Eldarion, G

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Eldarion, G

Viesti Kirjoittaja Andune »

Title: Eldarion
Author:Andune
Rating:G
Genre:Draama
Disclaimer: Hahmot ovat Tolkienin ja en tee tarinalla rahaa
Summary:Kertoo Eldarionin ja Kuningatar Arwenin hyvästeistä,Eldarionin tunteista isänsä kuoleman ja äitinsä lähtemisen jälkeen.
A/N: Toivottavasti pidätte tarinasta. Palautetta pistäkää ihmeessä, että sitten tiedän että kirjotinko hyvän tarinan vai aivan huonon. Olisi todella mukavaa jos viitsisitte kertoa mistä kohdasta/kohdista piditte ja mistä ette. En ole varma onko tästä aiheesta aiemmin kirjoitettu, joten jos on, pyydän syvästi anteeksi kyseiseltä kirjoittajalta/kirjoittajilta.


Isänsä oli kuollut ja makasi nyt hiljaa Kuninkaiden Talossa. Äitinsä oli hetki sitten hyvästellyt hänet ja sisarensa ja lähtenyt pois Valkoisesta Kaupungista. Hän olisi nyt kuningas. Gondorin siipikruunu makasi hänen polvillaan. Eldarion ei tuntenut itseään kuninkaaksi, hän tunsi itsensä pieneksi eksyneeksi lapseksi. Hän suri isänsä kuolemaa ja äitinsä lähtöä. Sillä hän tiesi että pian olisivat hänen äitinsäkin elinpäivät ohitse. Eldarion muisteli keskusteluaan äitinsä kanssa kun tämä oli hyvästellyt hänet.

-Kaunis kuningattareni ja rakas äitini, miksi sinun on lähdettävä? Sydämeni on raskas ja surullinen, nyt kun Kuningas on poissa, enkä haluaisi menettää myös sinua.
- Rakas poikani. Suruni on liian suuri. En voi jäädä tänne. Osani ei ole kuolla ennen kuin olen menettänyt kaiken mitä olen saanut. Onhan minulla sinut ja sisaresi. Mutta niin on kuin isäni Elrond minulle sanoi kun hyvästelimme toisemme viimeisen kerran. Hän sanoi minulle:” Ja suuri on surusi, eivätkä edes lastesi rakkaus voi sitä lieventää.”

Arwenin kasvoilla kävi varjo kun hän puhui isästään. Harvoin oli Eldarion saanut kuulla Elrondista. Arwen oli haluton isästään kertomaan surunsa tähden, ja niin myös Aragorn ei asiasta puhunut. Eldarion oli monta kertaa yrittänyt kysellä vanhemmiltaan hänestö. Äitinsä oli painanut päänsä alas ja poistunut. Isänsä sanoi aina:
”Tämä on asia josta vain äitisi voi kertoa jos hän haluaa. Ymmärrä tämä, että heidän eronsa oli raskas ja surulla täyttyy äitisi sydän kun isästään puhutaan. Äitisi kertoo jos on valmis. Älä siis painosta ja kysele. Anna hänelle aikaa.”

Mutta viimein oli hänen äitinsä kertonut lisää vanhemmistaan ja elämästään, niin hyvin kun taisi. Viimeisenä hän kertoi heidän viimeisestä erostaan ja hyvästeistä.

- Nyt toivottavasti ymmärrät miksi olen nämä vuodet vaiennut kun on puhuttu isästäni. Suuri oli suruni kun erosimme. Ja toivottavasti nyt myös ymmärrät miksi lähden pois. Elinpäiväni lähenevät loppuaan. Mutta vaikka niitä on enää vähän, en pysty niitä täällä viettämään. Sillä tämä kaupunki muistuttaa minua liikaa hänestä.

Arwen painoi päänsä alas, ja Eldarion näki äitinsä itkevän. Hän huomasi omien silmiensäkin kostuvan, mutta pyyhki silmänsä ja kietoi kätensä äitinsä ympärille. Kuningatar katsoi poikaansa suoraan silmiin. Kyyneleet valuivat pitkin tämän poskia. Pian Arwen hymyili ja sanoi:
- Olet niin isäsi näköinen. Joka kerta kun olen katsonut silmiisi, olen nähnyt samalla isäsi. Ja olet nyt kuningas.
- Niin, olen nyt kuningas. Mutta en tunne itseäni kuninkaaksi. Tunnen itseni epävarmaksi. Mietin vain, olenko oikea henkilö kuninkaaksi.
Eldarion huokaisi syvään. Hän pelkäsi että tekisi kaiken väärin, hän pelkäsi olevansa huono kuningas. Ja nyt kun hänen äitinsäkin lähtisi, ei olisi ketään joka voisi häntä neuvoa.
- Voi poikani, heitä nuo turhat pelot pois mielestäsi. Sinusta tulee hyvä kuningas. Myös isälläsi oli tuo sama pelko. Hän ajatteli ettei olisi oikein ryhtyä kuninkaaksi. Isäsi oli hyvä kuningas, ja samanlainen sinustakin tulee. Sillä olet niin hänen kaltainen, ulkoisesti ja sisäisesti. Voisi jopa sanoa että sinä olet uusi Elessar.
- Ei, en ole Elessar. Olen vain suuren, mahtavan ja hyvän kuninkaan pieni ja vähäinen poika.
- Et ole pieni ja vähäinen. Suru on verottanut voimiasi ja vähentänyt rohkeuttasi. Mutta pian taas aurinko paistaa ja kaikki on hyvin.

He syleilivät toisiaan. Eldarion oli epäuskoinen. Ei, aurinko ei enää ikinä paistaisi. Pian olisivat hänen molemmat vanhempansa, rakkaimmat ihmiset koko maailmassa, poissa. Kuningatar katsoi Eldarionia silmiin ja hymyili. Hän kehotti tätä poistamaan turhan pelon ja epävarmuuden ja olemaan rohkea. Sitten hän oli lähtenyt.

Eldarion tunsi olevansa yksin. Olihan hänellä sisarensa ja vaimonsa ja lapsensa. Silti hänestä tuntui että vanhempiensa tuki oli otettu pois silloin kun hän oli vielä epävarma asemastaan. Olihan Eldarion jo monta vuotta saanut neuvoja isältään. Mutta siitä ajasta kun kuningas Elessar vielä eli, tuntui olevan aikaa vuosia.

Monta päivää oli hän hiljainen. Eldarionin läheiset katsoivat huoli sydämessään, kun tämä käveli rauhattomasti ympäri linnaa. Hän kävi lempipaikoissaan, missä oli isänsä kanssa usein ollut. Ja aina kierroksensa jälkeen kävi hän Kuninkaiden Talossa katsomassa isäänsä. Lopulta puhui Eldarionin vaimo hänelle:
- Ymmärrän että suret vanhempiesi takia. Mutta et saa vaipua epätoivoon. Ajattele tätä maata, kaupunkia, kansaasi. Et saa laiminlyödä tehtäviäsi. Kaikki surevat kuningasta ja kuningatarta. Mutta silti muut jatkavat elämäänsä. Sinunkin pitäisi yrittää jatkaa. Sinun täytyy jatkaa eteenpäin, eikä jäädä paikoillesi. Ja minun mielestäni sinun pitäisi vähentää käyntejäsi Kuolleiden Talossa. Kietoudut suruusi yhä tiukemmin, etkä pian pääse enää pois.

- En pysty jatkamaan elämääni. En vielä, vielä pitää minun olla paikoillani ja miettiä asioita. Tiedän kyllä että liian usein käyn isääni katsomassa. Mutta olen niin eksyksissä. En tiedä mitä tehdä. Monta vuotta minua on valmennettu ja ohjattu tätä hetkeä varten. Mutta nyt minusta tuntuu että en ole valmis. Tuntuu kuin olisin unohtanut kaiken mitä isäni minulle opetti.

- Mieti siis. Mutta älä mieti liian kauan. Luota itseesi. Uskon että vanhempasi luottivat sinuun. Heidän mielestä olit valmis kuninkaaksi. Enkä usko että he olisivat olleet väärässä. Luota itseesi.

Niin hänen vaimonsa poistui ja Eldarion jäi yksin. Hän katsoi ulos ikkunasta. Ikkuna antoi länteen, merelle. Viileä suolan tuoksuinen tuuli puhalsi vienosti. Eldarion mietti vaimonsa sanoja. Olivatko hänen vanhempansa olettaneet että hän olisi valmis kuninkuuteen? Mutta entä jos he olivat olleet väärässä. Mutta oliko se edes mahdollista. Aina olivat he tienneet mitä tehdä ja kuinka ratkaista ongelmat. Koskaan eivät heidän neuvonsa olleet osoittautuneet huonoiksi. Joten oli hyvin epätoden näköistä että he eivät olisi olleet oikeassa. Tällä ajatuksella Eldarion lohdutti itseään. Hän oli valmis kuninkuuteen. Hän ei tuntenut itseään enää niin epätoivoiseksi ja oli luottavaisella mielellä.

Hän päätti lähteä katsomaan kuinka Valkoinen Puu kukki ja kasvoi. Hymyillen hän muisteli kuinka lapsena olisi halunnut kiivetä siihen. Hän ei ymmärtänyt miksi hän ei olisi saanut kavuta juuri siihen puuhun. Kauan oli hän anellut isältään että edes kerran saisi nousta sen oksille. Niinpä eräänä yönä oli Elessar tullut ja herättänyt poikansa. Ja he menivät puun luo ja Eldarion sai kiivetä puuhun. Mutta kuningas oli kieltänyt poikaansa ettei tästä saisi puhua. Sitten tämä oli nauranut ja nostanut poikansa syliinsä ja he olivat menneet takaisin nukkumaan. Eldarion ei ollut kertonut asiasta kenellekään. Se oli ollut ja pysyisi hänen ja isänsä välisenä salaisuutena. Lapsena asia oli tuntunut isolta ja tärkeältä. Nyt Eldarion nauroi itselleen. Ja hän muisteli kaikkia mukavia ja hauskoja asioita jotka oli vanhempiensa kanssaan kokenut. Ja silloin hän ymmärsi etteivät hänen vanhempansa olleetkaan poissa. Ei, he pysyisivät aina hänen sydämessään. Muistot olisivat ikuisia. Ja silloin Eldarion päätti että hän pyrkisi olemaan lastensa kanssa yhtä paljon kuin hänen isänsä oli ollut hänen kanssaan. Viettää aikaa heidän kanssaan ja viihdyttää, tehdä asioita joista ei saisi kertoa muille, jotta lapset saisivat säilytettäväkseen yhtä tärkeitä salaisuuksia, niin kuin hänen puuhun kiipeämissalaisuutensa oli ollut. Eldarion halusi antaa lapsilleen kaiken, mitä hänen vanhempansa olivat antaneet hänelle.

Mietteissään hän seisoi ja katseli muurin yli alas kaupunkiin. Sitten hän siirsi katsettaan ja tähyili kaupungin ja uloimpien muurien väliin jäävää Pellenorin kenttää. Hän tähyili kohti Osgiliathia ja sitten katsoi pohjoiseen kohti Cair Androsia. Rauhaisat olivat olleet Kuningas Elessarin viimeiset elinvuodet, sillä monet viholliset hän oli voittanut ja nyt oli rauha maassa. Mutta silti kaupunki ei saisi rapistua. Eldarion muisti sanat jotka hänen isänsä oli sanonut hänelle. Tietämättään sanat olivat alun perin Gandalfin suusta, tosin vähän eri muodossa. Kuningas oli sanonut:” Sauron on nyt poissa ja tuhottu. Mutta täytyy muistaa että Sauronkin oli alun perin vain palvelija. Siltä varalta pitää kaupunki pitää kunnossa, se ei saa rapistua. Sillä jos joskus nousee taas uusi Musta Ruhtinas, pitää kaupungin olla vahva. Sillä luulen että silloinkin suurin hyökkäys kohdistuu Minas Anoriin. Mutta silti minusta tuntuu ettei uutta Ruhtinasta tule. Joten saat olla rauhassa. Sinun elämääsi ja kuninkuuttasi eivät pahuus varjosta. Tosin koskaan ei voi olla varma.”

Sydämessään Eldarion toivoi, että viimein oli kaikki pahuus tuhottu niin, ettei koskaan enää nousisi uutta Mustaa Ruhtinasta. Viimein olisi rauha. Örkitkin oli tuhottu niin perusteellisesti, että ne tuskin enää nousisivat ja aloittaisivat tihutöitään. Niitä oli enää niin vähän, niiden herrat tuhottu ja surmattu, ja ihmisten valta kasvanut. Näistä mietteistään Eldarion havahtui kun kuuli takaansa iloisen huudahduksen, ja pian oli hänen poikansa hypännyt hänen kaulaansa ja molemmat nauroivat. Ja Eldarion nosti pojan syliinsä ja he katsoivat yli muurin kaupunkiin, niin kuin Eldarion oli isänsä kanssa tehnyt. Hetken he olivat hiljaa, ja Eldarion alkoi kertoa tarinoita pojalleen. Samoja tarinoita joita oli kuullut isältään kun oli ollut pieni poika.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Saat tunteen näkymään tässä hyvin. Vanhempien menetys on kenelle tahansa rankka paikka, eikä asiaa helpota yhtään, että pitäisi ottaa kokonaisen valtakunnan asiat hoitaakseen. Ei ihme, että Eldarion on epävarma ja onneton.

Kun se lopulta tajuaa, että muistot ovat aina olemassa ja elämää pitää jatkaa, niin tämä tosiaan maistui elämältä. Noinhan se just menee. Pidin tästäkin. :)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Tämä on niin kaunis. Varsinkin Eldarionin rakkaus isäänsä kohtaan tuntuu niin aidolta. Itse kun kirjoitan ficciä Eldarionista, vertaan omaan mielikuvaani, ja tämä osuu yksiin sen kanssa.

Vanhempien menetys ei ole helppoa, varsinkaan, kun sysätään heidän kantamansa vastuu hartioille. Vähemmästäkin on hukassa.

Harvoin teksti saa minut kyyneliin ja tämä sen teki.
Hahmopyöveli
Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar »

Niin kaunis ja nätti tarina.
Sangen ihana kohta tuo, jossa Eldarion kertoo pojalleen samoja tarinoita jotka oli aikanaan kuullut isältään. Kiva ajatella, että Eldarionin poika puolestaan kertoo niitä joskus eteenpäin, ja vanhat tarinat elävät ja elävät sukupolvelta toiselle... Elämän ja tarinoiden jatkuminen on hienoa ja kiehtovaa jo pelkästään siinäkin suhteessa.
Ja yhä edelleen pidän paljon kirjoittamistasi vuorosanoista ^^
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä oli ihan huippu tuo kohta, jossa Elessar päästää Eldarionin kiipeämään Valkoiseen puuhun. Luulen kyllä, ettei Tolkienin Elessar tekisi mitään tuollaista, mutta minun Elessarini voisi hyvinkin, koska näen hänet aika sellaisena rempseänä tyyppinä, joka ei niin hirveästi välitä kaiken maailman muodollisuuksista ja esi-aikaisista perinnäistavoista. "Mutta tästä ei sitten saa puhua kenellekään. Eikä varsinkaan käskynhaltija Faramirille." :D Voi voi, mitenkähän kauan se puu pysyy pystyssä, kun Eldarionkin päästää poikansa samalla tavalla kiipeämään sinne ja tämä puolestaan oman poikansa ja niin edespäin... :wink:

Oikeastaan sitten toinen juttu, mikä herätti ajatuksia, oli tuo Eldarionin pelokas asenne tulevia velvollisuuksia kohtaan - on kyllä varmasti aivan mahdollinen, mutta toisaalta hän oli kuitenkin n. 120-vuotias elämää nähnyt mies, joten olisiko hän tosiaan kokenut itsensä niin pieneksi ja epävarmaksi? Pidin kyllä tuosta lopusta, jossa Eldarion toivoo, ettei uutta Mustaa Ruhtinasta tule. Se on kyllä tavallaan aika lannistava ajatus, ettei pahuudesta voi koskaan päästä lopullisesti eroon.

Pidin tuosta viittauksesta Elrondiin ja miten Arwen ei ollut hänestä paljon puhunut. Se sopii tosi hyvin yhteen tuon Elrodin ja Arwenin jäähyväisistä kirjoittamasi tarinan kanssa. Kaiken kaikkiaan kaunis ja ajatuksia herättävä tarina! (Olen tässä muuten mietiskellyt, kuka tuo Eldarionin vaimo voisi olla, olisiko peräti Faramirin lapsenlapsia, tai sitten Dol Amrothista tai Éomerin perillisiä?)
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitokset ja isot halit kaikille jotka on pistäny palautetta. Mahtavaa että piditte. Mithrellas, tuohon vaimo kysymykseen en osaa vastata. Itseasiassa kysyin asiasta, mutta Tolkien ei ole ainakaan tietääkseni missään vaiheessa selvittänyt Elessarin sukua sen enempää. Joten en tiedä todellakaan kuka Eldarionin vaimo oli. Tuo ikä- juttu, no kukaan ei ole täydellinen. Mutta vaikka on jo 120v, niin voi sitä olla epävarma. Ja mielestäni Aragorn oli itsekin vähän epävarma asemastaan...kait...tälläinen kuva minulle on jäänyt. Ja sen mukaan tein Eldarionista isänsä pojan :)
Pidin tuosta viittauksesta Elrondiin ja miten Arwen ei ollut hänestä paljon puhunut. Se sopii tosi hyvin yhteen tuon Elrodin ja Arwenin jäähyväisistä kirjoittamasi tarinan kanssa.
Niin oli vähän tarkoituskin, että tarinat sopisivat yhteen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Joo, ei Eldarionin vaimosta tietääkseni ole mitään Tolkienilta peräisin olevaa faktaa. Ajattelin vain, että olisi todennäköistä, että hän naisi jonkun Ithilienin tai Dol Amrothin suvusta, kun ne ovat kuitenkin korkea-arvoisimmat Gondorissa kuninkaan suvun jälkeen.

Luulen, että tuo Aragornin epävarmuus ilmenee enempi leffassa... Ainakaan en muista, että hän olisi kirjassa kauheasti tulevia velvollisuuksiaan arastellut, vaan aika päättäväisellä asenteella se mennä porskutti. Mutta kyllähän tuollainen epävarmuus aina tekee hahmoista inhimillisempiä ja kiinnostavampia. Kuka sitä nyt täydellisistä jaksaa raapustella...
Hitunen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Loka 31, 2005 7:50 pm

Viesti Kirjoittaja Hitunen »

Voi, se oli kaunis ja ihana tarina.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun menettää omat vanhempansa... Se
on varmasti kamalla...

Tämä tarina sain minut kyyneliin ja en voi uskoa, että joku voi kirjoittaa noin hyvin!!!

Kiitos tästä ^^
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä tarina sain minut kyyneliin ja en voi uskoa, että joku voi kirjoittaa noin hyvin!!!

Kiitos tästä ^^
Öö, mitä tähän nyt sanois, en nyt pitäisi itseäni kovin hyvänä kirjoittajana,mutta ole hyvä vaan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana!(ja minähän en ylikuluta tuota sanaa, enhän..?)

Pidin oikein paljon, ja vaikka Aragornin ja Arwenin kuolema onkin aihe, josta en halua sen surullisuuden takia pysyä kaukana, tämän luin oikein mielelläni. :roll: Ajatukset karkailevat.

Eldarionin tunteet olivat jotenkin todellisia, voin hyvin ajatella, että aikuinenkin mies, jopa Eldarionin kaltainen ja kuninkaaksi kasvatettu, alkaisi epäröidä...

Tuo juttu, missä Eldarion muistelee puuhun kiipeämistä sai hymyn huulille. Suloista.

Ja sitten tuo tarina-juttu... Ihanaa, taas kerran. Juuri kuten täällä jo mainittiinkin, Annatarin puolelta, että näin ne tarinat elävät ja kulkevat aina eteenpäin, sukupolvelta seuraavalle, yhtä kauan kuin elämä jatkuu. Voi, pelkkä ajatuksin on hieno, miten jotain tarinaa on kerrottu vuosikausia.... Voi että, ihanaa.

Kaunis ja haikea teksti, mutten taaskaan itkenyt. En enää herkisty samoin kuin ennen. Outoa... No, jos olisin lukenut tämän aiemmin, voiisn vannoa, että olisin alkanut vetistellä. Kuvailut kauniita ja idea hieno... Pidin vallan paljon.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Tämä oli minusta valtavan kaunis. Pidin noista Eldarionin tunteista sen jäädessä yksin, ilman vanhempiaan, ja minusta ei tuntunut oudolta että aikuinen mies vielä ajatteli vanhempiaan tukenaan ja turvanaan - vanhemmat kuitenkin ovat usein aina tärkeä asia ja erityisesti sellaiselle miehelle kuin Eldarion, joka on ikänsä elänyt vanhempiensa ohjauksen alla jo ihan siitä syystä että sen on pitänyt oppia kaikki kuninkuushommat Aragornilta. (Ainoa kohta jota minä tässä karsastin oli se, että Arwen totesi Eldarionille Aragornin pelänneen omia velvollisuuksiaan - tämä johtuu aivan minusta, mutta minä en vain osaa kuvitella Aragornin tehneen sitä. Että Aragornille olisi jo hyvin nuoresta ollut selvää se, mitä se halusi.) Eldarionin tunteet vanhempiaan kohtaan olivat minusta aivan ihanan elävästi ja kauniisti kuvattu tässä, minä rakastin sitä.

Ja jatkuvuutta, siitä minä pidän. Että Eldarion kertoiili omille pojilleen samoja tarinoita joita oli kuullut omalta isältään - siinä oli minusta jotain kovin kaunista - sillä tavalla ne tarut syntyvät.

(Ja hei, älä ihmeessä pyytele anteeksi jos jostakin aiheesta on jo kirjoitettu ficci aikaisemmin, sinun tulkintasi on kuitenkin aina sinun tulkintasi. ;) Tällaisella suomi-foorumilla ei ehkä olekaan kovin todennäköistä että vähän harvinaisemmasta aiheesta on jo kirjoitettu, mutta kv-puolella mistä vaan löytyy kyllä jo useampiakin ficcejä. ^^) Ja tämä oli ihana. ^^

// palasin editoimaan typot pois. Niitä oli karmea määrä. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
Fuu
norppa
Viestit: 948
Liittynyt: Ke Helmi 18, 2004 8:12 pm
Paikkakunta: syli

Viesti Kirjoittaja Fuu »

No voihan aww. <3
Tarinasta ymmärsi heti, keistä oli kysymys, vaikka joudun tunnustamaan miettineeni ensin hetken että kuka himputti Eldarion on. xD Paha minä, hyi.
Joka tapauksessa... hyvin kirjoitettua dialogia ja minusta teksti parani loppua kohden. Alku oli kovin surullinen ja jylhä, mutta lopussa elää ihana toiveikkuus ja rauha. Varsinkin tuo maisemien katselu ja puuhun kiipeämisen miettiminen (suloisinta!), ihanan kiireetön tunnelma.
Hän päätti lähteä katsomaan kuinka Valkoinen Puu kukki ja kasvoi.
Minä sitten luin että "miten Valkoinen Pukki kasvoi". xDD

Pidin itsekin lopun jatkuvuudesta, siitä että samoja tarinoita kerrotaan ja siitä, etteivät Arwen ja Aragorn sitten tosiaan ole kokonaan poissa ellei sellaiseen uskoon halua väkisin käpertyä. ^^
Hyvin kaunis teksti. Äläkä piittaa siitä, onko jostain aiheesta jo kirjoitettu, sillä fanfictionissa ei takuulla varmaan enää ole ainuttakaan osa-aluetta, jota ei olisi jo ainakin vähän puraistu. xD Mutta juu. Pidin. ^^
you spin me right round, baby, right round
like a record, baby, right round round round


Vuoden Ilopilleri 2005-2009, vuoden Humor-ficcaaja 2010. Pörr.

captainfuu.tumblr.com
captainfuu.deviantart.com
Avatar
Darial Kuznetsova
Samooja
Viestit: 436
Liittynyt: Pe Marras 09, 2007 5:25 pm
Paikkakunta: Kemi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Darial Kuznetsova »

Hieno tarina.
*kuivailee silmäkulmiaan*
Tiedän tunteen, millaista on kun ne joita rakastat lähtevät,
joten tavallaan ymmärrän Eldarionin hämmennystä.

Kirjoitit ton elävästi, eikä voi muuta kun sanoa, että siinä puuhun kiipeämisjutussa ja tarinankerronta seuraavalle sukupolvelle, siinä on jotain herkkää, en vain osaa kuvailla sitä.
Olen yrittänyt ilmaista tuntemuksiani tästä, tökerösti, kuten aina, mutta toivottavasti miellyttää.
*kumartaa ja häipyy takavasemmalle*
Viimeksi muokannut Darial Kuznetsova, Ma Joulu 17, 2007 6:41 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Jos oli nimi niin kuka sitä muistaa, jos oli kasvot niin ne helppo oli unohtaa.
Jos oli sydän niin se helppo oli poistaa ja pyörät pyörii, päivät itseään toistaa...

Sydänpuu - Mustaan Uneen (Jani Liimatainen)
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

En osaa muuta kuin kiittää kommenteista. Täytyy myöntää, etten muista tästä ficistä enää kovinkaan paljoa, siitä on jo aikaa kun tämän kirjoitin (ja sen kyllä huomaa :oops:)

Kiitos kaikille kommenteistanne!!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Suetus
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Pe Elo 07, 2009 9:24 pm
Paikkakunta: Siellä jossain maailman laidalla

Re: Eldarion, G

Viesti Kirjoittaja Suetus »

Aaw.. Aivan ihana, olit saanut tunteet tosi hyvin esille. Kenelle tahansa vanhempien pois lähtö on varmasti hankalaa ja kamalaa, mutta Eldarionin tilanne oli jotenkin vielä kamalempi. Rakastin tuota kohtaa jossa Eldarion pohtii menneitä, ja kuinka Elessar oli antanut tämän kiivetä puuhun. Se oli jotenkin koskettavaa.
little piece of heaven

Vuoden 2010 Frodo :3
Vastaa Viestiin