4: Päiväuni (FK2014)

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 823
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

4: Päiväuni (FK2014)

Viesti Kirjoittaja Celeb »

Numero: 4
Title: Päiväuni
Rating: G
Pairing: hyvin pieni Gilraen/Arathorn
Genre: drama?
Warnings: -
Disclaimer: Kaikki hahmot & maailma ovat kunnioitettavan professori Tolkienin luomia; itse vain pidän hieman hauskaa.
Summary: Estel on kadonnut.
Feedback: Niin paljon kuin jaksatte palautetta antaa, otan vastaan.




Päiväuni

”Erestor, oletteko nähnyt Esteliä?” Gilraen pysäytti pitkän, tumman haltian käytävässä matkallaan ulos Tulisalista. Hän oli jo parin tunnin ajan kulkenut ympäri Rivendelliä etsimässä poikaansa. Estelillä oli tapana kulkea pitkin laaksoa, varsinkin nyt kun kevät oli todella tullut ja kaikki oli vihreää.
Erestor pudisti päätään anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. ”En ole nähnyt poikaanne sitten lounaan, olen pahoillani.”
”Tuntuu, kuin olisin kolunnut jo koko paikan lattiasta kattoon, eikä Esteliä löydy.”
”Hän on varmasti jossakin täällä”, Erestor vastasi. ”Imladrisissa on liikaa silmiä, jotta hän voisi noin vain hävitä.”
Gilraen puri huultaan huolissaan. ”Estel ei ole koskaan ollut näin pitkään omilla teillään ilman että tietäisin, missä tai kenen kanssa hän on.”
”Rauhoittukaa, Gilraen. Ehkä Estel on jossakin ulkona?”
”Luultavasti. Minä jatkan etsimistä”, Gilraen sanoi ja lähti Erestorin onnentoivotuksen saattamana.

Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi huikaisevan siniseltä taivaalta, pilviä näkyi vain kaukana taivaanrannassa. Valo siivilöityi uusien, vaaleanvihreitten lehtien lomasta pehmeälle nurmelle ja siisteille poluille. Lukuisten purojen ja putousten kohina täytti ilman. Kevään ärjyntä oli jo rauhoittunut suurimpien sulavesien mentyä, ja tilalle oli jäänyt laaksossa aina kuuluva veden ääni. Linnut lauloivat puissa, ja siellä täällä käyskenteli haltioita kuka milläkin asialla, kuka vain huvikseen. Gilraen pysähtyi portaalle ja hengitti hetken puhdasta ilmaa. Ei ollut liian kuuma eikä liian kylmä, vaan juuri sopiva aika kevään ja kesän välillä.
Gilraen oli tuonut Estelin haltioiden luokse hieman yli neljä vuotta sitten, eikä hän ollut katunut päätöstään hetkeäkään. Rivendellissä oli hyvä olla. Heillä oli turvanaan Elrond Puolhaltian suojelus ja hyvä tahto, aina seuraa, lämpöä ja ruokaa niin kesällä kuin talvellakin. Estel oli turvassa, ja Gilraen saattoi antaa pojan kuljeskella niin kuin tämän mieli teki. Eriadorin erämaan pikkukylässä elämä olisi ollut kovin erilaista, eikä se olisi koskaan voinut tarjota sellaista turvaa ja ylellisyyttä, jota haltioiden luona oli. Gilraen ikävöi edelleen toisinaan vanhempiaan ja ystäviään, mutta hän tiesi, että näin oli paljon parempi. Gilraenin luontoon ei kuulunut itsesääli tai katkeruus; ne tunteet olivat menneet aikaa sitten hänen surunsa hiljalleen haipuessa. Nykyään ajatus Arathornista ei enää saanut palaa hänen kurkkuunsa ja pohjatonta yksinäisyyttä hänen sydämeensä, vaan mies oli rakas muisto, jota hän saattoi vaalia. Oikeastaan oli ollut myös Gilraenin kannalta parempi tulla Rivendelliin, sillä kotona olisi ollut liikaa muistoja; vaikka Gilraen oli lähtenyt tuodakseen poikansa turvaan, hän oli samalla antanut itselleen mahdollisuuden rauhaan. Haltioiden Imladris oli heille paras paikka maailmassa.

Silti laaksossa oli myös monia mahdollisia vaaranpaikkoja uteliaalle, kuusivuotiaalle pojalle, Gilraen totesi itselleen tervehtiessään paria haltiaa, jotka olivat matkalla sisään päivälliselle. Hän valitsi umpimähkään yhden polun ja lähti eteenpäin. Rivendell oli laakso jota halkoivat monet joet ja purot, joista monet virtasivat voimakkaasti. Muutamat sillat olivat hyvinkin kapeita kenen tahansa kulkea, ja liian rohkea tutkimusmatkailija saattaisi vaikka pudota puusta. Gilraen pudisti päätään karkottaakseen kauhukuvat. Niille ei ollut sijaa nyt, vaan hänen pitäisi vain löytää Estel. Hän luotti poikaansa ja tiesi, että tämän osalle oli tarkoitettu jotain muuta kuin hukkua Rivendellin jokeen tai katkaista niskansa tullessaan alas puusta liian nopeasti ja nurin päin. Pojan harteilla painoi raskas taakka, sillä tämä oli nuoresta iästään huolimatta dúnedainin päämies ja suvun viimeinen toivo. Toivo, Estel – siten Elrond oli pojan nimennyt, koska lapsi oli liian helppo saalis voimille, jos ne saisivat selville, kuka haltioiden luona asuva ihmislapsi oli.

Estel oli pitkä ikäisekseen, utelias ja viisas sekä nopea oppimaan. Estel kulki usein Elrondin kaksospoikien Elladanin ja Elrohirin kannoilla, eivätkä haltiat tuntuneet siitä pahastuvan, päinvastoin: Estel oli oppinut tunnistamaan suuren osan laakson kasveista, puhui sujuvasti sindaria ja hieman quenyaa. Gilraen ei koskaan lakannut ihmettelemästä jälkikasvunsa oppimisinnokkuutta ja koko ajan kasvavia taitoja.

Gilraen siirtyi toiselle polulle koivujen katveeseen ja kutsui poikaansa nimeltä. Vain vesiputouksen kohina vastasi. Gilraen asteli päättäväisesti eteenpäin. Päivällinen oli jo alkanut, mutta keittiöstä löytäisi ruokaa vielä pitkälle yöhön: Gilraen ei edes pystyisi syömään ennen kuin löytäisi Estelin. Oli mahdollista, että poika oli jo sisällä ja syömässä toisten kanssa, mutta hän ei lopettaisi etsimistä aivan heti. Sitä paitsi Erestor ja Lindir tiesivät kyllä, että hän etsi Esteliä eikä ollut löytänyt tätä; joku tulisi puolestaan etsimään häntä, jos poika ilmestyisi esiin piilostaan.

Gilraen siirsi matalan oksan tieltään ja astui ulos koivikosta pienelle, auringon lämmittämälle aukiolle, jonka laidassa kulki joki. Hänen kasvoilleen nousi hymy hänen seisahtuessaan paikalleen. Siellä, kapean joen laidalla patsaan juurella makasi pieni vihreisiin ja harmaisiin puettu hahmo täydessä unessa, kasvot rauhallisina ja tummat hiukset ruohikkoa vasten. Gilraenin pieni poika nukkui lapsen unta tietämättömänä suuresta historiasta, kohtalosta tai omasta erityisyydestään, ja juuri niin Gilraen poikansa halusi. Ivorwenilla oli ollut tapana puhua vahvasta kesäilmasta, joka väsytti ihmisen nopeasti, ja Gilraenin täytyi olla samaa mieltä äitinsä kanssa. Hän muisti Arathornin tämän palattua kevään retkiltä onnellisena mutta väsyneenä, ja nyt kun hän katsoi uinuvaa poikaansa, sanat nousivat jälleen hänen mieleensä. Kevätilma on vahvaa, tyttöseni, ja sitä väsyy nopeammin kuin uskoisi. Gilraen hymyili ja toivoi kaikkea hyvää äidilleen, joka toivottavasti voi hyvin kotona nimettömässä dúnedainin kylässä.

”Estel”, Gilraen sanoi lempeästi ja käveli pojan viereen niin että varjo lankesi tämän ylle. ”Estel, herätys. On päivällisaika.”
Pojan otsalle ilmestyi ryppy ennen kuin tämä avasi silmänsä – harmaat silmät, aivan kuin isällään. Uninen katse kertoi, ettei poika selvästikään vielä ymmärtänyt ulkomaailmasta mitään.
”Herätys, on päivällisaika.”
”Päivällinen?” poika ihmetteli.
”Nukuit kunnon päiväunet täällä ulkona”, Gilraen hymyili. ”Nousehan nyt.”
”Näin unta”, Estel sanoi noustessaan ylös ja hieroessaan silmiään. ”Siellä oli aaveita mutta minulla oli iso miekka enkä pelännyt vaikka oli pimeää ja kylmä.”
Gilraen otti lastaan kädestä. ”Vai aaveita ja miekka. Olipa siinä uni”, hän totesi pojalle lähtiessään johdattamaan tätä kohti päivällispöytää.
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17