Novelli vol. 2 :: Yöperhonen, Angst, PG-13

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Novelli vol. 2 :: Yöperhonen, Angst, PG-13

Viesti Kirjoittaja Yashiza »

Tarinassa on käytetty Päivi Lepistön Yöperhonen-biisin sanoja

TÄHÄN TOPIKIIN EI TULE KOMMENTTIA TARINASTA EIKÄ MITÄÄN MUUTA



Istuin aution talon portailla. Se oli puinen rakennus, missä oli isot ikkunat ja ovi oli saranoiltaan. Ovi roikkui ihan vinossa, en minä siitä välittänyt, kunhan sen sai edes jotenkin kiinni. Tai oikeastaan sillä ei ollut mulle mitään väliä saiko sen oven kiinni vai ei, koska en mä siellä talossa ollut. Siellä oli… Yöperhonen. Mä en tiedä sen oikeeta nimeä enkä mitään, mä olen tuntenut sen pojan jonkun aikaa. Se on poika, joka elää öisin kuin yöperhonen, aina kun aurinko raottaa silmiään, poika katoaa jonnekin pimeään ja nukkuu auringon laskuun asti.
Ja miks mä kutsun sitä poikaa just Yöperhoseksi? Koska… Se näyttää ihan sellaiselta, se on hento ja hauras, se menee niin helposti rikki. Mä tiedän sen, se on itse kertonut sen mulle.

Aurinko oli jo laskenut, nyt mä odotin Yöperhosta. Mä en tiedä missä se oikeesti on, arvelen sen olevan täällä, koska se on aikaisemminkin ollut täällä. Kaivoin kirjan repusta ja aloitin sen lukemisen.
Tunsin tuijotuksen selässäni, vilkaisin kelloa ja käännyin katsomaan taakseni. Näin Yöperhosen. Vihdoinkin.

”Hei, Julia”, poika sanoi minulle pienesti hymyillen.
”Yöperhonen…” kuiskasin.

Ojensin hänelle pussillisen hedelmiä ja vesipullon.
Katsoin pojan niin kauniita kasvoja ja ihania hiuksia. Yöperhonen oli kaunis, siitä ei päässyt mitenkään yli eikä ympäri. Katsoin kuinka poika nosti pitkähihaisen paitansa hihat ylös, näin pitkän arvet käsivarsissa. Mistä se oli saanut ne? Oliko joku satuttanut sitä?

”Mistä sä olet saanut nuo arvet?” kysyin ja silitin pojan käsivartta kevyesti.
”Mä… tein ne itse”, poika sanoi ja käänsi katseensa pois.

Katsoin järkyttyneenä pitkiä verisiä arpia pojan käsivarsissa. Mä en todellakaan halunnut tietää millä se oli ne tehnyt tai mitään. Mä en edes halunnut uskoa sitä, että se oli tehnyt ne itse. Ei se ole voinut. Sehän on mun oma perhos-poika, ei saa satuttaa itseään mitenkään.
Tunsin kyynelten valuvan poskilleni, itkin sitä kuinka se oli satuttanut itseään.

”Anteeksi”, poika kuiskasi ja pyyhki kyyneleeni poskiltani pois.
”Katso noita tähtiä. Ne ovat niin kauniita. Joskus ne vielä laskeutuvat lähemmäs ja pääsen tuonne… Olen haaveillut taivaasta, tähdistä ja kuusta. Ne ovat niin kauniita, niin tummia. Niin mustia.”

Kuuntelin haaveita, haaveita joita minä kammoksun. Ei hän voi haaveilla pois menosta, kun en minäkään voi enkä saa haaveilla sellaisesta.
Hän on minun, minun oma perhonen.

Loin vielä viimeisen katseen poikaan, halasin häntä ja käännyin lähteäkseni pois, että voisin palata taas seuraavana iltana. Kävelin pienen metsän läpi kaupunki-alueelle, sieltä omakotitaloalueelle ja perheemme kaksikerroksisen tiilitalon pihaan.
Keittiön pöydällä oli taiteltu paperinpalanen minulle, avasin monin kerroin taitellun paperin auki. Pieni ja hento käsiala täytti koko pienen paperin.

'Etkö huomaa, kuinka se pieni perhonen väsyy päivä päivältä enemmän?
Tai ehkä huomaat, muttet tahdo uskoa sitä asiaa. Ota härkää sarvista ja katso totuutta silmiin.
Joskus se niin tuttu ja kaunis perhonen on poissa.
Ellet katso totuutta silmiin, huomaat sen karun totuuden myöhemminkin…
Repaleinen perhonen on jo väsynyt olemaan se, minkä sinä tahdot hänen olevan.
Jokainen siiven isku väsyttää yhä enemmän, jokainen askel on yksi virhe lisää.
Vaikka se kuulostaisi miten tunteettomalta tahansa, asioita täytyy katsoa silmiin ajoissa.

Anteeksi.'

Katsoin kirjettä hämmentyneenä. Käsiala oli minulle varsin outo, mutta tunnistin sen silti Yöperhosen käsialaksi, käsiala on kuten omistajansa. Niin pientä ja hentoa, kuitenkin omalla tavalla vahva.
Talletin kirjeen huoneessani lipaston ylimpään laatikkoon.
Olinko mä oikeasti, vain sokeasti ohittanut kaiken mitä muutoksia pojassa oli tapahtunut? Ne veriset jäljet käsissä, puheet taivaasta, kaikki oli selvää. En vain halunnut rekisteröidä niitä tietoja mun aivoihin, se olisi ollut viimeinen niitti asian päälle. On pakko katsoa totuutta silmiin ja huomata, että jonain päivänä menetän hänet, mutta en vielä pitkään aikaan.


Kävelin todella väsyneenä omakotitaloalueen läpi kaupungille ja sieltä pienen metsän läpi aukealle, missä oli se autio talo. Vaikka tiesin Yöperhosen olevan jossain täällä, sisälläni oli silti outo ja kylmä tunne. Yksinäisyys. En ole koskaan ennen kokenut samanlaista oloa, yksinäisyys oli minulle ihan uutta.
Katselin ympäri pihaa, kiersin talon muutaman kerran ympäri. Missä Yöperhonen on? Istuin taas portaille ja kaivoin kirjan laukustani ja aloitin lukemisen. Kirja pitäisi palauttaa huomenna kirjastoon, enkä ole vielä saanut sitä loppuun. Uppouduin kirjan maailmaan, vaikka alussa se oli vaikeaa, koska Yöperhosta ei kuulunut.

Joidenkin tuntien jälkeen havahduin, kun luin viimeisen sanan. Yöperhosta ei ole vieläkään missään. Vilkaisin kelloani ja katsoin ympärilleni. Poika ei ollut missään. En ollut käynyt autio talon sisällä sen jälkeen kun Yöperhonen asettui sinne. Eihän hänkään vain tule meidän kotiimme, joten en minä ole voinut mennä tuohon taloon miten huvittaa. Katsoin ympärilleni, poikaa ei ole vieläkään näkynyt missään ja olen odottanut jo monta tuntia täällä.
Menin portaat ylös ja koputin oveen kevyesti, se heilahti auki ja jäi roikkumaan vinoon. Kurkistin ovesta varovasti sisälle eteiseen, ei valoja eikä mitään missään. Rakennus oli ihan tyhjä. Kävelin sisälle, talossa oli vessa, keittiö ja kolme muuta huonetta. Kaksi niistä oli selvästi joskus olleet makuuhuoneita. Kolmas oli olohuone, mikä nopealla vilkaisulla näytti tyhjältä, mutta nurkassa makasi joku viltin päällä. Menin hitaasti lähemmäs.
Katsoin ihmistä, sen huomasi nopeimmallakin vilkaisulla, että hän oli kuollut.

”Yöperhonen?” kuiskasin ja polvistuin hahmon viereen.

Koko ruumis oli ihan valkoinen, huulet olivat siniset, silmät kiinni ja hän hymyili. Hymyili sitä kaunista, omaa hymyänsä. Siihen hymyynhän minä alun perin rakastuinkin, ja nyt en enää koskaan näe sitä. En sitä naurua, vaikka sitä ei usein kuulunutkaan, silmien tuiketta, vaikka sen näki vain jos osasi katsoa silmien läpi pojan sieluun.

Nostin pojan syliini, silitin kaunista ihoa, kauniita hiuksia ja ennen niin pehmeää ja lämmintä poskea. Nyt se poski oli kylmä ja kalpea. Annoin kyynelten tulvia poskilleni, kukaan ei ollut enää pyyhkimässä niitä pois. Nyt Yöperhonenkin oli poissa… Itkin hysteerisenä, en osannut muuta kuin itkeä. Katsoin pientä hymyä pojan huulissa ja laskin hänet takaisin lattialle, peiton päälle.
Katsoin niin kaunista poikaa, hän oli elämäni. Nyt en voisi muuta kuin odottaa tähtien laskeutumista, tummuvan yön palaamista, kyynelten kuivumista, loputtoman yön saapumista, päästäkseni pois täältä. Tahdon kuulla perhospoikani nauruni, nähdä niiden silmien tuikkeen ja surumielisen hymyn. Kauniimpaa poikaa ei ole, eikä tule olemaankaan.

Laskin valkoisen hautakynttilän haudalla, mikä sijaitsi kirkon pihan perimmäisessä nurkassa. Hautakivi oli kaunis, mustaa kiiltävää kiveä. Kivessä luki kultakirjaimin Yöperhonen.

”Nyt on aika sanoa hyvästit. Näemme joskus tulevaisuudessa vielä, kiitos ystävyydestäsi, perhospoika”, sanoin ja käännyin lähteäkseni pois.



Sä olet yöperhonen, sua päivisin mä löydä en,
Et aurinkoa halaa, koska siipes saattaa palaa,
Ootat kuuta taivaalle ja alat elää taas.