Novelli vol. 5 :: Blood Red Roses, Angst/Horror, PG-13

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Novelli vol. 5 :: Blood Red Roses, Angst/Horror, PG-13

Viesti Kirjoittaja Yashiza »

Tarinan nimi tulee Uriah Heepin biisistä Blood Red Roses, lopussa oleva lainaus on Oscar Wildrea

TÄHÄN TOPIKIIN EI TULE PALAUTETTA TAI MUUTA OFFTOPIKIA!




Seisoin puutarhassani ja katselin kuolleita ruusupensaita.

Puutarha ei ollut aina ollut kuollut. Minäkään en ollut aina ollut kuollut.

Kerron teille nyt erään tarinan. Tarinan kesältä, jolloin minä elin.

Oli aika, jolloin olin ollut nuori ja elävä, jolloin ruusut olivat kukkineet ja
levittäneet huumaavaa tuoksuaan ympäri tarhaa. Oli aika, jolloin minäkin olin
odottanut jotain elämältä, valmistanut itseäni tulevaisuutta varten.

Mutta siitä oli jo kauan. Isäni oli surmannut toiveeni, kaiken uskon elämään ja
tulevaisuuteen.

Vuosi oli ollut 1782. Asuin kartanossa kylmän ja tunteettoman kartanonherran
vanhimpana tyttärenä, ja isälläni oli suuria suunnitelmia varalleni. Minä en
ollut hänelle tytär, vaan jotakin, jota saattoi myydä ja käyttää hyväkseen.
Omaisuutta. Vauraus, valta ja kunnia oli isälleni tärkeämpää kuin mikään muu.
Mikä tahansa oli hänelle tärkeämpää kuin seitsentoistakesäinen tyttölapsi ja
hänen haaveensa.

Kartanomme oli suuri, ja meillä oli paljon työväkeä. Suurin osa heistä oli
keski-ikäisiä miehiä, vanhoja ja väsyneitä. Mutta yksi oli erilainen. Emmett
Buchinsky. Hän oli puolalaisen siirtolaisen poika, ja niin toisenlainen kuin
muut isäni työmiehet. Hän nauroi paljon, ja kertoi vitsejä saaden kuivettuneet,
uupuneet miehet nauramaan.

Minä seurasin häntä kaukaa. Hän oli auttanut minut kerran vaunuista alas, sanoen
minulle kohteliaisuuden suu hymyssä.

”Neiti on kevyt kuin ruusu puutarhassa”, hän oli sanonut, ja sitten yllättäen
kumartunut ja taittanut maasta sinisen lemmikin, ojentanut sen minulle. Minä
punastuin. En ollut tottunut poikiin, enkä ollut viettänyt hetkeäkään kahden
kenenkään muun kuin isäni tai veljieni kanssa. En tiennyt mitä sanoa, joten
mumisin kiitoksen ja juoksin pois.

Mutta sen jälkeen en ollut lakannut ajattelemasta häntä. Kävelin usein peltojen
reunalle muka katsomaan puuvillan kasvua, kun taas todellisuudessa halusin nähdä
Emmettin. Näinkin hänet usein, hänen heiluttaessaan sirppiä muiden miesten
rinnalla, lihaksikas yläruumis paljaana, hiestä kiiltäen.

Tiesin haluavani jotakin. En tiennyt mitä. En tiennyt mitään rakkaudesta tai
miehistä, mutta tiesin, että se liittyi Emmettiin. Kun kuulin hänen naurunsa tai
näin hänen nostelevan puita vahvoilla käsivarsillaan, tunsin jonkin syttyvän
sisälläni.

Ja tiesin myös, että jos isäni saisi tietää ajatuksistani, hän tappaisi
Emmettin. Mahdollisesti myös minut. Emmett ei ollut muuta kuin halpa työmies,
minä taas olin hänen tyttärensä, josta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jos tämä
olisi turmeltu. Viallinen kauppatavara.

Mitä tekisin? Lakkaisinko elämästä, eläisinkö elämäni niin kuin kaikki
odottivat? Rikkaan miehen tytär. Helppo elämä, vai mahdollinen nopea nautinto ja
sitten tuska?

Pelko ei estänyt minua. Minä halusin Emmettin. Halusin tutustua häneen, nähdä
hänen hymynsä, kuulla naurunsa, kenties jopa tuntea hänen huulensa huulillani.
Kauhistuin ajatuksiani. Miten vulgaaria, miten sopimatonta. Mutta tunsin niin
enkä voinut muuttaa tunteitani.

Olin nuori ja päättäväinen. Hakeuduin kahden hänen kanssaan. Vein hänelle
juotavaa hänen pilkkoessaan puita, korjasin repeämän hänen paidassaan. Äitini
olisi pyörtynyt jos olisi saanut kuulla minun tehneen jotain niin sopimatonta.
Kartanon tyttären mieleenkään ei olisi pitänyt tulla mitään sellaista.

Vähitellen sain Emmettin ymmärtämään, että olin kiinnostunut hänestä. Hän ei
ollut uskoa minua. Hän sanoi minua kauniiksi, ja sanoi ihailleensa minua
pitkään. Koska hän oli siirtolainen, hän ei jakanut muiden työläisten pelkoa
maamme ylintä luokkaa kohtaan. Hän ei pelännyt kajota minuun, painaa suutaan
kaulalleni, hyväillä rintojani.

Olin onnellinen. Me tapasimme öisin puutarhassamme, jossa punaiset ruusut
kukkivat. Pensasruusut, salkoruusut, köynnösruusut. Istuimme penkillä ja
puhuimme. Minun elämästäni ja toiveistani, hänen elämästään ja toiveistaan.
Kerroin hänelle miten pelkäsin yksinäisinä öinäni, että elämäni valuisi tyhjiin
ja että vanhenisin kokematta mitään, mitä tahdoin kokea. Yön pimeys ahdisti
minua, huoneeni seinät tuntuivat tulevan lähemmäs ja kaatuvan päälleni. Vain kun
olin hänen kanssaan, tunsin olevani elossa.

Aina kun näin hänen kynttilänsä valon tuikkivan puutarhassa, juoksin
yöpaidassani alas takaportaita, varoen herättämästä vanhempiani tai
sisaruksiani. Me tapailimme koko kesän. Minä antauduin hänelle kukkien keskellä,
annoin hänelle sen, mitä en ollut koskaan antanut kenellekään toiselle miehelle.
Hän sai minut voihkimaan mielihyvästä suudellessani rintojeni kumpuja ja
täyttäessään minut. En osannut kuvitella, mitä tekisin ilman häntä.

Ehdotin, että me karkaisimme. Minä halusin pitää hänet, jakaa elämäni hänen
kanssaan. Tiesin, millainen mies isäni oli ja mihin hän kykeni. Olin nähnyt
hänen ruoskivan maissintähkän varastaneen orjan kuoliaaksi, ja nauttineen siitä.
Emmett ei suostunut. Hän halusi puhua isälleni, saada tämän ymmärtämään mitä me
tunsimme toisiamme kohtaan.

”Etkö huomaa!”, minä huusin. ”Etkö huomaa, millainen mies isäni on! Etkö tiedä,
mihin hän pystyy! Hän ei saa koskaan tietää meistä, tai muuten hän surmaa meidät
molemmat. Minä en voi elää, jos sinulle tapahtuu jotain!"

Hän yritti rauhoitella minua nähdessään miten tuskainen olin, mutta näin, ettei
hän uskonut minua. Rakas Emmettini uskoi aina kaikista parasta. Mikä hölmö.
Uskomaton hölmö. Ihminen on julmin kaikista olennoista, mitä maa päällään
kantaa. Vain vahvimmat ja kovimmat tulevat toimeen.

Jälkeenpäin minulla on ollut paljon aikaa ajatella mitä tapahtui, mitä meni
vikaan. Jälkeenpäin on helppoa olla viisas. Nyt tiedän, että jokainen askel
jonka otimme yhdessä oli vain yksi, toistaan suurempi virhe. Virheeksi en
tunnusta sitä, että tapasimme. Virhe ei liioin ollut se, että rakastuimme. Mutta
se että emme lähteneet tiehemme, se, että isäni sai selville, oli mitä
hirvittävin virhe.

Hän löysi meidät yhdessä puutarhasta. Hän oli nähnyt minun lähtevän talosta ja
juoksevan kohti lepattavaa kynttilän sydäntä niin kuin yöperhonen lentää kohti
polttavaa liekkiä. Yhtäkkiä hän oli meidän vierellämme, ja kauhistuneet silmäni
näkivät kirveen hänen kädessään. Minä erkanin Emmetistä, ja nousin hänen eteensä
hänen suojakseen. Minun elämäni ei ollut tärkeää, Emmettin oli.

Isäni kohosi meidän edessämme, ja Emmett siirsi minut sivuun. Minä rakastin
häntä sillä hetkellä enemmän kuin koskaan. Minä yritin vaientaa hänet
pelastaakseni henkemme, mutta hän kertoi isälleni meistä. Se kävi niin nopeasti.
Isäni kohotti kirveen, ja minä huusin. Kun kirves laskeutui, minä huusin. Se,
mikä oli kerran ollut rakastamani mies, oli nyt verinen mytty jaloissani. Veri
peitti minut ja valkoisen yöpaitani, kun heittäydyin hänen päälleen.

Isäni nykäisi minut pystyyn ja ravisteli minua lujasti. Korvissani soi, ja
luulin pyörtyväni. Tajusin, että Emmett oli kuollut, eikä millään ollut enää
mitään väliä.

”Tästä ei enää puhuta”, isäni huusi minulle. Näin raivon hänen silmissään kun
hän katsoi minua, ja odotin hänen kohottavan kirveen uudelleen. Olisin
toivottanut sen tervetulleeksi. Raivostuin, kun tajusin hänen aikovan jättää
minut henkiin. Hän oli jo vienyt minulta syyn elää, miksi hän ei vienyt tätä
loppuun saakka.

”Sinä menet naimisiin valitsemani miehen kanssa”, isäni huusi. ”Häät pidetään
mahdollisimman pian! Ennen kuin tämä häpeä paljastuu.”

”Ei!”, minä huusin. ”Olen väsynyt olemaan se, minkä tahdot minun olevan”, huusin
hänelle takaisin. ”Minä en voi olla se, jonka tahdot minun olevan!” Osoitin
raivoisasti kuollutta miestä jaloissamme, ja sitten itseäni verisessä
yöpaidassani. ”Tämä on se, mikä minä olen!”

Isäni otti askeleen taaksepäin. En ollut koskaan ennen vastustanut hänen
tahtoaan, ja hän ei tiennyt mitä tehdä. Olin hämmästynyt, tunsin saavani otteen
tilanteesta.

”Jos pakotat minut naimisiin, minä kerron tästä kaikille”, uhkasin hiljaa. En
tarkoittanut miehen tappamista, sillä se oli hyväksyttävää. Tarkoitin sitä
häpeää, joka minusta koituisi isälleni.

Isäni hautasi Emmettin puutarhaan. Äidilleni hän sanoi istuttaneensa uuden
ruusupensaan. Minä en milloinkaan mennyt naimisiin, ja asiasta ei enää koskaan
puhuttu. Minun ruumiini oli jäänyt henkiin, mutta sydämeni ja sieluni oli
haudattu samaan hautaan Emmettin kanssa.

Nyt on vuosi 1863, olen miltei satavuotias. Olen satavuotias, ja olen elänyt
elämästäni vain yhden kesän. Olen asunut loppuikäni kartanossa. Kartano on nyt
tyhjä, vailla elämää. Siellä olen vain minä. Istun paljon kuolleessa
puutarhassani, jonka ruusut kuivettuivat pian Emmettin kuoleman jälkeen. Äitini
ihmetteli syytä, mutta minä tiedän miksi.

Ruusut eivät pidä verestä juurillaan.

Eivät edes rakkauden vuoksi vuodatetusta.

Minä kuolen pian. Miten hassua. Ikään kuin olisin koskaan elänytkään - jotta voi
kuolla, pitää ensin elää. Tässä kuitenkin olen, ja mitä on tapahtunut, on
tapahtunut. Tiedän henkeni jättävän minut puutarhassani, kuolleiden ruusujen
keskellä menneisyyden aaveiden joukossa. En usko rakastamani miehen tulevan
noutamaan minua tai tarttuvan käteeni kuolemani hetkellä. Se on lapsellista
toiveajattelua, ja minä lakkasin uskomasta toiveisiin ja haaveisiin kauan
sitten.

Tuuli havisuttaa kuolleita pensaita ympärilläni.

Jos tahdot punaisen ruusun,

sinun täytyy tehdä se musiikista kuutamolla

ja värjätä se omalla sydänverelläsi…