Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Olit kuvaillut hienosti tuota pelon leviämistä Minas Tirithissä. Nuo Boromirin matkan tarkoituksen spekuloinnit olivat hauskoja, itse asiassa tuo haradrimin joukkoihin soluttautuminen kuulosti melkein mahdolliselta, mutta tuosta haltianeidon viettelystä huhuavilla ei tainnut olla kovin korkeaa käsitystä valtaapitävien strategisesta ajattelusta. Tuo kaupungin tuhoa ennustava vanha ukko on kyllä todella helppo kuvitella Minas Tirithin kaltaiseen paikkaan, ja tuo miehensä menettänyt nainen Parannuksen Tarhassa oli jotain hyvin koskettavaa. Emmen vaikutti tosi järkevältä, ja on hyvä että Feolain voi puhua hänelle huolistaan. Vaikka eipä tuo, etteivät he voi paeta sotaa mihinkään, tainnut kauheasti Feolainia rauhoittaa. Tuntuu, että kumpikin viihtyy tuolla Parannuksen Tarhassa hyvin, tai paremmin sanottuna ehkä he yrittävät paeta ulkopuolista todellisuutta tekemällä pitkää päivää tai sitten he vain kilpailevat siinä, kumpi saa ajettua itsensä ensimmäisenä loppuun. :?

Tuo örkkien väijytys oli hieno kohtaus, vaikka en nyt sinänsä pelännytkään, että siinä pahasti kävisi, ainakaan kenellekään merkittävälle hahmolle (heh, kuinka sitä nyt Faramirin johtaessa voisi mitään kurjaa sattua). Aloin oikein miettiä, että pimeässä noiden väijytysten järjestäminen varmasti oli todella haastavaa, koska örkithän muistaakseni näkivät pimeässä tarkasti, toisin kuin ihmiset. Mutta ei niitä taisteluita oikein päivänvalossakaan varmasti tapahtunut, kun örkit liikkuivat pääasiassa öiseen aikaan. Että taitavia saavat samoojat olla. Tuo huohottava hengitys oli aika hauska tuntomerkki kylläkin. Örkeillä ei polla säteile sen vertaa, että yrittäisivät hengittää vähän hiljempaa. :D

Vau, Carn puhui järkeä Bereanille. :D Minä tykkäsin tuosta heidän sanavaihdostaan tosi paljon. Varmaan Berean uskoo paremmin jotain tuollaista vertaistaan, saman tyyppisiä kokemuksia omaavaa miestä, kuin esim. isosiskoaan, vaikka on tietysti luonnollista, ettei hän ensin halunnut ottaa Carnin sanoja kuuleviin korviinsa. On kyllä mielenkiintoista, että kuinka tuo Carn oikein yhtäkkiä ymmärsi, että elämässä on muutakin tärkeää kuin taisteleminen. Ettei vain Feolainilla olisi jotain tekemistä asian kanssa... Heh, ja tuo Faramir valittamassa verisistä vaatteista oli kyllä jotain todella hupaisaa, Elboron arvatenkin peri siisteysintonsa isältään.

Sitten ei muuta kuin uutta lukua odottamaan. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kommenteista. :D

Nerwen: Joo, se on aika jännä tunne lukea silleen, että tietää, mitä tulee tapahtumaan, mutta hahmot eivät sitä tiedä. Oikeasti, jossakin vaiheessa mietin, että onko tällä tavalla kirjoittamisessa mitään järkeäkään, mutta tämän ficin oli alusta alkaen tarkoitus kuvata, että miten tuo sota vaikutti tavallisten Minas Tirithiläisten elämään ja noiden sodan kuvioiden kulkea vain tuossa taustalla. Siinä tulee kyllä tavallaan esille fanfictionin helpotus, kun voi aika lailla olettaa, että lukija tietää, mitä tuona vuonna on tapahtunut, eikä kaikkea tarvitse kirjoittaa. Joo, ei Feolainkaan selviä näistä ajoista ihan noin vain lauleskellen... Tämä taitaa olla aika synkkä ficci loppujen lopuksi. :) Ja kiva, että tykkäsit edelleen Faramirista.

Andune: Hauska kuulla, että tuo pelon ilmapiirin kuvailu toimii. Minä olen yrittänyt pikku hiljaa "synkentää" tilannetta, kun sota vierii lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja minusta oli kauhean hienoa kuulla, että taistelun tunnelma välittyi.:) Minä siis luin pari vuotta sitten fantasiaa oikein urakalla ja ehdin kyllästyä niihin sivukaupalla jatkuviin taistelukohtaukseen, jotka kuvaavat yksityiskohtaisesti sitä, että mihin uljas päähenkilömme seuraavaksi miekkansa iskee. Ei sillä, että kaikki fantasia olisi tuollaista tietenkään. Kuitenkaan en kauheasti halua itse sellaisia kohtauksia kirjoittaa, jotka saavat lähinnä puutumaan.

Mithrellas: Joo, alkaa vaikuttaa tosiaan siltä, että Emmen ja Feolain lähinnä kilpailevat siitä kumpi uupuu ensin. :) Molemmat kai yrittivät hukuttaa ajatuksensa työntekoon. Minusta se oli melko selvää, että hengästyneestä örkkiporukasta lähtee aikamoinen puhina, jonka tietysti piilossa kyyhöttävät samoojat kuulevat vaivatta. Ehkä örkit eivät sitä itse sisäistäneet. ;) Niin, minäkin ajattelin, että Berean uskoi Carnia paremmin kuin olisi uskonut Feolainia ja ehkä Carn valitsi myös hyvän hetken tuolle keskustelulle. En voi sanoa, että olisin mitenkään tarkoituksella tehnyt Faramirista siivousintoilijaa, mutta ehkä se oli joku alitajuntainen juttu sinun Elboroniisi liittyen. Lähinnä kai ajattelin, että se oli ihan tervettä järkeä.

Rupeamme olemaan puolessa välissä. Oikeasti, tämä ficci on kyllä järjettömän pitkä, täytyy kai kiittää teitä siitä, että olette jaksaneet seurata tähänkin asti. :)

Luku 20
Sanan ja tiedon vaihtoa


Feolain vilkuili sivusilmällä Emmenin äidin vuoteen vieressä istuvaa naista samalla, kun pöyhi vuodevaatteita järjestykseen. Naisella oli lempeät, pyöreät kasvot, jotka tosin nyt olivat alakuloisessa väreessä hänen katsellessaan nukkuvaa vanhaa naista, mutta näyttivät silti siltä, että hymy saattaisi kirkastaa ne hyvinkin nopeasti. Emmenin lisäksi tämän äidin luona ei juuri muita vieraillut, mutta Feolain epäili, että nainen saattoi hyvinkin olla Emmenin veljen vaimo.

Saatuaan askareensa valmiiksi Feolain hymyili naiselle ja huomasi tehneensä tästä oikean arvion, sillä naisenkin kasvoille kohosi välittömästi hymy. ”Saanko tiedustella teiltä jotakin?” Nainen kysyi, ehkä rohkaistuneena Feolainin ystävällisyydestä.

”Toki. Kuinka voin auttaa?”

”Satutteko te tuntemaan Feolainia? Luulen, että hän työskentelee myös täällä Parannuksen Tarhassa.”

”Minä olen Feolain”, Feolain hymyili.

”Todellako”, nainen ilahtui. ”Sepä sattui sopivasti. Minulla on teille vähän asiaa. Te tunnette Emmenin, eikö totta?”

”Parantaja Emmenin”, Feolain varmisti, vaikka kenestä muusta Emmenistä he olisivat voineet puhua. ”Kyllä, kuinka niin?”
”Minä tunnen hänet myös. Hän on mieheni veli”, nainen vahvisti Feolainin arvelut oikeiksi. ”Hän sanoi, että te olette ystäviä.”

”Me olemme hyviä ystäviä”, Feolain sanoi lämpimästi. Emmenin ystävyydestä oli lyhyessä ajassa tullut hänelle tärkeä asia. Emmen oli ainut jonka kanssa hän tätä nykyä saattoi keskustella kaikesta, mikä mieltä painoi ja luottaa siihen, että Emmenillä riitti, jos ei vastauksia, niin ainakin sympatiaa.

”Niin arvelinkin, siltä se kuulosti, kun Emmen puhui teistä. Hän tuntui olevan kovin kiintynyt teihin.”

”Ja minä olen kiintynyt häneen”, Feolain myönteli miettien, milloin nainen mahtaisi päästä asiaan.

”Joko hän on kosinut?”

”Mitä?” Feolain haukkoi henkeään. ”Ei.”

”Niin, hän voi olla sillä tavalla hieman ujo, eikö totta, mutta hieno mies, hieno mies. Ehkä teidän pitäisi vähän rohkaista häntä.” Nainen katseli häntä leveä hymy pyöreillä kasvoillaan.

Feolain avasi suunsa, mutta sanaakaan ei tullut ulos, joten hän sulki sen jälleen. Ajatukset pyörivät hänen mielessään kiihtyvällä nopeudella. Miksi taivaan tähden nainen luuli Emmenin olevan aikeissa kosia häntä? Hän ei ymmärtänyt, että mistä tämä oli saanut moisen ajatuksen. Kyllä, hän ja Emmen olivat toki viettäneet aikaa yhdessä, mutta he olivat ystävien lisäksi vielä työtovereitakin. Luulivatko muutkin, että hänen ja Emmenin välillä oli jotakin muuta kuin ainoastaan syvää ystävyyttä, niin kuin tämä nainen näytti tekevän.

Hengähdettyään muutaman kerran syvään Feolain avasi suunsa paremmalla menestyksellä. ”Me olemme vain ystäviä”, hän sanoi painottaen sanaa vain. ”Minä en tunne mitään muuta Emmeniä kohtaan.”

Naisen hymy hälveni. ”Ikävä kuulla”, hän sanoi kylmästi. ”Oletteko varmasti ajatelleet asian juurta jaksaen? En usko, että voisitte löytää ketään parempaa kuin Emmen.” Ja hän kopisteli tiehensä jättäen Feolainin seisomaan suu auki keskelle huonetta. Feolain huomasi helpotuksekseen, ettei Emmenin äiti ollut herännyt ja kuullut sananvaihtoa. Hän jätti toimensa kesken ja pakeni puutarhaan, nojasi sen muuriin ja vaikka hänen katseensa eksyi välillä itään päin, hän ei kerrankin ajatellut Vihollista.

Emmen oli ystävä, rakas ystävä, jonka seura oli äärettömän tärkeää Feolainille, mutta hän ei ollut sen enempää. Feolain ei ollut missään vaiheessa kuvitellut rakastuneensa häneen, jotenkin se ei ollut ollut vaihtoehto. Emmen oli… Emmen. Rakas, turvallinen Emmen, mutta siinä se. Oliko Emmen rakastunut häneen? Feolain ei tiennyt. Hän yritti analysoida mielessään Emmenin katseita ja tapaa puhua, mutta hän ei silti osannut sanoa. Jos Emmen oli rakastunut häneen, niin tämä ainakin peitti sen hyvin. Ehkä niin ei ollut. Mutta miksi Emmen sitten oli puhunut hänestä sellaiseen sävyyn veljensä vaimolle, että tämä sai aiheen luulla moista?

***

Syksy saapui, Berean havaitsi, kun illat pimenivät yhä nopeammin ja aamut valkenivat entistä myöhemmin. Aurinko lämmitti päivällä edelleen tehokkaasti, mutta ilmassa leijaili syksyn aavistus ja iltaisin kosteus henki luolan seinämistä. Sikäli kuin he tukikohdassaan olivat. Faramir lähetti heitä pienissä ryhmissä haravoimaan ympäristöä örkkikomppanioiden varalta ja he olivat jo onnistuneet hävittämään pari tiedustelupartiota kärsimättä itse suuriakaan vahinkoja, sillä Faramirin miehet olivat äärimmäisen taitavia ja kokemuksen harjaannuttamia. Vihollinen oli kuitenkin tiedostanut heidän yrityksensä, ja örkit liikkuivat nyt varovaisemmin ja isommissa joukoissa, joten heidän tehtävänsä vaikeutui.

He tarkkailivat myös Haradin tietä, sillä vihollisen joukoissa tiedettiin kulkevan eteläisiä ja Faramirin toiveena oli järjestää näille väijytys, mikäli heidän rykmenttinsä marssisi tietä pitkin Mordoria kohden. Berean istui katsellen vesiputousta, sitä kuinka auringon värit heijastuivat veden pinnasta, kun se kohisten syöksyi alas kielekkeeltä. Hän ei tuntunut koskaan saavan kyllikseen sen kauneudesta. Veden pauhun läpi hän ei kuullut Carnin tuloa, mutta tämä nyhjäisi häntä jalallaan ja huusi, että Faramir tahtoi puhua heidän kanssaan.

Faramir keskusteli Damrodin kanssa luolan suulla, kun he lähestyivät häntä, mutta keskeytti puheensa ja vinkkasi heitä lähemmäs. ”Te lähdette tiedustelemaan Damrodin kanssa”, hän sanoi. ”Kuljette Haradin tietä etelään päin siinä toivossa, että kohtaatte eteläisten joukon. Ja jos niin tapahtuu, niin sitten teillä on kiire ilmoittamaan siitä, jotta minä saan kerättyä miehet ja valmistauduttua taisteluun.”

”Kyllä, päällikkö”, Berean sanoi vain, mutta tunsi innostuksen jyskyttävän suonissaan ja hänestä tuntui, että Faramir aisti hänen mielentilansa, sillä tämä hymyili nopeasti. Faramir ei ollut aiemmin luottanut heille moista tehtävää ja Berean oli innokas näyttämään olevansa kykenevä siihen. Hän tiesi, että Damrod oli määrätty mukaan yhtä paljon tarkkailemaan heitä kuin sen vuoksi, että tämä tunsi reitit paremmin, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Carnkin tuntui olevan hyvällä tuulella, kun he kokosivat pakkauksiinsa evästä ja täyttivät juomaleilit viileällä vedellä.

Sää oli kaunis. Kirkas aurinko sai hikihelmet kohoamaan otsalle, kun he kahlasivat sananjalkojen ja myöhäiskesällä kukkivien kasvien läpi löytääkseen Haradin tielle, jonka sijainnin Damrod tunsi hyvin. Berean katseli pienen, mutta eläväisen puron reunamilla rehottavaa kukkamerta ja huomasi ajattelevansa, että Feolain olisi ollut ihastuksissaan täällä. Ei pelkästään erilaisten kukkien vuoksi, joista nyt monet olivat jo lakanneet kukkimasta, vaan myös monien varmasti hyödyllisten yrttien tähden. Mutta Feolain ei voisi vierailla näillä vehreillä seuduilla, vaan tätä hämmästyttävän kaunista maisemaa tahrasivat nyt örkkien jalanjäljet.

Tien löydettyään he pysyttelivät edelleen metsän varjoissa, kuitenkin varsin lähellä tietä, sillä samoojapukujen ansiosta heitä oli erittäin vaikea paikantaa kasvillisuuden seasta. Illan tullen he leiriytyivät suojaiseen notkelmaan. Tulta ei uskaltanut sytyttää, mutta he nauttivat kylmän iltasen hyvällä halulla ja jakoivat sitten vartiovuorot.

”Ovatko sukunne kotoisin Ithilienistä?” Damrod kysyi lojuessaan huopansa päällä jalat ristissä ja nakerrellessaan omenankaraa. Häntä katsoessaan olisi voinut luulla silmäilevänsä ketä tahansa retkeläistä, jos sellaisia olisi näillä main liikkunut, mutta vilkaistessaan tarkemmin saattoi erottaa määrätietoisen pilkkeen Damrodin silmistä.

Berean ja Carn pudistivat yhteistuumin päitään ja Berean sanoi. ”Isäni suku on asunut Minas Tirithissä monta sukupolvea, enkä usko, että he ovat edes jalallaan astuneet Ithilieniin. Sukumme on maustakauppiaita, mutta minä olen onnekseni onnistunut välttämään sen kohtalon.”

Damrod naurahti. ”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Niin kovaa ja surullistakin kuin sotilaan elämä usein on, en voisi kuvitellakaan vaihtavani sitä mihinkään muuhun. Ja sitten on tällaisia hetkiä-”, hän viittilöi kädellään ympäri notkelmaa, jota nuoret, vielä vihreät puut suojasivat heiluen leppeästi tuulessa. ”jolloin voi iloita yksinkertaisista asioista ja unohtaa suuret murheet hetkeksi.”

Berean nyökkäsi yksimielisenä. Täällä he olivat, keskellä vihollismaata, ja silti hän tunsi olonsa niin rauhaisaksi, ettei ollut tuntenut moista aikoihin. Hän katsahti Carniin ja näki ystävänsäkin kasvoilla seesteisen ilmeen. Se kuitenkin hävisi pian, kun Damrod käänsi mielenkiintonsa Carniin. ”Eikö sinun isäsi olekin sotilas?” Hän kysyi. ”Muistelisin ainakin niin.”

”Oli”, Carn murahti ja äänensävystä kävi varsin selväksi, ettei hän halunnut keskustella aiheesta.

”Suo anteeksi”, Damrod sanoi ja sinkosi omenankaran metsään. ”Tarkoitukseni ei ollut olla tahditon. Olen pahoillani menetyksesi vuoksi.”

Carn kohautti olkapäitään ja mutisi: ”Ei se mitään”, niin hiljaisella äänellä, että Berean tuskin kuuli sitä. Hän oli vaitonainen, kun Berean ja Damrod jatkoivat keskusteluaan perheistään ja kääriytyi pian huopaansa. Hetken kuluttua Berean seurasi esimerkkiä, kun Damrod jäi suoriutumaan vartiovuorostaan.

***

Emmenin kälyn kanssa käydyn keskustelun jälkeen Feolain huomasi yrittävänsä analysoida Emmenin jokaisen hymyn, etsivänsä useampia merkityksiä tämän pienimmästäkin lausahduksesta ja käyttäytyvänsä muutenkin niin hermostuneesti, että Emmen, joka tuntui huomaavan, kun Feolainilla oli vaikeaa, alkoi kysellä, että oliko jokin vikana. Feolain mutisi jotakin epämääräistä sodasta ja veljensä osasta siinä, muttei ollut varma uskoiko Emmen. Hän ei kuitenkaan saanut kerrotuksi Emmenille, mistä oikeastaan oli kyse, vaikka hänestä tuntuikin, että hänen epäilyksensä hajottivat pala palalta heidän ystävyyttään. Mitä pidempään Feolain tarkkaili Emmeniä, sitä vähemmän hän oli varma yhtään mistään.

Feolain tunsi itsekin vaipuvansa siihen alakuloon, joka oli vallannut hänen läheisensä. Waith oli vakava ja hiljainen tullessaan käymään, eikä Feolain osannut puhua huolistaan edes Emmenille, kuten oli siihen asti tehnyt. Hän paneutui töihin sekä kotona että Parannuksen Tarhssa kaikin voimin, jotta pääsisi ajattelemasta ikäviä asioita. Suunnitelma toimikin sen verran hyvin, että iltaisin hän oli niin uupunut, että onnistui nukahtamaan melko helposti sen sijaan, että olisi pyörinyt vuoteessaan hämmentävät ajatukset kiusanaan. Herätessään hätkähtäen yön pimeydessä hän kuitenkin tajusi, ettei uudestaan nukahtamisesta tulisi enää mitään. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa ja hän oli varma, että oli nähnyt painajaista, vaikkei osannutkaan enää sanoa, että mitä hänen unensa olivat koskeneet.

Kylmyydestä väristen hän työnsi jalkansa viileälle lattialle ja hieroi kananlihalle menneitä käsivarsiaan. Lattialauta narahti, kun hän astui kenkiinsä ja hän pysähtyi varovasti. Hän ei halunnut herättää isää ja äitiä. Hän kietoi tuolinreunalla lojuneen huivin yöpaitansa päälle lämmikkeeksi ja hiipi keittiöön. Vesiämpäri oli lähes tyhjä ja vesi oli haaleaa, mutta hän sai valutettua sitä pikariin muutaman suullisen verran ja kurkkuaan kostuttaen hän siirtyi istumaan keittiön pöydän ääreen. Minä olin onnellinen, hän ajatteli. Vielä keväällä minä olin onnellinen. Missä vaiheessa huolet ja murheet ja ratkaisemattomat kysymykset olivat kietoutuneet hänen ympärilleen verkoksi, jonka läpi oli raskasta hengittää?

Ja nyt, kun kesä oli mennyt ja pimeä syksy valtasi alaa, kaikki tuntui vain entistä vaikeammalta. Feolain oli oikeastaan nauttinut syksyn tulosta aikaisemmin. Hän piti kirkkaasta syyssäästä tuulineen, jotka tanssittivat puista pudonneita kirkasvärisiä lehtiä ja hän piti takkavalkean lähellä istumisesta ja liekkeihin katselusta, kun myrsky ulvoi savupiipussa. Mutta tänä syksynä hän ei halunnut pimeyttä ja synkkyyttä tulevaksi.

Sinä olet päättäväinen ihminen, Feolain, hän sanoi tomerasti itselleen. Niin kaikki aina sanoivat. Bereanilla oli tapana sanoa, että hän ei luovuttanut koskaan ja oli ärsyttävän jääräpäinen. Hän hymyili pienesti ajatukselle, mutta hymy hyytyi pian, kun ajatukset kulkeutuivat Bereanin sanoista veljeen itseensä. Bereanin oli pakko olla kunnossa. Ja Carnin. Heidän oli pakko.

”Kyllä minä tästä selviän”, hän sanoi ääneen ja kun aamu alkoi sarastaa, hän pamautti pontevasti puurokattilan hellalle ja kalasti vesiämpärin käteensä.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vai tällaista tällä kertaa. En nyt tiedä oliko maailman fiksuin ja tahdikkain teko Mirweniltä alkaa tiedustelemaan Emmenin ja Feolainin väleistä ja mahdollisesta kihlauksesta. Feolainin ahdistuksen pystyi kyllä aistimaan todella hyvin, voin vain kuvitella sitä tunnetta kun läheisestä ystävästä avautuu puolia joista ei mieluusti haluaisi tietää mitään. Minä elättelen jotain toiveita Feolainin ja Carnin välille, joten toivon että Emmen pitää Feolainin vain ystävänä. Emmenkin tietysti ansaitsee rakkautta osakseen mutta....tämä on varsin monimutkainen juttu.

Berean vaikutti olevansa yhtä innoissaan kuin pikkupoika, kun Faramir lähetti hänet Carnin ja Damrodin kanssa tiedustelemaan. Oli jotenkin ihanaa, että kaiken tuon pienen vaaran ja jännitteen keskellä Berean ajatteli sisartaan ja sitä, miten tämä varmasti viihtyisi Ithilienissä.

Feolain on ihailtavan vahva ja päättäväinen, ja hänestä tekee yhä inhimillisemmän se, että hänellä on joskus myös heikkoja hetkiä milloin kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Tuli itsellekin päättäväinen olo, vaikka en kyllä tiedä mistä, kun Feolain taas keräsi itsensä ja päätti selviävänsä.

Mukava kuulla että tätä jatkuu vielä pitkään, tätä lukee mielellään :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Heh, että pientä painostusta sitten Mirwenin taholta... Tuo kysymys, onko Emmen jo kosinut tuli kyllä minullekin yhtä yllättäen kuin Feolainille, jotenkin sitä on tottunut ajattelemaan niitä kahta pelkästään ystävinä. Tavallaan on kyllä sääli, etteivät mies ja nainen voi millään olla ystäviä keskenään ilman että sukulaiset rupeavat suunnittelemaan häitä. En sitten tiedä, mitä Emmen itse ajattelee. Jotenkin olen kyllä kuvitellut Emmenin haluavan enemmänkin kuin ystävyyttä Feolainin kanssa, mutta ehkä se vaan johtuu siitä, että miehet ovat yleensä sellaisia. Tuo oli joka tapauksessa veikeä kohtaus. :)

Hauskaa, että Berean ja Carn saivat tuollaisen vähän toisenlaisen tehtävän vaihteeksi. Vaikka toisaalta en voi olla ajattelematta, että tuollaiset tiedusteluretket ovat varmaankin aika vaarallisia. Koska tiedustelijathan ne eteläiset erityisesti haluavat tappaa, etteivät he pääsisi viemään varoitusta... Nuo luontokuvailut olivat jälleen hienoja, ja vaarasta huolimatta tunnelma oli mukavan leppoisa tuossa heidän vaeltaessaan. Hmm, no tekisi mieli vielä sanoa jotain, mutta kun en keksi muuta niin nillitän tuosta sanasta "vihollismaa", minä en jotenkaan haluaisi sitä sanaa Ithilienistä käyttää, edes tuohon aikaan. Koska eihän se ollut mitenkään Sauronin valloittama tai miehittämä, viholliset vaan käyttivät sitä läpikulkureittinä, eivätkä gondorilaiset uskaltaneet asua siellä Mordorin läheisyyden takia. Tai jotenkin noin minä sen Ithilienin tuon aikaisen tilanteen hahmotan.

Feolainia käy kyllä sääliksi, kun sillä tuntuu olevan nyt kaikenlaista huolta ja murhetta. Tuo tilanne Emmenin kanssa on kyllä varsin kiusallinen. Ymmärrän hyvin, ettei hänen tee mieli kertoa asiaa Emmenille, mies vaan hämmentyisi itsekin. Tuo Feolainin päättäväisyys lopussa toisaalta nosti vähän tunnelmaa. Kunhan neito ei nyt sitten uuvuttaisi itseään täysin. Toivon, että hän jaksaa uskoa tulevaan.

Tänään näyttää sanat olevan aika tiukassa, ja kommentti on mitä on... Mutta minuakaan ei kyllä haittaa yhtään, vaikka tästä olisikin tulossa "järjettömän" pitkä ficci. Ihan hyvä vaan etteivät lukemiset ole aivan heti loppumassa kesken. ;) Minunkin Elboron-juttuni tulee jatkumaan vielä iät ja ajat sen jatko-osan vuoksi.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huomasin tämän kyllä jo eilen, mutta en voinut lukea.. Joten tämä kommenttikin tulee vasta nyt.

En oikein tiedä, mitä mieltä olisin tuosta Mirwenin kommentista. Ensin olin vähän hämmästynyt, sitten ajattelin, että se on hyvästä, jos Feolain lopulta huomaisi Emmenin ajatukset, mutta nyt... En oikein osaa ajatellakaan mitään. Noh, kaipa se tästä selkiää...

Kuvasit Ithilieniä ihanasti! :D Kyllä syksylläkin voi olla kaunista. Ja muutenkin koko Bereanin näkökulma oli kaunis, jotenkin kokonainen ja kovin eheä. Tänään eivät sanat ole minun alaani, kuten varmaan huomaat... Ja Carn parka. Ei ole helppoa tuollainen, kun Damrod todellakin tahdittomasti meni kyselemään.

Feolainin luonne tuli aika kivasti esille tuosta, miten hän yritti päästä selville Emmenin ajatuksista ja eleistä. Se kertoo hänestä aika paljon, miten hän keskittyy yrittämään ja sitten sa osakseen ihmettelyä, että onko jokin vialla. Kuten myös se, että hän tavallaan jähmettyi täysin Mirwenin kysymyksen takia, eikä osaa enää ollekaan olla Emmenin kanssa. Se on kyllä surullista... :(

Loppu, vaikka olikin synkkä, toi myös vähän toivoa siitä, että Feolain jaksaa kaiken keskelläkin. Pidin tuosta aamukohtauksesta valtavasti, se oli jotenkin niin todellinen. Varsinkin tuo painajaisjuttu, minullekin on käynyt noin vaikka kuinka monesti...

Pidin tästä luvusta oikein paljon, ja jatkoa odotan. Hyvä vaan, jos ficci on pitkä, tätä lukisi vaikka kuinka kauan... :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kommenteista taas. :wink:

Andune: Ei varmaan ollut Mirweniltä tosiaan maailman tahdikkain teko, mutta hän kai kuvitteli olevansa hyödyksi ja taisi myös olettaa Emmenin ja Feolainin väleistä hiukan enemmän kuin oikeasti oli asianlaita. Kiva, että sinä löydät Feolainista inhimillisyyttäkin, joskus minä olen huomannut miettiväni, että onko hän liiankin vahva ja päättäväinen, kun välillä sitä on itse niin vaikea sanoa.

Mithrellas: Niin, sen kysymyksen oli tosiaan tarkoitus tulla vähän yllättäen, mielellään myös lukijalle eikä vain Feolainille. Ehkä Emmen tosiaan haaveilee enemmästä, sellaista kuvaa tämä ficci on kyllä antanut. Niin, varmasti tiedusteluretket olivat vaarallisia, mutta mikäpä ei olisi ollut ja kaipa samoojat olivat harjaantuneita piileskelijöitä. Totta eihän Ithilien aivan vihollismaa ollut, mutta minusta on luonnollista, että Berean ajattelee niin, kun joutuu siellä kuitenkin koko ajan olemaan varuillaan, että milloin seuraava örkinkuvatus rysähtää pensaikosta niskaan. Niin, ja ehkä tästä ei nyt niin järjettömän pitkää ficciä tule muuten kuin minun mittapuullani. ;)

Nerwen: Kyllähän tässä kaikki selviää jotenkin, pikkuhiljaa, kun minulle tyypilliseen tapaan mikään ei tapahdu kovin vauhdilla. Kiva, että tykkäsit Bereanin näkökulmasta ja hauska kuulla, että tuntui kokonaiselta. Ja kiva kuulla, että pidit tuosta aamukohtauksesta, täytyy myöntää, että se oli aika spontaanisti kirjoitettu. Minä kun katselin tuota lukua läpi viime viikon lauantaina ja lopussa luki vain muutama rivi Feolainin ajatuksia ja minä mietin, että mitä ihmettä minun piti tähän kirjoittaa vai onko minulla missään vaiheessa siitä edes ollut ajatusta. Sitten runoilin tuon painajaisjutun. ;)

Ja seuraavan luvun aika. Tämän luvun erästä juonenkäännettä voi pitää vähän epäuskottavana, mutta minä vain halusin sen mukaan.

Luku 21
Muukalaisia


Se oli niitä aamuja, jolloin asiat menivät huonosti ja kun siitä ärtyi, niillä oli tapana mennä vielä huonommin niin, että illan tullen saattoi sanoa, että tämä oli taas eräs niistä päivistä, jolloin kaikki meni pieleen. Feolain poltti kätensä kattilan kylkeen puuroa keittäessään ja paitsi, että kättä kivisti melkoisesti, oli myös nöyryyttävää mennä Parannuksen Tarhaan käsi siteessä.

”Mitä kädellesi on sattunut Feolain-kulta?” Ioreth ilmestyi kuin tyhjästä hänen vierelleen, kun hän oli vielä usean mutkan päässä Parannuksen Tarhasta.

”Ei mitään, mistä pitäisi huolestua.” Feolain yritti hymyillä kärsivällisesti. ”Sain vain pienen palohaavan siihen aamulla.”

”Johtuiko se kenties siitä, että pannulappusi ovat liian ohuita? Minun sisareni esimerkiksi ei sitten millään osaa virkata tarpeeksi paksuja pannulappuja. Hänen kätensä ovat niin parkkiintuneet, että hän voisi varmasti nostella patoja uunista vaikka paljain käsin, mutta aina, kun olen hänen luonaan, olen polttaa omat käteni niihin pannulappuihin. Olen sanonut siitä hänelle lukemattomia kertoja, mutta silti hän edelleen tekee niistä samanlaisia ja vielä antaa minulle niitä lahjaksi.”

”Olen kohtalaisen varma siitä, että meidän pannulappumme ovat täysin kunnossa”, Feolain sanoi päättäväisesti, mutta siinä vaiheessa he olivat jo ehtineet Parannuksen Tarhan ovelle ja näky, joka heitä siellä kohtasi, vei patalaput kummankin mielestä.

Kynnyksellä kyyhötti pahoin loukkaantunut mies. Repaleinen kaapu oli verestä tahmea niin, että sen alkuperäistä väriä oli vaikea erottaa ja miehen jalka oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Se ei silti ollut kaikkein kummallisinta, vaan se tosiasia, että mies oli muukalainen. Tällä oli tumma iho ja vinot kasvonpiirteet. Feolain vilkaisi Iorethia ja näki, että nainen oli kerrankin mykistynyt puhumattomaksi.

Ioreth sai pian äänensä takaisin. ”Eteläinen”, hän huudahti ja nyt, kun se oli sanottu, tuntui se Feolainistakin todennäköiseltä. ”Minä haen jonkun paikalle”, Ioreth sanoi ponnettomasti, kiersi miehen kaukaa ja helmojaan nostaen harppasi ovesta sisään. Feolain tuijotti miestä. Hän tunsi kyllä eteläisten maineen, mutta hänestä mies ei näyttänyt erityisen julmalta, ei ainakaan lojuessaan siinä lattialla. Mies oli oudon näköinen, kyllä, vieraine piirteineen, mutta silmät, ne olivat suuret ja niistä tulviva inhimillinen suru oli ilmeinen.

Mies valitti heikosti ja käännähti kyljelleen. Feolain näki valtavan ruhjelman miehen kylkiluiden kohdalla, josta paita oli repeytynyt, ja oli sännätä auttamaan tätä, mutta sisältä ilmestynyt Emmen tarttui napakasti hänen käteensä ja pysäytti hänet. ”Mitä sinä teet?” Feolain kivahti. ”Etkö näe, että hän kärsii?”

”Feolain.” Emmen piti edelleen hänen käsivarrestaan kiinni. ”Etkö sinä näe, mikä hän on? Eteläinen.”

”Meidän täytyy lähettää joku kysymään, mitä me teemme hänelle”, niin ikään paikalle saapunut yrttimestari sanoi tuijottaen kauhistuneena lattialla lojuvaa loukkaantunutta kuin tämä voisi hetkenä minä hyvänsä sännätä kuristamaan hänet.

”Ja sillä välin, kun me odotamme, hän vuotaa kuiviin silmiemme edessä”, Feolain äyskäisi. Ovesta oli siinä vaiheessa purkautunut ulos jo puolenkymmentä ihmistä, mutta vaivautunut hiljaisuus oli ainoa vastaus, jonka hän sai.

”Hän on vihollinen.” Emmen totesi viimein hänen vierestään. Feolain katsahti miestä niin vihaisesti kuin kykeni ja yritti ravistautua irti, mutta Emmenin ote piti. ”Meidän täytyy lukita hänet johonkin huoneeseen”, tämä kuitenkin jatkoi. ”Ettei hän pääse pakoon.” Kaikki nyökyttelivät myöntävästi, vaikka oli jokaisen nähtävissä, ettei miehestä ollut edes nousemaan jaloilleen saati sitten pakenemaan. Kukaan ei näyttänyt halukkaalta koskemaan mieheen, mutta yrttimestarin viittauksesta kaksi miestä auttoi hänet lähimpään huoneeseen. Feolain yritti heidän peräänsä, mutta Emmen ei ollut vieläkään vapauttanut häntä. Hän tunsi kiukun kipunoivan sisällään. ”Päästä minut”, hän sihahti hampaidensa välistä, mutta yrittäen pitää äänensä niin hiljaisena, ettei se kantanut muiden korviin.

”Kyllä he huolehtivat hänestä, Feolain. Me olemme parantajia, me emme jättäisi häntä hoitamatta, mutta sinä et mene sinne, Feolain, valarin tähden, hän on vihollinen.” Emmen kiskoi häntä vastakkaiseen suuntaan käytävää.

”Hän ei ole vihollinen”, Feolain tunsi käsiensä tärisevän. ”Hän raahautui meidän kynnyksellemme sen jälkeen, kun joku saattoi hänet tuohon kuntoon. Vaikka en ymmärräkään…Mutta hän tuli pyytämään apua.”

”Mutta me taistelemme hänen heimolaisiaan vastaan sodassa, Feolain.”

”Niin, mutta emme häntä vastaan. Hän on ihminen, Emmen, niin kuin mekin.”

”Hän ei voi olla kovin samanlainen kuin me. Käsitätkö, että ne ovat hänen veljiään tuolla teurastamassa meidän sotilaitamme, kumartamassa Vihollista? Jos joku meistä olisi päätynyt heidän kynnykselleen, hän ei olisi elänyt kokonaista hengenvetoakaan.”

”Ja sekö on syy meidän käyttäytyä samalla tavalla? Alentua vihollisen tasolle. Uljaita gondorilaisia me silloin olemme, totta tosiaan.” Feolain hengitti katkonaisesti, sanat soljuivat sekavasti hänen suustaan. Aluksi hän oli ollut raivoissaan, nyt hän tunsi vain viiltävää surua, eikä tiennyt, mistä se kumpusi.

”Katso”, Emmen osoitti miehen huonetta kohti kädellään. Feolain näki Iorethin kiirehtivän syli täynnä käytävää pitkin. ”He vievät ensiaputarvikkeita hänen luokseen, he tekevät kyllä minkä voivat hänen hyväkseen. Mutta paljonko iloa siitä hänelle on, en tiedä. Käskynhaltijalle ilmoitetaan tietysti, hänet halutaan luultavasti vangita ja häntä varmasti kuulustellaan. Ymmärräthän sinä, miksi niin on?”

Feolain nyökkäsi ja painautui viileää seinää vasten siitä huolimatta, että se sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle.

”Valar yksin tietää, mikä on saanut muukalaisen tulemaan tänne ja mitä hänelle on tapahtunut.” Emmenin otsaa koristivat syvät rypyt. ”Meille se tuskin koskaan paljastuu.”

”En vain tiennyt, että hän näyttäisi niin paljon tavalliselta ihmiseltä”, Feolain henkäisi. Hän tunsi itsensä hyvin pieneksi ja onnettomaksi. Eikä hän voinut saada mielestään miehen anovaa katsetta.

”Se on ymmärrettävää”, Emmen totesi ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, mutta Feolain ravistautui irti. Siinä kaikessa oli juuri nyt enemmän kuin hän saattoi kestää, eikä Emmenistä ollut lohduttajaksi. Feolain tarvitsi hetken yksin. Hän kiirehti pois muiden näkyviltä, eikä katsonut taakseen, joten ei voinut nähdä Emmenin tuijottavan peräänsä murheellinen ilme kasvoillaan.

***

Emmenin pää oli ajatuksista raskas, kun hän askelsi katua alas kohti veljensä kotia. Outo muukalainen painoi tietysti hänen mieltään, vaikka tämä olikin nyt luovutettu vanginvartijoiden huomaan, mutta yhtä häiritsevänä mieleen kumpusi se hetki, kun Feolain oli riuhtaissut itsensä hänen otteestaan ja kiirehtinyt tiehensä. Tytön kasvoilla oli ollut kummallinen ilme. Pettymystä kenties. Feolain oli vaikuttanut synkältä viime aikoina, eikä ollut suostunut kertomaan Emmenille, mikä häntä vaivasi. Emmen tunsi heidän yhteisymmärryksensä säröilevän ja se suretti häntä.

Emmen unohti hetkeksi synkät ajatuksensa, mutta sai taakakseen lisää samanlaisia, kun Mirwen kiiruhti talonsa portille häntä vastaan. Nainen näytti hätääntyneeltä. ”Auringonlaskun kellot soivat jo, eikä Belecoria näy. Hänen pitäisi ehdottomasti olla kotona viimeistään silloin ja häntä on muutenkin kielletty lähtemästä kauas.”

”Minä menen etsimään”, Emmen tarjoutui heti. ”Jää sinä kotiin odottamaan.” Mirwen jäi seisomaan portille huolestuneen näköisenä, kun Emmen käännähti kannoillaan ja lähti haravoimaan lähitienoita. Hän ei aluksi ollut kovinkaan huolissaan, oli varmasti lukemattomia syitä siihen, ettei pikkupoika malttanut saapua ajoissa kotiin, mutta mitä pidemmälle hän käveli, sitä enemmän häntä alkoi epäilyttää.

Ilta oli jo tummunut, kun hän viimein löysi Belecorin pienen talon kulmauksesta koiranpennun ympärille kerääntyneen poikajoukon keskeltä. Pojan ryhti lysähti, kun hän tunnisti Emmenin ja ilmeisen vastentahtoisesti hän jätti toverinsa ja laahusti jalkojaan laahaten Emmeniä kohti.

”Sinun olisi pitänyt olla kotona jo hyvän aikaa sitten”, Emmen sanoi ja tajusi yllätykseen huolensa vaihtuvan vihaksi nyt, kun Belecor oli turvallisesti hänen edessään.

”Tiedän”, poika mutisi. ”Mutta kukaan muukaan ei lähtenyt kotiin, minä en sietänyt olla ainoa.”

”Ei kelpaa”, Emmen suutahti. ”Ei se, että muutkin tekevät väärin ole mikään tekosyy syyllistyä samaan itsekin.”

Belecor vilkaisi häntä hiuspehkonsa alta. ”Ette te ole minun isäni.”

”En olekaan”, Emmen myönsi. ”Mutta sinun isäsi ei ole täällä nyt, minä taas olen. Enkä oikein usko, että isäsi olisi ollut yhtään sen iloisempi.”

Belecor värähti ja nyökkäsi.
”Hän taitaa olla melko ankara?”

Belecor nyökkäsi uudestaan. ”Minä saisin selkääni, jos hän olisi kotona.” Hetken hiljaisuus. ”Mutta toivoisin siitä huolimatta, että hän olisi kotona. Hän on aina poissa. Se ei ole reilua. Hänen piti opettaa minua miekkailemaan tänä kesänä, mutta kesä on jo melkein ohi, eikä hän ole ehtinyt.”

Emmen katseli vierellään tallustelevaa pojannaskalia, jonka silmät olivat nauliutuneet maahan. ”Ehkäpä minä voisin opettaa sinua miekkailemaan”, hän kuuli itsensä sanovan yhtä paljon omaksi hämmästyksekseen kuin Belecorin.

Belecor kohotti kirkkaat silmänsä ja katsahti häntä epäuskoisesti. ”Osaatteko te?” Äänestä kuuli, ettei poika ollut kovin vakuuttunut hänen taidoistaan.

”Saatat yllättyä”, Emmen totesi hymyillen. Toivottavasti muistan vielä, hän ajatteli itsekseen, muttei vakavissaan uskonut kokonaan unohtaneensa harjoituksia, joiden parissa oli ison osan nuoruudestaan viettänyt.

Belecor ei tarvinnut pidempää aikaa puntaroida asiaa. ”Minusta olisi hienoa, jos te opettaisitte minua”, hän henkäisi. Hänen silmänsä loistivat ja askeleisiin oli tullut uutta tarmoa.

”Se on sitten sovittu.” Emmen ojensi oman kätensä pojalle ja tämä pudisti sitä hartaasti. Ehkä päivä ei ollutkaan täysin epäonnistunut, hän huomasi ajattelevansa.

***

”Kuuletteko te töminää?” Pienellä metsäpolulla etunenässä kulkeva Carn kysyi ja kallisti päätään. Berean pysähtyi ja keskittyi kuuntelemaan. Kyllä, nyt kun hän oikein terästi kuuloaan, hän saattoi erottaa rytmikkään töminän kuin sadat jalat paukahtaisivat maahan yhtä aikaa. Hän vilkaisi Damrodiin, joka oli painanut korvansa maahan. Damrod nyökkäsi yllättyneen näköisenä noustuaan ylös. Luultavasti hän ei ollut odottanut, että he oikeasti törmäisivät Haradrimin joukkoon.

”Mitä nyt?” Berean tivasi kärsimättömänä. ”Palataan takaisin raportoimaan?”

”Odotetaan, että he ehtivät kohdalle, jotta saamme tietoomme heidän joukkonsa koon”, Damrod sanoi rauhallisesti. ”Ja sitten kiirehdimme kuin tuli olisi kannoillamme. He eivät suurena joukkona liiku yhtä nopeasti kuin me kolme, mutta jokainen hetki valmistautua taisteluun on kallisarvoinen päällikölle. Meidän on parasta mennä hieman lähemmäs, jotta näemme tielle.”

He hiipivät parhaillaan rinnettä alas puutiheikön suojissa, kun kaikki meni kertaheitolla pieleen. Berean ehti nähdä maan pettävän ensimmäisenä kulkevan Damrodin alta ja seuraavassa hetkessä tämä lojui puolenkymmentä askelta alempana tulikiven katkuisesti, mutta hiljaiseen ääneen manaillen. Berean ja Carn ryntäsivät miehen vierelle. ”Loukkaannuitko?” Carn kysyi ja ojensi kätensä auttaakseen Damrodin jaloilleen. Tämä tarttui käteen, mutta vajosi pian hampaat irvessä takaisin maahan, sillä toinen jalka ei kannattanut häntä.

”Tämä ei voi olla mahdollista”, Damrod ähki yrittäen turhaan hivuttautua jaloilleen. ”Minä olen samooja, minä olen kulkenut metsissä puolen ikääni, eikä koskaan-” Hänen valituksensa katkesi kirosanalitaniaan.

”Mitä nyt tehdään?” Berean kysyi hätääntyneenä. Damrod näytti olevan niin vihainen itselleen, että oli lähellä, ettei hän hakannut päätään läheiseen puunrunkoon. Carn oli taas keskittynyt kuuntelemaan. ”He ovat jo lähellä”, hän kuiskasi.

Damrod sulki hetkeksi silmänsä ja näytti ne avattuaan taas pääsevän itsensä herraksi. ”Nyt tehdään niin, että te jätätte minut tänne ja vilistätte vikkelästi kuin kaniinit takaisin tukikohtaan ja raportoitte päällikölle.”

”Jätämme sinut oman onnesi nojaan?” Berean sanoi epäuskoisesti. ”Ei, minä en suostu siihen.”

Damrodin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosmyrskyn edellä. ”Faramir asetti minut johtoon. Se oli käsky, ei ehdotus. Toimikaa.” Berean katsahti epätoivoisena Carniin, mutta tämän kasvot olivat ilmeettömät ja hän katseli Bereania kuin kehottaen häntä päättämään.

”Etkö sinä muista, kuinka käskyjä noudatetaan, Berean?” Damrod ärähti. Berean mietti tarmokkaasti hetken aikaa. ”Toinen lähtee”, hän sanoi sitten. ”Toinen lähtee ja toinen jää sinun luoksesi.”

”Ei”, Damrod sylkäisi. Hän kääntyi Carnin puoleen. ”Carn, sinä kai osaat tehdä, mitä käsketään. Nyt-”

”Minä olen samaa mieltä Bereanin kanssa”, Carn keskeytti. Berean vilkaisi kiitollisena Carniin, joka hymyili nopeasti toisella suupielellään. ”Kumpi lähtee?” Tämä kuiskasi.

”Sinä olet nopeampi. Osaatko reitin?”

Carn epäröi aavistuksen verran, mutta nyökkäsi sitten. ”Luulisin niin.”

”Mene jo”, Damrod sanoi kiivaasti. Ja siinä samassa Bereankin kuuli risahtelun, joka paljasti jonkun liikkuvan aivan lähimaastossa. Carn askelsi paikallaan selvästi haluttomana jättämään heidät uhkaavaan tilanteeseen, mutta kun Damrod sähähti käskynsä uudemman kerran, hän kääntyi ja oli pian kadonnut pistaasiapensaiden joukkoon. Damrod ja Berean vetivät naamiot kasvoilleen ja lankesivat sananjalkojen sekaan. Aluskasvillisuuden seassa vilistävä hyönteinen kutitti Bereanin nenää ja hän yritti kaikin voimin pidätellä aivastusta. Tieltä kuuluva töminä oli nyt niin kova, että he eivät voineet kuulla, liikkuiko joku edelleen heidän lähellään.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen jyminä oli vaipunut lähes kuulumattomaksi ja Berean kohotti varovaisesti päätään turpeesta. Damrod istui eteenpäin tuijottaen ja hiljaisuus soi hänen ympärillään. Sitten he eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa. Oli sietämätöntä istua metsässä mättäiden keskellä ja ajatella taistelua, johon he eivät pääsisi osallistumaan.

”Haluatko että katson jalkaasi?” Berean kysyi arasti jonkin ajan kuluttua, kun Damrod oli yrittänyt uudemman kerran laskea painonsa jalalleen, mutta joutunut vajoamaan takaisin istualleen.

Damrod tuhahti. ”Osaisitko sinä tehdä sille mitään?”

”Enpä juuri”, Berean myönsi. Ja sitten he istuivat apeina vierekkäin.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huh.

Siinä oli aika paljon kaikenlaista, tapahtumarikas luku.

Olen ihan samaa mieltä kuin Feolain. Vaikka oli kyse vihollisesta, ei ollut oikein tulla töllistelemään häntä kuin mitäkin häkkiin kahlittua ihme-eläintä. Toisaalta se oli ymmärrettävää, kun kukaan ei tiennyt kuinka toimia, mutta kuitenkin. Ihmisiä ne eteläisetkin.... :roll: Samaistuin Feolainiin tuossa niin paljon. Ja kuitenkin masennuin, kun hän ryntäsi noin vain pois Emmenin luota. Se ystävyys tuntuu kerta kaikkiaan rakoilevan, mikä on kamalan surullinen asia.

Ja Emmen ei tietysti tajua Feolainin reaktioita. Tämä menee nyt niin päin mäntyä, että... Feolain saisi hetkeksi lopettaa analysoimisen ja Emmen saisi olla rohkeampi Feolainin suhteen. Toivon mukaan nuo kaksi saavat puhuttua asiat halki ennemmin tai myöhemmin, ja tietysti mieluummin ennemmin :wink:

Hakkaako Emmenin veli (jonka nimen satuin unohtamaan täysin) lastaan, jos tämä on myöhässä? Tuo kuulosti vähän siltä. Aika kamalaa... Mutta tietysti jos ajatellaan tuota aikaa, se oli varmasti normaalia. Silti minussa on jotain, mikä on lasten ruumillista kuritusta vastaan, oli aikakausi mikä hyvänsä...

Tuo Damrodin putoaminen... Se, miten Damrod oli vihainen itselleen, oli miltei koomista. Mutta minusta Carn ja Berean olivat ihan oikeassa, ei loukkantunutta voi yksin jättää, jos on mahdollista jättää tälle seuraa ja suojaa. Toivottavasti joku tulee hakemaan heidät sieltä.

Niin, jatkoa kehiin vain.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Feolainissa on vähän Punainen Risti-meininkiä, ei väliä onko oma vai vihollinen, mutta loukkaantunutta autetaan.

Minä jäin todella miettimään tuota eteläistä, miten hän oli päätynyt Minas Tirithiin ja jos oli niin huonossa kunnossa, miten oli päässyt Parannuksen Tarhaan asti, sehän sijaisti jollain ylemmistä piireistä jos en väärin muista. Luulisi että joku kaupungissa olisi hänet huomannut ja raportoinut. Eli lyhyesti: toivottavasti saamme tietää yksityiskohtia :)

Olisin todennäköisesti raivostunut yhtä lailla kuin Feolainkin. Emmenin ajatukset vihollisesta tosin tuntuivat olevan erittäin tyypillisiä tuolle ajalle, ylipäätänsä sota-ajalle.

Emmenistä tuli jotenkin oudon isällinen. Kun on tottunut tämän suhtautuvan veljensä jälkikasvuun hieman epäilevästi ja etäisesti, tuo oli oikeastaan mukava käänne tässä suhteessa.

Saatiin vähän lisää jännitystä loppuun :) En tiedä miksi, mutta Damrod oli loistava, juuri tuollaiseksi olenkin hänet kuvitellut. Outoa, hänestä kun ei juuri kirjassa puhuta.

Olit varsin hyvin kuvaillut tuollaista tilannetta, jossa pitäisi noudattaa määräyksiä vaikka ne sotivat omaa mieltä vastaan, jos nyt lähtee niin toinen saattaa kuolla-tyyliin. Loppu oli jotenkin surkuhupaisa. Niinpä niin, mitäpä Berean oikeastaan voisi Damrodin jalalle tehdä. Nyt tosin alkoi pelottamaan Carnin puolesta, toivottavasti tämä selviää.

Tällaista tällä kertaa :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, pelkäsin jo että tässä tapahtuu jotain kamalaa. Ei pitäisi säikytellä heikkohermoisia puhumalla alussa erikoisista juonenkäänteistä. ;) Mutta asiaan. Tuo eteläisen ilmestyminen Parannuksen Tarhan ovelle oli kieltämättä aika jännä tapahtuma, ja toivon, että sille saadaan joku selitys, että miten se on tuonne asti onnistui pääsemään. Minun kävi joka tapauksessa miestä sääliksi, oli sitten kuinka vihollinen hyvänsä, ja sympatiani olivat tuossa ehdottomasti enemmän Feolainin kuin Emmenin puolella. Toisaalta voin kyllä aivan hyvin käsittää Emmenin kannan, että kyseessä on vihollinen eikä tätä sen vuoksi tarvitse sääliä, mutta kuitenkin, tuossa tilanteessa Tarhan työntekijöillä oli minusta moraalinen velvollisuus auttaa avuntarvitsijaa. Niin kuin he sitten lopulta taisivat tehdäkin. Vähän kyllä ihmettelen, miksi Emmen esti Feolainia auttamasta miestä, jos tätä kuitenkin päätettiin auttaa. Koska ei se mies tuossa tilassa olisi kenellekään mitään mahtanut. Jää nähtäväksi oliko tuolla välikohtauksella pitempiaikaisia seurauksia, mitä Feolainin ja Emmenin suhteeseen tulee.

Emmen jatkaa isän korvikkeena oloa... Minä en oikeastaan ihmettele, vaikka Areth antaisikin pojalleen selkäsaunoja, koska sellainen oli ennen vanhaan (ja miksei nykyään vielä joissakin kodeissa) varsin tavallista. Julmalta se minustakin kuulostaa, mutta kasvatustapansa kullakin. Kiva, että Emmen suostui opettamaan pojalle miekkailua, vaikkei se miekkailu varmasti olekaan hänen mielipuuhaansa.

Nuo Bereanin ja muiden kommellukset olivat aika jänniä... Minä nimittäin todella pelkään, että joko Berean tai Carn pääsee tässä ficissä hengestään, vaikka en yhtään haluaisi. Onneksi he saivat vielä armonaikaa. Oikeastaan olisin toivonut, että kumpikin olisi lähtenyt Damrodin luota, se vaikutti jotenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin jääminen (koska mehän kaikki tiedämme, että Damrod säilyy hengissä ainakin hobittien kohtaamiseen asti, joten hänestä ei tarvinnut olla huolissaan ;)). Mietin, että eikö sieltä löytynyt mitään puunkarahkaa, jonka varassa Damrod olisi voinut hilata itsensä turvaan. Tai mikseivät Berean ja Carn olisi voineet kantaa häntä vähän sivumpaan. Ja varsinkin tuossa lopussa olisin kuvitellut että Berean ja Damrod yrittävät lähteä kohti Hennethiä, vaikka ryömien, sen sijaan että jäävät maahan istumaan ja odottamaan pelastuspartiota. No okei, juutuinpas minä nyt taas pohtimaan noita epäolennaisuuksia... Kohtaus oli kyllä kaikin puolin todella jännittävä ja siihen oli helppo eläytyä.

Kaikkiaan hyvin viihdyttävä ja kysymyksiä herättävä luku. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei vaan ja edelleen suuri kiitos kommenteista. ;)

Nerwen: Niin, ihmisiä eteläisetkin, mutta minusta kirjoittaessani tuo muiden (ja Emmenin) käytöskin tuntui aika ymmärrettävältä, kun kyseessä on kuitenkin sotatilanne. Ja enköhän minä voi paljastaa, etteivät Emmenin ja Feolainin välit tälläisinä ficin loppuun asti jatku. ;) Minäkään en missään nimessä hyväksy lasten ruumiillista kuritusta, mutta en toisaalta halua siirtää omaa ajatusmaailmaani suoraan hahmoilleni, erityisesti näin erilaisessa miljöössä eläville hahmoille. Lisäksi olen ajatellut Arethin (se on siis Emmenin veljen nimi, ei mikään ihme, että olet unohtanut, siitä on aikaa, kun se häipyi Cair Androsiin) olevan sanoissaan ja teoissaan Emmeniä paljon jyrkempi.

Andune: Joo, Feolainissa taitaa todella olla Punainen Risti -meininkiä. Tai ainakin sillä on jonkinlainen taipumus tunkea auttamaan kaikkia joiden se huomaa olevan vaikeuksissa. Eteläistä nähdään seuraavassa luvussa, mutta en voi luvata, että hänestä saadaan kovin paljon selville, kaveri ei ole kauhean puhelias. Kiva, että Emmen tuntui isälliseltä. Tosin minä en ole ajatellut hänen suhtautuvan etäisesti veljensä lapsiin, joten siinä mielessä oli taas kiva kuulla, että miten sinä olet sen kokenut. Ja hauska kuulla, että tykkäsit Damrodista. ;)

Mithrellas: Emmen vähän ylireagoi tuossa tilanteessa, siis estäessään Feolainia pääsemästä auttamaan tuota muukalaista, koska Feolain merkitsee hänelle sen verran paljon. Hän ei Feolainin ja tämän kiihkeyden tuntien ollut varma, että Feolain olisi paras henkilö hoitamaan loukkaantunutta. Minä mietin jossakin vaiheessa tuota Damrodia, että olisiko minun pitänyt vaihtaa se henkilö joksikin omakeksimäksi, johon Bereanilla ja Carnilla on läheisimmät välit kaartissa, koska Damrodista tosiaan tietää, ettei hänelle mitään tapahdu. Mutta tykkään siitä, että kun ficci perustuu oikeastaan kokonaan omiin hahmoihin, niin sitten näitä Tarusta tuttuja on edes välillä sivuosissa. :) Ja tuo Damrodin loukkaantumiskohta... No, ajattelin sen ensinnäkin niin, että kun nämä kolmehan eivät olleet tiellä, vaan metsikön suojissa sen lähettyvillä, niin se oli turvallisuuden kannalta aika yhdentekevää olisiko Damrod kannettu vähän kauemmaksi vai ei. Sitäpaitsi siihen ei ollut aikaa, koska Carnin piti suoriutua mahdollisimman nopeasti matkaan. Turvallisempaa oli pysyä liikkumattomana siinä, mihin oli jäänyt. Ja kuvittelisin, että pelastuspartion on helpompi löytää Berean ja Damrod, jos nämä jäävät paikalleen, jolloin Carn voi näyttää tien, sen sijaan, että lähtisivät rämpimään takaisin, kun ei Henneth Annûniin varmasti yhtä ainoaa reittiä ole.

Luku 22
Suunnitelmia ja suoraa toimintaa


”Minä en halua mennä naimisiin”, Waith parahti. ”Minä en halua uutta sulhasta, en vaikka hän olisi tuleva kuningas.” Hänen äänensä kohosi kimeäksi. ”Enkä erityisesti halua jotakuta typerää tynnyrintekijää.”

Hänen äitinsä ja isänsä vilkaisivat toisiaan liian ihmeissään ollakseen edes vihaisia. Olihan ennen kuulumatonta, että heidän sävyisä tyttärensä käyttäytyi kuin raivopää. Waith puristi käsiään nyrkkiin estääkseen niitä vapisemasta. Hän aikoi pysyä lujana tässä asiassa. Hänen huutoaan seurasi hiljaisuus, jonka painostavassa tunnelmassa hän kuitenkin havaitsi rohkeutensa valuvan ulos sisältään kuin vesi rikkinäisestä ämpäristä. Hän kääntyi kannoillaan ja säntäsi ulkoilmaan antaen isän ja äidin huutojen hukkua syystuulen tuiverrukseen.

Hän oli kävellyt jo monta kadunväliä, kun ymmärsi jalkojensa suuntaavan Feolainin kotia kohden. Tai Feolainin ja Bereanin niin kuin hän yhä mielessään ajatteli. Tuntien, ettei millään kestäisi tavata nyt Feolainin vanhempia ja keskustella kevyesti tyhjänpäiväisiä heidän kanssaan, hän pujahti talon lomitse takapihalle ja naputti Feolainin ikkunaan toivoen, että tämä olisi huoneessaan. Feolain lennättikin ikkunan pian auki ja kurkisti valppaan näköisenä ulos. ”Waith, sinäkö se olet? Minä aivan säikähdin.”

”Minä, niin”, Waith sopersi. Nyt kun hän seisoi siinä Feolainin edessä, hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi hän oli tullut. Feolain ei kuitenkaan kysynyt enempää. ”Mennäänkö kävelemään?” Hän ehdotti. ”Odota hetki, niin minä puen jotakin lämpimämpää päälleni.”

Sää oli raikas, kun he kulkivat vierekkäin katua alaspäin. Hiven sumua pyörteili ilmasssa saaden rakennusten ääriviivat näyttämään utuisilta. Feolainkin näytti erikoisen vakavalta, Waith huomasi. Tämän suupielissä oli kireyttä, eivätkä silmät loistaneet tavanomaisen kirkkaina.

”Mistä tietää, mitä joku sydämessään tuntee?” Feolain puuskahti äkisti. ”Mistä tietää, kuka rakastaa sinua, kuka taas inhoaa ja onko joku sydämeltään hyvä vai paha?”

”Vaikea sanoa”, Waith totesi. ”Sitä luulee tietävänsä, mutta luulo voi osoittautua vääräksi.”

”Onko kukaan ihminen kokonaan paha?” Feolain kysyi. Hän näytti käyvän jonkinlaista sisäistä kamppailua. ”Eikö jokaisessa ole jotakin hyvää kuin pahaakin?”

”Niin luulisin”, Waith sanoi epävarmasti. Hän ei ollut koskaan pohdiskellut moisia kysymyksiä. ”Feolain, mistä on kysymys?” Hän uskaltautui tivaamaan.

Hetken hän luuli, ettei Feolain aikonut vastata, mutta sitten tämä puuskahti yhtenä ryöppynä. ”Minun on pakko saada tietää, onko kaupungin vankilassa lojuva muukalainen oikeasti paha.”

”Oh”, Waith henkäisi vaisusti. ”Minä en oikein tiedä, mitä sanoakaan.”

Feolain vilkaisi häntä. ”Sinä voit sanoa, että unohda moiset ajatukset muukalaisesta, koska hänen asiaansa sotkeutumisesta ei seuraa muuta kuin harmia.”

”Kuulostaa juuri sen kuuloiselta neuvolta, että niin minä olisinkin sanonut. Mikä siinä ohjeessa on sitten vikana, kun sinä et toimi sen mukaan?”

Feolain kiskoi viitan kaulusta pystyyn ja vastasi sitten. ”Ajatus tästä eteläisestä ei jätä minua rauhaan. Hän ilmestyi hakemaan apua lähes henkihieveriin hakattuna Parannuksen Tarhasta, ja hänen silmänsä, ne aivan huusivat pelastamaan hänet. Minä tiedän, että me taistelemme hänen kaltaisiaan vastaan ja, että he ovat vannoneet uskollisuutta Viholliselle, mutta tämä yksi, kuinka me tiedämme, että onko hän oikeasti paha.”

”Et kai sinä voi sitä tietää”, Waith sanoi varovaisesti. ”Enkä käsitä kuinka voisit saada sitä ikinä selville.”

”En minäkään”, Feolain sanoi. ”Mutta minä en vain osaa luovuttaa. En ole ikinä osannut. Jotakin minun on pakko tehdä.” Hänen silmänsä loistivat päättäväisyyttä ja Waith tunsi pienen hetken kateutta siitä, ettei hänellä ollut Feolainin rohkeutta.

”Sinä olet niin rohkea, Feolain”, hän sanoi. ”Onko mitään, mitä et uskaltaisi? Voisin melkei nähdä sinut rintamalla miesten vieressä.”

”Et voisi”, Feolain vastasi nopeasti. ”Minä en voisi ikinä taistella, tappaa ihmisiä. Luulen, Waith, vaikka tämä pelkurimaiselta kuulostaakin, että ennemmin lähtisin pakoon.”

Se lohdutti. Waith tunsi itsensä häijyksi, kun edes ajatteli niin, eikä todellakaan olisi sanonut sitä ääneen, mutta silti se lohdutti. Tietää, että Feolainillakin oli heikko paikkansa. Ja kyllä hän itsekin osaisi olla päättäväinen. Hän ei menisi naimisiin. Hän sanoisi sen vaikka suoraan tuolle tynnyrintekijälle, jos se olisi tarpeen. Auringonlaskun kellot aloittivat heleän sointinsa ja Waithin sydän tuntui paljon kevyemmältä hänen rinnassaan.

***

Suunnitelma muotoutui Feolainin päässä pikku hiljaa ja loppuviikosta hän ymmärsi, ettei saisi rauhaa, jollei panisi sitä täytäntöön. Se ei ollut aukoton suunnitelma, kaukana siitä, mutta hänen oli yritettävä. Hän lähti Parannuksen Tarhasta tavallista aikaisemmin, mutta pukeutuneena edelleen työvaatteisiinsa ja keräsi parannustarvikkeita koriinsa. Hän sanoisi tulleensa hoitamaan vankia, eikä edes valehtelisi niin sanoessaan, joskaan kukaan ei ollut häntä lähettänyt. Loppu riippuisi vartijoista ja se olikin suunnitelman heikko lenkki, sillä Gondorin sotilaat eivät olleet mitään typeryksiä.

Kuten hän oli arvellutkin, matka tyssäsi vankilan eteen, jossa vartija ilmestyi hänen eteensä. Se, mitä hän ei ollut ottanut huomioon, oli se tosiasia, että vartija oli Hador. Mies, joka oli loukannut jalkansa miekkaan ja kuljetettu hoidettavaksi Parannuksen Tarhaan ja joka sittemmin oli ilmaissut halunsa tutustua Feolainiin tarkemmin. ”Feolain.” Hador näytti yllättyneeltä. ”Mitä te täällä teette?”

Feolain ajatteli kiivaasti vähän aikaa. Hän ei osannut sanoa, oliko tilanne kääntynyt hänen edukseen vai ei. Hän puolittain toivoi, ettei olisi kohdellut Hadoria niin tylysti heidän viime tapaamisellaan, mutta mies ei vaikuttanut loukkaantuneelta, tarkasteli vain häntä ihmeissään. Feolain pusersi kasvoilleen niin leveän hymyn kuin mahdollista ja alkoi selittää viattomasti. ”Minut käskettiin hoitamaan muukalaista, joka on vangittu teidän kalterienne taakse.”

Hadorin kasvoille kohosi hämmentynyt ilme, eikä Feolain voinut miestä siitä syyttää. ”Miten he ovat voineet käskeä kaltaisenne herkän, nuoren neidon vierailemaan vankilassa, sehän on kauhean ajattelematonta.”

Feolain kätki oikeat ajatuksensa ja nyökytteli myöntyväisesti. ”Mutta minä haluaisin silti suorittaa tehtäväni. Päästättekö minut hänen luokseen?”

”Minä tulen itse saattamaan teitä”, Hador lupasi ja pyydettyään toisen miehen vartiopaikalleen portille hän lähti johdattamaan Feolainia portaita alas. Seinien kylmyys ympäröi Feolainia, kun he laskeutuivat alemmaksi ja ilma maistui tunkkaiselta.

”Ymmärtääkö hän meidän kieltämme?” Feolain kysyi Hadorilta ja yritti olla katsomatta heidän ohittamiinsa vankikoppeihin, vaikka suurin osa niistä vaikuttikin olevan tyhjiä.

Hador nyökkäsi. ”Puhuu sitä hyvin, sen vähän mitä on puhunut, tosin vahvasti murtaen. Itse olen taipuvainen uskomaan, että hän on vakooja, mutta hän itse ei ole myöntänyt sitä.”

”Niin”, Feolain myönteli. He olivat nyt saapuneet muukalaisen sellille, ja Feolain saattoi nähdä miehen kaltereiden läpi. Tämä kyyhötti selkä seinää vasten kädet ympärillään ja näytti olevan unessa, mutta heidän pysähdyttyään hänen kohdalleen, hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan Feolainiin. Feolain pudisti päätään. Hän ei enää ymmärtänyt, mitä oli tekemässä. Oli mies syyllinen tai syytön, hän ei voisi tehdä mitään tämän vapauttamiseksi, eikä hänellä oikeastaan ollut siihen haluakaan. Mutta hänen täytyi selvittää omia ajatuksiaan, puhua miehen kanssa, ja se ei onnistuisi, kun Hador seisoi vieressä ja naputti jalallaan kärsimättömästi lattiaa.

”Hador, voisitteko lämmittää minulle padallisen vettä, jotta saan pestyä hänen haavansa?”

Hador näytti olevan kahden vaiheilla. Selvästikään hän ei halunnut jättää Feolainia kahden vangin kanssa, mutta tahtoi kuitenkin tehdä niin kuin hän pyysi. Viimein hän näytti tulevan siihen tulokseen, että vanki tuskin pystyisi vahingoittamaan Feolainia kaltereiden läpi ja marssi tiehensä luvaten tulla nopeasti takaisin. Feolain odotti niin kauan, että Hador oli kadonnut kulman taakse ennen kuin kyykistyi miehen silmien tasalle. ”Ymmärrättekö te minua?”

Miehen silmät rävähtivät apposen ammolleen ja vaikka hänen piirteensä olivat vieraat, niin silmät olivat niin kuin jokaisella Minas Tirithin kaduilla. Hän nyökkäsi lyhyesti.

”Oletteko te vakooja?”

”Mitä se sinuun kuuluu”, mies sanoi kiivaasti ja hänen äänensä sorahti kummallisesti. Feolain ymmärsi, mitä Hador oli tarkoittanut murteella. Hän painoi turhautuneena kätensä kaltereihin. ”Minun täytyy tietää totuus. Sillä on merkitystä.”

”Ei sillä ole merkitystä”, mies sanoi katkerasti. ”Minä voin kertoa totuuden tai valehdella silmät päästäni, enkä minä ikinä pääse täältä pois, tai jos pääsen, niin se on minun viimeinen matkani.” Ja katsoessaan miehen tuskaisiin silmiin Feolain tajusi, ettei nähnyt niissä toivon ripaustakaan.

”Miten te päädyitte tänne? Miten te jouduitte Parannuksen Tarhaan?”
”Mukavia ihmisiä nuo teikäläiset”, mies kosketti otsassaan olevaa valtavaa ruhjelmaa. ”Voittavat yksinäisen miehen, kun käyvät viiden voimin kimppuun.” Mutta hän ei suostunut kertomaan, miksi oli tullut kaupunkiin tai ajautunut Parannuksen Tarhan kynnykselle.

”Te valitsitte väärän puolen, te ja teidän kansanne”, Feolain puuskahti viimein turhautuneena.

”Me valitsimme voittajan puolen”, muukalainen murahti. Ja yhtäkkiä hän oli vieras, ei vain ulkoisilta piirteiltään ja ihonväriltään, vaan myös sielultaan. Kokonaan vieras ja synkkä. Hän saattoi olla vakooja tai sitten ei, mutta sillä ei enää ollut Feolainille merkitystä. Jos mies oli valmis valitsemaan voittajan puolen sillä hinnalla, että tuo voitto syöksisi kaikki maat tuhoon, ei hän ollut mikään mies.

Feolain nousi seisomaan. ”Me taidamme olla vihollisia”, hän sanoi kylmästi.

”Emme minun puolestani”, mies sanoi ja silmäili Feolainia riettaasti päästä jalkoihin. Feolain oli iloinen kaltereista heidän välillään. Hador tuli takaisin mukanaan toinen vartija, jonka kanssa hän sitoi miehen kädet ja jalat yhteen, jotta Feolain voisi turvallisesti lääkitä tämän haavat. Feolain teki sen nopeasti, koskien mieheen niin vähän kuin mahdollista ja riensi sitten tiehensä jäämättä kuuntelemaan Hadorin jaaritteluja.

***

Ne päivät, jotka Berean vietti metsänotkelmassa Damrodin seurana tuntuivat hänen elämänsä pisimmiltä. Tavallisesti niin puhelias Damrod oli nyt hiljainen ja synkkä ja hänen katseensa synkistyi entisestään, kun se osui vioittuneeseen jalkaan. Oli selvää, että onnettomuus kävi Damrodin mielen päälle. Hän oli myös ilmeisen suuttunut Bereanille ja tyytyi vastaamaan tälle vain yksittäisillä murahduksilla. Ei puhettakaan siitä, että hän olisi suostunut kertomaan enempää tarinoita sotilasuransa ajalta heidän ajankulukseen. Bereanin ajatukset kulkivat Carnin mukana. Hän pohdiskeli, että oliko Carn löytänyt takaisin Henneth Annûniin suorinta mahdollista reittiä ja oliko väijytys Haradrimin joukkoja vastaan onnistunut. Mutta hän ei katunut sitä, että oli uhmannut Damrodin käskyä ja jäänyt miehen seuraksi metsään. Hän ei olisi voinut jättää tätä makaamaan loukkaantuneena yksin mahdollisten vaarojen armoille. Mikäli hänen menettelytavastaan tulisi seuraamuksia, niin niitä oli turha murehtia nyt.

Berean oli juuri käynyt hakemassa vettä purosta vähän matkan päästä ja he olivat ottaneet esille vähän kuivalihaa ja muutamia nuupahtaneita hedelmiä, kun metsässä rysähti. Rysähdystä seurasi toinen ja kolmas. Oli selvää, että kyseessä oli vihollinen. Mikään eläin ei olisi voinut saada aikaan moista ääntä, eivätkä samoojat olisi koskaan aiheuttaneet sellaista mekkalaa metsässä liikkuessaan. Berean katsahti Damrodiin. Tämä oli jo vetänyt jousensa esiin ja asettanut nuolen jousenjänteelle. Berean tarttui miekkansa kahvaan ja tunsi sen tutut uurteet kättään vasten. Damrod viittoili häntä vetäytymään pensaan taakse ja seurasi itse vaivalloisesti perässä. He kyyhöttivät vierekkäin ja odottivat.

Lauma eteläisiä kompasteli näkyviin, ei sotilaallisessa järjestyksessä, vaan ennemminkin niin kuin olisi paennut henkensä edestä. Berean laski viisi miestä, ei vaan kuusi, sillä vielä yksi oli ilmestynyt rinteen takaa. Hän painautui mahdollisimman matalaksi pensaan taakse, niin että kuitenkin vielä näki selvästi, ja toivoi miesten painuvan heidän ohitseen. Kaksi heistä rupesi kuitenkin kiistelemään vesileilistä ja muut aistivat lepotauon paikan ja lysähtivät mättääseen.

Berean ojensi varovaisesti jalkaansa, joka alkoi puutua epämukavassa asennossa. Hänen ei tarvinnut katsoa Damrodiin tietääkseen, mitä tämä ajatteli. Nämä miehet olivat mitä ilmeisimmin onnistuneet pakenemaan heidän joukkojensa väijytyksestä ja olleet pakomatkalla siitä saakka. He olivat uupuneita, kun taas Berean ja Damrod eivät olleet viime päivien aikana muuta tehneet kuin lojuneet velttoina. Siitä ei silti päässyt mihinkään, että miehiä oli kuusi. Se oli neljä enemmän kuin heitä ja Damrodista ei edes ollut taistelijaksi. Vaikka he saisivat pudotettua muutaman miehen jousillaan, olisi jäljelle jäävillä silti liian suuri ylivoima Bereania vastaan.

Heidän ei auttanut muu kuin kyyhöttää piilossaan ja hetken näyttikin siltä, että suunnitelma toimisi. Sitten eräs miehistä ponnistautui vaivalloisesti ylös maasta ja tarttui äskettäin kiistan aiheena olleeseen vesileiliin aikomuksenaan kaiketi täyttää se. Valitettavasti hän suuntasi suoraan kohti Bereanin ja Damrodin piilopaikkaa.

”Pakko ampua hänet”, Damrod sihahti. ”Sen jälkeen me paljastumme, joten sinun täytyy olla valmiina. Kirotun kirottua.” Hän heitti salamoivan silmäyksen jalkaansa ja jännitti sitten jousensa. Nuoli lennähti eteenpäin ja osui suoraan maaliinsa; vesileiliä kantavan miehen rintaan. Mies vajosi maahan, mutta ehti sitä ennen parahtaa kivusta ja sai toverinsa pomppaamaan jaloilleen. Berean otti tähtäimeensä erään miehistä ja ampui, mutta nuoli suhahti ohitse vahinkoa aiheuttamatta. Pahus vieköön, oli tämäkin hetki osua harhaan. Damrodin toinen nuoli kaatoi yhden eteläisistä, mutta sitten nämä olivat jo niin lähellä, ettei Berean voinut muuta kuin tarttua miekkaansa ja käydä taistoon.

Hän heilui kuin raivopää pitäen miekkansa vihollisten ja itsensä välissä ja se näytti jähmettävän eteläiset. Väsyneinä nämä eivät millään pystyneet vastaamaan hänen liikkeisiinsä. Mutta oli se rankkaa Bereanillekin ja hetken päästä hän jo huohotti raskaasti. Hän sai pistettyä erästä miestä rintaan ja haavoitettua toista miekkakäteen niin, että tämä putosi polvilleen tuskasta ulvoen, mutta kaksi muuta olivat sillä välin kiertäneet hänen ohitseen Damrodin kimppuun. Tämä onnistui pääsemään karjuen pystyyn, eikä Berean epäillyt hetkeäkään, etteikö Damrod ulvonut tuskasta. Hän hylkäsi käymänsä taistelun ja syöksyi Damrodin avuksi vieräyttäen tullessaan pään toisen vastustajan harteilta, mutta tunsi siinä samassa viiltävää kipua vasemmassa käsivarressaan. Eteläinen, jota hän oli haavoittanut, oli syössyt takaapäin miekkansa hänen käteensä.

Kipu oli niin äkkinäinen, niin hallitseva, että se nosti oksennuksen Bereanin kurkkuun ja sai hänet kompuroimaan. Jonkinlaisessa raivon ja tuskan sekaisessa hurmiossa hän onnistui kohottamaan miekkansa ja syöksemään sen takanaan seisovaan eteläiseen, joka oli juuri kohottanut kalpansa ilmaan. Damrod ampui nuolen maassa kieriskelevän loukkaantuneen kurkkuun, mutta viimeinen ehjänä säilynyt eteläinen lähestyi Bereania vääjäämättä. Bereanin kättä korvensi ja hän tunsi veren putoilevan norona maahan ja päässä humisevan. Hän kohotti heikosti miekkansa eteensä yhdellä kädellä ja yritti tarkkailla eteläisen liikkeitä sumeiden silmiensä läpi. Hänestä ei ollut hyökkäämään, mutta hän ajatteli hämärästi pystyvänsä hyvällä onnella torjumaan muutaman iskun. Eteläinen lähestyi, mutta juuri ennen kuin se ehti Bereanin ulottuville, sen käynti muuttui kompuroinniksi ja Berean näki Damrodin heittämän puukon sojottavan sen reidestä. Hän horjahteli kohti ja syöksi miekan suoraan eteläisen rintaan ennen kuin vajosi maahan ja tuska repi hänen kättään niin, että hän luuli pyörtyvänsä.

Hän kuuli heikosti Damrodin hätääntyneen äänen: ”Piru vie, Berean, pysy tajuissasi!” Ja tunsi tämän valuttavan vettä hänen suuhunsa ennen kuin tiedottomuus vei hänet pois sykkivän valkohehkuisen tuskan ulottuvilta.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tuo alku oli jotenkin...jännä. Waithin päättäväisyys kyllä teki vaikutuksen, hyvä että hän sai Feolainilta rohkaisua, vaikka ei varsinaisesti suoraan. Waith tuntui menevän Feolainin luo koska halusi puhua ja kertoa jollekin ajatuksistaan ja päätyikin kuuntelemaan Feolainin tilitystä eteläisestä. No, eipä sillä taida olla juuri merkitystä.

Minä oletinkin että Feolain ottaisi eteläisestä selvää. Tosin lopputulos ei tainnut olla se mitä hän odotti tai toivoi. Ja tietenkin vartija on Hador, kukapa muukaan. Vai herkkä neito...minä en ajattelisi Feolainia niin herkäksi :D (hyvässä mielessä luonnollisesti)

Feolainin pohdiskeluista tuli mieleen Faramirin (muistaakseni se oli Faramir) sanat Frodolle ja Samille kun hän mietti kuolleen haradilaisen kohtaloa, oliko vapaaehtoisesti mukana, valheilla kiedottu vai pakotettu. Tuossa "havahtumisessa" oli jotain...tsh-maista, miten Feolain tajuaa miehen ajattelevan täysin erilailla. Toivottavasti ymmärrät mitä tällä sekavalla selitykselläni haen takaa :)

Auts, miekanviilto kädessä mahtaa sattua. Minä jo ehdin pelkäämään että tapatat Bereanin, mutta koska Damrod ei voi kuolla, se piti vähän toivoa yllä. Sinä sitten osaat kirjoittaa nämä taistelukohtaukset elävästi, tuntuu kuin olisi vierestä seurannut "Käänny, käänny, takana!! *huh*"
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi ei. :shock: Bereanille ei saa käydä kuinkaan...

Jos nyt kuitenkin aloitan alusta. :roll: Waithia sitten yritetään uusiin naimisiin? Tyttörukka. Ja vanhemmille taisi olla aika kauhistus, että Waith suuttui, niin kiltin kuvan kun hänestä olen saanut.

Feolainista ja Waithista on tainnut sukeutua ystäviä, mukavaa. Mutta tuo ensimmäinen lause Feolainin suusta, tai pikemminkin toinen. Mistä tietää, kuka rakastaa sinua, kuka taas inhoaa ja onko joku sydämeltään hyvä vai paha?” Minä ajattelin hänen ensin puhuvan Emmenistä, mutta sitten kyse olikin vangista. Noiden neitosten keskustelu kävi aika syvällisenä. Varsinkin tuo loppu kosketti, kun Waith sanoi, että voisi nähdä Feolainin taistelukentällä. Ja se, miten Feolain myönsi, että todennäköisesti pakenisi. Kun Waith sai lohdutusta siitä, jotenkin se oli tuttu tunne. Kerran, kun näin yhden kaverini olevan huonompi kuin minä, tunsin oloni itsevarmemmaksi, paitsi että samalla tuli paha olo. Olit tavoittanut sen hyvin.

Minusta Feolain oli kyllä aika hullu, kun meni noin tapaamaan sitä vankia. Vaikka olisi kuinka halunnut saada asioita selville. Mutta kyllä hän sitten aika vastauksen saikin. Ja Hador taitaa edelleen toivoa jotain? Ainakin kuulosti vähän siltä.

Ja sitten tuo Bereanin ja Damrodin osuus. Voi kauhistus, kamala tilanne jäädä tuolla lailla vihollisen taukopaikalle tuolla tavoin. Jollei se yksi olisi saanut päähänsä lähteä tallustelemaan tuolla lailla.... En voi sanoa muuta kuin voi ei. Toivottavasti tämä nyt jotenkin tästä selviää, Berean ei saanut loukata itseään pahasti...

Jatkoa odotan, haluan tietää, mitä Bereanille seuraavaksi tapahtuu ja missä on Carn.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Mukavaa nähdä Waithia pitkästä aikaa... Vanhemmat sitten edelleen tyrkyttävät hänelle jotain naapurinpoikaa, tuollainen on vähän ärsyttävää... Tytöllä oli kyllä selvä oikeus ärähtää vastaan. Mukava tuo Waithin ja Feolainin keskustelu. Nuo Feolainin pohdinnat tuosta, voiko joku olla oikeasti paha kuulostivat kyllä samansuuntaisilta kuin Samin pohdinnat kirjassa. (Andunelle pitää todeta, että Faramir pohti asiaa vain elokuvassa, kirjassa se julmuri vähät välitti eteläisparkojen kohtaloista. ;))

Feolainin päätös mennä katsomaan sitä eteläisvankia oli samaan aikaan sekä ihailtavan rohkeaa että vähän typerää, minkä hän näytti tiedostavan itsekin. Tuossa kyllä näkyy hyvin tuo Feolainin itsepäisyys. Vaikka kuka minä nyt olen häntä tuomitsemaan, kun en vastaavaa ole itse kokenut. Voisi kyllä hyvinkin olla, että jos näkisi vihollisen niin avuttomana ja kärsivänä, se jäisi kaihertamaan mieltä. No, se eteläinen ei sitten ollut mikään erityisen miellyttävä kaveri. Tuo kohtaaminen oli kyllä aika herkullinen, voin kuvitella miten kiusallista ja pelottavaakin Feolainin oli alkaa pestä haavoja miehestä, joka oli hetki sitten silmäillyt häntä riettaasti. Onneksi Hador ja se toinen vartija tulivat paikalle ja sitoivat miehen, muuten tuossa olisi voinut käydä mitä tahansa. Feolain se ei tosiaan pelkää lähestyä yksinään vieraita, epäilyttäviä miekkosia (tulee vaan mieleen se ensimmäinen visiitti Carnin luona ;)). Tässä tapauksessa tietysti oli se hyvä puoli, että miekkonen oli kalterien takana. Niin, ja mukava tietysti tuo Hadorin esiintyminen tässä. Ei Feolainilta ainakaan sulhaskandidaatit tässä ficissä ihan heti lopu kesken. (Niin ja ajattelen tietysti Emmeniä, Carnia ja Hadoria, en tuota eteläistä. :P)

Bereanin ja Damrodin oli tosiaan parempi jäädä odottamaan sitä etsintäpartiota tuonne, en näköjään tullut ajatelleeksi sitä, että heidät voisi olla vaikeampi löytää, jos he lähtisivät harhailemaan jonnekin muualle. Vaikka toisaalta samoojat kyllä ovat varmaan aika tarkkoja huomaamaan metsässä kävelevät ihmiset sun muut otukset. Mutta parempi noin, kun se Damrodin jalkakin oli noin huonossa kunnossa. Tuo kohtaaminen noiden pakenevien eteläisten kanssa oli kyllä todella jännittävä ja eläväisesti kuvattu kohtaus. Bereanin loukkaantuminen kuulosti pahalta, toivon kuitenkin ettei pelkkä haava käsivarressa riitä kellistämään häntä, vaikka kyllähän sekin voi (kai) tappaa jos valtimoon osuu. Ihailtavaa kuitenkin tuo, miten hän jatkoi taistelua loppuun asti eikä menettänyt toivoaan. Nyt pitää vaan toivoa, että se etsintäpartio tulee pian noiden eteläisten jäljessä paikalle.

Palautteen kirjoittaminen meni taas niin myöhäiseksi, ettei ajatus tahdo liikkua mihinkään suuntaan (tai sitten se liikkuu liian moneen suuntaan). Mutta tämä oli todella hieno luku ja jatkoa odotan innolla. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei taas ja kiitoksia kommenteista. ;)

Andune: Niin, Waith olisi ehkä halunnut kertoa omia asioitaankin Feolainille, eikä pelkästään kuunnella tämän sepustusta jostakin vangista, mutta minä olen ajatellut Feolainin sillä lailla voimakastahtoiseksi persoonaksi, että se jyrää helposti Waithin yli, vaikkei sitä tietysti itse oivalla. Niin, en minäkään tosiaan Feolainia kaihean herkäksi ajattelisi, vaikka sekin riippuu siitä, että mitä herkkyydellä tarkoitetaan. Kyllähän Feolainkin joissakin asioissa on varsin herkkä. Kauhean kiva kuulla, että taistelukohtaus oli sinusta onnistunut. ;)

Nerwen: Tuo Feolainin lause Mistä tietää kuka rakastaa sinua jne. niin kyllä minä oikeastaan ajattelin, että Feolain puhui myös Emmenistä, muttei halunnut uskoutua siitä asiasta Waithille. Siksi mietin alunperin, että olisiko tuo kohta pitänyt kuitenkin kirjoittaa Feolainin näkökulmasta Waithin sijaan, mutta päädyin kuitenkin tähän. Minustakin Feolain oli aika hullu mennessään tapaamaan sitä vankia, mutta se halusi välttämättä tehdä niin, enkä minä voinut muuta kuin kirjoittaa. ;) Niin ja tästä luvusta sitten selviää, että mitä Bereanille kävi, ja Carniakin nähdään. :)

Mithrellas: Waithkin ilmestyi näkyville, tosiaan. Osakseen se, että sitä näkyy hieman vähemmän kuin muita päähenkilöitä, johtuu kai siitä, että sen kohdalla minä typistin tuon perheen kuvaamisen ihan minimiin, muuten ficci olisi paisunut liiaksi. Emmen perheensä kanssa on kuitenkin tämän ficin tärkeitä teemoja, joten sen on oltava mukana. Niin, Feolain oli kai samaan aikaan sekä rohkea että typerä (niin ja itsepäinen). Oikeassa elämässä joku Feolainin kaltainen voisi olla aika ärsyttävä tuttavuus, en tiedä. :)

No niin ja seuraava luku. Tämä on hiukan pidempi kuin minun lukuni noin yleensä, mutta minä kyllä ihan pidän tästä. Tässä käydään pari keskustelua, joita oli varsin mielenkiintoista kirjoittaa.

Luku 23
Jälkipuintia


Kun Emmen oli tarjoutunut opettamaan Belecorille miekkailua, hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiseikkaa, että kun miekan heiluttamiseen tottumattomat lihakset altistettiin usean tunnin harjoitukselle, olivat ne seuraavana aamuna kipeämmät kuin kuvitella saattaa. Hän oli siis varsin pahalla tuulella raahautuessaan aamulla Parannuksen Tarhaan, eikä hänen mieltään piristänyt vähääkään ajatus siitä, että hän oli luvannut heidän jatkavan harjoitteluaan sinä iltana.

Belecor oli tosin ollut haltioissaan. Hän oli näyttänyt epäileväiseltä luultavasti Emmenin kykyjen suhteen auttaessaan häntä kaivamaan vanhoja puumiekkoja ulkorakennuksesta, mutta hänen ilmeensä oli kirkastunut, kun Emmen oli neuvonut, miten miekasta pideltiin kiinni ja alkanut opettaa hänelle yksinkertaisimpia asentoja. Emmen oli muistellut liikkeitä etukäteen kotona hiilihanko apunaan ja hän olisi voinut vannoa, että hänen kissansa oli virnistellyt ivallisesti katsellessaan hänen touhujaan piirongin päältä.

”Miten te osaatte näin paljon, setä?” Belecor oli henkäissyt heidän lopetettuaan harjoituksensa ja istuessaan vetämässä henkeä kuistinportailla.

”Minä olen kahlannut läpi näitä samoja harjoituksia koko lapsuuteni”, Emmen oli hymähtänyt. ”Minusta oli tarkoitus tulla sotilas niin kuin isästäsi, mutta jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei se ole minua varten.” Belecor oli nyökännyt vakavasti, hyväksynyt asian enempiä kyselemättä ja Emmen oli juuri sillä hetkellä tuntenut valtavaa hellyyttä poikaa kohtaan. Nähdessään Belecorin innon, hän oli luvannut heidän jatkavan seuraavana iltana, mutta jos hän olisi aavistanut, miltä hänestä aamulla tuntui, hän olisi varmaankin jättänyt tuon lupauksen antamatta.

Hän ähkäisi tarttuessaan Parannuksen Tarhan oven kädensijaan, sillä lihakset protestoivat kivuliaasti käden ojentamista vastaan. Feolain tuli vastaan käytävällä, hän nyökkäsi tervehdykseksi, mutta ei jäänyt juttelemaan ja Emmen katsoi hänen peräänsä surullisena. Eteläisen ilmestyminen kynnykselle ja siitä seurannut riita oli jäädyttänyt heidän välinsä siihen pisteeseen, ettei ystävyydestä juuri voinut enää puhua. Emmen sanoi itselleen sadannen kerran, että hänen pitäisi selvittää asia Feolainin kanssa. Hän inhosi sitä, miten hän oli moinen jahkailija, eikä saanut tätäkään asiaa järjestetyksi.

Hän kurkisti äitinsä huoneeseen. Tämä oli hereillä ja näytti terveemmän väriseltä kuin muutama päivä sitten, jolloin hänen ihonsa oli ollut kauhistuttavan kalpea.

”Miltä olonne tuntuu?” Emmen kysyi tarttuen äitinsä käteen.

Äiti hymyili väsyneesti. ”Me puhumme aina minun voinnistani”, hän sanoi. ”Olen aivan kyllästynyt siihen. Kerropa sinä, mitä sinulle kuuluu, Emmen.”

Ja niin Emmen kertoi siitä, kuinka oli opettanut Belecoria miekkailemaan ja oli iloinen nähdessään hymyn nousevan äidin kasvoille. ”Hän on hieno poika”, äiti kuiskasi. ”Niin isänsä kaltainen.” Hän piti pienen tauon. ”Emmen”, hän sanoi sitten. ”Oletko kuullut Arethista?”

Emmen pudisti pahoillaan päätään. Hän olisi kovasti halunnut antaa toisenlaisen, toiveikkaamman vastauksen, mutta hän ei voinut valehdella äidilleen ja totuus oli, että Arethista tai tämän kotiinsaapumispäivästä ei ollut saapunut tiedonmurustakaan. Hän katsoi äitiä, joka oli voipunut lyhyen juttutuokionkin jälkeen, eikä voinut olla ajattelematta, että äitiä piti hengisssä enää halu nähdä vanhempi poikansa vielä kerran ennen kuolemaansa.

”Feolain”, Emmen sanoi päättäväisesti hetken mielenjohteesta kohdatessaan tytön toistamiseen käytävässä. ”Ehditkö sinä jutella hetken?” Feolain nosti tummat silmänsä hänen kasvoihinsa ja hän näki tytön ilmeestä, että tämä tajusi hänen tarkoittavan juttelemisella asioiden selvittämistä pohjiaan myöten.

”Minun piti oikeastaan-”, Feolain aloitti, mutta keskeytti sitten. ”Äh, kyllä minulla on aikaa jutella”, hän puuskahti ja silmät välkähtivät.

He asettuivat istumaan puutarhan penkille omenapuun alle. Taivas aaltoili pilvisen harmaana, mutta sadetta se ei ollut vielä langettanut heidän ylleen. Ilma oli kalsea ja kesän lämpö tuntui olevan kaukana. Emmeniä värisytti. Feolain kääntyi katsomaan häntä, eikä Emmen enää tiennyt, mitä sanoa. Tytön älykkäät silmät tarkastelivat häntä tiiviisti. Äkisti katsottuna Feolainin silmiä olisi voinut pitää kylminä, mutta lähemmin tarkasteltuna niistä loisti lämpö ja huolehtiminen.

”Feolain”, Emmen aloitti kömpelösti. ”Olen pahoillani siitä, kuinka käyttäydyin sinua kohtaan sinä päivänä, jolloin löysimme muukalaisen kynnykseltä. Me emme ehkä hoitaneet hänen asiaansa sillä tahdikkuudella kuin se olisi pitänyt. Ymmärrän kyllä, kuinka sinä sen koit ja olenkin tuon tapauksen jälkeen monesti miettinyt, että millä perusteella me ihmisiä arvioimme.”

Feolain nyökkäsi. ”Ei se minua häiritse. Enää.” Eikä se tosiaan näyttänyt niin tekevän, mutta silti Feolain vaikutti edelleen varautuneelta. Emmen ei enää ymmärtänyt ollenkaan. ”Mistä sitten on kysymys? Minä tiedän, että jokin on vialla, Feolain.”

Feolain tarkasteli puhumatta käsiään. Ne olivat kesän päivettämät ja arjen askareista karheat. Emmen uskoi, että toiset tytöistä käyttivät monenlaisia voiteita saadakseen ihonsa pysymään sileänä, mutta hän ei ollut koskaan uskonutkaan Feolainin kuuluvan heihin. Silti ne olivat erittäin kauniit kädet. Sormet olivat kapeat ja hieman pidemmät kuin ihmisillä yleensä ja Feolainin ranteet olivat kaidat, mutta vahvat. Emmen näki mielessään, kuinka kädet jatkuivat linjakkaina hihojen alle ja liittyivät voimakkaisiin olkapäihin ja-
”Emmen, tunnetko sinä minua kohtaan muutakin kuin ystävyyttä?”

Emmen repäisi katseensa irti Feolainin käsistä ja naulitsi sen hänen kasvoihinsa. Mutta Feolain ei pilaillut. Hänen kasvonsa olivat täysin vakavat. Vakavat ja tarkkaavaiset. Emmenin päässä humisi ja hänen kielensä tuntui liimaantuneen kitalakeen. Kuinka Feolain saattoi tietää?

Feolain näytti ottavan hänen hiljaisuutensa myöntymisen merkkinä. Tämä painoi päänsä käsiinsä ja sanoi hiljaa: ”Minä en rakasta sinua, Emmen, en muuten kuin ystävänä.” Emmen oli tiennyt sen. Hän oli tiennyt sen koko ajan heidän ollessaan ystäviä. Hän oli tiennyt, että kun Feolainin kosketus sai hänet värähtämään, tämän nauru hiveli hänen korviaan, Feolain ei ollut tuntenut samoin. Hän oli tiennyt sen. Miksi sitten tuntui näin pahalta kuulla se tytön omasta suusta? Siksi, hän vastasi itselleen, että se riisti häneltä mahdollisuuden haaveilla toisesta vaihtoehdosta, hautautua kuvitelmiin, joissa mahdottomasta tuli totta ja joita arjen todellisuus ei kahlinnut.

”Miksi et kertonut minulle, Emmen?” Feolain kysyi hiljaa. Hän ei edelleenkään katsonut Emmeniin.

”Minä en halunnut rikkoa ystävyyttämme”, Emmen vastasi, mutta se oli vain osatotuus. Koko totuus olisi ollut se, että häntä oli pelottanut. Kohdata Feolainin vastaus ja itsensä sen jälkeen.

”Miten meille nyt käy?” Feolainin ääni oli hiljainen ja yhtäkkiä hän tuntui Emmenistä niin nuorelta, niin viattomalta ja vain hyvin vähän päättäväiseltä omalta itseltään.

”Miltä sinusta tuntuu?” Emmen kysyi varovaisesti. ”Omalta osaltani haluaisin edelleen olla ystäväsi.”

”Minä en oikein tiedä.”

”Annetaan ajan vähän kulua ja mietitään asiaa”, Emmen ehdotti. Feolain katsahti häntä nopeasti. ”Minä en voi muuttaa sitä, mitä sydämeni sanoo.”

”Minä pyydän vain ystävyyttä”, Emmen sanoi nopeasti. ”En mitään sen enempää, vannon sen.”

Feolain nyökkäsi heikosti. ”Minun täytyy ajatella”, hän sanoi nousten seisomaan.

”Feolain”, Emmen huudahti, kun tyttö oli liikkunut muutaman askeleen poispäin. ”Rakastatko sinä jotakuta toista?” Hänen vaistonsa sanoi, etteivät he puhuisi tästä asiasta uudestaan ja hänen oli saatava tietää. Jos hän ei kysyisi nyt, hän ei ehkä koskaan saisi vastausta.

Feolainin katse eksyi hänen silmiinsä ja räpytteli sitten nopeasti pois. ”Minä en ole varma”, hän sanoi ja lähti niin ripeästi kuin pystyi ilman, että säntäsi suorastaan juoksuun. Emmen sen sijaan istui penkillä niin kauan, että alkoi sataa ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

***
Berean hätkähti hereille ja hamuili vaistomaisesti miekkaa käteensä, mutta antoi kätensä sitten valahtaa maahan ymmärtäessään, että oli täysin suojassa Henneth Annûnissa. Hän sulki silmänsä uudestaan ja kääri huopaansa ympärillään nautiskellen siitä tunteesta, että saattoi tehdä niin olematta varuillaan. Viime päivät olivat hänen mielessään sumun peitossa. Hän tiesi, että Carn ja muutama muu kaartilainen oli tullut hakemaan heitä ja auttanut sekä hänet että Damrodin takaisin tukikohtaan. Hän muisti Faramirin kumartuneen ylleen ja parantajan hoitaneen hänen kättään, mutta hänen oli vaikea ymmärtää, että kuinka kauan tähän kaikkeen oli mennyt aikaa.

Hän nousi varovasti istumaan ja puri hampaansa yhteen, kun kipu syöksähti vasemman käden lävitse. Käsi oli kääritty siteeseen, hän huomasi katsahtaessaan sitä varovasti, ja jos hän keskittyi pitämään sen paikallaan, hän saattoi nousta seisomaan lähes kipua tuntematta. Luolassa miehet näyttivät olevan tavallisissa puuhissaan. Joku hioi miekkaansa nurkkauksessa ja useampi valmisti nuolia. Vettä kannettiin suureen saaviin, joka oli luolan perukoilla ja toimettomat lepäilivät jutellen tai noppaa pelaten.

Berean tajusi olevansa järjettömän nälkäinen aivan kuin hänen mahassaan olisi ollut tyhjä kuoppa, johon saattoi ahtaa vaikka kokonaisen kanan. Hän asteli varovaisesti muonavarastoja kohti, sillä jokainen askel sai kivun tykyttämään hänen käsivarressaan. Hän olisi halunnut repiä siteen pois nähdäkseen millaisen jäljen vihollisen miekka oli käteen jättänyt, muttei tohtinut. Parantaja ei varmasti olisi ilahtunut moisesta teosta.

”Hei Berean, sinä olet tolkuissasi”, joku kaartilaisista ilmestyi hänen eteensä. ”Oletko nälkäinen?”

”Kovin”, Berean myönsi ja kurina mahasta toimi mainiona todisteena.

”Minä jouduin ruoanlaittovuoroon ja olin juuri aloittelemassa. Puolisen tuntia niin ateria on valmis.”

”Hyvä on”, sanoi Berean. ”Tiedätkö, onko Carn lähistöllä?”

Sotilas silmäili ympärilleen. ”Hän oli tässä aivan hetki sitten, auttoi minua avaamaan tynnyreitä. Tuskin hän mihinkään kauaksi lähti, hän tuntui olevan sinusta huolissaan.” Niin, Carn ilmaantui luolan suuaukosta juuri silloin, hän hymyili avoimesti nähdessään Bereanin jalkeilla. He tosiaan olivat ystäviä, hyviä ystäviä, Berean oivalsi. Hän oli taistellut Carnin vierellä, hän olisi luottanut vaikka henkensä miehen käsiin.

”Kuule, Carn”, hän sanoi, kun mies ehti hänen lähelleen. ”Minä olen pahoillani siitä, että hakkasin sinut silloin eräänä kevätiltana.” Hänestä vain tuntui, että hänen oli pakko sanoa se nyt.

”On tämäkin aika kaivella vanhoja, Berean”, Carn tuhahti huvittuneesti. ”Kuinka kätesi?”

”Roikkuu mukana. Minä ajattelin, Carn, että sinä olisit vihannut minua sen tappelun jälkeen.”

”Vihannut? Minähän olin raivoissani sinulle. Sinä nöyryytit minua keskellä katua, eikä se katu suinkaan ollut hiljainen ja autio. Mutta minä olin raivoissani myös itselleni, tiesin varsin hyvin, ettei minulla ollut mitään syytä ruveta härnäämään sitä viatonta tyttöstä. Niin ja isälleni tietysti, joka antoi kaikin tavoin ymmärtää, miten kelvoton minä, sotilas ja päällikön poika olin, kun tulin piestyksi keskellä kaupunkia.” Carn haroi hiuksiaan ja jatkoi: ”Mutta Osgililath muutti paljon. Kun joku on luottanut sinuun tarpeeksi suojatakseen selustaasi taistelun keskellä ja oman henkensä uhalla vetänyt sinut veteen ja turvaan, on hieman hankala vihata häntä. Ei sillä, ettenkö olisi yrittänyt.” Hän virnisti vinosti. ”Riittää tästä aiheesta. Älä pyydä minua puhumaan siitä uudestaan, ylpeyden nieleminen kerran oli jo aivan tarpeeksi.”

Berean naurahti, mutta vakavoitui sitten. ”Kauanko minä olen nukkunut? Miten taistelu sujui? Missä Damrod on?”

”Sinä nukuit lähes vuorokauden siitä, kun sinut tuotiin tänne. Ja mitä taisteluun tulee, niin me voitimme, mutta menetimme kolme miestä ja viisi vielä sinun ja Damrodin lisäksi haavoittui. Ja osa joukosta pääsi pakoon, meillä on edelleen miehiä heidän perässään, joskin sinä ja Damrod pysäytitte osan. Niin ja Damrod. Hän on istunut vesiputousta tuijottaen lähes taukoamatta siitä asti, kun tulimme takaisin, eikä suostunut puhumaan oikein kenellekään.”

”Vai niin”, Berean sanoi ja yritti ymmärtää koko tietotulvan.

***

”Berean”, Faramir sanoi, kun Berean kaapi lautasenpohjaa leipäpalalla. ”Tule mukaani.” Berean tunki lopun leivän suuhunsa ja yritti saada sen kurkustaan alas mahdollisimman nopeasti seuratessaan päällikköä.

”Koskeeko käteesi?” Faramir kysyi harppoessaan edeltä.

”Vähän”, Berean sanoi. Jokainen askel jysäytti tuskanaallon käden lävitse ja hän saattoi vain töin tuskin estää itseään vaikertamasta ääneen. Faramir katsahti häntä ja hymähti. ”Täälläpäin ’vähän’ tarkoittaa yleensä sitä, että kipu on tehdä hulluksi. Hilpein kasvoin sanottu ’ei ollenkaan, päällikkö’ taas tarkoittaa sitä, että purren hampaansa yhteen kivun saattaa juuri ja juuri kestää.”

”Tämä on kai siltä väliltä, herra”, Berean sanoi ennen kuin ennätti oikein ajattelemaankaan.

”Pyydän parantajaa antamaan sinulle jotakin kipuun, mutta ensin haluan puhua sinun ja Damrodin kanssa.” Faramir suuntasi suoraan sinne, missä Damrod oli paluun jälkeen kyyhöttänyt ja Berean oli varma siitä, ettei tältä ollut jäänyt huomaamatta Damrodin kummallinen käyttäytyminen.

”Damrod”, Berean kutsui nähdessään tämän istuvan maassa putousta katsellen.

”Mene pois”, Damrod ärjäisi.

”Ihanko totta, Damrod”, Faramir lausahti. Damrodin pää liikahti nopeasti kuin ketulla, kun hän katsahti taakseen. Hän teki yrityksen nousta jaloilleen, mutta muisti sitten taas jalkansa ja valahti takaisin maahan. ”Suokaa anteeksi, päällikkö”, hän sanoi vaisusti. ”Minä en tiennyt. Luulin-”

”Luulit huutavasi vain Bereanille”, Faramir sanoi terävästi ja Damrodin hartiat valahtivat.

”Olen pahoillani, Berean”, Damrod sanoi vaikeasti. Berean nyökkäsi, tilanne oli hänestä jotenkin hämmentävä.

”Selitä”, Faramir käski ja istahti muitta mutkitta Damrodin viereen kalliolle. Hänen viittauksestaan Berean seurasi esimerkkiä. Kallio oli ikävän kostea ja kylmä.

Damrod näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä hänen oletettiin selittävän, mutta Faramirille ei väitetty vastaan joten hän avasi suunsa ja sanoi: ”Haluatteko minun kertovan partion tapahtumista? Luulin jo antaneeni selonteon-”

”En minä kaipaa uutta selontekoa. Ei, sen sijaan haluan kuulla, miksi sinä istut täällä synkeänä kuin suunnittelisit loikkaavasi lampeen ja minkä tähden karjut Bereanille syyttä suotta?” Damrod näytti jurolta. Hän aivan kuin vetäytyi kasaan ja avasi suunsa useita kertoja kuin alkaakseen puhua, mutta sulki sen jälleen. Bereania palelsi ja hän mietti, mitä Faramir sanoisi kuullessaan heidän välirikostaan. Damrod oli ilmeisesti selostanut päällikölle heidän seikkailunsa, luultavasti Bereanin nukkuessa, mutta jostakin syystä Berean oli varma, ettei tämä ollut maininnut loukkaantumista seurannutta väittelyä.

”Häpeäni kalvaa minua”, Damrod sanoi viimein koruttomasti ja piti katseensa tiiviisti ryöppyävässä vedessä. ”Minä epäonnistuin, loukkaannuin pelkkää huolimattomuuttani ratkaisevassa tilanteessa ja jätin kaksi vastuullani olevaa miestä pulaan.”

Berean liikahti epämukavasti kovalla kalliolla. Hän olisi halunnut sanoa, etteivät hän ja Carn ajatelleet ollenkaan niin, etteivät he syyttäneet Damrodia mistään, mutta piti suunsa kiinni ja katsoi Faramiria. Tämä puhuikin. ”Damrod, tiedätkö mitä minä olen aina ajatellut? Että minun miehiäni eivät vastoinkäymiset lannista, eivätkä ne estä heitä suorittamasta tehtäviään”, hän jatkoi odottamatta vastausta.

Damrod käpertyi, jos mahdollista vielä pienemmäksi vetämällä kädet ympärilleen. Hän näytti aivan siililtä, joka toivoo katoavansa näköpiiristä kiertymällä piikkipalloksi. ”Tiedän, herra, minä epäonnistuin”, hän toisti hiljaa.

”Niin teit”, Faramir sanoi ja Berean hätkähti kovat sanat kuullessaan. ”Mutta et Haradin tiellä, jossa sattui vain inhimillinen onnettomuus. Siellä te toimitte oivallisesti, toimititte meille tiedon vihollisjoukosta ja selvisitte kaikki hengissä takaisin. Sen sijaan nyt sinä näytät unohtavan, miten sotilas kantaa haavansa ja annat häpeäsi saada yliotteen sinusta.”

Damrod nosti yllättyneenä katseensa. Hänen silmistään saattoi lähes nähdä kuumeisen ajattelun. Sitten hän ryhdistäytyi näkyvästi ja teräksinen pilke palasi hänen silmiinsä. ”Olette oikeassa”, hän sanoi päättäväisellä äänellä. ”Minä olen ollut… En ajatellut… Se muuttuu nyt, päällikkö.”

”Hauska kuulla”, sanoi Faramir ja Berean hengähti helpottuneena, kun sotku näytti selvinneen parhaalla mahdollisella tavalla. Hän huokaisi kuitenkin liian aikaisin, sillä Faramir sanoi seuraavaksi: ”Entä mitä syytä sinulla on purkaa kiukkusi Bereanin niskaan?”

Damrod vilkaisi Bereania epäröiden, ennen kuin siirsi taas katseensa ryöppyävään putoukseen. ”Se oli asiatonta, päällikkö. Ei minulla ole syytä, oikeastaan. Berean vain… äh, antaa olla.”

”Berean mitä?” Faramirin ääni tiukentui aavistuksen verran.

Damrod vilkaisi anteeksipyytävästi Bereaniin ennen kuin avasi taas suunsa. ”Me olimme Bereanin kanssa eri mieltä siitä kuinka toimia, kun loukkasin jalkani. Minä vaadin, että sekä Berean että Carn lähtisivät tuomaan viestiä, mutta Berean tahtoi välttämättä jäädä luokseni.”

”Vai niin”, Faramirin katse suuntautui äkisti polttavana Bereaniin ja Berean piilotti halunsa vääntelehtiä hermostuneesti ja pakottautui pysymään aloillaan. Hän oli tehnyt niin kuin oli katsonut oikeaksi.

”Berean, sinä siis uhmasit Damrodin käskyä ja toimit oman pääsi mukaan?”
”Niin, päällikkö.” Ei sitä kannattanut kieltääkään. Berean kokosi rohkeutensa. ”Mutta vain koska Damrod ei ymmärtänyt-”
”Tietoisena siitä, että sotilaana sinun odotetaan tottelevan jokaista käskyä.”
”Niin, päällikkö”, Berean mutisi.
”Ja niin toimimalla pelastit Damrodin hengen.”
”Niin, pääl… Kuinka?” Berean nosti häkeltyneenä päänsä, jonka oli painanut maata kohden.

”Kai sinä ymmärrät, Berean, etten olisi millään selvinnyt siitä eteläisjoukosta yksin”, Damrod pisti väliin. Vaikutti siltä, että hän teki parhaansa ollakseen kuulostamatta kitkerältä. ”Tilanne meni liian tiukaksi jo näinkin.”

”Berean, sotilaat tekevät niin kuin käsketään, eivät niin kuin itse kokevat hyväksi.” Faramir taukosi hetkeksi ja Berean tunsi tämän silmien porautuvan itseensä, vaikkei itse ollut nostanut katsettaan Faramiriin. ”Minun täytyy pystyä luottamaan siihen, että jos käsken sinun tehdä jotakin, niin teet sen, vaikkei se sillä hetkellä sinun näkökulmastasi vaikuttaisikaan järkevimmältä mahdolliselta tavalta toimia.”

”Minä en ikinä rikkoisi teidän käskyänne vastaan, päällikkö”, Berean vakuutti. ”En koskaan, voitte luottaa siihen. Te tiedätte mitä teette, mutta Damrod-” Berean napsautti suunsa kiinni ja oli purra harmissaan kieleensä. Hitto vieköön, hän oli lähes tulkoon tullut kutsuneeksi Damrodia typerykseksi. Hän vilkaisi arasti Faramiriin. ”Silti, sanotaan, että hyvässä tarkoituksessa toimiva saa paljon anteeksi”, tämä virkkoi noustessaan seisomaan. Bereankin nousi seisomaan ja tuskan nuoli ampaisi käden läpi.

”Koskeeko jalkaasi, Damrod?” Faramir tiedusteli Damrodilta, joka oli myös onnistunut vaivalloisesti vääntäytymään pystyyn.

”Ei ollenkaan päällikkö”, Damrod sanoi ja onnistui vääntämään kasvoilleen irvistystä muistuttavan virneen. Berean tavoitti Faramirin katseen ja näki tämän hymyilevän merkitsevästi.

***

Belecor keikkui portin päällä ja odotti häntä. ”Tiesin, että tulette”, poika huusi heti, kun Emmen oli ennättänyt niin lähelle, että tämä sai äänensä kuuluville. Emmen heilautti kättään vastaukseksi. Hän olisi halunnut sanoa, ettei hänestä olisi tähän tänä iltana, mutta nyt nähdessään Belecorin vilpittömän innokkaat kasvot, hän ei saanut itseään tekemään niin.

”Joko sinä olet kaivanut miekat esille?” Hän kysäisi sen sijaan. Belecor nyökytteli niin tarmokkaasti, että hänen päänsä näytti olevan irtoamaisillaan. He siirtyivät takapihalle, jossa omenapuiden ja marjapensaiden välissä oli käyttökelpoinen tyhjä alue.

”Muistatko, miten neuvoin tarttumaan miekkaan?” Emmen ohjasi Belecorin kädet puisen miekan kahvalle. ”Tehdään tänään niin, että minä teen hyökkäyksiä sinua kohtaan ja sinä keskityt torjumaan ne. Et edes yritä hyökätä takaisin.”

He aloittivat harjoittelun ja samalla hetkellä taivaalta lankesi rankka sadekuuro. Belecor katseli häntä huolissaan, poika selvästi pelkäsi, että Emmen haluaisi lopettaa harjoittelun ja siirtyä sisälle lämmittelemään. Ja niin Emmen halusikin, mutta hän työnsi tuon mieliteon syrjään ja keskittyi hyökkäilemään Belecoria kohden, joka yritti torjua iskut parhaansa mukaan. Poika oli keskenkasvuisen kömpelö, hän oli venähtänyt pituutta lyhyessä ajassa ja toi Emmenin mieleen hevosvarsan, joka ei vielä hallinnut pitkiä raajojaan, mutta hänen liikkeissään oli silti vielä tiedostamatonta taitoa. Emmen tiesi tarpeeksi miekkailusta ymmärtääkseen, että jonakin päivänä poika olisi niin yhtä miekkansa kanssa, osaisi aistia vastustajan aikeet ennen kuin tämä olisi kättään nostanut. Hänestä tulisi hyvä, kuten isästäänkin.

”Minä olen sanonut jo kolme kertaa, että pidä alempaa kiinni siitä kahvasta”, Emmen ärähti ärsyyntyneenä, mutta katui sitä heti nähdessään pojan sävähtävän. Sanaakaan sanomatta tämä kuitenkin muutti otettaan ja nosti miekan jälleen puolustusasentoon.

”Riittää tältä illalta”, Emmen sanoi hetken kuluttua. Hänen kasvonsa olivat sadepisaroista märät ja kädet punoittivat kylmästä ja kosteudesta. Belecor tuskin oli yhtään häntä kuivempi. Emmen olisi vain halunnut lähteä kotiin murehtimaan kurjaa oloaan ja rypemään itsesäälissä, mutta olisi ollut epäkohteliasta lähteä tervehtimättä Mirweniä. Ja niin kuin monesti aikaisemminkin, Mirwen ja kattiloista tulvivat makuhermoja kutkuttavat tuoksut saivat hänet suostuteltua illalliselle.

”Kuinka sinä näytät noin maasi myynneeltä?” Mirwen tiedusteli, kun lapset olivat kadonneet omiin leikkeihinsä. Emmen repäisi katseensa irti ikkunasta, jota oli tiiraillut nähdäkseen jatkuiko sade vielä. ”Olenko minä noin läpinäkyvä?” Hän kysyi hymähtäen.

”Ehkä minä olen vain oppinut lukemaan sinua viime aikoina”, Mirwen ehdotti ja veti verhot ikkunan eteen. Hän otti sivupöydältä kutimen käsiinsä. Emmen katseli kuinka puolivalmis villasukka heilui hänen otteessaan. Se oli niin pientä kokoa, että oli varmasti tarkoitettu Bredolle.

”Se on vain… Minä puhuin Feolainin kanssa tänään ja, tuota-”

”Hän ei halua mennä naimisiin kanssasi, eikö totta?” Mirwen sanoi kohottamatta katsettaan käsityöstään.

Emmen hengähti. ”Tuota, kyllä. Voi sen niinkin ilmaista. Mistä sinä tiesit?”

”Minä kysyin häneltä”, Mirwen sanoi yksinkertaisesti. ”Näin mitä sinä ajattelit hänestä.”

Emmen punnitsi paljastusta mielessään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi olla vihainen Mirwenille, mutta hän ei vain jaksanut. Ja tämän päiväisen jälkeen sillä ei tuntunut olevan niin merkitystä. Feolain ei rakastanut häntä, eikä mikään muuttaisi sitä yhtään miksikään.

”Parasta, että vain unohdat hänet”, Mirwen sanoi käytännöllisesti ja selvitteli solmua langassaan.

”Minä en voi”, Emmen sanoi. ”Hän on järkevämpiä ihmisiä, joita tunnen. Hän on ihminen, jonka haluan elämääni. Jollakin tavoin. Haluan edelleen olla hänen ystävänsä.”

”Ymmärrän”, Mirwen lausahti. Ja hän sanoi sen niin kuin todella ymmärtäisi, ei vain myötäilläkseen Emmeniä.

”Kiitos”, Emmen sanoi vilpittömästi. ”Kiitos sympatiasta ja seurasta ja lukemattomista illallisista.”

”Kiitos tuesta ja avusta lasten kanssa”, Mirwen seurasi esimerkkiä. He katsoivat hetken toisiaan silmiin vähän häkeltyneinä siitä suunnasta, jonka keskustelu oli saanut. Emmen rikkoi vihdoin hiljaisuuden. ”Äiti kyseli tänään Arethista.”

”Niinkö?”
”Niin. Hän ei ole tehnyt sitä aikaisemmin, ja se sai minut miettimään. Mirwen, pelkään pahoin, että hänen aikansa alkaa olla lopussa. Luuletko, että me voisimme lähettää viestin Arethille?”

Mirwen oli laskenut sukan puikkoineen pöydälle. ”Kyllä se varmaan onnistuu”, hän sanoi epäröiden. ”Täytyy kysellä, onko joku lähdössä sinnepäin ja antaa viesti hänen vietäväkseen. Mutta Emmen, ollaanko… ollaanko nyt todellakin noin pitkällä?”

”Pelkään pahoin”, Emmen sanoi ja hetken ajan he kummatkin tuijottivat synkkinä tyhjyyteen.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mitä voin sanoa? Jotenkin surullinen olo.

Emmen parka. Toisaalta olen tyytyväinen, että he pystyivät puhumaan asiasta ja Emmen sai tietää asian laidan, mutta... Emmen parka, kuitenkin. Toivon mukaan hän löytää edes jonkun, ellei Feolain avaudu hänelle. Emmen on ihminen, josta minä pitäisin kovasti tässä maailmassa. Emmenin äiti surettaa myös. Emmenillä ei taida olla helppoa, eikä kyllä helpommaksi käy, kun sota alkaa. Yksi kohta tekstissä jäi vähän epäselväksi, kun vaihdoit Emmenin ja hänen äitinsä keskustelun Feolainiin, en ensin oikein tajunnut, että Emmen oli jo muualla kuin äitinsä vuoteen vierellä. :roll:

Berean siis pelastettiin, hienoa. Ikävää että hänen kätensä on noin kipeä, mutta pääasia on se, että hän on elossa ja edes jotenkin kunnossa. Ja Carnillekaan ei ollut käynyt hullusti. Tuo, miten Berean äkkiä tajusi olevansa ystävä Carnille, se kohta oli vain jotenkin.. pysäyttävä. Hieno. Ja Berean pyysi anteeksi suuttumistaan. On tainnut poika kasvaa aika lailla siitä tappelun hetkestä...

Kun Faramir tuli hakemaan Bereania, näin siinä jotenkin sen, että Faramir välittää miehistään. Hän halusi saada selville, mikä Damrodia vaivasi ja samalla kuulla Bereanin voinnin, ja jos mahdollista, mitä tapahtui. En nyt oikein tiedä mitä tuosta keskustelusta sanoa, muuta kuin että se oli hieno. Faramirin valistaessa Bereania käskyistä tuli mieleeni väkisinkin Beregond. Eipä Faramir tiedä, että hänen henkensä on pian kiinni siitä, että käskyt jätetään suorittamatta. Jollakin tavoin katkera kohta. Kyllä käskyjä pitää kunnioittaa, mutta tuossa Faramirin saarnassa oli jotain kovin rankkaa. Sitä ei ollut helppo lukea, minun teki mieli painaa pää käsiin ja voida pahoin. Se ei siis johtunut siitä, että teksti olisi ollut huonoa, mutta tuon kohdan tunnelma oli... olit saanut sen upeasti sanoihin, vangittua hetken.

Ja loppu. Emmen on ihana ollessaan noin läsnä veljenpoikansa kanssa, ja opettaa tätä miekkailemaan. Minä pidän Emmenistä yhä ja edelleen. Hänen keskustelunsa Mirwenin kanssa sai taas olon surulliseksi. Mirwenin kommentti naimisiinmenosta tuntui jotenkin sopimattomalta tilanteeseen hänen kannaltaan, mutta mitenkäs sen olisi voinutkaan tyylikkäästi sanoa... Ja se, miten Emmen halusi Arethin katsomaan äitiään... Surullista, edelleen.

Ihmettelen edelleen tämän luvun uskomatonta tunnelmaa. Hienosti kirjoitit... Ja jatkoa odotan, toivon mukaan edes pikkuisen toivorikkaampaa. :wink:


Tämä on muuten se sama kommentti, joka kirjoitin jo sunnuntaina, mutta sitten Loftis teki minulle tenän. Pistin tämän talteen...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin