Liian myöhäistä, PG

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Liian myöhäistä, PG

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Liian myöhäistä
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, en tee niillä rahaa ja näin poispäin
Summary: On vuosi 82 N.A. Elessar suree käskynhaltijaansa.
A/N: No meninpä sitten kirjoittamaan jotain oman suosikkihahmoni kuolemasta. Kaikki palaute on tervetullutta.

Liian myöhäistä

Oli kylmä. Elessar seisoi yksin Ecthelionin tornin ylimmässä kammiossa ja katseli Varjovuorten rikkomaa horisonttia, jonka magentanpunainen hehku enteili auringon nousua. Elessar oli nähnyt monta sen kaltaista auringonnousua elämänsä aikana, mutta tässä kerrassa oli jotain erilaista.

Monta pitkää vuotta oli hän elänyt, monta vaaraa kohdannut, monta surua itkenyt. "Tulen ihan kohta", oli Elessar sanonut kuningattarelle edellisenä iltana. Mutta vielä hän seisoi yksin Minas Anorin valkeassa tornissa. Miten hän voisi enää milloinkaan laskeutua alas noita jyrkkiä kivisiä portaita ja kohdata alamaisensa ymmärtäväisenä, viisaana ja lempeänä kuninkaana? Miten hän pystyisi siihen ja kuka häntä siinä auttaisi?

Elessar huokaisi. Hän oli aina tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Se oli kohtalon määräämä. Se oli Elrosin veren mukanaan tuoma lahja ja kirous: kolminkertainen elinikä muihin ihmisiin verrattuna. Yksi toisensa jälkeen he olivat menneet, kaikki hänen uskollisimmat palvelijansa: ensin Imrahil, sitten Imrahilin poika Elphir, Éomer Éadig ja Éowyn Ithilienin prinsessa, Peregrin ja Meriadoc samana vuonna. Yksi oli seissyt hänen rinnallaan jokaisissa hautajaisissa. Ja joka kerralla Elessarista oli tuntunut, että yksi uusi uurre oli ilmestynyt tämän vakavan miehen kasvoille, yksi uusi hopeinen suortuva hänen tummien hiustensa joukkoon. Miten monta menetystä saattoi mies kestää tulematta katkeraksi ja synkkämieliseksi?

Ihminen on vapaa tämän maailman kierrosta, niin sanottiin. Belechtor II, Gondorin 21. käskynhaltija, oli hallinnut melkein 300 vuotta sitten. Hän oli ollut viimeinen käskynhaltija, joka oli elänyt yli 100-vuotiaaksi. Kun Belechtorin sielu oli viimein jättänyt hänen henkensä huoneen, oli myös Lähteenpihan valkoisen puun viime lehti varissut ja kieppunut itätuulen syövereihin.

Elessar astui muutaman askeleen kohti tornin kapeaa ikkunaa ja kurkisti siitä alas. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Neljän yhdeksättä vuotta oli Faramir toiminut hänen käskynhaltijanaan. Se oli pitkä aika. Belechtorin kausi ei ollut kestänyt kuin yhden seitsemättä.

"Todellakin. Minun pitäisi avata tuo ovi ja mennä takaisin. Kansani odottaa minua", sanoi Elessar itselleen, mutta hän ei voinut liikuttaa jalkojaan. Hän huokaisi. "Miksi en koskaan sanonut mitään?"

Siitä oli kauan, sanoisi moni, kun Aragorn oli astellut yhdessä Imrahilin ja Éomerin kanssa Minas Tirithin portille voittoisan Pelennorin taistelun jälkeen. Aragorn oli juuri ollut käymässä hyvin ansaitulle levolle, kun Gandalf oli ilmestynyt teltan ovelle. Aragornia oli tarvittu kaupungissa. Ja hän oli käynyt hakemassa Faramirin takaisin. Hän ei voinut antaa tämän mennä. Ei sillä kertaa. Ei vielä. Hän tarvitsi Faramiria. Hän tiesi sen jo silloin. Faramir oli saanut Gondorin hallitsijan kasvatuksen ja hän tunsi maansa lait ja kansansa tavat. Ja kansa tunsi hänet. Kuka muu olisi auttanut Gondorin ihmisiä hyväksymään kaukaa pohjoisen metsistä tulleen muukalaisen kuninkaakseen, ellei Faramir? Faramir oli tunnistanut Aragornin kuninkaaksi ensi silmäyksellä. "Mitä käskee kuningas?" oli hän kysynyt.

Elessar kohautti olkapäitään. Ei, hänen jalkansa eivät edelleenkään liikkuneet. Vaikka hän kuinka järkeili, hän ei voinut mitään sille, että olisi mieluiten seisonut tässä tornissa vaikka kuolemaansa asti. Kyllä hän oli tiennyt tämän päivän tulevan. Miksi hänestä silti tuntui, että se oli tapahtunut yllättäen, iskenyt kuin salama kesken kuulaan syysaamun? Vielä edellisenä päivänä oli Faramir tullut hänen luokseen ja ilmoittanut, ettei enää palaisi. Ihan noin vain. Ja Elessar oli jäänyt hetkeksi tuijottamaan noihin edelleen niin kirkkaisiin silmiin ja todennut "ymmärrän". Ymmärrän? Miksi ihmiset aina sanoivat "ymmärrän" silloin kun heillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä toinen oli juuri tokaissut? Ja sitten hän oli katsonut, kuinka käskynhaltija oli kävellyt pois salista, vakain askelin, tummanvihreä viitta ja hopeanharmaa tukka hieman hulmahdellen saappaiden kantojen kolahtaessa marmoriin. Eikä Elessar nähnyt häntä enää koskaan.

Elessar oli oikeastaan tiennyt jo ensi näkemältä, että Faramirilla tulisi aina olemaan erityinen paikka hänen sydämessään. Elessar oli aina ihaillut Faramirin suoraa mustaa tukkaa ja haltiamaisen kauniita kasvoja. Ne muistuttivat häntä jostakin, jonka hän oli jo melkein unohtanut tai ainakin yrittänyt unohtaa. Kauniista, mutta yksinäisestä nuoresta naisesta, joka oli asunut kaupungissa silloin kun Elessar, tai Thorongil, kuten hänet silloin tunnettiin, oli palvellut käskynhaltija Ecthelionia. Mutta Finduilas oli ollut naimissa käskynhaltijan pojan kanssa, eikä Thorongil ollut koskaan mennyt naisen luokse ja kertonut, että olisi halunnut tutustua tähän paremmin. Mutta hän muisti neidon surulliset silmät, korpinmustat hiukset ja kesäyönsinisen manttelin, johon oli kirjailtu hopeatähtiä.

Finduilas oli kuollut nuorena, viisi vuotta Faramirin syntymän jälkeen.

Toisinaan Elessar oli hetkeksi kadottanut ajantajun ja vaipunut mietteisiinsä katsellessaan Faramiria. Hän muisti elävästi kuinka Faramir oli säpsähtänyt, kun kuningas oli kerran ajatuksissaan ojentanut kätensä tätä kohti ja koskettanut tämän hiuksia.

Sellaista se oli ollut. Hämmentynyt katse, kun Elessar oli syöksynyt hänen luokseen käsivarret ojossa ja halannut ehkä vähän liiankin toverillisesti; muutama epäröivä askel taaksepäin, kun kuningas oli antanut kätensä viivähtää aavistuksen liian pitkään toisen hartioilla. Äänettömät kyyneleet ruhtinatar Éowynin haudalla, eikä mies ollut huomannut, kuinka kuningas oli paluumatkalla tarjoutunut tukemaan hänen horjuvia askeleitaan.

Elessar huokaisi jälleen syvään. Aurinko oli noussut ja sen säteet leikkivät suihkulähteen yllä kimmeltävissä vesipisaroissa. Valkean puun lehdet värisivät hiljaa, kun hento tuulenvire kävi mereltä.

Sanottiin, että Faramir oli osannut lukea ihmisten sydämiä ja että hän oli suhtautunut lempeän ymmärtäväisesti siihen, minkä oli lukenut. Oliko Faramir siis ollut sokea Elessarin sydämelle? Eikö hän ollut nähnyt, miten paljon hän oli merkinnyt kuninkaalle? Eikö hän edes kerran olisi voinut istuutua kuninkaan viereen valkoisen muurin kupeelle, nojata taaksepäin ja nauraa yhdessä kuninkaan kertomuksille puolituisten erikoisista tavoista tai salohaltioiden leikkimielisistä kujeista? Mutta Faramir oli aina ollut niin kohtelias, niin muodollinen, niin täynnä ylenpalttista kunnioitusta herraansa kohtaan, ettei hän koskaan ollut todella pysähtynyt ja katsonut kuningasta silmiin. Eikä kuningas ollut koskaan sanonut mitään. Koskaan hän ei ollut kysynyt, eikö Faramir haluaisi olla enemmän kuin uskollinen neuvonantaja - ystävä. Koskaan hän ei ollut kertonut, mitä todella ajatteli.

Ovelta kuului koputus. Kuningas oli pitkään vaiti ennen kuin pyysi tulijaa sisään. Kamaripalvelija avasi oven ja väistyi syrjään. Ovella seisoi Elboron, uusi käskynhaltija. Elessar katsoi häntä. Elboron oli jo vanha mies. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja valppaat, mutta ne eivät olleet ne silmät, joita kuningas oli rakastanut. Elessar nyökkäsi ja astui kammiosta ulos.

Neljän yhdeksättä vuotta. Ja nyt kaikki oli liian myöhäistä.


Loppu
Viimeksi muokannut Mithrellas, Su Tammi 15, 2006 12:14 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Avatar
Kuolonsulka
Puolituinen
Viestit: 228
Liittynyt: To Marras 11, 2004 5:41 pm
Paikkakunta: Siellä missä päivä kuolee

Viesti Kirjoittaja Kuolonsulka »

Voi että tämä oli kaunis. Herkisti ihan kyyneliin. Erittäin kauniisti kuvattua ja herkästi kirjoitettua. En voi sanoa oikeastaan muuta kuin että mielettömän kaunista.
Sain Aragornin ajatukset ja tunteet niin hyvin esiin ja muotoiltua ilman että ne ontuivat.
Kaunista, kiitos.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Aivan upea kuvaus Elessarin tunteista. Tulkitsin tarinan niin että Faramir oli kuollut vanhuuttaan. Pidin tarinasta. Kirjoitat mielestäni hyvin ja kuvailit todella hyvin Elessarin tunteita, niinkuin edellä vähän sanoinkin.

"Kauniista nuoresta naisesta, joka oli asunut kaupungissa silloin kun Elessar oli palvellut käskynhaltija Ecthelionia. Mutta se nainen oli ollut naimissa käskynhaltijan pojan kanssa eikä Elessar, tai Thorongil, kuten hänet silloin tunnettiin, ollut koskaan kertonut, mitä todella tunsi tätä kohtaan."
Etkös puhu tuossa Findulasista? Mutta minkälaiset tunteet Elessarilla oli sitten ollut Findulasia kohtaan? Itselläni on vähän aavistuksia, mutta josko kirjoittaja voisi selventää jos haluaa. Vielä kerran, todella hyvä ja koskettava tarina.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitokset kovasti kommenteistanne, Tuulessavaeltaja ja Andune. :D

Minä tosiaan tarkoitin Finduilaisia, ja olet Andune oikeassa, että tuo kohta kaipasi vähän selvennystä. Muokkasin nyt sitä vähäsen (mutta en liikaa, koska minusta on mukava jättää vähän lukijan tulkinnan varaan). Olen oikeastaan vähän pakkomielteinen tuon Finduilas/Thorongil -kuvion suhteen. Olen varma, että heidän välillään oli "jotain", mutta en ole oikeastaan itsekään päättänyt, millaisesta suhteesta oli kysymys. Mutta tässä yhteydessä ajattelin, että kyse oli pelkästään siitä, että Thorongil olisi halunnut olla Finduilasin ystävä (ja samalla piristää tätä), mutta ei sitten uskaltanut tehdä mitään, koska pelkäsi Denethorin olevan mustasukkainen. Ja sitten myöhemmin Elessar olisi yrittänyt lähestyä Faramiria samalla tavalla, mutta Faramir kunnioitti kuningasta niin paljon, ettei osannut ajatella tätä ystävänä.

Faramirin kuolema on toinen aika mielenkiintoinen seikka. Ajattelin kyllä, että hän olisi kuollut vanhuuteen (koska 120 vuotta on poikkeuksellisen paljon), mutta toisaalta arvelen myös, että hän päätti kuolla númenorilaiseen tapaan ennen kuin hänestä tulisi tutiseva vanha höppänä. Vaikka en oikein jaksa uskoa, että hän olisi pystynyt kuolemaan vapaaehtoisesti kuten Aragorn. Mutta en kyllä kuvittele hänen tehneen mitään itsemurhaakaan. Yksi vaihtoehto olisi jonkinlainen onnettomuus, jonka hän aavisti ennakkoon. Hilpeitä pohdintoja minulla... :roll: Joka tapauksessa muille ihmisille hänen kuolemansa olisi tullut tavallaan yllätyksenä, koska hän oli ollut niin hyvässä kunnossa, mutta toisaalta se oli myös odotettavissa, koska hän oli niin vanha.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos selvityksestä. Nyt kun muokkasit vähän tekstiä, tulee paremmin selville ajatus että Elessar halusi olla Finduilasin ystävä. Minusta tuntuu että Faramir kuoli vanhuuteen. Mutta ymmärtääkseni Tolkien ei ikinä ole selventänyt esimerkiksi nyt Faramirinkin kuolemaa.
Yksi vaihtoehto olisi jonkinlainen onnettomuus, jonka hän aavisti ennakkoon.
Nyt rupesin miettimään mikä se onnettomuus olis voinu olla, jos Faramir olis todellaki kuollu jonku onnettomuuden takia :roll:
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Joo, ei Faramirin kuolemasta taida missään olla mitään sen kummempaa tietoa, ja luulen kyllä että Tolkien tarkoitti hänen kuolleen vanhuuteen. Tuo onnettomuus ei kuulosta niin uskottavalta - olisihan se vähän noloa jos joku Faramirin kaltainen monesta taistelusta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt henkilö päättäisi päivänsä vaikka kompuroimalla portaissa. Minä taidan pitäytyä siinä teoriassa, että hän kuoli nukkuessaan, mutta osasi jotenkin odottaa sitä.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minun on pitänyt lukea tämä jo pitkään, mutta en ole vielä ehtinyt (ja nytkin on liian flunssainen olo että saisin mitään järjellistä kommenttia aikaiseksi ^^). Tämän idea on ihana, ja niin on se tapa jolla sinä olet tämän kirjoittanutkin, minä olen oikeasti monta kertaa miettinyt että mitä Faramir merkitsi Aragornille. Tuo alku on ihanan surullinen; Aragorn menettää yksi kerrallaan kaikki joista välittää, kunnes se menettää sen yhden ihmisen joka on ollut sen vierellä jokaisessa hautajaisissa. Se, että nuo kaksi ovat seisseet siellä rinnakkain niin monta kertaa on todella kaunis ajatus.
Vielä edellisenä päivänä oli Faramir tullut hänen luokseen ja ilmoittanut, ettei enää palaisi. Ihan noin vain. …Ja sitten hän oli katsonut, kuinka käskynhaltija oli kävellyt pois salista, vakain askelin, tummanvihreä viitta ja hopeanharmaa tukka hieman hulmahdellen saappaiden kantojen kolahtaessa marmoriin. Eikä Elessar nähnyt häntä enää koskaan.
(Piti pätkäistä tuota vähän, kun en kehdannut lainata kymmentä riviä, mutta pidän koko kappaleesta. ^^) Niin, minä siis pidän tuosta kohdasta - minulle on jäänyt kirjan jälkeen vähän sellainen kuva, että Faramir on aina ollut vähän yksinäinen tyyppi (Éowynia mukaanottamatta), kun kirjassa on kuvailtu niin paljon kaikkia ystävyyksiä joita sodan jälkeen solmittiin; Aragorn - Éomer - Imrahil tulee näin ensimmäisenä mieleen, mutta Faramirin ei koskaan mainittu erikoisesti ystävystyneen kenenkään kanssa. Tässä kappaleessa tuli minusta hyvin sellainen kirjamainen kuva; että Faramir on aina kulkenut omia polkujaan, on tietyllä tavalla yksinäinen eikä välitä muiden mielipiteistä. Pidin kovasti.

Samoin kuin tästä:
Eikö hän edes kerran olisi voinut istuutua kuninkaan viereen valkoisen muurin kupeelle, nojata taaksepäin ja nauraa yhdessä kuninkaan kertomuksille puolituisten erikoisista tavoista tai salohaltioiden leikkimielisistä kujeista? Mutta Faramir oli aina ollut niin kohtelias, niin muodollinen, niin täynnä ylenpalttista kunnioitusta herraansa kohtaan, ettei hän koskaan ollut todella pysähtynyt ja katsonut kuningasta silmiin.
Kaunista, yksinkertaisesti, ja surullista. Tuo menee jotenkin niin yksi yhteen minun omien mielikuvieni kanssa että minä vain rakastan sitä. ^^

Ja Aragornin muistot Finduilaksesta ovat kauniita. Sinä olet kuvannut Finduilasin niin, että sen pystyy näkemään silmissään erinomaisesti, kauniin ja yksinäisen naisen. (Ja minä olen muuten onnellinen siitä ettei Boromir ollut Aragornin poika tässä ficissä. :p)

Mutta siis, kaunis ficci, mielenkiintoisesta aiheesta, monet kiitokset kirjoittamisesta. Minä todella pidän tästä. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Marnie palautteesta ja mukavaa että tykkäsit. :) Oikeastaan kirjoitin tämän ficin niin kiireellä, etten hirveästi ehtinyt edes miettiä, mitä yritin sillä sanoa, joten on tosi mukava kuulla muiden tulkintoja. Ja tämä oli myös ensimmäinen "vakava" ficcini, mitä olen ikinä kirjoittanut (olen kyllä kaikin puolin ihan aloittelija näissä piireissä).

Tätä ajatustasi jäin ihan erityisesti miettimään:
Tässä kappaleessa tuli minusta hyvin sellainen kirjamainen kuva; että Faramir on aina kulkenut omia polkujaan, on tietyllä tavalla yksinäinen eikä välitä muiden mielipiteistä.
Koska en mitenkään tietoisesti yrittänyt luoda tuollaista kuvaa Faramirista - minä ajattelin tuota kohtausta (jossa Faramir lähtee viimeistä kertaa "ihan noin vain") enemmän Elessarin ongelmana, eli Faramir oli ehkä yrittänyt jo pitkän aikaa saada Elessarin ymmärtämään, että hän kuolee pian, mutta Elessar ymmärsi sen vain järkitasolla, ei tunnetasolla. Joten sen takia se Faramirin lähtö tuli hänelle tavallaan yllätyksenä. Eikä Faramir sitten oikein muuten osannut lähteä, koska hän ei varmaan pitänyt itseään niin tärkeänä, että siinä olisi kannattanut ruveta pitämään mitään pitkiä ja itkuisia jäähyväispuheita. (Voisin kyllä jatkaa Faramirista paasaamista vaikka ikuisuuksiin... :? ) Mutta se on kyllä totta, että Faramir on omien polkujensa kulkija... :)
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Mithrellas näin alkuun: Rakastan Faramir- ficcejäsi yli kaiken. Tämä oli sitä edellistä (jonka luin) paljon ihanampi :cry:

Pääsin kanssa ihan sisälle Aragornin mieleen..Ei riitä sanat tän kuvaamiseen, mutta tossa melko alussa kun puhuttin portaista niin jo ajatelin tosiaan, ett ei kai se nyt sentäs oo portaissa kaatunnu..
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

onko vielä Faramir-ficcejä? Niitä olisi aivan ihana lukea :wink:

*koiranpentukatse*
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos palautteesta, athelas :). Minulla on kyllä yksi Faramir-ficci valmiina, ja voisin varmaan postata sen... Se on kyllä aika erilainen kuin tämä...
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

ole niin ihana ja tee se *koiranpentukatse*

joohan? Ei haittaa vaikka onkin erilainen.. :D :D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Merenwen

Ihana!

Viesti Kirjoittaja Merenwen »

Aaiiivan upea kertomus. Mahtava. Minä jouduin ihan tarinan maailmaan ja Aragornin ajatukset oli niin todellisentuntoisia... :) Kirjoitat aivan UPEASTI, Mithrellas, aivan mahtava kirjoitustyyli. :) Pidän valtavasti.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä olen ihan unohtanut kiittää Merenweniä palautteesta, joten tässä näin jälkikäteen: kiitos, ihanaa että tykkäsit :). Tämä oli oikeastaan ensimmäinen draama-ficci, mitä olen ikinä kirjoittanut mistään aiheesta. Aikaisemmin oikeastaan kirjoittelin vaan humoristisia juttuja, ja tämänkin oli alunperin tarkoitus olla "hauska", mutta eipä ne vitsit sitten loppujen lopuksi oikein toimineet tällaisessa yhteydessä, joten poistin ne. Tämän jälkeen en olekaan saanut aikaan muita kuin nyyhkyjuttuja :roll:.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi... Tämä on jo liian kaunista... *etsii sopivia sanoja* Miten joku osaa vangita tunnelman noin? Tämäkin haluaa!!! Ja vielä kerran, tämä oli ihana. Kaikki hahmot tuntuivat todellisilta, Ja tuo hautajais.. ää.. en osaa selittää.. Se, kun Elessar muistelee sitä, miten kaikki olivat lähteneet. Niin surullista, haikeaa... Voi ei. Tästä ei tule mitään...*häipyy nolona kun ei saa ajatuksiaan selviksi*
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin