Kahden maailman välillä, PG

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Kahden maailman välillä, PG

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Kahden maailman välillä
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: draama + ripaus huumoria
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Elessar on juuri saanut kruununsa, ja Éowyn on lähtenyt veljineen Rohaniin. Faramir tuntee itsensä yksinäiseksi, painajaiset piinaavat häntä öisin ja kuninkaastakin pitäisi jotenkin saada salonkikelpoinen. Lopulta Faramir sairastuu eivätkä Mithrandir ja Elessar pysty häntä auttamaan.

A/N: Tämä on aika psykedeelinen ja pitkähkö juttu. Palautetta saa antaa :).

*** Muokkasin tätä juttua vähän Elessaria kunnioittavammaksi. Toivottavasti hän ei nyt vaikuta niin barbaariselta :D.


Kahden maailman välillä

Faramir ei pitänyt siitä paikasta yhtään enempää kuin edellisellä kerralla. Puut olivat selvästi kuolleet monta vuotta sitten - mistä syystä, sitä Faramir ei osannut eikä halunnut ajatella - ja niiden lehdettömät oksistot näyttivät synkiltä ja uhkaavilta piirtyessään oranssinpunaista taivasta vasten. Vaikeakulkuinen pöheikkö tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin, ja pensaat olivat täynnä piikkejä, jotka tunkeutuivat vaatteiden läpi ja pistelivät kipeästi. Pitkin maata ja puiden runkoja kiemurteli omituisia köynnöskasveja, ikään kuin valmiina kiertymään eksyneen ympärille ja kahlitsemaan tämän lopullisesti kuolevan maan syleilyyn.

Faramir yritti olla katsomatta ympärilleen, erityisesti maahan. Edellisellä kerralla hän oli kompastunut johonkin ja huomannut, että siellä täällä pitkin kuihtunutta aluskasvillisuutta makasi nuorten sotureiden ruumiita, köynnösten yltympäriinsä peittämiä ruumiita, joiden päät olivat repeytyneet irti. Tällä kertaa hän päätti pitää katseensa tiukasti horisontissa ja kulkea varoen.

Oli aavemaisen hiljaista. Metsässä ei ollut mitään elävää, edes tuulen huminaa ei kuulunut. Mutta juuri kun Faramir alkoi uskaltaa hengittää vähän vapaammin, puu suoraan hänen edessään roihahti liekkeihin. Hän kavahti järkytyksestä, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen ryteikköön. Köynnökset alkoivat välittömästi kietoutua hänen ympärilleen. Faramir riuhtaisi itsensä irti, mutta samalla kun hän yritti nousta, liekkien keskeltä kurkotti kaksi kättä suoraan häntä kohti.

"Tämä on unta! Tämä on unta!" Faramir huusi. Samassa metsä oli poissa ja maailma muuttui pimeäksi. Hän oli taas omassa vuoteessaan, omassa makuukamarissaan, kotona Minas Tirithissä. Hän makasi hetken aloillaan sydän pamppaillen, tuntien vieläkin liekkien poltteen kasvoillaan ja niljakkaat köydet kiertymässä kaulansa ympärille. Faramir ei halunnut jäädä vuoteeseen muistelemaan untaan, vaan nousi, kulki huoneensa poikki ja avasi ikkunan. Hän huokaisi syvään ja antoi viileän yöilman puhaltaa kasvoilleen. Ikkuna antoi länteen, ja oli rauhoittavaa nähdä Ered Nimraisin lumiset huiput häämöttämässä siniharmaan hämäryyden keskellä.

Faramir oli yrittänyt olla ajattelematta Éowynia liikaa. Niin se olisi helpompaa. Loppujen lopuksi he kuitenkin tapaisivat taas, myöhemmin kesällä, kun Théoden-kuninkaan hautajaisten aika koittaisi. Hänen olisi vain jaksettava odottaa. Aina välillä hänen kyllä teki mieli syöksyä hevostalleille, ratsastaa kohti pohjoista yötä päivää kunnes hevonen uupuisi, ja sitten juosta kunnes Kultainen Kartano ilmestyisi näkyviin Rohanin vehmaiden ruohokenttien keskeltä. Mutta ei, se ei olisi ollut soveliasta. Hänen ei oikeastaan olisi pitänyt edes ajatella niin hupsuja ajatuksia. Hänellä oli Minas Tirithissä paljon tekemistä. Kuningas oli juuri saanut kruununsa, ja tarvitsi opastusta ja neuvoja kaupungin asioissa.

Elessarista tulisi vielä hyvä kuningas, jonakin päivänä. Tämä mies oli oikeamielinen ja päättäväinen, mutta myös hyväsydäminen ja armelias. Hän kuunteli ja otti vaarin saamistaan neuvoista. Mutta toisaalta Elessar oli myös mies, joka oli asunut pitkään luonnon helmassa ja paljolti unohtanut, miten elämä kaupungeissa oli järjestetty. Kuningas tiesi kyllä kaiken sodasta, taistelemisesta ja siitä miten selviydyttiin keskellä karuinta erämaata, mutta Gondorin lait ja tavat olivat hänelle vielä suurelta osin tuntemattomia. Ja sitten olivat vielä kaikki pukeutumiseen, pöytätapoihin ja muuhun kuninkaalliseen elämäntapaan liittyvät muodollisuudet, joiden saloihin Faramirin olisi nähtävästi pitänyt Elessar johdattaa, sillä kamaripalvelijat eivät kehdanneet muuta kuin hymistellä ja vilkuilla toisiaan hermostuneina, kun kuningas teki jotain erikoista. Eilinen illallinen arvovaltaisten vieraiden kanssa olikin ollut lähestulkoon fiasko, kun Elessar oli unohtanut länteen katsomisen aterian alussa, ja Lebenninin ruhtinatar oli järkyttynyt niin, että melkein pyörtyi. Ja ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Elessar oli vielä erehtynyt käyttämään jälkiruokaa varten varattua haarukkaa pihvin syömiseen. Viini oli virrannut, ja kuninkaalla oli ollut niin hauskaa, ettei hän ollut edes huomannut, kun Faramir oli hienovaraisesti yrittänyt siirtää oikeaa haarukkaa hieman lähemmäs hänen lautastaan ja viittoa, ettei hänen pitäisi enää kaataa itselleen enempää viiniä.

Illallisen jälkeen Elessar oli tullut Faramirin luo ja laskenut kätensä tämän harteille.

"Sinä olet ihan niin kuin äitisi, Faramir, tiedätkös sitä?" oli kuningas sanonut lievästi sammaltaen.

"Niinkö? Yleensä kaikki sanovat, että olen kuin isäni...", oli Faramir vastannut yrittäen hillitä halunsa työntää Elessar kauemmas ja pinkaista karkuun.

"Siinä he ovat väärässä! Sinä et ole ollenkaan kuin Denethor!" oli kuningas karjaissut. "Tai ehkä vähän. Mutta todellisuudessa sinä olet aivan kuin äitisi. Niin, älä yhtään katso minua tuolla tavalla epäuskoisena. Minä tunsin sinun äitisi. Sinä olet aivan kuin hän. Tuo tapa, jolla sinä kuljeksit täällä linnassa ja katselet muurilta jonnekin - en minä väitä tietäväni mitä sinun mielessäsi liikkuu enkä minä tiennyt mitä Finduilasin mielessä liikkui - mutta joka tapauksessa, siinä sinä olet aivan kuin äitisi."

"Sehän on... mielenkiintoista", oli Faramir mumissut ja liikehtinyt hieman vaivaantuneena. Viimein kuningas oli päästänyt hänet otteestaan.

"Niin, Finduilas oli sellainen... vähän kuin hän olisi vaeltanut jossakin kahden maailman välillä, tiedätkös?" oli kuningas vielä jatkanut ja hänen katseensa pälysi jonnekin kaukaisuuteen. "Vähän kuin haltiat, joiden luona elin nuoruudessani. Heidän sielunsa eivät oikein kuuluneet tähän maailmaan. Kuitenkin Finduilas oli jollakin tavalla myös tässä maailmassa. Mutta hänestä sai sellaisen vaikutelman, ettei hän osannut oikein itsekään päättää, mihin kuului. Vaikka kyllähän hän sen päätöksen sitten viimein teki."

Sen sanottuaan kuningas oli huokaissut syvään ja lähtenyt nukkumaan.

Faramir ei ollut ymmärtänyt, mitä Elessar oli tarkalleen ottaen tarkoittanut, sillä hänen omat muistikuvansa äidistä olivat hyvin hataria, ikään kuin kaukaisia välähdyksiä ajalta, joka ei enää palaisi ja haipuisi pian ikuisesti unohduksiin. Hän ei oikein edes muistanut, millaiset kasvot äidillä oli ollut, vaikka ne epäilemättä olivat olleet kauniit. Faramir kääntyi katsomaan tähtimanttelia, joka lojui hänen vuoteensa lähellä olevalla tuolilla. Éowyn ei ollut ottanut sitä mukaansa, eikä Faramir ollut halunnut palauttaa sitä äitinsä vanhaan vaatekomeroon, josta se oli vähän aikaa sitten noudettu. Hän kosketti takin silkkisen pehmeää kangasta ja hänen mieleensä palautui äkkiä, kuinka hän oli lapsena yrittänyt laskea takkiin kirjailtuja tähtiä.

"Onko niitä yhtä monta kuin taivaalla, äiti? Oletko sinä laskenut niitä koskaan?"

"En, kultaseni. Mutta ei niitä ole yhtä monta kuin taivaalla."

"Miksi ei?"

"Koska taivaalla on enemmän tähtiä kuin ihmisiä yhteensä koko maailmassa. Tarkemmin en osaa sanoa. Tähtien määrä on kuolevaisilta salattu."


Finduilas oli kuollut kahdeksanneljättä ikäisenä. Vain hieman vanhempana kuin Faramir oli nyt.

Faramir sulki ikkunan, sillä häntä alkoi äkkiä palella.

Ehkä Éowyn ei aikonutkaan tulla takaisin. Tai ehkä hän aikoi, mutta ei voisi. Jotain voisi tapahtua hänelle tai ehkä paljastuisi, että Théoden oli joskus aiemmin ehtinyt luvata hänet puolisoksi jollekin toiselle.

Kun auringonnousun kajo oli viimein ilmestynyt taivaanrantaan, ja palvelijoiden kevyet askeleet alkoivat kaikua linnan käytävillä, Faramir päätti pukeutua ja lähteä hoitamaan tehtäviään. Hän oli kuolemanväsynyt ja värisi kylmästä, mutta hän tiesi ettei voisi enää palata vuoteeseen. Kuningas ja kansa odottivat.

* * *

Illalla Faramiria ei väsyttänyt. Hän päätti mennä hetkeksi kävelemään linnan puutarhaan, ja kohtasi ovella Mithrandirin ja Elessarin, jotka olivat juuri tulossa takaisin sisään. Faramir kumarsi kuninkaalle ja toivotti kummallekin hyvää yötä.

"Luulin, että olit jo mennyt levolle", Elessar totesi ja katsoi Faramiria hieman kummissaan.

"Niin, totta, mutta ajattelin tulla vielä hetkeksi tänne. Yö on niin kaunis", Faramir selitti. Hän yritti olla katsomatta Mithrandiria.

"Niin, minustakin on mukava kuljeskella täällä puutarhassa, ja olen ajatellut, että haltiaystävämme voisivat ehkä auttaa tekemään siitä vielä nykyistä kauniimman. Voisit ehkä keskustella asiasta Legolaksen kanssa huomenna, etkö voisikin?" Elessar innostui.

"Kyllä, herra", Faramir vastasi.

Silloin Mithrandir otti muutaman askeleen kohti Faramiria ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Olet näyttänyt hyvin väsyneeltä viime aikoina", Mithrandir totesi.

"Minä olen aivan kunnossa", Faramir sanoi kiireesti ja toivoi, että hänet jätettäisiin rauhaan.

"Minusta sinun kannattaisi levätä enemmän", Mithrandir sanoi.

"Ei", Faramir vastasi nopeasti, ja katui sitä saman tien, sillä Mithrandirin katse terävöityi. "Tarkoitan siis, ettei minua väsytä. En tarvitse lepoa."

Silloin Elessar puuttui puheeseen. "Huomenna on ensimmäinen Suurneuvoston kokous. Minäkin kyllä suosittelisin, että menisit tänään levolle ajoissa. Tarvitsen sinua ja terävää järkeäsi huomenna. Sitä paitsi olen nimittänyt sinut neuvoston puheenjohtajaksi."

Faramir nyökkäsi. "Ilman muuta, teidän korkeutenne. Tulen tietysti paikalle levänneenä."

"Hienoa", Elessar vastasi ja toivotti Faramirille kauniita unia ennen kuin astui sisään linnaan. Mithrandir jäi hetkeksi Faramirin luo.

"Voisimme ehkä puhella hieman. Ehkä haluaisit kertoa minulle jotain", Mithrandir totesi.

Faramir pudisti nopeasti päätään. "Ei, ei nyt. Minun pitää tosiaan mennä nukkumaan."

Mithrandir huokaisi.

"Kuten haluat."

* * *

Faramir ei herännyt seuraavana aamuna. Ei ennen kuin kamaripalvelija oli tullut hänen luokseen ja valellut hänen kasvonsa kylmällä vedellä. Faramir säpsähti hereille ja tuijotti hetken eteensä poissaolevana, mitään näkemättömin silmin. Hän oli nähnyt tuttua painajaistaan kuolleesta metsästä.

"Te olette sairastunut, herra", kamaripalvelija totesi. "Teillä on kuumetta."

Faramir nousi hitaasti istumaan vuoteensa laidalle. Koko maailma tuntui keinuvan hänen silmiensä edessä. Hän peitti hetkeksi kasvonsa ja toivoi, että keinuminen lakkaisi.

"Suurneuvoston kokous... Minulla on kiire...", hän mumisi ja nousi jaloilleen.

"Teidän ei pitäisi...", aloitti kamaripalvelija, mutta Faramir ei kuunnellut vaan käski häntä laskemaan kylpyveden valmiiksi.

Faramir oli viimeinen, joka saapui kuninkaan saliin. Elessar istui jo korkealla valtaistuimellaan ja muut osanottajat olivat asettuneet valtaistuimia vastapäätä asetetuille tuoleille. Kylpy oli virkistänyt Faramiria jonkin verran, mutta hänen päätään särki ja hänen oli vaikea pitää silmiään auki. Hän tunsi ruhtinaiden ja päälliköiden uteliaat katseet selässään, kun hän käveli kohti käskynhaltijan istuinta. Lattia tuntui keinahtavan hieman joka askeleella, ja hän huokaisi helpotuksesta päästyään viimein istumaan.

Hän oli unohtanut, miksi kokous oli järjestetty.

Syvä hiljaisuus laskeutui saliin ja kaikki katsoivat Faramiria odottavana. Faramirista tuntui, että pieni ikuisuus oli kulunut, ennen kuin eräs palvelija kiiruhti hänen luokseen mukanaan käärö, johon käsiteltävät asiat oli listattu. Faramir avasi käärön ja yritti lukea. Kirjoitus oli niin pientä. Hän yritti terästää katsettaan ja hieroa silmiään, mutta kaikki mitä hän katsoi, tuntui olevan jonkinlaisen usvan peitossa. Äkkiä hänestä tuntui, että lattia alkoi vajota hänen allaan, tai sitten valtaistuin alkoi leijua. Hänen otteensa paperista herpaantui ja se putosi lattialle. Faramir nousi tuoliltaan hakeakseen pois vierineen käärön, mutta muutaman epävarman askeleen jälkeen jalat pettivät hänen altaan. Hän vaipui maahan eikä enää noussut.

* * *

Kuolleet, ruskeanpunaisten köynnösten peittämät puunrungot ympäröivät hänet, mutta tällä kertaa edessä häämötti jotakin. Tuntui kuin jostain kaukaa puiden lomasta olisi säteillyt himmeää valoa. Faramir lähti kulkemaan sitä kohti aivan uudenlainen varmuuden tunne sydämessään. Taaempana puut alkoivat kuiskailla Faramirin nimeä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän tiesi viimein pääsevänsä ulos tästä kammottavasta metsästä, ja halusi palavasti nähdä, mikä puiden takana odotti.

Faramir käveli yhä nopeammin puiden lomitse, hypähdellen maanpinnan epätasaisuuksien yli ja lopulta juosten niin että rungot vain vilisivät hänen sivuillaan. Hän ei välittänyt raapivista oksista, tai siitä, että tuli ehkä muutaman kerran tallanneeksi kuolleen sotilaan päälle. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä valoisammaksi metsä kävi ja sitä helpompaa kulkemisesta tuli. Yhtäkkiä kirkkaus räjähti hänen ympärilleen sellaisella voimalla, että hän vajosi polvilleen maahan henkeään haukkoen. Hän kohotti varovasti katseensa ja näki edessään aavan merenulapan. Hän oli tullut korkealle, pehmeän nurmen päällystämälle rantakalliolle, ja edessä siinsi loputon sinivihreys, joka jatkui horisonttiin asti. Faramir nousi ja käveli kallion reunalle ja katsoi ihmeissään näkyä, joka melkein salpasi hänen hengityksensä.

Monet kerrat hän oli uneksinut merestä; siitä kuinka vaahtopäiset aallot iskeytyivät kallioisia rantoja vasten, kuinka tummat pilvet kerääntyivät horisonttiin, ja kuinka taivas repesi ja suuri aalto nousi ulapalta, valmiina ahmaisemaan koko maailman kosteaan nieluunsa. Mutta tämä meri oli erilainen. Se oli meri sellaisena kuin hän oli nähnyt sen vieraillessaan enonsa luona Dol Amrothissa: kauniina, arvoituksellisena ja jotenkin lopullisena. Pitkään Faramir vain seisoi kallion reunalla, viileän merituulen pyyhkiessä hänen poskiaan ja hulmuttaessa hänen tummia hiuksiaan. Laineet kimmelsivät pilvettömältä taivaalta paistavan auringon säteissä. Ja äkkiä Faramirista tuntui, että kaukana horisontissa näkyi laiva, valkoiset purjeet levällään.

Hänen piti päästä sen luo. Äiti oli siellä.

Ajattelematta sen enempää, Faramir hyppäsi kalliolta alas tyrskyihin ja alkoi uida. Hänestä tuntui, että jaksaisi uida vaikka maailman ääriin. Tuuli työnsi kaukana seilaavaa laivaa koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, ja Faramir tiesi, että se oli tullut noutamaan häntä. Hänen sydämensä täyttyi innosta ja valtavasta kaipuusta, ja hetki hetkeltä välimatka hänen ja laivan välillä pieneni.

Mutta merenkäynti oli kovaa, ja Faramir tuli epähuomiossa vetäneeksi vähän merivettä keuhkoihinsa. Merivettä, joka ei kuitenkaan ollut suolaista, vaan makeaa ja kylmää, ikään kuin se olisi pulpunnut lumihuippuisten vuorten puroissa. Hän pysähtyi hetkeksi yskimään, ja äkkiä joku tarttui hänen paitaansa ja alkoi vetää häntä taaksepäin. Faramir pelästyi. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa ja alkoi kamppailla vastaan, mutta häntä vedettiin päättäväisesti takaisin kohti rantaa. Ei auttanut vaikka hän kuinka riuhtoi, toiset olivat voimakkaampia. Lopulta hän tajusi makaavansa selällään rantahiekassa ja näki Mithrandirin ja Elessarin huolestuneet kasvot yllään.

"Et löydä täältä sitä, mitä etsit", Mithrandir sanoi.

"Tule takaisin. Minä tarvitsen sinua", pyysi Elessar.

Faramir nousi ylös. Hän oli raivoissaan.

"Menkää pois! Te pilaatte kaiken! Minun täytyy päästä siihen laivaan!" hän huusi.

"Se laiva ei ole sinua varten", Mithrandir sanoi tyyni ilme kasvoillaan.

Faramir ei kuunnellut. Hän kääntyi merta kohti, mutta laiva oli kadonnut. Hän säikähti, ja oli jo juoksemaisillaan takaisin veteen, mutta velho ja kuningas tarttuivat häneen.

"Sinun täytyy tulla meidän kanssamme", Elessar sanoi.

Faramir ei liikkunut. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta lähteä minnekään muualle kuin merelle.

Mithrandir pudisteli päätään.

"Faramir-hyvä, kuuntele. Sinä et kuulu tänne."

Faramir ei hievahtanutkaan vaan katsoi päättäväisenä kaukaisuuteen.

Faramir kuuli Mithrandirin huokaavan syvään ja sitten velhon askeleet loittonivat, eikä hän kääntynyt katsomaan, minne vanhus meni.

Elessar tuli Faramirin viereen murheellinen ilme kasvoillaan. Faramir ei välittänyt, vaan istuutui maahan merelle päin katsellen. Hän oli niin halunnut mennä laivan mukaan. Mutta nyt kun hän oli täällä rannalla, ja hänen innostuksensa oli laantunut, hänen sydämeensä alkoi hiipiä pelko siitä, ettei laiva ehkä sittenkään ollut tullut noutamaan häntä, ei vielä. Mutta jos hän vain odottaisi riittävän pitkään ja kärsivällisesti, se varmasti tulisi takaisin. Elessar istui rannalle Faramirin viereen, mutta ei puhunut mitään.

Aika kului. Välillä Elessar katosi Faramirin viereltä, mutta sitten hän taas ilmestyi siihen. Joskus hän pyysi väsyneesti, että Faramir jättäisi rannan ja lähtisi hänen mukaansa, mutta Faramir ei vastannut eikä edes katsonut kuninkaaseen päin.

Viimein Faramir huomasi olevansa yksin.

Yötä ei tullut, eikä Faramiria väsyttänyt. Hänestä tuntui, että olisi voinut istua sillä paikalla vaikka ikuisuuksiin, katsoa aaltojen raukeamista pehmeään rantahiekkaan ja taivaalla liihottelevien merilintujen taidokasta kiertelyä pilvien alla, vapaina maan kahleista ja murheista. Ja pian laiva tulisi takaisin. Faramir oli siitä aivan varma. Hänen tarvitsisi vain odottaa riittävän pitkään. Hänellä ei ollut kiire mihinkään. Hän voisi istua tässä rannalla ja ihailla meren kauneutta siihen asti.

Sitten hän näkisi taas äidin, ja hän voisi kertoa tälle kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt. Olisikohan hän enemmän surullinen vai iloinen, kun hän kuulisi, että pimeys oli voitettu, mutta toisaalta hänen poikansa ja miehensä ja monet muut olivat kuolleet? Kuolleet? Mitä se oikeastaan tarkoitti?

"Katso tuota merta äiti! Jatkuuko se maailman ääriin? Ja mitä sitten, mitä sen jälkeen on, kun on tultu maailman ääriin? Onko kukaan seilannut sinne asti, äiti?"

"Siellä on maa, poikani. Vihreä, kaunis, kirkkautta säteilevä maa, kauniimpi kuin mitä me tämän maan asukkaat osaamme edes kuvitella. Ja siellä ei ole pahuutta, poikani. Siellä on vain onnea ja rakkautta ja rauhaa."

"Älä puhu pojalle tuollaisia satuja, rakkaani. Tiedät hyvin, että tuo on pelkkää harhakuvitelmaa. Totuus on nimittäin tämä, poikani: meren takana ei ole mitään. Jos joku tästä lähtisi seilaamaan laivallaan, meri vain jatkuisi ja jatkuisi, kunnes hän tulisi takaisin Keski-Maahan. Meret ovat taipuneita, poikani, ja kaikki puheet kaukaisesta onnenmaasta ovat satua, haltioiden taruja, jotka eivät kuulu meille kuolevaisille."


Myöhemmin Faramir oli kysynyt asiasta Mithrandirilta. Vanha velho oli katsonut häntä jotenkin alakuloisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta ja selittänyt asian siten, että Faramir käsitti kummankin vanhempansa olleen tavallaan oikeassa. Mutta siltikään hän ei ymmärtänyt, mistä kuolemassa oli kyse. Ja äkkiä hänen mieleensä palautui, mitä kuningas oli juuri äskettäin sanonut hänen äidistään.

Vaelsi kahden maailman välillä...

Faramir istui mietteissään rannalla, ja meri alkoi äkkiä tuntua jotenkin erilaiselta kuin hetki sitten. Mistä kukaan loppujen lopuksi tiesi, mikä sen takana odotti?

Joku käveli Faramirin vierelle ja istui hiekalle. Ensin Faramir ajatteli, että se oli kuningas, mutta askeleet olivat kuulostaneet keveämmiltä. Faramir kääntyi katsomaan tulijaa ja näki noin kahdentoista ikäisen mustahiuksisen pojan, joka katseli jonnekin merenulapalle vakavilla silmillään. Hän ei hiiskunut mitään eikä kääntynyt katsomaan Faramiria, mutta pojassa oli jotain tuttua. Kuka hän oikein oli? Faramirista tuntui, että poika muistutti jotenkin hänen isäänsä, ylpeällä ja hiljaisella tavalla, mutta kuitenkin pojassa oli myös jotain erilaista, sellaista tyyneyttä ja lempeyttä, jota isältä oli puuttunut. Äkkiä Faramir huomasi, että toinenkin poika oli aivan huomaamatta tullut istumaan hänen vasemmalle puolelleen. Tämän pojan hiukset olivat yhtä tummat kuin isää muistuttavalla pojalla ja silmät yhtä kirkkaat, mutta hän oli nuorempi. Hän katsoi myös kauas merelle, rypistäen hieman otsaansa ikään kuin olisi pohtinut jotain merkillistä asiaa, ja kääntyi sitten Faramiria kohti aivan kuin olisi halunnut kysyä jotain, mutta vaikeni kuitenkin. Ja kun Faramir näki pojan kasvot, hänen sydämensä hypähti. Hän muisti äkkiä äitinsä kasvot: niiden seesteisen ilmeen, lempeän hymyn ja surumieliset silmät.

Mistä nuo pojat olivat tulleet ja mitä he oikein halusivat hänestä?

Äkkiä Faramir kuuli iloisen hihkaisun takaansa. Jostain hänen viereensä syöksähti pieni tyttö, jonka hiukset olivat pitkät ja kullanvaaleat ja silmät säihkyivät ilosta.

"Saanko tulla syliin?" hän kysyi heti, eikä Faramir epäröinyt hetkeäkään. Pienet kädet kiertyivät hänen kaulansa ympärille, ja Faramir silitti tytön silkkisen pehmeitä hiuksia. Tyttö nosti päätään ja katseli häntä harmailla silmillään, uteliaana ja hymyillen.

Äkkiä Faramirista tuntui, että mereltä käyvä tuuli alkoi puhaltaa ankarammin. Hän katsoi huolestuneena pientä tyttöä lyhythihaisessa mekossaan, ja arveli tämän palelevan. Hän nousi ylös maasta tyttö sylissään ja käänsi selkänsä merelle. Ja silloin hän näki edessään suuren valkoisen kartanon korkealla kukkulalla, ja talon kuistilla valkeaan mekkoon pukeutuneen Éowynin, joka vilkutti Faramirille ja lapsille.

"Juostaan kilpaa!" huusi äkkiä vanhempi pojista, ja samassa pojat säntäsivät mäkeä ylös. Pikkutyttö Faramirin sylissä alkoi hihkua riemusta ja kannustaa Faramiriakin mukaan kilpaan. Faramirista tuntui, että tyttö oli sanonut "juokse kovempaa, isä!", mutta hän ei ollut aivan varma, oliko kuullut oikein. Joka tapauksessa Faramir heilautti tytön reppuselkään ja lähti pinkomaan poikien perään.

Faramir juoksi ylös kukkulalle, häviten vain niukasti pojille, jotka kiljuivat riemusta ja riensivät saman tien muiden leikkien pariin. Faramir laskeutui maahan, jotta tyttö pääsisi kiipeämään pois hänen selästään. Silloin Éowyn riensi Faramirin luokse, laskeutui hänen vierelleen ja syleili häntä, eikä Faramir enää ajatellut merta.

* * *

Faramir avasi silmänsä. Éowyn oli poissa. Samoin olivat lasten iloiset äänet ja valkoinen kartano. Maakin tuntui erilaiselta hänen allaan. Hän ei maannut enää kukkulan nurmella vaan sängyllä.

Faramir nousi vuoteesta ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut omassa makuukamarissaan, vaan Parannuksen Tarhassa, ja hän tunnisti huoneen pian samaksi, jossa oli jokin aika sitten potenut sodassa saamaansa sairautta. Mutta tällä kertaa hänestä ei ollenkaan tuntunut siltä, että olisi juuri ollut sairaana. Hän olisi ollut valmis vaikka juoksemaan talleille ja hyppäämään hevosen selkään ja ratsastamaan kohti pohjoista aina Edorasiin saakka. Itse asiassa se ei vaikuttanut yhtään hullummalta ajatukselta, kunhan hän vain pukeutuisi ensin.

Parannuksen Tarhan portilla Faramir melkein törmäsi kuninkaaseen. Elessar tuijotti häntä hetken suu ällistyksestä ammollaan, mutta sitten hän syöksyi Faramirin luo ja halasi häntä hyvin epäkuninkaallisella tavalla.

"Valarin kiitos! Minä luulin menettäväni sinut ennen kuin ehdimme kunnolla edes tutustua!" kuningas huudahti.

"Minä vain tarvitsin vähän unta. Hyvää unta", Faramir sanoi ja yritti vaivihkaa työntää kuningasta hieman kauemmas toivoen samalla, ettei tämä pitäisi sitä hirveän epäkohteliaana.

Kuningas astui etäämmäs ja katsoi Faramiria hymyillen.

"Todellakin. Melkein kaksi päivää, emmekä me Mithrandirin kanssa saaneet sinua millään hereille. Minä jopa heitin sinut kylmään kylpyyn, ja melkein hukuit, mutta yskimisestä huolimatta sinä vain jatkoit uniasi."

"Aivan...", Faramir sanoi epämääräisesti, mutta jatkoi sitten päättäväisemmin: "Olen ajatellut vierailla Rohanissa."

"Niin. Niinhän me kaikki olemme, kunhan Éomer vain tulee noutamaan Théoden-kuninkaan maallisia jäännöksiä..."

"Ei, minä aion lähteä nyt heti."

Kuningas kohotti kulmiaan, mutta äkkiä hänen kasvonsa sulivat hymyyn.

"Vai hingut sinä Rohaniin? Siinä tapauksessa kansa onkin näemmä puhunut totta. Arvelin niitä sellaisiksi joutavanpäiväisiksi juoruiksi, joita vanhuksilla on tapana keksiä aikansa kuluksi silloin, kun heillä ei ole mitään valittamisen aihetta nuorempiensa edesottamuksista."

Faramir laski hämillään katseensa maahan.

"Ioreth", hän mumisi itsekseen.

Kuningas nauroi.

"Luulen, että sinun ja Rohanin valkean neidon välillä havaitut julkiset hellyydenosoitukset tuolla muurilla ruokkivat juoruja vielä Iorethin kerkeää kieltä joutuisammin. Kauanko olettekaan olleet erossa, viikon, kaksi?"

"Kahdeksan... ei vaan kymmenen päivää", Faramir vastasi, edelleen kengänkärkiään katsellen.

"Varmaan rankkaa", kuningas myhäili ja Faramir oli erottavinaan kuninkaan äänessä hienoista ironiaa. Miesparka ei selvästikään voinut ymmärtää, millaista oli olla rakastunut.

Faramir nosti viimein katseensa, mutta kuningas näyttikin vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

"Joten, kuinka on? Odottavatko velvollisuudet minua heti sairasvuoteelta noustuani vai sallitteko minun lähtevän matkaan?" Faramir kysyi.

"Sinua ei odota yksikään velvollisuus, mutta yhden pyynnön rohkenen esittää ennen kuin annan sinun mennä: et ole syönyt mitään kahteen päivään, joten lähdethän seurakseni toiselle aamiaiselle?"

"Toiselle aamiaiselle?"

"Ne puolituiset, tiedäthän. Olen alkanut tottua heidän ruokailutapoihinsa."

"No hyvä on sitten, mutta vain sillä edellytyksellä, että juotte korkeintaan yhden lasillisen viiniä."

"Julma mies! Taisin sittenkin olla väärässä sinun suhteesi", kuningas tokaisi huvittuneena.

"Kuinka niin?"

"Et sinä ole niinkään äitisi kuin isäsi kaltainen. Vain Denethor jaksoi välittää sellaisista arkipäiväisistä asioista kuin montako viinilasillista oli soveliasta juoda tai minkäkokoista haarukkaa olisi minkäkin ruokalajin kanssa pitänyt käyttää. Niin, minä muistan kyllä, millaisia ne kaksi olivat niillä päivällisillä, joille aikoinaan osallistuin Ecthelionin kutsusta. Denethor aina työntelemässä veitsiä tai haarukoita minun suuntaani, vaikka yksikin olisi riittänyt ihan hyvin. Finduilasin ajatukset sen sijaan tuntuivat olevan suurimman osan ajasta jossakin muualla."

Faramir nyökkäsi mietteliäästi, mutta ei sanonut mitään. Hän lähti kävelemään kuninkaan kanssa kohti kaupungin seitsemättä kerrosta, pysähtyen välillä, kun jokunen ohikulkija halusi vaihtaa muutaman sanan uuden kuninkaan tai käskynhaltijan kanssa.

Kun he viimein pääsivät Lähteenpihalle, kuningas jäi hetkeksi katsomaan suihkulähteen vieressä seisovaa kuollutta puunkarahkaa. Se ei oikein tuntunut kuuluvan siihen nyt kun kaupunki ja koko maailma oli täynnä uutta toivoa ja uutta elämää, ja Faramir mietti, harkitsiko kuningas puun kaatamista.

"Mitä luulet, tuleeko hän koskaan?" Elessar kysyi äkkiä.

Faramir ei ymmärtänyt, kenestä kuningas puhui, mutta tämä jatkoi ennen kuin Faramir ehti pyytää tarkennusta.

"Millainen päätös se onkaan ollut. Jättää nousematta kuolemattomille maille purjehtivaan laivaan ja jäädä elämään tänne rakkaansa ja lastensa kanssa... Ikinä enää näkemättä vanhempiaan... Luuletko että kukaan voisi tehdä sellaista päätöstä?"

"Tietysti voisi", Faramir sanoi hetkeäkään miettimättä ja kuningas käännähti katsomaan häntä ihmeissään.

"Oletko varma?" kuningas kysyi vielä.

"Olen", Faramir sanoi.

"Luotan siihen, että olet oikeassa", kuningas naurahti ja kääntyi kulkemaan kohti linnaa, askel hieman aiempaa kevyempänä.



Loppu


A/N: En kylläkään vihjaa tässä, että kuolevaisetkin voisivat seilata meren yli Amaniin. Kyseessä on Faramirin uni eikä hänellä voi oikein olla muuta käsitystä kuolemasta kuin tuo laivalla pois seilaaminen...
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ti Helmi 14, 2006 8:23 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Pidin tarinasta,osaat kertoa ja kuvailla hyvin ja yksityiskohtaisesti.Kuvailusi Elessarista ei kyllä ollut välillä kovin imarteleva :) No mutta hyvä tarina,muuta en oikein osaa sanoa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Pidin kovasti siitä, miten kuvaat Faramiria ja sen monelle taholle jakautuneita fiiliksiä. Nuo unet oli tosi huimasti kuvattu. Tuli itsellekin sellainen uh, inhaa- fiilis. Ja ihana, miten se loppujen lopuksi teki päätöksen lähteä Rohaniin ja kuinka ne kersat ilmestyi siihen uneen. (oi ei, sanoinko tuon ihan tosissaan? minä kun todella vihaan lapsia :P )


Pidin myös huumoristasi, mutta tuo Aragornin pöytätapojen puuttuminen vähän töksähti - ainakin miten itse herran näen, niin tuskin se nyt ihan noin barbaarinen olisi, kun on viettänyt pienen ikänsä haltioidenkin kanssa... jotenkin olisi kuvitellut, että sen tavat olisi enemmänkin sellaista pientä etiketin hakemista ja sellaisia kömmähdyksiä. Nyt se vaikutti vain ihan totaaliselta moukalta. Hyvin epä-aragornimainen setä. juups.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitokset palautteesta, Andune ja Piratesse. :) En ajatellut, että tuo Elessarin käytös kiinnittäisi noin paljon huomiota... Onpa vaan hyvä, että päätin muokata juttuani siitä mitä se alun perin oli ennen kuin laitoin tänne... :? Minun ei tosiaankaan ollut tarkoitus kuvata Elessaria moukaksi vaan sellaiseksi rempseäksi ja spontaaniksi tyypiksi, joka ei kauheasti välitä etikettisäännöistä tms. Tuo ettei hän aina käytä veistä ja haarukkaa oli minusta aika harmiton juttu... Luulen että se oli aika tavallistakin joskus keskiajalla, että kuninkaallisetkin söivät käsin. Haltioista en tiedä, mutta tuossa jutussakin heitin vähän sen suuntaista vihjausta, etteivät haltiat (tai haltiamaiset ihmiset) välttämättä olisi niin kiinnostuneita sellaisista arkisista seikoista kuin pöytätavoista, joten voisi olla mahdollista, ettei kukaan Rivendellissä vaivautunut opastamaan Aragornia oikeaoppisiin aterimien käyttötapoihin. En tietysti tarkoita sitäkään että haltiat olisivat porsastelleet ruokapöydässä, nimittäin voihan sitä syödä sievästi käsinkin... No joo, selityksiä, selityksiä. Olisin kyllä voinut keksiä Elessarille jonkin sivistyneemmän kömmähdyksen, mutta kuten tavallisesti, annoin tässäkin jutussa kaiken huomion Faramirille ja muut hahmot ovat sitten vähän mitä ovat... :oops:

*** No niin, muokkasin vähän juttua, etten saa kaikkien Suomen Arska-fanien vihoja niskoilleni :D.
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

luin loppuun nytten ja oli kyllä aivan ihana

Unien kuvailu oli loistava ja Faramir oli tosi sulonen, kun se itten lopulta karisti kaikki velvollisuutensa ja meni vaan rakastettunsa luokse. Yliihanaa oli myös, kun ne lapsukaiset tuli sinne :cry:

Muten monta lasta ja minkä nimisiä Faramirilla on? Yks poika ainakin, sen tiedän..
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, athelas :). Ei niistä Faramirin lapsista sen enempää tiedetä, kuin että hänellä oli poika nimeltä Elboron ja sitten pojan (tai tyttären) poika Barahir. Mutta itse kuvittelen, että hänellä olisi ollut 3-4 lasta, koska se vaikutti olevan aika yleinen lapsiluku noissa Gondorin ylimysperheissä.
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

jaa..

kai sulla on mielessä/paperilla/koneella/jo valmiina joku uusi ficci?
*koiranpentukatse*

Mä oikeesti niin pidän sun tavastas kirjottaa, varsinkin noita Faramir<33 ficcejä. Teksti on niin loistavan kuvailevaa ja kaunista :D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No kyllähän niitä potentiaalisia ficin aiheita aina mielessä pyörii, mutta en kyllä tiedä yhtään miten ehdin kirjoittelemaan... Mukava tietää, että olet edelleen kiinnostunut. :)
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

olen kiinnostunut aina ja ikuisesti!

(yksi) lempihenkilöistäni ja yksi parhaista kirjoittajista :D =paras mahdollinen yhdistelmä :wink:
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Enkö muka ole ennen lukenut? :shock: Voi ei! En voi uskoa sitä! Mutta tämä oli varmasti tarkoitettu että luen tämän vasta nyt, koska tämä on 150. viestini(!) ja se on myös kunnianosoitus tälle ihanalle tarinalle.

Juu, en tajunnut, enkä tajua vieläkään, miten tämä on jäänyt lukematta. Pidin tästä, niin kuin muistakin tarinoistasi, oikein paljon. Juu, Aragorn oli kyllä aika moukkamainen.. Ärr, mtä sinä teki sille? No, ei ehkä ihan.. Olen jo tottunut siihen, että sinun Aragornisi on vähän .. hiomaton ja tuollainen, eli ei se tässä tapauksessa maailmoja kaada vaikka muuten kaataisikin. Faramirin unet olivat kauniisti kuvattuja. Tosiaan, kuolleiden sotilaiden päällä asteleminen ei kuulosta houkuttelevalta. Ja tuo meri-uni oli kaunis. Pidin siitä kovasti. Ja nuo lapset saivat minut hymyilemään typerästi, ne olivat niin suloisia, ja se että nähdään enneunia, on hienoa :wink: Itse yritän epätoivoisesti tunkea enneunia joka paikkaan (tai melkein), mutta tämä oli todella ihanaa.

(Ja pakko muistuttaa taas, anteeksi, mutta tässä vihjattiin jotain Thorongil/Finduilas-jutusta.... Hiillostus taitaa jatkua :lol: )
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Voi kiesus, kaikkea minä olenkin kehdannut täällä julkaista... :oops: Nimittäin oli pakko lukea tämä juttu läpi kun en enää muistanut mitä olin kirjoittanut. Mutta niin, kiva kuitenkin että viitsit lukea ja kommentoida tätä juttua Nerwen. :) Varmaan kaikista ficeistäni olen tähän kuitenkin vähiten tyytyväinen. Jotenkin ihan kumma juttu. Ja Aragorn tosiaan on tässä aivan kammottava, en edes muistanut että olisin joskus kirjoittanut hänestä tuollaisen kännääjän. Aragornin fanina on kyllä varmaan kamala lukea näitä minun juttujani... Joskus minä vielä kirjoitan Aragornille suosiollisemman tarinan vaikka väkisin! Mitä Finduilas/Thorongiliin luulen, että joudut pettymään. Olen nimittäin tosissani alkanut ajatella sitä Denethor/Thorogil-juttua, koska siinä olisi mukavasti haastetta ja pääsisin taas kirjoittamaan kieli poskessa. Toivottavasti et saa slaagia moisesta suunnitelmasta...
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
melian
Örkki
Viestit: 64
Liittynyt: Su Huhti 16, 2006 9:53 pm
Paikkakunta: Rohanin ja Konnun väliä

Viesti Kirjoittaja melian »

Wautsi, olipas hieno ja erikoinen ficci! :wink:
Tykkäsin noiden painajaisten kuvailemisesta, tuli mieleen omien painajaisten kammottava tunnelma...

Faramir yritti olla katsomatta ympärilleen, erityisesti maahan. Edellisellä kerralla hän oli kompastunut johonkin ja huomannut, että siellä täällä pitkin kuihtunutta aluskasvillisuutta makasi nuorten sotureiden ruumiita, köynnösten yltympäriinsä peittämiä ruumiita, joiden päät olivat repeytyneet irti.

BUAHAHA. Tykkäsin tuosta kohdasta erityisesti. Ihanan pelottava kauhupätkä. :twisted:

Pidin siitä, että olet saanut Aragornin sammalluspuheista samaan aikaan hauskaa ja silti vakavaa luettavaa. Hymy nousee huulille, kun kuvittelee Aragornin selittämään kännipäissään jotain Faramirille, ja kuitenkin hän puhuu Faramirin kuolleesta äidistä.

Minä tunsin sinun äitisi. Sinä olet aivan kuin hän. Tuo tapa, jolla sinä kuljeksit täällä linnassa ja katselet muurilta jonnekin - en minä väitä tietäväni mitä sinun mielessäsi liikkuu enkä minä tiennyt mitä Finduilasin mielessä liikkui - mutta joka tapauksessa, siinä sinä olet aivan kuin äitisi.

"Niin, Finduilas oli sellainen... vähän kuin hän olisi vaeltanut jossakin kahden maailman välillä, tiedätkös?" oli kuningas vielä jatkanut ja hänen katseensa pälysi jonnekin kaukaisuuteen. "Vähän kuin haltiat, joiden luona elin nuoruudessani. Heidän sielunsa eivät oikein kuuluneet tähän maailmaan. Kuitenkin Finduilas oli jollakin tavalla myös tässä maailmassa."

Näistä pätkistä tykkäsin erityisesti! Ne saavat Finduilasin muistuttamaan sellaista kaunista ja mystistä hahmoa. Hianoo hianoo.

Faramirin "hyvä uni" oli myös todella kaunis. Sen merimaiseman saattoi kuvitella silmiensä eteen, sellaisena kauniina maalauksena. Lapsetkin oli tosi söpöjä ja kaikkee ^_^

Khyllä khyllä, tämä oli hieno ficci. I LIKED IT.
Rakentava palaute taisi jäädä sinne toisen takin taskuun.... :oops:
urpå
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, melian. :) Kiva kuulla, että pidit jopa niistä Aragornin kännisistä jorinoista (minua kauhistuttaa että menin tekemään Aragornista sellaisen tässä ficissä :shock:). Ja Finduilaisia minä tosiaan pidän aika mystisenä naisena, joten mukava kuulla että se välittyi tästä jutusta.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Pyhimys
Örkki
Viestit: 6
Liittynyt: Ti Huhti 28, 2009 3:27 pm
Paikkakunta: Oulu

Re: Kahden maailman välillä, PG

Viesti Kirjoittaja Pyhimys »

Ah, Ellassar oli ihanan barbaarinen vielä ja arvaa vaan kuinka repesin nauruun kun höän puhui tästä toisesta aamiaisesta, jonka oli oppinut puolituisilta. ;D Hienoa! Faramirin luonteen kuva minkä olen saanut kirjan ja elokuvan myötä oli jumalainen, harhamainen ja urhoollinen. Todellakin kahden maailman välissä. :) Myös se kuinka Eowyniin kohdistuva rakkaus kuvattiin niin voimakkaaksi oli suloista. Naurahdin paheksuvasti kun Faramir kehtasi epäillä sitä oliko Elassar- parka koskaan tuntenut olevansa rakastunut, mutta onneksi mies sain pian huomata kuinka rakastunut Elassar oikein oli tulevaan vaimoonsa. Myös tässä oli hienoa se kuinka Elassarin piti todellakin opetella uudet tavat koska oli ollut niin kauan aikaa luonnossa ja muuten metsistynyt, jota ei elokuvissa ja kirjassa mainittu ollenkaan kun miehestä tuli kuningas. Osaat kirjoittaa todella hyvin ja pidin tästä, kommentti voi olla tönkkö mutta saa näin aamusta nyt kelvata. :lol:

Kiitos lukukokemuksesta. Koitanpa tässä ehtiä kouluun asti. :mrgreen:
The damage is done.
You know it's late.
The damage is done.
It's over.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kahden maailman välillä, PG

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos kovasti Pyhimys kommentista. ;) Minusta on aina tosi ilahduttavaa huomata, että näitä vanhoja ficcejänikin luetaan. Vaikka toisaalta on vähän noloa muistella jotain, jonka kirjoittamisesta on ehtinyt vierähtää kolme vuotta, koska käsitykset asioista ovat ehtineet muuttua ja toivottavasti kirjoitustaitokin vähän kehittyä. Nykyään en kyllä kirjoittaisi Aragornista aivan tuollaista... en näe häntä enää noin barbaarisena. Mutta kiva siis kuulla, että tykkäsit tästä. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin