Valkoisen muurin vanki, G

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Valkoisen muurin vanki, G

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Valkoisen muurin vanki
Author: Mithrellas
Rating: G
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa. Falborn ja Idril-täti ovat omia hahmojani.
Summary: Faramirin ja Denethorin elämää ja ajatuksia Minas Tirithissä 25 vuotta ennen Sormuksen sotaa.
A/N: Tämä on kaksiosainen juttu. Ensimmäinen osa Faramirin ja toinen Denethorin näkökulmasta kerrottuna. Tästä tuli väkisinkin aika pitkä, ikävä kyllä. Palaute on enemmän kuin tervetullutta!

Valkoisen muurin vanki

Osa 1. Faramir

Beregond sanoi kerran, että minä olin varmaan maailman onnellisin poika, koska minun isäni oli niin tärkeä mies ja koska minä asuin niin suuressa talossa. Ja aina jos minun teki mieli jotain, minun tarvitsi vain pyytää, niin se tuotiin minulle. Minä mietin noita sanoja, ja ajattelin, että vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi totta, niin en minä siltikään tainnut olla maailman onnellisin poika.

Oikeastaan minä ajattelin, että olisi ollut mukava olla sellainen kuin Beregond: juoksennella kujilla yhdessä muiden poikien kanssa, vakoilla eriskummallisen näköisiä ihmisiä ja kiivetä ylös vuorille huutamaan ja kuuntelemaan, kuinka kaiku vastasi. Mutta minun ei ollut enää lupa leikkiä kaupungin poikien kanssa. Kerran oli nimittäin käynyt niin, että minä olin karannut kavereideni kanssa vuorille ilman lupaa, ja me olimme kiipeilleet yhdellä kalliolla, ja yhtäkkiä kivi oli vierähtänyt pois minun jalkani alta ja minä olin pudonnut. En oikein muista siitä tapauksesta muuta kuin sen, että isä oli ollut minulle hyvin vihainen. Ja sen jälkeen hän määräsi vartijan vahtimaan minua.

Vartijan nimi oli Falborn ja minä usein ajattelin, että hän olisi varmaan tehnyt mitä muuta tahansa mieluummin kuin vahtinut minua. Enkä minäkään pitänyt siitä, että hän seurasi minua joka paikkaan. Kerran minä käskin Falbornia menemään tiehensä, mutta hän vain tokaisi, ettei kuunnellut muiden kuin käskynhaltijan määräyksiä. Minua suututti, koska se mies oli vähän kuin lastenvahti, paitsi ettei hän koskaan ottanut minua syliin ja kertonut tarinoita, eikä koskaan peitellyt minua vuoteeseen, niin kuin Idril-täti oli tehnyt silloin kun minä olin pieni. Vaikka en minä tietysti sellaista olisi halunnutkaan. Minä kun olin jo yhdentoista enkä tarvinnut minkäänlaista lastenvahtia. Mutta silti se Falborn aina seurasi minua joka paikkaan, ja jos minä yritin juosta muiden poikien joukkoon, hän huusi perääni ja kielsi minua menemästä. Ja jos minä en totellut, hän tuli ja otti minua käsivarresta ja raahasi isäni luo, ja sitten isä katsoi minua ankarasti ja käski minut vuoteeseen ilman jälkiruokaa.

Minun isäni oli käskynhaltija, mikä tarkoitti sitä, että hän johti Gondorin kansaa ja teki päätöksiä ja antoi määräyksiä. Kaikki sanoivat häntä Gondorin tärkeimmäksi ja mahtavimmaksi mieheksi, mutta kuitenkin minusta tuntui, ettei isäni aina ollut oikein onnellinen, koska hän hymyili niin harvoin. Vaikka en hän kyllä koskaan itkenytkään. Isäni oli ihan erilainen kuin Beregondin isä, joka aina välillä tuli meidän luoksemme kun me rakensimme majaa ja jutteli meille ja auttoi meitä, vaikka hän oli aikuinen. Kerran Beregond oli hypännyt isänsä reppuselkään, eikä tämä ollut suuttunut yhtään vaan nauroi. Minusta kyllä tuntuu, että minun isäni olisi suuttunut, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Isä ei yhtään pitänyt siitä, jos me pidimme melua tai nauroimme liikaa Boromirin kanssa. Isää ei saanut häiritä sillä tavalla, koska hänellä oli niin paljon töitä ja vaikeita asioita ajateltavana.

* * *

Tänään minä olin kahdestaan isän kanssa, koska minun isoveljeni Boromir oli lähtenyt miesten kanssa harjoitusretkelle metsään. He olivat menneet harjoittelemaan taistelemista, koska Boromir oli kohta niin vanha, että joutuisi itään vartioimaan rajoja. Boromir oli ollut tosi innoissaan koko aamun ja sanonut säälivänsä minua, koska minä olin niin pieni, etten saanut koskaan tehdä mitään hauskaa. Boromir oli kyllä tavallaan oikeassa, ja minä toivoin kovasti, että olisin yhtä vanha kuin hän, koska sitten Falborn ei varmaan enää vahtisi minua ja minä saisin tehdä mitä ikinä tahtoisin ainakin siihen asti, kun liittyisin sotajoukkoihin.

Minä istuin isäni suuressa nojatuolissa ja luin sindarinkielistä kertomusta sellaisesta kaupungista kuin Gondolin. Minä olin tällä viikolla lukenut paljon haltiakuningas Turgonista ja siitä, kuinka hän oli onnistunut pitämään kaupunkinsa kätkettynä monta sataa vuotta niin vihollisilta kuin ystäviltäkin. Mutta nyt minä luin, kuinka Maeglin oli paljastanut hänen salaisuutensa ja kuinka viholliset tunkeutuivat Gondoliniin ja urhea Turgon sai surmansa. Isä käveli edestakaisin huoneessa ja kuunteli, kun minä luin, ja välillä hän pysäytti minut ja kysyi jotakin lukemastani. Joskus hän pyysi minua sanomaan saman lauseen yhteiskielellä. Me puhuimme isän kanssa yleensä sindaria, koska se oli isän mielestä parempi kieli kuin westron. Vaikka en minä kyllä oikeastaan ymmärtänyt, miten joku toinen kieli saattoi olla parempi kuin toinen. Kun isä sanoi olevansa pettynyt minuun, se kuulosti haltiakielellä ihan yhtä pahalta kuin yhteiskielellä.

Päivä oli tänään ollut kaunis ja aurinkoinen, mutta illan tultua taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä ja ne olivat alkaneet jyrähdellä. Tuuli oli yltynyt - sen kuuli tänne sisälle asti, koska talomme oli korkealla ja tuuli kävi aina sen nurkkiin niin että joka puolella ujelsi aavemaisesti. Äkkiä sade alkoi hakata ikkunaluukkuja vasten ja ulkona jyrisi entistä kovemmin. Minä luin vähän kovemmalla äänellä, jotta isä varmasti kuulisi, mutta vähän ajan päästä tajusin, ettei isä ollut pysäyttänyt minua pitkään aikaan. Minä kohotin katseeni ja näin hänen katselevan ulos pienestä ikkunasta, jonka hän oli avannut. Silloin minä laskin kirjan pöydälle ja menin isäni viereen. Hänen katseensa oli suuntautunut sitä metsää kohti, jonne Boromir oli mennyt ja hänen otsaansa oli ilmestynyt sellainen uurre, joka siihen aina ilmestyi silloin, kun hän oli huolissaan. Isä laski kätensä minun olkapäälleni ja veti minua vähän lähemmäs. Tiesin, että hän oli huolissaan Boromirista. Hän oli sanonut, ettei Boromirin tarvitsisi lähteä. Boromir oli kuitenkin vielä niin nuori, että ehtisi harjoitella sotimista riittävästi vaikka aloittaisi vasta ensi kesänä. Mutta ei Boromir tietysti ollut kuunnellut, vaan oli vannonut kovaan ääneen, että hän oli jo yhtä iso kuin muut miehet ja että hänen oli aika oppia taistelemaan ihan oikeasti, koska muuten hänestä ei koskaan tulisi Gondorin parasta soturia. Ja niin isä oli sitten antanut hänen mennä.

"Minä luulen, että Boromir on ihan kunnossa. Ei hän pelkää ukkosta ollenkaan", minä sanoin.

Isä huokaisi syvään.

"Siinä olet varmasti oikeassa, mutta minä annoin miehille ohjeeksi palata, jos ilma käy huonoksi. Kuitenkaan heistä ei näy jälkeäkään, vaikka taivas synkkeni jo monta tuntia sitten."

Sitten isäni astui pois ikkunan luota ja kutsui palvelijan huoneeseen. Hän päätti lähettää hevosmiehen hakemaan Boromirin kotiin.

Me odotimme Boromiria myöhään yöhön, mutta hän ei tullut. Minun isäni vaikutti tosi hermostuneelta ja minuakin pelotti. Soturit olivat menneet aivan lähelle, vain peninkulman päässä sijaitsevaan metsään, jossa me joskus kävimme Boromirin kanssa leikkimässä ja tutkimassa maastoa. Siellä oli ihan turvallista eikä siellä liikkunut edes villieläimiä, tai ainakaan minä en ollut nähnyt siellä muita kuin oravia ja kettuja. Mutta sotilaat olivat kantaneet aivan oikeita aseita, ja minä pelkäsin, että heille oli sattunut jokin vahinko.

Boromir palasi seuraavana aamuna. Hän oli nuhainen ja hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt. Oikeastaan hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt vasta aamulla, kun hän oli juossut hevosensa luo ja hänen jalkansa oli livennyt märällä rinteellä, mutta nuhan hän oli saanut yöllä, kun miesten teltta ei ollut pitänyt vettä tarpeeksi hyvin. Minä kuuntelin salaa oven takana, kun isä puhui Boromirille, komppanian päällikölle ja ratsulähetille. Isä oli todella kiukkuinen ja syytti päällikköä ja lähettiä niskuroinnista, koska nämä eivät olleet tuoneet Boromiria kotiin silloin kun olisi pitänyt. Erityisen vihainen hän oli ratsulähetille, joka oli varta vasten lähetetty hakemaan Boromiria kotiin. Mutta se mies kertoi, ettei Boromir ollut suostunut lähtemään, vaikka hän oli kuinka yrittänyt maanitella häntä mukaansa ja silloin isä oli nauranut sille miehelle todella pilkallisesti ja sanonut, ettei tämä kelvannut palvelemaan käskynhaltijaa, kun ei kerran saanut edes kuusitoistakesäistä pojankoltiaista tottelemaan. Vaikka tavallaan minä ymmärsin sitä miestä, koska minä tiesin, kuinka itsepäinen Boromir usein oli ja kuinka hän aina muistutti, että jonain päivänä hänestä tulisi koko Gondorin valtias ja silloin hän muistaisi, ketkä olivat aikoinaan olleet hänelle hyviä ja ketkä ilkeitä ja kohtelisi heitä sen mukaisesti.

Joka tapauksessa Boromir oli minusta maailman paras isoveli, koska hän oli niin taitava kaikessa (paitsi lukemisessa, mutta se ei ole tärkeää) ja hän aina yritti opettaa minulle kaiken minkä osasi, ja vain tosi harvoin hän teki jotain tyhmiä juttuja (niin kuin silloin kerran kun hän käski minun varastaa hänelle pikkuleipiä keittiöstä, ja sitten kun minä jäin kiinni, isä moitti vain minua eikä ollenkaan Boromiria). Mutta siltikin minä pidän Boromirista tosi paljon, sillä oli hänen ansiotaan, etteivät kaupungit isot pojat koskaan uskaltaneet kiusata minua tai kavereitani. Kerran nimittäin yksi roteva poika haukkui minua hienohelmaksi, ja Boromir sattui kuulemaan sen ja sanoi antavansa selkään kaikille, jotka kiusaisivat minua tai kavereitani. Ja koska kaikki pojat (nekin jotka olivat Boromiria isompia) ihailivat ja pelkäsivät häntä, he tietysti uskoivat ja siitä lähtien minä sain liikkua kaupungissa rauhassa minne ikinä vain tahdoin mennä, tai ainakin siihen asti kun isäni määräsi Falbornin vahtimaan minua.

* * *

Vaikka minä olinkin vielä lapsi, minun piti harjoitella taistelemista joka päivä. Minä harjoittelin opettajieni kanssa jousiammuntaa ja miekkailua. Minä pidin enemmän jousiammunnasta ja osasin jo yhdeksän vanhana ampua pienellä jousellani melkein yhtä tarkasti kuin miehet isoilla jousillaan, mutta miekkailusta minä en pitänyt yhtä paljon, koska siinä piti taistella toista ihmistä vastaan, kun taas jousella saattoi ampua maalitauluun. Vaikka minun miekkani oli vain puinen harjoitusmiekka, jolla ei voinut oikeasti satuttaa ketään, minusta ei siltikään ollut mukava yrittää osua opettajaani.

Miekkamestari vertasi minua aina Boromiriin ja sanoi, ettei Boromir ikinä tehnyt sellaisia virheitä kuin minä, ja se oli minusta todella epäreilusti sanottu, koska Boromir oli paljon isompi ja taitavampi kuin minä. Yhtenä päivänä minä sitten suutuin opettajalleni aivan toden teolla ja huusin, että hän oli minulle paljon ankarampi kuin Boromirille ja että minä pyytäisin isää hankkimaan minulle uuden, reilumman opettajan. Silloin opettaja tarttui minua kauluksesta ja katsoi suoraan silmiini ja sanoi, etten minä ollut samanlaisessa asemassa kuin Boromir. Boromirista tulisi jonain päivänä käskynhaltija ja sen vuoksi hänen henkensä oli minun henkeäni arvokkaampi. Minusta tulisi vain sotapäällikkö ja minun velvollisuuteni olisi tappaa vihollisia niin kauan, kunnes minut itseni tapettaisiin. Joten minun olisi parasta karaistua tai muuten olisin pahassa pulassa. Silloin minä purskahdin itkuun ja juoksin isäni luo hänen työhuoneeseensa (vaikka ei häntä tietysti olisi saanut häiritä sillä tavalla kesken töiden), ja hautasin kasvoni hänen kaapuunsa ja nyyhkytin ja sanoin etten halunnut ruveta sotapäälliköksi ja kuolla. Isä tarjosi minulle nenäliinan ja kehotti minua kuivaamaan kyyneleeni. Hän asetti minut istumaan tuolille, ja kävi itse istumaan minua vastapäätä ja katsoi minua vakavana mutta ei yhtään ankarana, ja hän alkoi kertoa minulle, minkä vuoksi Gondor tarvitsi minua. Hän kertoi ensin esi-isiemme Númenorista ja siitä, kuinka Musta Ruhtinas oli juonitteluillaan syössyt sen tuhoon. Ja hän kertoi, kuinka maamme itäosat olivat ennen olleet kauniita ja täynnä elämää ja iloisia asukkaita, mutta sitten Musta Ruhtinas oli tullut ja ihmisten oli pitänyt paeta muualle. Vihollinen oli pystyttänyt torninsa meidän naapuriimme ja sieltä hän tarkkaili alati meitä ja suunnitteli sotaa meitä vastaan. Ja idästä leviävä kauhu vaikutti meidän sydämiimme ja teki meistä alakuloisia ja onnettomia ja vähensi meidän elinvuosiamme. Ja oli Musta Ruhtinaan syytä, ettei minulla ollut äitiä niin kuin kaikilla muilla kaupungin pojilla.

Sen jälkeen minä palasin miekkamestarin luo, enkä minä enää suuttunut hänelle, vaan kuuntelin, mitä hän sanoi ja yritin ottaa siitä opikseni. Ja joka päivä minusta tuli vähän parempi, niin että pian minä saatoin jo harjoitella isoveljeäni vastaan. Vaikka hän kyllä aina voitti, ellei antanut minulle tasoitusta sillä tavalla että antoi sitoa toisen kätensä selkänsä taakse.

* * *

Sinä vuonna talvi tuli varhain ja minulle ommeltiin uusi viitta. Se oli tummansininen, siinä oli valkeat turkisreunukset ja sen hopeiseen kiinnityssolkeen oli upotettu sininen jalokivi. Se viitta oli oikeastaan vähän liian pitkä minulle, nimittäin se melkein viisti maata kun minä kävelin, mutta ei se haitannut, koska minä kasvoin niin nopeasti. Uusi viittani muistutti minua jollain tavalla äidistä, ja kun sanoin siitä isälleni, hän näytti jotenkin mietteliäältä ja pyysi minua mukaansa. Me menimme huoneeseen, jossa oli paljon äidin vanhoja vaatteita, ja isä näytti minulle sellaista naisten takkia, joka oli aivan samanvärinen kuin minun uusi viittani, paitsi että siihen oli kirjailtu hopeisia tähtiä. Se takki oli kuulunut minun äidilleni ja minusta tuntui, että se oli jollakin tavalla hyvin tärkeä minun isälleni.

Uusi kaapuni tuntui mukavan lämpöiseltä, kun kävelin vartijani kanssa ulkona eikä minua palellut yhtään, vaikka pohjoisesta kävi kylmä viima, joka pöllytti kuolleita lehtiä ympäri Lähteenpihan kivilaattoja. Falborn huomasi, että yksi hänen tovereistaan oli vartiovuorossa ja meni vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan. Minä päätin kävellä pihaa reunustavalle muurille, ja nousin varpailleni, jotta näkisin, mitä alhaalla kaupungissa tapahtui. Minä näin ensimmäiselle tasanteelle, mutta minä halusin nähdä ylemmäs kaupunkiin, joten päätin kiivetä muurin päälle. Sieltä minä näin, kuinka ystäväni Beregond juoksi kolmannella kerroksella kotiaan kohti. Minä yritin heiluttaa hänelle, mutta silloin Falborn äkkiä juoksi luokseni ja veti minut alas muurilta.

"Yrittääkö nuori ruhtinas päästä hengestään vai mikä on tuollaisen temppuilun syynä!" Falborn karjaisi minulle ja näytti vielä äkäisemmältä kuin yleensä.

"Minä vain halusin heiluttaa Beregondille. Minä en ole päässyt leikkimään hänen kanssaan kuin joskus kesällä viimeksi", minä selitin.

Falborn kohautti harteitaan.

"Se ei minua kiinnosta. En vain halua päätäni pölkylle sinun typerien päähänpistojesi vuoksi."

Minä en pitänyt yhtään Falbornista. Minä halusin kovasti mennä tervehtimään Beregondia ja kysymään, kuuluiko hänelle mitään uutta. Beregond oli kesällä sanonut, että hän saisi syksyllä koiran, ja minun teki mieli mennä katsomaan sitä. Niinpä sanoin vartijalleni, että olin ikävystynyt ja menisin kirjastoon lukemaan. Hän nyökkäsi hyvillään ja palasi toverinsa luo. Minä menin kirjastoon, ja varmistettuani ettei kirjastonhoitajaa näkynyt, hiivin hyllyjen lomitse huoneen taaimpaan nurkkaan ja kiipesin siellä olevasta ikkunasta ulos. Sitä kautta pääsi puutarhaan, josta puolestaan johti salainen polku alas viidennelle kerrokselle. Boromir oli kerran näyttänyt minulle tämän salatien, mutta olin käyttänyt sitä polkua vain harvoin, jotta se ei varmasti paljastuisi kenellekään.

Minä juoksin hurjan nopeasti alas pitkin katua, niin nopeasti, ettei kukaan edes tajunnut että se olin minä, käskynhaltijan poika. Kun minä viimein pääsin Beregondin talolle, näin hänet istumassa etupihan portailla pieni ruskea koiranpentu sylissään. Beregond katsoi minua ensin yllättyneenä ja sitten hän tervehti ja antoi minun rapsuttaa koiraansa, jonka nimi oli Rochlos. Minä nauroin ja sanoin, että hänen koiransa nimi tarkoitti lumivalkeaa hevosta, ja Beregond näytti aika nololta ja sanoi, ettei hän oikeastaan osannut haltiakieltä kovin hyvin, mutta hän oli halunnut antaa koiralle saman nimen kuin hänen isänsä entisellä hevosella oli ollut.

"Kuoliko sinun isäsi hevonen?" minä kysyin.

"Ei, se piti myydä", Beregond vastasi ja katseli koiraansa, joka tepsutti nyt ympäri etupihaa ja nuuhki kaikkea, mitä sen eteen sattui.

"Mutta millä sinun isäsi nyt ratsastaa, kun hän lähtee viemään viestejä?" minä kysyin, koska Beregondin isä oli ratsulähetti.

"Ei minun isäni enää vie viestejä", Beregond kertoi. "Hän on nyt hevosen kengittäjän apulainen ja rakentaa iltaisin puusta laatikoita kauppiaille. Hänet erotettiin käskynhaltijan palveluksesta, koska hän oli toiminut sääntöjä vastaan. Meillä ei ollut enää varaa pitää hevosta. Ja minä pelkään, että joudun antamaa Rochloksenkin pois, koska se syö niin paljon. Ottaisitko sinä minun koirani, jos minun pitäisi antaa se pois? Koska sinun luona sillä olisi varmasti aina tarpeeksi ruokaa."

Silloin minua suretti kauheasti ja minä mietin, miten oikein voisin auttaa Beregondia. Minä tajusin nyt, että se ratsulähetti, jota isäni oli moittinut sen jälkeen kun Boromir oli tullut kotiin nilkka nyrjähtäneenä, olikin ollut Beregondin isä. Mietin, mitä voisin sanoa isälle, että hän ottaisi Beregondin isän taas palvelukseensa. Mutta minusta tuntui, ettei ollut mitään mitä voisin sanoa. Jos isä oli kerran jotain päättänyt, hän ei sitä päätöstä enää pyörtänyt. Hänen mielestään sellainen olisi ollut merkki epävarmuudesta ja heikkoudesta.

Minä huomasin, että Beregondilla oli päällään vain harmaa nuhruinen villapaita pellavaisen tunikansa päällä, vaikka ilma oli niin kylmä, että olisi voinut sataa lunta. Minä riisuin uuden viittani ja ojensin sen Beregondille.

"Ota sinä tämä. Minä saan kyllä uuden, kun vain pyydän."

Beregond heitti heti kaavun hartioilleen ja kiitti minua. Juuri sillä hetkellä kuulin, kuinka nimeäni huudettiin ylhäällä kaupungissa, joten minä sanoin Beregondille näkemiin ja lähdin kävelemään ylöspäin kohti vartijaani, joka oli varmasti aivan raivoissaan.

Kun minä vähän ajan päästä seisoin isäni edessä linnan suuressa salissa, hän alkoi heti tivata, mitä viitalleni oli tapahtunut. Minä tiesin, että valehtelu oli väärin, mutta silti minusta tuntui, että joskus se saattoi olla myös oikein. Niinpä minä väitin isälleni, etten tiennyt mitä viitalle oli tapahtunut, että olin jättänyt sen muurille, josta se oli varmaan pudonnut jonnekin alas. Ehkä joku oli löytänyt sen ja vienyt mennessään tai ehkä hevoskärryt olivat ajaneet sen yli niin että se oli mennyt pilalle. Mutta isäni katsoi minua suoraan silmiin ja hänen katseensa oli kuin jäätä - niin kirkas ja terävä, että minä tunsin kylmät väreet selkäpiissäni. Hän tiesi, että olin valehdellut.

"Minä olen hyvin pettynyt sinuun, Faramir", isäni sanoi. "Kuvittelin että olisit jo tuohon ikään mennessä oppinut käyttäytymään niin kuin käskynhaltijan pojan sopii, mutta olin väärässä. Tulet ja menet edelleenkin niin kuin mielesi tekee, piittaamatta vanhempiesi ja viisaimpiesi käskyistä ja neuvoista. Et ole sellainen kuin veljesi, joka tietää, kuinka vanhemman tahtoa kunnioitetaan."

Tämän jälkeen isä oli hetken hiljaa ja sitten hän pyysi Falbornia viemään minut takaisin pihalle, ilman viittaa tai päällystakkia, ja vahtimaan minua niin kauan, että suostuisin palaamaan isäni luo ja kertomaan totuuden siitä, mitä uudelle viitalleni oli tapahtunut.

Minä en kylläkään aikonut kertoa. Minä tiesin, että jos kertoisin, isä lähettäisi heti jonkun Beregondin luo hakemaan sen viitan takaisin.

Niinpä minä istuin alas maahan ja nojasin muuriin ja pidin käsiäni puuskassa, koska hytisin kylmästä. Falborn seisoskeli äkäisenä vierelläni ja jupisi jotain siitä, kuinka paljon mieluummin olisi vakoilemassa örkkejä Ithilienissä kuin täällä jukuripäisen pikkupojan lapsenlikkana. Minä puolestani olin vihainen isälle siitä, että hän oli laittanut vartijan perääni, minkä vuoksi minä en voinut miekkailu- ja jousiammuntaharjoitusteni lisäksi tehdä enää mitään muuta kuin seisoskella yksinäni linnan pihalla tai opiskella kirjastossa.

Ehkä täällä ulkona istuminen palelluttaisi minut kuoliaaksi. Aloin kuvitella, millaiselta isäni näyttäisi sitten kun eloton ruumiini kannettaisiin hänen eteensä. Kyllä hän sitten olisi pahoillaan ja katuisi kovasti, että oli kohdellut minua niin huonosti. Mutta vaikka hän kuinka katuisi, ei hän enää saisi minua takaisin.

Falborn katsahti alas muurilta ja äkkiä hänen ilmeensä muuttui jotenkin pelokkaaksi. Hän jätti minut ja kiirehti pihalla seisovien kaartilaisten luo ja he alkoivat neuvotella jostain, ja sitten Falborn lähti sisään linnaan. Kun minä käänsin katseeni pois vartijoista, huomasin, että joku oli tullut aivan minun viereeni seisomaan. Näin harmaan kaavunhelman. Minä kohotin hitaasti katsettani, ja näin pitkän valkoisen parran ja vanhan miehen ystävälliset ja uteliaat kasvot sekä ison harmaan suippohatun. Kädessään vanhalla miehellä oli pitkä sauva, johon hän nojasi kumartuessaan minun puoleeni.

"Hyvät hyssykät! Kuinka sinä istut paitasillasi ulkona tällaisella ilmalla?" vanhus hämmästeli.

Minä nousin seisomaan ja painauduin muuria vasten. Minä en tiennyt kuka tuo mies oli ja minua vähän pelotti, koska en ollut ikinä nähnyt kenelläkään sellaista hattua ja niin pitkää partaa.

"Kuka sinä olet?" minä kuiskasin.

"Minua kutsutaan Harmaaksi Vaeltajaksi, Mithrandiriksi, jos se vastaa kysymykseesi", vanhus sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti.

Minä keräsin rohkeuteni ja kumarsin vanhalle miehelle.

"Minä olen Faramir Denethorin poika. Tervetuloa Minas Tirithiin."

Mithrandir naurahti minulle hyväntahtoisesti ja kehui minua kohteliaaksi nuoreksi mieheksi. Minä pidin siitä, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minua sanottiin nuoreksi mieheksi eikä pikkupojaksi. Sitten Mithrandir otti viittansa ja asetti sen minun hartioilleni. Se tuntui lämpimältä ja minä kiitin vanhusta.

Äkkiä linnan ovi avautui ja isäni rynnisti paikalle. Vaikutti siltä, että hän oli tavannut Harmaan Vaeltajan joskus ennenkin.

"Mithrandir", hän sanoi ja katsoi vanhusta kylmästi. "Taas täällä, näemmä. Millä asioilla, sitä tuskin saamme koskaan tietää."

"Terve Denethor Ecthelionin poika, Gondorin käskynhaltija", Mithrandir tervehti ja kumarsi isälleni. "Kerron kyllä asiani, kunhan selitätte minulle ensin, miksi poikanne istuu puolipukeissa ulkona, vaikka ilma on kuin Caradhrasilla tuulisina päivinä."

"Se on pelkästään minun ja poikani välinen asia. Älä sinä sekaannu siihen. Ja anna se viitta heti takaisin tuolle ukolle, Faramir", isä komensi minua, mutta minä en liikahtanutkaan ja pitelin viitasta kiinni.

"Kuulitko mitä sanoin? Pudota se viitta ja tule sisään" isäni ärjäisi.

Minä käännyin katsomaan Mithrandiria ja ajattelin, että hän ei varmaan pelännyt yhtään minun isääni niin kuin kaikki muut tässä kaupungissa. Mithrandir näytti niin rauhalliselta ja hänen silmistään loisti viisaus, ja minä toivoin, että saisin jäädä hänen luokseen vähän pidemmäksi ajaksi.

"Mene vain Faramir. Me tapaamme myöhemmin. Mutta luulen, että ennen sitä meillä on isäsi kanssa hieman keskusteltavaa", Mithrandir virkkoi.

Isäni tarttui minua käsivarresta, veti viitan pois päältäni ja pudotti sen maahan.

"Nyt sisälle ja heti!" isäni huusi ja alkoi raahata minua kohti ovea. "Tuo mies on vaarallinen", hän selitti. "Mithrandir on velho. Velhoihin ei voi luottaa. Ne tulevat ja menevät niin kuin itse haluavat eivätkä koskaan kerro mitä heidän mielessään todellisuudessa liikkuu."

Eli vähän sellaisia kuin minä, minä ajattelin ja hymyilin itsekseni. Käännyin katsomaan kohti Mithrandiria, joka oli jäänyt seisomaan taaksemme. Ja minun sydämeni hypähti ilosta, sillä minusta tuntui, että olin löytänyt uuden ystävän.
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Maalis 11, 2006 11:08 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Noniin, että tälläinen ficci. Ihanaa luettavaa, pidin kirjoitustavasta. Oli ihanaa lukea Faramirin pikkupoika- näkökulmasta kirjoitettu ficci. Juuri tuo pikkulapsimainen kirjoitustapa on ficin juttu. Tosi mahtavaa palautetta multa taas kerran. Ficissä tulee hyvin esille Faramirin ja Boromirin suhde ja heidän arvojärjestyksensä. Pidin siitäkin, että olit kuvaillut Denethoria myös niin, ettei tämä koko ajan ollut niin ankara, vaan hänestä löytyi myös ymmärrystä.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hienoa että jaksoit lukea tämän, Andune. Minä vähän pelkäsin että tuo lapsekas tyyli kuulostaa teennäiseltä tai ärsyttävältä, mutta oikeastaan kyllä tykkäsin kirjoittaa tuolla tavalla (kun ei tarvinnut pohtia asioita kovin syvällisesti). Minä yritänkin antaa tässä jutussa Denethorista positiivisemman kuvan kuin mitä yleensä näkee, koska minusta Denethor on kaikin puolin hyvä ihminen (mutta väärinymmärretty). Dennyn luonne ja syy sille, miksi hän suosi Boromiria, käy sitten paremmin ilmi siitä Denethorin osuudesta, kunhan saan sen valmiiksi.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Noniin,koitappas sitten kiirehtiä. Mä ainakin haluaisin lukea sen Denethroin osuuden pikapuoliin :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

A/N: No niin, tässäpä sitten sitä Denethorin näkökulmaa.

Valkoisen muurin vanki

Osa 2. Denethor

En luultavasti koskaan unohda sitä hetkeä, jolloin näin Finduilasin ensimmäistä kertaa. Sillä hetkellä minä ymmärsin, mitä rakkaus tarkoitti. Oli kuin vanhojen tarujen haltianeito Finduilas, kuningas Orodrethin tytär olisi yhtäkkiä kävellyt eteeni elävänä ja hengittävänä, ja jollei sydämeni olisi pamppaillut niin kiivaasti, olisin luullut vajonneeni harvinaisen todentuntuiseen uneen, niin kuin minulle tapasi tapahtua luettuani kirjojani liian pitkään ennen nukkumaan menoa. Mutta Nargothrondin Finduilasin kohtaloksi oli koitunut rakkaus tuhoon tuomittuun mieheen, Túrin Turambariin, ja siinä asiassa toivoin, etteivät nimet olleet enteellisiä kuten vanhat sananlaskut väittivät.

En milloinkaan oikein saanut selville, mitä Finduilas todellisuudessa tunsi minua kohtaan. Minä en ollut kovin hyvä puhumaan sellaisista asioista toisten ihmisten kanssa - en edes oman vaimoni kanssa. Enkä ole varma, ymmärsikö hänkään, miltä minusta tuntui olla hänen lähellään. Monet kerrat minä yritin kertoa, mutta sain sanottua vain "sinä olet kaunis" ja sitten sanat juuttuivat kurkkuuni. Minä en ollut sellainen mies, joka olisi osannut sepittää rakkaansa kauneutta ja lempeyttä ylistäviä runonpätkiä tai laulaa serenadeja puutarhassa luuttua soitellen, mutta lahjoja minä pystyin hänelle antamaan, ja toivoin, että ne saisivat Finduilasin ymmärtämään, miten paljon hän minulle merkitsi. Värväsin palvelukseeni taitavimmat jalokivisepät ja räätälit, joita Gondorista löytyi, ja vietin monet iltahetket valvoen näiden miesten työskentelyä, tarkoituksenani varmistaa etteivät he vahingossakaan luistaisi ohjeideni noudattamisesta. He olivat taitavia käsistään, ja he loivat mitä ihanimpia leninkejä ja kaulakoruja; sellaisia, jotka olisivat vetäneet vertoja jopa entisaikojen haltiakäsityöläisten aikaansaannoksille, niin luulen.

Yksi kauneimmista lahjoistani oli kesäyönsininen takki, johon oli kirjailtu tähtiä hopealangalla. Muistan aina, kuinka Finduilasilla oli tapana seistä muurin vierellä juuri siihen kaapuun pukeutuneena, ja katsella kohti kaukaisuudessa häämöttävää merta. Hän näytti niin yksinäiseltä ja jotenkin etäiseltä sillä tavalla, silloinkin kun minä seisoin hänen rinnallaan. Jälkeenpäin ajateltuna minusta tuntuu, että hän olisi ehkä sittenkin kaivannut enemmän sanojani kuin lahjojani. Mutta eivät edes haltiakielen sanat olisi riittäneet kuvailemaan tunteitani, niin syviä ja voimakkaita ne olivat.

Kaikki minun antamani korut ja vaatteet kuitenkin kalpenivat niiden kahden jalokiven rinnalla, jotka Finduilas lahjoitti minulle. Tarkoitan tietysti kahta poikaamme, joista ensimmäisen nimesin Boromiriksi, uskolliseksi jalokiveksi, sillä se oli vanha ja kunniakas nimi esiaikaisesta Bëorin huoneesta, Ladrosin maan ensimmäisen valtiaan nimi. Mutta nuorimmaisemme Finduilas nimesi Faramiriksi, mitä minä ihmettelin, sillä historiamme tunsi vain Faramir Ondoherin pojan, joka karkasi sotaan vastoin isänsä määräyksiä, sai surmansa ja sammutti näin Gondorin kuninkaiden suvun. Miksi poikani pitäisi kantaa nimeä, jonka historia oli niin synkkä ja täynnä häpeää? Mutta kun kerroin huolestani vaimolleni, hän vain naurahti ja sanoi ettei ollut ajatellut minun olevan niin taikauskoinen, että kuvittelisin nimien jollakin tavalla määräävän ihmisten elämää. Hänestä Faramir oli kaunis nimi ja sopi meidän pojallemme. Joten en voinut muuta kuin myöntyä ja yrittää unohtaa pelkoni ja pahat aavistukseni.

Sanotaan, että Finduilas kuoli koska ei kestänyt Idän uhkaa. Sen selityksen nimeen minäkin vannon, vaikka aina joskus mielessäni käy, että hän kuoli, koska ei ollut onnellinen kanssani. Hän jotenkin lipui pois minun otteestani, vuosi vuodelta jonnekin kauemmas, minne en pystynyt kurkottamaan. Turhaan valvoin hänen vuoteensa äärellä, pitelin hänen kättään ja kutsuin häntä takaisin, sillä hän ei kuullut tai kuunnellut minua, vaan lähti. Meidän avioliittomme oli ollut lyhyt, ja olin haaskannut suurimman osan siitä istumalla yksin mietteissäni korkealla Ecthelionin tornissa Itää katsellen, tajuamatta että vaimoni olisi kaivannut minua ja lohduttavia sanojani. Vihollinen oli kaapannut minun huomioni, johtanut minut harhaan niin kuin se oli kerran johtanut Túrin Turambarin, joka löysi Finduilasinsa liian myöhään, vasta silloin kun Haltianeidon Kumpu oli jo noussut Brethilin metsän länsirajoille. Ja ehkä Túrinista oli tuntunut silloin samalta kuin minusta tuntui silloin, kun katselin rakkaani katoavan viimeiseen leposijaansa Hiljaisella Tiellä. Silloin minä vajosin synkkyyteen, jota kesti monta päivää tai viikkoa, ja tuona aikana en miettinyt muuta kuin kuolemaa.

Mutta minä olin käskynhaltija, ja minä rakastin kansaani (vaikkei se rakkaus ollutkaan mitään sellaista, jota tunsin Finduilasia kohtaan) ja kansani odotti minua takaisin hoitamaan velvollisuuksiani. Joten minun oli noustava ja katsottava jälleen kohti Itää ja uutta aamua, ja unohdettava suruni - kätkettävä se jonnekin syvälle sydämeeni. Minun elämäni ei ollut Mustan Ruhtinaan kiroama, eikä suru suistaisi minua kuolemaan oman käteni kautta, niin kuin se oli Túrinin kerran suistanut.

Boromir oli silloin kymmenen ja Faramir viiden ikäinen. Molemmat siis aivan liian nuoria elämään ilman äitiään, mutta erityisesti minä olin huolissani Boromirista. Viikkokausia hän vaelsi linnan käytävillä vailla päämäärää, tyhjä katse silmissään, eikä vastannut kun häntä puhuteltiin. Aloin pelätä, että hänkin hiipuisi pois ulottuviltani, minun omien silmieni alla, ilman että saatoin tehdä muuta kuin katsella. Silloin minä viimein menin hänen luokseen, otin hänet syliini ja rutistin häntä, vaikka poika olikin jo aivan liian iso sellaiseen, ja pitelin häntä niin kauan, että hän viimein murtui ja alkoi itkeä. Enkä minä hellittänyt otettani enkä käskenyt hänen kuivata kyyneliään, sillä aloin itkeä itsekin.

Siellä me istuimme, isä ja poika, Ecthelionin tornin portaikossa ja surimme rakkaimpamme menetystä, ja jotenkin minusta tuntui, että sen tapauksen jälkeen minulla ja Boromirilla oli aina jotain yhteistä, jota emme voisi jakaa muille tai jota kukaan ulkopuolinen ei voisi ymmärtää.

Ehkä minun olisi pitänyt huomioida myös nuorimmaistani tuona aikana, mutta hän oli vielä hyvin pieni, enkä oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt häntä kohdella. En oikeastaan tuntenut Faramiria lainkaan, sillä minusta oli tullut käskynhaltija lähes heti hänen syntymänsä jälkeen ja velvollisuudet olivat alkaneet painaa minua niin, että oli usein jo myöhäinen ilta ennen kuin pääsin palaamaan vaimoni ja lasteni luokse, ja nuorimmaiseni oli silloin jo unessa. En voinut muistaa, milloin hän sanoi ensimmäisen sanansa tai milloin otti ensi askeleensa, mutta muistan hämmästelleeni sitä miten nopeasti hän kasvoi. Tuntui että joka kerta kuin katsoin nukkuvaa poikaani, hän oli hieman suurempi kuin edellisellä kerralla.

Finduilasin kuoltua jätin Faramirin kasvatuksen pääasiassa lastenhoitajan vastuulle ja poika vaikutti aivan tyytyväiseltä. Epäilin, että hän tuskin edes muisti äitiään - olihan hän kuitenkin ollut hyvin nuori tämän kuollessa. Faramir oli iloinen ja utelias poika ja kun hän kasvoi vanhemmaksi, hänet nähtiin usein juoksentelemassa yhdessä kauppiaiden ja sotilaiden poikien kanssa kaupungin alempien kerrosten kujilla. En ollut varma, miten minun olisi pitänyt suhtautua tällaiseen käytökseen. Muistin nimittäin, kuinka olin itsekin lapsena tavannut seisoa Lähteenpihan muurilla katselemassa alhaalla ilakoivia poikia, ja miettinyt voisinko liittyä heidän seuraansa. Mutta minä olin arvellut, etteivät he välittäisi minusta, koska olin aika juro lapsi enkä pitänyt meluisista leikeistä. Minä pelkäsin, että he ilkkuisivat minua, koska vaatteeni olivat erilaiset ja puheenparteni huolellisempi kuin heidän, ja koska en tuntenut heidän leikkejään niin kuin tunsin piironkini ylähyllyllä lepäävien kirjojeni tarinat. Niinpä minä pysyin muurin takana, suojassa toisten halveksunnalta ja ylenkatseelta. Se, että kaupungin pojanviikarit olivat hyväksyneet Faramirin joukkoonsa niin mutkattomasti, herätti minussa ennemminkin hämmästystä kuin närkästystä.

Mutta kansa puhui. Kaupungin kaduilla kuiskittiin, ettei käskynhaltija huomioinut nuorimmaistaan riittävästi, vaan antoi tämän mellastaa pitkin kujia, roikkua ihmisten pyykkinaruilla ja varastella omenoita takapihojen puutarhoista. Aikani minä ummistin korvani näiltä puheilta. Mutta sitten eräänä päivänä kaupunginpuutarhuri ilmestyi luokseni posket punoittaen ja sanoi, että joku oli tallannut hänen liljaistutuksiinsa ja kiivennyt kaupungin vanhimpaan lebethron-puuhun niin että muutama oksa oli katkennut, ja että minun poikani oli tapauksen pääepäilty. Minä en uskonut puutarhurin väitteisiin, mutta minua järkytti se, että kansa kehtasi epäillä minun lapseni olleen asialla. Vastaavaa ei saisi enää tapahtua, sillä maine oli helppo menettää mutta vaikea palauttaa, ja oli tärkeää, että kansa piti perhettäni korkeassa arvossa. Niinpä minä kutsuin Faramirin luokseni ja kielsin häntä enää viettämästä aikaa rahvaan parissa. Tästedes hän saisi luvan pysytellä linnassa isoveljensä ja kirjat seuranaan, ja pääsisi leikkimään ikätovereidensa kanssa silloin kun muiden ruhtinassukujen pojat tulisivat vieraisille. Hänen serkkunsa Elphir oli vain neljä vuotta Faramiria nuorempi ja näin ollen mitä oivallisin leikkitoveri hänelle. "Se kuuden vanha vauvako, joka leikkii vielä jollain keppihevosella?" oli nuori herra kuitenkin tokaissut ja katsonut minua tyrmistyneenä. Minä heristin sormeani ja sanoin että tuo oli hyvin rumasti sanottu tulevasta Dol Amrothin suuriruhtinaasta ja siitä hyvästä Faramir jäisi tänään ilman jälkiruokaa. Ja minusta tuntui, että poika oli tuomionsa kuultuaan mutissut jotain vielä rumempaa itsekseen, mutta minä vain huokaisin lannistuneena ja lähdin jatkamaan töitäni.

Eräänä päivänä ymmärsin, että minun pitäisi koventaa otteitani Faramirin suhteen. En ollut nähnyt häntä moneen tuntiin sinä päivänä, mutta oletin hänen istuvan huoneessaan lukemassa (mikä näytti olevan hänelle lähes yhtä mieluista puuhaa kuin kattilanpaikkaajan rouvan omenapuissa kiipeily), kun äkkiä parantajien apupoika säntäsi puheilleni ja kertoi että nuori ruhtinas oli löydetty loukkaantuneena Mindolluinin kallioisilta alarinteiltä. Minä järkytyin syvästi ja ryntäsin oitis Parannuksen tarhaan, jonne poikani oli viety. Helpotuin, kun näin hänen selvinneen pelkillä kolhuilla ja mustelmilla, ja seuraavana päivänä läksytin häntä ja sanoin, että tämä tapahtuma oli rangaistus tottelemattomuudesta, vaikka minä itse pidin sitä ennemminkin varoituksena. En voisi enää ummistaa silmiäni nuorimmaiseni edesottamuksilta, vaan minun tulisi todenteolla alkaa kasvattaa hänestä kuuliaista ja ylempiään kunnioittavaa miehenalkua. Tapa jolla Faramir sai nyt elää, ei ollut enää vaaraksi pelkästään maineellemme, vaan myös hänen omalle turvallisuudelleen. Ja koska poika ei selvästikään kuunnellut minun sanaani, ainoa tapa varmistaa hänen turvallisuutensa oli henkivartijan järjestäminen hänelle. Siihen tehtävään nimitin Falbornin, luotettavan ja kylmäpäisen sotilaan, jota lapsen oikut ja päähänpistot eivät hetkauttaisi.

En voi kieltää, etteikö esikoiseni olisi ollut paljon helpompi lapsi kuin Faramir. Boromir ei koskaan empinyt tulla luokseni, kun jokin asia painoi hänen mieltään eikä hän epäröinyt kertoa minulle ajatuksistaan, olivatpa ne kuinka huimapäisiä tahansa. Faramir oli erilainen. Hänestä en oikein saanut selkoa. Siinä missä Boromir oli minulle kuin kirja, jonka olin monesti lukenut kannesta kanteen, Faramirin kohdalla olin päässyt tuskin kolmannelle sivulle. Faramir näytti sulkeneen todelliset mietteensä minulta ja kätkeneen ne jonnekin sydämensä syvimpiin sopukoihin, enkä voinut ymmärtää, miksi hän teki niin. Eikö hän luottanut minuun, omaan isäänsä, joka uupumatta uurasti hänen hyväkseen? Vai olivatko hänen ajatuksensa niin poikkeavia omistani, että hän arveli minun suuttuvan jos kuulisin ne? Ehkä tavallisen kansan parissa liikkuminen oli vaikuttanut hänen ajatuksiinsa, mutta sitä suuremmalla syyllä olisin toivonut hänen puhuvan minulle. Oli mahdollista, että Faramir oli alkanut tuntea syyllisyyttä vaurautensa tähden, kun hän joutui vertaamaan itseään resuisiin leikkitovereihinsa. Minun piti saada hänet ymmärtämään, ettei siinä, että toisilla ihmisillä oli enemmän varakkuutta ja valtaa kuin toisilla, ollut mitään väärää. Kansa tarvitsi vahvoja johtajia, joita he voisivat ihailla, ja johtajien velvollisuutena oli toimia kansalle esimerkkinä, huolehtivaisena ja vastuuntuntoisena isänä, jonka läsnäolo sai kansan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Joskus kansa puhui pahaa johtajistaan, mutta se ei merkinnyt mitään. Se oli samanlaista kuin lapsen kiukuttelu silloin kun tämä ei saanut omaa tahtoaan läpi.

* * *

Boromir alkoi pikkuhiljaa lähestyä miehenikää (mistä hän minua joka päivä muistutti), ja minun täytyi alkaa harkita hänen tulevaa sotilasuraansa. Ajatus siitä, mikä poikiani tulevaisuudessa odotti, kauhistutti minua, koska he olivat ainoat lapseni ja ainoat toivoni sukulinjani jatkumisen suhteen, mutta toisaalta velvollisuutenamme oli puolustaa númenorilaisten esi-isiemme perustamaa valtakuntaa viimeiseen asti. Boromir oli hyvin innokas ja kiinnostunut kaikesta, mikä liittyi jotenkin sotimiseen, joten minun oli viimein annettava hänelle periksi ja päästettävä hänet miesten mukana harjoitusretkelle läheiseen metsään. Painotin päällikölle, ettei pojaltani missään tapauksessa pitäisi vaatia samaa kuin muilta sotilailta ja että hänen turvallisuutensa oli taattava vaikka muiden henkien uhalla. Ja jos sattuisi niin, että alkaisi ukkostaa, kuten tähän vuodenaikaan usein tapahtui, olisi poikani tuotava viipymättä takaisin. Ei ollut kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun salama oli iskenyt erääseen yrttejä keränneeseen vanhukseen Lossarnachissa, ja oli selvää, etteivät minkään maailman yrtit voineet sitä miestä sen jälkeen pelastaa.

Joten kun rankkasade alkoi, oletin ilman muuta sotureiden palaavan, mutta turhaan. Laitoin ratsulähetti Baranorin hakemaan poikani kotiin, mutta järkytyksekseni häntäkään ei kuulunut takaisin. Valvoin koko yön sydän kylmänä pelosta ja taistelin vastaan houkutusta mennä hakemaan tietoja palantírin kautta. Mutta nuorimmaiseni istui vierelläni, yhtä lailla huolissaan, eikä mieleni tehnyt jättää häntä yksin.

Soturit saapuivat vasta seuraavana päivänä, ja poikani oli huonossa kunnossa. Hän oli pahasti vilustunut ja hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt. Päällikkö selvisi nuhteillani, sillä hän arvostettu nuori mies hyvästä suvusta, mutta ratsulähetti Baranorin erotin palveluksestani. Jättää nyt noudattama selvää käskyä, ja väittää vielä, että poikani olisi ollut niin jääräpäinen, ettei ollut muka suostunut lähtemään. Tiesin kyllä, että pojallani oli voimakas tahto, mutta ei hän niin jääräpäinen voinut olla, että olisi jättänyt tulematta kotiin, kun tiesi isänsä kovasti odottavan itseään takaisin. Selvästikin lähetti oli ollut välinpitämätön asian suhteen ja antanut periksi liian helposti.

* * *

Eräänä aamuna oli epätavallisen hämärää. Se saattoi merkitä vain sitä, että Mordorin varjo oli käynyt synkemmäksi ja levittäytynyt tavallista laajemmalle alueelle. Viholliseni oli siis lisäämässä joukkojaan raja-alueilla ja yrittämässä jälleen Ithilienin miehitystä.

Kiipesin ylös Ecthelionin tornin korkeimpaan kammioon, jossa korvaamaton tiedonlähteeni palantír lepäsi mustalla marmoripöydällään. Asetuin pöydän ääreen noin kolmen jalan päähän palantírin kiiltävän mustasta pinnasta ja keskityin. Kiveen alkoi heijastua kuvia Ithilienissä harhailevista örkeistä, mutta niitä ei näkynyt yhtään sen enempää kuin tavallisesti. Henneth Annûnissa majailevalla komppanialla ei olisi vaikeuksia niiden kukistamisessa. Siirsin katsettani etelämmäs kohti Lebenniniä, sitten Varjovuorille, tarkistin Cair Androsin seudun ja Morannonin edustan. En nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Olin ymmälläni. Äkkiä kiveen ilmestyi Barad-dûr, Mustan Ruhtinaan torni, ja päätin, että tietojen etsintä saisi riittää siltä päivältä. Mutta juuri ennen kuin ehdin irrottaa katseeni, minusta tuntui, että joku puhui minulle.

"Hahaa, enkö minä tätä jo epäillytkin!" sanoi ääni ja se viilsi minua kuin terävä veitsi. "Julkesit sitten katsoa Anorin kiveen! Pelkäänpä että saat katua sitä vielä, armas viholliseni. Et ehkä tiedä, mutta eräs toinenkin päätyi tekemään saman virheen kuin sinä. Mitä mahdatkaan tuumata velho Sarumanin, Valkoisen Neuvoston päällikön, uusista suunnitelmista?"

Ja silloin näin, kuinka Saruman Valkoinen, jota olin kerran luullut ystäväkseni, kaivautti luolia Orthancin tornin alle ja teki siellä hirvittäviä kokeita örkeillä ja villi-ihmisillä, ja loi näin entistä taistelukykyisempiä ja voimakkaampia, ihmislihan makuun mieltyneitä örkkilajeja. Näin kuinka mittaamattoman suuret vihollisjoukot alkoivat marssia kohti kaupunkiani, paitsi idästä ja etelästä, nyt myös pohjoisesta.

Silloin pääsin irrottautumaan kiven kahleista, sillä jalat pettivät altani. Minä makasin pitkään liikkumatta kylmällä kivilattialla ja mieleni oli mustempi kuin Mordorin varjo. Ithilin kivi oli siis päätynyt Sauronin käsiin ja hän oli onnistunut muodostamaan liiton Orthancin kiveen katsoneen Sarumanin kanssa. Kaikki oli mennyttä. Tulevaisuutta ei ollut. Yhden sijasta minulla oli nyt kaksi vihollista, jotka kumpikin halusivat kukistaa minut ja kansani. Ja oli vielä kolmaskin, Thorongil, oman isäni silmäterä, joka oli kerran palvellut Gondorin armeijassa, mutta häipynyt sitten omille teilleen ilman ennakkovaroitusta. Ja joka nyt yhdessä toisen velhon kanssa halusi syrjäyttää minut ja hallita Gondoria minun sijastani. Houkka. Kuka nyt haluaisi hallita tuhoon tuomittua kansaa?

Ymmärsin, etten voisi kertoa tästä asiasta kenellekään. Jos kansa saisi tietää, että Sarumanista oli tullut petturi, minun asemani kävisi tukalaksi. Olin nuoruudessani aina iloinnut Sarumanin saapumisesta luoksemme, koska hän oli viisas ja kiinnostunut arkistomme vanhoista kääröistä ja kirjoista, aivan kuin minäkin. Hänen puhettaan oli ollut miellyttävä kuunnella ja ilomielin olin vastaillut kaikkiin hänen kysymyksiinsä, vaikka vähän minä nyt muistin siitä, minkälaisista asioista olimme keskustelleet. Ei, minä en puhuisi tästä asiasta kenellekään. Tietämyksen raskas taakka saisi painaa yksin minun harteitani.

Vain muutama päivä tämän tapauksen jälkeen nuorimmaiseni ryntäsi suin päin huoneeseeni kesken töideni, ja olisin komentanut hänet oitis tiehensä, ellen olisi nähnyt kyyneliä hänen kasvoillaan. Olin yllättynyt, sillä Faramirilla ei ollut tapana joutua niin suurten tunnemyrskyjen kouriin, tai jos oli, ainakaan sitä ei tapahtunut minun läsnä ollessani. Ehkä poikani uusi avoimuus oli merkki siitä, että olin viimein onnistunut voittamaan hänen luottamuksensa puolelleni ja että hänestä tulisi sellainen kuin Boromir, uskollinen ja luotettava poika, joka ei kätkenyt salaisuuksia sydämeensä.

Faramir kertoi minulle nyyhkytystensä lomasta, ettei halunnut mennä sotaan tappamaan muita ja tulla itse tapetuksi. Miekkamestari oli siis kovistellut poikaani, kuten hänen oli jo pitkään tehnyt mieli – hänellä nimittäin oli tapana väittää, että Faramir oli liian pehmeä ja ajatteli liikaa. Sodassa kun ei kaivattaisi sellaisia miehiä, jotka pohtivat ennen jokaista miekaniskua oliko vastaanottaja todella sen ansainnut. Uskoin, että miekkamestari oli jossain määrin oikeassa, mutta en silti olisi suonut hänen järkyttävän poikaani sillä tavalla. Tämähän oli kuitenkin pelkkä pieni lapsi, jolla olisi vielä aikaa kasvattaa itselleen soturin sydän.

Mutta nyt minun piti miettiä, millaisia lohdutuksen sanoja voisin pojalleni antaa. Kertoisinko, että suuri pimeys tulee pian valtaamaan koko Keski-Maan, ja että kuolema odottaisi meitä kaikkia, ja että sankarikuolema sodassa olisi luultavasti parasta, mitä tulevaisuus voisi pojalleni tarjota? Ei. En minä kertoisi sellaista. Soturi ei voisi ajatella sillä tavalla. Epätoivosta ei ollut hyötyä sodassa eikä muussakaan elämässä. Oli uskottava siihen, että toivoa oli jäljellä, että jotain voisi tapahtua, että kaikessa mahdissaan Musta Ruhtinaskaan ei ollut kaikkivoipa ja että hänet voitaisiin kukistaa, kun vain sopiva keino löydettäisiin. Niinpä minä kerroin Faramirille kansamme synkästä historiasta ja sanoin, että kenties juuri hän ja Boromir olisivat ne urheat soturit, jotka koituisivat Sauronin kohtaloksi ja antaisivat Gondorille uuden aamun. Ja minusta tuntui, että Faramir uskoi sen minkä kerroin, sillä näin hänen katseessaan sellaista toivoa ja varmuutta, joka melkein sai minut itsenikin uskomaan, ettei kaikkea ollut vielä menetetty.

* * *

Syksyn kääntyessä kohti talvea huomasin, että Faramir oli kipeästi uuden viitan tarpeessa. Edellisen talven viitta oli nimittäin pahasti nuhjaantunut hänen riehakkaissa leikeissään kaupungin kujilla. Nyt kun Faramir oli rauhoittunut, pyysin räätäliä ompelemaan hänelle uuden kaavun aivan erityisellä huolella ja kehotin jalokiviseppää valmistamaan siihen hopeisen kiinnityssoljen, johon olisi upotettu jalokivi. Se viitta oli valmistuttuaan hyvin kaunis ja olin mielissäni nähdessäni pojan katselevan sitä ihaillen. Toivoin, että hän ymmärtäisi nyt, kuinka kovasti rakastin häntä, vaikka en aina ollutkaan huomioinut häntä samalla tavoin kuin hänen veljeään.

"Tämä väri muistuttaa minua jostain", sanoi Faramir yllättäen ja näytti mietteliäältä. Hän kääntyi katsomaan minua. "Tästä tulee ihan äiti mieleen."

Rakas lapseni - hän muistaa sittenkin, minä ajattelin ja mieleni teki kumartua halaamaan häntä. Mutta sen sijaan minä laskin käteni hänen harteilleen ja pyysin häntä tulemaan kanssani. Minä halusin näyttää hänelle jotain.

Se käytävä oli pitkään ollut hiljainen ja autio. Kamarien ovet olivat lukossa ja kynttiläkruunujen valo aikaa sitten sammunut. Minä en ollut käynyt näissä huoneissa sitten vaimoni kuoleman, mutta olin kehottanut palvelijoita huolehtimaan niistä, sillä jonakin päivänä ne saisivat esikoiseni puolison asukkaakseen, tai niin ainakin halusin uskoa. Palvelija avasi meille yhden ovista ja viittasin häntä poistumaan. Minä olin harvoin astunut tähän huoneeseen silloinkaan kun Finduilas vielä eli, sillä tämä oli ollut hänen pukeutumishuoneensa. Pysähdyin hetkeksi ovensuuhun, sillä muistot valtasivat mieleni. Muistin, kuinka Finduilas oli kerran seissyt peilin edes ennen tärkeitä illallisia, kun minä olin tullut noutamaan häntä, ja hän oli kysynyt, mitä mieltä olin hänen valitsemastaan leningistä. "Sinä olet kaunis", minä olin sanonut ja vaiennut hänen ihanuutensa mykistämänä.

Avasin komeron oven, ja tutkin varoen sen sisältöä. Muistin niin monet näistä leningeistä ja sen miltä ne olivat kerran näyttäneet rakkaani yllä. Yritin pitää tunnekuohuni kurissa, koska olin hyvin tietoinen siitä, että Faramir seisoi vieressäni, vaikka epäilinkin että hänen utelias katseensa kiersi enemmän huonetta kuin tarkkaili minua.

"Kas tässä", minä sanoin ja näytin hänelle kesäyönsinistä tähtitakkia.

Näin jo Faramirin katseesta, että tämä tunnisti vaatteen, ja lämpö virtasi sydämeeni.

"Minä muistan sen, isä... se on kaunis. Mutta isä..."

"Niin, poikani?"

"Eikö ole hassua, että tuossa komerossa on noin monta leninkiä, joita kukaan ei käytä, kun monella minun kaverini äidillä ei ole kuin yksi ja sekin haalistunut ja nuhruinen?"

Oli kuin niskaani olisi kaadettu saavillinen jääkylmää vettä. Miten hän saattoi sanoa jotain tuollaista tällaisella hetkellä? Eikö tuolle lapselle ollut mikään pyhää?

Faramir huomasi ilmeeni muuttuvan.

"Anteeksi, isä. En tietenkään tarkoittanut, että nämä pitäisi antaa pois... Minusta se vaan on aika erikoista."

Minä huokaisin syvään. Hänhän oli vasta lapsi. Ei hän voinut ymmärtää. Suljin komeron oven ja ohjasin Faramirin ulos huoneesta. Olin tehnyt typerästi tuodessani hänet tänne.

Se oli niitä päiviä, jotka alkoivat hyvin, mutta kun yksi asia oli mennyt pieleen, vastoinkäymiset vain seurasivat toisiaan. Päivällä minun oli taas käytävä katsomassa palantíriin, sillä ilma oli epätavallisen kylmä vuodenaikaan nähden, ja epäilin että Sauronilla oli jotain tekemistä asian kanssa. Kiveen katsominen oli tällä kertaa vaikeaa. Tarvitsin kaiken keskittymiskykyni, että sain näkyviin niitä asioita, joita halusin nähdä. Tuntui että jos olisin vähänkin hellittänyt, olisin nähnyt vain Mustan tornin tai jotain sellaista, mitä sen valtias halusi minun näkevän.

Juuri kun olin päässyt takaisin työpöytäni ääreen, yksi kaartilaisistani ryntäsi luokseni ilmoittaakseen, että Faramir oli taas karannut, johdettuaan ensin Falbornia harhaan, ja vartijat olivat muurilta nähneet hänet juoksemassa alhaalla neljännellä tasolla. Falborn oli lähtenyt karkulaisen perään.

"Se poika koituu vielä kuolemakseni", minä huokaisin ja haroin tukkaani, joka oli viime aikoina alkanut harmaantua selvästi aiempaa nopeammin, vaikka en ollut kuin neljän seitsemättä ikäinen. Ei se tosin mikään ihme ollutkaan, kun ajatteli, miten paljon huolta Faramir oli aiheuttanut kaikkien muiden velvollisuuksieni lisäksi.

Kun poika sitten saapui, tyrmistykselläni ei ollut enää rajoja, sillä huomasin hänen uuden viittansa kadonneen. Olin varma, että hän oli antanut sen pois, epäilemättä jollekin köyhistä tovereistaan, sillä ymmärsin aamuisen välikohtauksen jälkeen poikani mielenlaatua selvästi entistä paremmin. Mutta poikani katsoi minuun kirkkain silmin ja valehteli. Oma poikani, omalle isälleen. Hänen röyhkeytensä oli kasvanut häkellyttäviin mittasuhteisiin, joten päätin että ainoa sopiva tapa rangaista häntä oli lähettää hänet takaisin pihalle ilman viittaansa ja saada hänet näin tuntemaan omissa nahoissaan, miten epäviisasta vaatteen poisantaminen oli ollut. Falborn saisi seistä pojan vierellä vahtimassa niin kauan, että tämä tulisi luokseni kertomaan totuuden ja pyytämään anteeksi. Ilma oli kylmä, ja voisi olla, että poika saisi nuhan siellä istuessaan, mutta siitä hän saisi syyttää vain itseään.

Mutta vain puolisen tuntia ehti kulua, kun Falborn äkkiä säntäsi luokseni.

"Se on se velho! Harmaa Vaeltaja on tullut kaupunkiin!" hän huudahti.

Minä henkäisin kauhusta. Ei nyt! Koska tahansa muulloin, mutta ei nyt kun poikani oli minulle suutuksissa!

Minä lähdin saman tien juoksemaan ulos, toivoen etten tulisi paikalle liian myöhään. Pihalle saavuttuani näin Mithrandirin kuitenkin jo täyttä päätä juttelemassa Faramirin kanssa ja epäilemättä langettamassa loitsujaan tämän pään menoksi. Velho oli jopa mennyt antamaan oman viittansa pojalleni lämmikkeeksi.

Minä tervehdin vanhusta kylmästi, ja tämä tivasi tietysti heti, miksi olin teljennyt poikani ulos puolipukeissa tällaisella ilmalla. Niin tyypillistä - hän oli heti asettunut poikani puolelle, mutta enkö minä nähnytkin mihin hän sillä tavalla pyrki. Hän oli havainnut tässä oivan tilaisuuden tehdä Faramirista oma oppipoikansa, jota käyttää apulaisena vallananastuspyrkimyksissään.

"Anna viitta takaisin tuolle ukolle, Faramir", minä sanoin.

Faramir ei tehnyt elettäkään totellakseen minua. Olinko myöhästynyt?

"Kuulitko mitä sanoin? Pudota se viitta ja tule sisään", minä ärähdin, mutta vieläkään hän ei totellut. Silloin minä tartuin häntä käsivarresta, heitin viitan pois hänen päältään ja aloin vetää häntä kohti ovea. Yritin selittää hänelle, miksi velhoihin ei voinut luottaa. Minä sen tiesin, koska olin itsekin kerran luottanut velhoon, ja joutunut siitä karvaasti maksamaan.

Sanottiin, että Minas Tirithin muuria ei mikään vihollisen ase voisi murtaa. Samaa minä olin ajatellut omasta suojamuuristani, joka oli alkanut nousta ympärilleni jo silloin kun olin lapsi. Harva sen muurin läpi näki ja harva minua sen vuoksi ymmärsi, mutta ehkä niin oli parasta. Kuitenkin nyt, kun katsoin nuorta poikaani, joka koko ajan yritti pyristellä irti otteestani, käsitin entistä selvemmin, ettei muuri vain suojellut minua, vaan telkesi muun maailman sen ulkopuolelle - tai paremmin sanottuna piti minut erillään muusta maailmasta. Se oli kallis hinta siitä suojasta, mutta kaikki mahdollisuudet sen muurin kaatamiseen olin luovuttanut sillä hetkellä, kun ensimmäistä kertaa kosketin palantírin kiiltävän mustaa kristallipintaa. Mutta kaikki minkä minä tein, tein kansani hyväksi, ja kiveen katsominen oli turvallista niin kauan kun tahdonvoimani piti muurini pystyssä ja esti Vihollista tunkemasta harhakuviaan minun mieleeni. Mutta Vihollinen rakensi aseitaan ja minä kävin päivä päivältä väsyneemmäksi. Ehkä lopulta olisi kyse vain siitä, kumman muuri murtuisin ensin: Minas Tirithin vai sen valtiaan.


Epilogi

Olin vältellyt tätä tehtävää siitä lähtien, kun olin jättänyt Parannuksen Tarhan, mutta nyt asia oli viimein hoidettava. Avasin oven hitaasti ja astuin sisään. Olin harvoin käynyt tässä huoneessa silloinkaan kun isäni vielä eli, sillä tämä oli ollut hänen makuukamarinsa. Minä huokaisin ja yritin pitää tunteeni kurissa, sillä Beregond seisoi ovella, ja viime päivinä olin tehnyt parhaani näyttääkseni, ettei hänellä ollut syytä olla minusta huolissaan, saati pohtia sitä oliko kahden kaartilaisen ja yhden portinvartijan surmaaminen todella ollut ainoa tapa estää isääni tekemästä sitä, mitä hän yritti tehdä.

Minä en oikeastaan tiennyt, mitä tälle huoneelle nyt tapahtuisi. En voinut kuvitellakaan ottavani sitä omaan käyttööni, en vaikka se oli jo vuosisatoja toiminut käskynhaltijan lepohuoneena. Kävelin pitkin kamaria ja etsin sellaisia tavaroita, jotka voisivat olla tarpeellisia. Arvelin, että isäni olisi saattanut tuoda osan työssään tarvitsemistaan muistiinpanoista ja asiakirjoista tähän huoneeseen, ja että niistä saattaisi olla minulle hyötyä tulevia velvollisuuksiani ajatellen. Keräsin talteen muutamia kirjoja, jotka voisin viedä kirjastoon. Piirongin laatikosta löysin paksun opuksen, jonka lehdistä osa oli irtonaisia, ja jokunen niistä putosi maahan. Tajusin äkkiä, että tämä oli isäni päiväkirja. Kokosin sivut nopeasti takaisin kirjan väliin ja vein sen ja muut kirjat Beregondille. Minusta tuntui etten pystyisi lukemaan isäni ajatuksia moneen vuoteen, jos koskaan, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa, jonakin päivänä joku muu haluaisi perehtyä niihin ja saada selville totuuden miehestä muurin takana.

Ajattelin jo lähteä, mutta sitten katseeni osui huoneen nurkassa seisovaan vanhaan vaatekomeroon, ja mieleeni palautui, kuinka olin kerran pikkulapsena piiloutunut siihen leikkiessämme kuurupiiloa Boromirin kanssa. Se oli minusta ollut hyvä piilopaikka, koska meidän ei ollut lupa leikkiä isän huoneessa, eikä Boromir sen takia olisi ikinä arvannut etsiä minua sellaisesta paikasta. Mutta tietysti isäni oli sitten tullut huoneeseen, tempaissut komeron oven auki, ja minä olin juuri avaamaisillani suuni pyytääkseni anteeksi kun isäni iski silmää, laittoi sormen huulilleen ja sulki oven varovasti. Boromir oli nimittäin juuri ollut kulkemassa käytävässä huoneen ohitse. Siellä minä sitten istuin aikani, isäni mustien kaapujen keskellä, ja odottelin että Boromir löytäisi minut. Minusta tuntui, että isäni unohti aivan tyystin että minä olin siellä, nimittäin hän rupesi puuhailemaan huoneessaan papereidensa parissa, ja ihmeekseni kuulin, että hän lauloi samalla. Ihan hiljaa eikä mitenkään erityisen hyvin, mutta lauloipa silti. En kuullut sanoja tarkkaan, mutta minusta tuntui että laulu kertoi rakastavaisista. Se oli ihmeellistä, sillä olisin kuvitellut että jos isäni joskus jostain syystä olisi erehtynyt laulamaan, hän olisi laulanut korkeintaan sellaisia marssilauluja, joita miehet hoilottivat sotimaan mennessään. Mutta se oli ollut kaunis laulu ja niin rauhoittava, että minä nukahdin sinne komeroon, ja kesti tuntikausia ennen kuin kukaan älysi, minne minä olin kadonnut.

Nyt katselin tuohon samaan komeroon, ja äkkiä silmiini osui jotain sinistä mustien kaapujen keskellä. Vedin esiin pienen viitan. Katselin sitä ensin ihmetellen, mutta sitten mieleeni palautui kuinka olin kerran antanut tämän vaatteen Beregondille, joka oli ollut kylmissään, ja vihastuttanut isäni sillä tavalla tehdessäni. Baranor, Beregondin isä, oli kuitenkin jo samana iltana kiikuttanut viitan takaisin isälleni, ja kiitokseksi siitä isäni oli ottanut hänet takaisin palvelukseensa, sotilaaksi linnakaartin kolmanteen komppaniaan (nimittäin Baranor oli ennen ollut ratsulähetti, mutta isäni oli erottanut hänet jostain syystä, jota minä en nyt muista). Minä en kuitenkaan ollut enää huolinut viittaa takaisin, koska minulla oli ylpeyteni ja olin päättänyt, että vaate kuului Beregondille.

En tiedä miksi isäni oli kätkenyt viittani omaan kaappiinsa. Ehkä hän oli muistellut sitä tapausta, kun olin nukahtanut sinne ja toivonut, että piiloutuisin joskus uudestaankin siihen kaappiin, näkisin viittani ja ottaisin sen sittenkin takaisin itselleni. Tai ehkä isäni piti viittaa muistona minusta, sillä mitä vanhemmaksi olin kasvanut, sitä etäisempiä meistä oli tullut ja sitä vähemmän ystävällisiä sanoja meillä oli annettavana toisillemme.

Otin viitan kaapista ja suljin oven. Jäin hetkesi seisomaan paikalleni, sillä silmäni olivat kyynelten sumentamat. Kuinka toivoinkaan, ettei isäni olisi joutunut kohtaamaan sellaista loppua. Minä olin aina jollakin tavalla aavistanut, että jossain sen ylpeän ja ankaran kuoren takana oli värjötellyt hyvin onneton ja yksinäinen mies, mutta silti en ollut osannut tehdä asialle mitään enkä kertonut siitä kenellekään.

Viimein kokosin itseni, astuin ulos huoneesta ja käännyin katsomaan Beregondia, joka oli odottanut ulkopuolella.

"Löysin jotain, joka kuuluu sinulle", minä sanoin ja ojensin viitan hänelle.

Beregondin katsoi viittaa ja minua vuoronperään, ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

"Minä muistan tuon!" hän huudahti äkkiä. "Isäni suuttui niin hirveästi nähdessään tuon minun päälläni, ja sanoi että se on vietävä heti takaisin."

Beregond katseli viittaa, ja huomasi sen kiinnityssoljen.

"Tämän täytyy olla mittaamattoman arvokas", hän sanoi. "En yhtään ihmettele, että isäni oli niin kauhuissaan. Minä olisin varmaan onnistunut hukkaamaan tämän jalokiven, jos se olisi jäänyt minulle."

"Se on sinun nyt", minä sanoin. "Tosin ehdotan, että annat sen pojallesi. Luulen, ettei tuo ole sinun kokoasi."

Beregond naurahti.

"Bergil tulee pakahtumaan ylpeydestä kun saa jotain, joka on ennen kuulunut päällikkö Faramirille."

"Se on mitätön korvaus siitä, mitä sinä ja poikasi teitte minun hyväkseni", minä sanoin hiljaisella äänellä. "Minä olen sinulle koko elämäni velkaa."

Beregondin ilme vakavoitui ja muuttui vähän surulliseksi.

"Minä tein sen, minkä katsoin oikeaksi, vaikka se olikin sääntöjä vastaan. Onneksi kuningas ymmärsi."

Minä nyökkäsin ja laskin käteni Beregondin olkapäälle.

"Olen iloinen, että tulet kanssamme Emyn Arneniin, päällikkö Beregond."

Beregond hymyili. Minä suljin isäni huoneen oven ja sammutin käytävää valaisseen lyhdyn. Sitten käänsin selkäni menneisyydelle ja kävelin ulos kohti tulevaa.


Loppu
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Aivan ihaana. Eka ficci, minkä luen, jossa Faramir-kulta on lapsi. Oli sillä varmaan kova lapsuus..Vaikka ei sen faija tossa vaikuta kauhean kamalalta. Pakko ne on kasvattaa kovaksi, ettäne sitten pärjää elämässään. Vaikka ei Faramiria koskaan saa kovaksi ja kylmäksi.

"Uusi kaapuni tuntui mukavan lämpöiseltä, kun kävelin vartijani kanssa ulkona eikä minua palellut yhtään, vaikka pohjoisesta kävi kylmä viima, joka pöllytti kuolleita lehtiä ympäri Lähteenpihan kivilaattoja. Falborn huomasi, että yksi hänen tovereistaan oli vartiovuorossa ja meni vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan."

Lähteenpihallahan on valkoinen puu (vai?) ja siellähän ne ei saa puhua (vai?)

Luen sitten kun on taas aikaa ton Denethorin osuuden. :D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, athelas. :) Täytyy myöntää etten ajatellut noita vartijoita paljonkaan, on kyllä mahdollista etteivät ne saisi liikoja rupatella keskenään (minulla ei kyllä ole minkäänlaista muistikuvaa onko niin jossain sanottu). Mutta leikitään, että tuo puhumiskielto koskee niitä puuta vartioivia tyyppejä, mutta Falborn menikin tässä tapaamaan linnan ovella seisovaa vartijaa, joka puolestaan sai puhua. :)
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

jaah. minä kun ajattelin, että se niille puuta vartioivile hepuille meni juttelemaan, mutta ei kai sitten.. :wink:

Pidän tastä todella, mutta ehkä Faramir on vähän (paino sanalla vähän) liian lapsellinen, kun se oli sentäs jo 11 (vai?)

kuitenkin pisän enemmän niistä ficeistä, joissa Faramir on hiukan vanhempi :D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tarkoitatko tuolla lapsellisella tuota kerrontatyyliä vaiko sitä minkälaisia juttuja Faramir teki? Minä ajattelin että tuo minä-muodossa tapahtuva kerronta oli ehkä vähän lapsellista, mutta en oikein osannut muutenkaan sitä kirjoittaa. Minusta 11-vuotias on kyllä aika pikkuinen vielä, vaikka olisin minä siitä 9-vuotiaankin voinut tehdä, mutta tulipa vain ensimmäisenä mieleen tuo 11. Onhan tämä tietysti ihan erilaista tekstiä kuin mitä täällä Loftiksessa tavallisesti näkee (mikä on sääli, koska tykkään lapsista ja olisi mukava lukea niistä enemmän).
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi voi, pidin todella paljon tuosta Denethorin(kin) osuudesta. En osaa taaskaan oikein järkevää palautetta antaa, mutta kirjoitustyyli ja tarinan kulku kohdallaan.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Minä en osaa sanoa nyt mitään fiksua, mutta tämä oli hienosti kirjoittettu kokonaisuus ja tarina pysyi hyvin kasassa. Itse näen Denethorin ja Faramirin suhteen aika paljon erilaisena, mutta tämä oli kiintoisan erilainen näkökulma noihin kahteen.

Minusta Faramirin lapsenomaisesti kirjoitettu osuus oli hyvä, en pitänyt sitä mitenkään liian lapsellisena (ja minusta 11-vuotias on kyllä aika lapsi ja nyt en missään nimessä lähtisi vertaamaan nykyajan ja menneisyyden samanikäisiä lapsia keskenään. Lapset kun sai kuitenkin olla enemmän lapsia silloin - sanoo täti-ihminen :roll: ) Voin kuvitella miten ankeaa on elää niin eristyksissä muista lapsista pääsemättä leikkeihin mukaan. Jäin vähän vain ihmettelemään, että eikö Minas Tirithissä ollut muita ylimystön lapsia?

Denethor. Sait tässä todella hyvin esiin sen arvokkuuden ja ylpeyden, miten Tolkien sitä kuvaa. Minusta oli ihanasti ilmaistu se, ettei se osaa juurikaan puhua tai näyttää tunteitaan, vaan korvaa sen lahjojen antamisella. Kohta, missä se kuitenkin pakottaa Boromirin päästämään surunsa ulos, oli todella koskettava. Uh, sen jälkeen varmasti niiden kahden välillä on ollut erityinen side.

Sekin oli aika erikoista, että kuvasit Faramiria niin vaikeaksia ja tavoittamattomaksi isänsä silmissä. (jälleen kerran, minä näen niiden suhteen ihan erilailla) Pisti ajattelemaan sitä uudestaan. Pidin todella paljon siitä, miten Faramir luki isälleen. - siis puhuiko ne todella keskenään sindaria, vai oliko tämä kirjoittajan vapautta? jäi hämäämään.

Tuo epilogi oli herttainen. Minä niin jäin säälimään Belegondia ja sen perhettä sen isän saatua potkut ja tuo loppu nosti hymyn takaisin kasvoille. Olisi ollut kiintoisaa lukea Faramirin ajatuksia isänsä päiväkirjasta. Ehkä kirjoitat siitä toisen jutun?
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihanaa, ihanaa, että piditte siitä Denethorin osuudesta, Andune ja Piratesse! :D Sen kirjoittaminen oli niin työlästä, minä jopa kävin kirjastosta lainaamassa Silmarillionin ja KTK:n ja luin TSH:sta Denethoria käsittelevät luvut että osaisin kirjoittaa jotain tuosta miehestä...

Piratesse, kyllähän siellä Minas Tirithissä varmaan oli muitakin ylimystön lapsia, mutta no, en vain tullut yhtään ajatelleeksi sitä tuossa kun kirjoitin. Mutta kuitenkin noina aikoina lapsia oli varmaan aika vähän koko kaupungissa, joten voihan olla, ettei niiden ylempiarvoisten joukossa sattunut olemaan ketään Faramirin ikäistä...

Tuolle sindarin puhumiselle minulla on sen sijaan ihan oikeita perusteluja. KTK:ssa mainitaan että Gondorin ylhäiset osasivat sindaria (ja nähtävästi myös ihan sotilaatkin kuten Damrod ja Mablung, jotka juttelivat keskenään haltiakielellä kirjassa), joten minä ajattelin että käskynhaltijan perheessäkin sitten varmaan puhuttiin sindaria. Se tavallaan näkyy siinäkin, että Faramir ja Denethor sanoivat Gandalfia Mithrandiriksi, joka on tietysti sindarinkielinen vastine Harmaalle Vaeltajalle. Lisäksi olen kuvitellut, että Boromirilla olisi sen verran heikko kielipää, ettei hän olisi tuota sindaria kovin hyvin oppinut, ja sen vuoksi Denethor puhuisi yhteiskieltä aina silloin kun molemmat pojat ovat läsnä (monimutkaista...).

Minkälaiseksi sinä muuten näet tuon Faramirin ja Denethorin suhteen? Minulla oli tässä peruslähtökohtana se, ettei Denethor voinut luottaa Faramiriin (ja vielä vähemmän sitten, kun Faramir oli vanhempi), ja syynä tälle epäluottamukselle olisi se, ettei hän oikein tuntenut Faramiria kunnolla (ja tavallaan Denethor olisi perusolemukseltaan sellainen epäluuloinen tyyppi, että epäili kaikkea ja sen vuoksi oli alkanut eristäytyä muusta maailmasta). Tosin minulla oli koko ajan mielessä, että tilanne muuttuisi sitten sen jälkeen kun Mithrandir ilmaantui kuvioihin, niin että Denethor rupeaisi tarkkailemaan Faramiria enemmän ja oppisi ymmärtämään tämän "mielenlaatua" paremmin, mutta ettei hän pahemmin pitäisi siitä mitä saisi selville. Tämä sitten johtaisi tuon isä/poika -suhteen kylmenemiseen vielä entisestään. Tosin olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, ettei Denethor missään vaiheessa ollut mitenkään hirvittävän julma tai halveksiva Faramiria kohtaan, nimittäin luulen että sellainen olisi vaikuttanut haitallisesti Faramirin itsetuntoon ym., mistä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä kirjassa. Eikä Tolkienkaan ole missään sanonut Denethorin kohdelleen Faramiria erityisen huonosti.

Vai juttua Denethorin päiväkirjasta... enpä osaa sanoa mitään. Eihän sitä koskaan tiedä. On kyllä käynyt mielessä että kirjoittaisin joskus jotain tuosta isä/poika-suhteesta Faramirin ollessa aikuinen, mutta saapa nähdä. :)
möykky
Örkki
Viestit: 16
Liittynyt: La Maalis 04, 2006 1:41 pm
Paikkakunta: Vanha Metsä

Viesti Kirjoittaja möykky »

Oli ihan sairaan hvä! Mää melkein toivon että toi olis ollu itsensä Tolkienin kirjoittama, siinä selvis hyvin se Faramirin ja Denethorin suhteen "kovuus" en kyllä muista miten se menee kirjassa mutta ainakin leffassa se oli aikas karua, se kyllä saatta poiketa kirjasta aikakin paljon kun en tosiaan muista ollenkaan siitä.
Ja sitten se kun se Palantir juttu kävi hyvin ilmi. Olipas mukavaa luettavaa kyllä, teksti meni hyvin eteenpäin.

Tosiaankin toivoisin että olis Tolkienin kirjoittma. Olikpas taas järkevää palautetta mutta minkäs sitä voi kun on fiksu.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos palautteesta, möykky! Mukavaa että tykkäsit. :) Pyrin kyllä kuvaamaan Faramirin ja Denethorin suhteen tässä sen kaltaiseksi kuin mitä se kirjassa oli (tai sellaiseksi, että siitä voisi kehittyä sellainen suhde kuin kirjassa oli kuvattu). Leffassahan Denethor oli jonkin sortin mielipuoli, joka näytti inhoavan Faramiria ilman mitään erityistä syytä. Kirjassa Denethor taas oli varsin järkevä mies, jolla oli tiettyjä erimielisyyksiä Faramirin kanssa, mutta ei hän taatusti Faramiria inhonnut, vaikka Boromir olikin hänen suosikkinsa.

Kannattaa muuten virkistää muistia ja lukea kirja uudestaan, Denethor ja Faramir ovat siinä paljon hienompia ja kiehtovampia hahmoja kuin leffassa. :)
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

no jutut mitä se teki ja ehkä vähän tuo kerrontatyyli. yhdeksän olisi minusta ollut paremmin tuohon sopiva ikä.

Mutta edelleen tämä oli todella suloinen! :wink:
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Vastaa Viestiin