Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minä pidin paljon tästä luvusta. Häähumussa nyt on oma tunnelmansa ja Carnin ja Emmenin surkuhupaisa keskustelu oli mukavaa luettavaa aiheesta riippumatta.

Feolain ja Berean tuntuivat jotenkin lähentyvän entisestään. Tuo miten Feolain ei oikein tiennyt, mitä kertoisi, tuntui todella tutulta. Se on kyllä jännä miten joskus on vaikeaa päättää, mitä kertoisi ja mitä ei, jos joku kysyy noinkin yksinkertaisen kysymyksen, kuin "mitä kuuluu" (no yleensähän vastataan että hyvää, mutta sellaisissa spesiaalitapauksissa on vaikea keksiä mitä vastaisi)

Sanonpa uudestaan, että pidin Carnin ja Emmenin keskustelusta. Vaikka asia ei ihan niin ole, en päässyt eroon mielikuvasta kahden kilpakosijan tapaamisesta. Oli kyllä aika jännä, miten Carn avautui. Toisaalta, samankaltainen menneisyys ja kokemukset yhdistävät, molempien oli helpompi puhua kun tiesi toisen kokeneen samankaltaisia asioita.

Tuossa keskustelussa oli monta hyvää kohtaa, mutta en ala niitä nyt lainaamaan, tulisi liian monta :)

Ehdin jo pelätä, että Waithin veli sotkisi hääpuvun hiilellä. No, onneksi niin ei käynyt. Taitaavat Waithin veljet salaa olla hieman harmissaan kun isosisko lähtee pois kotoa. Varsin ironista tosiaan, ensin Waithin äidillä on kiire saada tytär naimisiin ja sitten kuitenkin sitä itkeskellään. No, niinhän se taitaa olla, minkäs teet.

Tästä jäi kyllä hyvä ja lämmin fiilis. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Feolain ja Berean ne vaan osaavat olla niin sopuisia sisaruksia... heidän välillään ei kyllä taida olla mitään kilpaa vanhempien suosiosta tai mistään muustakaan. Tuo että Berean kysyi Feolainin kuulumisista oli tosi kivasti tehty, pieni kysymys joka helposti jää perhepiirissä kysymättä. Tuo Carnista käyty sananvaihto oli kanssa kiinnostava... Minusta tuo Carn on kaikkiaan tosi hieno hahmo, hän käyttäytyy aivan niin kuin voi odottaa sellaiselta, jota vanhemmat (tai vanhempi tässä tapauksessa) eivät ole hyväksyneet sellaisena kuin tämä on.

Eikä Emmeniäkään kai ole sellaisenaan hyväksytty, ja siinä mielessä oli tosi mukava että nuo kaksi löysivät toisensa. Minä pidin kovasti tuosta heidän kohtaamisestaan. En aluksi osannut yhtään odottaa, että se vastentahtoisesti Emmenin pöytään päätynyt juippi olisi Carn. :D Minusta olisi kyllä tuntunut aivan yhtä epämiellyttävältä kuin Carnista, jos olisin joutunut istumaan jonkun ventovieraan pöytään olosuhteiden pakosta. (Joikos se tuopista vai pikarista? Minusta pikari on sellainen, josta juodaan yleensä viiniä. ;)) Nuo Carnin tokaisut olivat niin hupaisaa luettavaa, tuo hänen arvionsa rohanilaisista varsinkin. Ei sitten ole odotukset kovin korkealla. Ja Emmeniä varmaan kummastutti, että mies joka on itse puoliksi rohanilainen arvioi heitä niin tylysti, mutta koska Carn ei anna arvoa itselleen, niin miksi hän antaisi sitä syntyperälleenkään... Olin ehkä hiukkasen yllättynyt siitä, miten pian nuo kaksi elämän kolhimaa miestä saattoivat avautua toisilleen, mutta toisaalta tuollainen oluthuuruinen tilanne oli kyllä sellaiseen otollinen.

Nykyisessä mielentilassani en oikein tuohon Waithin onneen osaa eläytyä, mutta sinänsä ihanasti kuvailtu toisaalta tuota onnellista odotusta ja toisaalta kodista lähtemisen haikeutta. Tuo pikkuveli herätti kyllä minussakin lähinnä kauhua tullessaan hiilellä sotkettuine keppihevosineen sinne hörhelöiden keskelle. Onneksi pelkkä päiväpeitto likaantui.

Saa nähdä, onnistuuko Feolain palauttamaan Carnille hänen itsetuntonsa, ja jos onnistuu niin miten hän sen tekee. Ja kyllähän Emmeninkin ego kaipaisi pönkitystä, että uskaltaisi vähän ojentaa tuota ääliöveljeään... Mielenkiinnolla odotan jatkoa.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia taas kovasti kommenteista. ;)

Nerwen: Niin no, en minä nyt itse tunne mitenkään erityisemmin osaavani. Etenkään tänään, kun hioin tuota hääosuutta. Mutta toki se lämmittää mieltä, jos sinun mielestäsi se on asian laita. ;) Niin, Feolain kai sen takia aloitti sanomalla, että minun ystäväni äiti, koska ei ensinnäkään ollut varma, että sanoisiko nimi Emmen Bereanille mitään ja toisekseen, koska halusi korostaa sitä, että Emmen tosiaan on hänen hyvä ystävänsä, eikä vain parantaja Parannuksen Tarhassa. Niin, Areth tosiaan vaikuttaa varsin ahdasmieliseltä, mutta toivottavasti ymmärrät häntä vähän paremmin seuraavan luvun (ei vielä tämänpäiväisen) jälkeen. Ja ei Waithin turhamaisuus ole mihinkään kadonnut, joten totta kai hänen oli peilailtava hääpukuaan. Tosin luulisin kyllä, että lähestulkoon kuka tahansa olisi tuossa tilanteessa tehnyt samoin. :)

Andune: Niin, se on kyllä hankalaa, jos joku noin kysyy, että mitä kuuluu ja haluaa kuulla jotain muutakin kuin, että hyvää. Niin, Feolain ja Berean ovat aika läheisiä ja se ehkä korostui tässä, kun heillä oli aikaa jutella. Kyllähän Carnin ja Emmenin tapaamisen voi tietyllä tavoin nähdä kahden kilpakosijan tapaamisena, vaikka tietysti miehet itse eivät sitä niin nähneet, varsinkin kun eivät edes tiedä, että molemmat tuntevat Feolainin. Niin, minusta tuntui paljon helpommalta saada Carn avautumaan ventovieraalle, vaikkapa Bereanin sijaan, vaikka en kyllä tiedä, kuinka uskottavalta se vaikutti.

Mithrellas: Ei Feolainin ja Bereanin välillä taida tosiaan olla pahemmin kilpailua vanhempien suosiosta. Molemmat ovat kyllä aika temperamenttisiä, joten kyllä heillä jotakin kinaa aika ajoin on, mutta tietysti kun he ovat olleet niin paljon erossa, niin pystyvät keskustelemaan varsin sivistyneesti. :) Kiva kuulla, mitä sanoit Carnista, koska minusta se on tosi kiva hahmo kirjoittaa. Heh, tuossa viime luvussa varmaan ovat menneet tuopit ja pikarit iloisesti sekaisin. Kyllä kai olutta paremminkin tuopista juodaan. Mutta en nyt näin suoralta kädeltä kyllä tiedä, että mitä eroa noilla tuopilla ja pikarilla oikeastaan on. Niin Carnista varmaan tuntui epämukavalta istua vieraan pöytään, koska se ei ihan näihin sosiaalisimpiin kavereihin kuulu.

Sitten olisi vuorossa hääluku ja se nyt taitaa olla pahimmanlaatuista siirappia. Yrittäkää selvitä loppuun asti. :)

Luku 28
Sateen sattuessa


Berean seisoi peilin edessä ja tuijotti hienoja vaatteitaan, tietämättä mitä niistä pitäisi ajatella. Hän oli viime aikoina niin tottunut sotilaan varusteisiin, käytössä muokkaantuneisiin ja helppokäyttöisiin, että tuntui oudolta kantaa yllään arvokkaammasta kankaasta valmistettuja asusteita. Pudistaen itsekseen päätään, hän nosti katseensa kasvoihinsa, jotka siinsivät peilin pinnasta. Tummat silmät tuijottivat vakavina vastaan, ne näyttivät hitusen vauhkoilta ja säikähtäneiltä.

Berean siirtyi peilin edestä ikkunan luo ja tiiraili sumuun nähdäkseen, että oliko sade jo hellittänyt, mutta taivaalta tihkusi edelleen vettä hiljaiseen, mutta tappavan varmaan tahtiin. Harmaat pilvet peittivät taivasta sellaisella päättäväisyydellä, etteivät ilmeisesti aikoneet päästää vähäistäkään sinerrystä tai auringonsädettä lävitse. Itse häätilaisuus oli tarkoitus pitää sisätiloissa, joten sinänsä sateesta ei ollut haittaa, mutta olisihan kirkas sää voinut kohottaa tunnelmaa. Ainakin vieraiden osalta, Bereanille itselleen oli aivan yhdentekevää, vaikka taivaalta olisi ryöpynnyt pieniä miehiä. Hän havaitsi rummuttavansa ikkunanlautaa sormillaan ja vangitsi ne toiseen käteensä kiroten huonoja hermojaan. Hän oli vain menossa naimisiin, hitto soikoon, mitä hermoilemista siinä saattoi olla. Ei juuri mitään, niin hän oli itselleen väittänyt ja ollut niin vakuuttava, että oli uskonutkin itseään, kunnes oli aamuyöstä havahtunut unesta kylmä hiki otsallaan.

Unessa Waith oli astellut häntä kohti vieraiden ympäröimänä ja Berean oli ojentanut kätensä tätä kohti, kun Waith oli yllättäen kiljaissut ja alkanut viskoa häntä saappailla. Berean oli säntäillyt sinne tänne väistellessään kenkätulvaa ja vieraat olivat kierineet lattialla naurusta ulvoen. Hän oli herännyt juuri ennen kuin yksi saappaista olisi mäiskähtänyt hänen päähänsä ja vapissut hetken vuoteessaan ennen kuin todellisuus oli saanut hänet kiinni. Sen jälkeen ei ollut ollut toivoakaan takaisin uneen vajoamisesta, joten hän oli hiipinyt keittiöön juomaan mukillisen kylmää vettä ja istunut sitten pöydän ääressä odottaen aamuyön pitkiä, pimeitä tunteja kuluviksi.

Feolain oli liittynyt hänen seuraansa, kun aamu oli ollut vielä pimeä, alkanut pian touhuta aamiaista ja sen jälkeen aika olikin kadonnut jonnekin. Ja nyt hän seisoi tässä, pukeutuneena ja kaikin tavoin lähtövalmiina ja yritti keskittyä ajattelemaan positiivisesti ja itsevarmasti. Niitä ajatuksia tuntui vain tänään olevan tavallista vaikeampi löytää.

”Mennäänkö sitten?” Isä oli ilmestynyt ovelle. Hän näytti tyyneltä ja rauhalliselta niin kuin hänen tapansa oli ja taputti Bereania olkapäälle, kun tämä puski hänen ohitseen käytävässä. Äiti ja Feolain olivat menneet jo edeltä huolehtiakseen vieraiden vastaanottamisesta. Vain lähimmät ystävät ja sukulaiset oli kutsuttu, mutta Waithin suku oli melko suuri, ja olisi tietysti ollut epäkohteliasta unohtaa vieraslistasta lukuisat isotädit ja maalaisserkut.

Berean kääriytyi viittaan suojatakseen vaatteensa sateelta ja veti hupun tiukasti päähänsä. Jos hänen tukkansa pääsisi kastumaan, se muistuttaisi luultavasti repaleista, hylättyä linnunpesää, eikä se todellakaan käynyt päinsä tänään. He kävelivät reippaasti eteenpäin. Isä ei edes yrittänyt pitää vireillä kevyttä keskustelua aistien varmasti, ettei Bereanista olisi siihen. Berean keskittyi vetämään keuhkoihinsa sateenhuuruista ilmaa, viemään jalkaa toisen eteen ja sulkemaan mielestään kuvan itsestään astumassa Waithin puvun helmalle.

***
Waith tunsi ihmisten katseet itsessään astellessaan isänsä vierellä huoneen päädyssä olevaa koroketta kohden ja hänen oli pakko myöntää, että se tuntui hyvältä. Hän oli tyytyväinen pukuunsa ja tiesi näyttävänsä kauniilta, tänään häntä ei häirinnyt olla tuijotuksen kohteena. Hän tunsi väristyksen lennähtävän päästä varpaisiin nähdessään Bereanin seisovan komeana ja vakavana edessään. Hän unohti hermoilla askeleista tai hameenhelmoista tai siitä, että jokin, jota hän ei ollut osannut ajatellakaan menisi pieleen. Berean heitti hänelle lyhyen, tälle niin luonteenomaisen hymyn, johon Waith huomasi vastaavansa, vaikka hänen huulensa vapisivatkin. Hän puri huultaan estääkseen itseään itkemästä. Mitä syytä hänellä muka oli vetistellä tällaisella hetkellä?

Mutta kun hän vihdoin pääsi Bereanin luo ja tämä ojensi hänelle kätensä, huomasi hän hämmästyksekseen, että Bereaninkin käsi tärisi hieman. Hän katsahti Bereania silmiin, ne hymyilivät lämpimästi suoraan hänelle. Vapina hänen sisällään laantui ja hän puristi lujemmin Bereanin kättä samalla, kun katsahti vierasjoukkoa. Äiti istui aivan lähellä. Hän oli kaivanut nenäliinan esille ja pyyhki sillä silmiään, eikä huomannut, että veljet kiehnäsivät levottomina hänen vierellään. Bereanin vanhemmat istuivat ryhdikkäinä vierekkäin ja Feolain heidän vieressään. Hän näytti vieraalta, kun hänen hiuksensa eivät olleet sotkuisella palmikolla, vaan taidokkaalla nutturalla. Hän tavoitti Waithin katseen ja hymyili tälle rohkaisevasti. Waith vastasi hymyyn. Hän oli iloinen siitä, että tuli nykyisin toimeen Feolainin kanssa. Ei, se oli laimeasti ilmaistu. Hän oli iloinen siitä, että Feolain oli hänen ystävänsä.

Berean vaihtoi painoa jalalta toiselle ja Waith käänsi katseensa takaisin sulhaseensa. Ja äkisti häntä ei enää jännittänyt. Ihmiset ympärillä olivat suurimmaksi osaksi tuttuja ja Berean, Berean oli hänen oma Bereaninsa, vaikka tumman sininen puku olikin kummallisen vieraan näköinen hänen päällään ja tavallisesti joka suuntaan harottavat kiharat oli kammattu huolellisesti päätä myöten. Mutta kasvojen piirteet olivat samat, samoin hymy, vaikka se muistuttikin nyt enemmän ujoa virnistystä kuin Bereanin tavallista itsevarmaa virnettä.

Hääseremonia liukui Waithin ohi niin, että hänen oli vaikea muistaa sitä edes muutamaa minuuttia myöhemmin, vaikka hän oli kuvitellut sen olevan niitä asioita, jotka hän muistaisi elämänsä loppuun asti. Mutta sillä hetkellä vain Bereanilla tuntui olevan merkitystä. Waith tajusi, että olisi mennyt Bereanin kanssa naimisiin juuri sillä hetkellä, vaikka vieraita ei olisi ollut ainoatakaan ja hänellä olisi ollut vain säkki vetää päälleen. Häillä ei loppujen lopuksi ollut muuta virkaa kuin se, että se teki heistä aviopuolisoita, ja sitä Waith halusi enemmän kuin mitään muuta.

”Kun me tapasimme, Waith, minä ihastuin sinun sädehtiviin silmiisi ja loistavaan hymyysi, joka tuntui muuttavan polveni hyytelöksi”, Berean aloitti ja Waith tunsi ajatustensa kulkeutuvan tuohon päivään, jolloin he olivat tavanneet. Hän saattoi vieläkin nähdä elävästi mielessään sen hetken, kun Berean oli kumartunut poimimaan huivia, jonka hän oli pudottanut ja ojentanut sen sitten hänelle tutun virnistyksensä saattelemana. Waith oli hymyillyt vastaan, täysin avoimesti, ei kainosti niin kuin nuoren neidon olisi kuulunut tehdä ja Berean oli sipaissut hänen kättään laskettuaan huivin hänen käsivarsilleen. Sitten tämä oli lausunut jonkin typerän huomautuksen vallitsevasta säätilasta, joka oli ollut harmaa ja sumuinen, ja saanut Waithin nauramaan. Ihmiset torilla olivat kulkeneet ohi, jotkut tönien heitä mennessään, koska he olivat pysähtyneet keskelle käytävää, eikä kellään heistä ollut ollut aavistustakaan siitä, mitä maailmaa heilauttavaa oli juuri tapahtunut.

”Ja minä rakastan sinun silmiäsi, sinun hymyäsi edelleen”, Berean jatkoi. ”Rakastan enemmän kuin saatan sanoa. Mutta päivien kuluessa minä olen oppinut, että tuon hymyn takaa löytyy kauneutta, joka on vielä hehkuvampaa kuin sinun viehättävä ulkomuotosi. Se kätkee sisälleen sinun lempeän luonteesi, jota minä ihailen ja arvostan yli kaiken muun. Niin kuin sitäkin, kuinka päättäväinen osaat tarvittaessa olla.” Bereanin suupielet nytkähtivät, ja Waith tiesi tämän ajattelevan sitä, kuinka hän oli kiivastuksissaan viskannut saappaan Bereania kohti. Hän oli äkisti suunnattoman onnellinen siitä, että vaikka häävieraat seurasivat Bereanin jokaista sanaa herkeämättä ja luulivat ymmärtävänsä ne, loivat sanat silti Waithin ja Bereanin välille maailman, johon kenelläkään muulla ei ollut pääsyä.

”Minä rakastan sinua, Waith, nyt ja aina”, Berean lopetti, ääni hiukan käheänä. Waith veti syvään henkeä. ”Minäkin rakastan sinua, Berean”, hän sanoi. Ensimmäiset sanat tulivat ulos hiukan kimeästi, mutta ääni sai vahvuutta Waithin jatkaessa. ”Sinä saat minut tuntemaan oloni hyväksi, sytytät liekin sydämeeni, saat minut nauramaan. Ja Berean, saat minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Kun olen sinun vierelläsi, minusta tuntuu, ettei maailmassa olisi mitään, mikä voisi vahingoittaa minua, eikä mitään, mistä emme yhdessä selviäisi. En haluaisi päästää sinua pois läheltäni, jollen sitten sen vuoksi, että jälleennäkemisen hetki olisi kaksin verroin suloinen.” Hän näki, että Bereanin kasvot olivat kalvenneet hiukan ja kiirehti jatkamaan: ”Ja samalla tiedän, että se velvollisuudentunto, jota kannat sisälläsi, tekee sinusta juuri sen miehen, jota rakastan. Sen miehen täytyy auttaa muitakin, jotta voisi itse olla rauhassa, ja sitä minä ihailen päivä päivältä enemmän.”

Bereanin kasvoilla oli nyt ilme, jota hän ei aivan tunnistanut. Hämmennystä ja iloa sekaisin, ehkä se oli onnellisuutta. Mutta hän puristi koko ajan lujasti Waithin kättä ja, kun hän lopuksi kumartui suutelemaan Waithia, saivat kasvot aivan hetkeksi kokonaan vakavan ilmeen. Waith astui lähemmäksi ja nykäisi hameensa helman nopeasti pois Bereanin jalan tieltä, mutta sitten tämän huulet olivat jo painautuneet hänen omilleen ja hän tunsi kyynelten kihoavan silmäkulmiinsa, vaikka hänen kasvonsa olivatkin hymyssä.

***

Feolain katseli, kuinka Berean ja Waith liitelivät tanssilattialla ja toivotti heille mielessään onnea. Valar tiesi, että molemmat olivat sen ansainneet, niin vaikea oli kulunut syksy heille ollut. Mutta nyt jälkeäkään siitä surumielisyydestä ei ollut nähtävissä heidän kasvoillaan, vain puhdasta onnea. Feolain hymyili antaessaan katseensa vaeltaa ympäri salia. Kahden suvun jäsenet ja ystävät tutustuivat toisiinsa, äidin veli keskusteli Waithin isän kanssa ja Bergil oli löytänyt seuraa Waithin veljistä. Feolain näki heidän kaatavan vaivihkaa viiniä yhteen pikariin, mutta ei viitsinyt puuttua asiaan. Pojat hiipivät huoneen nurkkaan hihityksen seuratessa heidän kantapäillään. Feolainkin huomasi hymyilevänsä. Iloisen musiikin soidessa taustanaan ihmisten nauru ja puheen helinä, hän ei kerta kaikkiaan voinut tuntea itseään surulliseksi. Hän hätisti mielestään kaikki järkevät ajatukset ja teki päätöksensä hetken mielenjohteesta.

”Minä en tanssi”, Carn pudisti päätään niin tarmokkaasti, että punertavat hiukset hulmahtivat.

”Tulisit nyt.” Feolain ojensi kätensä ja otti kasvoilleen mahdollisimman pyytävän ilmeen.

”Minä en tanssi”, Carn toisti. ”En osaa enkä halua.”

”Älä pelkää, ei tässä kappaleessa ole vaikeita askelia”, Feolain sanoi niin kovalla äänellä, että se kantoi pitkälle heidän ympärilleen. Vieressä istunut tyttö tirskahti kuuluvasti kämmeneensä.

Carn heitti Feolainiin äkämystyneen katseen, tarttui sitten hänen ojennettuun käteensä niin riuskasti, että Feolain lähes heilahti hänen syliinsä ja johdatti hänet tanssin pyörteisiin. Carn oli ollut oikeassa, hän ei todellakaan osannut tanssia. Feolain ei tiennyt, mitä tanssia he tanssivat, mutta eivät ainakaan samaa kuin muut tanssilattialla, eikä hän ollut varma, että sopiko se edes niihin säveliin, joita soittajat loihtivat ilmoille. Mitä se sitten olikin, se sai veren jyskyttämään hänen suonissaan ja kohoamaan hänen poskilleen. Carn oli häkellyttävän lähellä. Feolain tunsi hänen vahvat kätensä ympärillään ja tunne sai hänen selkäpiinsä kihelmöimään.

Heidän askeleensa kävivät yhteen. Carn pyöräytti Feolainin ympäri ja vastaanotti hänet takaisin käsivarsilleen. Feolainin poskea poltti siitä, mihin Carnin lämmin hengitys virtasi. Kun musiikki loppui, hän olisi voinut itkeä. Surusta, ilosta, hämmennyksestä. Pakahtuneista tunteista, joille hänellä ei ollut nimeä. Hän tajusi hämärästi, että Carn ei ollut päästänyt hänen kädestään irti ja johdatti häntä nyt puutarhaa kohti. Se oli valaistu kymmenillä erivärisinä loistavilla lyhdyillä, jotka heilahtelivat tuulen virtauksissa.

Carn pysähtyi suojaiseen nurkkaukseen pihan perälle kirsikkapuun varjoon. Siihen ripustettu lyhty heitti punaisia varjoja hänen kulmikkaille kasvoilleen. ”Sinä et tiedä, mitä olet tekemässä, Feolain. Minä olen hankala ihminen.”

”Niin minäkin”, Feolain sanoi kiihkeästi. Carnin katse porautui häneen silmiinsä kuin mies olisi tahtonut nähdä hänen sieluunsa asti. Sitten Carn kumartui ja suuteli häntä. Carnin huulet olivat kovat ja rohtuneet, ja Feolain rakasti niitä. Hän tarttui Carnin toiseenkin käteen ja mies veti hänet lähemmäksi itseään ja painoi toisen kätensä hänen selkäänsä. Feolain tunsi sen hehkuvan kuumana silkkisen juhlapukunsa läpi. Pienen hetken kuluttua Carn vetäytyi aavistuksen kauemmaksi, mutta Feolain saattoi edelleen tuntea hänen huuliensa poltteen omillaan.

Tämä oli oikein, eikä millään muulla ollut mitään väliä. Ei sillä, että Feolain oli vannonut, ettei olisi missän tekemisissä sotilaiden kanssa, koska näiltä ei saisi muuta kuin sydänsuruja. Ei sillä, että Carnin hartiat olivat ongelmista raskaat ja tämä oli joskus suunnattoman ärsyttävä. Ensimmäistä kertaa elämässään Feolain heitti järkevät tunteensa tuulen vietäväksi ja se sai vapauden ilon kuplimaan hänen rinnassaan.

”Täällä sataa”, Carn sanoi ja puristi edelleen hänen kättään varovaisesti omassaan. Feolain tajusi vasta silloin, että hänen hiuksensa olivat kosteat ja pisaroita valui hänen kasvoilleen. Hän naurahti, ehkä tilanteen hullunkurisuudelle, he kaksi ulkona sateessa Bereanin häissä, tai ehkä vain, koska hänestä tuntui niin hyvältä. Carnkin nauroi ja hänen naurunsa oli yllättävän syvä ja tumma nyt, kun se ei ollut ivasta raskas.

”Mikset sinä naura useammin?” Feolain kysyi.

Carnin ilme synkkeni. ”Minulla ei ole ollut paljonkaan nauramisen aihetta”, hän sanoi tavallisella sävyllään.

”Carn, et vetäydy kuoreesi”, Feolain pyysi. Hänen sydämensä hakkasi. ”Et nyt.”

”Minä yritän”, Carn sanoi, kerrankin vakavasti ja veti hänet lähemmäksi itseään. Carnin vartalo tärisi ja Feolain tajusi hetken kuluttua, että mies itki, eikä voinut olla äännähtämättä kummastuneesti. Carn päästi irti hänen kädestään, vetäytyi kauemmas puun varjoihin ja pyyhki raivokkaasti silmiään. Tällä kertaa Feolain ei epäröinyt. ”Carn.” Hän asetti kätensä miehen olkapäälle ja hetken päästä tämän käsi nousi haparoimaan hänen sormiaan, löysi ne ja puristi niin tiukasti, että melkein sattui. Feolain kietoi toisen kätensä Carnin ympärille ja painoi päänsä tätä vasten. Hän aavisti, että nuo suolaiset pisarat, jotka edelleen valuivat Carnin poskia pitkin, olivat kyyneleitä, jotka olisi pitänyt itkeä jo kauan sitten. Carn oli padonnut ne sisäänsä niin kuin monet muutkin asiat, ja että hän saattoi vain olla tässä, seisoa Carnin tukipylväänä. Ja edelleen hän tunsi olonsa niin hyväksi, niin onnelliseksi, vaikka Carnin kyyneleet valuivat hänenkin poskiaan pitkin. Tai sitten se oli sadetta. Kaunista, punertavan lyhdyn valossa kimaltavaa sadetta.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oi, oi oi..... *vinkuu* nyt minä en kyllä voi sanoa mitään vähään aikaan.

Niin. Tämä luku oli jotain aivan ihanaa. En oikein tiedä mistä minä aloitan..! Istun tässä kädet näppiksellä enkä keksi mitään. :? Sanotaan aluksi vaikka niin, että sait silmäni kostumaan, vaikka en varsinaisesti itkenyt.

Bereanin ajatukset olivat niin luonnollisia ja se painajainen, voin hyvin kuvitella, Berean parka. (Harakanpesä-vertaus hiuksiin liittyen toi pahoja muistoja mieleen. Minä menin joskus pienenä sanomaan kaverini äidille, että tämän hiukset ovat kuin harakanpesä, kun olimme uimahallissa ja nolottaa niin paljon vieläkin...)

Ja Waithin kohdalla minä sitten aloin tunteilla. :roll: Koko kuvaus oli niin suloinen ja tunnelmallinen ja... en tiedä, mitä kohtaa pitäisi kehua eniten, mutta se oli jotain ihan uskomatonta. Se kohta, missä Waith totesi Feolainin ystäväkseen, oli ihana, samoin Bereanin ja Waithin valat tai miksi niitä pitäisikään sanoa. Nuo nyt ainakin pitää mainita ihanina kohtina. Valojen kohdalla silmät tulivat märiksi.

Ja Feolain... jotenkin sain sellaisen ennakkoaavistuksen, että tuo tanssi ei voi päättyä siihen että he vain erkanevat toistensa luota. Sinä kohtaa piti räpytellä aika taajaan, että pystyi taas lukemaan. Koko Carnin ja Feolainin keskustelu oli ihan uskomaton. Minusta on niin ihanaa, että Carn saattoi vihdoin päästää tunteensa näkyviin ja unohtaa sen kovan, ilkeän kuoren, jota hän pitää yllä. Se naurun kuvaus oli hieno. Kaunis, kaunis kohta tuo itkeminenkin, jonka minä näin ihan kuvana silmieni edessä. Ehkä ne kaksi sittenkin kuuluvat toisilleen... Carn on upea hahmo.

Tämä oli ihana luku, niin ihana ja kaunis, että ihan ovat tunteet pinnassa edelleenkin... Ehkä tämän ficin tähänastisista luvuista paras, jos minulta kysytään.

Ja ehkä on turha sanoa, että minä haluan jatkoa nyt enkä vasta viikon päästä... Ja voin sanoa masentuvani, sillä en ole kotona sunnuntaina enkä pääse lukemaan. *huokaus*
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ja tämän luettuaanko pitäisi saada aikaiseksi jotain järkevää palautetta awwituksen lisäksi?

Tämä oli juuri sopivan siirappista ja minä lähes kiemurtelin tuolillani koska tuo koko vihkimishässäkkä oli...aivan totaalisen ihanan romanttista. Kyllä, olen romantikko ja kyllä, mahdotonta ajatella selkeästi juuri nyt. Waith ja Berean ovat niin ihana pari ja tuo tunnelma ja kaikki. Arvaat varmaan että pidin valtavasti tuosta alusta :)

Lisää sekoamista. Mahtavaa, että Feolainin ja Carnin juttu menee eteenpäin. He tuntuvat niin erilaisilta ihmisiltä mutta sillä ei tässä ole mitään väliä. Tuo tanssiminen ja Carnin aavistuksen roisit otteet jotenkin jäivät odotuttamaan, että josko pian tapahtuisi jotain. Ja niin kävi. Tuo puutarhaan meneminen, suudelma, sade ja Carnin murtuminen...

Tämä todella nosti tunteita pintaan ruudun tällä puolen, saas nähdä huokailenko hymyillen koko loppuillan. Todennäköisesti kadun tätä kommenttia myöhemmin, mutta kerrankos sitä innostuu hössöttämään jostain :) Ensi viikosta tulee pitkä jatkoa odotellessa...
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, iski kauhea hääkammo tuota alkua lukiessa. Olit kuvannut Bereanin jännityksen niin todentuntuisesti, että minuakin alkoi vapisuttaa. Eipä olisi minusta alttarille, karkuun tulisi juostua heti ensi tilassa. Mukavaa että siellä satoi, nimittäin yleensähän kaikessa fiktiossa häissä paistaa aina aurinko pilvettömältä taivaalta, oli vuodenaika mikä hyvänsä.

Minä en taida kyllä keksiä tuosta Bereanin ja Waithin kohtauksesta oikein mitään muuta sanottavaa, kuin että tilanne oli äärettömän kaunis ja tunteellinen. Nuo kaikki pienet yksityiskohdat tekivät siitä hyvin todentuntuisen. Ja pidin tuosta, kuinka Waith yllättyi huomatessaan Bereaninkin jännittävän. Onhan se hyvä huomata viimeistään hääpäivänä, että toisellakin on hermot. Nuo heidän vihkivalansa (jos ne nyt ne olivat) olivat tietysti aika ruusuiset, mutta mitä muutakaan ne olisivat voineet olla. Ihmettelin kyllä vähän tuota Bereanin pelästystä ja hämmennystä, että mikä Waithin sanoissa sen oli mahtanut saada aikaan.

Mukavaa, että Carnkin oli kutsuttu häihin. Hänelle ei varmaan useinkaan tuollaisia kutsuja satele. Feolain oli kyllä pikkuisen omituinen, mietin että oliko se viinin tekosia vai mitä. Se, miten hän väkisin repi Carnin tanssilattialle oli kyllä todella rohkeaa, kun hän ei edelleenkään voinut tietää, mitä Carn hänestä ajattelee. Mitä jos tämä pitää Feolainia rumana vanhana piikana? Ei Feolainilta ainakaan itseluottamusta puutu... No, Carnin otteet tanssilattialla ja puutarhassa tietysti puhuivat sen puolesta, ettei hän nyt ainakaan Feolainia inhonnut, joskaan ei tuollainen käyttäytyminen nyt välttämättä minkään syvemmän kiintymyksenkään puolesta puhu. Tilanne oli kyllä tosi romanttinen ja kiihkeä, ja siiinä mielessä mukavaa luettavaa. :D Carnin murtuminen tuli minulle vähän yllätyksenä, mutta ovathan nuo häät tietysti tunteellinen juhla ja jos on noita juomiakin tullut nautittua... Että ehkäpä Carn oli jo valmiiksi hieman herkässä mielentilassa jouduttuaan katselemaan toisten onnea sivusta ja mietittyään, ettei sama ikinä voi osua omalle kohdalle.

(Mitä pikarin ja tuopin eroon muuten tulee, niin minä itse miellän pikarin sellaiseksi varrelliseksi, vähän kuin varhaisemmaksi versioksi viinilasista, ja tuopin taas sellaiseksi isommaksi ja tasapaksummaksi, jossa on korva. Mutta niitä on tietysti monenlaisia eivätkä ne aina eroa toisistaan noin selvästi.)

Tässä luvussa oli tosi kaunis tunnelma alusta loppuun. Odotan innolla, millaiseksi Bereanin ja Waithin yhteinen arki muodostuu, ja tietysti on myös mukava nähdä, miten tuo Feolainin ja Carnin suhde tuosta nyt kehittyy.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Taas kerran suuri kiitos kommenteista. ;)

Nerwen: Voi sentään, se on aina hienoa kuulla, että on onnistunut herättämään tunteita kirjoituksillaan. Kauhean kiva, jos tosiaan pidit tästä noin paljon, etkä tukehtunut siirappiin lukiessasi. ;) Ja jännä kuulla, että tämä oli sinun mielestäni tähänastisista luvuista paras. Minä kun hoin itselleni sormi lähetä-nappulalla, että paina jo siitä, kun et kuitenkaan enää aio mitään sille luvulle tehdä. Jotenkin olin tästä aika epävarma. Niin, ja pidän itse Carnin hahmosta kirjoittamisesta kovasti, joten kiva kuulla, että se tuntuu toimivan.

Andune: Kiva, jos oli sopivan siirappista. Minä olin varma, että liian siirappista. ;) Joo, jos jokin on tässä ficissä liikkunut hitaasti, niin Feolainin ja Carnin juttu tai ainakin minusta tuntuu siltä, mutta minä nyt olen "tiennyt" siitä koko ajan, silloin alussakin, kun yritin antaa sen kuvan, että Feolainin ja Emmenin välillä tapahtuu pian jotain. Mutta oli tosiaan aika jotain tapahtua Feolainin ja Carnin välillä. Äläkä turhaan kadu tuota kommenttia, minä tulin siitä tosi hyvälle mielelle.

Mithrellas: Joo, niinhän siellä satoi, mitäs halusivat järjestää häät syksyllä. Syksyllä sataa vettä (ja näköjään meidän maailmassa sataa tätä nykyä talvellakin). :) Niin, Waithilla on ehkä Bereanista sellainen kuva, että tämä on itsevarmempi kuin onkaan tai ainakin, ettei tämä jännittäisi tuollaisia juttuja. Ja valat olivat tosiaan niin ruusuiset kuin olla ja voi. Minä ajattelin tuo Bereanin pelästyksen (tai no pelästys nyt on turhan vahva ilmaisu) niin, että se tapahtui siinä kohtaa, kun Waith rupesi puhumaan siitä, miten ei haluaisi päästää Bereania luotaan. Tuo Bereanin sotaretkille lähteminen, kun on ollut vähän niin kuin peikkona näiden kahden välillä. Carn oli Bereanin ystävänä totta kai kutsuttu ja tuosta hänen ja Feolainin jutusta sanon vaikka, että se nyt vaan tapahtui, ehkä vähän molempien osapuolten hämmästykseksi. Ajattelin, että Feolain uskalsi kiskoa Carnin tanssimaan juuri siksi, koska teki sen hetken mielenjohteesta. ;)

Seuraava luku on reilusti tavallista pidempi, minä en ole taas hirveästi ajatellut silloin, kun olen tunkenut kaiken samaan lukuun. Ensin meinasin jakaa luvun kahtia, mutta sitten ajattelin, että olkoon. Lukijalla on joka tapauksessa mahdollisuus päättää, että lukeeko kaiken yhteen pötköön vai pitääkö taukoa välissä.

Luku 29
Kahden kesken


”Luuletko sinä, että minä kannan tuon?” Berean kyseenalaisti järkyttyneen näköisenä.

Hän osoitti Waithin laukkua, joka ei ollut aivan mennyt kiinni ja jonka nurkasta pilkisti näkyviin linnun nokan muotoon kaiverrettu päivänvarjon kahva. Mihin Waith tarvitsi päivänvarjoa maalla? Berean itse oli heittänyt muutaman ylimääräisen vaatekerran pakkaukseensa, siinä olivat olleet hänen valmistelunsa. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten Waith saattoi tarvita mukaansa tuollaisen vuoren tavaraa. Tosin hän oli jo heidän lyhyen avioliittonsa aikana oppinut ymmärtämään, että Waith tarvitsi kotonakin ollessaan sellaisia esineitä, joita Berean ei ollut ennen edes vaivautunut ajattelemaan. Waith oli ensi tilassa järjestänyt pöydälle purnukkarykelmän, joista eräässä oli jonkinlaista voidetta ja toisessa jotakin toisenlaista voidetta. Yksi ainut hiusharja ei selvästi ollut tarpeeksi ja jos Waithin hiusnauhakokoelman olisi sitonut yhteen, olisi varmasti saanut niin pitkän köyden, että sillä olisi voinut lassota minkä tahansa Gondorin rajojen sisäpuolella kasvavista vuorista. Puhumattakaan Waithin vaatevarastosta, johon kuului hameiden lisäksi jos jonkinlaista huivia ja huntua niin, että ne kävivät täysin yli Berean ymmärryksen.

”Et kai sinä kävelisi tyhjin käsin hienon naisen vierellä katsomassa, kuinka hän raahaa painavaa laukkuaan?” Waith kysyi silmät suurina.

”Painavaa? Niin, olen täysin varma, että se on painava”, Berean murahti. Ja hänen täytyisi kantaa laukku torille asti. Hänen enonsa oli häissä kysynyt, tahtoisivatko Berean ja Waith kenties tulla joksikin aikaa hänen vieraikseen tilalle. Koska Berean ei kätensä takia voinut vielä palata kaartin töihin, olivat he hyväksyneet kutsun iloisina ja oli sovittu, että kasvimaansa tuotteita Minas Tirithin torille kuljettava naapuri ottaisi heidät kyytiinsä kaupungista takaisinpäin lähtiessään. Sitä ennen heidän pitäisi vain päästä torille asti.

”Jos sinä joutuisit kuljettamaan yhdenkin päivän selässäsi kaiken, mitä tarvitset, tavarasi vähenisivät kummasti”, Berean urputti tarttuessaan Waithin laukkuun. Hän irvisti. Kiviäkö Waith oli sinne ahtanut? ”Ei tarvitsisi olla kummoinenkaan samooja seuratakseen sinun jälkiäsi, kun polkusi olisi reunustettu hylätyillä voidepurnukoilla ja pitsialushameilla, kun kantamuksesi kävisi liian raskaaksi.”

”Älä yritä soveltaa sotilastaktiikkaasi minuun”, Waith kivahti vastaukseksi vähääkään häkeltymättä, ja harmaansiniset silmät tummuivat. Berean tuijotti vaimoaan, joka oli ristinyt kätensä puuskaan. Tämä näytti aivan auringonkukalta keltaisessa puvussaan, valkoisella huivilla sidottu hattu päässään. ”Lähdetään”, hän ärähti ja Waithin kasvoille nousi hymy tämän sipsuttaessa avaamaan hänelle oven. ”Herra on hyvä ja menee ensin”, hän sirkutti.

Sää oli kirkas ja valoisa. Aurinko näytti keränneen kesällä vähän voimaa syksynkin varalle ja vapautti sen nyt lämmittämään kaunista päivää. Hiki kihosi Bereanin niskaan, kun hän asteli eteenpäin. Hän pysähtyi puolimatkassa vaihtaakseen laukun toiseen käteen, mutta ilmeisesti hänen kipeä kätensä ei ollut vielä valmis ottamaan moista taakkaa kannettavakseen. Sitä vihlaisi ankarasti, ja Berean urahti.

”Sattuiko?” Waith kysyi huolestuneesti. Tämä taisi tuntea jonkun verran syyllisyyttä Bereanin käden vammasta, vaikkei yksi siihen epähuomiossa osunut saapas ollut voinut sitä juurikaan pahentaa.

”Kyllä tämä tästä”, Berean sanoi ja pakottautui virnistämään samalla, kun keskittyi pitämään käden liikkumatta hetken aikaa. Hyvässä yhteisymmärryksessä he taittoivat loppumatkan nopeasti. Sedän naapuri löytyi helposti, mutta tällä oli vielä kaupankäynti kesken, joten Berean ja Waith kiertelivät huolettomasti toria. Siellä oli kuhinaa, kuten aina. Ihmiset kulkivat korit käsissään, tinkivät huonolla tai vähän paremmalla menestyksellä tai vain seisoskelivat ryhminä juttelemassa. Toria parempaa paikkaa törmätä tuttuihin ei ollutkaan ja siellä saattoi kuulla kaikki huhut ja uutiset ensimmäisenä.

”Vaimoni”, Berean esitteli Waithin enon naapurille, kun kaupankäynti oli viimein hoidettu kunnialla loppuun, ja tunsi valtavaa ylpeyttä sanoessaan tuon ainokaisen, mutta niin merkittävän sanan. Naapuri, pienikokoinen mahakas mies, virnisti huvittuneen oloisena ja kehotti heitä sitten kiipeämään kärryihin kuivahtaneiden vihannesten ja tyhjyyttään kolisevien tynnyreiden sekaan. Berean kietoi käsivartensa Waithin hartioille, kun he täryyttivät kohti kaupungin ulointa porttia.

***

Huolettomuus henki talosta ja sen ympäristöstä. Kukaan ei ollut halunnut tai ehtinyt lakaista pois syksyn lehtiä ja ne peittivät pihamaata värikkäänä mattona. Kuraiset saappaat vaikuttivat olevan täysin omalla paikallaan kuistin portaalla ja kasa tyhjiä tynnyreitä lojui talon nurkalla. Pitkälle pyykkinarulle ripustettujen lakanoiden välistä pilkotti näkyviin peltokaistaleita. Itse talo seisoi harmahtavana ja säiden kuluttamana, mutta uskomattoman kodikkaan näköisenä ulkorakennusten ympäröimänä ja sen piipusta leijaili taivaalle harmaa savukiehkura.

Berean ojensi kätensä auttaakseen Waithin maankamaralle, ja Waith tarttui siihen kiitollisena. Hän jäsenensä olivat hellinä muhkuraisen matkan varrelta, joka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, vaikkei aurinkokaan ollut vielä laskenut.

”Valtavan hienoa olla täällä taas”, Berean sanoi vetäen niin tarmokkaasti ilmaa sisäänsä, että näytti aivan koiralta, joka on haistanut lihakimpaleen. Waith ei ollut ympärillä leijuviin hajuihin yksinomaan ihastunut, mutta piti viisaampana olla mainitsematta sitä Bereanille.

”Hei! tervetuloa!” Bereanin täti hihkui ovelta ja viittoili heitä tulemaan lähemmäksi. Kuistilla hän kaappasi heidät molemmat halaukseen aivan kuin edellisestä kohtaamisesta olisi kulunut vuosia reilun viikon sijaan. ”Tulkaa sisään”, hän kutsui ja paimensi heidät edellään kotoisaan keittiöön. ”Minä olen leiponut koko päivän teidän tuloanne silmällä pitäen.” Ja vehnäsen lämmin tuoksu todistikin hänen sanansa kiistattomasti. ”Berean, minä olen laittanut yläkerran päätykammarin valmiiksi teitä varten. Viekää tavaranne sinne. Ja Waith haluaa varmasti vaihtaa vaatteita, noin herkkä väri sotkeutuu täällä helposti.”

Waith seurasi Bereania yläkertaan hitusen hämmentyneenä. Hän ei ollut suunnitellut vaatteiden vaihtoa, ja vaaleankeltainen puku hänen yllään oli jo useampia vuosia vanha, eikä sen likaantumisella ollut niin väliä. Ja missä hän olisi sen liannutkaan? Mutta Bereanin tädin hössöttämisessä oli jotakin niin ystävällistä, ettei se tuntunut ollenkaan häiritsevältä, oli pikemminkin mukavaa, kun joku jaksoi huolehtia. Waith päätti kaivaa vielä vähän vanhemman, ruskean pukunsa laukusta. Se yllä olisi ainakin aivan sama, vaikka hän uisi kuralätäkössä.

Päätykammari oli pieni, mutta suloinen. Sen katto vietti vinosti seiniä kohden, mutta päätyseinällä oli suuri ikkuna, josta ilta-aurinko loi parhaillaan säteitään sisään. Vuoteella lojui iloisenvärinen tilkkutäkki, jolle Berean heti kellahti kuolemanväsynyttä esittäen.

”Älä vain väitä, että minun laukkuni sai sinut uupumaan noin”, Waith kivahti, mutta Berean vain virnisti ja tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet vierelleen sängylle. Waith mönki aivan miehen kylkeen kiinni ja sulki hetkeksi silmänsä. Se hetki tuntui täydelliseltä. Täällä kaupungin ulkopuolella oli helppo unohtaa, että Berean joutuisi liian pian palaamaan palvelukseen ja Waith taas kiskomaan huovan päänsä yli, jotta uskaltaisi nukkua yönsä. Mutta sen aika ei ollut vielä, nyt he olivat kahden.

Berean käännähti häntä kohden, sänky narahti miehen alla, ja vangitsi hänen huulensa omillaan. Perhoset Waithin vatsassa olivat leyhytelleet runsaasti siipiään viime aikoina ja ne villiintyivät taas, kun hän ojensi kätensä ja painoi sen Bereanin kiharoihin. Berean kierähti vielä lähemmäksi ja alkoi haparoida sormillaan hänen pukunsa nappeja auki.

”Mitä sinä teet?” Waith pysäytti sormensa Bereanin hiuksiin. ”Sinun tätisi odottaa alhaalla-”
”Antaa tädin odottaa. Sitä paitsi, eikö sinun pitänyt vaihtaa vaatteita? Minä autan sinua vaihtamaan pukua. Tai ainakin-”, Bereanin silmät välkähtivät vallattomasti, ”pääsemään eroon tästä entisestä.”

Tätiä ei todellakaan tuntunut haittaavan se, että tavaroiden kantaminen yläkertaan vei niin pitkän ajan, että hän oli ehtinyt jo kattaa illallisen pirtinpöydälle, kun Waith ja Berean viimein astelivat käsi kädessä ja posket punertuneina alakertaan. Syötyään he lähtivät hetkeksi ulos. Keittiön lämmön jälkeen viima tuntui hyytävän suoraan vaatteiden läpi, ja Waith hypähteli päkiöillään pysyäkseen lämpimänä. Berean sytytti lyhdyn ja kulki sitten edellä valaisten heidän reittiään. ”Minä tunnen nämä paikat”, hän sanoi rauhoittavasti Waithille. ”Eikä pimeässä ole mitään pelättävää.”

”En minä pelkää pimeää”, Waith sanoi. ”Minä en nykyisin pelkää enää kuin yhtä ainoaa asiaa.”
”Mitä?”

”Että menetän sinut”, Waith sanoi tukahtuneesti. Berean ei vastannut, he tiesivät molemmat, ettei hänellä ollut lääkettä tuohon pelkoon. Sen sijaan hän kääntyi ja suuteli Waithia kiihkeästi, ja Waith tunsi sisällään hulmahtaneen pelon hellittävän. He kävelivät pimeyden halki ja katselivat enimmäkseen taivaalle. Kuu loisti lähes täytenä, se näytti kylmältä ja kalvakalta.

”On lohdullista tietää, että on asioita, joille Vihollinenkaan ei voi mitään”, Berean sanoi, kun he kurkottelivat taivasta kohden. ”Vaikka hän mitä tekisi, niin kuu ja tähdet loistavat edelleen taivaalla ja aurinko nousee aamun tullen.” Waith äännähti myöntävästi. Kyllä, se oli lohdullista. Mutta lohdullisinta oli silti kääntyä takaisin ja nähdä pehmeän, keltaisen valon pilkottavan maatalon ikkunoista, hän ajatteli.

***

Emmen järjesteli vastikään saapunutta yrttikuormaa Parannuksen Tarhan pöydän ääressä. Kädet liikkuivat mekaanisesti, mutta sydän ei ollut työssä mukana. Hän hätkähti, kun Feolain huikkasi kynnykseltä. ”Sinulle saapui vieras, Emmen”, tyttö sanoi hymyillen. Emmenistä tuntui, että Feolain ei ollut muuta tehnytkään kuin hymyillyt viime päivät, vaikka tämä yrittikin piilotella sitä Emmenin läsnä ollessa ajatellen luultavasti hänen suruaan.

”Kiitoksia, Feolain. Minä tulen-”, hän aloitti noustuaan seisomaan, mutta sen pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Belecor astahti näkyviin Feolainin takaa.

”Belecor”, hän huudahti. Poika nyökkäsi epävarman näköisenä ja vaihteli levottomana painoaan jalalta toiselle.

”Minä jätän teidät kahden”, Feolain sanoi hienotunteisesti ja sulki oven perässään. Emmen katsoi edessään seisovaa poikaa. Belecorilla ei varmasti ollut lupaa liikkua näin kaukana, eikä Emmen ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kysymys. Miten poika oli edes löytänyt hänet täältä? ”Haluatko istua alas?” Hän kysyi silti ensimmäisenä ja tarjosi tuolia pojalle, mutta tämä vain pudisti päätään.

”Teidän pitää puhua isän kanssa”, Belecor puuskahti. ”Minä haluan, että te tulette taas käymään.”

Emmenin mieliala vajosi piirun verran alemmas. ”Se on monimutkainen asia, Belecor”, hän sanoi. ”Katsos, isäsi ja minä jouduimme erimielisyyteen ja niinpä me katsoimme parhaaksi, että-”

”Isä sanoi, etten minä saa olla tekemisissä teidän kanssanne, mutta minä haluan olla”, Belecor keskeytti kiihkeästi. ”Minulla oli hauskaa teidän kanssanne, kun opetitte minulle miekkailua - ja muutenkin. Ja Minyallakin oli.”

Emmen istahti alas tuolille, josta Belecor oli kieltäytynyt ja katseli suurisilmäistä poikaa, jonka poskilla paloivat punaiset läikät. Hän tunsi häpeää. Ei ollut oikein, että muut joutuivat kärsimään hänen ja Arethin riidasta. Ensin osalliseksi tahtomattaan oli joutunut äiti ja nyt sitten Arethin lapset. Ja Belecor, pieni poika, oli uskaltautunut tänne asti puhuakseen Emmenille, mutta Emmenillä ei ollut rohkeutta puhua Arethille. Se ei saanut olla niin.

”Minä puhun isäsi kanssa”, Emmen sanoi Belecorille, jonka silmät kirkastuivat välittömästi. ”Teen sen heti tänään ja saatan sinut samalla kotiin. Odota vain hetkinen täällä, sopiiko?” Hän etsi nopeasti käsiinsä Feolainin, joka vaihtoi liinavaatteita potilaan sänkyyn hyräillen. ”Feolain”, hän kutsui ja tämä vaikeni heti ja kääntyi häneen päin.

”Minä menen selvittämään asiat veljeni kanssa”, Emmen sanoi päättäväisesti. ”Voitko huolehtia yrttien lajittelun loppuun ja vaihtaa sitten sen vanhan vaimon siteet.”

”Toki”, Feolain sanoi, epäröi hetken ja jatkoi sitten: ”Mitä ongelmia sinulla on veljesi kanssa?”

”Enkä minä ole maininnut mitään?” Emmen hieroi otsaansa.
”Et. Et ole puhunut viime viikkojen aikana montaakaan sanaa.”

”Aivan.” Emmen ei saanut selvää Feolainin äänestä. Oliko se syyttävä? Vaiko ymmärtäväinen? Hän pudisti päätään, sitä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä pohdiskelemaan nyt. ”Minä kerron myöhemmin, Feolain. Ja sinä saat kertoa, mikä sinut on saanut hyräilemään. Sinä et koskaan hyräile.”

Ja hän harppoi tiehensä, jättäen Feolainin tuijottamaan jälkeensä.

***

Emmen piti yllä niin kovaa vauhtia kuin pystyi, jottei hänen hetkellisesti leimahtanut rohkeutensa laantuisi tuhkaksi ennen kuin he olisivat Arethin oven takana. Belecor ei näyttänyt panevan rivakkaa tahtia pahakseen, vaan kipitti vaivattomasti hänen perässään. ”Äiti on ystävänsä luona järjestämässä illalliskutsuja”, Belecor rikkoi hiljaisuuden vain kerran heidän taipaleensa aikana. Emmen pohdiskeli sitä loppumatkan ja tuli siihen tulokseen, että oli oikeastaan vain hyvä, että ainoastaan Areth oli kotona.

Arethilla oli Bredo sylissään, kun hän tuli avaamaan oven. Hänen silmänsä liikkuivat Emmenista Belecoriin ja Emmen saattoi melkein kuulla, kuinka ajatukset raksuttivat hänen päässään. ”Mistä on kysymys?” Hän kysyi terävästi ja laski kuopuksensa maahan.

”Älä viitsi, Areth”, Emmen sanoi lähes yhtä terävästi. Hän ei yleensä puhunut niin ja hänen äänensävynsä yllätti hänen itsensä lisäksi myös Arethin. ”Belecor, mene yläkertaan. Ja ota veljesi mukaan”, tämä komensi poikaansa ja vasta kun töminä portaissa oli lakannut kuulumasta, jatkoi: ”Minä en halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi, Emmen.”

”Ja miksiköhän näin on?” Emmen arvuutteli. ”Koska olet tehnyt kärpäsistä härkäsiä ja näet ongelmia siellä missä niitä ei ole. Etkö sinä luota vaimoosi Areth? Oletko puhunut hänen kanssaan? Minä vannon, ettei meidän välillämme ole mitään. Ei ole ollut, eikä tule olemaankaan.”

Areth tuijotti häntä hetken aikaa ja Emmen olisi toivonut tietävänsä, mitä tämän mielessä liikkui. Valitettavasti Arethin mielenliikkeitä ei ollut koskaan voinut nähdä hänen kasvoiltaan. ”Tule sisään”, tämä sanoi viimein ja sulki oven paukahduksen säestyksellä hänen jälkeensä.

”Kyllä minä olen puhunut Mirwenin kanssa. Ja Emmen, en minä oikeasti usko teidän välillänne tapahtuneen mitään. Minä olin aluksi raivostunut ja epäluuloinen, sen on minun tapani, tiedäthän. Mutta nyt, ei, en minä usko mitään tapahtuneen.”

”Se on hyvä, koska minä en ikinä loukkaisi sinua niin”, sanoi Emmen edelleen samalla terävällä sävyllä, jota hän ei tuntenut omakseen. ”Eikä kysymys ole vain siitä, että sinä olet minun veljeni. Minä en kajoaisi kenenkään miehen vaimoon, en edes pahimman viholliseni. Minä en ole sellainen mies.”

Areth avasi suunsa, mutta Emmen viittoi tätä vaikenemaan. Hän tunsi sanojen pulppuavan sisältään ja tiesi, että jollei sanoisi niitä nyt, ei hän tulisi lausuneeksi niitä koskaan. ”Ei, ole hiljaa ja kuuntele”, hän kivahti. ”Minä olen huolehtinut sinun perheestäsi, sinun mahtavasta perheestäsi koko syksyn. Minä olen leikkinyt lastesi kanssa, jutellut Mirwenin kanssa, opettanut Belecoria miekkailemaan. Ja kaikki mitä saan palkaksi, on syytösten ryöppy ja se, kuinka sinä häädät minut tieheni ilman kiitoksen sanaa. Enkä tarkoita, että olisit minulle mitään velkaa. Me olemme veljiä, me autamme toisiamme, eikä meidän välillämme ole velasta puhetta, se on sanomattakin selvää. Mutta sitä minä en ansaitse, että lohduttaessani vaimoasi äitimme kuoleman jälkeen sinä purjehdit sisään ja syytät minua hänen ahdistelustaan.” Emmen hengitti kiivaasti.

Areth oli ristinyt kätensä rinnalleen ja tuijotti häntä nyt herkeämättä. Silmät olivat yhtä tuiman näköiset kuin aina, mutta Emmen luuli näkevänsä niissä myös aavistuksen ihmetystä. Hän odotti Arethin sanovan jotakin, puolustautuvan, ilmaisevan mielipiteensä jollakin tavalla, mutta veli vain jatkoi tiivistä tuijotustaan, kunnes aivan kuin havahtui ja rykäisi kurkkuaan. ”Maistuisiko lasillinen?” Hän tiedusteli.

”Anteeksi kuinka?” Emmen sopersi häkeltyneenä. Hän ei ollut koskaan puhunut veljelleen yhtä tiukasti kuin nyt, ja siinä oli kaikki, mitä tällä oli sanottavaa. Lasillinen, totta tosiaan. Hän olisi voinut heittää lasillisen Arethin silmille. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, kun Areth kaatoi pikareihin poreilevaa omenaviiniä, vaan pyöritteli omaa pikariaan kädessään ja katseli, miten valo välkkyi sen pinnassa.

”Minä olen anteeksipyynnön velkaa, Emmen”, Areth sanoi äkisti ja asetti oman niin ikään koskemattoman pikarinsa pöydänkulmalle. ”Minua hävettää se, että epäilin moista sinusta, mutta… En halua selitellä käytöstäni oikeaksi, sitä se ei ollut, mutta haluan, että ymmärrät jotakin. Minä rakastan Mirweniä ja välillä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta olla niin paljon poissa hänen luotaan. Minä luotan häneen, kyllä, mutta joskus epäilyksille ei vain voi mitään. Välillä näen painajaista, jossa saavun kotiin ja löydän hänet jonkun muun käsivarsilta, ja sitten niin käykin oikeasti, ja asialla on oma veljeni. Reagoin vaistomaisesti, enkä pysähtynyt ajattelemaan.”

”Hyvä on”, Emmen sanoi ja otti pienen siemauksen viiniä. Hän ei ollut juonut omenaviiniä pitkään aikaan, mutta se oli ollut heillä tapana kotona ja tuntui siltä kuin hän olisi niellyt kulauksen menneisyyttä, kun omenan kirpeä aromi levisi hänen suuhunsa. ”Mutta kun asiat olivat selvinneet… Mikset tullut, mikset selvittänyt?” Emmen haki oikeita sanoja kysymykselleen.

Areth kohautti olkapäitään. ”En tiedä. Olisin joutunut myöntämään olevani väärässä. Ja minä olin kyllä loukkaantunut sinulle”, hän lisäsi. ”Tai kateellinen voisi olla parempi sana”, hän jatkoi otsaansa rypistäen.

”Kateellinen?” Emmen puuskahti. ”Mistä Valarin nimeen sinä voisit olla kateellinen minulle? Sinä, mainetta niittänyt sotilas, jolla on viehättävä vaimo ja suloinen lapsikatras.”

”Kai siitä millaisen luottamuksen sinä olet saavuttanut tuon viehättävän vaimon ja suloisen lapsikatraan parissa. Olet saanut Mirwenin tuntemaan olonsa turvalliseksi ja Minyankin unohtamaan ujoutensa. Ja opetit Belecorille miekkailua, jotakin, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten.”

Emmen tuijotti veljeään. Oliko tämä tosissaan? ”Minä luulin, että sinä halusit minun katsovan perheesi perään sillä välin, kun olit itse poissa”, hän sopersi.

”Niin minä halusinkin, mutta sinä vain teit homman vähän liiankin hyvin”, Areth kohautti taas olkapäitään. ”Typeräähän se tietysti on”, hän hymähti. ”Tuntea kateutta siitä, mistä pitäisi oikeastaan olla vain kiitollinen.”

”Kuule, Areth, minä olen vain hassu Emmen-setä, sinä olet lastesi isä ja se on aivan eri asia.”

Areth hymyili, ja Emmen vastasi hymyyn. ”Yritetään pysyä sovussa vähän aikaa”, hän sanoi ojentaen Arethille kätensä, jota tämä puristi pontevasti. ”Jollei Belecor olisi hakenut minua Parannusten Tarhasta, en tiedä kuinka kauan olisi mennyt että-”

”Hakiko Belecor sinut Parannusten Tarhasta?”
”Haki”, Emmen sanoi ja jatkoi pikaisesti. ”Mutta sinä et rankaise häntä siitä, Areth.”

”Hän käveli yksin Parannusten Tarhaan saakka”, Areth sanoi itsepintaisesti. ”Hänellä ei ole lupaa liikkua niin kaukana.”

”Pahus vieköön, Areth, pojalla oli tarpeeksi rohkeutta tulla pyytämään minua selvittämään tämä asia. Hän on moninkertaisesti viisaampi kuin kumpikaan meistä. Ilman häntä me olisimme vihanneet toisiamme taas vuosiakausia.”
Areth hymyili hivenen. ”Ehkä olet oikeassa”, hän sanoi ja vilkaisi yläkertaan päin, jossa pörröinen pää katosi salamannopeasti portaiden nurkasta. Emmen maisteli juomaansa ja katsahti veljeään, joka oli nyt kohottanut oman pikarinsa huulilleen. Kireä tunnelma oli lauennut, mutta ilmassa oli vielä vähäsen jännitettä tai ehkä se oli epävarmuutta siitä, kuinka suhtautua toiseen.

”Areth”, hän sanoi varovaisesti. ”Äiti pyysi minua sanomaan-”, hän taukosi hetkeksi ja näki, että oli nyt saanut Arethin jakamattoman huomion.

”Mitä?” Tämä patisti.

”Äiti pyysi minua sanomaan, että rakastaaa sinua.”

Arethin käsi heilahti ja viiniä loiskui lattialle. Hän tarttui pikariinsa molemmin käsin. ”Vai niin hän sanoi”, hän toisti. ”Se on… Se on tärkeää. Kiitos. Että kerroit minulle.”

”En kai olisi voinut jättää äidin kuolinvuoteellaan lausumaa viestiä toimittamatta”, Emmen hymähti. ”Vaikka täytyy myöntää, että kun istuin kotona ja manasin sinua ja tätä typerää tilannetta, niin leikittelin ajatuksella, etten koskaan kerro sitä sinulle.” Hän naurahti. ”Mutta se oli vain katkera, kostonhimoinen ajatus.”

”No, ehkä sinulla oli siihen oikeus”, Areth myönsi ja huokaisi sitten. ”Tuntuu uskomattomalta, ettei hän ole täällä. Hän on aina ollut paikalla, kun olen tullut kotiin.”

”Niin”, Emmen myönteli ja ilon ja surun sekainen olo velloi hänen sisällään.

***

Feolain tunsi elävänsä kuin kuumeessa päivät Bereanin ja Waithin häiden jälkeen. Carn kiehtoi häntä, tämä oli kuin suljettu rasia, jota Feolain ei ollut saanut kokonaan avattua, mutta jonka sisälle hän oli päässyt kurkistamaan. Miehen vihreät silmät välkkyivät hänen mielessään ja, kun Feolain vain ajattelikin suudelmaa, jonka he olivat jakaneet puutarhassa, hänen sisällään värähti. Silti hän tunsi itsensä epävarmaksi. Carn oli ollut tavallista vaisumpi heidän palattuaan sisälle sateen piiskaamasta puutarhasta, mutta Feolain oli ollut tuntevinaan yhteisymmärryksen heidän välillään. Nyt päivien kuluessa hän ei ollut enää ollenkaan niin varma, eikä hän ollut nähnyt Carnia häiden jälkeen. Hän oli myös päättänyt olla etsimättä miestä. Carn tulisi kyllä, jos todella haluaisi tulla. Feolain ei voinut edes vannoa olevansa varma siitä, että halusi itse Carnin tulevan. Minä en kaipaa elämääni enempää vaikeuksia, hän sanoi päättäväisesti itselleen. Ja mitä muuta Carnin mukana voisi seurata kuin vaikeuksia?

Ja sitten Carn ilmestyi heidän ovelleen tuoden mukanaan tuulahduksen kylmää syysilmaa ja vihreät silmänsä, ja Feolainin mieli pyyhkiytyi tyhjäksi kaikesta muusta. Carnin salaperäisine hymyineen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä ja Feolain huomasi sormiensa nousevan kohtaamaan miehen omat. ”Uskaltauduin tiedustelemaan, että josko neito tahtoisi uhmata kanssani viileää ilmaa ja tihkusadetta.” Carn sanoi hänelle epäluonteenomaisen keveästi pienen kumarruksen kera.

Feolain tunsi hymyn nousevan väkisin kasvoilleen. ”Neito ei pienestä sateesta säikähdä”, hän totesi ja viittaansa kietoutuneena tarpoi pian Carnin vierellä. Oli sinisen hämärän hetki ennen pimeän laskeutumista, se tuokio, jolloin maisema näytti vähän aikaa utuiselta ja taianomaiselta ja sellaiseksi tunsi Feolainkin olonsa.

Olisi ollut liikaa sanoa, että Carn oli muuttunut Bereanin häiden jälkeen. Hän oli edelleen oma piikikäs itsensä, mutta hänessä oli jokin vapautunut vire, jonka Feolain tunsi selvästi, vaikkei osannutkaan sitä kuvailla. He pitivät vireillä kevyttä keskustelua. Feolain kertoi Bereanin ja Waithin lähdöstä enonsa tilalle, Carn epäonnistuneista ruoanlaittokokemuksistaan, mutta kepeiden sanojen välissä he vilkuilivat vuoroin toisiaan silmäkulmistaan.

Pimeä valtasi kadut heidän vanavedessään ja ikkunoista pilkottava valo näytti kotoisalta ja lämpimältä. Joidenkin talojen edessä heilui lyhtyjä koukuissaan ja pienen majatalon portin molemmin puolin paloivat roihut ja sisältä kantautui iloinen puheensorina. He päätyivät kävelyllään viimein Carnin talon eteen, mutta se oli täysin pimeä, ja näytti Feolainista edelleen luotaantyötävältä, vaikka hän tätä nykyä tunsikin sen asukin.

”Tahdotko tulla hetkiseksi lämmittelemään?” Carn kutsui, ja Feolain nyökkäsi myöntyvästi, epäröinti ei enää edes käynyt hänen mielessään. Ripeä kävely oli saanut hänen poskensa punertamaan, mutta nyt hänen seisoessaan paikallaan, alkoi kylmä hiipiä viitan alle. Carn ei ohjannut häntä etuoven rikkoutuneille portaille, vaan suunnisti suoraan takapihalle ja piti säänpieksemää puuovea hänelle auki. Feolain astui sisälle sysipimeään taloon ja kompastui ensi töikseen johonkin mouruavaan ja sähisevään, joka omisti veitsenterävät kynnet ja tunki ne voimalla hänen sääreensä.

”Ai! Voi ei! Sinun kissasi, sen täytyi olla sinun kissasi.” Feolainin sydän oli hypännyt kurkkuun ja tykytti edelleen kuin juoksumatkan jäljiltä.

”Satutitko itsesi?” Carnin kasvot ilmestyivät näkyviin kynttilän valossa. Feolain hoippuroi sohvalle ja tutki jalkaansa. Sitä kirveli, mutta kynnet eivät onneksi olleet lävistäneet ihoa, viitanhelma sen sijaan oli riekaleina. ”Ei, kyllä minä olen kunnossa”, Feolain huokaisi. ”Kissaparka, se taisi pelästyä vähintään yhtä paljon kuin minä.”

”En tiennytkään, että sinäkin osaat kirkua tuolla tavoin”, Carnin huulilla leikki puolittainen hymy. Feolain tyytyi tuhahtamaan. Pian he istuivat Carnin nykyisin kohtalaisen siistissä keittiössä ja söivät juustoa ja kovia keksejä. Ateria ei sinänsä ollut kummoinen, mutta sillä hetkellä se maistui makoisammalta kuin juhlallisimmatkaan herkut olisivat voineet.

”Tiesitkö sinä minun tulevan?” Carn kysyi yhtäkkiä nojaten kuluneen villapaidan peittämiä käsiään pöytään.

Feolain epäröi. Ei, ei hän ollut tiennyt. Vai oliko? Hän oli odottanut sitä sisimmässään, mutta hän ei ollut voinut tietää. ”Minä en ollut varma”, hän sanoi. ”Sinä et ole helppo ihminen lukea. Mutta silloin puutarhassa… Minä luulin tuntevani… jotakin.”

”Niin minäkin.” Carn haroi punertavia hiuksiaan korvan taakse, josta ne pyrkivät valumaan hänen silmilleen. ”Mutta en halunnut tulla ennen kuin-”

”Odota”, Feolain keskeytti. ”Minä tiedän. Ennen kuin Berean ja Waith olivat lähteneet, eikö totta?”

Carn hymyili. ”Niin. Taidat ymmärtäää minua paremmin kuin-”, hän keskeytti puheensa kesken lauseen, mutta hymyili varovasti.

”Carn, kerro isästäsi”, Feolain sanoi mahdollisimman huolettomasti leikatessaan siivua juustosta. Hän oli suunnitellut puheenaihetta jo pitkään, sillä hän oli pohdinnoissaan tullut siihen tulokseen, että se kalvoi Carnia erityisesti. Hän oli ollut oikeassa. Carn jäykistyi, pamautti pikarinsa pöydälle ja sanoi kankeasti, ettei siinä ollut mitään puhumista.

”Minä haluan kuulla”, Feolain intti. Hänellä ei ollut aikomustakaan antaa periksi, vaikka Carnin kasvoille kohosi sulkeutunut ilme ja tämän katse harhaili katonrajassa.

”Ei siinä ole mitään puhumista”, Carn toisti itsepintaisesti. ”Ehkä sinun pitäisi lähteä, Feolain.”

”Älä kuvittelekaan, että voit heittää minut ulos aina, kun haluat välttää jonkin ikävän keskustelun”, Feolain tuiskahti. Mutta sitten hän ei tiennyt, mitä sanoa. Carn oli vaiti ja hiljaisuus laskeutui tukahduttavana heidän ympärilleen. Vielä hetki sitten vallinnut yhteisymmärrys oli vaihtunut vaivautuneisuuteen. ”Hyvä on”, Feolain sanoi kitkerästi. ”Minä menen.” Hän harppoi ovelle räpytellen kyyneliä silmistään, kun Carnin hätääntynyt ääni pysäytti hänet. ”Feolain, anteeksi. Älä mene. Minä en tarkoittanut sitä niin.”

Feolain käännähti. Carn seisoi hartiat lysyssä, toinen käsi pörrötti sekaista tukkaa entistäkin sotkuisemmaksi ja toinen oli työnnetty taskuun. ”Anteeksi”, mies toisti jälleen aivan kuin olisi vasta nyt oivaltanut, kuinka tuota kyseistä sanaa oikein käytettiin. He tuijottivat hetken toisiaan ja Feolain tunsi hukkuvansa Carnin vihertävien silmien loisteeseen. Hän taittoi etäisyyden heidän väliltään, tarttui Carnin käteen, joka oli yllättävän viileä ja veti tämän viereensä penkille istumaan. Carn huokaisi syvään ja puristi tiukasti hänen kättään. ”Minun on vaikea puhua siitä, ymmärräthän”, hän sanoi. ”En ole tottunut puhumaan hänestä- tai itsestäni.” Feolain nyökkäsi rohkaisevasti.

”Minun äitini oli kotoisin Rohanista”, Carn aloitti, mutta keskeytti sitten ja vilkaisi Feolainia, ehkä odottaen jotakin yllätyksen ilmaisua, mutta Feolain oli hiljaa ja odotti. ”Hänen sukunsa oli melko arvokasta ja rikastakin ja hän oli perheen nuorin tytär. Isä lähti käymään Rohanissa työasioissa ja kohtasi äidin ja kuten tarina kuuluu, he rakastuivat. Äidin suku ei pitänyt isää tyttärensä arvoisena, mutta äiti oli perheensä lemmikki, eivätkä he hennoneet estää hänen avioliittoaan. Siispä isä toi äidin Minas Tirithiin ja no - luultavasti he olivat onnellisia. Minä synnyin puolentoista vuoden kuluttua häistä, mutta synnytys oli vaikea ja äiti menehtyi pian sen jälkeen. Ja sen jälkeen tässä talossa ei ole paljon onnen päiviä ollut.”

Carn asetti jalkansa toisen päälle, tutkiskeli repeämää saappaassaan muka suurellakin mielenkiinnolla, mutta meni sitten eteenpäin. ”Meillä oli taloudenhoitaja, pahansisuinen vanha muori, jolle tunnusomaista oli kärisevä ääni ja se, että hän useimmiten hutki luudallaan ennen kuin tutki. Varjelkoon, kuinka minä inhosin häntä, ja pelkäsinkin kai tavallaan. Erotin hänet isän kuoleman jälkeen, se oli varmaan ensimmäinen tekoni kotiin palattuani. Mutta lapsena minä olin hänen hoteissaan, koska isä oli paljon poissa. Näin jälkeenpäin sanoisin, että varmasti enemmän kuin hänen olisi oikeasti tarvinnut. Hän ei kai viihtynyt tässä talossa, enkä sitä ihmettele, minusta tuntuu joskus, että naurukin kuolee näiden seinien sisällä. Minä kuljin hänen perässään kuin koiranpentu hänen ollessaan kotona ja se taisi ärsyttää häntä. Kun kasvoin, hän alkoi opettaa minulle miekkailua, muttei hän silti ollut koskaan tyytyväinen. Minä yritin koko elämäni yltää hänen tavoitteisiinsa, jotta hän voisi olla tyytyväinen minuun, mutta ikinä se ei onnistunut.”

Carn hengähti ja vilkaisi Feolainiin. ”Minä tiedän, että se ei kuulosta pahalta, kun minä kerron sen näin, mutta-”

”Kuulosta pahalta? Kyllä se kuulostaa pahalta, Carn, ja minä olen pahoillani”, Feolain sanoi. Hän ei osannut sanoa muuta, mutta se tuntui riittävän Carnille, joka puristi äkisti hänen sormiaan tiukasti. ”Olen iloinen, että kerroit sen”, Feolain lisäsi.

”Niin minäkin”, sanoi Carn ja hymyili molemmilla suupielillään. ”Se on kummallista. Kuinka me vain riitelimme ja kaikkea, mutta kun hän sitten meni ja kuoli minä tajusin, miten hukassa olen, kun hänen arvosteleva katseensa ei enää polta niskassani. Olen vain kulkenut kuin eksinyt ympäriinsä Osgiliathista lähtien.” He istuivat molemmat hetken hiljaa ja miettivät. Sitten Carn kääntyi Feolainia kohti ja tarttui häntä varovasti kasvojen molemmilta puolilta. Valkean edessä lämmenneet kädet pujottautuivat edelleen kosteisiin hiuksiin ja Feolain värähti selkäpiitä myöten. Carn katsoi häntä hetken, kysyvästi, mutta kun Feolain ei perääntynyt, mies kohotti hänen leukaansa hivenen ja painoi sitten karheat huulensa pehmeästi hänen huuliaan vasten. He antoivat suudelman syventyä. Feolain nojautui hiukan taaksepäin, mutta menetti tasapainonsa ja horjahti penkiltä lattialle vetäen Carnin perässään. Jäsenet sotkeutuivat toisiinsa ja Carnin kyynärpää painoi kovana Feolainin rintaa.

”Sattuiko?” Carn huolehti jo toisen kerran sinä iltana ja pörrötti hämillisenä hiuksiaan. Feolain pudisti nauraen päätään ja veti Carnin uuteen suudelmaan. Elämässä sattui aina silloin tällöin, sitä ei voinut auttaa.

A/N: Ja kahdessadas viesti, Leida ei ole enää örkki. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voih, tämä luku aiheutti monta ihastunutta huokausta.

Berean ja Waith ovat suloisia (asia jonka olen varmaan aiemminkin jo sanonut :D) Waithin ja Bereanin suhde on jotenkin...ihana. Mukana on pientä sarkasmia ja huumoria, ehkä pientä kyräilyäkin, mutta lämpimässä hengessä. Toivottavasti tajuat mitä tässä yritän hakea takaa. Alkoi pakostakin hymyilyttämään Bereanin esitellessä Waithin enonsa naapurille.

Ah, maalaisromantiikkaa. Hienoja ja romanttisia hetkiä. Olen sanaton. Ihanaa.

Olen onnellinen, että Emmen ja Areth saivat asiansa selvitettyä, pointsit Belecorille. Tavallaan ymmärrän Arethia, minullakin on eräs ystävä, jonka on erittäin vaikea myöntää olevansa väärässä joissain asioissa. Tuo keskustelun jälkimaininkien tunnelma oli ihanan veljellinen ja lämmin. Jos olisi oma sisar ollut tässä vieressä niin olisin varmaan halannut.

Voih, lisää huokailua. Onneksi Carn saapui, ettei Feolainin olisi tarvinnut etsiä häntä käsiinsä. Carn ja Feolain ovat todella molemmat muuttuneet, jotenkin rentoutuneet ja vapautuneet, ainakin toistensa seurassa. Yhteisymmärrys on varmaan oikea sana tähän.

Tämän luvun myötä kyllä aloin ajattelemaan, että kenties Feolain ja Carn loppujen lopuksi ovat melko samanlaisia. Onneksi Carn pystyi viimein avautumaan jollekin ja kukapa muukaan siihen olisi sopinut kuin Feolain. Lopusta en osaa sanoa muuta kuin että ihanaa :) Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Feolainin ja Carnin juttu jatkuu tästä eteenpäin ;)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli tosi ihana luku. Pituus ei haitannut lukiessa yhtään, mutta nyt kommentoidessa en taida ehtiä lukea tätä uudestaan läpi, vaan yritän luottaa muistiini (äh, kunpa vuorokaudessa olisi enemmän tunteja).

Minä pidin kauheasti noista Bereanin ja Waithin lähtötohinoista. Siitä tuli vähän sellainen "arki iskee" -fiilis. :D Bereanilla on varmasti totuttelemista, kun kotiin muuttaa hieno neiti purnukka-arsenaaleineen. (Asuvatko nuo nyt sitten Bereanin vanhempien luona?) (...) jos Waithin hiusnauhakokoelman olisi sitonut yhteen, olisi varmasti saanut niin pitkän köyden, että sillä olisi voinut lassota minkä tahansa Gondorin rajojen sisäpuolella kasvavista vuorista. Oletan että Berean harmissaan tuli hieman yliarvioineeksi määrää. :lol: Tuossa yhdessä kohtaa muuten puhuttiin sedästä enon sijaan. (Oli aivan pakko päästä nillittämään tästä lempiaiheestani.)

Bereanin enon maatilasta sai mukavan leppoisan vaikutelman, vaikka Waith vaikutti aika hienohelmalta. Mietin, että suunnitteliko emäntä laittavansa Waithin puunaamaan sikolättiä, kun kehotti tuon hameen vaihtamaan... No, Waithia ja Bereania ei taitanut ainakaan matkarasitus painaa. ;)

Belecor vaikuttaa ajattelevaiselta pikkupojalta, kun osasi hakea Emmenin Parannuksen Tarhasta. Hyvä juttu, että Emmen ja Areth saattoivat hieman selvitellä välejään. Emmeniltä tuntuu löytyvän sittenkin selkärankaa sanoa vastaan veljelleen, ja ehkäpä se teki hyvää hänen itsetunnolleen. Ja kiva, että Areth pysyi noin rauhallisena eikä alkanut väittää vastaan.

Jaaha, ehkä minä rupean sitten viimein uskomaan, että Carnkin tuntee jotain Feolainia kohtaan, kun tuli kerran noutamaan tätä kävelylle. ;) Minä muuten pidin tuosta ylikohteliaasta tavasta, jolla hän tiedusteli neidon halukkuutta liittyä seuraansa. Tuo Carnin kissa on ihana. :P Mutta tuo tunki ne voimalla hänen sääreensä on minusta vähän ristiriidassa tämän kanssa: kynnet eivät onneksi olleet lävistäneet ihoa. Siis tarkoitit varmaankin, että se oli sellainen pintaraapaisu, joka vain sattui aika paljon, mutta minulle tuli tuosta 1. toteamuksesta aika verinen mielikuva.

Feolain otti kyllä aika suoraan puheeksi tuon Carnin isän. Feolain varmasti tarkoittaa hyvää, ja uskoo että asiat ratkeavat puhumalla, mutta en edelleenkään ole ihan vakuuttunut siitä, että tuo on oikea tapa lähestyä Carnin ongelmaa. Feolain tavallaan manipuloi hänet puhumaan, ja Carn alistuu siihen, niin kuin on (ilmeisesti) aina ennenkin joutunut alistumaan toisten tahtoon. Feolain vaikuttaa varsin vahvalta ja määräilevältä persoonalta, ja minusta vähän tuntuu, että Feolainin ja Carnin suhteesta voisi helposti muodostua samanlainen kuin Carnin isän ja Carnin suhteesta: toinen pomottaa ja toinen alistuu. Mutta näin itse asiassa tapahtuu usein oikeassa elämässäkin, että se on siinä mielessä ihan realistinen skenaario. En vaan ole ihan varma, onko se paras mahdollinen vaihtoehto osapuolten mielenterveyden kannalta. ;)

Se, mitä Carn kertoi perheestään (tai sen puuttumisesta) oli mielenkiintoista. Isästään hän ei kyllä tainnut kertoa juuri mitään, muuta kuin että tämä oli paljon poissa kotoa, ja mietinkin nyt, että onko aihe edelleen Carnille niin arka, ettei hän uskalla avautua Feolainille siitä, vai ajatteleeko hän, että tuo taloudenhoitaja on viime kädessä syypää tuohon hänen vaikeaan persoonallisuuteensa. Eihän se mukavalta muorilta vaikuttanut, mutta luulisin isälläkin olevan jotain tekemistä asian kanssa.

No, tästä tuli taas ihan outo kommentti, pahoitteluni siitä, mutta en nyt oikein ehdi ajatella, kun pitäisi saada tuo Elboronin seuraava luku huomiseksi jonkinlaiseen kuntoon... Odotan mielenkiinnolla, miten näiden hahmojesi oikein tulee tässä ficissä käymään. Montakohan lukua on vielä jäljellä?
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minä luin tämän jo maanantaina, mutta kiire vei pois enkä ehtinyt kommentoida... Paremmalla ajalla uudestaan.

Pituus ei haitannut laisinkaan, eikä tätä olisi oikein mistään voinut poikkikaan pistää. Tämä oli hyvä näin, eikä pituus milloinkaan ole huono asia.

Bereanin kitkerät ajatukset Waithin tavaroista olivat varsin huvittavia, pidin niistä ja väkisinkin tuli hymy huulille. Minä osaan niin hyvin kuvitella tuon parin, ja jotenkin tuo matka ilmeisesti enon luokse (Mithrellas ehti ensin mainita tuon sedän siellä välissä...) kuulostaa jo nyt ihanalta. Tavallaan häämatka, vai? Mukavan leppoisa aloitus heidän kannaltaan. Tilasta sai sellasien käsityksen, että se on kuin paratiisi maan päällä tai jotain, innolla odotan mitä siellä vielä tapahtuu.

Voi, Belecor oli niin suloinen Emmenin luokse tullessaan, todellakin rohkeampi kuin kumpikaan aikuisista niin kuin Emmen sanoi. Emmen teki oikein lähtiessään veljensä luokse, eihän tuo juttu mitenkään muuten olisi voinut selvitä. Tosin vähän ihmettelin Arethin äkillistä mielialanmuutosta, ensin hän on vihainen ja äkkiä myöntääkin virheensä (vai skippasinko lukiessani jonkun tärkeä yksityiskohdan, joka olisi valottanut lisää?). Olisi lluulut, että Emmenin nähdessään hän olisi ensin ähmmästynyt ja sittne olluyt katuvainen, mutta menihän se toki noinkin.

Ja Feolain. Mitä minä nyt tuosta lopusta sitten sanoisin..? Minusta on todella hienoa, että Carn kykenee puhumaan ja avautumaan, se kertoo, että hän luottaa Feolainiin. änen reaktionsa Feolainin pyyntöön oli varsin todentuntuinen. Carn on edelleen hieno hahmo. Se kissa... :lol:

Nyt vain sitten haluan tietää, mihin tämä tästä lähtee heidän välillään.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitos kovasti kommenteista. Vastailen nyt aika pikaisesti, mutta olen taas lukenut jokaisen kommentin useaan kertaan ja arvostan niitä kovasti. ;)

Andune: Juu, ymmärsin täysin tuon, mitä sanoit Bereanista ja Waithista, hauska kuulla, että ajattelet niin. ;) Kiva, jos ymmärsit Arethia, pyrinkin vähän siihen, että häntä voisi tietyllä tavalla ymmärtää. Olen allerginen sellaisille yksiselitteisen ikäville tyypeille, joten yritän olla kirjoittamatta sellaisia omiin sepustuksiini. Ja kyllä, jonkinlaista yhteisymmärrystä varmaankin on aistittavissa Feolainin ja Carnin kohdalla ja olen myös samaa mieltä siitä, että molemmat ovat vähän rentoutuneet.

Mithrellas: Hui kauhea, kuinka pitkä kommentti, kiitoksia. ;) Mielenkiintoinen analyysi tuosta Feolainin ja Carnin suhteesta. Minäkään en ole vakuttunut siitä, että Feolainilla on oikea tapa lähestyä Carnin ongelmaa. Hän oli tosiaan melko suorapuheinen, eikä ole todellakaan tahdikasta usuttaa toista puhumaan tuolla tavoin. Olen jo joskus aikaisemmin kai sanonutkin, että Feolain voisi olla aika ärsyttävä tuttavuus oikeassa elämässä. Niin, ei Carn isästään kauheasti puhunut, hänellä on kai tästä vielä sen verran hämmentyneet ajatukset. Minä itse ajattelen sen jotakuinkin niin, että hänen isänsä kuoli ennen kuin Carn onnistui irrottautumaan tämän vaikutusvallasta. Ja sellaiset kymmenkunta lukua on vielä jäljellä. ;)

Nerwen: Ikävä tuottaa pettymys, mutta maatilan kuvailu jäi nyt tähän eli siellä ei tule tapahtumaan mitään. Siitä olisi kyllä ollut hauska kirjoittaa, minulla oli eläviä mielikuvia Waithista yrittämässä lypsää lehmää, mutta se nyt valitettavasti on yksi niistä kohdista, joita päädyin typistämään, ettei tämä ficci laajene ihan mahdottomasti. Jos olisin kirjoittanut kaiken mitä olisin halunnut, niin tästä olisi oikeasti tullut varmaan 500-sivuinen ficci. Mitähän minä nyt tuosta Arethista sanoisin. Hän tiesi alusta asti olevansa väärässä, ja oli kai vihainen Emmenin lisäksi myös itselleen. Jos hän olisi ollut tosissaan vihainen Emmenille, niin hän olisi ollut tulta ja tappuraa heti alusta alkaen. :)

Seuraava luku sitten vähän myöhässä, mutta kun siinä oli pari kohtaa, joita piti muutella enemmänkin ja se jäi vähän viime tippaan. En viitsinyt keskeneräistä lukua postailla sunnuntaina. Ja pääsiäisen olen sitten poissa maisemista, joten seuraavan luvun postaus menee ensi viikkoon. Voisin veikata tiistaita tai keskiviikkoa. :)

Luku 30
Äkillinen ällistys


Emmen helpottui huomatessaan pystyvänsä taas hymyilemään niin, ettei suupielien kohottaminen ollut kohtuuttoman vaivalloista. Riita veljen kanssa oli leijunut hänen mielessään kuin valtava mörkö ja nyt, kun se oli ohi, hänen oli paljon helpompi hengittää. Äidin hautajaisetkin olivat olleet omalla tavallaan helpotus. Emmen kaipasi äitiään ja oli edelleen katkera niistä vuosista, jolloin ei ollut pitänyt yhteyttä tähän, mutta samalla tuntui siltä kuin yksi vaihe hänen elämässään olisi sulkeutunut. Äiti oli lähtenyt tyytyväisenä elettyyn elämäänsä ja elämästään hänet täytyi myös muistaa. Hän ei ehkä ollut tehnyt mitään suurta ja sankarillista, mutta hän oli tehnyt lukemattomia pieniä asioita saaden kaikki ympärillään tuntemaan olonsa rakastetuiksi. Se, Emmen ajatteli, oli paras taito, jonka ihminen saattoi omistaa.

Feolain istui pöydän ääressä ja silitteli keskittyneesti sylissään lojuvaa Emmenin kissaa. Kissa kehräsi polleana ja vilkuili välillä Emmeniä kuin tarkistaakseen, että huomasiko tämä, kuinka lokoisat oltavat sillä oli. Emmen olisi mielellään vaihtanut paikkaa kissan kanssa.

”Pidätkö teestä? Hän kysyi lämmitellen käsiään oman kuppinsa ympärillä. ”Minä korvasin salvian ratamolla, mutta ei maku minusta siitä juurikaan kärsinyt.”

”Ei ollenkaan. Tämä on mainiota”, Feolain vastasi hymyillen ja keskeytti kissan korvien rapsuttamisen siemaistakseen kulauksen teetä. Tajuttuaan, että he olivat viime aikoina vaihtaneet työn lomassa sanan tai kaksi, mutta siihen heidän kanssakäymisensä oli sitten jäänytkin, he olivat päättäneet korjata vahingon teen merkeissä. Se oli ollut Emmenin ehdotus. Hän tiesi, että se johtui suurelta osin hänestä, etteivät he äidin kuoleman jälkeen olleet juurikaan jutelleet keskenään. Hän oli laiminlyönyt heidän ystävyyttään, mutta nyt oli aika korjata asia. Jos viime aikojen tapahtumista jotakin hyvää halusi löytää, niin ainakin riita eteläisestä ja entinen vaivautuneisuus oli vihdoin sulanut pois heidän väliltään. Jollakin tapaa vaikeudet olivat jopa vahvistaneet heidän ystävyyttään.

He olivat asettuneet Emmenin kotiin, sillä niin paljon kuin molemmat Parannusten Tarhaa rakastivatkin, niin joskus sen lääkkeentuoksuisesta ilmapiiristä halusi vähän vaihtelua. Emmenistä tuntui, että hän oli muutenkin tänä syksynä viettänyt siellä niin paljon aikaa, että saattaisi yhtä hyvin muuttaa sinne asumaan.

”Saitko sinä selvitettyä asiasi veljesi kanssa?” Feolain tiedusteli. Emmen pani merkille, että tytön katse vaelteli ympäri hänen keittiötään, tutkien patoja ja kattiloita, kaapin päällä pölyä keräävää ruukkukokoelmaa ja erityisesti yrttipurnukoita, jotka Emmen oli järjestänyt huolellisesti puisen hyllyn keskitasolle.

”Sain kyllä”, Emmen myönteli miettien samalla, että miten kertoisi tapauksesta Feolainille. Mutta sitten hän päätti vain selittää asiat niin kuin ne olivat tapahtuneet, vakuuttaen lopuksi, ettei todellakaan ollut tehnyt muuta kuin lohduttanut Mirweniä.

Feolain oli kuunnellut katsoen häntä koko ajan tiiviisti. ”Mutta tottahan minä sen uskon”, hän sanoi nyt ja näytti tosiaan siltä, ettei hänellä ollut mitään vaikeuksia uskoa asiaa. ”Jos sinä sanot, että asia on niin, niin silloin sen täytyy olla totta.”

Emmen hymyili. ”Mutta Feolain, mikä sinut on saanut näin mainiolle tuulelle?”

Feolain epäröi, hetken verran liian pitkään, ja Emmen lisäsi: ”Kerro vain, Feolain. Ei tarvitse epäröidä.”

”Minä”, Feolain veti henkeä. ”Minä luulen, että olen rakastunut.”

Emmen oli ylpeä itsestään, hänen kädessään pitelemänsä teekuppi ei edes heilahtanut. Hän ei osannut sanoa, mitä oikein tunsi. ”Sehän on hienoa”, hän sanoi, ja hänen äänensä kuulosti lähes tavalliselta.

”Emmen, ei sinun tarvitse-” Feolain aloitti, mutta Emmen heilautti kättään vaientaakseen hänet. ”Minä tiedän, ettei minun tarvitse”, hän sanoi.

He sekoittelivat teekuppejaan hetken hiljaa, taustanaan vain kissan taukoamaton hyrinä. Se roikotti käpäliään Feolainin polven yli ja vaikutti niin tyytyväiseltä elämäänsä kuin mahdollista oli. Emmenin päässä surisi. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta hän ei tiennyt, mitä kysyisi. Ja toisaalta hän ei ollut varma, että halusiko mitään tietääkään. ”Olen iloinen siitä, että sinä olet onnellinen”, hän tyytyi viimein sanomaan.

”Niin, kai minä olen. Onnellinen. En tiedä-” Feolainin posket punoittivat. ”Minä en oikein tiedä, että uskaltaisinko olla onnellinen. Pelkään, että putoan alas liian korkealta, jos heittäydyn sellaisten tunteiden valtaan.”

Emmen painoi leukansa käsiinsä ja tarkasteli Feolainia niiden yli. Tyttö sormeili mietteliäänä palmikkoaan, mutta hänen silmänsä olivat suunnatut Emmeniin. ”Sinä itse tiedät parhaiten”, Emmen virkkoi. ”Mutta kannattaako murehtia sitä, että asiat voivat mennä pieleen, silloin, kun ne eivät ole sitä vielä tehneet?”

Feolain hymyili pienesti. ”Tuskin kannattaa”, hän myönsi. ”Kiitos, Emmen. Siitä, että olet niin hyvä ystävä.”



***

Nuo kaksi viikkoa Bereanin enon maatilalla olivat Waithin elämän onnellisimpia. Säät olivat vaihtelevia, tosin enimmäkseen sateisia, mutta se ei estänyt heitä nauttimasta olostaan ja erityisesti toisistaan. Waith rakastui heidän päätykammariinsa ja oli haltioissaan, kun täti lahjoitti heille sängyn päällä lojuneen tilkkutäkin. Hänestä tuntui kuin hän olisi vienyt palasen heidän onneaan mukanaan kaupunkiin.

Kaupunkiin heidän joka tapauksessa oli palattava ja kyllähän Waith sinne oikeastaan tunsi kuuluvansa. Nämä päivät olivat vain olleet kuin satua ja hänestä tuntui, että he palasivat takaisin arkeen kyyhöttäessään täsmälleen samanalaisessa tihkusateessa kuin hääpäivänään rattaiden kyydissä aamukuudelta. Waithista tuntui, että häntä kylmäsi luita ja ytimiä myöten, eikä hän ymmärtänyt, kuinka saisi kohmeiset kätensä enää koskaan lämpenemään.

”Pian ollaan kotona”, Berean sanoi ainakin puolen tusinaa kertaa matkan aikana. Kotona. Waith ravisti mielestään lapsuudenkotinsa kuvan. Kotona tarkoitti nykyisin Bereanin kotia. Villiviinin ympäröimää huolellisesti valkaistua taloa, jonka puutarha oli varmasti Minas Tirithin parhaiten hoidettuja. Bereankin oli niin innokas pääsemään seinien sisälle lämpimään, että kantoi vähääkään nurisematta Waithin laukun perille saakka, vaikka se tilkkutäkin ja tädin tuliaisiksi käärimien runsaiden leipomusten takia oli varmasti vielä painavampi kuin menomatkalla.

Bereanin äiti ja isä tulivat portilla vastaan ja heidät kiedottiin heti halaukseen. ”Me olemme menossa torille”, Bereanin äiti selitti ja tivasi kuulumisia, mutta huomattuaan, että he olivat läpikotaisin jäässä, antoi niiden jäädä myöhemmäksi ja patisti heitä menemään sisään. ”Carn tuli käymään”, hän sanoi vielä ennen kuin tarttui miehensä käteen ja kiskoi tämän matkaansa. ”Feolain pitää hänelle seuraa sisällä.”

Ja tämän tosiasian he saivat omin silmin nähdä, kun sisään päästyään astelivat suoraan keittiöön aikomuksenaan lämmitellä uunin vieressä. Aikomukseksi se jäikin. Uunin vieressä nimittäin seisoivat Carn ja Feolain toisiinsa kietoutuneina ja ilmeisesti täysin omissa maailmoissaan, sillä he heräsivät todellisuuteen vasta, kun Berean huusi ja poukkosivat huoneen vastakkaisille puolille.

Waithin suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, mutta hän ei uskonut näyttävänsä yhtään typerämmältä kuin Berean, jonka silmät vilkkuivat Feolainista Carniin ja takaisin. ”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi minun sisarelleni?” Berean ärjäisi viimein Carniin päin kääntyen, ja mylläkkä alkoi siitä.

Carn yritti luultavasti sanoa jotakin, ainakin Waith näki tämän huulten liikkuvan, mutta Feolain huusi Bereanille ja astui tämän ja Carnin väliin. Waith tarttui Bereanin käteen estääkseen mahdollisen yhteenoton, vaikkei hänestä kyllä oikeastaan ollut pitelemään Bereania.

”Olkaa hiljaa”, hän kiljaisi viimein keuhkojensa koko teholla ja yllättyi aikaan saamastaan vaikutuksesta, kun kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Berean näytti yllättyneeltä, Feolain vihaiselta, Carn säikähtäneeltä ja kaikki tuntuivat odottavan Waithin sanovan jotakin. ”Älkää huutako”, hän sopersi tavallisella äänellään.

”Sinä käyttäydyt kuin typerys, Berean”, Feolain kivahti. Se ei ollut huutoa, ei aivan. ”Minä en tarvitse sinua puolustamaan itseäni.”

Berean sen sijaan puhui Carnille, eikä hänen äänensä ollut yhtään hiljaisempi. Feolain ja Berean olivat oikeastaan aika lailla samanlaisia, Waith ajatteli hiukan yllättyneenä siitä, että ajatus tuli hänen mieleensä juuri silloin. ”Minä luotin sinuun, Carn. Minun sisareni… Minä en ymmärrä, kuinka sinä-”

”Minä en ole loukannut häntä, Berean”, Carn sanoi vakavasti. Waith katsoi miehen tiukkaa ilmettä. Hänestä Carn oli pelottava, mutta Feolain ilmeisesti näki tässä jotain muutakin kuin juron ulkokuoren. Hän päästi irti Bereanin kädestä, kun tämä näytti juurtuneen paikalleen.

”Minä välitän oikeasti sinun sisarestasi”, Carn sanoi haroen jo valmiiksi sekaisin olevia hiuksiaan.

Berean ynähti kummallisesti, samoin Feolain. Carn kääntyi Feolainin puoleen ja Bereaniin varovaisesti vilkaisten tarttui Feolainin käsiin. ”Anteeksi”, hän sanoi. ”Olisi pitänyt sanoa se ensin sinulle.”

Feolain hymyili ja Waith tajusi sitä hymyä katsellessaan, ettei ollut koskaan nähnyt Feolainin hymyilevän niin. ”Se olisi voinut olla viisasta.”, hän sanoi ääni täristen, ja Waithista alkoi tuntua, että hän ja Berean olivat aivan väärässä paikassa.

Berean ei näyttänyt enää vihaiselta, vain perin juurin hämmentyneeltä. ”Välität oikeasti? Feolainista?” Hän varmisti, ja kun Carn ja Feolain nyökkäsivät yhtenä miehenä, pudisti päätään kuin selventääkseen ajatuksiaan. Waithin ajatukset eivät tarvinneet selventämistä. Hän katsoi Feolainin ja Carnin yhteenliitettyjä käsiä, katseita, joita nämä loivat toisiinsa ja kiskoi Bereanin mukanaan pois keittiöstä.

***

Feolain ja Carn seisoivat pitkän aikaa hiljaa ja vain kuuntelivat. Bereanin ja Waithin huoneen ovi vetäistiin auki ja läimäistiin sitten kiinni. Kiihtynyt puheensorina kantautui seinien läpi keittiöön asti. Feolain katsahti Carnia ja näki tämän hymyilevän pehmeän ivallisesti. Häntäkin huvitti. Veliparka oli ollut täydellisen hämmentynyt, mutta selviäisi siitä kyllä.

”Minusta hän otti sen ihan hyvin”, Carn rikkoi lopulta hiljaisuuden. Feolain tarkasteli miehen silmiä nähdäkseen oliko tämä tosissaan vai ei. Sitä oli joskus niin vaikea sanoa. Carnin silmät tuikkivat kuitenkin tavalla, joka paljasti hänen pilailevan, joten Feolain vain muksautti miestä kylkeen. Onni kupli hänen sisällään. Hän oli viimeisten viikkojen aikana tuntenut itsensä niin iloiseksi, että huomasi toisinaan miettivänsä, että minne entinen, jokaisesta asiasta huolestunut Feolain oli kadonnut.

Entisen Feolainin olisi pitänyt ärsyyntyä siitä, että Carn oli töksähtelevä, toisinaan suorastaan epäkohtelias. Entinen Feolain ei olisi pitänyt Carnin kulmikkaita piirteitä äärimmäisen viehättävinä, rakastanut hänen punertavia hiuksiaan ja vihreitä silmiään. Entinen Feolain olisi ajatellut, että Carn oli malliesimerkki ihmisestä, johon hän ei haluaisi tutustua tarkemmin. Mutta hänellä ei oikeastaan ollut ikävä entistä Feolainia.

Hän huomasi polviensa vapisevan. ”Pakko istua alas”, hän sanoi Carnille ja vajosi keittiön penkille. Carn kääntyi kaatamaan hänelle vettä ja onnistui sekä pudottamaan puupikarin, että muodostamaan lammikon lattialle sitä tehdessään. Hän virnisti hieman hämillisesti ojentaessaan pikarin viimein Feolainin käteen ja sipaisi hänen suupieltään ennen kuin istui itsekin alas.
He olivat tietyllä tavoin myös samanlaisia, Feolain ajatteli katsellessaan Carnia, joka sörkki pöydällä palavaa kynttilää. Ulkoisesti he olivat itsevarmoja, toisinaan hyökkääviäkin, mutta sisimmässään he olivat melkein ujoja, pelkäsivät hieman tukeutua toisiinsa, pelkäsivät satuttavansa itsensä. Heidän täytyisi oppia luottamaan toisiinsa ja se tapahtuisi vasta ajan kanssa. Feolain joi kaiken veden vatsanpohjaan asti ja tunsi mahassaan helskyvän.

”Välität oikeasti?” Hän sanoi äkisti. Sanat tulivat suusta ulos töksähtäen, eivät luonnollisesti.

Carn hymyili. ”Täytyihän minun jotakin sanoa, etten saisi Bereania kimppuuni. Hän voittaa minut tappelussa, se on todistettu jo kerran.”

”Sinä siis sanoit sen vain, koska-”

”Minä sanoin sen, koska tarkoitin sitä. Muistatko, kun tapasimme ensimmäisen kerran? Silloin kun raahasin Bereanin kotiin Nuoliviinestä. Minä sanoin sinulle silloin, etten koskaan valehtele, enkä valehdellut niin sanoessanikaan.” Carnin silmät olivat taas vakavat ja hän näytti melkein vieraalta, kun suupielet eivät olleet kääntyneet ivalliseen hymyyn. Feolainista tuntui oudon ujolta, kun hän vastasi katseeseen, eikä hänestä tosiaankaan tuntunut sellaiselta usein.

”Minun pitäisi kai lähteä”, Carn sitten sanoi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen. Feolain ajatteli yksinäistä taloa, johon Carnin pitäisi palata. Harmaanikäviä seiniä ja pölyä, joka oli taas kerääntynyt huoneiden nurkkiin. ”Sinä inhoat sitä taloa, ja minä inhoan ajatustakin siitä, että sinä olet siellä yksin”, hän sanoi.

”En minä ole yksin”, Carn hymähti. ”Onhan minulla Hiirenpyydystäjä.” Hiirenpyydystäjä, niin tosiaan. Carn oli ottanut tavakseen kutsua kissaansa Hiirenpyydystäjäksi, niin Feolain oli kuulemma pennun nimennyt kantaessaan sen Carnin portaille. ”Jos sinä ruokit sitä edelleen yhtä yltäkylläisesti, niin ei se vaivaudu hiiriä edes pyydystämään”, hän sanoi. ”Aivan kuten Emmenin kissa. Kun se lepäsi minun polvellani, minä ajattelin-”

”Mitä sinä Emmenin luona teit?” Carnin äänensävy oli hyökkäävä.

Feolain hätkähti. ”Olin vierailulla”, hän sanoi terävällä äänellä. ”Emmen on minun ystäväni.”

”Joku saattaisi pitää sitä hieman epäilyttävänä. Että te olitte kaksin hänen kotonaan.”

Joku. Aivan kuin olisi ollut pienintäkään epäilystä siitä, kuka sitä tällä hetkellä piti epäilyttävänä. Feolain puristi sormensa pikarin ympärille. ”Emmen on minun hyvä ystäväni”, hän toisti jäisellä äänellä.

”Minä luulin, että hän on sinun työtoverisi Parannuksen Tarhassa.”
”Niin, sitä myös”, Feolain sanoi. ”Mutta myös ystävä.” He tuijottivat toisiaan silmiin. Carnin vihreät silmät olivat kaventuneet viiruiksi ja hän toi Feolainin mieleen jollakin tapaa ketun. ”Hyvä on”, hän sanoi sitten. ”Minä uskon, jos sinä niin sanot.”

”Carn”, Feolain ei aivan onnistunut sulattamaan kaikkea jäätä äänestään. ”Sinunkin on syytä tietää eräs asia minusta. Myöskään minä en koskaan valehtele. Ja minä vannon, että minä ja Emmen olemme ystäviä, mutta siinä kaikki.

”Hyvä on”, Carn sanoi uudestaan, kiersi hänen taakseen ja kietoi kätensä varovasti hänen ympärilleen.

***

Waithista oli kerta kaikkisen älytöntä, että hänen ja Bereanin ensimmäinen riita koski Feolainia. Se ei tapahtunut heti sen järkytyksen jälkeen, jonka Feolain ja Carn olivat järjestäneet heille keittiössä, vaan muutama päivä myöhemmin, kun Berean oli jo ehtinyt sopeutua tilanteeseen, mutta ei todellakaan lopettamaan siitä puhumista. Ensin hän oli yrittänyt puhua järkeä sisarelleen, missä hän ei ollut Waithin tietämyksen mukaan onnistunut koskaan. ”Sinä saat vain kasan ongelmia harteillesi Carnin mukana”, Berean oli pauhannut, mutta Feolain oli vain istunut kädet ristissä rinnallaan ja nyökkäillyt tyynesti. Waith ei tiennyt, että mistä tämä oli kerännyt annoksen itselleen niin epäluonteenomaista mielenmalttia. Sitten Berean oli yrittänyt vakuuttaa Carnin siitä, kuinka hankala ihminen Feolain oli, mutta kun Carn ei ollut ottanut neuvoista onkeensa, ei Bereanille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mukautua tapahtuneeseen. Se taas edellytti asian pyörittelemistä niin, että Waith oli varma, että se pursuisi ulos hänen korvistaan hetkenä minä hyvänsä.

”Carn saa pian huomata, että Feolain on niin temperamenttinen, ettei rauhanomaisesta elosta hänen kanssaan tule mitään”, Berean aloitti taas kerran, kun ulko-ovi oli läimähtänyt kiinni Feolainin jäljessä.

Nojatuolissa istuva, sukkaa parsiva Waith huokaisi korostetun syvään. Sen oli tarkoitus vihjata Bereanille, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä kyseistä keskustelunaihetta, mutta sanoma ei ilmeisesti mennyt perille, sillä Berean jatkoi aprikoimalla synkeästi, että Carn luultavasti kuitenkin loukkaisi Feolainia jollakin tavalla niin hiomaton ihminen kuin oli.

”Antaisit olla, Berean”, Waith kivahti viimein kyllästyneenä. ”Se on heidän ongelmansa, ei meidän, eikä se minusta edes ongelmalta vaikuta. Olisit iloinen, kun Feolain on onnellinen.”

Bereanin silmät kapenivat. ”Mistä sinä tiedät, että Feolain on onnellinen?”
”Minä näen sen hänestä”
”Te näytätte tulevan Feolainin kanssa hyvin toimeen.”
”Se on totta, niin tulemme.”

Berean pyöritteli hetken sanoja kielellään ja sylkäisi ne sitten hänen kuultavakseen. ”Sitten yllättyisit, jos sanoisin, että Feolain inhosi sinua ensin.”

Waith hymyili. ”Minä tiedän sen. Se häiritsi minua suuresti, mutta nähtävästi me tarvitsimme aikaa tutustuaksemme toisiimme.”

”Mikset sinä kertonut minulle mitään?” Berean hiiltyi. ”Minä inhoan sitä, kun selkäni takana juonitellaan.”

”Mitä minä nyt olen juonitellut?” Waith huudahti ärsyyntyneenä. Hän ei ymmärtänyt, että miten keskustelu oli äkisti ottanut tämän suunnan. ”Minä en vain katsonut tarpeelliseksi vaivata sinua asialla, jolle et voi mitään.”

”Minä olisin puhunut Feolainille. Pakottanut hänet kunnioittamaan sinua.”

Waith naurahti, ja se näkyi ärsyttävän Bereania entisestään. ”Älä kiltti puhu pakottamisesta ja Feolainista samassa lauseessa. Ei se olisi mitään auttanut. Meidän piti vain oppia tuntemaan toisemme.”

”Minua loukkaa se, että sinä kuvittelet, ettei minusta ole suojelemaan sinua”, Berean ärähti, ja tämän silmät leiskahtivat vihaisesti.

”Mistä sinä sellaisen käsityksen sait?” Waith sinkautti vastaan. ”Tietysti minä uskon, että sinusta on suojelemaan minua, mutta kaikkia ongelmia ei ratkaista niin suoraviivaisesti kuin sinä sotilaana näyt kuvittelevan.”

Berean tuijotti häntä hetken, mutta lähti sitten vauhdilla huoneesta ja Waith oli kuulevinaan hänen mutisevan mennessään: ”Sinun olisi silti pitänyt kertoa minulle” ennen kuin oven paukahdus kertoi hänen lähteneen talosta. Waith puuskahti vihaisesti ja pisti neulalla sormeensa, eikä voinut olla inahtamatta ääneen siitä seuraavaa pistävää kipua. Veripisara putosi harmaalle sukalle ja äkämystyneenä hän heitti sukan sivuun ja iski neulan neulatyynyyn.

Berean tuli illansuussa, kun Waith kiersi keittiössä sytyttelemässä kynttilöitä kamppailemaan lankeavaa pimeyttä vastaan. Feolain istui pöydän ääressä vanha kirja avoinna edessään ja kirjoitti huolellisesti jotakin sen sivuille. Waith näki sivusilmällä Bereanin pysähtyvän kynnykselle ja nojaavan kättään ovenkarmiin. Hän sytytti rauhallisesti vielä kaksi ikkunanlaudalle asetettua, puoliksi palanutta kynttilää ennen kuin katsoi kunnolla miestään. Berean näytti vaivaantuneelta kohdatessaan hänen silmänsä. ”Feolain”, hän puhui sisarelleen. ”Voisitko jättää meidät hetkeksi kahden?”

Feolain nosti katseensa työstään ja silmäili heitä molempia. ”Tietysti.” Hän siirsi kirjansa varovasti pöydän päähän. ”Älkää vain koskeko tähän, muste on vielä märkää”, hän varoitti painokkaasti ja asetti sulkakynän mustepulloon ennen kuin käveli ulos huoneesta ja sulki oven perässään.

”Waith.” Berean oli joutunut siirtymään kynnykseltä, kun Feolain oli sulkenut oven ja seisoi nyt hellan edessä kädet taskussa. Lepattava kynttilänliekki valaisi osan hänen kasvoistaan, mutta jätti silmät varjoon niin, että ne näyttivät lähes mustilta. ”Suo anteeksi.”

”En suo.”
”Mitä?” Berean hätkähti.

”En suo, jollet lupaa, että lopetat Feolainin asioista jauhamisen. En jaksa kuunnella sitä enää hetkeäkään.”

Berean näytti helpottuneelta. ”Minä saatoin vähäsen ylireagoida”, hän myönsi.

”Niinkin voi sanoa.” Waith hymyili huvittuneesti. ”Te olette niin samanlaisia. Feolain ja sinä.”

”Mitä? Emmekä ole”, Berean protestoi.

”Kylläpä olette. Luulen, että Feolain ei pitänyt minusta aluksi sen vuoksi, koska oli sitä mieltä, etten minä ollut kyllin hyvä sinulle. Ja sinä olet kai nyt samaa mieltä Feolainista ja Carnista.”

Berean rypisti otsaansa. ”Niin, voit olla oikeassa. Minä en kai vain ole varma, että he sopivat yhteen. Mutta kuten sanottua, se ei ole minun päänsärkyni. Minä lupaan antaa sen asian olla.” Hän asteli Waithin luokse ja siirsi kasvoille riippuvia kiharoita päästäkseen näkemään esteettömästi hänen silmänsä. ”Kaikki kunnossa?” Hän kysyi ja Waithin nyökättyä kumartuin suutelemaan häntä.
Viimeksi muokannut Leida, Ti Maalis 18, 2008 11:09 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jo on ihme, ellei alituinen huokailuni kuulunut seinän toiselle puolelle.

Tästä luvusta jäi jälleen kerran kunnon hrr-olo (huokailen varmaan vieläkin kun menen nukkumaan). Tämä oli ihana :)

Minä niin toivoisin, että Emmen löytäisi myös rinnalleen jonkun. Nyt kun kaikki tuntuvat olevan niin onnellisen rakastuneita johonkin, soisin hänellekin hieman pilkettä elämään, etenkin nyt kun Feolain kertoi ystävälleen olevansa rakastunut. Harmillisen tilanteesta tekee lähinnä se, että Feolain tahtomattaan ja tietämättään satutti Emmeniä varmasti. Mies saattaa yrittää unohtaa asian ajattelemalla, että haluaa Feolainin olevan vain onnellinen...sarjassamme hahmojen spekulointi.
Pakko sanoa, iski silmään hieman hilpeyttä aiheuttanut typo:
”Kiitos, Emmen. Siitä, että olen niin hyvä ystävä.”

Saattaa Feolain ylpeä olla, mutta en minä häntä ihan tuollaiseksi ajatellut :P

Kas vain, hektisiä hetkiä keittiössä. Bereanin reaktio lähinnä nauratti minua, en oikein tiedä miksi. Olihan tuo aika busted-tilanne, mutta suloinen sellainen. Bereanin ylireagointi toi vähän potkua tilanteeseen.

Tottahan tuo on, Feolain ja Berean ovat samanlaisia. Mitä muutakaan voi olettaa sisaruksilta. Carn käyttäytyi jotenkin...yllättävän aikuismaisesti tilanteessa jossa Berean huutaa lähes naama punaisena ja on valmis puolustamaan sisarensa kunniaa. Waith onneksi tajusi tilanteen ja toimitti Bereanin pois, vaikka tämä olikin jo rauhoittunut.

Olen varmasti hehkuttanut miten ihana pari Feolain ja Carn ovat, mutta hehkutampa vielä lisää.
Jotenkin tuo, miten Carn sanoi välittävänsä Feolainista, oli ihanampaa kuin yltiöromanttinen rakkaudentunnustus. Carn on todella vakavissaan Feolainin suhteen ja toivon että Feolainkin sen huomaa.

Saatiinpas vielä mustasukkaisuusdraamaa :) Loistavaa, miten oletkaan saanut kaiken yhteen lukuun ilman, että tuntuu että tapahtumia on liikaa.

Jotenkin Bereanin reaktio ja alituinen jauhaminen ei yllätä minua. Eräs ystäväni on melkein samanlainen, kamalasti puhetta vaikka asia ei oikeastaan kyseiselle henkilölle kuulu. Pidän tuosta, miten Waith alkaa näyttämään Bereanille paikkaa :D Hän jotenkin...laittaa miehen kuriin ja järjestykseen kun tämä alkaa liioittelemaan. Toisaalta Bereanin huoli sisarestaan on uskottavaa ja ei siinä mitään. Voin hyvin kuvitella miten hän on vuoroin Feolainia ja Carnia yrittänyt taivutella lopettamaan suhteensa. Onneksi Waith tietää paremmin ;)

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiva nimi luvulla. :)

Tuo Emmenin kissa oli taas aivan ihana, ja Emmenin ajatus, miten hän haluaisi vaihtaa paikkaa kissansa kanssa. :D Ovela katti, kun näytti vielä oikein leuhkivan lokoisilla oltavillaan. Emmeniä kyllä käy sääliksi, kun se on yhä noin rakastunut Feolainiin. Minun käsitykseni Feolainista on kyllä tämän ficin edistyessä alkanut käydä hieman aiempaa kielteisemmäksi. Oikeastaan aika ajattelematonta mennä kehuskelemaan rakastumisellaan Emmenille, vaikka Emmenhän häntä tietysti yllytti kertomaan, mutta ehkä Feolain olisi voinut sepittää jonkin muun syyn hyvälle tuulelleen. Mutta Feolain ei sitten varmaan oikein täysin käsitä, mitä Emmen yhä tuntee häntä kohtaan, tai sitten hän ei vaan välitä. Ja tuo Andunen lainaama typo sai kyllä minutkin kohottelemaan kulmiani (luin siis tämän ennen kuin ehdit korjata sen. ;)) Mutta minun ficceihinikin on varmaan eksynyt tuollaisia samantyyppisiä, tai ainakin on ollut hyvin vähällä eksyä, n ja t menee jostain syystä niin helposti sekaisin.

Ei ole varmaan paras mahdollinen tapa saada tietää sisarensa ja parhaan kaverinsa suhteesta törmäämällä heihin omassa keittiössään kesken hellän hetken. :D Voin kyllä kuvitella tilanteen olleen Bereanille melkoinen järkytys, tällä kun ei tainnut olla pienintäkään ennakkoaavistusta, että Feolainin ja Carnin välillä voisi olla jotain. Tuo Waithin "olkaa hiljaa" toi väkisinkin mieleen yhden hissukan sijaisen, joka meillä oli kerran yläasteella, ja joka sitten yhden täysin holtittoman tunnin aikana karjaisi "hiljaa" täysin palkein. Se oli pelottavaa, ja sijainen sai kyllä sillä hetkeksi kaikkien huomion puoleensa. Mahtaakohan Waith vielä muistaa sen välikohtauksen ficin alusta, jossa Carn yritti iskeä hänet, kun hän kerran pitää Carnia pelottavana...

Carnin rakkaudentunnustus, jos sitä nyt siksi voi sanoa, tuli kyllä aika jännässä paikassa, mutta hetki oli silti mitä ihanin. Hän sitten päätti kuitenkin heittäytyä pikkuisen mustasukkaiseksi Emmenin takia. Ei oikeastaan mikään yllätys, Carnin itsetunto kun nyt ei ole niitä parhaita mahdollisia. Hän kyllä varmaan aika helposti näkee muut miehet uhaksi ja kilpailijoikseen. Toivottavasti tuo mustasukkaisuus ei johda mihinkään sen kummempaan...

Tuo Berean oli kyllä oikeastaan hauska, kun ei meinannut millään sulattaa tuota Carnin ja Feolainin juttua. Ja hauskaa nimenomaan, että se yritti puhua kummankin vuoron perään "järkiinsä", että ensin Carn ei ole muuta kuin kasa ongelmia Feolainille ja sitten Feolain on liian hankala ihminen Carnille. Hellyttävää tavallaan, koska yleensähän ne sympatiat kohdistuvat vain toiseen osapuoleen. Tuo Waithin ja Bereanin riita tuntui saavan alkunsa aika vähästä, ja jännä miten se onnistui siirtymään Carnista ja Feolainista Bereanin kykyyn suojella Waithia. Mukavaa, että se sitten lopulta kuitenkin päättyi sopuun.

Kiinnostava luku jälleen. :) Tästä tuli jotenkin levoton kommentti, ja tuntuu, että tästä luvusta olisi voinut sanoa enemmänkin, jos vain olisi enemmän aikaa... (Ja 700:s viesti, hihhei.)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tunteikasta.

Emmenin ja Feolainin kesksutelu oli ihana, ja olen niin tyytyväinen siitä, että he tulevat taas toimeen keskenään niin kuin ennenkin. Ja pystyvät puhumaan ihan kaikesta, Emmen veljestään ja Feolain rakastumisestaan. Yski lause on ihan pakko lainata, siinä oli jotain niin humoristisen suloista. Emmen olisi mielellään vaihtanut paikkaa kissan kanssa. Hihitin tälle.

Ja toisaalta on harmi, että se maatila-aika meni noin nopeasti, mutta tämä uusi käänne oli parempi. Minä aavistelin jotain, kun sanottiin Feolainin pitävän seuraa Carnille, mutta että ihan noin... :shock: Se mahtoi olla Bereanille aika paukku. Mutta Carn ja Feolain ovat niin suloisia... Minä näin täällä vaaleanpunaista. Ja jotenkin se, miten Feolain ajatteli itseään, oli hieno kohta. Ja sitten Carn keksii ruveta mustasukkaiseksi... Noh. Onneksi hän tuntui uskovan Feolainia Emmenin suhteen.

Tuolla muuten, nyt kun tuli mieleen, oli pari kirjoitusvirhettä siellä täällä. Olen kuitenkin liian laiska etsiäkseni ne, anteeksi, mutta ajattelin, että haluat tietää.

Ja en yhtään ihmettele, että Waith ärähti lopulta. Olen ihan samaa miletä kuin hän, Feolain ja Berean ovat yllättävän samanlaisia, kun tulee kyse toisesta. :) Ihana yksityiskohta tuollainen samankaltainen käytös.

Ja loppu oli niin ihana. Onneksi he sopivat riitansa. Jatkoa vain.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kommenteistanne taas kerran. :D

Andune: Hauska kuulla, että tämä oli sinusta ihana luku. Ja olet oikeassa Emmen varmasti yrittää ajatella, että tahtoo vain Feolainin olevan onnellinen, vaikka tietysti häntä satutti tuo tieto. Niin, ei Feolainkaan ihan noin ylpeä taida olla... Eli kiitos, että huomautit tuosta, kauhean virheen sitä saakin aikaiseksi yhdellä väärällä kirjaimella. Minusta on ihan mukava kuulla, että Bereanin reaktio nauratti, koska sen olikin tarkoitus mennä vähän ylireagoinnin puolelle. Niin, minusta Carnista ei ihan noin vain ole laskettelemaan yliromanttisia rakkaudentunnustuksia, varsinkaan, kun muitakin on paikalla, joten ajattelin, että tuo on Carnilta aika paljon sanottu. ;)

Mithrellas: Minä olen kyllä tietyllä tavalla vähän niin kuin tyytyväinen siitä, jos sinun mielipiteesi Feolainista on muuttunut aiempaa kielteiseksi, koska en todellakaan halua Feolainin olevan täydellinen hahmo. Haluan henkilöideni tekevän virheitä, käyttäytyvän epäviisaasti ja sanovan asioita, joita ei ehkä kannattaisi sanoa. Feolain ei missään tapauksessa halua loukata Emmeniä tarkoituksella, eikä olisi luultavasti kertonut Emmenille rakastumisestaan, jollei tämä olisi sitä tivannut. Mutta minä olen ajatellut Feolainin ja yleensäkin monet Keski-Maan ihmiset sellaisiksi, etteivät he kauhean helposti taivu valehtelemaan. Feolain mieluummin kertoi totuuden Emmenille kuin valehteli. Mutta varmasti hän ei myöskään ymmärrä, että kuinka syvät Emmenin tunteet häntä kohtaan vielä ovat. Ja Waith varmasti muistaa sen kohtauksen Carnin kanssa ja se vaikuttaa osaltaan siihen, että hän pitää Carnia epäilyttävänä, mutta eipä Carn ole luultavasti muutenkaan sellainen ihminen, jonka kanssa Waith omasta valinnastaan viettäisi aikaa. :)

Nerwen: Hyvä, että uusi käänne oli parempi. ;) Ja Berean ei tosiaankaan aavistellut Carnin ja Feolainin välillä olevan mitään, joten tuo todellakin oli hänelle aika paukku. Kiva, että pidät Carnia ja Feolainia suloisina. Niin, ja piti vielä sanoa, että oli hauska kuulla, että Emmenin ja Feolainin keskustelu oli sinusta onnistunut, niitä ei ole tässä ficissä vähään aikaan suuremmin ollutkaan. :)

Sitten seuraava luku. Nyt mennään tässä ficissä sitten taas synkempään suuntaan ja ikään kuin loppuhuipennusta kohti (vaikkei sitä kyllä voi loppuhuipennukseksi oikeastaan sanoa). Niin, ja nuotiolla tai takassa paistetut omenat vaniljakastikkeen kanssa ovat oikeasti tosi herkullisia, kannattaa kokeilla. ;)

Luku 31
Vaahteranlehtiä ja Vihollisen voimaa


Berean näki Carnin astuvan sisään Nuoliviinen majataloon ja räpyttelevän silmiään, jotta tottuisi kynttilöiden ja takkatulen valoon kadun pimeyden jälkeen. Carn ravisteli vedet viitastaan kuin koira turkkinsa uinnin jälkeen ja sitten hänen silmänsä kiersivät ympäri tupaa Bereania tähyillen. Berean nosti hiukan kättään, hän ei viitsinyt ruveta huutelemaan korvissa kirskuvan, aina yhtä epävireisen musiikin yli, ja Carn puikkelehti pöytien välistä hänen luokseen onnistuen lähes törmäämään oluttuoppeja tarjottimella kantavaan majatalonisäntään. Mies älähti ärtyneenä, kun olutta läikähti täpötäysistä tuopeista, mutta siinä vaiheessa, kun hän oli saanut tarjottimen tasapainoon, Carn oli jo pujottautunut penkille Bereania vastapäätä.

”Hei”, tämä sanoi ja Berean näki yllätyksekseen, että Carn vaikutti jotenkin hermostuneelta. Tämän silmät pälyilivät ympäri majataloa ja sormet naputtivat pöydänreunaa.

”Ei kai Osgiliathiin lähtö hermostuta sinua?” Hän kysyi ihmeissään. Hän itse, niin ikävää kuin Waithin seurasta eroaminen olikin, suhtautui lähtöön jonkin moisella innolla. Se oli juuri niin kuin Damrod oli sanonut heidän kovaonnisella tiedustelumatkallaan – vaikka sotilaan elämä oli kovaa, niin siinä oli oma kiistaton viehätyksensä. Sotilaana tunsi todellakin olevansa elossa. Berean taivutteli kättään katsellessaan Carnin rypistynyttä otsaa. Käsi oli jo tätä nykyä lähes kunnossa, vain raskaita taakkoja kantaessa se ärtyi. Berean oli monta kertaa kiittänyt kohtaloa siitä, että eteläisen isku oli sattunut vasempaan käteen. Miekkakäden saattaminen täyteen taistelukuntoon olisi ollut vaivalloista ja aikaa olisi mennyt paljon kauemmin ennen kuin hän olisi voinut luottaa käteen täysin.

”Itse asiassa kyllä”, Carn myönsi. ”Ensimmäistä kertaa minulla on jotakin menetettävää. Ensimmäistä kertaa sillä on tosissaan väliä, että tulenko minä takaisin vai en.”

Berean haroi hiuksiaan mietteliäänä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä tuolta kantilta. Luultavasti sen takia, että se oli aina ollut hänelle selvää, että hän tulisi takaisin. Hän eli elämäänsä niin vahvasti, ettei hän voinut ajatella sen päättyvän hetkenä minä hyvänsä. Tietysti hän tiesi, että Gondorin sotilaita kaatui taistelussa, nykyisin vielä enemmän kuin ennen, mutta hän ei pystynyt rinnastamaan sitä itseensä, vaikka tiesikin olevansa hengenvaarassa yhtä lailla kuin muutkin aina taistelun koittaessa.

”Ja minä pelkään, että käteni tärisevät miekan kahvalla ratkaisevalla hetkellä tai että epävarmuus valtaa minut, enkä kykene selviytymään siitä. Minä pelkään kuolemaa, Berean, ja pelkään, että se näkyy, jos tilanne menee tiukaksi.” Carn puhui kerrankin vakavasti. Berean näki tämän muuttuneen viime aikoina, vaikkei osannutkaan sanoa tarkalleen, että mikä oli muuttunut, mutta varmasti Feolainilla oli osuutensa asiaan.

”Kyllä sinä selviät, Carn”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Ajattele sitä, minkä puolesta me taistelemme. Emmekä me välttämättä edes joudu taistelemaan. Vielä.”

Carn nyökkäsi, muttei näyttänyt täysin vakuuttuneelta. Berean tunsi omankin mielialansa laskevan. Näytti selvältä, että tästä tulisi jotakin aivan muuta kuin hilpeä ilta oluttuoppien seurassa.

”Minä en ole niin kuin sinä, Berean. Minä en voi vain marssia seuraavaan taisteluun ja olla tyytyväinen siitä, että olen tehnyt osani siinä. Minun täytyy ajatella, että mitä sitten, ja kun olen ajatellut, niin en enää pysty näkemään edessä kuin pimeyttä. Belfalasista kuuluu uutisia merirosvolaivueista, kaikilla raja-asemilla kahakoidaan. Haradin tietä pitkin marssii lisää joukkoja viholliselle, eikä meillä ole miehiä estää sitä. Kaikki tuntuu kaatuvan kerralla meidän niskaamme. Ja Berean, Osgiliathin taistelussa kesällä oli jo käydä huonosti, miten meidän käy, jos vihollinen kokoaa samanlaisen voiman – ei vaan suuremman voiman – ja hyökkää uudestaan. Ja nyt meillä ei ole Boromiria.”

”Faramir riittää”, Berean totesi lyhytsanaisesti. Muusta hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Se oli kaikki liiankin totta. Heitä puristettiin ahtaalle joka puolelta, eivätkä kysymyksessä tulisi kauan olemaan pienet kahakat, sen hän saattoi tuntea.

”Kaikki johtaa loppujen lopuksi samaan kysymykseen, onko meistä kuolemaan maamme puolesta? Sitä voisi ajatella, että me teimme valinnan jo ryhtymällä sotilaiksi, mutta rehellisesti sanottuna, minä en ole varsinaisesti ryhtynyt sotilaaksi, minusta on vain tullut sotilas enkä edes urani alkuaikoina ajatellut kuolemani olevan vain taistelun päässä.” Carn nojasi kyynärpäihinsä, eikä katsonut Berenia puhuessaan. Hetken päästä hän kuitenkin nosti katseensa ja naulasi vihreät silmänsä Bereanin omiin. ”Oletko sinä valmis kuolemaan maasi puolesta, Berean?”

Siinä se oli, suora kysymys, jota ei käynyt väistäminen. Berean punnitsi vastaustaan. ”Jos se, että vapaaehtoisesti lähden suojelemaan Gondoria ja sen kansaa tekee minusta valmiin kuolemaan maani puolesta, niin sitten olen”, hän sanoi viimein. ”Mutta en minä halua kuolla, en aio kuolla”, sanat tulivat kiihkeästi hänen suustaan. ”Minä haluan elää Waithin kanssa monta pitkää vuotta. Haluan saada oman pojan ja olla hänen vierellään, kun hän kasvaa.”

Carn nyökkäsi. ”Minä haluaisin vain elää Feolainin kanssa, olla onnellinen ilman katkeria uhrauksia ja jatkuvaa pelon ilmapiiriä, en marssia etulinjaan vastaanottamaan vihollista.” Hän hymähti. ”Kuulostipa se itsekkäältä.”

”Ei se ole itsekästä”, Berean totesi. ”Kun sinä taistelet vihollista vastaan, taistelet yhtä lailla sinun ja Feolain tulevaisuuden puolesta kuin muidenkin ihmisten edestä. Jos me häviämme, ei kenelläkään tule olemaan onnekasta tulevaisuutta.”

”Ja kuinka me voisimme voittaa? Minä olen kulkenut Faramirin kanssa, minä tiedän, että hän pystyy samaan kuin veljensä, siinä olet oikeassa, mutta en tiedä, että onko silläkään enää merkitystä. Voimmeko enää muuta kuin odottaa ihmettä?”

”Ihmeen me tosiaan tarvitsisimme”, Berean myönteli. ”Mitä sinä haluat minun sanovan, Carn? Minulla ei ole vastauksia, en usko, että kenellekään, edes kaupungin valtiaalla on. Minä tiedän vain, että me olemme Gondorin miehiä, me emme luovuta, mihin se sitten meidät johtaakin.”

”Ja minä toivoisin, että oma vakaumukseni olisi yhtä raudanluja”, Carn sanoi, mutta näytti itsekin hitusen päättäväisemmältä ja siemaisi kuin keskustelun päätteeksi nyt ensimmäisen kerran tuopistaan.

”Ja Feolainista puheen ollen-” Berean karisti kurkkuaan. Carn laski tuopin takaisin pöydälle ja silmäili häntä hieman huvittuneena. ”Miten niin puheen ollen? Emmehän me puhuneet Feolainista.”

”Puhuimmepas, sinä mainitsit hänet hetki sitten. Äläkä huolestu, minulla ei ole aikomustakaan esitelmöidä hänen luonteenvioistaan, vaan-”

”Nyt on sitten sen aika, olenkin jo odottanut, että koska pääset tähän asti.” Carn pyyhki olutvaahtoa leuastaan ja nojasi sitten kyynärpäänsä pöytään.

”Mihin asti? Mitä sinä oikein puhut?”

”Perinteiseen veljenpuheeseen, tietysti. Et ole vielä uhkaillut minua sillä, kuinka isket miekan vatsastani läpi, jos katkaisen hiuksenkin sisaresi päästä.”

Berean naurahti, joskin ääni hukkui majatalon melskeeseen. ”Ajattelin itse asiassa jättää sen mainitsematta, koska se on niin ilmiselvää. Älä loukkaa Feolainia, Carn, niin minun ei tarvitse auttaa Vihollista tekemällä selvää omista sotilaistamme.” Berean tiesi, että Feolain oli täysin vakuuttunut siitä, että kykeni huolehtimaan itse itsestään. Se oli tietysti totta, mutta hän oli myös perillä siitä, että Feolain oli silti varsin herkkä, vaikka saattoikin yrittää peittää sen. Berean muisti vielä hyvin sen nuoren, pisamakasvoisen Feolainin, joka oli eräänkin kerran valvonut öitä murehtiessaan jalkansa katkaisseen naapurin pojan tähden. Berean luotti Carniin, hän näki tämän olevan vakavissaan Feolainin suhteen, mutta hänen täytyi myöntää itselleen pelkäävänsä, että näiden kahden temperamentit iskisivät vielä yhteen tavalla, jota olisi vaikea saada korjatuksi. He eivät tarvitsisi kaiken tämän kurjuuden keskellä vielä särkyneitä sydämiäkin. Mutta se ei ollut hänen asiansa, hän muistutti itselleen.

”Oikeastaan halusin vain sanoa, että muista, mitä Feolain on kokenut Parannuksen Tarhassa vuosien saatossa. Hän tietää aivan tarkasti millaista vahinkoa miekka tekee miehen sisäelimille. Älä siis yritä vähätellä vaaraa, johon olet menossa tai vakuutella, ettei siinä ole riskiä, koska Feolain ei missään tapauksessa uskoisi sinua. Hän tietää paremmin.” Berean näki Carnin nyökkäilevän hänen sanoilleen. Nyt tämä ojentautui ja katsoi suoraan häneen.

”Minä tiedän, Berean. Minä tiedän sen hyvin.”

***

”Vaivaako sinua jokin?” Feolain kysyi Carnilta. Hän oli oppinut lukemaan paremmin miehen mielialoja ja toisaalta olemaan hätkähtämättä sitä, että Carnin oli edelleen välillä vaikea puhua itsestään, aivan kuin hän olisi pelännyt satuttavansa itsensä, jos avaisi sydämensä. Muutamia päiviä asioita pyöriteltyään Carn pystyi silti yleensä keskustelemaankin niistä. Paitsi isästään, jota hän ei ollut juuri maininnut sen kerran jälkeen, kun oli kertonut tästä Feolainille. Feolainkin tunsi olonsa vapautuneeksi Carnin seurassa. Hänen ei tarvinnut olla niin voimakas kuin millaisena hänen perheensä näytti häntä pitävän. Hän saattoi olla juuri sellainen kuin hänestä tuntui, vähän repaleinen näinä päivinä, sillä Carnista tuntui samalta.

”Minä en oikeastaan haluaisi olla sotilas”, Carn sanoi, kun he olivat talsineet hetken vain tuulen ujellus seuranaan. ”En tunne sitä kutsumuksekseni kuten Berean tekee.”

”Minä olen iloinen siitä”, Feolain sanoi ajattelematta sanojaan sen kummemmin, mutta ilmeisesti niillä oli hätkähdyttävä vaikutus Carniin, sillä tämä pysähtyi, kääntyi häneen päin ja toisti: ”Sinä olet iloinen siitä?”

”Niin, tavallaan”, Feolain tapaili sanoja. ”Minä ajattelin aina ennen, että jos minä joskus menen naimisiin, niin minun sulhaseni ei ainakaan ole sotilas, olkoon hän sitten mitä muuta hyvänsä. Tuntui kauhealta ajatella, että minä eläisin koko elämäni peläten, että milloin mieheni saa surmansa.”

”Ja silti sinä ja minä-”, Carn ei saanut sanottua sen enempää, mutta Feolain ymmärsi.

”Niin”, hän sanoi. ”Se vain meni niin, eikö totta?”

”Kyllä, se vain meni niin”, Carn toisti mietteliäästi. ”Feolain, mitä jos minä pyytäisin sinua pyörtämään sanasi?”

”Mitkä sanat?” Feolain kysyi ihmeissään. Hänellä ei tietääkseen ollut mitään sanoja pyörrettävänä. Hän oli yrittänyt koko elämänsä olla sanojensa mittainen, tehdä niin kuin oikeaksi katsoi ja oli omasta mielestään onnistunut varsin hyvin. Carn katsoi häntä puoliksi vakavasti, puoliksi hymyillen. ”Muistatko Feolain, mitä sanoit, kun ryntäsit minun talooni puhumaan Bereanista silloin kesällä, kun minä käyttäydyin niin törkeästi, että minun pitäisi oikeastaan lyödä itseäni? Sanoit, ettet sekaantuisi minun elämääni, vaikka minä pyytäisin polvillani.”

”Muistan”, Feolain totesi. ”Kyllä minä muistan.” Ja sanojen lisäksi hän muisti, miten kerta kaikkisen raivoissaan oli ollut. Miten hänen sisällään oli kiehunut, kun hän oli marssinut ulos Carnin talosta ja miten hän oli vihannut miestä ja tämän ivallista ilmettä. Siitä tuntui olevan niin kauan.

”Jos minä joskus pyytäisin polvillani, Feolain, pyörtäisitkö sinä sanasi?”

Feolain oli sanoa iloisesti, että eikö se nyt ollut itsestään selvää, mutta tarkempi vilkaisu Carnin kasvoihin jäädytti sanat hänen suuhunsa ja selvitti hänelle, että Carnin kysymys oli aivan muuta kuin pelkkä leikkimielinen tokaisu. Feolain katsoi Carnia tarkkaan, etsi silmistä välkettä, joka paljastaisi, että mies ei ollut täysin tosissaan, mutta ei voinut löytää sellaista. Carnin kasvot olivat kerrankin täysin vakavat. Vihreät silmät olivat syvät kuin metsälampi, ja vaikka pieni epäröinti leikki niissä, niin ei ollut epäilystäkään siitä, että Carn tarkoitti mitä sanoi. Tuuli pyöritti puista pudonneita lehtiä hänen ympärillään, ne olivat hauskasti samaa sävyä kuin miehen punertavat hiukset.

Feolain nyökkäsi ja, kun hetken kuluttua uskoi voivansa luottaa ääneensä, sanoi: ”Kyllä.” Eikä koskaan ollut tuo yksi ainokainen sana tuntunut niin merkitykselliseltä, niin tärkeältä, eikä hän ollut vielä koskaan nähnyt sen tuovan kenenkään kasvoille yhtä loistavaa hymyä kuin se, joka nyt kirkasti Carnin kasvot. Mies kietoi hänet syliinsä ensin varovaisesti kuin peläten hänen olevan jotakin särkyvää, mutta kun Feolain pysyi koossa, tiukemmin niin kuin ei koskaan aikoisi päästää irti.

”Minä pyydän vielä, Feolain. En nyt, en tällä hetkellä pysty ajattelemaan eteenpäin tulevaisuuteen, koska jos ajattelisin turhan pitkälle, niin jalat tuntuisivat liian raskaalta, kun niiden tulisi aika suunnata Osgiliathiin. Mutta minä pyydän vielä. Jos… Kun palaan. On hyvä tietää, että sinä odotat minua täällä.” Feolain nyökkäsi uudestaan, pää painettuna Carnin olkapäätä vasten.

”Hitto vieköön, minua jännitti”, Carn purskautti sitten ja sai Feolainin nauramaan hillittömästi kuin lumous olisi äkkiä haihtunut.

”Minä olen tosissani”, Carn sanoi hitusen loukkaantuneen kuuloisesti ja tarjosi Feolainille käsivartensa, kun he alkoivat hiljalleen astella katua alaspäin. ”Minua pelottaa vieläkin. En ole koskaan välittänyt kenestäkään ihmisestä niin syvästi kuin välitän sinusta. En edes uskonut, että voisin. Tuntuu vaikealta uskoa, että sinä olet edelleen siinä.”

”Minä en ole menossa mihinkään”, Feolain vakuutti ja nyppäisi vaahteranlehden Carnin hiuksista. Kunpa sinäkään et olisi, hän jatkoi, mutta vain hiljaa mielessään ja teki kaikkensa, jotta nuo ajatukset eivät paistaisi hänen kasvoiltaan, kun hän kääntyi Carniin päin. Ja heleä hymy nousikin hänen kasvoilleen, kun Carn otti vaahteranlehden hänen käsistään ja pujotti sen hänen korvansa taakse.


***

Waith tuijotti räiskähtelevään takkatuleen. Keltaiset liekit nuolivat mustaksi hiiltyneitä puita ja niiden tanssi loi varjoja takan edessä istuvien kasvoille. Neljä tikuissaan pyörivää omenaa oli ojennettu lähelle liekkejä ja välillä kuului rusahdus, kun jonkin kuori halkesi rasahtaen ja kirpeää hedelmämehua valui sihinän säestyksellä liekkeihin. Carn ja Feolain olivat ahtautuneet samaan tuoliin ja heidän katseensa poukkoilivat useammin toisissaan kuin paistuvissa omenoissa. Berean yritti kääntää omaa omenaansa ja kirosi ja työnsi sormet suuhunsa painettuaan ne hedelmän polttavaan pintaan. Saatuaan omenan takaisin tikun nenään, hän työnsi sen liekkejä kohti ja kiipesi tuoliinsa vetäen mennessään mukanaan huovan, joka oli lämmittänyt Waithin varpaita. Waith, liian raukeana ruvetakseen kiskomaan huopaa takaisin Bereanilta, ojenteli jalkojaan kohti tulisijaa.

Puu halkesi paukahtaen, ja Waith hätkähti yhtäkkisen kovaa ääntä. Hiljaisuus oli vallinnut huoneessa jo pitkään. Oli viimeinen iltapäivä ennen Bereanin ja Carnin lähtöä sotaretkelle, eikä kukaan halunnut rikkoa rauhanomaista tunnelmaa turhilla sanoilla. Kun Waith käpertyi lähelle Bereania ja sulki silmänsä tiiviisti kasvavalta hämärältä, hän saattoi melkein uskoa, että se ilta jatkuisi ikuisesti, ettei koskaan tulisi kipeän todellista aamua, jolloin Berean vyöttäisi miekan vyölleen ja lähtisi.

”Minun omenani pinta on aivan hiiltynyt”, Carn sanoi hämmästyneenä ja Waith hätkähti hereille kuvitelmistaan. Hän ei tuntenut oloaan aivan luontevaksi Carnin seurassa. Miehessä oli jotakin erikoista, ei kieroa, mutta jotakin mutkallista, joka aina välillä pilkahteli esiin. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, että mikä oli saanut Feolainin rakastumaan mieheen, mutta rakastunut tämä oli, siitä ei päässyt yhtään mihinkään. Carn oli viime aikoina viettänyt paljon aikaa heidän kotonaan ja ilmeisesti Waithin oli vain hyväksyttävä se, että mies oli nyt osa heidän joukkoaan. Feolainin ja Bereanin vanhemmillakaan ei näyttänyt olevan mitään Carnia vastaan, vaikka he tiesivätkin, että mies vieraili heidän talossaan Feolainin vuoksi eikä suinkaan sen takia, että oli Bereanin ystävä. He eivät ehkä tunteneet Carnia yhtä hyvin kuin heidän lapsensa tekivät, mutta Waith oli jo huomannut, kuinka paljon tässä talossa luotettiin Feolainin arvostelukykyyn. Sitä paitsi Carn oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kohteliaasti Feolainin ja Bereanin vanhempien seurassa, vaikka olikin silloin kovin hiljainen.

”Sinä pidit sitä liian lähellä liekkejä”, Feolain kommentoi Carnin omenanpaistamista. ”Vakavissaan, Carn, voisi kuvitella, ettet olisi koskaan paistanut omenaa takassa.”

”En minä olekaan”, Carn totesi ja Waith vilkaisi miestä yllättyneenä. Tällä oli ajottain tapana sanoa jotakin vastaavaa, joka sai aina Waithin kiinnittämään huomiota miehen erikoisuuteen. Feolain kuitenkin vain hymyili ja nousi hakeakseen veitsen, jolla omenan saisi kuorittua tuhkakerroksestaan.

”Oletko huonolla mielellä lähdön suhteen?” Berean kysyi Carnilta hiljaa ja tökki hiillosta kohennuskepillä.

Carn kohautti olkapäitään. ”En minä siitä pidä, mutta välttämätöntähän se on. Vihollisen voimat kerääntyvät tavalla, joka ei enteile hyvää ja lienee pian sama, onko sotilas vai ei, koska saa osan Vihollisen raivosta päälleen joka tapauksessa. Kohta täytyy kerta kaikkiaan tapahtua käänne johonkin suuntaan.”

”Te ette luule, että se on käänne hyvään suuntaan”, Waith arvasi katsoen Carnista Bereaniin. Hän ei tiennyt suurempia sotasuunnitelmista, mutta hän tunnisti yleisen levottomuuden ja huolestuneisuuden, joka levisi kaupungilla kuin rutto, ja pahat epäilykset olivat vallanneet hänet, kun hän oli kuullut, että Pelennorin muureja korjattiin ahkerasti. Se kai tarkoitti, että kaupungin valtias epäili vihollisen voivan iskeä Minas Tirithiin.

”Ei, Waith, me emme usko, että se on käänne parempaan, mutta me toivomme niin”, Berean sanoi ja veti hänet syliinsä. ”Toivo sinäkin, Waith, ehkä se helpottaa. Ja tässä kaupungissa ei ole yhtäkään miestä, joka antaisi periksi helposti. Jos sinä joskus näet vihollisen Minas Tirithin muurin yli, niin tiedä, että vihollisjoukot ovat maksaneet etenemisestään kovan hinnan.”

Sitähän minä pelkään, Waith ajatteli. Minä pelkään, että sinä olet se hinta ja sinä olet arvokkaampi kuin aarrekammiollinen kultaa. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, hautasi vain päänsä Bereanin kainaloon ja yritti tavoittaa vielä hetki sitten vallinnutta hyvän olon tunnetta. Se oli kuitenkin auttamattomasti mennyttä. Haluttomasti hän söi äskettäin innolla paistamansa omenan ja kanelin pehmeä maku pyörteili hänen suussaan, mutta hän ei enää saanut lohtua hiipuviin liekkeihin katselusta, ja ulkona lankeava pimeys tuntui hiipivän sisällekin.

***

Emmen piti huolta siitä, ettei hänen ja Arethin uudelleen syntynyt toveruus haipunut tuhkaksi ja vieraili tämän luona säännöllisesti. Ja kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän huomasi nauttivansa noista vierailusta ja Arethin seurasta. Vaikka elämä oli tehnyt parhaansa kuljettaakseen heitä eri poluille, he olivat edelleen veljeksiä ja tuo näkymätön side yhdisti heitä. Arethissa oli edelleen samaa äkkipikaisuutta kuin oli ollut nuorempana ja Emmen huomasi pitävänsä siitä, koska se toi hänen mieleensä lapsuuden yksinkertaisuuden.

”Tiedätkö, Emmen, sinä olet varmaankin nähnyt yhtä paljon kuolemaa kuin minäkin”, Areth sanoi kerran ja nojautui tuolissaan eteenpäin tuijottamaan Emmeniä kuin olisi äkisti nähnyt tämän uusin silmin.

”Paljon mahdollista”, Emmen myönsi. Totta oli, että hän oli nähnyt paljon kuolemaa. Viimeisen hengenvetonsa vetäneitä sotilaita, sairaita, joilla ei enää ollut voimaa parantua, kaikenikäisiä eri tavoin loukkaantuneita ihmisiä, joista lapset olivat pahimpia. Vieläkin tuntui vaikealta hyväksyä tyynesti, että saattoi olla jonkun kymmenkesäisen aika jättää maailma. Mutta hän oli nähnyt myös lukemattomia ihmisiä, jotka olivat voittaneet kuoleman, parantuneet, vaikka tilanne oli vaikuttanut toivottomalta, ja nuo hetket hän halusi säilyttää mielessään.

”Milloin sinä näit kuoleman… ensimmäisen kerran? Areth kysyi vaikeasti, ja Emmen aavisteli mielessään, että tämä oli puheenaihe, jota sotilaiden keskuudessa välteltiin.

”Se oli aivan ensimmäinen päiväni Parannuksen Tarhassa. Minä olin vain oppipoika tietysti ja paloin innosta näyttää kykyni, mutta sain vain juoksuttaa parantajille kylmiä kääreitä tai mitä he sitten keksivätkään haluta. Mies oli keski-ikäinen ja ollut korjaamassa ulkorakennusta, hän oli muistaakseni viljelijä, ja minä pitelin häntä paikallaan, kun parantajat lastoittivat hänen jalkansa ja kätensä. He näyttivät vakavilta ja jättivät minut seuraamaan miehen tilaa, mutta minä hölmöyksissäni luulin kaiken olevan kunnossa ja miehen nukkuvan, kunnes tajusin, että huoneessa oli pelottavan hiljaista, miehen hengitystä ei enää kuulunut. Ryntäsin hakemaan parantajaa ja, kun hän tilanteen todettuaan tyynesti totesi, että miehen sisällä oli täytynyt olla vaurioita, joita emme pystyneet korjaamaan, minua heikotti. Katsoin miehen kasvoihin ja tuntui kauhealta ajatella, että vain hetkeä aikaisemmin hän oli nyökäyttänyt päätään ja kiittänyt minua, kun tarjosin hänelle vettä.”

Seurasi hiljaisuus. Emmen toi itsensä takaisin nykypäivään muistoista, jotka vielä tuntuivat eläviltä. Vaikkei tuon miehen kuolema ollut traagisimpia, joita hän oli joutunut todistamaan, se oli kuitenkin ensimmäinen ja niin ollen säilyi aina hänen mielessään. ”Entä sinä, Areth?” Hän tiedusteli varovaisesti. ”Koska sinä näit kuoleman ensimmäisen kerran?”

”Oletan, että örkkien kuolemaa ei lasketa”, Areth sanoi ja naurahti, vaikka he vakavasta aiheesta puhuivatkin. ”Ensimmäinen taistelun uhri oli eräs komppanian sotilas, joka oli sietämättömän ylpeä, niin että me kaikki inhosimme häntä ja suosituin puheenaiheemme olikin siihen aikaan keksiä kepposia häntä nöyryyttämään. Harvat suunnitelmistamme me oikeasti toteutimme, eikä hän niistäkään muuttanut asennettaan, vaan oli edelleen vakuuttunut omista kyvyistään, eikä välittänyt salailla sitä. Mutta ensimmäisen kokemani hyökkäyksen aikaan, hän heittäytyi päällikköämme kohti lentäneen nuolen eteen ja haavoittui itse kuolettavasti. Hän eli vain puolisen tuntia sen jälkeen, mutta luulen, että hän nautti siitä puolituntisesta niin paljon kuin heikentyviltä voimiltaan pystyi. Me kaikki näet vakuutimme kilvan hänelle, miten pahoillamme olimme siitä, kuinka olimme häneen suhtautuneet ja hän tuntui tyytyväiseltä saamaansa arvostukseen, vaikka se maksoikin hänen henkensä.” Arethin sanat loivat Emmenin eteen mielikuvia veljestä nuorempana, kokemattomana sotilaana. Se oli uusi ajatus hänelle. Areth oli aina ollut varma ja päättäväinen isoveli, mutta nyt Emmen saattoi ensi kertaa nähdä hänet epäröivänä.

”On kova paikka nähdä aseveljiensä kuolevan taistelussa”, Areth jatkoi. ”Mutta kokonaan toinen asia on itse lähettää heidät kuolemaan. Kun minusta tuli alipäällikkö Cair Androsilla, tein virheen, joka maksoi usean miehen hengen, miesten, jotka olivat taistelleet vuosikausia rinnallani. Määräsin miehet lopettamaan kymmenkunta örkkiä, jotka näimme harhailemassa Ithilienin puolella. Minä en voinut tietää, että vihollisella oli toinen joukko odottamassa kauempana, mutta minun olisi pitänyt tarkistaa. Kuusi miestä kuoli, kuusi miestä, koska minä en nähnyt silmiäni pidemmälle. Sen kerran jälkeen en ole langennut samaan ansaan, mutta hinta tuosta erehdyksestä oli liian suuri maksettavaksi. Olin varma, että urani alipäällikkönä oli mennyttä ennen kuin se oli alkanutkaan, kun raportoin päällikölle tapahtuneesta. Niin ei käynyt, mutta sain tehtäväkseni kertoa suru-uutiset kuolleiden sotilaiden perheille, ja se oli kaikista pahinta.”

”Sen uskon”, Emmen totesi puoliääneen mielessään ne kerrat, jolloin hän oli joutunut kertomaan potilaan omaisille, ettei heidän rakkaansa ollut selvinnyt. Se oli jotain, johon ei ikinä tottunut, kokemus ja aikakaan eivät tehneet siitä juurikaan helpompaa. Ihmisten syvä suru oli aina sydäntä riipaisevaa nähtävää.

Mirwen kurkisti huoneeseen, mutta nähtyään Emmenin ja Arethin juttelemassa, katosi ja sulki oven perässään. Areth ei näyttänyt edes huomanneen välikohtausta, mutta Emmen katsoi Mirwenin perään mietteliäänä. Hän ei ollut puhunut naisen kanssa kunnolla sen päivän jälkeen, kun äiti oli kuollut ja Areth oli sännännyt kotiin ja keskeyttänyt heidän halauksensa. He olivat istuneet vastapäätä toisiaan, kun Emmen oli jäänyt illalliselle, mutta pitäneet huolen siitä, että olivat puhuneet vain kevyistä, jokapäiväisistä aiheista. Jos tarkkoja oltiin, niin Emmen olisi halunnut keskustella Mirwenin kanssa kunnolla, mutta sitä ei tietysti voinut tehdä Arethin läsnä ollessa ja muuten Mirwen tuntui välttelevän hänen seuraansa.

”Belecorista tulee vielä taitava”, Areth vaihtoi puheenaihetta. ”Teit hyvän alkutyön hänen kanssaan.”

Emmen nyökkäsi. ”Hän tosiaan vaikutti varsin kyvykkäältä”, hän lausahti ottamatta kantaa työnsä hyvyyteen. Belecor näytti edistyvän nopeasti. Hän oli juuri edellisviikolla halunnut esitellä taitojaan Emmenille, ja vieressä seisonut Areth oli ollut haljeta ylpeydestä. Emmen oli tietenkin osoittanut asiaankuuluvaa ihailua, mutta mielessään hän oli aprikoinut, että halusiko Areth tosiaan pojastaan sotilaan. Kysymys nousi hänen mieleensä uudemman kerran, kun hän ajatteli heidän keskusteluaan kuolemasta. Sellaiset kokemukset odottaisivat vielä Belecoriakin.

”Belecorin elämä ei tule olemaan helppoa”, hän sanoi varovaisesti. ”Sotilaana.”

Ärtymys pilkahti Arethin tummissa silmissä. ”Tiedän”, tämä sanoi ykskantaan ja äänensävy varoitti Emmeniä jatkamasta aiheesta. Emmen vaikeni viisaasti. Tämä oli niitä asioita, jotka hiersivät heidän välejään, ei ollut mitään mieltä koetella juuri löydettyä sopua.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin