. Oletan, että Númenorissa olisi voinut olla Väli- ja Etelä-Amerikan morfojen tyyppisiä suuria perhosia.
Perhonen voidaan tulkita myös Manwën lähettilääksi, jos oikein pessimistisesti asiaa halutaan tulkita ;-)
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku V (5/36)

Tuuli virisi tuttuun tapaan heti Rómennanlahden ulkopuolella. Koska matkaan lähdettiin keväällä, jolloin tuulet olivat suotuisampia, matka eteni joutuin (1). Vain kerran laivasto jäi rasvatyyneen, muuten tuulet olivat varsin hyvät.
Aphanuzîr oli laivassa, jonka kapteenina oli yli kahdenkymmenen merenylityksen kokemuksella Ulbar (2).
Pienessä upseerien kajuutassa himersi rasvalyhty ja sen seinät oli koristeltu taidokkain maalauksin valkoisista haltialaivoista, joita Númenorin kuuluisin taiteilija Manonâkhi (3) oli Eldalondën satamassa nähnyt.
Kapteeni oli kotoisin tuosta kauniista satamakaupungista, joka sijaitsi Númenoren länsiosissa vehreän Nísimaldarin laaksossa. Eldalondën satamaan yksinäisen haltiasaaren haltiat kauniilla laivoillaan usein laskivat. Näistä kapteeni kertoi auliisti Aphanuzîrille, tämä kun ei ollut koskaan käynyt lännessä.
Kuninkaanperijän poika vähätteli miehen puheita ylimielisesti ja piti tätä liki yhtä hassahtaneena kuin vanhaa kuningasta, joka ihaili yli kaiken Eldaria, näiden tapoja, kauneutta, kieltä ja tapaa tehdä kaikki kauniiksi. Aivan kuin ihmisistä jaloimmat olisivat toisen luokan kansaa. Loppumatkan kapteeni oli viisaasti hiljaa, eivätkä he juuri muistakaan asioista keskustelleet.
Aphanuzîr olikin melkoisen helpottunut, kun kymmenennen päivän iltana Keski-Maan korkeat ja terävähuippuiset vuoret sinertivät kaukana edessä.

He olivat saapuneet Lindoniin, sen laajalle lahdelle (1a), jonka vihreät haltiamaanrannat nousivat ylös kultaisista hiekkarannoista ja sekoittuivat lopulta vuorten sineen. Laivat laskivat täysin purjein vuonoon, jonka reunoilla korkeat valkoiset tornit kurottautuivat ylös tervehtimään saapuvia laivoja.
Kun laivat lähestyivät harmaita satamia, näkivät he valtavan venevalkaman. Siellä mainingit keinuttivat satoja harmaita haltialaivoja, joista monien kokkaa koristivat uskomattoman taidokkaasti veistetyt joutsenen päät.
Satamalaiturilla oli harmaisiin pukeutuneita haltioita, joista yksi oli erityisen pitkä.
"Tervetuloa ystävät", tämä sanoi syvällä tummalla äänellään. Hänen kasvonsa olivat ajattomat, mutta hänen leuastaan kasvoi harvaa partaa, joka teki hänestä paljon muita haltioita vanhemman ja arvovaltaisemman näköisen.
"Liian harvoin näemme teitä ystävät. Liian kauan on siitä, kun tähdenmaan perijä on viimeksi käynyt näillä rannoilla."
"Terve tavattuamme satamien päällikkö", sanoi Ciryatur. "Tulin näyttämään pojilleni itäiset maat ja uudistamaan ystävyytemme, hyvä Cirdan. Mieluusti tapaisin myös ystävämme Gil-galadin, sillä toden totta velvollisuuteni kansaani kohtaan odottaa, enkä enää usein purjehdi itäisille maille."
"Ilman muuta. Luulen, että Gil-galad odottaa jo meitä."

****
1) Vëantur toi laivansa ensimmäisenä takaisin Keski-Maahan suotuisten kevättuulien puhaltaessa (KTK s.235), joten keväällä tuulet ovat olleet enimmäkseen läntisiä ja syksyllä itäisiä. Tämä on tyypillistä päiväntasaajan molemmin puolin olevillä kääntöpiireillä. Vaikka Arda olikin vielä tuolloin litteä ja tiet suoria, oletan sääilmiöiden muistuttavan meidän päivien säätä. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että kadonnut lahjamaa on ehkä sijainnut noin viikon tai kahden purjehdusmatkan päässä länteen, jommankumman kääntöpiirin leveysasteilla.
1a) Lindon merkitsee Laulun maata, sillä muinaisaikoina nandor-haltiat asuivat noilla seuduin. Kaikista Ardan asukkaista he olivat parhaita laulamaan ja musisoimaan ja noihin aikoihin noissa nimettömissä metsissä kaikui muiden matkaajien korviin hyvin kaunis laulu ja se sai Sindarinkielisen nimen Lindon.
2) Ei Tolkienin hahmo. Kokeneita merenkävijöitä täytyi Ciryaturin toimien ansiosta olla paljon. Merenkävijäsuvuissa suosittiin poikien nimissä tunnettujen merenkävijöiden nimiä. Ulbar oli nimeltään myös yksi Aldarionin kapteeneista.
3) Manonâkhi on adunaicia ja tarkoittaa käsissä olevaa henkeä. Eldalondë oli länsiosissa, jossa puhuttiin käytännössä koko Númenorin historian ajan sindaria, vaikka sen käyttö kiellettiinkin loppuvaiheessa. Siitä syystä historian tutkijoille nimen historia on käsittämätön. Oma hahmo, ei Tolkienin.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku VI (6/36)

Niin seurue jatkoi Gil-galadin kotiin Lindonin pohjoisosien läntisillä rannoilla (1). Siellä he viettivät jälleennäkemisen juhlat, joiden veroisia ei oltu nähty sodan jälkeen. Mukana oli paljon tummia Noldoja, joiden kauniin kielen sointia ei kuultu Keski-Maassa enää muualla kuin täällä ja kaukaisessa Imladrisissa tuon kansan ruhtinaiden kohdatessa.
Metsän keskellä, korkeiden pylväshaapojen reunustamalla aukiolla kaikui soitto ja laulu. Jotkut vanhimmat sotilaat ja laivamiehet näkivät haltiaystävänsä monien eronvuosien jälkeen (2). Yhdessä koetut vaarat ja taistelut kerrottiin nyt vailla huolta pimenevän illan ja turvallisten tähtien alla.
Kun hämärtyi ja Valarin sirppi kohosi korkeammalle taivaalle, suuri valkea sytytettiin aukean keskelle ja kauniit soihdut ja hopealyhdyt sytytettiin luonnon muodostamaan saliin. Luonnollisestikin Ciryatur, suuri päälliköiden joukossa ja Sauronin kukistaja, oli pääasiallinen juhlinnan kohde, mutta myös hänen poikansa kiinnostivat haltioita kovasti.

"Tervetuloa Aphanuzîr", sanoi tummatukkainen, harmaisiin pukeutunut haltia. "Olen Celebnor Aiwendil, Finrodin huoneen väkeä (3). Tapanamme ei ole kuulustella arvovieraitamme, mutta älä pahastu, vaikka väkemme kyselyt siltä tuntuisivat. Loukata he eivät halua ja uutiset lännestä kiinnostavat meitä nykyään enemmän kuin Keski-Maan huolet. Haltioiden aika näillä rannoilla käy vähiin, pelkään, mutta kerro meille Númenórën saaresta, jonne näkyy yksinäisen haltiasaaren vaaleat tornit ja kultaiset rannat."
Ympärille kerääntyi lisää uteliasta väkeä ja Aphanuzîr oli hieman hämillään saamastaan huomiosta.
"Isäni Balgumagan, tai Ciryatur, kuten te sanotte, tietää kertoa ja sanoo varmasti kaiken olellisen. Minä en tiedä valtion asioista tai haltiasaaren ihailusta mitään, enkä vanhempanakaan saa kovin korkeaa asemaa valtakunnassamme. Veljeni Atanamir perii kruunun isäni jälkeen, kysykää kuulumisia häneltä", vastasi Aphanuzîr töykeästi.
"Kuten haluat. Olet tervetullut seuraamme, mikäli miellyttää. Siirrymme siis kiusaamaan veljeäsi", sanoi Celebnor kujeillen.

Aphanuzîr jäi yksin ja hän seurasi syrjäsilmällä, kun seurue siirtyi hänen veljensä ympärille. Siellä he viipyivät vielä lyhyemmän tovin ja veljekset jäivät kaksin juhlakentän laidalle.
"Painukoon pian länteen tuo Valarin vakoojien utelias joukko", kuiskasi Atanamir veljelleen. Tämä nyökkäsi vastaukseksi ja he hymyilivät.

****

1) Gil-galadin asuinpaikkaa Tolkien ei kerro tarkemmin. Vain, että hänen kansansa asui Lindonissa.

2) Oli vuosi 1829, joten haltioiden sodasta Sauronia vastaan oli kulunut 129-130 vuotta. Lähes kaikki sotaan osallistuneet númenorilaiset jotka kotiin palasivat, olivat yhä elossa. Minastir nimittäin valitsi joukkoihin mielellään nuorempia miehiä iältään mieluiten 30-100 vuotta. Tämä on siis oletus, ei Tolkienin tieto tai Christopherin tutkimuksista. Toki númenorilaiset olivat asekuntoisia luultavasti jopa n. 200 vuoden ikään asti (KTK s. 306 Christopherin teksti Tolkienin irrallisesta kirjoituksesta)

3) Ei Tolkienin hahmo.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku VII (7/36)

Poikien riemuksi ja sodan käyneiden veteraanien harmiksi matka jatkui pian. He nostivat ankkurit jo kaksi päivää myöhemmin ja purjehtivat ulos Lhûninlahdelta. Sitten laivat kääntyivät rannikkoa etelään, ohittivat Baranduin, Gwathlon ja Anyren jokisuut. Seitsemännen päivän iltana edessä häämötti suuri Andrastin niemimaa, sen tummat metsät ja loivasti kohoavat vuoret (1).
"Tähän jäämme toviksi, niin on sovittu. Täydennämme muona- ja vesivarastomme niiltä osin, mitä Lindonista emme mukaan saaneet ja mitkä tarpeistamme ovat jo loppuneet", sanoi kapteeni Aphanuzîrille.

Ja niin tapahtui. Laivat nostivat kölit ja laskivat Andrastin loiville hiekkarannoille. Merimiehet loikkasivat suolaiseen veteen ja kiskoivat raskaat laivat kiinni särkille. Sitten he vetivät laivoista pitkät köydet niemimaan puihin. Kun nousuvesi vapautti laivat hiekasta, kiristivät he köysiä sitä mukaa, kunnes alukset olivat turvassa aalloilta nousuveden ylärajassa (2).
Merimiehet ja sotilaat rantautuivat ja pystyttivät telttaleirin. Yli kolmensadan miehen vahvuinen osasto kulutti paljon muonavaroja, joten miehet jakautuivat osastoihin ja virittivät pian riistalle pyyntiansat. Ennen iltaa miehistöllä oli jo syötävänään kaksi villisikaa.
Kun tummansininen ilta saapui, kaukaa vuorilta kumisivat rummut. Metsien Drû-kansa (1a) oli huomannut númenorilaisten saapumisen ja nämä pitivät Aldarionin tekemän sopimuksen, eivätkä astuneet jalallaan Andrastin vuorille.
Númenorista mukaan tulleen Drúedain-perheen isäntä kaivoi repustaan nahkaisen rummun. Hän oli yksi niistä harvoista Suuren Saaren metsien miehistä, joita siellä enää asui.
Lyhyillä käsillään hän piti nahkaista rumpua kainalossaan ja vastasi rummutukseen. Kaukaa vastasi vielä nopea rummutussarja.
Drûg-mies pakkasi rummun kassiinsa ja tämän ystävällisillä tummilla kasvoilla oli leveä hymy.
?Hyvät ystävät. Me olemme matkamme päässä ja jäämme tänne. Teille toivotan onnistunutta matkaa. (1b)?
Hän sanoi perheelleen jotain heidän omalla kielellään. He pakkasivat kevyet kantamuksensa ja poistuivat nuotiotulen piiristä yön varjoihin.

Kun he kahden päivän päästä jatkoivat matkaa, oli joukon muonavarat riittävät yli viikon merimatkaan.
Ankkurit nostettiin jälleen ja suuren Belfalasin lahden ylitys alkoi. Tuuli oli enimmäkseen vastainen, mutta Ciryaturin vikkelät alukset oli tehty luovimaan. Kuudessa päivässä maata oli jälleen näkyvissä ja edessä avautuivat laajat ja moninpaikoin tutkimattoman etelänmaat.

Yhä etelään, pitkin rannikkoa he jatkoivat ja saapuivat lopulta suojaisaan lahteen, joka oli nimeltään Umbarin lahti. Se oli laaja luonnon muodostama satama, jonka pohjukassa oli pieni alkuasukaskylä (3). Vuosien varrella oli edellisiltä matkoilta kylään jäänyt joitain númenorilaisia. Tämä oli tietenkin tapahtunut Ciryaturin kehotuksesta ja yksi tämän retken tarkoituksista olikin tarjota vapaaehtoisille seikkailijoille mahdollisuus palata kotiin ja antaa mahdollisuus uusille uudisraivaajille.
Ciryaturia ja laivamiehiä, etenkin Izindu-Bethiä, kiinnosti kovasti miesten keräämät tiedot, sillä osa heistä oli sotilaita, osa diplomaatteja ja mukana oli myös joitain tieteilijöitä. Tulossa olisi siis runsaasti lisätietoja paikallisten tavoista, maantieteestä ja alueen luonnosta. Tämä kaikki oli tietenkin tehty ilman kuninkaan suostumusta, mutta kuten aina, Ciryatur piti päänsä ja halveksi isänsä päättämättömyyttä ja kaipuuta vanhoihin aikoihin.

****
1) Andrastin maantiedettä Tolkien ei kerro. Ainoastaan sen, että Andrastin niemimaan vuorilla eli metsien kansaa. Oletus on tehty Tolkienin kartasta, jota Christopher on täydentänyt.

1a) Kenties vielä sormuksen sodan aikaankin Drû-kansaa asusti Andrastin vuorilla (KTK 524)

1b) ?Suuri Saari ei enää tunnu varmalta jalkojen alla?, Drúedain sanoi Aldarionin ensimmäisten matkojan jälkeen. Siksi he poistuivat Númenorista. Pieni joukko Drû-kansaahan tuli sinne muun edainin mukana Vihan Sodan jälkeen ja erotukseksi isoista ihmisistä heitä nimitettiin Drúedainiksi. He olivat Halethin kansan ystäviä ja osoittivat urhoollisuutensa Vihan Sodassa tappamalla joukoittain metsiin erikoistuneita örkkejä.

2) Tutkimusmatkoihin tehtyjen nopeiden veneiden mallina on 900-1100-lukujen viikinkialukset, jotka ovat erittäin leveitä, niiden syväys on hyvin pieni ja niissä on ylös nostettava köli. Ne soveltuivat erinomaisesti myös avomerellä purjehtimiseen ja niitä voitiin myös soutaa. Näiden ominaisuuksien ansiosta tutkimusmatkat (niin viikinkien kuin númenorilaistenkin) voitiin ulottaa hyvinkin pitkälle ylävirtaa Keski-Maan suuria jokia. Tämä on omaa olettamustani, mutta melko todennäköinen laivojen tyyppi tässä vaiheessa. Suuret sota-alukset ja myöhemmin aarrelaivat muistuttivat varmasti enemmän Kreikan kauppalaivoja n300ekr-500jkr tai kiinalaisten aarrelaivoja 1200-1400. Nämä laivatyypit tarvitsivat laajoja kuivasatamia. Oletan, että juuri tällaisista satamista on kysymys ainakin Rómennassa, jotta Eämbarin kaltaisia laivahirviöitä aikoinaan voitiin rakentaa.

3) Umbarin alueesta Tolkien sanoo, että maa muodosti siellä luonnon muovaaman sataman. Olen piirtänyt alueesta kartan, jonka julkaisen myöhemmin. Se vaikuttaa järjenvastaiselta, mutta on ainoastaa peilikuva todellisesta kartasta. Vastaava alue (tai likimain) löytyy Massachusettsista, Bostonin eteläpuolelta ja sen nimi on Cape Cod.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

No nyt minä pääsen vihdoinkin lukemaan tämän aloituksen, olen ajatellut lukea sen jo pidemmän aikaa mutta en ole ehtinyt istumaan koneella niin pitkään. Tämä on mielenkiintoinen aihe ficille, minua on aina kiinnostanut tuo miten Keski-Maata alettiin muuttaa ”sivistyneemmäksi” ja ihmiset alistettiin numenorilaisten valtaan..

Minä kai sanon tämän jokaisessa ficissäsi jonka luen, mutta sinä kirjoitat tosi kauniisti - sinä hallitset tuon vanhan - tolkienmaisen ^^ - kirjoitustyylin tosi hyvin, minusta on ihana lukea sellaisella tavalla kirjoitettua ficciä. Kuten nuo sinun kuvailusi kuun noususta ja satakielten ja kehrääjälintujen laulusta ensimmäisessä luvussa - aivan ihania. Hmm, Ciryatur on kiero mies - toisaalta minä en pidä siitä ollenkaan, toisaalta minä kyllä ymmärrän miksi se tahtoo Keski-Maahan. Sinä kirjoitat sen minusta tosi hienosti, se tuntuu hyvin moniulotteiselta henkilöltä - sen rakkaus vaimoonsa tuo inhimillisyyttä mukaan sen hahmoon.

(Ja oi, sinä mainitsit Cirdanin. ^^ *fanityttömäistä hehkutusta* Tuo pieni kohta mitä sitä oli tässä oli tosi hieno, minä tosiaan näin sen niin elävästi ottamassa vastaan Ciryaturin laivastoineen - hienoa! ^^)

Lyhyt kommentti, mutta tästä on tulossa tosi mielenkiintoinen tarina, minä odotan tosi kovasti loppujakin osia.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku VIII (8/36)

Kylän asukkaita kokoontui rannalle, kun Ciryatur laski laivansa laituriin. Asukkaat olivat selvästi númenorilaisia lyhyempiä, ihonväriltään tummempia ja useimmilla heistä oli mustat hiukset ja tummat tuliset silmät.
Viimeisten vuosikymmenien ajan heidän joukossaan asuneet númenorilaiset olivat toki saaneet kylässä aikaa jo pieniä muutoksia (1).
Sataman vallit oli kivetty uudelleen númenorilaisin menetelmin ja aallonmurtaja sekä laivalaituri olivat selvästikin tehty númenorilaisia varten, koska kylän asukkaat eivät liikkuneet pienillä veneillään ja kanooteillaan kovinkaan kauas rannikolta, eivätkä he juuri edes kalastaneet (2).
Väki oli pukeutunut ruskeisiin säkkimäisiin vaatteisiin, jotka Ciryaturin pojista näyttivät varsin ryysyisiltä. Paikallisen väen tungoksessa heitä vastaanottamassa oli myös muutamia pitkiä númenorilaisia.
"Tervetuloa herrani", sanoi kultatukkainen mies. "Kauan on siitä, kun viimeksi täällä kävitte. Olen enemmän kuin iloinen jälleennäkemisestämme."
"Samoin minun puolestani Herendil (3)", Ciryatur vastasi. "Olet näköjään hoitanut satamatyöt hyvin. Nykyiset laivani eivät niitä juuri tarvitse, sillä niiden syväys on pieni. Tulevat rahtilaivat, jotka tänne ehkä joskus saapuvat, tarvitsevat niitä kyllä. Voisitko osoittaa meille paikan, johon voimme leirimme pystyttää ja mikäli sinulla on tarjota majapaikka pojilleni, amiraalille ja minulle, olen kiitollinen."
"Totta kai. Umbarnín (4) varrella on laajoja kenttiä, jonne miehet voivat leiriytyä. Minun asumuksessani taas on hyvin tilaa teille neljälle."

****

1) Tolkienin mukaan Ciryatur perusti hallintoaikanaan pieniä siirtokuntia Keski-Maahan. Oma epäilyni on, ettei hän kuninkaanperijänä, pitkillä matkoillaan, ollut aivan viaton jo ennen tätä. Etenkin kun tiedetään hänen halveksuntansa isänsä ajatuksia kohtaan. Vuosienkirjassa asia sanotaan selvemmin: noin vuodesta 1800 eteenpäin númenorilaiset alkavat perustaa siirtokuntia rannikoille eli tämä täsmäisi teoriani kanssa.

2) Sataman rakennustekniikat ja tietämys olivat Númenorissa huippuluokkaa. Satama on varmasti tehty kylään ensimmäisenä. Vuosienkirjassa (TSH s. 953) sanotaan, että 2280 Umbarista tehdään Númenorin suuri linnoitus. Atanamir on siis jatkoi isänsä aloittamat rakennustyöt loppuun.

3) Oma hahmo.

4) Umbarnín on pieni joki Umbarinlahden pohjukassa (Oma. Ei Tolkienin tai C:n). Nín tarkoittaa pientä jokea.

*****

Kiitos Marnie kannustavista kommenteista. Kuten varmaan huomasit, on tämä tarina suoraa jatkoa "Pitkä tie" -novellille, jossa Ciryatur oli Izindu-Bethin ja Îbalin kanssa tarinan päähenkilöitä. Heidänkin tarinansa jatkuu hyvin lyhyesti tässä ficissä.

Tämä tarina siirtyy myöhemmin hieman etäämmäs alkupään päähenkilöstä Ciryaturista. Olet aivan oikeassa siinä, että tuon ajan kuninkaalliset eivät olleet enää kovinkaan jaloja ja ymmärtäväisiä. Tämä ilmeni Tolkienin mukaan erityisesti Ciryaturin perijässä Tar-Atanamirissa, mutta sekin on vielä pientä verrattuna Aphanuzîriin, kuten kohta tulet huomaamaan.

Tar-Minastir, Ciryaturin isä, edellisessä ficissä enemmän esillä ollut herra, tuntuu Tolkienin tekstien mukaan olleen likimain viimeinen "järkevistä" kunkuista.

Ciryatur oli tosiasiassa kuitenkin varsin viisas kuningas ja rohkea sotilas. Hänhän oli Suurin Sotasankari Haltioiden ja Sauronin sodassa. Hänessä vain alkoi entistä selvemmin näkyä himo hallita muita maita.

Tässä ficissä aloitetaan yksi pieni juonen aihe, jonka toivottavasti olen riittävän selvästi alleviivannut. Se selvittää osaltaan, miksi Númenorin kuninkaalliset Tar-Ciryatanista eteenpäin turmeltuivat. Kolmannessa ja viimeisessä Númenor-ficissä tämä juonenkulku paljastetaan kokonaisuudessaan.

Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan jatketaan tämä teksti ensin loppuun...
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku IX (9/36)

Miehistö leiriytyi muutaman virstan päähän kylästä ja kuninkaan seurue seurasi Herendiliä. He kulkivat kylään, jonka rakennukset olivat puisia ja yksikerroksisia. Yhdessäkään ikkunanpuitteessa tai päätylaudassa ei ollut koristeita, mutta käytännöllisiä rakennukset toki olivat. Ne oli rakennettu kestämään merenrannan viimat ja suolaiset tyrskyt, joten ne olivat ajan harmaannuttamia ja tukevia.
Oli kylässä toki uudempiakin taloja, joista jotkut olivat laudoista rakennettuja. Kaikkialta kuitenkin näki, että vaikka kylä oli vanha, koristeeton ja käytännöllinen, eikä se suinkaan ollut kuihtumassa, vaan kehittyi jatkuvasti (1).

Yhden talon avoimista ikkuluukuista heitä seurasi vanha harmaahapsinen nainen, toisesta kalpeakasvoinen mies, jonka pitkät ja harvat hiukset harottivat epämääräisesti. Kaikkialta seurattiin silmä tarkkana ja uteliaana uljaita merentakaisia ihmisiä. Toisella pihalla lauma leikkiviä lapsia lopetti toimensa toviksi ja jäi kiinnostuneena seuraamaan joukkoa.

Herendilin talo oli punaisella maapohjaisella maalilla siistitty hirsirakennus, jota ympäröi matala pensasaita ja vihreä piha. Kaikkiaan talo oli varsin viihtyisä. Tilavan eteisen jälkeen tultiin suureen tupaan, jonka keskellä oli avoin tulipesä. Herendil ohjasi Atanamirin ja Aphanuzîrin tuvan sivulla olevaan pieneen huoneeseen.
"Voitte laskea mukananne olleet tavarat noihin arkkuihin", hän sanoi. "Olkaa kuin kotonanne. Palvelijani soittaa kelloa, kun on ruoka-aika, muuten olkaa ja kulkekaa, kuten haluatte."

Pojat, jotka olivat vielä nuorukaisia Númenorin mittapuulla, totisesti ottivat ilon irti ja pyrkivät seuraavien viikkojen ajan tyydyttämään pohjatonta utelaisuuttaan.
Pian he tulivat tutuiksi lähes kaikkien kyläläisten kanssa ja hiljalleen alkoivat ymmärtää Keski-Maan ihmisten puheenpartta, jota sanottiin westroniksi. Se poikkesi hieman Númenorin kielestä adunaicista.

Umbarin kylässä kului vuosi ja hieman toista. Veljekset tunsivat alueen lopulta varsin perinpohjaisesti. Kun toinen syksy viimein saapui ja itäiset tuulet ja kylmät myrskyt nousivat, oli koittanut kotiinpaluun aika. Syksyllä matka taittuisi myötätuulessa.
Oli viimeinen ilta Umbarissa kun syksyn ensimmäinen rajumpi myrsky pyyhki yli niemimaan. Tuuli kolisutti Herendilin talon ikkunaluukkuja ja ulkona satoi rankasti. Atanamir heräsi tuulen viimaan:
"Aphanuzîr, herää! Ulko-ovi on auki."
Pojat kömpivät ylös sängyistään, mutteivät sytyttäneet lyhtyä. Omalta oveltaan he näkivät ulko-ovella kaksi miestä. Muutaman kerran kaupungissa näkynyt harvahapsinen mies keskusteli hiljaa Izindu-Bethin kanssa.
"T-tuohan on... Ei, antaa olla, mennään pian takaisin nukkumaan. Kyllä mies kohta lähtee", sanoi Aphanuzîr.
He painoivat oven kiinni perässään hiljaa ja varovasti.

Aamu koitti kirkkaana ja kuulaana. Myrsky oli ohi ja pojat, Herendil ja Ciryatan nousivat katetulle aamiaiselle.
"Amiraalimme taitaa nukkua tänään myöhään", Ciryatur naureskeli.
"Me näimme hänen viime yönä juttelevan ovella jonkun paikallisen asukkaan kanssa", Atanamir sanoi.
"Niinkö? Siinä tapauksessa haluan kuulla juorut heti. Palvelija, herättäkää amiraali aamiaiselle."
Kului tovi, palvelija tuli takaisin juosten ja sanoi:
"Herra! Amiraali... Hän on kuollut".
Izidu-Beth, ainokaisen poikansa sodassa menettänyt, yksinäinen ja vanha upseeri oli riistänyt hengen itseltään.

Näissä masentuneissa tunnelmissa ja muutenkin haikein mielin pojat jättivät Umbarinlahden valkoiset hiekkarannat, palmut, oudot puut, maat ja eläimet. Kaikkein masentunein oli kuitenkin Ciryatur. Hän oli menettänyt parhaan ystävänsä, mutta urhoollisesti kuninkaanperijä peitti surun ja huolen.
"Hyvä Herendilini. Vaikka minulla ei ole valtuuksia nimittää sinua vielä, niin tiedä, että sinä päivänä, kun saan kruunun, olet Umbarin kuvernööri", sanoi Ciryatur. "Olet pitänyt meitä hyvin ja olen nähnyt työsi tulokset. Jää hyvästi siis ystäväni. Haudatkaa suuri amiraali Umbariin ja pystyttäkää hänen muistokseen muistomerkki, pyydän."
Herendil kätteli kuninkaanperijän, halasi pojat ja toivotti kaikille hyvää matkaa.

Eikä kukaan heistä tiennyt, että yksi kantoi mukanaan salaisuutta, joka tulisi muuttamaan maailman.

****

1) Mielessäni on Bretagnen tai Normandian rannikkokylä noin 800 jkr. Taloissa on turve tai ruokokatot. Paanulautaa on vain kaikkein suurimmissa taloissa. Kiveä ja rappausta ei käytetä, sillä kivenkäsittely ja alueen maalaji ei sovellu kunnon kivityöhön.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku X (10/36)

Kahdeksan kolmatta vuotta oli kulunut ensimmäisestä matkasta itään, eikä kumpikaan Ciryaturin pojista ollut, lupaavan alun jälkeen, kiinnostunut merestä ja purjehtimisesta.
Atanamirista oli kehittymässä isänsä kaltainen, hieman kiivasluonteinen ja hurja, mutta seikkailijaa hänessä ei ollut. Tarkasti hän kuitenkin kuunteli ja kannusti aina tilaisuuden tullen isäänsä siirtokuntien kehittämishankkeissa.
Aphanuzîrista oli sitä vastoin tulossa melkoisen sulkeutunut, eikä hän tullut kiivaan luontonsa vuoksi toimeen juuri muiden kuin veljensä kanssa.

Kuningas Minastir oli jo vanha ja kansa, sekä tietenkin erityisesti Ciryatur, odottivat merkkejä kruunusta luopumisesta. Kaiken aikaa oli kuningas ollut tietoinen poikansa toimista idässä, vaikka tämä kuvittelikin toimivansa salaa. Poikansa suunnitelmat tietäen, hän viivytti kruunusta luopumista niin pitkään kuin kykeni.

Oli toisen ajan vuosi 1869. Sata ja seitsemän seitsemättä oli kulunut ammoisesta sodasta ja nyt viimein oli muutoksen aika. Tar-Minastir tunsi ensimmäisiä merkkejä lähestyvästä vanhuudesta. Vaikka Númenorin kansa ja erityisesti Elrosin perilliset olivat pitkäikäisiä, eivät he olleet kuolemattomia.
Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kuninkailla oli tapana luovuttaa Númenorin siipikruunu, valtikka ja sormus perilliselleen.
Tietenkin näin päätti tehdä myös Tar-Minastir, vaikka sanotaankin hänen tehneen sen painostuksen alla. Ciryatur halveksui yhä avoimemmin isäänsä, tämän saamattomuutta ja jatkuvaa haltiatapojen vaalimista. Juuri siksi Ciryaturista, sodassa menestyneestä ja kiistatta rohkeasta ja viisaasta miehestä, tuli kansan keskuudessa aina vain suositumpi.

Ciryaturin toimien ansiosta myös vanhentuneet ja puutteelliset meri- ja maakartat saatiin viimein ajantasalle ja julkinen salaisuus monien laivamiesten jättäytyminen tarkkailijoiksi Keski-Maan rannikoille hiersi erityisesti Ciryaturin ja Tar-Minastirin välejä.
Molemmin puolisesta epäluottamuksesta huolimatta luopumisen hetki tuli silti vääjäämättä Minastirin eteen.

Ciryatur käveli kuninkaanlinnan pihaan, jonka valtava ja korkealle kohoavan valkoisen keskustornin pinaakkelin ympärillä lensi suuri kotka. Ehkä se oli menossa pesälleen, pinaakkelin ulkonemalla.
Hän astui sisään kuninkaanlinnan suurista ovista ja asteli ripeästi kierreportaat ylös tornin ylimpään huoneeseen.
Huone oli tyhjä lukuunottamatta suurta valtaistuinta salin keskellä. Seinien kiveyksessä oli syvänteitä, joiden varjoissa olivat kaartin vartijat, mutta valtaistuimella istui Tar-Minastir. Ciryatur kumartui ja sanoi:
"Kutsuitte kuninkaani."

****

1) Linnan arkkitehtuuri ei ole Tolkienin kertomaa historiaa.

1b) Kauas valkoinen torni näkyi jo muinaisina aikoina, kun ihmiset valesivat nykyisen Rómennan kaupungin lahdelta sisämaahan kohti saaren valtavaa keskusvuorta Meneltarmaa.
Keskustornin ympärille, entisten huoltorakennusten tilalle rakennettiin viisikulmainen kehämäinen rakennus. Siinä oli viisi matalampaa tornia.
Linnan suureen keskuspihaan oli sisäänkäynti kaikilta viideltä sivulta (1), joissa kussakin oli Númenorin viiden provinssin edustajat.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Huomasin, kyllä, että tässä on samoja henkilöitä kuin Pitkä tie -tarinassasi. Izindu-Bethistä pidin jo siinä. ^^ Minusta on mukavaa että jatkat hänen tarinaansa tässä kertomuksessa, ja vaikka minä olinkin surullinen siitä että se kuoli - ilmeisesti hyvinkin yksinäisenä ja epätoivoisena… - niin minusta on mukava saada tietää mitä ihmisille lopulta tapahtuu. Mutta onko Izindu-Bethin kuolemassa joku jippo; kuka se mies oli ja liittyikö niiden keskustelu jotenkin sen kuolemaan…? Tiesikö se jotain siitä, mitä Îbalille oli tapahtunut…? Vai pohdinko minä taas omiani ja tuolla miehellä ei ole mitään merkitystä. ^^

Tar-Minastirin ja Ciryaturin suhde tuntuu sellaiselta että minä olen oikeasti pahoillani Minastirin puolesta (minun pahana tapanani on aina lähteä lukemaan kaikkea tunnepohjalta ^^), kun perijä poikineen halveksii sitä ja sen toimia, ja Ciryatur saa kansan kunnioituksen vanhoja tapoja halveksimalla. :| Mahtoi olla vaikeaa kuninkaalle lopulta luopua kruunusta poikansa hyväksi… Toisaalta, kuten sanoit, Ciryatur ei ole huono mies - sinä olet hyvin onnistunut kirjoittamaan sen moniulotteiseksi hahmoksi, jossa on monia puolia - senkin vuoksi se tuntuu hyvin todelliselta ihmiseltä. Kuten myös sen pojat, niiden lyhyiden kohtien perusteella joita niistä ollaan saatu lukea tähän mennessä - mielenkiinnolla odotan mitä ne tulevat tekemään. (Minun pitäisi oikeasti kerrata hiukan Númenorin kuninkaiden historiaa. ^^)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XI (11/36)

"Onya. Olet odottanut kauan tätä hetkeä, sen tiedän", sanoi Minastir. "Tunnen iän painavan hartioitani ja pian on aikani siirtyä Kuninkaiden laaksoon."
"Isäni, kuninkaani. Vaikka olen tätä päivää odottanut, kuten sanot, en sitä koskaan ole toivonut. Olet kansamme johtaja, viisas ja varovainen ja minä edustan kansallemme enemmän Aldarionia. Kummallakin meillä on puolemme", sanoi Ciryatur.
"Niin, aika näyttää, kumpi niistä paremmaksi osoittautuu", sanoi Minastir. "Nyt kuitenkin on tullut aika luopua kruunusta. Kutsuttakoon heti kokoon Neuvosto sen laajimmassa mitassaan. Maan kaikista osista tulkoon siihen edustajat, sillä nyt haluan toimilleni laajan tuen."
Minastir huokaisi ja katsoi ulos tornin avarasta ikkunasta, jonka yläpuolella roikkui vanha miekka, kirves ja keihäs (1). Ciryatur kumarsi ja poistui valtaistuinsalista vaiti mutta tyytyväisenä.

Aphanuzîr asui kuninkaanperijän suvulle osoitetussa talossa kuninkaanlinnan pihan itäosissa. Se oli rakennettu vahvasta kivestä ja kalkittu kauttaaltaan valkoiseksi. Talon huoneet olivat korkeat ja sen seinillä oli Númenorin historiasta kertovia seinävaatteita. Vieraisille tulevia vastaanotti suuren historioitsijan, Vardamir Nólimonin, luonnoksen mukaan tehty taidokas maalaus ihmisten saapumisesta lahjamaahan.
Suuressa talossaan, Númenorin historian keskellä, Aphanuzîr istui tulisijan ääressä yksin ja synkkänä.
"Miksi minun piti nähdä vielä tämäkin päivä", hän mietti. "Ciryaturin kruunajaisten jälkeen veljeni on sataman päällikkö ja virallinen kuninkaanperijä. Hänestä tulee kunnioitettu ja rikas mies. Minä puolestani kuihdun johonkin hirveään hallintovirkaan ja joudun arkistoimaan historian pölyisiä hyllyjä. Ei, sitä ei voi sietää. Olen kuninkaan jälkeläinen, jaloa sukua ja tiedän, että suuri kohtalo ja mittaamattomat aarteet odottavat minua."
Hän kaivoi taskustaan kauniin hopeisen sormuksen, johon oli kiinnitetty suuri punainen kivi. Kiveä kehystivät käärmeet, jotka syleilivät toisiaan. Ahpanuzîr katsoi sormusta ja sanoi:
"Sinä haltiasormukseni pelastat minut!"
Tulen liekin loimussa hän hymyili leveästi ja hänen tummat silmänsä leiskuivat tulenpunaa.
"Sinusta, aarteeni, tulee huoneeni perintökalleus."

****

1) Tolkienin mukaan númenorilaiset kantoivat kaikkien kolmen edainin sukukunnan tunnukset lahjamaalle.


****

Pohtia saa ja pitää ;-)

Minastir eli ehkä Númenorin historian valintojen kannalta vaikeimman vaiheen. Hänen piti päättää, lähettääkö Númenorin sotaväki avuksi Keski-Maahan. Hän varmasti tiesi, mitä siitä seurasi.

Kerran idässä käytyään valtaosa miehistä kaipasi sinne takaisin. Tuo offensiivi on mielestäni yksi suurimpia syyllisiä sen palon sytyttämisessä, joka lopulta johti Númenorin tuhoon.

Tavallaan Minastir on siis suurin syyllinen ja ennen häntä Aldarion, joka teki tutkimusmatkailusta númenorilaisten silmissä ihailtavan ominaisuuden.

Tavallaa Ciryaturin käytös on tuolta pohjalta varsin ymmärrettävää. Hänen poikansa sen sijaan olivat yksinomaan ahneita.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XII (12/36)

Númenorin perimäjärjestys ja perinne vallan siirtämiseksi isältä pojalle oli mutkaton. Neuvosto kokoontui kuninkaan pyynnöstä ja tämä kertoi kruunusta luopumisesta. Neuvoston tarkoituksena oli antaa siunaus kuninkaan vanhimmalle pojalle, kuninkaanperijälle tai poikkeuksellisilla ja vahvoilla syillä jättää tämä tekemättä (1). Niin tai näin, se ei vaikuttanut kruunun siirtymiseen, eikä edes kuningas voinut siihen vaikuttaa.
Yksikään Númenorin kuningas ei tehnyt lakimuutosta tähän seikkaan ja vain yksi, viimeinen, otti kruunun ilman neuvoston käsittelyä (2).

Armenelosissa juhlittiin. Tavan mukaan kuningas ja kuninkaanperijä ratsastivat kaupunkiin sen eteläportista, samasta paikasta, josta Tar-Minyatur oli aikoinaan saapunut. Kumpikin heistä oli pukeutunut hopeiseen rengaspaitaan ja mustaan viittaan, johon oli hopealangoin kirjailtu koristeellinen puu ja seitsemän tähteä sekä tämän alle heidän kummankin henkilökohtaiset tunnuksensa (3).
Yhdessä he ratsastivat ylös kuninkaanlinnaan juhlakansan keskellä. Katujen varsille, heidän hevostensa eteen, heitettiin ruusujen terälehtiä, tuoksuvien puiden lehviä ja muita kauniita kukkia, joita Númenorin vehreissä laaksoissa kukki.

Varsinaiset kruunajaiset olivat linnan keskustornin suuressa salissa. Se oli sata ja kahdeksankymmentä jalkaa pitkä ja kuusikymmentä leveä, ja sen reunoilla oli kiillotetut teräslaatat marmorisin ja koristeellisin pylväin jaetuissa tiloissa niin, että se näytti vielä entistäkin suuremmalta.
Salin yhdellä sivulla oli kymmeniä korkeita ikkunoita, joista näki linnan pihaan ja sali oli koristeltu upeaakin upeammilla kukkalaitteilla. Eikä vähätellä voinut myöskään suuren salin toisessa päässä ollutta pöytää, joka notkui herkkuja (4).

Juhlaväki oli kokoontunut saliin ja linnan kaartilaiset, viimeiseen asti kiillotettuinen sotisopineen, olivat eristäneet sen eteläiseltä ovelta pienen tilan, johon oli rakennettu väliaikainen koroke.

Kuningas Tar-Minastir ja kuninkaanperijä Ciryatur saapuivat, nousivat korokkeelle ja heidän perässään tuli palveluskuntaa.
Juhlakansa hiljeni, kun seremoniamestari puhalsi pieneen hopeiseen torveen kuninkaallisten saapumisen merkiksi.
"Tervetuloa ystäväni. Tervetuloa haltiasaaren Eldar. Suuri on iloni nähdä teitä vielä kerran sillä tämä on osaltani jäähyväisten aika. Viimekuun kymmenentenä päivänä Neuvosto on hyväksynyt kruunusta luopumiseni. Sata ja kahdeksan kahdeksatta on siitä, kun otin vastaan Valarin lahjamaan hallitsijan tehtävät. Aikanaan en olisi uskonut, kuinka paljon siihen sisältyisi huolta, vastuuta, iloa ja suruakin. Onya. Toivon todella, että sinun kautesi on helpompi"
Minastir otti siipikruunun palvelijan kantamalta purppuratyynyltä ja kaikki näkivät sen kauneuden. Se oli hopeinen, yksinkertainen ja pröystäilemätön. Se oli ihmisten kuninkaan symboli. Minastir laski sen poikansa mustille hiuksille ja sanoi:
"Tar-Ciryatan. Päiväsi alkavat tästä."
Tavan mukaan uusi kuningas ei sanonut tilaisuudessa mitään. Juhlakansa puhkesi suosionosoituksiin, mutta yksi ei niihin osallistunut. Aphanuzîr seisoi yksi seinustalla ja katsoi synkkänä maahan.

**********

1) Tämä tapa ja perimysjärjestys on selvitetty Akallabêthissa sekä Aldarionin ja Erendisin tarussa. Kumpikaan ei kerro, että neuvosto voi jättää antamatta hyväksynnän perillisen kuninkaaksi julistamiselle. Tällainen "takaportti" on kuitenkin saattanut hyvin olla, sillä vaikka Númenor oli feodaalinen yhteiskunta, oli se kuitenkin myös monilta osin hyvin demokraattinen.

2) Oma oletukseni, mutta oleellista ei ole neuvoston hyväksyminen tai hylkääminen, sillä Sauron oli jo saanut valtakunnan sekaisin ja määräsi käytännössä kaikista asioista.

3) Piirsin tunnukset. Tämän tapaisia tunnuksia käyttivät ainakin Karolingien kuninkaat, jotka Paavi oli siunannut hallitsemaan kristittyjä kansoja. Tolkienin kertomuksissa monet hallitsijat käyttivät sinettiä. Mm. niissä oli aina tällainen heraldinen tunnus.

4) Mielessäni heijastelee Versáillesin peilisali Verdunissa. Peilejä ei ole vielä keksitty (tai ainakaan Tolkien ei niitä mainitse missään). Siksi oletan, että kuten tuohon aikaan tapana oli, myös Númenorissa käytetyn peileinä kiillotettua terästä.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XIII (13/36)

Seuraavana päivänä kuninkaan seurue ratsasti alas Armenelosin kukkulalta ja matkasi länteen vievää tietä yli kuohuvan Síril-joen. Pian joen ylityksen jälkeen tie nousi ylös vuorenharjanteelle, jota sanottiin Hyarnusundariksi, vuoren lounaisjuureksi (1a).
Ylhäältä harjanteelta erkaantui läntisestä tiestä kapea mutta ratsastettava polku, joka vei itse Meneltarman juurelle. Kauas oikealle laaksoon jäi Noirinnan hautalaakso, sekä Sírilin lähteet.
Vuoren juurella kauniissa suuressa puisessa talossa seurue yöpyi ja sinne jätettiin hevoset saattajien hoiviin. Kun punainen aurinko seuraavana aamuna aloitti nousunsa kohti taivaan lakea, alkoi seurueen pitkä nousu kohti pyhän vuoren huippua. Valkoisiin pukeutunut seppelepäinen seurue käveli koko matkan uuden kuninkaan johdolla.
Kapea polku, jota he kulkivat, jatkui ensin itään, pohjoiseen, länteen ja lopulta, koko vuoren kierrettyään, jälleen etelään. Silloin seurue oli perillä.

Korkealta vuorenlaelta näki kauas, mutta tällä kertaa maisema oli kuitenkin peittynyt utuun ja Meneltarman yli pyyhki muutamia repaleisia ja kosteita pilviverhoja. Kalliopaasilla, laajan laen reunalla istui hievahtamatta, kuin varjoina, kotkia.
Kuningas käveli keskelle huipun laakeaa, luonnonmuodostamaa, amfiteatteria ja aloitti puheen. Näin, kuten aina aiemminkin, kuninkaan ensimmäiset sanat lausuttiin aina Erulle (1).
"Meidän ajanlaskussamme kauan sitten vannoin antavani kaikkeni pahan kitkemiseksi maailmasta. Paha on nyt karkoitettu, muttä yhä se tai sen uhka vainoaa lapsiasi.
Morgoth on poissa, mutta hänen henkensä liikkuu yhä Ardassa. Pahoin pelkään, että lapsistasi me, Atani, olemme turhan helposti omaksuneet pahat teot ja ajatukset.
Toivon, että omalta osaltani voin tehdä yhä jotain Keski-Maan vapaiden kansojen hyväksi, sillä, niin pelkään, paha palaa ennen pitkää ja voi olla, että silloin se nielee vielä lännenkin."
Tar-Ciryatan piti tauon, Hän otti laakeaan hopeiseen astiaan vettä huipun keskeltä sen pienestä ja kirkkaasta lammesta.
"Tässä astiassa saattaa näkyä hallitsijakauteni tapahtumia, niin sanotaan (2)."
Kuningas odotti, että astia rauhoittui. Sitten hän henkäisi vedenpintaa ja se väreili. Yltä kuvastuva harmaa taivas värjäytyi punaiseksi ja kun vesi oli jälleen tyyni, kuvastui siitä auringonlasku. Järkyttyneenä kuningas tyhjensi astian ja sanoi:
"Kuka voi kertoa mitään ennusmerkistä? Sydämeni sanoo, että näimme auringonlaskun ja järkeni sekä toiveeni on auringonnousun kannalla. Niin tai näin, minä olen Tar-Ciryatan ja lupaan kantaa vastuuni Númenorin ihmisistä sinun kunniaksesi."
Viimein vaitonainen seurue poistui huipulta ja itse kukin pohti ennustuksen merkitystä. Ja pohtimista siinä varmasti riitti vielä sadoiksi vuosiksi, sillä koskaan aiemmin, eikä myöskään sen jälkeen ennusmalja ollut näyttänyt muuta kuin tavallisen heijastuman.
Aphanuzîr käveli seurueessa veljensä Atanamirin rinnalla. Atanamir oli nyt uusi kuninkaanperijä ja tästä eteenpäin he eivät enää olisi tasaväkisiä veljeksiä. Atanamirillä oli Númenorissa loistava tulevaisuus ja Aphanuzîr unohtuisi historianlehdiltä.

"Kumpaanko uskot, aamuun vai iltaan?", Aphanuzîr kysyi.
"Iltaan tietenkin. Uskon, että näimme Eldarin illan, sillä heitähän vuoren laki oli puolillaan."
"Eldar katoavat kuolevaisilta mailta, eihän siihen ennustusta tarvita. Ja kun he ovat poissa, saa Sauron hallita ja sortaa täysin vapaasti."
"Olet ehkä oikeassa. Onneksi vanhuudenhöperöksi muuttuva vanha kuningas ei hallitse enää. Isässämme on riittävästi miestä tekemään asialle jotain ja onhan hän jo paljon tehnytkin", sanoi Atanamir.

**********

1a) Vuoren harjanteet ovat Tolkienin nimittämiä Tarmasundareita, vuoren juuria. Jokaisella Meneltarmasta laskeutuvalla viidellä juurella on varmasti ollut oma nimensä, joka on mitä todennäköisimmin viitannut juuri siihen niemimaahan, jota kohti se osoitti. Lounainen juuri oli kohti Hyarnustarin niemeä. Eli nimi ei ole Tolkienin.

1) Kuninkaan ensimmäinen puhe Erulle ei ole Tolkienin kertomaa. Hän mainitsee vain kolme vuosittaista rukousta. Muuten rituaali noudattaa likimain hänen kuvaustaan. Oletan, että ainakin kuninkaan kruunajaisissa hän pitää puheen Meneltarmalla.

2) Ennustemalja on ideana lainaus Galadrielilta. Arvelen, että näin pyhällä paikalla on voimia, jotka vastaavat vähintään Lorienin ja Galadrielin sormuksen voimaa.
Vastaa Viestiin